Esityksen keskeisenä tavoitteena on ympäristönsuojelulainsäädännön yhtenäistäminen ja ympäristön pilaantumista aiheuttavan toiminnan lupajärjestelmän uudistaminen. Esityksessä ehdotetaan säädettäväksi ympäristönsuojelulaki, joka olisi ympäristön pilaantumisen torjunnan yleislaki. Laki sisältäisi yhtenäiset säännökset maaperän, vesien ja ilman suojelusta. Se kokoaisi nykyisin hajallaan olevat ympäristönsuojelusäännökset yhteen lakiin, jolloin erilliset ilmansuojelu- ja meluntorjuntalaki sekä ympäristölupamenettelylaki kumottaisiin. Laissa olisivat säännökset ympäristönsuojelua koskevista yleisistä periaatteista, velvollisuuksista ja kielloista, valtuutussäännökset alemmanasteiseen norminantoon, säännökset ympäristöluvista, ilmoitusmenettelystä, korvauksista, pilaantuneen maaperän ja pohjaveden puhdistamisesta, valvonnasta ja hallintopakosta sekä muutoksenhausta.

Ympäristönsuojelulainsäädännön yhtenäistäminen luo aiempaa paremmat edellytykset ympäristöhaittojen kokonaisvaltaiselle tarkastelulle. Samalla myös kansalaisten mahdollisuudet vaikuttaa ympäristöä koskevaan päätöksentekoon paranevat. Esityksen tarkoituksena on myös edistää mahdollisimman kustannustehokkaiden ympäristönsuojelutoimien käyttöönottoa. Vaikka uudistuksella pyritään tehostamaan ympäristönsuojelua, sen tarkoituksena ei ole olennaisesti muuttaa ympäristönsuojeluvaatimuksia, kuten päästöjen sallittuja enimmäismääriä tai haitallisten aineiden enimmäispitoisuuksia. Nämä vaatimukset perustuisivat edelleen pääosin lakia alemmanasteisiin säädöksiin sekä tapauskohtaiseen lupaharkintaan. Asetuksenantovaltuudet vastaisivat pääosin nykyistä lainsäädäntöä.

Uudistuksen keskeinen sisältö olisi yhtenäisen ympäristölupajärjestelmän luominen. Kaikki päästöjä koskevat luvat yhdistettäisiin yhdeksi ympäristöluvaksi, jossa ympäristön eri osiin kohdistuvat pilaantumisvaikutukset otettaisiin tasaveroisesti huomioon. Uudistus keventäisi hallintoa, koska yhdeltä laitokselta vaadittavat päästöjä koskevat luvat vähenisivät yhteen. Ympäristönsuojelulain nojalla annettavalla asetuksella säädettäisiin tarkemmin niistä laitoksista ja toiminnoista, joilta vaadittaisiin ympäristölupa. Lupa vaadittaisiin pääsääntöisesti samoilta toiminnoilta kuin tähänkin asti. Suurin osa luvansaaneita toimintoja voisi kuitenkin jatkaa toimintaansa vanhan luvan nojalla, jos toiminta täyttää ympäristönsuojelulain vaatimukset. Asetuksella säädettäisiin niistä toiminnoista, joiden vanhan lainsäädännön mukaiset luvat olisi muutettava uuden lain vaatimuksia vastaaviksi hakemalla uutta lupaa viimeistään vuoden 2004 loppuun mennessä. Näitä olisivat lähinnä eräät suuret teollisuuslaitokset.

Ympäristö- ja vesilupien päätöksentekojärjestelmä uudistuisi. Vesioikeudet lakkautettaisiin ja pääosa niiden tehtävistä vesilain mukaisissa vesitalousasioissa siirrettäisiin uusille ympäristölupavirastoille, joista säädettäisiin erillisellä lailla. Ympäristölupavirastot ratkaisisivat myös ympäristövaikutuksiltaan merkittävimmät ympäristölupa-asiat. Lupavirastoja ehdotetaan perustettavaksi kolme ja niiden toimialuejako perustuisi lähinnä maakuntajakoon. Merkittävä osa ympäristöluvista käsiteltäisiin kuitenkin edelleen ympäristökeskuksissa. Kunnan ja valtion väliseen työnjakoon ei ehdoteta muutoksia, joten lukumääräisesti suurin osa ympäristöluvista käsiteltäisiin edelleen kunnissa.

Vesioikeuksien lakkauttamisen takia vesilakia olisi muutettava useilta kohdin. Jätevesiä koskevat vesilain säännökset kumottaisiin, koska vesiensuojelusta säädettäisiin ympäristönsuojelulaissa. Ympäristönsuojelulainsäädännön yhtenäistäminen edellyttää huomattavia muutoksia myös jätelakiin, terveydensuojelulakiin ja eräistä naapuruussuhteista annettuun lakiin. Näiden lakien lupasäännökset kumottaisiin, koska ympäristöluvasta säädettäisiin yhtenäisesti ympäristönsuojelulaissa.

Esitys liittyy ympäristön pilaantumisen ehkäisemisen ja vähentämisen yhtenäistämiseksi annettuun Euroopan unionin neuvoston direktiiviin. Ehdotetulla ympäristönsuojelulailla pantaisiin täytäntöön se osa direktiivinvaatimuksista, jota kansallinen lainsäädäntö ei vielä täytä.

Esitys liittyy valtion talousarvioesitykseen vuodelle 2000 ja on tarkoitettu käsiteltäväksi sen yhteydessä.

Ehdotetut lait ovat tarkoitetut tulemaan voimaan mahdollisimman pian sen jälkeen kun ne on hyväksytty ja vahvistettu. Uuden lainsäädännön voimaantulo- ja siirtymävaiheen järjestelyistä säädettäisiin erillisessä voimaanpanolaissa.

Ympäristön pilaantumisen torjunta perustuu Suomessa pääosin viranomaisten myöntämiin hallinnollisiin lupiin ja niillä annettaviin määräyksiin, joilla pyritään ennakolta ehkäisemään ja vähentämään pilaantumista. Näin on voitu tehokkaasti ehkäistä ja vähentää teollisesta toiminnasta ja muusta niin sanotusta pistekuormituksesta johtuvaa pilaantumista. Vaikeampaa on sen sijaan ollut ennakkovalvonnan keinoin puuttua hajakuormituksesta, kuten maa- ja metsätaloudesta sekä liikenteestä, aiheutuviin ympäristöongelmiin. Naapurien etuja on tosin voitu valvoa eräistä naapuruussuhteista annetun lain (26/1920), jäljempänä naapuruussuhdelaki, ja terveydenhoitolainsäädännön mukaisilla lupamenettelyillä. Hajapäästöjä on pyritty vähentämään myös ympäristöveroin ja -maksuin sekä lisäämällä ympäristöasioita koskevaa neuvontaa ja valistusta. Maataloudessa on vuodesta 1995 alkaen toteutettu EU:n osarahoittamaa vapaaehtoista maatalouden ympäristöohjelmaa. Maataloudesta peräisin olevien nitraattien vesiin pääsyn rajoittamiseksi valtioneuvosto antoi maaliskuussa 1998 päätöksen (219/1998), jolla on pantu täytäntöön vesiensuojelemisesta maataloudesta peräisin olevien nitraattien aiheuttamalta pilaantumisesta annettu direktiivi 91/676/ETY, jäljempänä nitraattidirektiivi.

Ekokilpailukyky on monilla tuotannonaloilla tullut niin merkittäväksi tekijäksi, että yrityksen johdon on otettava se huomioon strategisessa päätöksenteossaan. Yritykset ovatkin ryhtyneet rakentamaan ympäristöasioiden hallintajärjestelmiä, suorittamaan sisäisiä ympäristötarkastuksia ja laatimaan tuotteilleen elinkaarianalyysejä. Yritykset ovat myös ottaneet käyttöön ympäristömerkkejä ja laatineet kattavia ja monipuolisia selostuksia omasta ympäristönsuojelutoiminnastaan. Lupa- ja valvontajärjestelmän kehittämisessä nämä seikat tulisi ottaa huomioon.

Lainsäädännöllä ja siihen perustuvalla lupajärjestelmällä on kuitenkin edelleen keskeinen merkitys ympäristön pilaantumisen torjunnassa. Lupajärjestelmällä on mahdollisuus tehokkaasti toteuttaa ennalta ehkäisevää ympäristönsuojelua kohdentamalla ympäristönsuojelutoimet haittojen ehkäisemisen kannalta joustavasti ja yksilöidysti. Lupia tarvitaan myös ympäristöasioihin usein liittyvien yksityisoikeudellisten intressien, kuten omaisuudensuojan, turvaamiseksi. Ympäristölupajärjestelmän olemassaoloa edellyttää lisäksi Euroopan yhteisön (EY) Suomea velvoittava ympäristönsuojelulainsäädäntö. Neuvoston direktiivi 96/61/EY ympäristön pilaantumisen ehkäisemisen ja vähentämisen yhtenäistämiseksi (Directive on integrated pollution prevention and control), jäljempänä IPPC-direktiivi, edellyttää yhtenäiseen ja kokonaisvaltaiseen ympäristön tarkasteluun perustuvan lupajärjestelmän luomista jäsenvaltioihin. Direktiivin vaatimusten täyttämiseksi Suomen ympäristölupajärjestelmää on yhtenäistettävä ottaen samalla kansalliset lähtökohdat huomioon.

Suomen ympäristönsuojelulainsäädäntö koostuu pääasiassa ympäristön eri osien suojelua koskevista laeista. Vesiä koskevat säännökset ovat vesilaissa (264/1961), ilmansuojelua koskevat säännökset ilmansuojelulaissa (67/1982) ja maaperän suojelusäännökset jätelaissa (1072/1993). Elinympäristön terveellisyyden suojelussa ja viihtyisyyden turvaamisessa on lisäksi tärkeä merkitys terveydensuojelulailla (763/1994), meluntorjuntalailla (382/1987) ja naapuruussuhdelailla. Ilmansuojelulakiin, jätelakiin, terveydensuojelulakiin ja naapuruussuhdelakiin perustuvia lupia ja eräitä ilmoituksia koskevat menettelyt yhtenäistettiin vuonna 1992 voimaan tulleella ympäristölupamenettelylailla (735/1991). Vesilakiin jäivät edelleen säännökset vesiä koskevista lupamenettelyistä. Tietyn laitoksen ilmansuojelua ja jäteasioita koskevat kysymykset ratkaisee alueellinen ympäristökeskus tai kunta, kun sen sijaan jätevesiä koskevat luvat myöntää yleensä vesioikeus.

Lainsäädännön rakenne ei vastaa IPPC-direktiivin tavoitetta ympäristön huomioon ottamisesta kokonaisuutena laitoskohtaisessa lupamenettelyssä. Jotta kokonaisvaltainen lupaharkinta olisi mahdollista, on ympäristölupia ja vesien pilaamislupia koskeva lainsäädäntö ja päätöksentekojärjestelmä yhtenäistettävä. Luvan tarpeesta, luvan myöntämisen edellytyksistä, lupamääräyksistä ja valvonnasta on säädettävä yhtenäisesti. Saman viranomaisen on voitava ratkaista yhden laitoksen ympäristölupa-asia kokonaisuudessaan, jotta päästöjen vähentämiseksi tarvittavat ympäristönsuojelutoimet voitaisiin kohdistaa ympäristön kannalta mahdollisimman tarkoituksenmukaisesti. Yhtenäinen lupajärjestelmä edistää myös kustannustehokkaiden ratkaisujen löytämistä ja ympäristönsuojeluun käytettävien varojen kohdentamista ympäristön kannalta optimaalisella tavalla.

Vaikka lupasäännökset muodostavatkin ympäristönsuojelulakien keskeisen sisällön, niitä koskevan sääntelyn uudistaminen ei olisi mielekästä irrallaan muista ympäristönsuojelusäännöksistä. Järkevän kokonaisuuden aikaansaamiseksi on välttämätöntä uudistaa samassa yhteydessä koko ympäristön pilaantumisen torjuntaa koskeva lainsäädäntö. Sen vuoksi esityksessä ehdotetaan säädettäväksi uusi ympäristönsuojelun yleislaki, johon koottaisiin myös säännökset yleisistä periaatteista ja velvollisuuksista sekä valtuutussäännökset alemmanasteista norminantoa varten samoin kuin valvontaa ja muutoksenhakua koskevat säännökset. Yleislain säätämisen yhteydessä kumottaisiin ilmansuojelu-, meluntorjunta- ja ympäristölupamenettelylait sekä tehtäisiin huomattavia muutoksia vesi-, jäte-, terveydensuojelu- sekä naapuruussuhdelainsäädäntöön.

Uudistuksella yhtenäistettäisiin myös ympäristölupien päätöksenteko- ja viranomaisjärjestelmä. Sekä IPPC-direktiivin tarkoittamille suurille teollisuuslaitoksille että muille, nykyäänkin luvanvaraisille pienemmille laitoksille, luotaisiin yksi yhtenäinen lupamenettely. Lupa-asioiden päätöksenteon keskittäminen ja yhtenäistäminen edellyttää luopumista pelkästään vesiasioita käsittelevästä vesituomioistuinjärjestelmästä. Ympäristöluvat käsiteltäisiin ehdotuksen mukaan kunnallisissa lupaviranomaisissa, alueellisissa ympäristökeskuksissa ja perustettavissa ympäristölupavirastoissa. Lupavirastoille siirtyisi vesioikeuksilta myös vesilain 2―9 lukujen mukaisten vesirakentamis- ja muiden niin sanottujen vesitalousasioiden käsittely. Lakkautettavien vesioikeuksien henkilöstö siirtyisi uusiin lupavirastoihin. Koska viranomaisten määrä ei lisääntyisi, uudistuksesta ei arvioida aiheutuvan valtiontaloudelle lisäkustannuksia.

2.1. Keskeinen ympäristönsuojelulainsäädäntö

Ympäristönsuojelulainsäädännöllä tarkoitetaan yleensä ihmisen toiminnasta johtuvan ympäristön pilaantumisen torjuntaa koskevaa säädöskokonaisuutta. Ympäristölainsäädännöllä laajassa merkityksessä tarkoitetaan pilaantumisen torjuntasäännöstön lisäksi luonnonsuojelua ja luonnonvaroja sekä ympäristön käyttöä sääntelevää lainsäädäntöä. Jäljempänä tarkastellaan ympäristönsuojelulainsäädäntöä edellä mainitussa suppeassa merkityksessä.

Ympäristö on nyttemmin saanut Suomessa perustuslain suojan. Hallitusmuodon muuttamisesta annetulla lailla (969/1995) lisättiin perusoikeuksien joukkoon ympäristöä koskeva 14 a §. Uuden perustuslain 20 §:ssä on vastaavansisältöinen säännös. Säännös korostaa yhtäältä jokaisen vastuuta ympäristöstä ja velvoittaa toisaalta julkista valtaa turvaamaan jokaiselle oikeuden terveelliseen ympäristöön ja mahdollisuuden vaikuttaa elinympäristöään koskevaan päätöksentekoon.

Varsinainen ympäristönsuojelulainsäädäntö koostuu sektorilaeista. Ihmisen toiminnan vaikutuksia ympäristön eri elementteihin, kuten veteen, ilmaan ja maaperään, säännellään kunkin ympäristöelementin osalta erikseen. Tärkeimmät ympäristön pilaantumisen torjumista koskevat lait ovat vesilaki, ilmansuojelulaki, jätelaki, terveydensuojelulaki ja meluntorjuntalaki. Näistä vesilailla, jätelailla ja terveydensuojelulailla on myös muita kuin pilaantumisen ehkäisemistä koskevia tavoitteita. Vesilailla on pyritty sääntelemään myös vesivarojen käyttöä ja turvaamaan niiden hyödyntäminen. Jätelain tarkoituksena on jätteiden määrän vähentäminen ja jätteistä aiheutuvien vaarojen ja haittojen ehkäiseminen sekä jätehuollon järjestäminen. Terveydensuojelulain tarkoituksena on väestön ja yksilön terveyden ylläpitäminen ja edistäminen. Vuoden 2000 alusta voimaan tulevan maankäyttö- ja rakennuslain (132/1999) ja sitä edeltäneen rakennuslain (370/1958) mukaisella kaavajärjestelmällä ja rakentamisen sääntelyllä on myös merkitystä pilaantumisen torjunnan ennakkovalvonnassa.

Ympäristösääntely ei kuitenkaan ole selkeästi jakautunut eri ympäristöelementtejä koskeviin säädöksiin, vaan osa sääntelystä suojaa ympäristöä pilaantumiselta yhtä elementtiä laajemmalti. Maaperän, ilman ja veden erottelulla ei naapuruussuhdelain tai terveydensuojelulain soveltamisaloilla ole merkitystä.

