Esityksessä ehdotetaan muutettavaksi rikoslain kätkemis- ja rahanpesurikoksia koskevaa lukua sekä kansainvälisestä oikeusavusta rikosasioissa annettua lakia. Rahanpesun tunnusmerkistöä täsmennettäisiin ja siihen lisättäisiin tekotavaksi rikoshyödyn hallussapito. Oikeushenkilön rangaistusvastuun soveltamisalaa laajennettaisiin tuottamukselliseen rahanpesuun.

Esityksessä ehdotetaan lisäksi, että jatkossa rahanpesurikoksissa olisi mahdollista antaa kansainvälistä oikeusapua ilman kaksoisrangaistavuuden edellytyksen täyttymistä.

Rahanpesukriminalisoinnit täyttävät kansainvälisissä sopimuksissa asetetut kriminalisointivelvoitteet. Siltä osin kuin niistä on poikettu, se on tehty kansainvälisten instrumenttien sallimien poikkeamismahdollisuuksien rajoissa.

Lait ehdotetaan tuleviksi voimaan mahdollisimman pian.

Rahanpesulla tarkoitetaan yleensä rikollisesta toiminnasta lähtöisin olevan varallisuuden muuntamista tai siirtämistä lailliseen tai näennäisesti lailliseen liiketoimintaan niin, että rahojen todellinen alkuperä peitetään. Rikoslaissa rahanpesu on määritelty tätä tarkemmin. Rahanpesu on liitännäinen teko, joka edellyttää aina niin kutsuttua esirikosta, josta saatuun omaisuuteen tai hyötyyn rahanpesutoimet kohdistuvat. Rahanpesulla pyritään yleensä mahdollistamaan varojen riskitön käyttö ja rahanpesu on keino palauttaa rikoksella hankitut varat takaisin lailliseen tai laittomaan toimintaan. Rahanpesu kriminalisoitiin vuonna 1994 (1304/1993), ja se säädettiin omaksi rikosnimikkeekseen vuonna 2003 (61/2003).

2.1 Lainsäädäntö ja käytäntö

Rahanpesua koskevat kriminalisoinnit

Rahanpesun kriminalisoinnin tavoitteena on estää hyötyminen rikoksella saaduista tuloista ja varoista. Rahanpesun katsotaan myös muodostavan uhan lailliselle taloudelle, jota kriminalisoinnilla pyritään suojaamaan.

Rahanpesusta säädetään rikoslain 32 luvun 6 §:ssä (61/2003) seuraavasti: ”Joka 1) ottaa vastaan, käyttää, muuntaa, luovuttaa, siirtää tai välittää rikoksella hankittua omaisuutta, rikoksen tuottamaa hyötyä tai näiden tilalle tullutta omaisuutta peittääkseen tai häivyttääkseen hyödyn tai omaisuuden laittoman alkuperän tai avustaakseen rikoksentekijää välttämään rikoksen oikeudelliset seuraamukset taikka 2) peittää tai häivyttää rikoksella hankitun omaisuuden, rikoksen tuottaman hyödyn taikka näiden tilalle tulleen omaisuuden todellisen luonteen, alkuperän, sijainnin tai siihen kohdistuvat määräämistoimet tai oikeudet taikka avustaa toista tällaisessa peittämisessä tai häivyttämisessä, on tuomittava rahanpesusta sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi. Yritys on rangaistava.” Ensimmäisen kohdan tekomuotoa voidaan kuvata tarkoitustunnusmerkistöksi ja toisen kohdan tekomuotoa seuraustunnusmerkistöksi.

Törkeästä rahanpesusta säädetään rikoslain 32 luvun 7 §:ssä (61/2003) seuraavasti: ”Jos rahanpesussa 1) rikoksen kautta saatu omaisuus on ollut erittäin arvokas tai 2) rikos tehdään erityisen suunnitelmallisesti, ja rahanpesu on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä, rikoksentekijä on tuomittava törkeästä rahanpesusta vankeuteen vähintään neljäksi kuukaudeksi ja enintään kuudeksi vuodeksi. Yritys on rangaistava.”

Salahanketta törkeän rahanpesun tekemiseksi koskevassa rikoslain 32 luvun 8 §:ssä (61/2003) säädetään seuraavasti: ”Joka sopii toisen kanssa sellaisen törkeän rahanpesurikoksen tekemisestä, jonka kohteena on lahjuksen antamisen, lahjuksen ottamisen, 29 luvun 9 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitettuun veroon kohdistuvan törkeän veropetoksen tai törkeän avustuspetoksen tuottama hyöty tai sen tilalle tullut omaisuus, on tuomittava salahankkeesta törkeän rahanpesun tekemiseksi sakkoon tai vankeuteen enintään yhdeksi vuodeksi.”

Rikoslain 32 luvun 9 §:n (61/2003) mukaan se, joka törkeästä huolimattomuudesta ryhtyy 6 §:ssä tarkoitettuihin toimiin, on tuomittava tuottamuksellisesta rahanpesusta sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi. Oikeuskäytännössä vastaaja on tuomittu toissijaisen syytteen perusteella ja jopa ilman sitä tuottamuksellisesta rahanpesusta tilanteissa, joissa rahanpesun tahallisuutta ei pystytty näyttämään toteen. Vastaajan syyksi on näissä tilanteissa kuitenkin luettu törkeä huolimattomuus.

Rikoslain 32 luvun 10 §:ssä säädetään rahanpesurikkomuksesta (61/2003) seuraavasti: ”Jos rahanpesu tai tuottamuksellinen rahanpesu, huomioon ottaen omaisuuden arvo tai muut rikokseen liittyvät seikat, on kokonaisuutena arvostellen vähäinen, rikoksentekijä on tuomittava rahanpesurikkomuksesta sakkoon.” Kyseinen teko on siis rikoslain systematiikassa faktisesti ”lievä rahanpesu”.

Rikoslain 32 luvun 11 §:n 1 momentin (61/2003) mukaan rahanpesusta ei tuomita sitä, joka on osallinen siihen rikokseen, jolla omaisuus on toiselta saatu tai joka on tuottanut hyödyn. Säännös perustuu ajatukselle, että rahanpesu on esirikoksen rankaisematon jälkiteko. Rahanpesurikoksiin sovelletaan myös rikoslain 32 luvun 11 §:n 2 momentin (61/2003) rajoitussäännöstä, jonka mukaan rahanpesusta ei voida tuomita rikoksentekijän kanssa yhteistaloudessa asuvaa, joka ainoastaan käyttää tai kuluttaa rikoksentekijän yhteistalouden tavanomaisiin tarpeisiin hankkimaa omaisuutta.

Rahanpesua koskee oma menettämisseuraamussäännös (RL 32:12). Rahanpesurikokset ovat virallisen syytteen alaisia tekoja (RL 32:13), eikä niissä ei tekojen liitännäisluonteen vuoksi ole varsinaista asianomistajaa. Rahanpesuun ja törkeään rahanpesuun sovelletaan, mitä oikeushenkilön rangaistusvastuusta säädetään (RL 32:14). Oikeushenkilön rangaistusvastuuta ei ole ulotettu salahankkeeseen törkeän rahanpesun tekemiseksi, eikä tuottamukselliseen rahanpesuun.

Rahanpesun yleisyys ja siihen kohdistuvat viranomaistoimet

Rahanpesun selvittelykeskus kirjasi vuonna 2009 yhteensä 27 836 ilmoitusta epäilyttävistä liiketoimista. Näistä ilmoituksista 27 781 koski rahanpesua ja 55 terrorismin rahoittamista. Ilmoitusten määrä on kasvanut voimakkaasti viimeisten vuosien aikana ja tämän suuntauksen odotetaan jatkuvan. Ilmoitusmäärien kasvu johtuu rahanpesulain (laki rahanpesun ja terrorismin rahoittamisen estämisestä ja selvittämisestä, 503/2008) muutoksista, sen myötä tehostuneesta koulutuksesta ja ilmoitusvelvollisten kasvaneesta ilmoitusaktiivisuudesta. Liiketoimien keskeyttämismääräyksien ja muiden turvaamistoimien avulla selvittelykeskus sai viranomaisten haltuun vuonna 2009 noin 1,4 miljoonaa euroa epäilyttäviä varoja.