Ympäristönkäytön ohjausjärjestelmämme perustuu pääasiassa hallinnollis-oikeudelliseen ohjaukseen. Keskeisiä ohjauskeinoja ovat ennakkovalvonnalliset luvat ja ilmoitukset sekä yleiset normit, kuten määräykset ja ohjeet. Valtioneuvoston antamilla yleismääräyksillä on keskeinen merkitys erityisesti ilmapäästöjen rajoittamisessa. Vesiensuojelu Suomessa on taas perinteisesti perustunut laitoskohtaiseen lupakäsittelyyn, jossa on pyritty erityisesti ottamaan huomioon päästöjen vaikutukset vastaanottavassa vesistössä. EY:n asianomaisten direktiivien täytäntöönpanemiseksi on tosin viime vuosina annettu valtioneuvoston päätöksillä myös eräitä vesiensuojelua koskevia yleismääräyksiä. Lupajärjestelmällä on etenkin vesiensuojelussa tärkeä merkitys omaisuuden suojan kannalta, sillä luvilla suojataan myös vesiä pilaavasta toiminnasta haittaa kärsiviä maa- ja vesialueiden omistajia sekä kalastusoikeuden haltijoita. Välillistä suojaa omaisuusintresseille antaa muukin pilaamista torjuva sääntely.

Ympäristölupamenettelylailla yhdistettiin Suomessa neljän keskeisen sektorilain edellyttämän luvan käsittely. Yhdistetyssä käsittelyssä annettavaa lupaa kutsutaan ympäristöluvaksi. Ympäristölupaan on sisällytettävä naapuruussuhdelain mukainen sijoitusratkaisu eli niin sanottu immissiolupa, terveydensuojelulain mukainen sijoituslupa, ilmansuojelulain mukainen ilmalupa ja jätelain mukainen jätelupa. Ympäristölupamenettelyn ulkopuolella vesilain lupamenettelyt sääntelevät sekä vesistön pilaamista (vesilain 10 luku) että sen muuttamista rakentamalla, säännöstelemällä tai muulla vesilain 2―9 luvussa tarkoitetulla tavalla. Kemikaalilaissa (744/1989) on terveydelle ja ympäristölle vaarallisen kemikaalin käsittelyä ja varastointia koskeva lupajärjestelmä, minkä lisäksi kemikaalilaissa ja torjunta-ainelaissa (327/1969) on aineita koskevat ennakkohyväksyntäjärjestelmät.

Lupien lisäksi Suomessa on erilaisia ilmoitusjärjestelmiä ympäristölle haitallisten toimintojen varalle. Vesiensuojelua koskevista ennakkotoimenpiteistä annetussa asetuksessa (283/1962), jäljempänä vesiensuojeluasetus, säädetään vesistölle vaarallisia aineita käsittelevien laitosten ilmoitusvelvollisuudesta. Meluntorjuntalakiin perustuu velvollisuus ilmoittaa erityisen häiritsevää tilapäistä melua aiheuttavista toiminnoista. Lisäksi terveydensuojelulaissa on ilmoitusvelvollisuus eräistä terveyden ja ympäristön kannalta vähäisempiä vaikutuksia aiheuttavista toiminnoista. Jätelaki sisältää velvollisuuden ilmoittaa poikkeuksellisista tilanteista, kuten onnettomuuksista ja tuotantohäiriöistä, jotka edellyttävät erityisiä jätehuoltotoimia. Jätelaissa ja ilmansuojelulaissa on lisäksi ilmoitusvelvollisuus eräistä koeluontoisista toiminnoista.

Ympäristövaikutusten kokonaisvaltaista tarkastelua korostaa ympäristövaikutusten arviointimenettelystä annettu laki (468/1994), jäljempänä YVA-laki. Lain mukaista arviointimenettelyä sovelletaan merkittäviä haitallisia ympäristövaikutuksia aiheuttaviin hankkeisiin. Ympäristövaikutuksella tarkoitetaan laissa paitsi ympäristöön ja luontoon myös muun muassa yhdyskuntarakenteeseen, maisemaan, kulttuuriperintöön ja luonnonvarojen hyödyntämiseen ulottuvia vaikutuksia. Ympäristövaikutusten arviointimenettely edeltää lupakäsittelyä. Jos hankkeeseen sovelletaan YVA-lain mukaista arviointimenettelyä, viranomainen ei saa myöntää lupaa hankkeen toteuttamiseen ennen arviointimenettelyn päättymistä.

Luonnonvarojen käyttämistä ja alkuperäisen luonnon suojelua koskevalla lainsäädännöllä on läheiset liittymäkohdat pilaantumisen torjuntalainsäädäntöön. Maa-ainesten ottamista sääntelevällä maa-aineslailla (555/1981) on selkeä maiseman- ja ympäristönsuojelufunktio. Uudessa luonnonsuojelulaissa (1096/1996) on Euroopan yhteisön Natura 2000 -verkostoon kuuluvien alueiden suojelemiseksi säännökset, jotka velvoittavat arvioimaan näitä alueita uhkaavien hankkeiden tai suunnitelmien ympäristövaikutukset sekä kieltävät viranomaista myöntämästä lupaa hankkeeseen, jos hanke tai suunnitelma heikentää merkityksellisesti verkostoon kuuluvan alueen suojeltavia luonnonarvoja. Eri ympäristö- ja maankäyttölakeihin on myös lisätty viittaussäännökset, joiden tarkoituksena on estää luonnonsuojelulain vastaisten ratkaisujen tekeminen näiden lakien mukaisessa päätöksenteossa.

Ympäristölainsäädäntöön luetaan kuuluvaksi myös geenitekniikkalaki (377/1995). Lain tavoitteena on muun muassa ehkäistä haittoja, joita geenitekniikalla muunnettujen organismien käyttö voi aiheuttaa ihmisen terveydelle ja ympäristölle. Lakiin sisältyy useita ilmoitus- ja hyväksymismenettelyjä.

Ympäristölle vahingollisen toiminnan rangaistavuutta ja aiheutettujen vahinkojen korvausvastuuta koskevat säännöstöt on äskettäin uudistettu. Rikoslain muuttamisesta annetulla lailla (578/1995) lisättiin lakiin uusi ympäristörikoksia koskeva luku (48 luku), johon siirrettiin vankeusuhan sisältävät rangaistussäännökset muista laeista. Ympäristövahinkojen korvaamisesta annetussa laissa (737/1994), jäljempänä ympäristövahinkolaki, säädetään ympäristön pilaantumisesta ja erinäisistä ympäristöhäiriöistä aiheutuvien vahinkojen korvaamisesta. Korvausvastuu on aiheuttamisperiaatteen mukaisesti sillä, jonka tietyllä alueella harjoittamasta toiminnasta ympäristövahinko on johtunut. Ympäristövahinkolakia täydentää ympäristövahinkovakuutuksesta annettu laki (81/1998), joka takaa vahingonkärsijöille korvauksen ympäristövahingosta silloinkin, kun aiheuttaja on tuntematon tai korvausta ei saada tältä perityksi.

2.2 Hallinto ja päätöksentekojärjestelmä

Itsenäinen ympäristöhallinto Suomessa on varsin nuorta. Ympäristöhallinnolle kuuluvia tehtäviä hoidettiin 1970-luvun alkupuolelta lukien erityisesti sisäasiainministeriössä sekä maa- ja metsätalousministeriössä. Ympäristöministeriö perustettiin vuonna 1983 ja kunnallinen ympäristönsuojeluhallinto luotiin kuntien ympäristönsuojelun hallinnosta annetulla lailla (64/1986). Jo tätä ennen oli ympäristönsuojelun aluehallintoa vahvistettu perustamalla vuonna 1982 lääninhallituksiin ympäristönsuojelutoimistot. Vesiasiat kuuluivat vuonna 1970 perustetulle vesihallitukselle ja sen alaisille vesipiireille, joista vuonna 1986 muodostettiin vesi- ja ympäristöhallitus sekä vesi- ja ympäristöpiirit.

Viimeisimmällä ympäristöhallinnon uudistuksella, joka tuli voimaan 1 päivänä maaliskuuta 1995 (laki ympäristöhallinnosta 55/1995), koottiin ympäristöasioiden aluehallinto alueellisiin ympäristökeskuksiin ja perustettiin Suomen ympäristökeskus vesi- ja ympäristöhallituksen tilalle. Alueelliset ympäristökeskukset muodostettiin yhdistämällä lääninhallitusten ympäristöyksiköt sekä vesi- ja ympäristöpiirit yhdeksi viranomaiseksi. Ympäristökeskuksia on kaikkiaan 13.

Ympäristöministeriön alaisilla alueellisilla ympäristökeskuksilla on keskeinen asema ympäristölakien täytäntöönpanossa ja valvonnassa. Ne ratkaisevat ympäristölupamenettelylain mukaisia lupia, valvovat niiden ja vesilain mukaisten lupien noudattamista sekä antavat vesiensuojeluasetuksen mukaisia tarkastuslausuntoja. Lupa- ja valvonta-asiat on ympäristökeskusten työjärjestyksillä määrätty tietyn yksikön virkamiesten vastuulle, jotta ne voidaan ympäristöhallinnosta annetun lain 4 §:n 5 momentin mukaisesti hoitaa asioiden puolueettoman käsittelyn turvaavalla tavalla.

Alueellisilla ympäristökeskuksilla on myös monia muita tehtäviä ympäristönsuojelussa, alueiden käytössä, kaavoituksessa, luonnonsuojelussa, kulttuuriympäristön hoidossa, rakentamisen ohjauksessa sekä vesivarojen käytössä ja hoidossa. Maa- ja metsätalousministeriö ohjaa myös alueellisia ympäristökeskuksia omalla toimialaan. Ympäristökeskukset valvovat yleistä etua ympäristö- ja vesiasioissa, huolehtivat ympäristöntutkimuksesta ja -seurannasta, parantavat ympäristötietoisuutta, ehkäisevät ja torjuvat ympäristövahinkoja, edistävät vesihuoltoa ja huolehtivat vesistöjen käyttö- ja hoitotoiminnasta sekä ympäristönhoito-, vesihuolto- ja vesistötöiden toteuttamisesta. Alueelliset ympäristökeskukset toimivat myös YVA-lain mukaisina yhteysviranomaisina.

Suomen ympäristökeskus on ympäristöministeriön alainen ympäristöalan tutkimus- ja kehittämiskeskus, jonka päätehtävänä on edistää kestävää kehitystä seuraamalla ja arvioimalla sen toteutumista sekä harjoittamalla tutkimus- ja kehittämistoimintaa. Erityistehtävänä Suomen ympäristökeskuksella on muun muassa edistää valtakunnallisesti yhtenäistä ympäristönsuojelun tasoa. Viranomaistehtäviä Suomen ympäristökeskuksella on lähinnä vain kemikaalien aiheuttamien ympäristöhaittojen valvonnassa ja ympäristövahinkojen torjunnassa sekä eräissä jäte- ja luonnonsuojeluasioissa. Maa- ja metsätalousministeriö ohjaa Suomen ympäristökeskusta omalla toimialallaan.

Ympäristölupamenettelylain mukaiset lupa-asiat käsitellään hallinnollisessa menettelyssä, jossa lupaviranomaisena on joko kunnan ympäristölupaviranomainen tai alueellinen ympäristökeskus. Laaja-alaisia ympäristövaikutuksia aiheuttavien laitosten lupa-asiat ratkaisee alueellinen ympäristökeskus. Lukumääräisesti suurin osa ympäristöluvista käsitellään kuitenkin kunnissa. Ympäristölupamenettelyasetuksessa (772/1992) on lueteltu ne laitokset, joiden ympäristölupa-asiat ratkaistaan alueellisissa ympäristökeskuksissa. Kunnan ympäristölupaviranomaisen tekemästä ympäristölupapäätöksestä valitetaan lääninoikeudelle ja edelleen korkeimmalle hallinto-oikeudelle. Alueellisen ympäristökeskuksen päätöksestä valitetaan suoraan korkeimmalle hallinto-oikeudelle.

Vesiä koskevassa päätöksentekojärjestelmässä vesioikeuksilla on keskeinen asema. Vesioikeuksia on kolme: Länsi-Suomen, Itä-Suomen ja Pohjois-Suomen vesioikeudet. Ne aloittivat toimintansa vesilain tullessa voimaan 1 päivänä huhtikuuta 1962. Vesioikeudet toimivat vesiasioissa ensi asteen lupaviranomaisina ja ratkaisevat lisäksi vesilain mukaisia riita-, rikos- ja virka-apuasioita. Ne toimivat myös muutoksenhakutuomioistuimina ratkaisten valituksia kunnan ympäristönsuojeluviranomaisen vesilain nojalla tekemistä päätöksistä sekä ojitustoimituksessa tehdyistä päätöksistä.

Vesilain mukainen lupaviranomainen on useimmissa tapauksissa vesioikeus. Vesioikeuden hakemusasiassa antamaan päätökseen haetaan muutosta marraskuuhun 1999 asti vesiylioikeudelta ja sen jälkeen Vaasan hallinto-oikeudelta. Vaasan hallinto-oikeus perustetaan 1 päivänä marraskuuta 1999 voimaan tulevalla hallinto-oikeuslailla (430/1999) yhdistämällä Vaasan lääninoikeus ja vesiylioikeus. Muutosta Vaasan hallinto-oikeuden päätökseen haetaan asian laadun mukaan joko korkeimmalta hallinto-oikeudelta tai korkeimmalta oikeudelta. Muutoksenhaku on valitusluvanvaraista.

Vesiensuojelun ennakkovalvonnassa on tärkeä merkitys vesiensuojeluasetuksen mukaisella ennakkoilmoitusmenettelyllä. Asetus sisältää velvollisuuden ilmoittaa alueelliselle ympäristökeskukselle laitoksista, joissa käsitellään tiettyjä ympäristölle vaarallisia aineita. Aineluettelon lisäksi asetuksessa on luettelo tehtaista ja laitoksista, joista on ennen niiden rakentamisen aloittamista tehtävä ilmoitus alueelliselle ympäristökeskukselle. Alueellinen ympäristökeskus tarkastaa ilmoituksen ja jos se katsoo, että ilmoitetusta laitoksesta tulevan jäteveden johtaminen tulee esitetyn suunnitelman mukaan aiheuttamaan vesien pilaantumista, sen tulee kehottaa toiminnanharjoittajaa täydentämään tai tarkistamaan suunnitelmaa taikka, jos jäteveden johtamiseen tarvitaan vesilain mukainen lupa, hakemaan tällainen lupa.

Vesiasioille ominainen ja ympäristölupa-asioista poikkeava piirre on korvauskysymysten kytkeytyminen läheisesti lupamenettelyyn siten, että vesien pilaantumisesta haittaa kärsiville maksettavista korvauksista on pääsääntöisesti määrättävä luparatkaisun yhteydessä. Muista ympäristön pilaantumisesta aiheutuvista vahingoista on haettava korvausta ympäristövahinkojen korvaamisesta annetun lain mukaisesti lupamenettelystä erillään yleisessä alioikeudessa.

Ympäristölupamenettelylain ja vesilain mukaiset lupajärjestelmät eroavat toisistaan myös siinä, että edellisessä sama viranomainen sekä ratkaisee lupa-asiat että valvoo päätösten noudattamista, kun taas vesiasioissa vesioikeus myöntää luvat ja alueellinen ympäristökeskus sekä kunnan ympäristönsuojeluviranomainen valvovat lupien noudattamista.

Ympäristölupamenettelylakiin ja vesilakiin perustuvien päätöksentekojärjestelmien keskinäinen yhteys on vähäinen. Tämä on aiheuttanut käytännössä ongelmia muun muassa YVA-lain soveltamisessa.

2.3. Euroopan yhteisön ympäristönsuojelulainsäädäntö

2.3.1 Yleistä

Euroopan yhteisöt, ennen kaikkea Euroopan talousyhteisö, on antanut jo lähes 30 vuoden ajan ympäristöä koskevia säädöksiä. Tähän mennessä on annettu noin 200 yhteisön ympäristösäädöstä. Suurin osa niistä (noin 90 prosenttia) on direktiivejä, jotka edellyttävät jäsenvaltioilta kansallisia täytäntöönpanotoimia.

Luonteeltaan yhteisön ympäristösääntely on ollut minimiharmonisoivaa, mikä tarkoittaa, että yhteisötasolla on asetettu vain vähimmäisvaatimukset ympäristön suojelemiseksi. Yhteisölainsäädäntö ei siten estä jäsenvaltioita toteuttamasta tiukempaa ympäristönsuojelua. Tästä poiketen tuotteiden ympäristövaatimuksista on säädetty täysharmonisoinnilla, joka vie jäsenvaltioilta pääsääntöisesti mahdollisuuden yhteisösäädöksestä poikkeaviin kansallisiin toimenpiteisiin.

Yhteisön ympäristösääntelyn pääasialliset kohteet ovat olleet vesiensuojelu, ilmansuojelu, jätteet, luonnonsuojelu ja kemikaalivalvonta. Näiden lisäksi säädöksiä on annettu esimerkiksi ympäristövaikutusten arvioinnista (YVA) ja geneettisesti muunnelluista mikro-organismeista. Varsinaisia päästösäädöksiä yhteisöllä on vain ilman ja veden osalta. Maaperää on suojeltu päästöiltä vain välillisesti jätesäädösten ja vesiensuojelusäädösten avulla. Tuotantoaloittain tärkeimmät sääntelykohteet ovat olleet teollisuus ja energiantuotanto.