Esitutkintaa suorittaessaan selvittelykeskus voi käyttää myös pakkokeinolakiin perustuvia turvaamistoimia. Näiden avulla yksikkö sai viranomaisten haltuun rikoshyötyä vuonna 2009 noin 11,8 miljoonaa euroa. Erityisesti valuutanvaihtoa ja -siirtoa sekä pelitoimintaa harjoittavien yhteisöjen ilmoitusmäärät ovat kasvaneet aikaisempiin vuosiin verrattuna.

Selvittelykeskus voi toimivaltuuksiensa perusteella ryhtyä selvittämään ja tutkimaan vastaanottamiaan ilmoituksia, vaikka asiassa ei ole vielä perusteita esitutkinnan aloittamiselle. Eräs tällainen erityinen toimivaltuus on oikeus keskeyttää liiketoimen kohteena olevien varojen siirto. Vuoden 2009 aikana liiketoimen keskeyttämispäätöksiä tehtiin yhteensä 11 liiketoimessa. Selvittelykeskuksen toimesta käynnistetään vuosittain useita järjestäytyneeseen rikollisuuteen liittyviä tutkintakokonaisuuksia. Selvittelykeskus siirsi vuoden 2009 aikana esitutkintaan 2702 ilmoitusta eli noin 10 prosenttia saapuneista ilmoituksista.

Esitutkintaan siirretyistä ilmoituksista suurin osa on viime vuosina liittynyt talousrikoksiin ja seuraavaksi eniten huumausainerikoksiin. Rikosnimikkeellä rahanpesu ilmoituksia siirretään esitutkintaan vuosittain melko vähän tekoja, koska rikosoikeusjärjestelmässä rangaistaan ensisijassa rahanpesuun liittyvästä esirikoksesta. Vuonna 2009 esitutkintaan siirrettyjen ilmoitusten yleisimmät rikosnimikkeet olivat laittoman maahantulon järjestäminen (20 %), veropetos (13 %), huumausainerikos (10 %) ja velallisen epärehellisyys (6 %).

Vuonna 2009 poliisi kirjasi 25 rikosilmoitusta rahanpesusta tai sen yrityksestä, 35 törkeästä rahanpesusta ja yhden tuottamuksellisen rahanpesun.

Rahanpesun rangaistukset

Rahanpesun selvittelykeskus on julkaissut vuonna 2007 tutkimuksen ”Rahanpesurikokset oikeuskäytännössä IV”. Siinä on tutkittu 61 rahanpesua koskevaa tuomiota vuosilta 1994—2006. Puolessa tuomioista esirikoksena oli huumausainerikos. Yhdessä tapauksessa esirikoksena oli laiton tuontitavaraan ryhtyminen (hormonikauppa) ja kahdessa ammattimainen alkoholipitoisen aineen salakuljetus. Myös talousrikokset (velallisen petos, velallisen epärehellisyys, veropetos, avustuspetos ja kavallus) olivat esirikoksena useissa tapauksissa. Muita esirikoksia olivat ryöstö, kolme varkautta, maksuvälinepetos, kaksi petosta ja kiskonta. Suurimmassa osassa tapauksia varojen lähteenä oli siis huumausaine- tai talousrikos. Yleisin rangaistus oli ehdollinen vankeusrangaistus. Näistä rangaistuksista 20 oli yhtenäisrangaistuksia. Pelkästään rahanpesusta annetuista vankeusrangaistuksista ankarin oli pituudeltaan 1 vuosi 2 kuukautta, lievin 40 päivää. Ehdotonta vankeutta oli tuomittu 27 tapauksessa, joista neljässä rangaistus oli muunnettu yhdyskuntapalveluksi. Ehdottomista vankeusrangaistuksista 25 oli yhtenäisrangaistuksia muiden rikosten (lähinnä huumausainerikosten) kanssa. 20 syytettyä tuomittiin pelkkään sakkorangaistukseen. Keskimääräinen sakkorangaistus oli 50 päiväsakkoa. Törkeissä rahanpesutapauksissa keskimääräinen rangaistus oli 7 kuukautta vankeutta. Tutkimuksessa mukana olleiden tapausten syytteistä hylättiin 13 %. Hylkäysprosenttia ei voida pitää suurena, eikä vähäisistä tuomiomääristä voida päätellä, että kriminalisoinneissa olisi ongelmia.

Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen rikosten ja seuraamusten tutkimusrekisteristä saatujen tietojen mukaan käräjä- ja hovioikeuksissa annettiin vuosina 2006—2008 yhteensä 32 tuomiota, joissa oli luettu syyksi jokin rikoslain 32 luvun rahanpesurikos. Näistä 15 oli rahanpesurikoksia (RL 32:6), 13 törkeitä rahanpesurikoksia (RL 32:7) ja 4 tuottamuksellisia rahanpesuja (RL 32:9).

Tuomioita annetaan siten vuositasolla vähän, koska rikosoikeusjärjestelmässä rangaistaan ensisijassa rahanpesun taustalla olevasta esirikoksesta. Sama koskee poliisin tietoon tulleita rahanpesurikoksia. Usein tuomiot koskevat useita rikoksia. Vuonna 2008 jokin rahanpesurikos oli 28 tapauksessa tuomion päärikos eli ankarimmin arvosteltava teko.

2.2 Kansainvälinen kehitys sekä ulkomaiden lainsäädäntö

Oikeusvertaileva katsaus Ruotsin, Tanskan, Norjan, Saksan, Yhdistyneiden kuningaskuntien ja Ranskan lainsäädäntöön sisältyy oikeusministeriön työryhmämietintöön "Rahanpesukriminalisointien muutostarpeet" (Oikeusministeriö, Mietintöjä ja lausuntoja 27/2010). Mietinnössä käsiteltiin myös teemaan liittyviä kansainvälisiä velvoitteita ja päädyttiin yksimielisesti siihen jo aiemmissa teemaa koskevissa hallituksen esityksessä esitettyyn kantaan, että rahanpesukriminalisoinnit täyttävät kansainvälisissä sopimuksissa asetetut velvoitteet. Siltä osin kuin kriminalisointivelvoitteista on poikettu, se on tehty kansainvälisten velvoitteiden sallimien poikkeamismahdollisuuksien rajoissa. Perusteena poikkeamiselle ovat kriminalisointiperiaatteet.

2.3 Nykytilan arviointi

Arvioinnin lähtökohdat

OECD:n yhteydessä työskentelevä rahanpesun vastainen työryhmä FATF (Financial Action Task Force on Money Laundering) on arvostellut Suomen rikoslainsäädäntöä siitä, että se (1) ei nimenomaisesti kata kaikkia rahanpesun muotoja, kuten pelkkää omaisuuden hankkimista, hallussapitoa tai käyttämistä, kun henkilö omaisuuden saadessa on tietoinen siitä, että omaisuus on rikoksen tuottamaa hyötyä. Omaksuttua lainsäädäntöratkaisua on lakia säädettäessä perusteltu siten, että säännökset ovat riittävän laajoja täyttämään kansainväliset velvoitteet ottaen huomioon niihin sisältyvän joustonvaran.

(2) Toisaalta arvostelun kohteena on ollut rikoslain 32 luvun 11 §:n 1 momentin rajoitussäännös, jonka mukaan niin sanottu itsepesu ei ole rangaistavaa. Itsepesulla tarkoitetaan menettelyä, jossa rahanpesua edeltävän esirikoksen tekijä pesee omalla rikoksellaan saamaansa omaisuutta tai rikoshyötyä. Kansainväliset velvoitteet edellyttävät poikkeamismahdollisuuksin, että myös ne, jotka ovat osallistuneet esirikokseen, tulisi voida tuomita rahanpesusta. Suomessa itsepesun kriminalisointia ei ole rikoslain kokonaisuudistuksen yhteydessä juurikaan harkittu, koska ”menettely voidaan ottaa riittävästi huomioon jo esirikosta arvosteltaessa” (HE 66/1988 vp, s. 108) ja rahanpesu on esirikoksen rankaisematon jälkiteko.