Ympäristön muusta haitallisesta muuttamisesta EY:llä ei ole varsinaisia säädöksiä. Ilman ja veden laatua on tosin säännelty lukuisin direktiivein, jotka on otettava huomioon myös ympäristöä muuttavaa toimintaa säänneltäessä. Näihin ei kuitenkaan päästönormituksesta poiketen liity nimenomaisia velvoitteita lupajärjestelmien luomiseen jäsenvaltioissa.

2.3.2 IPPC-direktiivi

2.3.2.1 Tausta ja tavoitteet

EY:n ympäristönsuojeludirektiiveistä useat ovat edellyttäneet lupamenettelyn luomista teollisuuslaitosten päästöjen kontrolloimiseksi. Lupajärjestelmät eri jäsenvaltioissa poikkeavat toisistaan. Eräissä maissa lupajärjestelmät on yhtenäistetty, mutta yhtenäistämisen tavat vaihtelevat. Eräissä maissa lupaharkinta on edelleen sektori- ja ympäristöelementtikohtaista.

Jäsenvaltioiden sääntelyjärjestelmien rakenteellisten erojen on pelätty aiheuttavan haitallisia kilpailun vääristymiä. Näiden vääristymien poistamiseksi ja teollisuuden ympäristöhaittojen vähentämiseksi komissio antoi syyskuussa 1993 direktiiviehdotuksen ympäristön pilaantumisen ja vähentämisen yhtenäistämiseksi (Integrated Pollution Prevention and Control, IPPC). Ministerineuvosto hyväksyi IPPC-direktiivin 24 päivänä syyskuuta 1996.

IPPC-direktiivin tarkoituksena on estää ja vähentää teollisuuden päästöjen aiheuttamaa ympäristön pilaantumista. Tähän pyritään edellyttämällä jäsenvaltioilta yhtenäistä päästölupajärjestelmää ja asettamalla tälle järjestelmälle tietyt minimivaatimukset. Direktiivissä säädetään tiettyjen suurten teollisuuslaitosten päästöjä ilmaan, veteen ja maaperään ehkäisevistä, tai sen ollessa mahdotonta, päästöjä vähentävistä toimenpiteistä, mukaan lukien jätteitä koskevat toimenpiteet. Toimenpiteiden tavoitteena on ympäristönsuojelun korkean tason saavuttaminen kokonaisuutena ja niiden tulee perustua parhaaseen käytettävissä olevaan tekniikkaan.

Pilaantumisen ehkäisy ja vähentäminen ovat IPPC-direktiivin keskeisiä ympäristönsuojelutavoitteita. Pilaamisen määritelmä kuvastaa direktiivin suojaamia etuja. Pilaamisella tarkoitetaan direktiivin 2 artiklan 2 kohdan mukaan aineiden, tärinän, lämmön tai melun päästämistä ihmisen toimesta suoraan tai epäsuorasti ilmaan, veteen tai maaperään siten, että seuraukset voivat aiheuttaa haittaa ihmisten terveydelle tai ympäristön laadulle, tai että se vahingoittaa aineellista omaisuutta tai heikentää tai estää ympäristön virkistyskäyttöä tai ympäristön muuta oikeutettua käyttöä.

2.3.2.2 Lupajärjestelmien yhtenäistämisvelvoite

IPPC-direktiivi velvoittaa jäsenvaltioita luomaan direktiivin vaatimukset täyttävän lupamenettelyn direktiivin liitteessä I mainituille laitoksille. Direktiivin määräyksiä sovelletaan 4 artiklan mukaan sellaisenaan uusiin, direktiivin täytäntöönpanon jälkeen perustettaviin laitoksiin. Olemassa olevien laitosten osalta jäsenvaltioiden on tarkistettava laitosten lupaehtoja siten, että tietyt, lähinnä menettelylliset vaatimukset, täytetään direktiivin täytäntöönpanopäivästä lukien ja muut, aineelliset vaatimukset, täytetään kahdeksan vuoden kuluessa direktiivin täytäntöönpanosta. Siirtymäajan kuluttua direktiiviä on sovellettava kokonaisuudessaan myös direktiivin täytäntöönpanohetkellä olemassaoleviin ja sitä ennen luvan saaneisiin laitoksiin.

Lupamenettelyjen yhtenäistämisellä pyritään toteuttamaan direktiivin tavoitteita. Yhtenäistämisvaatimuksen kannalta keskeisin säännös on direktiivin 7 artikla. Sen mukaan jäsenvaltiot toteuttavat tarvittavat toimenpiteet, jotta luvan myöntämismenettely ja -ehdot olisivat täysin yhteensovitettuja silloin, kun siihen osallistuu useita toimivaltaisia viranomaisia, jotta voidaan taata tehokas yhtenäinen menettely kaikkien menettelyn osalta toimivaltaisten viranomaisten välillä.

Artikla ei välttämättä edellytä lupakäsittelyn keskittämistä yhdelle viranomaiselle, vaan se sallii myös useamman lupaviranomaisen osallistuvan käsittelyyn. Lupamenettelyt ja -ehdot on tällaisissa tilanteissa kuitenkin sovitettava täysin yhteen. Tämä vaatimus edellyttää käytännössä yhtä lupaa, jotta direktiivin tavoitteiden saavuttaminen olisi mahdollista.

2.3.2.3 Parhaan käytettävissä olevan tekniikan vaatimus

Päästöjen rajoittamisen on IPPC-direktiivin mukaan perustuttava parhaaseen käytettävissä olevaan tekniikkaan (best available techniques, BAT). Parhaan käytettävissä olevan tekniikan määritelmä on direktiivin 2 artiklan 11 kohdassa ja sen käyttämistä koskevat vaatimukset 3, 9, 10 ja 11 artiklassa. Toiminnanharjoittajan on ryhdyttävä kaikkiin asiaankuuluviin pilaantumista estäviin toimenpiteisiin käyttäen parasta käytettävissä olevaa tekniikkaa (3 artiklan a kohta). Päästöjen raja-arvojen ja teknisten toimenpiteiden on perustuttava parhaaseen käytettävissä olevaan tekniikkaan, ottaen kuitenkin huomioon laitoksen tekniset ominaisuudet, sen maantieteellinen sijainti ja paikalliset ympäristöolosuhteet (9 artiklan 4 kohta).

Parhaan käyttökelpoisen tekniikan vaatimuksen ja ympäristönlaatunormien välistä suhdetta säännellään siten, että jos jokin yhteisön lainsäädännön mukainen ympäristönlaatunormi edellyttää ankarampia ehtoja kuin mitä parasta käyttökelpoista tekniikkaa soveltamalla voidaan saavuttaa, on luvassa edellytettävä lisäehtoja ympäristönlaatunormin saavuttamiseksi (10 artikla).

2.3.2.4 IPPC-direktiivin suhde muuhun yhteisön ympäristölainsäädäntöön

IPPC-direktiivillä kumotaan vain teollisuuden ilmansuojelua koskeva puitedirektiivi 84/360/ETY. Muut yhteisön ympäristösäädökset jäävät edelleen voimaan. Ilmansuojelun puitedirektiivikin kumoutuu vasta 11 vuoden kuluttua IPPC-direktiivin yhteisöoikeudellisesta voimaantulosta.

Suurista polttolaitoksista ilmaan pääsevien epäpuhtauspäästöjen rajoittamisesta annettu direktiivi 88/609/ETY, yhdyskuntajätteiden polttolaitoksia koskevat direktiivit, tiettyjen yhteisön vesiympäristöön päästettyjen vaarallisten aineiden aiheuttamasta pilaantumisesta annettu vesiensuojelun puitedirektiivi 76/464/ETY tytärdirektiiveineen sekä jätedirektiivi 75/441/ETY muutoksineen ja suuri joukko muita yhteisön ympäristösäädöksiä jää edelleen IPPC-direktiivin säätämisestä huolimatta voimaan ja niillä on vaikutuksia direktiivin mukaista lupaa myönnettäessä. Näiden direktiivien lupasäännöksiä sovelletaan kuitenkin vain siihen saakka, kunnes IPPC-direktiivin 5 artiklan mukaiset toimenpiteet lupien uusimiseksi on tehty. Uudistuksen kannalta merkittävää muuta yhteisölainsäädäntöä tarkastellaan jäljempänä kohdassa 2.3.3.

IPPC-direktiivissä on nimenomaisesti mainittu sen suhteesta joihinkin yhteisön säädöksiin. Direktiivin 4 artiklan mukaan suuria polttolaitoksia koskevassa direktiivissä säädettyihin poikkeuksiin ei IPPC-direktiivillä ole vaikutusta. Direktiivin 1 artiklan mukaan myöskään YVA-direktiivin soveltamista ei IPPC-direktiivillä rajoiteta.

2.3.2.5 Täytäntöönpanoaikataulu ja siirtymäsäännökset

IPPC-direktiivi on pantava täytäntöön jäsenvaltioissa viimeistään kolmen vuoden kuluttua sen voimaantulosta. Tämä merkitsee, että jäsenvaltioiden on saatettava voimaan direktiivin noudattamiseksi tarvittavat lait, asetukset ja hallinnolliset määräykset 31 päivään lokakuuta 1999 mennessä.

Direktiivin siirtymäsäännökset ovat monimutkaiset. Niiden tarkoituksena on varata olemassa oleville laitoksille riittävän pitkä aika sopeutua uuteen järjestelmään. Olemassaolevien laitosten toiminta on 5 artiklan 1 kohdan mukaan sopeutettava jäsenvaltioissa IPPC-direktiivin aineellisten säännösten mukaiseksi kahdeksan vuoden kuluessa direktiivin täytäntöönpanosta. Uusiin laitoksiin sovelletaan IPPC-direktiivin mukaista lupajärjestelmää direktiivin täytäntöönpanopäivästä lukien.

2.3.3 Muut keskeiset EY:n ympäristösäädökset

2.3.3.1 Vesiensuojelu

a) vesiensuojelun puitedirektiivi tytärdirektiiveineen

Merkittävimmät, IPPC-direktiivin säätämisestä huolimatta edelleen voimaanjäävät vesipäästöjä koskevat yhteisön säädökset ovat edellä mainittu vesiensuojelun puitedirektiivi lukuisine tytärdirektiiveineen. Direktiivit ovat minimidirektiivejä, joten kansallisesti voidaan noudattaa tiukempia vaatimuksia. Tytärdirektiivien vanhentuneisuuden vuoksi näin onkin Suomessa tehty.

Puitedirektiivissä edellytetään jäsenvaltioita lopettamaan niin sanotulla mustalla listalla olevien aineiden päästäminen vesistöihin ja vähentämään niin sanotulla harmaalla listalla olevien aineiden päästöjä. Mustalle listalle on kerätty myrkyllisyytensä, pysyvyytensä ja biokertyvyytensä perusteella vesiympäristölle vaarallisia aineita. Mustan listan aineille on asetettu tytärdirektiivein päästöraja-arvoja ja laatutavoitteita. Käytännössä laatutavoitteet ovat olleet eri tavoin määriteltyjä laaturaja-arvoja. Jäsenvaltiot ovat voineet valita, noudattavatko ne päästö- vaiko laaturaja-arvoja. IPPC-direktiivin myötä tämä valintamahdollisuus poistuu. IPPC-direktiivin siirtymäsäännöksen mukaan raja-arvopoikkeuksen soveltaminen lakkaa kunkin laitoksen osalta silloin, kun direktiivin mukainen lupajärjestelmä tulee niitä koskemaan. Olemassa olevien laitosten lupaehdot on muutettava päästöraja-arvoperusteisiksi kahdeksan vuoden sopeutusajan kuluessa.

Harmaan listan aineiden päästöraja-arvoja ja laatutavoitteita ei vahvisteta yhteisötasolla. Niiden päästöjä vähennetään edellyttämällä jäsenvaltioita vahvistamaan maakohtaiset päästöjen vähentämisohjelmat.

Vesiensuojelun puitedirektiivi edellyttää lupamenettelyä sekä mustan että harmaan listan aineille. Mustan listan aineille lupa voidaan antaa vain rajoitetuksi ajaksi. Mustan listan aineet kuuluvat harmaaseen listaan siihen saakka, kunnes niille on tytärdirektiivein säädetty päästöraja-arvot ja/tai laatutavoitteet.

b) pohjaveden suojeludirektiivi

Pohjaveden suojelemisesta tiettyjen vaarallisten aineiden aiheuttamalta pilaantumiselta annettu direktiivi 80/68/ETY, jäljempänä pohjaveden suojeludirektiivi, perustuu ainekohtaiselle päästösääntelylle. Direktiivin liitteessä I mainittujen aineiden päästöt pohjaveteen on estettävä ja liitteessä II mainittujen aineiden päästöjä on rajoitettava. Liitteen I aineiden suorat päästöt on kiellettävä. Epäsuora päästäminen on mahdollista joissain tilanteissa luvanvaraisesti. Luvan myöntäminen edellyttää direktiivin mukaan, että kaikkia tarpeellisia teknisiä varotoimia päästön ehkäisemiseksi noudatetaan.

Liitteen II aineiden suorat ja epäsuorat päästöt edellyttävät direktiivin mukaan lupaa. Luvan myöntäminen edellyttää, että kaikkia tarpeellisia teknisiä varotoimia noudatetaan pilaantumisen ehkäisemiseksi.

Suomessa on voimassa vesilain 1 luvun 22 §:ään perustuva ehdoton pohjaveden pilaamiskielto. Pohjaveden suojeludirektiivin täytäntöönpanemiseksi annetussa valtioneuvoston päätöksessä (364/1994) kielletään sekä direktiivin liitteessä I että II tarkoitettujen aineiden suora tai epäsuora päästäminen pohjaveteen.

c) yhdyskuntajätevesidirektiivi

Yhdyskuntajätevesien käsittelystä annetussa direktiivissä 91/271/ETY velvoitetaan käsittelemään yhdyskuntien ja tiettyjen teollisuuslaitosten jätevedet. Käsittelyvelvollisuus koskee yli 2000 hengen taajamia siten, että suurempia taajamia velvollisuus tulee koskemaan aiemmin (vuonna 2000) kuin pienempiä (vuonna 2005). Direktiivi edellyttää pääsääntöisesti biologista jäteveden käsittelyä, mutta poikkeuksellisesti mekaaninenkin käsittely katsotaan riittäväksi. Jäsenvaltioiden on määriteltävä tiettyjä haavoittumiselle alttiita alueita, joille jätevesien käsittelyvelvollisuus syntyy aiemmin ja käsittelyn on oltava normaalia tehokkaampaa. Direktiivin täytäntöönpanemiseksi yleisistä viemäristä ja eräiltä teollisuuden aloilta vesiin johdettavien jätevesien sekä teollisuudesta yleiseen viemäriin johdettavien jätevesien käsittelystä annetun valtioneuvoston päätöksen (365/1994) 4 §:n mukaan Suomen kaikki vesiympäristöt ovat direktiivin mukaisia haavoittumiselle alttiita alueita. Yhdyskuntajätevesipäästöt ja päätöksen liitteessä 2 mainittujen teollisuuslaitosten päästöt ovat seurauksista riippumatta luvanvaraisia.

d) muut vesiensuojeludirektiivit

Vesien suojelua koskeva nitraattidirektiivi tähtää vesistöjen typpikuormituksen vähentämiseen. Direktiivin täytäntöönpanemiseksi on annettu valtioneuvoston päätös maataloudesta peräisin olevien nitraattien vesiin pääsyn rajoittamisesta (219/1998), joka sisältää säännökset ja suositukset muun muassa karjanlannan varastoinnista ja käytöstä sekä typpilannoituksesta.

Muut vesiensuojeludirektiivit ovat lähinnä erilaisia veden laatudirektiivejä. Juomaveden valmistamiseen tarkoitetun pintaveden laatuvaatimuksista säädetään direktiivissä 75/440/ETY. Juomaveden laadusta säädetään erikseen direktiivissä 80/778/ETY, joka koskee niin pinta- kuin pohjavedestäkin valmistettua juomavettä. Näiden lisäksi laatudirektiivejä ovat muun muassa uimaveden laadusta annettu direktiivi 76/160/ETY ja kalojen elämän turvaamiseksi annettu direktiivi 78/659/ETY.

Lisäksi on olemassa direktiivejä, joilla pyritään sääntelemään vesien ohella ilmapäästöjä ja/tai jätteitä. Näitä ovat asbestipäästöjä koskeva direktiivi 87/217/ETY ja titaanidioksiditeollisuutta koskevat direktiivit.

Parhaillaan valmistellaan laajaa vesipolitiikan puitedirektiiviä, jolla säädettäisiin vesien suojelulle ja kestävälle käytölle Euroopan unionin alueella yhtenäiset tavoitteet, vähimmäisvaatimukset ja toimenpideohjelmat. Direktiivistä on saavutettu poliittinen yhteisymmärrys, mutta sen hyväksyminen siirtynee yhteispäätösmenettelyn vaatiman käsittelyajan vuoksi vuosituhannen vaihteeseen. Direktiivin täydelliseen täytäntöönpanoon on suunniteltu varattavaksi poikkeuksellisen pitkä aika, 34 vuotta. Vesipolitiikan puitedirektiivi tulee aikanaan kumoamaan suurimman osan vanhentuneista vesidirektiiveistä.

2.3.3.2 Ilmansuojelu

a) ilmansuojelun puitedirektiivi

Ilmansuojelun puitedirektiivi on ollut ainoa teollisuuslaitosten ilmapäästöjä yleisesti koskeva säädös EY:ssä. Sen tarkoituksena oli luoda oikeudelliset puitteet, joilla teollisuuslaitosten ilmansuojelua yhteisössä ryhdyttäisiin panemaan toimeen. Tytärdirektiivejä on kuitenkin säädetty vain suurille polttolaitoksille sekä yhdyskuntajätteiden polttolaitoksille.

Ilmansuojelun puitedirektiivi velvoittaa jäsenvaltioita luomaan lupamenettelyn direktiivin liitteessä I mainituille laitoksille. Laitokset ovat suuria tai aiheuttavat huomattavia ympäristövaikutuksia. Luvan myöntämiselle on direktiivissä asetettu minimiedellytykset.

Ilmansuojelun puitedirektiivi on Suomessa pantu täytäntöön ilmansuojelulailla ja -asetuksella (716/1982). Direktiivi kumoutuu 11 vuoden kuluttua IPPC-direktiivin voimaantulopäivästä. Siihen saakka sitä kuitenkin sovelletaan olemassaolevien laitosten lupaehtoja määrättäessä.

b) polttolaitosdirektiivit

Ilmansuojelun puitedirektiiville on säädetty kolme tytärdirektiiviä, jotka kaikki koskevat polttolaitoksia. Suurista polttolaitoksista ilmaan pääsevien epäpuhtauspäästöjen rajoittamisesta annettu direktiivi velvoittaa jäsenvaltioita rajoittamaan polttoaineteholtaan yli 50 megawatin polttolaitosten päästöjä. Direktiivin soveltamisalasta on rajattu pois joitakin laitoksia, kuten esimerkiksi diesel-, bensiini- tai kaasukäyttöisillä moottoreilla toimivat laitokset tai kaasuturbiinit.

Olemassaolevien polttolaitosten (lupa myönnetty ennen 1.7.1987) osalta päästöjen vähentäminen perustuu maakohtaisiin päästökattoihin, jotka pienenevät vaiheittain vuosina 1993, 1998 ja 2003. Typenoksidipäästöjen pienennystavoitteet on määritelty vuosille 1993 ja 1998. Pienennystavoitteet on maakohtaisesti määritelty sekä enimmäismäärinä että prosentteina vuoden 1980 päästöistä, jotka siten toimivat vertailukohtana.

Uusille laitoksille on säädetty rikkidioksidin, typenoksidien ja hiukkasten päästöraja-arvoja, joiden noudattaminen on varmistettava päästölupajärjestelmällä. Direktiivin päästöraja-arvot ovat minimiarvoja ja jäsenvaltiot voivat noudattaa tiukempia päästörajoja tai nopeuttaa direktiivin täytäntöönpanoaikataulua. Direktiivi sisältää useita poikkeuslausekkeita, joiden perusteella nimetyt jäsenvaltiot tai tietyntyyppiset laitokset saavat ylittää asetetut päästöraja-arvot. IPPC-direktiivin 4 artiklan mukaan näitä poikkeuksia sovelletaan edelleen IPPC-direktiivin voimaantulon jälkeenkin.

Yhdyskuntajätteiden polttolaitoksille on säädetty erikseen uusia ja olemassaolevia laitoksia koskevat direktiivit. Uusien eli 1 päivän joulukuuta 1990 jälkeen toimintaluvan saaneiden yhdyskuntajätteiden polttolaitosten päästöjä on rajoitettu direktiivillä 89/369/ETY. Olemassaolevien polttolaitosten eli laitosten, joiden toimintalupa on ensimmäisen kerran myönnetty ennen 1 päivää joulukuuta 1990, päästöjä koskee direktiivi 89/429/ETY. Yhdyskuntajätteiden polttolaitokset on mainittu ilmansuojelun puitedirektiivin liitteen I laitosluettelossa, joten laitokset ovat luvanvaraisia jo puitedirektiivin perusteella.

Komissio on loppuvuodesta 1998 antanut direktiiviehdotuksen jätteiden poltosta. Direktiivi koskisi kaikkea jätedirektiivin mukaisen jätteen polttamista. Ehdotuksen mukaan yhdyskuntajätteiden poltosta annetut direktiivit kumottaisiin viiden vuoden kuluttua direktiivin voimaantulosta.

c) haihtuvien orgaanisten yhdisteiden päästöjen rajoittamista koskevat direktiivit

Bensiinin varastoinnista ja jakelusta varastoilta jakeluasemille aiheutuvien haihtuvien orgaanisten yhdisteiden (volatile organic compounds, VOC) päästöjen rajoittamisesta on annettu direktiivi 94/63/EY. Direktiivi ei koske jakeluasemilla tapahtuvan polttoainetäydennyksen yhteydessä vapautuvien VOC-päästöjen rajoittamista. Direktiivissä on määrätty prosentuaaliset tavoitearvot bensiinin hävikille varastoinnin ja jakelun yhteydessä. Määräykset tulevat voimaan asteittain vuoteen 2005 mennessä.

Neuvosto on maaliskuussa 1999 hyväksynyt direktiivin 99/13/EY, joka koskee orgaanisten liuottimien käytöstä aiheutuvien VOC-päästöjen rajoittamista tietyissä teollisissa toimissa, jäljempänä VOC Solvent direktiivi. Direktiivi koskee yli 20 erilaista orgaanisia liuottimia käyttävää teollisuuden toimialaa, joiden laitoksissa liuottimien vuotuinen kulutus ylittää tietyn kynnysarvon. Direktiivin soveltamisalaan kuuluvilta laitoksilta edellytetään joko lupa- tai rekisteröintimenettelyä direktiivissä määrättyjen päästöraja-arvojen tai -ohjearvojen noudattamisen valvomiseksi. Vaihtoehtoisesti jäsenvaltiot voivat toteuttaa kansallisia suunnitelmia päästöjen vähentämiseksi.

d) ilmanlaatudirektiivit

Yhteisö on säännellyt ilman laatua jo 1980-luvun alusta alkaen. Ensimmäinen ilmanlaatudirektiivi annettiin 1980 koskien rikkidioksidia ja leijumaa 80/779/ETY. Se on edelleen aineellisesti muuttamattomana voimassa. Alkuperäisen direktiivin mittausmenetelmiä tosin yhtenäistettiin direktiivin muutoksella 89/427/ETY. Direktiivi on annettu myös ilmassa olevan lyijyn raja-arvoista 82/884/ETY, typenoksidin ilmanlaatustandardeista 85/203/ETY ja otsonin aiheuttamasta ilman pilaantumisesta 92/72/ETY.

Uusin ilmanlaatua koskeva yhteisösäädös on ilmanlaadun arvioinnista ja hallinnasta annettu direktiivi 96/62/EY. Se on luonteeltaan puitedirektiivi, jonka tarkoituksena on erityisesti yhdenmukaistaa menetelmiä ja arviointiperusteita. Eri epäpuhtauksien raja-arvot vahvistetaan erikseen annettavilla tytärdirektiiveillä, jotka tulevat korvaamaan aiemmat ilmanlaatudirektiivit. Parhaillaan neuvoston käsittelyssä on rikkidioksidin, typen oksidien, hiukkasten ja lyijyn pitoisuuksien raja-arvoja koskeva direktiiviluonnos.

Otsonidirektiiviä lukuunottamatta ilmanlaatudirektiivit ovat hyvin samankaltaisia. Niissä säädetään sitovista raja-arvoista, jotka on annettu terveydellisen haitan syntymisen estämiseksi. Ohjearvot taas ovat ei-sitovia pitkän aikavälin suuntaviivoja, joiden on tarkoitus osoittaa jäsenvaltioille vertailukohtia niiden ryhtyessä raja-arvojen tiukennuksiin. Otsonidirektiivi keskittyy enemmän väestön informoimiseen ja siinä säädetään erilaisista kynnysarvoista. Kynnysarvojen ylittyessä jäsenvaltion viranomaisten on informoitava väestöä.

Kaikki ilmanlaatudirektiivit ovat minimidirektiivejä eivätkä estä jäsenvaltioita asettamasta tiukempia kansallisia vaatimuksia. Ne sisältävät myös niin sanottu stand still- lausekkeen, jonka mukaan ilman laatu ei saa direktiivien täytäntöönpanon johdosta huonontua. Jos ilmanlaatu on direktiivin täytäntöönpanohetkellä parempi kuin direktiivi edellyttää, ei sitä saa huonontaa direktiivin raja-arvon tasolle.

2.3.3.3 Jätesääntely

a) jätedirektiivi

Jätedirektiivi, joka on muutettu direktiivillä 91/156/ETY, on yhteisön jätepolitiikkaa ohjaava puitesäädös. Se asettaa jäsenvaltioille velvollisuuden edistää jätteiden syntymisen ja vähentämisen estämistä sekä jätteiden hyödyntämistä. Direktiivi edellyttää jäsenvaltioita luomaan lupamenettelyn jätteiden käsittely- ja hyödyntämistoimintoja varten. Muut olennaiset jätehuoltotoiminnot on vähintään rekisteröitävä. Direktiivi velvoittaa lisäksi jäsenvaltion viranomaiset laatimaan suunnitelmat jätehuollosta. Jätedirektiivi samoin kuin muut jätteitä koskevat direktiivit on Suomessa pantu täytäntöön jätelailla ja -asetuksella (1390/1993) sekä lain nojalla annetuilla alemmanasteisilla säädöksillä.

b) vaarallisia jätteitä koskeva direktiivi

Vaarallisia jätteitä koskevassa direktiivissä 91/689/ETY luokitellaan tietyt jätteet vaarallisiksi. Direktiivissä on jätedirektiiviä täsmentävät säännökset lupamenettelystä. Neuvosto on päätöksellään 94/904/ETY vahvistanut luettelon vaarallisista jätteistä.

c) jätteiden siirrot

Jätteiden siirtoja jäsenvaltioiden rajojen yli säännellään asetuksella (ETY) N:o 259/93. Asetuksessa erotellaan toisistaan jätteen siirrot hyödynnettäväksi ja käsiteltäväksi eli loppusijoitettavaksi. Eräitä hyödynnettäväksi toimitettavia vaarattomia jätteitä lukuun ottamatta jätteiden viennistä, tuonnista ja kauttakuljetuksesta on pääsääntöisesti tehtävä viranomaisille ilmoitus ja viranomaiset voivat kieltää kyseisen siirron asetuksessa mainituin perustein. Eräiden jätteiden vienti yhteisön ulkopuolelle on kielletty suoraan asetuksella.

d) muut jätesäädökset

Pakkausdirektiivi 94/62/EY on ympäristö- ja sisämarkkinatavoitteet yhdistävä säädös, joka on annettu Euroopan yhteisön perustamissopimuksen, jäljempänä perustamissopimus, 100a artiklan nojalla. Direktiivissä on säädetty hyötykäyttövelvoitteista, jotka jäsenvaltioiden on täytettävä viiden vuoden kuluessa direktiivin täytäntöönpanemiseen varatun määräajan päättymisestä. Jäsenvaltiot velvoitetaan luomaan myös pakkausten palautus- ja/tai keräysjärjestelmät.

EY on säätänyt myös erityisiä jätelajeja tai jätehuoltotoimintoja koskevia säädöksiä. Tällaisia ovat muun muassa jäteöljyhuollosta annettu direktiivi 75/439/ETY, PCB:n ja PCT:n käsittelystä annettu direktiivi 96/59/EY, puhdistamolietteen käyttöä maanviljelyksessä koskeva direktiivi 86/278/ETY sekä paristoja ja akkuja koskeva direktiivi 91/157/ETY. Titaanidioksiditeollisuuden jätteistä annettu direktiivi 78/176/ETY tytärdirektiiveineen sääntelee muun ohessa tämän teollisuudenalan jätehuoltoa. Vaarallisten jätteiden polttamista koskee direktiivi 94/67/EY. Kaatopaikkojen ympäristön suojelusta on annettu oma kaatopaikkadirektiivi 1999/31/EY. Kahdessa viimeksi mainitussa direktiivissä on mainittujen toimintojen lupamenettelyä täsmentäviä säännöksiä.

2.3.3.4 Muut ympäristösäädökset

Muusta ympäristölainsäädännöstä on erityisesti otettava huomioon tiettyjen julkisten ja yksityisten hankkeiden ympäristövaikutusten arviointia koskeva direktiivi 85/337/ETY (YVA-direktiivi), jota on muutettu direktiivillä 97/11/EY. YVA-direktiivi edellyttää ennakollista ympäristövaikutusten arviointijärjestelmää direktiivin liitteessä I mainituille laitoksille. Liitteessä II mainittujen laitosten ympäristövaikutukset tulisi lähtökohtaisesti myös arvioida, jos jäsenvaltiot katsovat niiden sitä edellyttävän. YVA-direktiivi on Suomessa pantu täytäntöön YVA-lailla ja asetuksella. Direktiivin muutoksen johdosta on YVA-lakia muutettu ympäristövaikutusten arviointimenettelystä annetun lain muuttamisesta annetulla lailla (267/1999) ja annettu kokonaan uusi YVA-asetus (268/1999).

Teollisuusyritysten vapaaehtoisesta osallistumisesta ympäristöasioiden hallinta- ja auditointijärjestelmään on annettu asetus (ETY) N:o 1836/93 eli niin sanottu EMAS-asetus. Asetuksen edellyttämistä toimivaltaisista kansallisista viranomaisista on Suomessa säädetty teollisuusyritysten vapaaehtoisesta osallistumisesta ympäristöasioiden hallinta- ja auditointijärjestelmään annetulla lailla (1412/1994).

Luonnonsuojelua koskevilla direktiiveillä eli luontotyyppien sekä luonnonvaraisen eläimistön ja kasviston suojelusta annetulla direktiivillä 92/43/ETY ja luonnonvaraisten lintujen suojelusta annetulla direktiivillä 79/409/ETY ei ole tämän esityksen kannalta välitöntä merkitystä.

2.4. Ympäristönsuojelu- ja vesilainsäädäntö eräissä muissa maissa

2.4.1 Ruotsi

Ruotsissa on tullut vuoden 1999 alusta voimaan ympäristölainsäädännön kokonaisuudistus, jolla yhdistettiin pääosa olemassa olevasta ympäristölainsäädännöstä uudeksi ympäristökaareksi (miljöbalk). Ympäristökaareen on koottu keskeinen ympäristöä ja luonnonvarojen käyttöä koskeva säännöstö, joka kattaa varsinaisen ympäristönsuojelulainsäädännön lisäksi myös suuren osan vesilakia (vattenlag) sekä luonnonsuojelua koskevat lait.

Ympäristökaaren tavoitteena on luoda edellytykset yhteiskunnan kestävälle kehitykselle. Laki suojelee ihmisen terveyden ja ympäristön lisäksi arvokkaita luonto- ja kulttuuriympäristöjä sekä pyrkii säilyttämään biologisen monimuotoisuuden. Laissa on muun muassa säännökset toiminnanharjoittajien velvollisuuksia koskevista yleisistä periaatteista, ympäristön laatunormien asettamisesta, ympäristönsuojelua koskevista yleisistä määräyksistä ja jätteiden hyödyntämiseen perustuvasta jätehuollosta. Osallistumismahdollisuuksia ympäristöasioiden käsittelyyn on lisätty sallimalla ympäristöjärjestöille valitusoikeus ympäristöä koskevista päätöksistä. Myös sanktiojärjestelmää on tehostettu tiukentamalla ympäristörikoksista tuomittavia rangaistuksia ja otettu käyttöön erityinen maksu (miljösanktionsavgift) asetettujen ympäristövaatimusten rikkomisen varalta.

Ympäristön pilaantumisen ehkäisemistä koskevan sääntelyn aineelliseen perustaan ei ympäristökaari tuonut suurta muutosta. Ennen ympäristökaarta pilaantumisen torjunta Ruotsissa perustui vuonna 1969 säädettyyn ympäristönsuojelulakin, joka säänteli kaikkien ympäristöelementtien eli veden, ilman ja maaperän pilaantumista. Ihmisten terveyden tai ympäristön suojelemiseksi hallituksella on laajat valtuudet ympäristökaaren nojalla antaa yleisiä määräyksiä. Laissa on lupa- ja ilmoitusvelvollisuutta koskeva yleissäännös, jossa on määritelty ne toiminnot, joiden harjoittaminen ilman lupaa tai ilmoitusta on kielletty. Ympäristökaaren nojalla annetulla ympäristölle vaarallista toimintaa ja terveydensuojelua koskevalla asetuksella on säädetty tarkemmin, milloin toiminnalta vaaditaan lupa ja milloin riittää ilmoitus sekä mitkä ovat toimivaltaiset viranomaiset.