Arvostelun kohteena on myös ollut se, että (3) salahanke perustunnusmerkistönmukaiseen rahanpesuun ei ole rangaistavaa ja että (4) rahanpesurikoksiin sovelletaan rajoitussäännöstä, jonka mukaan teosta ei voida tuomita rikoksentekijän kanssa yhteistaloudessa asuvaa, joka ainoastaan käyttää tai kuluttaa rikoksentekijän yhteistalouden tavanomaisiin tarpeisiin hankkimaa omaisuutta.

Yhteistaloudessa asuviin sovellettavaa rajoitusperustetta on perusteltu kohtuussyillä (HE 66/1988 vp). Salahankekriminalisoinnin rajaus törkeisiin tekoihin perustuu siihen, että salahankekriminalisoinnit ovat olleet ja ovat edelleen suomalaisiin rikosoikeudellisiin periaatteisiin nähden vieraita. Rikoslain yleisen osan uudistuksen yhteydessä valmistelun tai salahankkeen kriminalisoinnin soveltamiseen todettiin liittyvän vaikeita näyttöongelmia sekä oikeusturvariskejä ja oikeusturvan kannalta katsottiin olevan perusteltua säätää valmistelusta itsenäinen tunnusmerkistö, milloin tähän on kriminaalipoliittinen tarve (HE 44/2002 vp, s. 132 ja 135).

Yleisellä tasolla rahanpesukriminalisointeja on arvosteltu myös siitä, että lainsäädännön täytäntöönpano ei ole tehokasta, koska tuomioita on annettu vähän. Tältä osin todettakoon, että tilanne on melko sama hyvin laajasti Euroopan maissa: rahanpesu ei niin sanottuna liitännäisrikoksena ole saanut kovin laajaa soveltamisalaa.

Rahanpesun tekotavat (RL 32:6)

Rahanpesun tekotavat voidaan jaotella kahteen alaryhmään eli tarkoitusta korostavaksi rahanpesuksi ja seurausta edellyttäväksi rahanpesuksi. Rahanpesujutuissa on tyypillisesti arvioitava, (1) ovatko vastaajan vastaanottamat, käyttämät tai eri tavoin käsittelemät varat peräisin rikoksella saadusta hyödystä ja mikä on vastaajan tietoisuus tästä tai (2) ovatko vastaajan toimet aiheuttaneet sanotun omaisuuden alkuperän peittymisen tai häivyttämisen. Ensimmäisen kohdan osalta on otettava erikseen vielä kantaa siihen, onko vastaaja toiminut varojen laittoman alkuperän peittämis- tai häivyttämistarkoituksessa.

Rikoslain 32 luvun 6 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan rahanpesuna rangaistavaa on rikoshyödyn peittämis- tai häivyttämistarkoituksessa tapahtunut rikoshyödyn vastaanottaminen, käyttäminen, muuntaminen, luovuttaminen, siirtäminen ja välittäminen. Luettelo rahanpesun tekotavoista on tyhjentävä. Sitä määriteltäessä on otettu huomioon, että esirikoksen tekijä ei voi itse syyllistyä omasta teosta syntyneen hyödyn pesemiseen. Tekotavasta riippumatta mainitun 1 kohdan mukaista rahanpesua on sellainen rikoksella hankittuun omaisuuteen, rikoshyötyyn tai sen sijaan tulleeseen omaisuuteen kohdistuva menettely, jonka tarkoituksena on peittää tai häivyttää varojen laitonta alkuperää taikka avustaa rikoksentekijää välttämään rikoksen oikeudelliset seuraamukset. Tunnusmerkistössä edellytetyn peittämisen tai häivyttämisen ei tarvitse olla rahanpesijän toiminnan ainoa tarkoitus. Rikoshyödyn tai sen tilalle tulleen omaisuuden käyttäminen on rahanpesun tekotapana sellainen, että siihen tyypillisesti liittyy muitakin tavoitteita kuin rikoshyödyn laittoman alkuperän peittäminen. Esimerkiksi varojen käyttäminen kuluttamalla ne omiin tarpeisiin voi siten ilmentää tunnusmerkistössä edellytettyä varojen laittoman alkuperän peittämisen tai häivyttämisen tarkoitusta. Kuten muidenkin tekotapojen yhteydessä, sen arviointi, liittyykö menettelyyn varojen alkuperän peittämis- tai häivyttämistarkoitus, joudutaan usein perustamaan objektiivisista tosiseikoista tehtäviin päätelmiin.

Rikoksella hankitun omaisuuden, rikoshyödyn tai sen tilalle tulleen omaisuuden käyttäminen sen laittoman alkuperän peittämis- tai häivyttämistarkoituksessa on lisätty rahanpesun tunnusmerkistöön tekotavaksi 1.4.2003 voimaan tulleella lailla 61/2003. Esitöissä (HE 53/2002 vp, s. 35) on todettu, että säännöksessä tarkoitettuna käyttämisenä voidaan käytännössä usein pitää omaisuuden ”nopeatahtista tuhlaamista”. Tunnusmerkistössä tarkoitettua varojen käyttämistä voi siten esitöistäkin ilmenevin tavoin olla myös niiden kuluttaminen omiin tarpeisiin. Samoin tahallista rikoshyödyn hankkimista ja hallussapitoa voitaneen tarkoitusedellytyksen täyttyessä pitää rangaistavana, koska niiden voidaan katsoa sisältyvän tekotapaluettelon ilmaisuun ”vastaanottaa”. Huumausainerikoksissa on katsottu, että henkilö voi pitää ainetta hallussaan myös ilman, että hän on fyysisesti vastaanottanut sen (KKO 2001:91). Henkilöllä edellytetään olevan ”kontrolli” aineeseen.

Tuoreissa korkeimman oikeuden ratkaisuissa (KKO 2010:6: laittoman maahantulon järjestäminen, KKO 2010:7: ampuma-aserikos) on muun muassa laillisuusperiaatteen täsmällisyys- ja tarkkarajaisuusvaatimukseen ja sääntelyn lainsäätämisvaiheiden asettamaan rajaan vedoten hylätty syytteet, koska tapauksissa käsillä olleet teot eivät olleet nimenomaisesti laissa säädetty rangaistaviksi.

Vaikka rikoshyödyn hallussapito saattaa edellä todetun mukaisesti jo nykyisen rahanpesutunnusmerkistön mukaan olla rangaistavaa, asiantila ei ilmene nimenomaisesti laista. Lakia on tältä osin täydennettävä. Myös oikeuskirjallisuudessa (Sahavirta, Ritva: Rahanpesu rangaistavana tekona, 2008, s. 164) on todettu, että hallussapidon puuttumista tekotapaluettelosta voidaan pitää olennaisena rangaistavuuden alaan vaikuttavana puutteena. Samaan suuntaan vaikuttaa myös se, että rikoshyödyn hallussapito lienee vastaanottamisen jälkeen yleisin rahanpesemisen tekotapa. Rahanpesun tekotavat ovat osin päällekkäisiä, mutta tekotapaluettelon tyhjentävyyden vuoksi ilmeisen tarpeellisia.