Ympäristölupia koskeva päätöksentekomenettely uudistettiin ympäristökaarella siten, että aikaisempi lupalautakunta (koncessionsnämnd) lakkautettiin ja sen tilalle perustettiin kuusi alueellista ympäristöoikeutta (miljödomstol). Ne käsittelevät ensi asteena merkittävät ympäristön pilaantumista aiheuttavia hankkeita koskevat luvat, vesilain mukaiset vesiasiat ja erilaisia korvausasioita sekä toimivat myös muutoksenhakutuomioistuimina. Muina lupaviranomaisina toimivat maan hallitus, lääninhallitus ja kuntien viranomaiset. Hallitus myöntää edelleen luvan suurille teollisuuslaitoksille ja vesirakennushankkeille sekä liikennettä palveleviin hankkeisiin, kuten teiden, rautateiden ja lentokenttien rakentamiseen.

Ympäristöoikeuteen kuuluu lainoppineen puheenjohtajan lisäksi yksi ympäristöneuvos ja kaksi asiantuntijajäsentä. Ympäristöoikeuden päätöksestä valitetaan ympäristöylioikeuteen (miljööverdomstol), joka toimii Svean hovioikeuden osastona, kuten aikaisemmin vesiylioikeus. Ympäristöylioikeuteen kuuluu lainoppineiden jäsenten lisäksi jäseniä, joilla on sama kelpoisuusvaatimus kuin ympäristöneuvoksilla ympäristöoikeuksissa. Tietyin edellytyksin voi ympäristöylioikeuden päätökseen hakea muutosta korkeimmalta oikeudelta.

Ympäristökaarta koskevan hallituksen esityksen perusteluissa todetaan, että hallitus aikoo jatkossa selvittää, tulisiko lupaharkinta ensimmäisessä asteessa suorittaa erityistuomioistuinten sijasta hallintoviranomaisissa, jolloin tuomioistuimet käsittelisivät lupa-asioita vasta muutoksenhakuasteina.

2.4.2 Tanska

Tanskan vuodelta 1991 oleva ympäristönsuojelulaki (lov om miljobeskyttelse) koskee kaikkien ympäristöelementtien suojelua. Laki sisältää lupasäännösten lisäksi säännökset meluntorjunnasta, ympäristöauditoinnista ja merkinnöistä sekä vapaaehtoisten sopimusten käyttämisestä ympäristönsuojelussa.

Luvanvaraiset toiminnat on määritelty Suomen säädöksiä vastaavassa laitosluettelossa. Luettelossa on pääasiassa ympäristöä pilaavia teollisuuslaitoksia. Lupaviranomaisina Tanskassa toimivat kunnalliset ja alueelliset neuvostot.

Lupaviranomaisen päätökseen voi hakea muutosta valtion ympäristönsuojeluvirastolta, joka on ympäristö- ja energiaministeriön alainen ympäristönsuojelutehtäviä hoitava hallinnollinen viranomainen. Jos asialla on laaja tai periaatteellinen merkitys, ympäristönsuojeluviraston päätökseen voi hakea muutosta muutoksenhakuasioita käsittelevältä neuvostolta, joka on riippumaton kollegiaalisesti toimiva elin. Tanskassa ei ole erillisiä hallintotuomioistuimia, joihin lupa-asiasta voisi valittaa. Eräissä tapauksissa asian voi saattaa yleisen alioikeuden käsiteltäväksi.

Lupaan liitetään yleensä ehtoja, joiden noudattamista valvovat samat viranomaiset, jotka myöntävät luvat. Lupaehtojen noudattamatta jättäminen saattaa johtaa luvan lakkauttamiseen ja toiminnan lopettamiseen pakkokeinoin. Valvontaviranomaisilla on oi-keus puuttua toimintaan myös silloin, jos toiminnasta aiheutuva haitta ilmenee jälkeenpäin arvioitua suuremmaksi tai jos toiminta aiheuttaa suurempaa pilaantumista kuin se aiheuttaisi paremmalla tekniikalla tai paremmin suojatoimenpitein toteutettuna.

Tanskassa makeanveden pintavesistöt ovat pääasiassa virtaavia vesiä. Niinpä vesistöjen muuttamista koskeva lakikin sääntelee vain virtaavien vesireittien muuttamista. Laki sisältää määräykset vesistöjen hyödyntämistä ja hoitamista koskevien riitojen ratkaisemisesta, maan kuivattamisesta, vedenjuoksun turvaamisesta ja vesireittien muodon säilyttämisestä. Tanskassa on lisäksi erillisellä lailla säädetty veden ottamisesta. Veden ottaminen esimerkiksi maatalous- tai kalankasvatustarkoituksiin edellyttää tämän lain mukaan lupaa.

2.4.3 Norja

Norjan pilaantumisen torjuntalaki (lov om vern mot forurensninger og om avfall) on peräisin vuodelta 1981. Laki on luonteeltaan puitelaki, jossa on säännökset pilaantumisen torjunnasta ja jätehuollosta. Se sisältää yleisen pilaamiskiellon ja asettaa yleisen huolellisuusvelvoitteen pilaantumisen torjumiseksi. Pilaantumisen käsite kattaa päästöt kaikkiin ympäristön osiin. Päästö voi olla myös melua tai lämpöä sekä viranomaisten päätöksen mukaisesti myös säteilyä tai valoa.

Ympäristöä pilaava toiminta edellyttää yleensä lupaa. Luvanvaraisia laitoksia ei ole Norjassa määritelty varsinaisessa laitosluettelossa, vaan luvanhakuvelvollisuus on viime kädessä riippuvainen pilaantumisen määritelmästä. Jos laitos aiheuttaa vahinkoa tai haittaa ympäristölle eli lain määritelmän mukaista ympäristön pilaantumista, se on velvollinen hakemaan lupaa. Käytännössä luvanhakuvelvollisuus edellyttää haitalta tietynasteista merkittävyyttä. Tämä järjestelmä muistuttaa Suomen vesilain järjestelmää, jossa luvan hakemistarve perustuu yleiskieltojen rikkomiseen. Norjan ympäristönsuojelulaki rinnastuu siinäkin mielessä vesilakiin, että laki sisältää vesilain intressivertailua muistuttavat säännökset ympäristöseikkojen ja taloudellisten seikkojen välisen suhteen punninnasta.

Lupaan liitetään ehtoja, jotka voivat koskea päästöjä, niiden määrää, sisältöä ja päästämisaikaa sekä paikkaa. Lisäksi voidaan asettaa tuotantotapaa, valvontaa ja seurantaa koskevia ehtoja. Lupaviranomaisina Norjassa ovat kunnat ja alueelliset yleishallintoviranomaiset, joissa on ympäristöasioita käsittelevät osastot.

Eräitä toimintoja on Norjassa vapautettu luvan hakemisesta (esimerkiksi kalastus ja asuminen) ja eräitä on säännelty yleisin normein, jotka osittain tai kokonaan korvaavat luvan. Nämä toiminnat ovat pieniä, mutta määrältään lukuisia laitoksia, joiden laitoskohtaiset päästöt ovat melko merkityksettömiä.

2.4.4 Saksa

Saksa on liittovaltio, jossa lainsäädäntövalta jakautuu liittovaltion ja osavaltioiden kesken. Tärkeimmillä ympäristölainsäädännön aloilla liittovaltion ja osavaltioiden toimivalta on rinnakkaista, mikä merkitsee, että osavaltiot voivat säätää lakeja vain, jos liittovaltio ei käytä toimivaltaansa. Käytännössä liittovaltio on kokonaisuudessaan käyttänyt sille kuuluvan toimivaltansa.

Saksan ympäristölainsäädäntö koostuu useista liittovaltiotason säädöksistä. Tärkeimpiä näistä ovat niin sanottu immissiosuojalaki (Gesetz zum Schutz vor schädlichen Umwelteinwirkungen durch Luftverunreiningungen, Geräusche, Ersch¢tterungen und ähnliche Vorgänge), joka sääntelee ilmansuojelua ja meluntorjuntaa, vesilaki (Wasserhaushaltgesetz), kierrätystalous- ja jätelaki (Kreislaufwirtschafts- und Abfallgesetz), vaarallisia aineita ja kemikaaleja koskeva laki (Chemikalien-Altstoffverordnung) sekä luonnonsuojelulaki (Bundesnaturshutzgesetz). Maaperän suojelulaki on valmisteilla. Lakien täytäntöönpanosta vastaavat pääsääntöisesti osavaltioiden viranomaiset.

Saksassa on 1970-luvun lopulta saakka ollut vireillä ympäristölainsäädännön yhtenäistämishanke. Sen tavoitteena on koota nykyiset sektorilait yhdeksi ympäristölaiksi, josta käytetään nimitystä "Umweltgesetzbuch" (ympäristölakikirja). Vuonna 1991 valmistuneen ehdotuksen mukaan ympäristölaki jakautuisi yleiseen ja erityiseen osaan. Yleisessä osassa olisivat säännökset ympäristönsuojelun periaatteista, velvollisuuksista ja oikeuksista, suunnitelmista, ympäristövaikutusten arvioinnista, yleisistä määräyksistä, luvista, maksuista ja tuista, ympäristövastuusta ja vahinkojen korvaamisesta sekä järjestöjen puhevallasta. Erityinen osa sisältäisi ympäristönsuojelun eri aloja koskevat säännökset ja perustuisi pitkälti olemassa olevaan lainsäädäntöön.

IPPC-direktiivi on Saksassa tarkoitus panna täytäntöön lainsäädännön osittaisuudistuksella.

2.4.5 Yhdistynyt Kuningaskunta

Yhdistyneessä Kuningaskunnassa eli tarkemmin Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin Yhdistyneessä Kuningaskunnassa on common law -tyyppinen oikeusjärjestelmä, jossa etusija on tuomioistuinten ennakkopäätöksillä säädännäiseen oikeuteen verrattuna. Viime aikoina säädännäisen oikeuden merkitys on kasvanut. Tämä koskee myös ympäristöoikeutta.

Perinteisesti Yhdistyneen Kuningaskunnan ympäristölainsäädäntö on ollut sektorikohtaista. Viime vuosikymmenen lopulta lähtien lainsäädäntöä on voimakkaasti kehitetty yhtenäisempään suuntaan. Vuonna 1990 säädettiin ympäristönsuojelulaki (Environmental Protection Act), joka perustuu merkitttävimpien pilaantumista aiheuttavien toimintojen osalta yhtenäisen pilaamisen torjunnan (Integrated Pollution Control) periaatteelle. Vesilainsäädäntö uudistettiin vuonna 1991 säätämällä erilliset lait vesivaroja ja vesihuoltotoimintoja varten. Viimeisin uudistus koski ympäristöhallinnon järjestämistä. Vuonna 1995 säädetyllä ympäristölailla (Environment Act) perustettiin ympäristövirastot Englantiin ja Skotlantiin.

Ympäristövirastoilla on keskeinen asema ympäristölainsäädännön täytäntöönpanossa. Ne myöntävät luvat suurimmille pilaantumista aiheuttaville toiminnoille ja jätteen sijoituspaikoille sekä jätevesien laskuluvat myös niille pienemmille laitoksille, joiden lupakäsittelyä ei ympäristönsuojelulain nojalla ole yhtenäistetty. Näiden laitosten ympäristöluvat käsitellään paikallisissa viranomaisissa ja luvat kattavat vain ilmansuojelun.

2.5. Nykytilan arviointi

Suomessa ei ole yhtenäistä ympäristönsuojelulakia, toisin kuin muissa Pohjoismaissa ja useissa muissa Euroopan unionin jäsenvaltioissa. Sektorikohtaisesta lainsäädännöstä on seurannut myös lakeihin perustuvien lupajärjestelmien erillisyys. Ympäristölupamenettelylaki tosin yhdisti lupamenettelyt neljän keskeisen ympäristönsuojelulain (ilmansuojelulaki, jätelaki, terveydensuojelulaki, naapuruussuhdelaki) osalta, mutta esimerkiksi luvantarpeesta ja lupaharkinnasta sekä pakkokeinojen käytöstä säädetään kuitenkin yhä erikseen näissä sektorilaeissa, osin päällekkäisesti ja osin toisistaan poikkeavasti.

Vesiensuojelun ennakkovalvontajärjestelmä on sekä lainsäädännöllisesti että hallinnollisesti ympäristölupamenettelystä täysin erillinen. Vesilaki on vesivarojen taloudellista hyötykäyttöä ja suojelua rinnakkain sääntelevä laki, jossa säädetään kattavasti myös vesiä koskevasta päätöksentekomenettelystä. Vesilain lupajärjestelmät perustuvat vesistöissä haitallisia seurauksia aiheuttavien toimenpiteiden kielloille, joista poikkeamiseen voidaan laissa säädetyin edellytyksin myöntää lupia. Lupaviranomaisina ovat tuomioistuimet, vesioikeudet, jotka sekä myöntävät lupia että ratkaisevat riita-, rikos- ja virka-apuasioita. Vesiensuojelua koskevien lupahakemusten käsittely tuomioistuimeksi organisoidussa viranomaisessa on kansainvälisesti katsoen poikkeuksellista ja erottaa Suomen lupajärjestelmän eurooppalaisista järjestelmistä, joissa lupatoimivalta yleensä kuuluu hallintoviranomaisille. Myös vesiensuojelua koskevien ennakkoilmoitusten tarkastaminen ja lupapäätöksiä muistuttavien lausuntojen antaminen ilmoituksista alueellisissa ympäristökeskuksissa on omaleimainen menettely, jolla ei ole vertailukohtaa muussa ympäristölainsäädännössä.

Suomen sektorikohtainen ympäristönsuojelun ennakkovalvontajärjestelmä on viranomaisten, toiminnanharjoittajien ja ympäristön kannalta ongelmallinen. Sektorikohtaisuus aiheuttaa viranomaisille vaikeuksia ennen kaikkea lupaehtojen asettamisessa ja valvonnassa. Eri lakien erilaiset tavoitteet ja soveltamisalat rajaavat viranomaisten toimivaltaa lupaharkinnassa. Eri sektorilaeissa on lisäksi toisistaan poikkeavat säännökset jälkivalvonnasta ja pakotteista rikkomusten ja laiminlyöntien varalta, mikä on omiaan aiheuttamaan tulkinta- ja soveltamisongelmia.

Yksi nykyisen lupajärjestelmän pahimpia puutteita on luvantarvesäännöstön hajanaisuus ja epäyhtenäisyys. Eri säädöksissä on velvollisuus hakea lupa tai tehdä ilmoitus ilmaistu eri tavoin. Ilmansuojeluasetuksessa, terveydensuojeluasetuksessa, jäteasetuksessa ja vesiensuojeluasetuksessa on lueteltu luvan- tai ilmoituksenvaraiset laitokset, kun taas vesilaissa tarve hakea lupa riippuu toiminnan vesiympäristöön kohdistuvista vaikutuksista. Naapuruussuhdelain soveltaminen on ympäristölupamenettelyssä havaittu erityisen ongelmalliseksi. Lupasäännöstön hajanaisuus ja epäyhtenäisyys tekevät järjestelmästä sekavan ja vaikeasti hallittavan. Tämä on pahimmillaan saattanut johtaa myös epäyhtenäiseen hallintokäytäntöön.

Luvan hakijoiden kannalta on hankalaa asiointi useiden viranomaisten kanssa ja lupakäsittelyjen pitkittyminen. Lupajärjestelmien erillisyys hidastaa toiminnan aloittamista ja toiminnan muutosten toteuttamista sekä antaa mahdollisuuden ristiriitaisiin ja epäselviin sekä kustannustehokkuudeltaan epäedullisiin ympäristönsuojeluvaatimuksiin. Sektorikohtaisuus mahdollistaa periaatteessa kokonaisvaltaisen ohjauksen puuttuessa ongelmien siirtämisen ympäristöelementistä toiseen. Ympäristövaikutusten kokonaisvaltainen sääntelytarve on entisestään korostunut YVA-lain tultua voimaan 1 päivänä syyskuuta 1994. Yhtenäiselle ympäristön pilaantumisen sääntelylle on entistä paremmat mahdollisuudet myös ympäristöhallinnon uudistuksen ja yhtenäistämisen jälkeen.

Puutteistaan huolimatta nykyinen ympäristönsuojelu- ja vesilainsäädäntö sekä näihin perustuva päätöksentekojärjestelmä ovat toimineet varsin hyvin ja tuoneet tuloksia pilaantumisen torjunnassa. Vesiympäristöä koskevan päätöksenteon keskittämisestä vesioikeuksiin on ollut myös hallinnollisia etuja, sillä sama viranomainen on voinut käsitellä kaikki vesilain edellyttämät luvat sekä määrätä samalla kertaa niihin liittyvistä korvauksista ja pakkotoimista. Yhtenäisen pilaamisen torjuntajärjestelmän etuja on kuitenkin pidettävä nykyjärjestelmän etuja suurempina. On myös selvää tarvetta lähentää vesitalousasioiden ja ympäristölupa-asioiden käsittelyä menettelyllisesti toisiinsa.

Kansallisten syiden lisäksi ympäristönsuojelulainsäädännön uudistamista edellyttää myös Suomen jäsenyys Euroopan unionissa ja siitä johtuvat velvoitteet yhdenmukaistaa lainsäädäntöä jäsenvaltioiden kesken. Useimmissa unionin jäsenvaltioissa on ympäristönsuojelulainsäädäntöä jo pitkälle yhtenäistetty. IPPC-direktiivin lähtökohtana on ympäristön pilaantumista aiheuttavan toiminnan ja sen vaikutusten sääntely kokonaisuutena tekemättä perinteistä jakoa ilmaan, veteen ja maahan. Tästä johtuen direktiivissä myös edellytetään lupakäsittelyn yhtenäisyyttä. Direktiivin täytäntöönpanossa on keskeistä lupamenettelyn yhtenäistämisen ohella parhaan käyttökelpoisen tekniikan periaatteen sisällyttäminen päästöjen torjuntaa koskevaan lainsäädäntöön. Suomen nykyinen ympäristönsuojelulainsäädäntö ei kaikilta osin täytä tätä vaatimusta, vaikkakin parhaan käyttökelpoisen tekniikan soveltamisvaatimus jo on hieman eri tavoin ilmaistuna nimenomaisesti kirjattu vesilakiin, ilmansuojelulakiin ja jätelakiin.

3.1. Tavoitteet ja keinot niiden saavuttamiseksi

3.1.1 Ympäristönsuojelulainsäädännön uudistus

Uudistuksen keskeisin tavoite on maaperän, veden ja ilman pilaantumisen ehkäiseminen ja vähentäminen ympäristön kokonaisuutena huomioon ottavalla tavalla. Pilaavan toiminnan ympäristövaikutukset siirtyvät luonnossa eri ympäristöelementtien välillä. Esimerkiksi ilmansaasteita laskeutuu vesistöihin ja maaperään, mikä aiheuttaa näiden happamoitumista. Joskus sektorikohtainen sääntely ja luvat antavat toiminnanharjoittajalle valinnanvaraa sen suhteen, mihin ympäristöelementtiin hän ohjaa tai painottaa toimintansa rasitusta. Tällaista ympäristörasituksen suunnitelmallista ohjaamista tapahtunee lähinnä silloin, kun eri ympäristöelementtien suojelussa on eroja, minkä seurauksena voi olla taloudellisesti kannattavampaa ohjata jätteet johonkin ympäristöelementtiin, vaikka ratkaisu ei kokonaisuutena olisikaan ympäristön kannalta edullisin. Sääntelyä yhtenäistämällä saatetaan ympäristön eri osien lainsäädännöllinen kohtelu samanarvoiseksi ja helpotetaan mahdollisuuksia ottaa ympäristö kokonaisuudessaan huomioon rajoitettaessa toimintojen haitallisia vaikutuksia.

Ilmastonmuutoksen merkityksen kasvaessa on tullut entistä tärkeämmäksi tarkastella energian tehokasta käyttöä ja vesiensuojelua, ilmansuojelua sekä jätteiden määrän vähentämistä saman kokonaisuuden osina. On pystyttävä arvottamaan keskenään erilaisia ympäristöhaittoja ja otettava myös lupaharkinnassa entistä tarkemmin huomioon päästöjen rajoittamiseen mahdollisesti liittyvä energian kulutuksen kasvu. Koska torjuntatoimet kohdistuvat entistä pienempiin pitoisuuksiin ja päästömääriin, on löydettävä sellaisia teknisiä ratkaisuja, joilla kustannustehokkaimmin pystytään parantamaan ympäristön tilaa. Lainsäädännön uudistamisella pyritään helpottamaan mahdollisimman tehokkaiden ja kustannus/hyöty -suhteeltaan edullisimpien ympäristönsuojelutoimien käyttöönottoa.

Uudistus tähtää myös asianosaisten eli luvanhakijoiden ja haitankärsijöiden aseman parantamiseen. Luvanhakijoiden kannalta keskeistä on lupajärjestelmän yksinkertaistuminen ja siitä seuraava lupahakemusten käsittelyaikojen lyheneminen. Uuden perustuslain 20 § edellyttää julkisen vallan pyrkivän turvaamaan jokaiselle mahdollisuuden vaikuttaa elinympäristöään koskevaan päätöksentekoon. Tätä tavoitetta on korostettu myös EU:n ympäristöpoliittisissa kannanotoissa. Ympäristönsuojelulainsäädännön uudistuksella pyritään parantamaan kansalaisten ja yhteisöjen osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuuksia ympäristöä koskevaan päätöksentekoon sekä laajentamaan valitusoikeutta. Lainsäädännön yhtenäistäminen vähentää ja selkeyttää menettelysäännöksiä ja helpottaa oikeuksia ja velvollisuuksia koskevan tiedon saamista. Yhtenäisellä lainsäädännöllä voidaan turvata asianosaisten edut hajautettua järjestelmää paremmin.

Ympäristönsuojelulain tavoitteena on ympäristön pilaantumisen torjunta. Ympäristövahinkojen korvauslainsäädäntö jää tässä yhteydessä ennalleen. Vesien pilaantumisvahinkojen korvaussääntelyä ehdotetaan kuitenkin lähennettäväksi muuhun ympäristövahinkolainsäädäntöön. Laillisesti aiheutetusta vesien pilaantumisesta johtuvien vahinkojen korvaamiseen sovellettaisiin ympäristövahinkolain mukaisia korvausperusteita. Tällaisten vahinkojen korvausmenettelystä sen sijaan säädettäisiin ympäristönsuojelulaissa. Vesien pilaantumisvahinkojen korvaamisessa on pääsääntöisesti noudatettu virallisperiaatetta ja samanaikaisuusperiaatetta, joiden mukaisesti korvauksista on viran puolesta määrätty samanaikaisesti luvan myöntämisen kanssa. Vahingonkärsijöiden oikeussuojan kannalta on tärkeää, että nämä periaatteet säilytetään. Se ei kuitenkaan saa johtaa varsinaisen lupakäsittelyn hidastumiseen. Tämän vuoksi on tietyin edellytyksin korvauskysymykset voitava ratkaista lupamenettelystä erillään, kuten tähänkin saakka.

Ehdotettu uudistus vähentäisi ympäristönsuojelusäädösten määrää kokoamalla tällä hetkellä useassa laissa olevat samansisältöiset säännökset yhteen ja poistamalla päällekkäisyydet. Lupavelvollisuus määriteltäisiin yhtenäisin säännöksin toisin kuin tällä hetkellä. Samalla olisi mahdollista myös poistaa eri laeissa olevat tarpeettomat erot sääntelyssä. Säädöstön hallittavuus ja ymmärrettävyys paranisi ja sen informaatioarvo kasvaisi. Ehdotuksen mukaisesti yhtenäistetty ympäristönsuojelulainsäädäntö täyttäisi IPPC-direktiivin vaatimukset ja vastaisi rakenteeltaan useissa EU:n jäsenvaltioissa jo omaksuttua järjestelmää.

Hallintojärjestelmää koskevissa ehdotuksissa on pyritty lisäämään päätöksenteon riippumattomuutta ja asianosaisten oikeusturvaa ehdottamalla erityisten lupavirastojen perustamista käsittelemään merkittävimpiä ympäristölupa-asioita. Lupien käsittely vaatii viranomaisilta entistä enemmän eri alojen asiantuntemusta, jonka saamisesta on uudistuksen täytäntöönpanossa huolehdittava. Ehdotetun järjestelmän toimivuudesta saatavien kokemusten perusteella on päätöksentekojärjestelmää tarkoitus tulevaisuudessa kehittää entistä selkeämpään ja yksinkertaisempaan suuntaan.

3.1.2 Vesilain uudistus

Vesilakiin ehdotettavat muutokset seuraavat pääosin suoraan ympäristölupajärjestelmän yhtenäistämisestä ilman, että niillä olisi tässä vaiheessa itsenäistä vesioikeudellista tavoitetta. Yhtenäinen ympäristölupajärjestelmä kaventaisi vesilain aineellista soveltamisalaa, koska jätevesien johtamisesta ja muusta pilaantumisen torjunnasta säädettäisiin ympäristönsuojelulaissa. Vesilaki jäisi vesitalousasioiden yleislaiksi, jolla kuitenkin olisi useita läheisiä yhteyksiä pilaantumisen sääntelyyn.

Tarvittavat vesilain muutokset liittyvät ennen muuta lain päätöksentekojärjestelmään. Tavoitteena on, ettei vesitalousasioita koskeva päätöksenteko eriydy liikaa ympäristön pilaantumisasioista. Riittävä yhtenäisyys voidaan saavuttaa lakien välisiä yhteyksiä sääntelemällä ja organisoimalla päätöksenteko siten, että sama viranomainen vastaisi sekä ympäristönsuojelulain että vesilain mukaisista lupa-asioista silloin, kun hanke tarvitsee molempien lakien mukaisen luvan.

Yhtenäisen hallinnollisen ympäristölupajärjestelmän omaksuminen supistaisi nykyisten vesioikeuksien tehtäväkenttää huomattavasti. Jäljelle jäävä asiamäärä ei enää olisi riittävä nykyisenkaltaisten vesioikeuksien säilyttämiseksi. Jos näin kuitenkin tehtäisiin, vesitalousasioiden ja vesien pilaantumisasioiden päätöksentekomenettelyt eriytyisivät kokonaan toisistaan, mistä aiheutuisi merkittäviä epäkohtia. Useisiin käytännössä tavallisiin hankkeisiin jouduttaisiin yhden lupapäätöksen sijasta hankkimaan kahden eri lain mukaiset luvat kahdelta eri viranomaiselta. Esimerkkinä tässä on kalankasvatuslaitos, jonka vesilain mukaiset luvat koostuvat rakentamista ja päästöjä koskevista osista.

Vesitalousasioiden päätöksenteko ehdotetaan siirrettäväksi perustettaville ympäristölupavirastoille. Hankkeet, joihin vaaditaan sekä vesitaloudellinen lupa että vesipäästöä koskeva lupa, käsiteltäisiin vastedeskin yhdessä viranomaisessa ja yhdessä lupamenettelyssä. Koska vesilain päätöksentekojärjestelmä on näissä asioissa oikeudellisesti monitahoisempi, olisi paikallaan, että yhtenäiseen menettelyyn sovellettaisiin vesilakia.

Pääosa vesilakiin ehdotetuista muutoksista seuraa välittömästi vesioikeuksien lakkauttamisesta tai ympäristönsuojelulain säätämisestä. Vaatimuksena on, että oikeussuojan korkea taso säilyy uudessakin päätöksentekojärjestelmässä. Tätä pyrkimystä tukisi osaltaan lupavirastossa sovellettava kollegiaalinen päätöksentekotapa. Tuomioistuinkäsittelyä varten laaditut vesilain yksityiskohtaiset menettelysäännökset soveltuvat pääosin myös hallintoviranomaisen käyttöön. Vesilain menettelysäännöksiin tehtäisiin kuitenkin eräitä tarkistuksia.

Vesilakiin olisi tarpeen tehdä myös eräitä aineellisoikeudellisia muutoksia. Pilaantumisen ehkäisemisen osalta vesilain ja ympäristönsuojelulain välistä rajaa ei ole syytä säätää liian jyrkäksi. Sellaisissa vesitaloushankkeissa, joihin joka tapauksessa vaaditaan vesilain mukainen lupa, tulisi voida myös toiminnan pilaamisvaikutukset ottaa samassa yhteydessä huomioon. Tämä koskee esimerkiksi säännöstelyä ja padotusta. Toisaalta sellaisissa vesitaloushankkeissa, joissa mukana on eräänlainen päästöelementti (ruoppaukset, ojitukset, pengerryspumppaukset, kuorimattoman puutavaran uitto), sovelletaan nykyisin rakentamissäännösten rinnalla myös vesilain pilaamislupaa koskevia säännöksiä. Koska pilaamisesta säädettäisiin ympäristönsuojelulaissa, olisi sama vesiensuojelun taso säilytettävä soveltamalla eräin osin ympäristölupaa koskevia säännöksiä mainittuja hankkeita koskevassa vesilain mukaisessa lupaharkinnassa.

Koska ympäristölupavirasto ei olisi tuomioistuin, se ei voisi ratkaista vesilain mukaisia riita- ja rikosasioita. Rikosasiat tosin ovat jo käytännössä siirtyneet vesioikeuksista käräjäoikeuksiin rikoslain (39/1889) uudistamisen myötä. Riita-asioiden osalta on tarpeen ratkaista, mitkä asioista ovat todellisia kahdenvälisiä siviiliprosessuaalisia asioita, jotka on välttämätöntä siirtää käräjäoikeuden käsiteltäviksi, ja mitkä taas voidaan muuntaa hallinnollisiksi hakemusasioiksi ja siten saattaa vesitalousasioihin perehtyneen lupaviraston käsiteltäviksi.

3.2 Keskeiset ehdotukset

3.2.1 Ympäristönsuojelulaki

Ympäristönsuojelulaki sisältäisi seuraavat osat: yleiset säännökset (1 luku), asetukset ja määräykset (2 luku), viranomaiset ja niiden tehtävät (3 luku), ympäristöluvan tarve (4 luku), lupaviranomaisten toimivalta (5 luku), lupamenettely (6 luku), lupaharkinta (7 luku), lupapäätös (8 luku), luvan voimassaolo (9 luku), ilmoitusvelvollisuus ja tietojärjestelmään merkitseminen (10 luku), korvaukset (11 luku), pilaantuneen maaperän ja pohjaveden puhdistaminen (12 luku), valvonta ja hallintopakko (13 luku), muutoksenhaku ja päätöksen täytäntöönpanokelpoisuus (14 luku), erinäiset säännökset (15 luku) sekä voimaantulo (16 luku).

Ympäristönsuojelulaki olisi soveltamisalaltaan yleinen eli sitä sovellettaisiin lähtökohtaisesti kaikkeen toimintaan, josta aiheutuu tai saattaa aiheutua ympäristön pilaantumista. Lakia sovellettaisiin lisäksi toimintaan, jossa syntyy jätettä, sekä jätteen laitos- tai ammattimaiseen hyödyntämiseen tai käsittelyyn. Näiden toimintojen hyväksymismenettelyjä koskevat säännökset siirrettäisiin jätelaista ympäristönsuojelulakiin.

Soveltamisalaa rajattaisiin kuitenkin eräiltä osin. Ympäristönsuojelulakia ei sovellettaisi toimintoihin, joista säädetään aluksista aiheutuvan vesien pilaantumisen ehkäisemisestä annetussa laissa (300/1979) tai merensuojelulaissa (1415/1994). Lakia ei myöskään sovellettaisi säteilystä aiheutuvien haittavaikutusten torjumiseen siltä osin kuin siitä säädetään ydinenergialaissa (990/1987) tai säteilylaissa (592/1991).

Lain 3 §:ssä olisivat lain soveltamisen kannalta tärkeimmät määritelmät. Pykälässä määriteltäisiin ympäristön pilaantuminen, ympäristön pilaantumisen vaaraa aiheuttava toiminta, terveyshaitta, paras käyttökelpoinen tekniikka, toiminnanharjoittaja, vesistö ja pohjavesi. Ympäristön pilaantumisella tarkoitettaisiin ihmisen toiminnasta johtuvaa aineen, energian, melun, tärinän, säteilyn, valon, lämmön tai hajun päästämistä tai jättämistä ympäristöön siten, että siitä seuraisi laissa lueteltavia haitallisia vaikutuksia terveydelle, ympäristölle tai omaisuudelle.

Lain 1 luvussa säädettäisiin ympäristönsuojelun yleisistä, kansainvälisesti vakiintuneista periaatteista ja velvollisuuksista, joita olisi noudatettava kaikessa ympäristön pilaantumisen vaaraa aiheuttavassa toiminnassa. Näitä periaatteita ja velvollisuuksia olisivat ennaltaehkäisyn ja haittojen minimoinnin periaate, parhaan käyttökelpoisen tekniikan periaate, ympäristön kannalta parhaan käytännön periaate, varovaisuuus- ja huolellisuusperiaate sekä selvilläolovelvollisuus. Periaateluontoinen olisi myös säännös sijoituspaikan valinnasta, jonka tarkoituksena on ohjata toimintojen sijoittumista niin, että pilaantumisvaikutukset voitaisiin mahdollisuuksien mukaan välttää.

Lain 1 lukuun otettaisiin myös jo voimassa olevaan lainsäädäntöön sisältyvät erityiset kieltopykälät. Niiden mukaan kiellettyä olisi maaperän ja pohjaveden pilaaminen sekä eräät meren pilaantumista aiheuttavat toimet. Kiellot olisivat ehdottomia siten, ettei niistä voisi esimerkiksi luvalla poiketa.

Ympäristönsuojelulain täytäntöönpanossa keskeisessä asemassa olisivat yleiset normit, joilla annettaisiin joko sitovia oikeussäännöksiä tai suositusluontoisia ohjeita lain täytäntöönpanemiseksi. Asetusten ja määräysten antamiseen valtuuttavat säännökset sisällytettäisiin lain 2 lukuun. Valtioneuvosto voisi antaa asetuksella säännöksiä muun muassa ympäristön laadusta, päästöistä, aineista, valmisteista ja tuotteista, työkoneista ja laitteista sekä eräiden laissa erikseen mainittujen toimintojen, kuten maatalouden, ympäristönsuojeluvaatimuksista. Valtioneuvoston norminannolla olisi tärkeä merkitys EY:n ympäristönsuojelua koskevien direktiivien saattamisessa osaksi kansallista lainsäädäntöä, mutta valtioneuvoston päätöksentekoa ei olisi rajoitettu pelkästään EY-lainsäädännön täytäntöönpanoon. Ympäristöministeriö voisi eräissä tapauksissa myöntää poikkeuksia asetusten noudattamisesta. Asetuksenantovaltuudet ja ministeriön valtuus poikkeusten myöntämiseen vastaisivat pääosin nykyistä lainsäädäntöä. Valtuussäännöksiä ei olisi kuitenkaan rajattu viittaamalla vain asianomaisiin EY:n direktiiveihin, kuten nykyisin. Lisäksi ympäristöministeriölle ehdotetaan annettavaksi asetuksenantovaltuutus, joka koskisi talousjätevesien teknisiä puhdistusvaatimuksia.