Rahanpesun laajasta soveltamisalasta aiheutuu myös se, että on vaikea hahmottaa käytännössä tilannetta, jossa jokin rikoshyötyyn kohdistuva pesutoimi ei tulisi nykyisten rajausten vuoksi rangaistavaksi. Useimmiten erilaiset pesutoimet voidaan nimittäin katsoa tehdyksi peittämis- tai häivyttämistarkoituksessa tai niillä voidaan katsoa aiheutetun säännöksessä tarkoitetun omaisuuden alkuperän peittyminen tai häivyttäminen. Tahallisen rahanpesun soveltamisessa rikoshyödyn käyttö on ilman muille rajoittaville kriteereille annettavaa suurta merkitystä johtanut rangaistusvastuuseen, kuten tuoreesta korkeimman oikeuden ratkaisusta KKO 2009:59 ilmenee. Siinä todettiin muun muassa, että ”myös varojen käyttäminen kuluttamalla ne omiin tarpeisiin voi ilmentää tunnusmerkistössä edellytettyä varojen laittoman alkuperän peittämisen tai häivyttämisen tarkoitusta. Kuten muidenkin tekotapojen yhteydessä, sen arviointi, liittyykö menettelyyn varojen alkuperän peittämis- tai häivyttämistarkoitus, joudutaan usein perustamaan objektiivisista tosiseikoista tehtäviin päätelmiin — — Rikoshyötynä saatujen varojen käyttö kulutukseen on omiaan johtamaan siihen, että näin hukattujen varojen yhdistäminen rikolliseen menettelyyn ei enää ole mahdollista tai että se ainakin olennaisesti vaikeutuu.” (kursivointi tässä) Tuore ratkaisu KKO 2009:59 on merkittävä kannanotto rahanpesurikoksen tunnusmerkistön tulkintaan. Korkein oikeus on perustellut sen, mitkä seikat ovat asiaan vaikuttavia varojen alkuperän hävittämis- tai peittämistarkoitusta arvioitaessa. Tarkoitus päätellään ulkonaisista tapahtumista ja viime kädessä kysymys on siitä, miten vakuuttavasti syyttäjä onnistuu yhdistämään tekijän ulkonaisesti havaittavat toimet tunnusmerkistössä kuvattuihin tekotapoihin. Häivyttämisen tai peittämisen termeille ei jää sellaista merkitystä, joka ei olisi pääteltävissä teon ulkonaisesta ilmenemismuodosta. Tunnusmerkistö täyttyy, jos tekijä ottaa varoja vastaan tietäen ne rikoksella saaduiksi ja käyttää niitä tavalla, joka on omiaan häivyttämään tai peittämään niiden alkuperän.

Edellä esitetystä huolimatta rikoslain 32 luvun 6 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaisen tarkoitustunnusmerkistön korostettua tahallisuusvaatimusta ei voida tässä suhteessa pitää täysin ongelmattomana, koska nimenomaan tahallisuusvaatimuksen sisältö käytännössä määrittää rangaistavan menettelyn rajat. Tahallisuus on rikosoikeuden keskeisimpiä vastuuta määrittäviä käsitteitä. Laillisuusperiaatteen kannalta on arveluttavaa, jos rikosoikeudellisen vastuun alaan näin tärkeällä tavalla vaikuttavan peruste jää lain sanamuodon perusteella epäselväksi.

Rikoslain vakiintuneiden kirjoitustapamallien perusteella voidaan esittää, että korostetulla tahallisuusvaatimuksella on rikoslain 32 luvun 6 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitettu nimenomaan tarkoitustahallisuutta. Tarkoitustahallisuuden vakiintuneen määritelmän mukaan tekijä toimii tahallaan, jos tietty tunnusmerkistön mukainen seuraus, kuten rahanpesun kohdalla rikoksella hankittujen varojen alkuperän "peittyminen" ja "häipyminen", on toiminnan välitön päämäärä. Tarkoitustahallisuudessa tekijä nimenomaan tahtoo, tarkoittaa ja tavoittelee tunnusmerkistön mukaista seurausta. Tällaista tarkoitusta on objektiivisten seikkojen perusteella joskus vaikea liittää esimerkiksi rikoshyödyn nopeatahtiseen tuhlaamiseen tai muuhun näkyvään käyttämiseen.

Tarkoitusedellytystä voitaisiin kutsua esimerkiksi ahneustunnusmerkiksi, joka osoittaa tekijän toimintaa ohjaavan hyötymistarkoituksen. Riippumatta siitä, mikä tekijän suhtautuminen on toiminnan kohteen alkuperään, hän haluaa rahaa pestessään saada hyötyä joko itselleen esimerkiksi palkkion muodossa tai toiselle, joka välttää rikoksen oikeudelliset seuraamukset. Tarkkarajaisuus- ja täsmällisyysvaatimuksen kannalta voidaan pitää arveluttavana, ettei rikoslain 32 luvun 6 §:n 1 momentin 1 kohtaan sisältyvä ahneustunnusmerkki ilmene lainkaan kirjoitetusta säädöstekstistä. Tämän vuoksi tunnusmerkistöön on syytä sisällyttää lisämääre ”hankkiakseen itselleen tai toiselle hyötyä”.

Salahankkeen rangaistavuus (RL 32:8)

Kun rikoslain 32 luvun 1 §:ään lisättiin aikanaan rahanpesua koskeva 2 momentti, hallituksen esityksessä (HE 180/1992 vp, s. 11) todettiin, että Suomessa rikosoikeuden keskeiset periaatteet estävät yleensä säätämästä rangaistavaksi salahankkeen, jollaista on pelkkä yhteenliittyminen rikoksen tekemistä varten tai rikoksen tekemisestä sopiminen. Myöhemmin säädettäessä salahanketta rangaistavaksi törkeän rahanpesun yhteydessä todettiin, että koska kansainvälisiin velvoitteisiin perustuva kriminalisointivaatimus on varsin pitkälle menevä järjestelmäämme verrattuna, se on syytä toteuttaa mahdollisimman suppeana (HE 53/2002 vp, s. 20). Tältä osin tilanne on edelleen sama, ja aikaisemmin esitetyt perusteet pätevät edelleen.

Salahanketta törkeän rahanpesun tekemiseksi koskevassa rikoslain 32 luvun 8 §:ssä (61/2003) säädetään seuraavasti: ”Joka sopii toisen kanssa sellaisen törkeän rahanpesurikoksen tekemisestä, jonka kohteena on lahjuksen antamisen, lahjuksen ottamisen, 29 luvun 9 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitettuun veroon kohdistuvan törkeän veropetoksen tai törkeän avustuspetoksen tuottama hyöty tai sen tilalle tullut omaisuus, on tuomittava salahankkeesta törkeän rahanpesun tekemiseksi sakkoon tai vankeuteen enintään yhdeksi vuodeksi.” Säännöstä ei tiettävästi ole sovellettu kertaakaan.

Rahanpesu on epäitsenäinen rikos, jossa valmistelutekojen rajaaminen ei ole kovin yksiselitteistä. Siksi salahankkeen rangaistavuuden vaatimusta on tulkittu niin, että siinä tarkoitetaan vakavaa rikollisuutta, jossa oikeudenvastainen valmisteluteko voidaan erottaa laillisesta toiminnasta. Suomessa on katsottu, että salahankkeen rangaistavuutta ei rahanpesurikoksissa ole syytä ulottaa muihin kuin yhteisöpetossopimuksen toisen pöytäkirjan edellyttämiin tapauksiin. Tämän vuoksi törkeää rahanpesua koskeva salahanke on säädetty rangaistavaksi ainoastaan niissä tapauksissa, kun rikoksen tuottama hyöty on peräisin törkeästä yhteisöpetoksesta taikka lahjuksen antamisesta tai ottamisesta, vaikka tämä tarkoittaakin, että salahankerikosta ei siten ole sovellettava yhdenmukaisesti kaikkiin rahanpesutapauksiin. Hallituksen esityksessä 53/2002 ratkaisua perusteltiin seuraavasti: ”Pöytäkirja ei kuitenkaan edellytä kaikkien rahanpesutekojen kriminalisointia vaan ainoastaan niiden, joiden esirikos on törkeä yhteisöpetossopimuksessa tarkoitettu petos tai yhteisöpetossopimuksen ensimmäisessä pöytäkirjassa tarkoitettu lahjuksen antaminen tai ottaminen. Yhteisöpetosta vastaavat Suomessa rikoslain 29 luvun 1 §:n veropetos, joka kohdistuu 9 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitettuun veroon, sekä 5 §:n avustuspetos. Lahjuksen antamista vastaa 16 luvun 13 § ja lahjuksen ottamista 40 luvun 1 §.” Kuten todettu, kriminalisointi on tarkoin rajattu kattamaan vain ne teot, jotka on kansainvälisistä velvoitteista johtuen kriminalisoitava. Laajempi kriminalisointi aiheuttaisi vakavia ongelmia kriminalisointiperiaatteiden näkökulmasta.