Uutta keinovalikoimaa ympäristönsuojelussa edustaisivat kunnalliset määräykset, joiden antamisen mahdollistava säännös ehdotetaan otettavaksi lakiin. Kunta voisi sen mukaan antaa paikallisista olosuhteista johtuvia ympäristönsuojelumääräyksiä, jotka kohdistuisivat muihin kuin luvanvaraisiin toimintoihin. Tällaiset määräykset on koettu tarpeellisiksi, koska niillä voidaan joustavasti ja tehokkaasti ehkäistä paikallisia ympäristöhaittoja.

Lain 3 luvussa säädettäisiin viranomaisten tehtävistä ja määriteltäisiin valvonta- ja lupaviranomaiset. Valvontaviranomaisia olisivat alueellinen ympäristökeskus ja kunnan ympäristönsuojeluviranomainen. Lupaviranomaisia olisivat ympäristölupavirasto, josta säädettäisiin erillisellä lailla, alueellinen ympäristökeskus sekä kunnan ympäristönsuojeluviranomainen. Lain 3 luvussa olisivat lisäksi säännökset ympäristönsuojelua koskevista valtakunnallisista suunnitelmista ja ohjelmista sekä ympäristönsuojelun tietojärjestelmästä.

Lain keskeisen sisällön muodostaisivat ympäristölupaa koskevat säännökset, jotka jakautuisivat kuuteen lukuun. Ympäristöluvan tarvetta koskevassa 4 luvussa säädettäisiin, mihin toimintoihin olisi oltava lupa. Lupa tarvittaisiin lakiehdotuksen mukaan 1) ympäristön pilaantumisen vaaraa aiheuttavaan, asetuksella tarkemmin säädettävään toimintaan, 2) vesistön tai pienten vesien pilaantumisen vaaraa aiheuttavaan toimintaan, 3) naapuruussuhdelain mukaista kohtuutonta rasitusta aiheuttavaan toimintaan, sekä 4) jätteen laitos- tai ammattimaiseen hyödyntämiseen tai käsittelyyn. Luvan tarve perustuisi siis yhtäältä toiminnan luonteeseen (laitosluettelo ja jätteen hyödyntäminen tai käsittely) ja toisaalta toiminnan ennakoituihin haitallisiin vaikutuksiin ympäristössä. Ehdotus ei merkitsisi luvanvaraisten toimintojen olennaista lisääntymistä, vaan se perustuisi voimassa olevaan lainsäädäntöön lähinnä yhdistäen ympäristölupamenettelylain, vesilain ja jätelain luvantarvenormistot. Lupa tarvittaisiin myös toiminnan olennaiseen muuttamiseen. Asetuksella voitaisiin lisäksi EY-lainsäädännöstä tai kansainvälisistä sopimusvelvoitteista johtuvin edellytyksin säätää tiettyjen päästöjen luvanvaraisuudesta.

Lupamenettely on keskeinen keino ehkäistä ympäristön pilaantumista ennakolta. Siinä voidaan tapauskohtaisesti selvittää ja arvioida toiminnan ympäristövaikutukset ja asettaa toiminnalle yksilöidyt velvoitteet. Asian käsittelyyn voidaan tarkoituksenmukaisella tavalla liittää haittaa kärsivien ja muiden intressitahojen kuuleminen. Lainvoimainen lupapäätös helpottaa valvontaa, antaa oikeusturvaa toiminnanharjoittajalle ja lisää yleisesti tietoa toiminnasta ja sen ympäristövaikutuksista.

Lupamenettelyä pyritään kehittämään tarkoituksenmukaiseksi ja kustannustehokkaaksi. Hallinnollisia toimia on mahdollisuuksien mukaan voitava keventää ja vapauttaa sellaiset toiminnat lupavelvollisuudesta, joita voidaan riittävästi säännellä hallinnollisesti kevyemmillä tavoilla. Yleisenä kehittämistavoitteena voidaankin pitää lupamenettelyn korvaamista yleisillä normeilla silloin, kun se toiminnan luonteesta johtuen on mahdollista. Laissa olisi säännös asetuksella säädettävistä poikkeuksista velvollisuuteen hakea ympäristölupaa. Poikkeus luvanvaraisuudesta voisi koskea lähinnä vain sellaisia toimintoja, joita on lukumääräisesti paljon ja joiden ympäristöhaittojen ehkäisemiseksi annettavat määräykset ovat varsin kaavamaisia. Tällaisia toimintoja olisivat erityisesti useat jätehuoltoon liittyvät toiminnot. Lupa olisi kuitenkin aina haettava, jos toiminnasta voisi ennalta arvioiden aiheutua vesien pilaantumista tai haittaa naapureille. Lisäksi toiminnasta olisi valvontaa varten tehtävä ilmoitus alueelliselle ympäristökeskukselle.

Lain yhtenä keskeisenä tavoitteena on uudistaa ympäristönsuojelun päätöksenteko- ja viranomaisjärjestelmä. Vesioikeudet lakkautettaisiin ympäristönsuojelulain kanssa samanaikaisesti annettavalla vesilain muutoksella ja pääosa niiden vesilain mukaisista tehtävistä siirtyisi perustettaville ympäristölupavirastoille. Lupavirastoja olisi kolme kuten nykyisin vesioikeuksiakin.

Laissa olisi perussäännös lupaviranomaisten toimivallasta, jota täydentäisivät asetukseen otettavat yksityiskohtaiset toimivaltasäännökset. Ympäristölupavirasto ratkaisisi ympäristövaikutuksiltaan merkittävien toimintojen lupahakemukset. Nämä toiminnot olisivat pääsääntöisesti samoja, joilta edellytetään YVA-lain mukaista menettelyä. Ympäristölupavirasto olisi lupaviranomainen myös silloin, kun se toiminnan laatu tai luonne huomioonottaen olisi perusteltua. Lupavirasto ratkaisisi myös niin sanottujen sekahankkeiden luvat eli toimisi lupaviranomaisena silloin, kun toiminta edellyttää ympäristöluvan lisäksi vesilain 2―9 luvun mukaista lupaa tai käyttöoikeuden perustamista ja molemmat luvat käsitellään yhdessä. Lisäksi ympäristölupavirasto olisi lupaviranomainen silloin, kun alueellinen ympäristökeskus on luvan hakija taikka edistänyt merkittävästi hankkeen toteuttamista.

Alueellinen ympäristökeskus ratkaisisi pääsääntöisesti niiden laitosten ympäristöluvat, jotka nykyisinkin ympäristölupamenettelyasetuksen mukaan kuuluvat ympäristökeskuksen ratkaistaviin. Näistä toiminnoista säädettäisiin tarkemmin asetuksella. Lisäksi ympäristökeskus ratkaisisi vesistön pilaantumista aiheuttavaa toimintaa sekä asetuksella erikseen luvanvaraiseksi säädettyä toimintaa koskevat lupahakemukset. Kunnan ja valtion väliseen lupatoimivallan jakoon ei ehdoteta muutoksia, joten lukumääräisesti suurin osa luvista käsiteltäisiin edelleen kunnissa. Luvan muuttamista koskevat hakemukset käsittelisi se viranomainen, jonka toimivaltaan kuuluisi luvan myöntäminen vastaavalle uudelle toiminnalle.

Laissa säädettäisiin yksityiskohtaisesti ympäristölupahakemuksen käsittelystä ja muusta lupamenettelystä. Lupaviranomaisen olisi pyydettävä lupahakemuksesta tarpeelliset lausunnot ja kuultava asianosaisia sekä tiedotettava muutenkin hakemuksesta. Hakemus olisi pääsääntöisesti käsiteltävä yhdessä samaa toimintaa koskevan vesilain mukaisen lupahakemuksen kanssa, jolloin noudatettaisiin vesilaissa säädettyä menettelyä. Myös eri toimintojen ympäristölupa-asiat olisi käsiteltävä samanaikaisesti, jos toimintojen yhteisvaikutus olisi huomattava ja luvat olisivat vireillä samassa viranomaisessa.

Erona nykyisen lainsäädännön mukaiseen käytäntöön lupaharkinta perustuisi yhtenäiseen aineelliseen säännöstöön. Kun toiminta olisi luvanvaraista, lupa-asia tutkittaisiin kokonaisuudessaan ja toiminnan kaikki ympäristövaikutukset otettaisiin lupaharkinnassa huomioon. Tämä ei välttämättä merkitsisi ympäristönsuojeluvaatimusten kiristymistä, vaan pyrkimyksenä on IPPC-direktiivin edellyttämällä tavalla tarkastella ympäristöhaittoja koko ympäristö huomioon ottaen ja edistää mahdollisimman kustannustehokkaiden ympäristönsuojelutoimien käyttämistä.

Luvan myöntämisedellytyksiä ja lupamääräyksiä koskevat säännökset lain 7 luvussa olisivat nykyistä lainsäädäntöä täsmällisemmät ja yksityiskohtaisemmat. Laissa olisi perussäännös luvan myöntämisen edellytyksistä. Lupaa ei sen mukaan saisi myöntää, jos toiminnasta aiheutuisi, asetettavat lupamääräykset ja toiminnan sijoituspaikka huomioon ottaen, terveyshaittaa, merkittävää muuta ympäristön pilaantumista, laissa säädetyn pilaamiskiellon vastaista seurausta, erityisten luonnonolosuhteiden huonontumista tai yleiseltä kannalta tärkeän ympäristön käyttömahdollisuuden vaarantumista taikka naapureille kohtuutonta rasitusta. Toimintaa ei myöskään saisi sijoittaa asemakaavan vastaisesti. Lupamääräyksiä koskevat säännökset jäsenneltäisiin määräysten tarkoituksen mukaisiin ryhmiin, mikä helpottaisi lain soveltamista. Laissa olisi myös säännös lupamääräyksen ja valtioneuvoston antaman asetuksen välisestä suhteesta. Sen mukaan lupamääräys voisi olla asetukseen sisältyvää yksilöityä velvoitetta ankarampi vain, jos se olisi tarpeen luvan myöntämisen edellytysten täyttämiseksi, asetuksella säädetyn ympäristön laatutason turvaamiseksi tai vesien suojelemiseksi. Asetusta olisi aina noudatettava, jos se olisi lupamääräystä ankarampi.

Laissa olisivat yksityiskohtaiset säännökset lupapäätöksen sisällöstä, antamisesta ja päätöksestä tiedottamisesta sekä luvan voimassaoloon liittyvistä seikoista, kuten luvan tarkistamisesta, raukeamisesta, muuttamisesta ja peruuttamisesta. Näiltä osin lupasäännöstö täydentyisi ja yhtenäistyisi merkittävästi nykyiseen lainsäädäntöön verrattuna.

Lain 10 luvussa säädettäisiin ilmoitusvelvollisuudesta ja toimintojen merkitsemisestä ympäristönsuojelun tietojärjestelmään. Sääntely vastaisi pääpiirteissään nykyistä lainsäädäntöä. Ilmoitus olisi siten tehtävä tilapäistä melua tai tärinää aiheuttavista toiminnoista, koeluontoisesta lyhytaikaisesta toiminnasta ja eräistä poikkeuksellisista häiriöluontoisista tilanteista. Viranomainen voisi ilmoituksen johdosta antaa tarpeellisia määräyksiä pilaantumisen ehkäisemisestä, toiminnan tarkkailusta ja tiedottamisesta asukkaille. Jos haittoja ei voitaisi määräyksin riittävästi vähentää, toiminta voitaisiin keskeyttää tai kieltää.

Ympäristönsuojelulakiin ehdotetaan otettavaksi korvauksia koskeva erillinen luku (11 luku). Laissa tarkoitetusta toiminnasta aiheutuvien ympäristövahinkojen korvaamiseen sovellettaisiin ympäristövahinkojen korvaamisesta annettua lakia. Ympäristönsuojelulaissa olisi kuitenkin yksityiskohtaiset säännökset vesien pilaantumisesta aiheutuvien vahinkojen korvaamisesta, josta nyt säädetään vesilaissa. Sääntely turvaisi perustuslain takaaman omaisuuden suojan säilymisen nykyisellä tasolla. Korvausten määräämismenettelyt poikkeaisivat vesien pilaantumisvahinkojen ja muiden ympäristövahinkojen osalta toisistaan siten, että vesien pilaantumisesta aiheutuvista vahingoista olisi pääsääntöisesti määrättävä korvaus luvan myöntämisen yhteydessä, kun taas muiden ympäristövahinkojen korvaamiseen sovellettaisiin ympäristövahinkojen korvaamisesta annetussa laissa säädettyä menettelyä (korvausta olisi vaadittava käräjäoikeudessa). Laissa säädettävin edellytyksin voitaisiin korvaus vesien pilaantumisesta määrätä myös erillisessä menettelyssä.

Laissa kiinnitettäisiin erityistä huomiota maaperän ja pohjaveden pilaantumista koskeviin ongelmiin. Lain 7 ja 8 §:ssä olisivat yleiset maaperän ja pohjaveden pilaamiskiellot. Sen lisäksi 12 luvussa olisivat säännökset pilaantuneen maaperän ja pohjaveden puhdistamisvelvollisuudesta, pilaantumisen vaarasta ilmoittamisesta, pilaantumisen ja puhdistamistarpeen selvittämisestä sekä puhdistamista koskevasta hallintomenettelystä.

Ympäristönsuojelulaki yhtenäistäisi pilaantumisen vaaraa aiheuttavan toiminnan valvontaa ja hallintopakkoa koskevat, nykyisin hajanaiset säännökset. Lain 13 luvussa olisivat säännökset muun muassa valvontaviranomaisen tiedonsaanti- ja tarkastusoikeudesta, menettelystä ja pakkokeinoista lain rikkomistapauksissa, muita kuin luvanvaraisia toimintoja koskevista määräyksistä, toiminnan väliaikaisesta keskeyttämisestä, toiminnan lopettamisen jälkeisistä velvoitteista sekä valvontaviranomaisen toiminnasta rikosasiassa. Luvussa olisi myös valvontamenettelyn vireillepanemista koskeva säännös, jonka mukaan viranomaisten ohella myös asianosaiset sekä rekisteröidyt ympäristönsuojelu- ja asukasyhdistykset voisivat saada valvontatoimia koskevan menettelyn vireille.

Muutoksenhaku ympäristönsuojelulain nojalla tehdyistä päätöksistä ehdotetaan keskitettäväksi Vaasan hallinto-oikeudelle, joka on muodostettu alueellisten hallintotuomioistuinten uudistamisen yhteydessä yhdistämällä Vaasan lääninoikeus ja vesiylioikeus. Samassa yhteydessä vesilain mukaisten muutoksenhakuasioiden käsittely keskitettiin Vaasan hallinto-oikeudelle. Sen päätöksestä voisi edelleen valittaa korkeimmalle hallinto-oikeudelle. Valitusoikeus ympäristönsuojelulain nojalla tehdystä päätöksestä olisi varsinaisten asianosaisten ja yleistä etua valvovien viranomaisten lisäksi myös rekisteröidyillä ympäristönsuojelu- ja asukasyhdistyksillä ja säätiöillä toiminta-alueellaan. Ennen lupapäätöksen lainvoimaiseksi tuloa ei toimintaa saisi aloittaa, ellei lupaviranomainen hakijan pyynnöstä ja laissa säädetyin edellytyksin toisin määräisi.

Lain erinäisiä säännöksiä sisältävässä 15 luvussa säädettäisiin muun muassa kunnan toimenpiteistä ilmanlaadun raja-arvojen ylittymisen estämiseksi, haja-asutuksen jätevesien puhdistamisvelvollisuudesta, viranomaisten perimistä käsittelymaksuista, mittausten ja tutkimusten laadunvarmistuksesta, salassapitovelvollisuudesta, valtion rajat ylittävistä vaikutuksista sekä rangaistuksista. Luvussa olisivat lisäksi säännökset yhteistoteutuksesta (joint implementation), jolla tarkoitettaisiin tiettyä toimintaa koskevan poikkeuksen myöntämistä asetuksella säädettyjen päästösäännösten soveltamisesta, jos toiminnanharjoittaja toteuttaa Suomessa tai toisessa valtiossa ympäristönsuojelutoimia, joiden johdosta päästöt tai niiden vaikutukset kokonaisuutena olennaisesti vähentyvät.

Ympäristönsuojelulain säätämisen yhteydessä kumottaisiin ja muutettaisiin useita säädöksiä ja uudistettaisiin lupia koskeva päätöksenteko- ja viranomaisjärjestelmä. Uuden lainsäädännön voimaantulo- ja siirtymävaiheen järjestelyt olisivat erityisen monitahoiset. Sen vuoksi ehdotetaan koko esityksessä tarkoitetun lainsäädännön voimaantulosta ja siirtymävaiheesta säädettäväksi erillisellä voimaanpanolailla.