Rahanpesu täyttyy niin varhaisessa vaiheessa, että edes yrityskriminalisoinnille ei jää käytännössä soveltamisalaa (HE 53/2002 vp, s. 20). Vaikka salahanke on jossain määrin valmisteluun rinnastuva toimi, sen tunnusmerkistö on kuitenkin verraten yksiselitteinen: rikoksesta sopiminen. Koska salahankekriminalisoinnit ovat kriminalisointiperiaatteen näkökulmasta pulmallisia, eikä ole ilmennyt käytännön tarvetta laajentaa rahanpesun salahankkeen kriminalisointia, voimassa olevaan sääntelyyn ei ole perusteita esittää muutoksia.

Rajoitussäännökset (RL 32:11)

”Itsepesu” (1 momentti )

Rikoslain 32 luvun 11 §:n 1 momentin (61/2003) mukaan rahanpesusta ei tuomita sitä, joka on osallinen siihen rikokseen, jolla omaisuus on toiselta saatu tai joka on tuottanut hyödyn. Kansainväliset rahanpesua koskevat sopimukset edellyttävät kuitenkin lähtökohtaisesti, ettei tällaista rajausta tulisi olla. Rajaus on kuitenkin mahdollinen perustuslain periaatteen, oikeusjärjestelmän peruskäsitteen tai lainsäädännön perusperiaatteen nojalla.

Esitystä valmisteltaessa rajoitussäännöksen tarkoituksenmukaisuus on osoittautunut riitaiseksi kysymykseksi. Tämän vuoksi asia on saatettu jatkovalmisteluun, eikä tässä hallituksen esityksessä ehdoteta rikoslakiin tältä osin muutoksia. Sen sijaan tässä esityksessä esitetään muutosta, joka poistaa Suomessa omaksutun lainsäädäntöratkaisun aiheuttamat pulmat kansainvälisessä yhteistyössä.

Pelkistäen itsepesussa on siis kysymys esimerkiksi siitä, että jos pankkiryöstäjä (esiteko) tuhlaa rahanpesun tunnusmerkistön täyttävällä tavalla anastamansa rahat, pitäisikö hänet tuomita törkeän ryöstön lisäksi myös rahanpesusta? Käytännössä tilanne on usein komplisoidumpi. Edellä on esitetty, että rahanpesussa esirikoksena on yleensä huumausaine- tai jokin talousrikos, kuten velallisen petos, velallisen epärehellisyys tai veropetos.

Itsepesuun liittyen on julkaistu yksi Korkeimman oikeuden ratkaisu, KKO 2001:45. Siinä A oli ottanut vastaan kolme vääräksi tietämäänsä mustesuihkutulostimella valmistettua 1 000 markan setelin jäljennöstä tarkoituksenaan saattaa ne käypänä rahana liikkeeseen ja luovuttanut ne eri kerroilla B:lle, joka A:n käskystä oli erehdyttänyt eri myymälöiden työntekijät ottamaan rahajäljennökset vastaan maksuksi ostamistaan tavaroista. A oli ottanut B:ltä vastaan tavarat ja vaihtorahat. Korkein oikeus katsoi tuomiossaan tarkemmin lausutuilla perusteilla muun muassa, että alempien oikeuksien A:lle syyksilukemat yllytykset petokseen sisältyivät rahanväärennykseen. Koska A oli siten ollut osallisena niissä rikollisissa teoissa, joilla hänen vastaanottamansa omaisuus oli saatu, häntä ei rikoslain (silloisen) 32 luvun 6 §:n 1 momentin säännös huomioon ottaen voitu tuomita erikseen kätkemisrikoksista.

Itsepesun rankaisemattomuuden on kuitenkin osoitettu vaikeuttavan kansainvälistä yhteistyötä rikosoikeuden alalla. Tämän vuoksi tässä esityksessä esitetään muutos kansainvälisestä oikeusavusta rikosasioissa annettuun lakiin. Rikoslain 32 luvun 11 §:n 1 momentissa säädetty vastuuvapaustilanne suljettaisiin kaksoisrangaistavuusvaatimuksen ulkopuolelle.

Asiaa valmisteltaessa Keskusrikospoliisin edustajien asiantuntijakuulemisessa itsepesun osalta esitettiin kansainväliseen oikeusapuun liittyviä esimerkkiä, jotka heidän mukaansa tukevat itsepesun kriminalisointia. Esimerkissä 1 henkilö A on tehnyt törkeän veropetoksen Suomessa ja pesee rahat yhdessä B:n kanssa maassa, jossa verorikos ei voi olla rahanpesun esirikos. Maasta saadaan oikeusapua vain verorikoksen tutkintaa varten, ei rahanpesuun. Esimerkissä 2 henkilö A tekee petoksen Suomessa ja pesee rahat henkilön B kanssa maassa, jossa itsepesu on rangaistavaa. Henkilö A:n osalta ei voida pyytää rahanpesuun oikeusapua, koska A on syytteessä Suomessa esirikoksesta. Henkilö B:n osalta voidaan pyytää oikeusapua, koska hän on rahanpesijä. Esimerkissä 3 henkilö A tekee petoksen maassa, jossa itsepesu on rangaistavaa. Henkilö A pesee B:n kanssa rahat Suomessa. Suomesta annetaan oikeusapua rahanpesurikoksen perusteella vain B:n osalta. A:n osalta voidaan antaa oikeusapua petoksesta.

Esimerkin 1 osalta on todettava, että Suomi ei voi kansallisella lainsäädännöllä puuttua siihen, kuinka laajalti rahanpesu on vieraassa valtiossa kriminalisoitu, eikä myöskään edellyttää vierasta valtiota antamaan Suomelle oikeusapua kaksoisrangaistavuuden vaatimuksesta huolimatta. Valtioiden välistä yhteistyötä koskevat velvollisuudet voivat perustua ainoastaan kansainväliseen sopimukseen tai muuhun kansainväliseen sitoumukseen. Siksi tässä esityksessä ei ole mahdollista ratkaista esimerkissä kuvattua ongelmaa. Esimerkin 2 tilanne on looginen seuraus siitä, ettei itsepesu ole Suomessa rangaistavaa. Selvää on, ettei Suomi voi pyytää, eikä sen tule voidakaan pyytää oikeusapua sellaisen käyttäytymisen selvittämiseksi, joka Suomessa ei ole rikos. Näin ollen kansainvälisen rikosoikeusavun osalta ainoa lainsäädännöllä ratkaistavissa oleva tilanne on esimerkissä 3 kuvattu tapaus.

Oikeusavun antaminen kuvatussa tilanteessa ei edellytä kansallisen rikoslainsäädännön muuttamista, vaan riittävää on, että kaksoisrangaistavuusvaatimuksesta tällöin luovutaan. EU:n jäsenvaltioiden välillä rikosoikeudellinen yhteistyö perustuu vastavuoroisen tunnustamisen periaatteeseen, jota koskevissa useissa puitepäätöksissä on luovuttu kaksoisrangaistavuuden vaatimuksesta niin sanotuissa listarikoksissa. Listarikoksia ovat muun muassa rahanpesu ja petosrikokset. Oikeusavun osalta on tehty puitepäätös eurooppalaisesta todisteiden luovuttamismääräyksestä esineiden, asiakirjojen ja tietojen hankkimiseksi rikosasian käsittelyä varten (2008/978/YOS), joka Suomessa on pantu täytäntöön lailla 729/2010. Laki tulee voimaan 19 päivänä tammikuuta 2011. Puitepäätöstä ei tiettävästi ole vielä muissa jäsenvaltioissa pantu täytäntöön. Parhaillaan neuvotellaan laaja-alaisemmasta, eurooppalaista tutkintamääräystä koskevasta direktiivistä, jonka osalta ei ole vielä ratkaistu kysymystä siitä, kuinka laajalti täytäntöönpanovaltio on velvollinen antamaan määräyksen antaneelle valtiolle oikeusapua kaksoisrangaistavuuden vaatimuksesta huolimatta. Todennäköistä kuitenkin on, että kaksoisrangaistavuudesta luovutaan ainakin samassa laajuudessa kuin se on tehty yllä mainitussa todisteiden luovuttamismääräystä koskevassa puitepäätöksessä.

Suomen ollessa oikeusapua antava valtio, kaksoisrangaistavuutta ei kansainvälisestä oikeusavusta rikosasioissa annetun lain mukaan myöskään suhteessa EU:n ulkopuolisiin valtioihin edellytetä paitsi silloin, kun kyse on pakkokeinolaissa (450/1987) tarkoitetun pakkokeinon käyttöä edellyttävän pyynnön täytäntöönpanosta (lain 15 §).

Jotta Suomi voisi myös pakkokeinoa edellyttävissä tilanteissa antaa oikeusapua muille valtioille silloin, kun kyse on pyynnön esittäneessä valtiossa kriminalisoituun itsepesuun liittyvän oikeusapupyynnön täytäntöönpanosta, esityksessä ehdotetaan kansainvälisestä oikeusavusta rikosasioissa annetun lain 15 §:n muuttamista siten, että itsepesun osalta poikettaisiin sen 1 momentin mukaisesta kaksoisrangaistavuuden vaatimuksesta. Kyseiseen pykälään on jo tehty tällainen poikkeus, kun kyse on pakkokeinolain 4 luvun 4 b §:ssä tarkoitetusta datan säilyttämismääräyksestä.

Yhteistaloudessa asuvat (2 momentti)

Rikoslain 32 luvun 11 §:n 2 momentin mukaan rahanpesua koskevia säännöksiä ei sovelleta rikoksentekijän kanssa yhteistaloudessa asuvaan, joka ainoastaan käyttää tai kuluttaa rikoksentekijän yhteistalouden tavanomaisiin tarpeisiin hankkimaa omaisuutta.

Korkein oikeus totesi tuoreessa ratkaisussaan (KKO 2009:59), että siltä osin kuin vastaaja oli vain siirrellyt esirikoksen tekijältä saamiaan käteisvaroja eri tileille, kysymys ei ollut rajoitussäännöksessä tarkoitetusta käyttämisestä tai kuluttamisesta. Siltä osin kuin rikoksella saatuja käteisvaroja oli käytetty välittömästi perheen kulutusmenoihin, auton ja mönkijän osamaksuihin sekä kuukauden Thaimaan lomamatkaan, kyse ei ollut sellaisesta omaisuudesta, joka olisi säännöksessä edellytetyin tavoin hankittu yhteistalouden tavanomaisiin tarpeisiin. Näin ollen rikoslain 32 luvun 11 §:n 2 momentin rajoitussäännös ei tullut asiassa sovellettavaksi.

Hallituksen esityksessä 66/1988 vp rajoitussäännöstä perusteltiin seuraavasti: ”Kohtuusnäkökohdat vaatisivat, ettei rikoksentekijän perheenjäsentä tai muuta rikoksentekijän kanssa yhteistaloudessa asuvaa henkilöä tuomita rangaistukseen siitä, että hän pelkästään syö varastettuja elintarvikkeita tai muulla sen kaltaisella tavalla käyttää rikoksella hankittua omaisuutta.” (s. 102) ”Niin kuin luvun perusteluissa on mainittu, ehdotetaan kohtuussyistä säännöstä, jonka mukaan luvun säännöksiä ei sovellettaisi rikoksentekijän kanssa samassa taloudessa asuvaan henkilöön, joka ainoastaan käyttää tai kuluttaa rikoksentekijän yhteistalouden tavanomaisiin tarpeisiin rikoksella hankkimaa omaisuutta. Tällainen henkilö on usein rikoksentekijän perheenjäsen, mutta myös muu henkilö saattaisi tulla kysymykseen, esimerkiksi joku kaukaisempi sukulainen tai rikoksentekijän kanssa niin sanotussa avoliitossa asuva henkilö. Edellytyksenä olisi, että rikoksentekijällä ja säännöksessä tarkoitetulla henkilöllä on yhteinen talous. Omaisuuden tulisi olla hankittu yhteistalouden tavanomaisia tarpeita varten. Esimerkiksi ruokatavarat olisivat tällaista omaisuutta. Sitä vastoin erilaiset ylellisyystavarat, kuten korut jäisivät säännöksen soveltamispiirin ulkopuolelle. Se, mitä voidaan pitää yhteistalouden tavanomaisiin tarpeisiin kuuluvana, voi tosin jonkin verran vaihdella talouden kulutustapojen mukaan. Arvosteltaessa sitä, milloin omaisuus on hankittu mainittua tarvetta varten, tulisi ottaa huomioon omaisuuteen ryhtyneen henkilön käsitys omaisuuden käyttötarkoituksesta ryhtymistilanteessa. Rikoksentekijällä on alun perin ehkä ollut esimerkiksi tarkoitus myydä anastamansa elintarvikkeet, mutta hän on myöhemmin saattanut päättää niiden käyttämisestä yhteisen talouden tarpeisiin. Rangaistavuuden poistaminen ei koske kaikkia ryhtymisen tekotapoja. Ryhtymismuotoja kuvataan säännöksessä tunnusmerkeillä "käyttää tai kuluttaa".” (s. 108)

Viitattu esityölausuma on edelleen täysin pätevä. Myöskään oikeuskäytännössä lainsäädäntöratkaisu ei ole aiheuttanut ongelmia. Säännöksen soveltamisala on hyvin kapea. Rahanpesun tekotavoissa on tyypillisesti kyse hyvin toisenlaisista ja mittaluokaltaan erilaisista toimista kuin yhteistalouden tavanomaisten tarpeiden tyydyttämisestä. Korkeimman oikeuden edellä viitatussa ratkaisussa rajoitussäännöksen sisällölle on annettu kriminaalipoliittisesti tarkoituksenmukainen sisältö. Korkein oikeus näyttää tulkinneen rajoitussäännöstä hallituksen esityksen linjauksen mukaisesti siten, ettei rahan käyttö lähtökohtaisesti ole säännöksessä tarkoitettua käyttöä tai kuluttamista. Säännös koskee lähinnä omaisuuden, esimerkiksi ruuan tai polttoaineen, kuluttamista. Näin ollen perusteita muuttaa voimassa olevaa lainsäädäntöratkaisua ei ole.

Oikeushenkilön rangaistusvastuu (RL 32:14)

Rahanpesuun ja törkeään rahanpesuun sovelletaan, mitä oikeushenkilön rangaistusvastuusta säädetään (RL 32:14). Oikeushenkilön rangaistusvastuuta ei ole ulotettu salahankkeeseen törkeän rahanpesun tekemiseksi, eikä tuottamukselliseen rahanpesuun. Rahanpesun tuottamuksellisessa tekomuodossa (RL 32:9) on säädetty kuitenkin sama rangaistusasteikko kuin tahallista rahanpesua koskevassa säännöksessä (RL 32:6). Tuottamuksellista tekoa koskevan tunnusmerkistön sisältö on syyksiluettavuuden yksilöinnin ohella viittaus tahallista tekoa koskevaan pykälään. Ratkaisulla on eräitä heijastusvaikutuksia. Rahanpesurikoksissa tuottamuksellinen teko ei voi olla törkeä, eikä tuottamukselliseen tekoon siis sovelleta oikeushenkilön rangaistusvastuuta. Säädetty asteikko vaikuttaa myös pakkokeinoihin ja rikoksen vanhentumiseen.

Tuottamuksellisen rahanpesun rajaaminen oikeushenkilön rangaistusvastuun ulkopuolelle ei kuitenkaan ole perusteltua. Oikeushenkilön rangaistusvastuusta säädetään rikoslain 9 luvussa. Sen 1 §:n mukaan oikeushenkilö, jonka toiminnassa rikos on tehty, on virallisen syyttäjän vaatimuksesta tuomittava rikoksen johdosta yhteisösakkoon, jos se on rikoslaissa säädetty rikoksen seuraamukseksi. Oikeushenkilön rangaistusvastuun piiriin soveltuvia rikoksia on käsitelty hallituksen esityksessä oikeushenkilön rangaistusvastuuta koskevaksi lainsäädännöksi (HE 95/1993 vp).

Mainitun hallituksen esityksen mukaan yhteisösakkoa olisi käytettävä vain melko harvojen ja suhteellisen vakavien rikostyyppien seuraamuksena. Tämä liittyy siihen, että yhteisösakkoprosessin käynnistäminen vähäisissä rikoksissa olisi rajallisten voimavarojen tuhlausta. Yhteisösakko on erityisen perusteltua asettaa rangaistusuhaksi sellaisten rikosten osalta, joissa on kysymys suhteellisen huolellisesti suunnitellusta toiminnasta, koska seuraamuksen rikoksia ennalta estävä teho on tällöin suurimmillaan. Kriminaalipoliittiseen tarpeeseen ulottaa oikeushenkilön rangaistusvastuu johonkin rikoslajiin vaikuttavat vielä esimerkiksi muiden käytettävissä olevien seuraamusten tehokkuus ja käytettävissä olevat rikosoikeudellisen järjestelmän ulkopuoliset sääntelykeinot. Taloudellisen rikollisuuden osalta tarvetta puoltaa myös säännösten väljyys (HE 95/1993 vp).

Oikeushenkilön rangaistusvastuun säätämisen yhteydessä vastuun piiriin kuuluviksi otettiin eräitä rikoslain kokonaisuudistuksen ensimmäiseen vaiheeseen kuuluneita rikoksia, jotka hallituksen esityksessä esitettyjen suuntaviivojen mukaan oli luontevaa ottaa rangaistusvastuun piiriin. Rikoslain 46 lukuun tehtiin muutos, jonka mukaan säännöstelyrikokseen, törkeään säännöstelyrikokseen ja salakuljetukseen sovelletaan, mitä oikeushenkilön rangaistusvastuusta säädetään. Samassa yhteydessä oikeushenkilön rangaistusvastuu säädettiin koskemaan myös eräitä lahjus-, avustus- ja elinkeinorikoksia. Vuoden 1995 jälkeen oikeushenkilön rangaistusvastuun kattamaa rikosten piiriä on laajennettu lähinnä uusien rangaistussäännösten kattaman toiminnan luonteen ja vakavuuden perusteella. Oikeushenkilön rangaistusvastuu koskee muun ohessa nykyisin rikoslain 29 luvun 10 §:n (61/2003) nojalla sellaisia veropetoksia ja törkeitä veropetoksia, jotka kohdistuvat Euroopan yhteisöjen lukuun kannettavaan maksuun, joka tilitetään Euroopan yhteisöille sisällytettäväksi Euroopan yhteisöjen yleiseen talousarvioon, Euroopan yhteisöjen hoidossa oleviin tai niiden puolesta hoidettuihin talousarvioihin.

Esimerkiksi säännöstelyrikosten saattamista oikeushenkilön rangaistusvastuun piiriin perusteltiin (HE 95/1993 vp) sillä, että ne liittyvät useimmiten yhteisömuotoisten yritysten toimintaan ja rikoksilla tavoiteltu hyöty nousee monesti erittäin suureksi. Rikokset perustuvat yleensä niin monimutkaisiin järjestelyihin, että niiden täytyy olla suunnitelmallisia. Salakuljetuksen osalta todettiin, että yhteisösakon tarve seuraamuksena ei ole yhtä suuri kuin säännöstelyrikoksissa. Laajamittaisena esiintyvä salakuljetus liittyy kuitenkin yleensä järjestäytyneeseen yritystoimintaan. Tällaisen salakuljetuksenkin täytyy olla hyvin organisoitua ja siten etukäteen huolellisesti suunniteltua. Taloudelliset intressitkin voivat olla suuret. Myös vahingot, joita salakuljetuksesta aiheutuu, voivat olla huomattavan suuret silloin, kun vienti- tai tuontikielto johtuu aineen tai tuotteen vaarallisuudesta sellaisenaan. Näillä perusteilla myös salakuljetus otettiin yhteisövastuun piiriin. Vastaavalla argumentoinnilla oikeushenkilön rangaistusvastuu ulotettiin törkeään tulliselvitysrikokseen (HE 197/2008 vp).

Edellisissä kappaleissa viitatuilla perusteilla oikeushenkilön rangaistusvastuu on syytä ulottaa myös tuottamukselliseen rahanpesuun, josta rankaiseminen edellyttää törkeää tuottamusta. Tähän suuntaan vaikuttaa myös sääntelyn loogisuus, tuottamuksellisen tekomuodon kahden vuoden rangaistusmaksimi sekä käytännön syyt. On syytä korostaa, että oikeushenkilön rangaistusvastuu on aikaisemminkin ulotettu myös törkeästä tuottamuksesta rangaistavaan sisäpiiritiedon väärinkäyttöön rikoslain 51 luvun 1 (300/2005) ja 8 §:n (475/1999) mukaisesti. Rahanpesun selvittelykeskuksen mukaan käytännön esimerkkinä nykysääntelyn pulmista on tilanne, jossa työntekijälle annetaan esimiehen toimesta ohjeistus suorittaa liiketoimia, jolloin ilmoitus epäilyttävästä liiketoimesta saattaa jäädä tekemättä. Tällaisia tilanteita koskevia yhteydenottoja tulee rahanpesun selvittelykeskukselle vuodessa useita. Kun tilannetta arvioidaan rahanpesusäännösten näkökulmasta, voidaan todeta työnantajan edustajan laiminlyövän velvollisuutensa toimia lakien mukaisesti sekä valvoa, että työntekijät myös näin tekevät. Tällöin ei voida pitää kohtuullisena, että ainoastaan yksittäistä työntekijää voidaan rangaista, vaikka samanaikaisesti työn johto ja valvonta on hoidettu törkeän huolimattomasti. Oikeushenkilön rangaistusvastuuta koskevalla sääntelyllä on tällaisissa tilanteissa tarkoitus tukea vastuullisen organisaatiokulttuurin luomista ja ylläpitämistä.

3.1 Tavoitteet

Esityksellä pyritään tehostamaan rahanpesun torjuntaa ja selkeyttämään rahanpesun tunnusmerkistöä. Ehdotettujen muutosten myötä rahanpesukriminalisoinnit täyttäisivät entistä paremmin laillisuusperiaatteen vaatimukset.

3.2 Toteuttamisvaihtoehdot

Yleisperustelujen jaksossa 2.3 on yksityiskohtaisesti arvioitu tarvetta muuttaa rahanpesukriminalisointeja. Tuossa yhteydessä on päädytty siihen, että rahanpesukriminalisointeja on perusteltua muuttaa siten, että rahanpesun tunnusmerkistöä täsmennetään ja siihen lisätään tekotavaksi hallussapito ja oikeushenkilön rangaistusvastuun alaa laajennetaan tuottamukselliseen rahanpesuun.

Muiltakin osin on tullut esiin eräitä perusteita lakimuutoksille. Käytännön muutostarpeet eivät kuitenkaan ole niin suuria, että rahanpesukriminalisointeja olisi perusteltua laajentaa kriminalisointiperiaatteiden kannalta kyseenalaisella tavalla.

3.3 Keskeiset ehdotukset

Rahanpesun tunnusmerkistöön lisätään yhdeksi tekotavaksi hallussapito ja sisällytetään tarkoitusta koskeva lisämääre ”hankkiakseen itselleen tai toiselle hyötyä”. Oikeushenkilön rangaistusvastuun soveltamisalaa laajennetaan tuottamukselliseen rahanpesuun.

Rahanpesukriminalisoinnit täyttävät kansainvälisissä velvoitteissa asetut velvoitteet. Siltä osin kuin kriminalisointivelvoitteista on poikettu, se on tehty kansainvälisten velvoitteiden sallimien poikkeamismahdollisuuksien rajoissa.

Esitys tehostaisi rahanpesun torjuntaa ja selkeyttäisi nykyistä oikeustilaa. Esitykseen sisältyvillä ehdotuksilla ei ole mainittavia organisaatio- tai taloudellisia vaikutuksia.

Oikeusministeriö asetti 30 päivää kesäkuuta 2009 työryhmän pohtimaan rikoslain 32 luvun rahanpesua koskevien kriminalisointien muutostarvetta. Voimassa olevat rikoslain rahanpesusäännökset perustuvat kansainvälisiin velvoitteisiin. OECD:n yhteydessä työskentelevä rahanpesun vastainen työryhmä FATF (Financial Action Task Force on Money Laundering) on todennut, että rikoslain rahanpesua koskeva sääntely ei kaikilta osin täytä sen vuonna 2003 uudistettuja rahanpesun vastaisia suosituksia ja terrorisminvastaisia erityissuosituksia. Työryhmän yksimielinen mietintö julkaistiin 22 päivänä maaliskuuta 2010 (oikeusministeriön työryhmämietintö 2010:27).

Oikeusministeriö pyysi 31 päivänä maaliskuuta 2010 päivätyllä lausuntopyynnöllä 25 viranomaiselta, organisaatiolta ja asiantuntijalta kirjallisen lausunnon työryhmän mietinnöstä. Lausuntoja saapui 17. Enemmistö lausunnonantajista piti työryhmän kantoja perusteltuina.

Lausuntopalautteen johdosta ehdotusta on hieman tarkennettu ja osa työryhmän ehdotuksista on siirretty vielä jatkovalmisteluun. Tämä koskee rikoslain 32 luvun 11 §:n 1 momentin rajoitussäännöstä, jonka mukaan rahanpesusta ei tuomita sitä, joka on osallinen siihen rikokseen, jolla omaisuus on toiselta saatu tai joka on tuottanut hyödyn. Säännös perustuu ajatukselle, että rahanpesu on esirikoksensa rankaisematon jälkiteko. Edellä mainittu työryhmä päätyi yksimielisesti sille kannalle, että tämän niin sanotun itsepesun kriminalisointi olisi kyseenalaista kriminalisointiperiaatteiden ja vakiintuneen rikosoikeudellisen ajattelun kannalta. Toisaalta työryhmä tunnisti, että tietyissä tilanteissa voimassa oleva sääntely saattaa johtaa epäoikeudenmukaiseen lopputulokseen. Vaikka lausuntopalaute oli tässäkin kysymyksessä voittopuolisesti positiivista, itsepesua koskeva kysymys on siirretty jatkovalmisteluun. Koska kysymys on merkittävästä periaatteellisesta kysymyksestä, oikeusministeriö on asettanut uuden työryhmän valmistelemaan asiaa.

Eduskunnan käsittelyssä on hallituksen esitys esitutkinta- ja pakkokeinolainsäädännön uudistamiseksi (HE 222/2010 vp). Kyseisessä esityksessä ehdotetaan lakia kansainvälisestä oikeusavusta rikosasioissa muutettavaksi muun ohella siten, että lain 15 §:n 2 momentissa oleva viittaus muutettaisiin kohdistumaan ehdotetun pakkokeinolain 8 luvun 23 §:ään. Käsillä olevassa esityksessä ehdotetaan saman lainkohdan sisällöllistä muuttamista. Ehdotukset on syytä sovittaa yhteen eduskuntakäsittelyn aikana.

1.1 Rikoslaki

32 luku Kätkemis- ja rahanpesurikoksista

6 §. Rahanpesu. Voimassa olevan pykälän 1 kohtaan lisättäisiin tarkoitusta koskeva lisämääre ”hankkiakseen itselleen tai toiselle hyötyä”. Lisäksi kohtaan ehdotetaan lisättäväksi tekotapa ”pitää hallussaan”.

Ehdotetuin tavoin täydennettynä tekijän tarkoitusta koskeva edellytys ja siten tunnusmerkistö kokonaisuudessaan kattaisi täsmällisesti nekin tilanteet, joissa rikoksen tuottamaa varallisuutta hyödynnetään silläkin uhalla, että menettely nimenomaan herättää rahoituksen alkuperään liittyviä epäilyjä ja heikentää rikoksentekijän mahdollisuuksia välttää rikoksensa oikeudelliset seuraukset. Esimerkiksi rikoshyödyn nopeatahtinen tuhlaaminen saattaa pikemminkin lisätä omaisuuden luonteen ja alkuperän näkyvyyttä kuin peittää tai häivyttää sitä. Tällöin saattaa olla hankala väittää rikoksentekijän toimineen peittämis- tai häivyttämistarkoituksessa. Sen sijaan tällaisen menettelyn ilmeisenä tarkoituksena on hyödyn hankkiminen itselle tai toiselle. Ehdotetun muutoksen myötä tämä tarkoitus ilmeni nimenomaisesti tunnusmerkistöstä.

Hallussapidon lisääminen tunnusmerkistöön merkitsisi sitä, että rahanpesun tyhjentävään tekotapalistaan lisättäisiin tekotapa, joka on kenties yleisin rahanpesemisen muoto. Hyvinkin lyhytaikainen hallussapito riittäisi. Hallussapidon ei tarvitse välttämättä merkitä fyysistä hallintaa. Hallussapidosta on kysymys esimerkiksi silloin, kun rikoshyöty on sovitun mukaisesti jossakin tekijän noudettavissa. Tunnusmerkistö toteutuu niin ikään, jos tekijällä on mahdollisuus määrätä rikoshyödyn siirtämisestä paikasta toiseen. Tekijällä ei myöskään tarvitse olla mitään yksinomaista oikeutta tai hallintaa rikoshyötyyn. Jos esimerkiksi useampi henkilö yhteistuumiin ja yhteisymmärryksessä pitää hallussaan rikoshyötyä, heidät voidaan tuomita jokainen tekijöinä tai rikoskumppaneina.

14 §. Oikeushenkilön rangaistusvastuu. Oikeushenkilön rangaistusvastuun soveltamisalaa laajennettaisiin tuottamukselliseen rahanpesuun. Oikeushenkilön rangaistusvastuusta säädetään rikoslain 9 luvussa. Kysymystä tarpeesta liittää kyseiseen rikokseen oikeushenkilön rangaistusvastuu on käsitelty yleisperustelujen alajaksossa 2.3.

1.2 Laki kansainvälisestä oikeusavusta rikosasioissa

15 §. Pakkokeinojen käytön rajoitukset. Pykälän 2 momenttia ehdotetaan muutettavaksi siten, että myös pakkokeinon käyttöä edellyttävää oikeusapua voidaan rikoslain 32 luvun 11 §:n 1 momentissa säädetyssä tilanteessa antaa ilman kaksoisrangaistavuuden vaatimusta. Jatkossa Suomi voisi siis antaa oikeusapua myös niin kutsuttuun itsepesuun, vaikka se ei Suomessa olekaan rangaistavaa.

Lait ehdotetaan tulemaan voimaan mahdollisimman pian.

Edellä esitetyn perusteella annetaan Eduskunnan hyväksyttäviksi seuraavat lakiehdotukset:

              

                Lakiehdotukset