3.2.2. Laki ympäristölupavirastoista ja laki valtion virkamieslain muuttamisesta

Ympäristölupavirastoista ehdotetaan säädettäväksi erillinen laki, johon koottaisiin viraston toimialaa ja asemaa, yleistä toimivaltaa, päätöksentekomenettelyä sekä henkilöstöä koskevat säännökset.

Ympäristölupavirasto olisi alueellinen hallintoviranomainen. Se olisi päätöksenteossaan riippumaton ja sillä olisi oma päätoiminen henkilöstö. Viraston toiminnan järjestämisessä otettaisiin huomioon hyvän hallinnon periaatteet hallitusmuodon edellyttämällä tavalla. Samasta ajankohdasta kuin ympäristölupavirastot aloittaisivat toimintansa lakkautettaisiin nykyiset kolme vesioikeutta.

Ympäristöministeriölle kuuluisi ympäristönsuojelulain mukaisen toiminnan yleinen ohjaus, seuranta ja kehittäminen. Ympäristölupavirastot ehdotetaan perustettavaksi ympäristöministeriön hallinnonalalle. Tämä on perusteltua, koska ympäristölupavirastoille tulisi vesilain mukaisten vesitalousasioiden lisäksi ympäristölupien ratkaisuvaltaa. Ympäristölupamenettelyssä on kyse ympäristön pilaantumisen ehkäisemisestä, mikä on yksi ympäristöhallinnon tärkeimmistä tehtävistä. Myös vesitalousasioihin liittyy usein ympäristön pilaantumista koskevia näkökohtia. Ympäristöministeriö kehittäisi ympäristölupaviraston toimintaa yhdessä oikeusministeriön kanssa.

Valtioneuvosto määräisi ympäristölupavirastojen toimialueet. Toimialuejako noudattelisi maakuntajakoa ja ottaisi huomioon myös vesistöjaon. Valtioneuvoston päätöksellä on tarkoitus perustaa kolme alueellista ympäristölupavirastoa, joiden toimipaikat olisivat nykyisillä vesioikeuksien toimipaikoilla.

Ympäristölupaviraston toimivalta ja tehtävät määräytyisivät erityislainsäädännön perusteella. Virasto toimisi erityisesti vesilain ja ympäristönsuojelulain mukaisena alueellisena lupaviranomaisena. Se ratkaisisi edellä mainittujen lakien nojalla myös korvaus- ja hallintopakkoasioita. Alueellisen ympäristökeskuksen ja ympäristölupaviraston välistä toimivallan jakoa koskevassa ehdotuksessa on pyritty ottamaan huomioon käytettävissä oleva asiantuntemus ja henkilövoimavarat. Ympäristölupavirastolle kuuluisi lisäksi tehtäviä kalastuslain (286/1982), merensuojelulain, Neuvostoliiton kanssa Saimaan ja Vuoksen juoksutussäännöstä tehdyn sopimuksen eräiden määräysten hyväksymisestä sekä sopimuksen soveltamisesta annetun lain (1331/1991) ja patoturvallisuuslain (413/1984) nojalla.

Ympäristölupaviraston päätöksenteon riippumattomuutta korostaisi se, että viraston organisaatiosta, istunnosta, viroista, kelpoisuusvaatimuksista ja asioiden käsittelystä säädettäisiin lain tasolla.

Ympäristölupavirastossa olisi viraston päällikkönä toimivan johtajan virka sekä ympäristöneuvoksen ja esittelijän virkoja sekä muuta henkilökuntaa. Laissa säädettäisiin johtajan, ympäristöneuvoksen ja esittelijän virkojen kelpoisuusvaatimuksista ja nimittämisestä. Ympäristölupavirasto voisi toimia jaostoihin jakautuneena.

Virastossa noudatettaisiin kollegiaalista päätöksentekomenettelyä, jolloin asiat ratkaistaisiin esittelystä viraston istunnossa. Tämä olisi perusteltua vesiasioihin liittyvien monitahoisten intressien ja asianosaisten oikeusturvan takia. Kollegiaalinen menettely soveltuisi myös ympäristölupaviraston ratkaistaviin ympäristölupa-asioihin, jotka vaativat monipuolista asiantuntemusta. Lakiin sisältyisivät myös päätösvaltaisuutta ja äänestämistä koskevat säännökset.

Lain voimaantulosta säädettäisiin erikseen ympäristönsuojelulainsäädännön voimaanpanosta annettavassa laissa, jossa myös säädettäisiin, mitkä voimaantuloajankohtana vireillä olevat asiat siirtyisivät ympäristölupaviraston käsiteltäväksi.

Valtion virkamieslain (750/1994) muutoksella säädettäisiin ympäristölupaviraston johtajan ja ympäristöneuvoksen virat erittelyviroiksi virkojen pysyvyyden turvaamiseksi.

3.2.3 Laki ympäristönsuojelulainsäädännön voimaanpanosta

Ympäristönsuojelulain säätäminen ja siitä aiheutuvat muutokset erityisesti vesilainsäädäntöön muuttavat perusteellisesti ympäristöasioiden päätöksentekojärjestelmää. Tämä johtuu ennen kaikkea vesioikeuksien lakkauttamisesta ja ympäristölupavirastojen perustamisesta niiden tilalle. Myös lupaharkintaan vaikuttava aineellinen lainsäädäntö sekä lupa-asioiden menettelysäännökset muuttuvat. Muutosten voimaantuloon ja siirtymävaiheeseen liittyy niin paljon erilaisia soveltamistilanteita, että on katsottu tarkoituksenmukaiseksi ehdottaa voimaantulosta ja siirtymävaiheen järjestelyistä säädettäväksi erillisellä lailla. Erillinen voimaanpanolaki on tarpeen myös lakiteknisistä syistä.

Laissa säädettäisiin muun muassa voimaantulevista ja kumottavista säädöksistä, aiemmin annettujen säädösten ja päätösten noudattamisesta, uuden lainsäädännön mukaisen luvan hakemisesta ja vireillä olevien asioiden käsittelyjärjestyksestä.

Aiemman lainsäädännön nojalla annetut valtioneuvoston päätökset jäisivät voimaan, kunnes ympäristönsuojelulain nojalla toisin säädettäisiin. Myös ennen uuden lainsäädännön voimaantuloa tehtyjä lupapäätöksiä ja vastaavia viranomaisratkaisuja noudatettaisiin pääsääntöisesti edelleen. IPPC-direktiivissä tarkoitettujen suurten teollisuuslaitosten ja eräiden muiden asetuksella säädettävien toimintojen tulisi kuitenkin hakea ympäristönsuojelulain mukainen lupa asetuksella säädettävässä määräajassa, viimeistään 31 päivänä joulukuuta 2004. Muista ympäristöluvan varaisista toiminnoista olisi tehtävä vuoden kuluessa ympäristönsuojelulain voimaantulosta ilmoitus alueelliselle ympäristökeskukselle. Jos valvonnassa ilmenisi, että toiminta ja sitä koskevat määräykset eivät kokonaisuutena arvioiden olennaisilta osin vastaisi ympäristönsuojelulain vaatimuksia, valvontaviranomaisen olisi velvoitettava toiminnanharjoittaja hakemaan ympäristölupaa.

Lakiin sisältyisivät yksityiskohtaiset säännökset menettelystä vireillä olevien asioiden käsittelyssä. Pääsääntönä olisi, että ennen uuden lainsäädännön voimaantuloa vireille tulleiden asioiden käsittelyyn sovellettaisiin uutta lakia, jollei asian vireilletulosta olisi ehditty vanhan lain mukaisesti kuuluttaa tai muutoin tiedottaa taikka määrätä asiaa katselmustoimitukseen.

Laissa olisi myös säännös vesioikeuksien henkilöstön siirtymisestä ympäristölupavirastojen vastaaviin virkoihin.

3.2.4. Laki terveydensuojelulain muuttamisesta

Ympäristönsuojelulain mukaiseen yhtenäiseen ympäristölupajärjestelmään siirtymisen seurauksena terveydensuojelulaista kumottaisiin lain 3 lukuun sisältyvä sijoituslupasäännöstö. Pelkästään toiminnan terveydellisiä vaikutuksia koskevaan erilliseen lupajärjestelmään ei enää olisi tarvetta, koska terveyshaittojen ehkäisy otettaisiin ympäristönsuojelulain mukaisessa lupaharkinnassa huomioon. Ympäristölupaa ei ehdotuksen mukaan saisi myöntää, jos toiminnasta aiheutuisi terveyshaittaa. Terveydellisten seikkojen ennakkovalvonta säilyisi laajuudeltaan nykyistä terveydensuojelulakia vastaavana, sillä ympäristölupaa edellytettäisiin pääsääntöisesti samoilta toiminnoilta, jotka nykyisen terveydensuojeluasetuksen 1 §:n nojalla tarvitsevat sijoitusluvan.

Terveydensuojelulain soveltamisalaa ehdotetaan laajennettavaksi viemäriin liittymistä koskevan sääntelyn osalta. Kunnan terveydensuojeluviranomaisen olisi vastedes otettava terveydellisten syiden lisäksi myös ympäristön pilaantuminen huomioon harkittaessa viemäriin liittymisvelvollisuutta terveydensuojelulain 23 §:n nojalla.

Terveydensuojelu- ja ympäristönsuojelulain soveltamisalojen ja valvonnan selkeyttämiseksi sekä viranomaisten toimivallanjaon täsmentämiseksi terveydensuojelulain 51 §:ää ehdotetaan muutettavaksi siten, että oikeus antaa kieltoja tai määräyksiä terveyshaitan poistamiseksi perustuisi ympäristönsuojelulakiin, jos toiminta olisi sanotun lain nojalla luvan- tai ilmoituksenvaraista.

3.2.5 Laki eräistä naapuruussuhteista annetun lain muuttamisesta

Ympäristölupasääntelyn yhtenäistämisestä seuraisi, ettei naapuruussuhdelaissa säänneltyyn erilliseen immissiolupajärjestelmään enää olisi tarvetta. Naapurien suojaaminen ympäristöhaitoilta turvattaisiin ympäristönsuojelulailla säätämällä velvollisuus hakea ympäristölupaa toimintaan, josta saattaisi aiheutua naapureille kohtuutonta rasitusta, sekä säätämällä luvan myöntämisen edellytykseksi, ettei toimintaa sijoiteta tällaista rasitusta aiheuttavalla tavalla. Myös terveydensuojelulain mukaisella ilmoitusmenettelyllä suojattaisiin ympäristön pilaantumisen vaaraa aiheuttavan toiminnan naapureita.

Naapuruussuhdelaissa säilytettäisiin edelleen yleinen kielto aiheuttaa kohtuutonta rasitusta muille. Lain immissiotyypit vastaisivat asiallisesti vanhaa lakia samoin kuin naapurien velvollisuus sietää muita haittoja kuin kohtuutonta rasitusta. Laista poistettaisiin kuitenkin haitan aiheuttajan niin sanottu aikaprioriteettisuoja, mikä merkitsisi, että arvioitaessa haitan kohtuuttomuutta ei naapuruussuhteen syntyminen haitan ilmenemisen jälkeen enää ilman muuta aiheuttaisi velvollisuutta sietää haittaa.

Jos naapureille aiheutuva rasitus johtuisi ympäristönsuojelulain mukaan luvan- tai ilmoituksenvaraisesta toiminnasta, sitä ei saisi määrätä poistettavaksi naapuruussuhdelain nojalla. Rasituksen lopettamista koskeva vaatimus tulisi esittää ympäristönsuojelulain mukaisessa hallinnollisessa menettelyssä. Naapuruussuhdelakiin perustuva kielto- tai korvauskanne voitaisiin kuitenkin panna vireille silloin, kun rasitus johtuisi muusta kuin ympäristönsuojelulain mukaan luvan- tai ilmoituksenvaraisesta toiminnasta. Jos rasituksen kieltämistä tällöin perusteltaisiin terveyshaitoilla, ei rasitusta kuitenkaan voitaisi määrätä poistettavaksi tai vahinkoa tuomita korvattavaksi ennen kuin asia olisi ratkaistu terveydensuojelulain nojalla.

3.2.6 Laki jätelain muuttamisesta

Jätelaki poikkeaa muusta ympäristönsuojelulainsäädännöstä siinä, että se sääntelee jätteistä aiheutuvan pilaantumisen torjunnan ohella myös muita jätekysymyksiä, kuten jätteen syntymisen ehkäisemistä, jätteen hyödyntämisen edistämistä ja jätehuollon järjestämistä. Jätelailla tulisi siten ympäristönsuojelulain säätämisen jälkeenkin olemaan edelleen tärkeä merkitys ympäristösäädöksenä.

Ympäristölupasääntelyn yhtenäistäminen aiheuttaisi sen, että jätelupasäännöstö olisi poistettava jätelaista ja siirrettävä vastaavat säännökset ympäristönsuojelulakiin. Samassa yhteydessä ehdotetaan luovuttavaksi ongelmajätteen ammattimaisen keräämistoiminnan luvanvaraisuudesta korvaamalla lupa jätetiedostoon merkitsemistä varten tehtävällä ilmoituksella. Jätelakia täydennettäisiin jätetiedostoon hyväksymisen edellytyksiä ja hyväksymispäätöstä koskevilla säännöksillä.

Jätelaista kumottaisiin maaperän saastumista ja saastuneen alueen puhdistamista koskeva säännöstö, koska maaperän pilaantumisesta säädettäisiin kattavasti ympäristönsuojelulaissa. Myös jätteistä aiheutuvia poikkeuksellisia tilanteita koskeva säännös kumottaisiin jätelaista, koska vastaava säännös otettaisiin ympäristönsuojelulakiin. Lakiin tehtäisiin lisäksi eräitä teknisluonteisia muutoksia, joiden tarkoituksena olisi lähentää sääntelyä ympäristönsuojelulakiin ja helpottaa lakien soveltamista.

3.2.7 Eräät muut ympäristönsuojelulainsäädännöstä johtuvat säädösmuutokset

Ympäristönsuojelulain säätämisen vuoksi olisi tarpeen muuttaa kuntien ympäristönsuojelun hallinnosta annettua lakia siten, että lupaviranomaisena ei voisi toimia enää alle 3000 asukkaan kunnassa kunnanhallitus. Lisäksi täsmennettäisiin viranhaltijan pätevyysvaatimuksia, jos tälle siirrettäisiin monijäsenisen elimen toimivaltaa.

Ympäristönsuojelulain säätämisen ja eräiden säädösten kumoamisen vuoksi olisi tarpeen muuttaa myös rikoslain 48 luvun eräitä säännöksiä. Lisäksi muutettaisiin maankäyttö- ja rakennuslakia, kemikaalilakia, maastoliikennelakia (1710/1985), vesiliikennelakia (281/1995) ja ilmailulakia lisäämällä niihin tarvittavat viittaukset ympäristönsuojelulakiin.

3.2.8 Laki vesilain muuttamisesta ja eräiden muiden lakien muutokset

Vesilakiin ehdotettavat muutokset johtuvat pääosin yhtäältä vesioikeuksien lakkauttamisesta ja ympäristölupavirastojen perustamisesta ja toisaalta vesien pilaamissäännösten siirtämisestä ympäristönsuojelulakiin. Vesilain muutoksella muutettaisiin tai kumottaisiin yhteensä yli 300 pykälää. Lakiin ehdotetaan tehtäväksi vain uudistuksen edellyttämät välttämättömät muutokset. Vesilaki tulee lähivuosina kokonaisuudessaan uudistettavaksi valmisteilla oleva vesipuitedirektiivin täytäntöönpanon johdosta.

Ympäristönsuojelulakiin siirrettäisiin vesilain vesiensuojelua koskevat säännökset. Samalla nämä säännökset kumottaisiin vesilain 1 ja 10 luvuista. Vesilain kielto- ja lupajärjestelmään on tämän vuoksi tarpeen tehdä eräitä tarkistuksia. Lain 1 luvun 15 §:ssä olevaa vesistön muuttamiskieltoa ehdotetaan tarkistettavaksi siten, että myös vesitaloushankkeiden, kuten säännöstelyn ja padotuksen mahdolliset pilaamisvaikutukset voitaisiin ottaa vesilain mukaisen lupa-asian käsittelyssä huomioon.

Vesilain keskeisin muutos kohdistuisi 1 luvun 19 §:ään. Tässä pykälässä oleva vesistön pilaamiskielto ehdotetaan siirrettäväksi tarkistetussa muodossa ympäristönsuojelulakiin. Eräisiin vesilain 1―9 lukujen mukaisiin hankkeisiin, kuten ruoppaukseen, ruoppausmassojen läjitykseen, uittoa varten tehtyjen laitteiden ja rakennelmien poistamiseen tai muuttamiseen, kuorimattoman puutavaran uittoon, ojitukseen ja pengerrysalueiden pumppausvesien johtamiseen saattaa liittyä päästöjä. Nykyisessä järjestelmässä rakentamishanke mahdollisine päästöineen on voitu käsitellä samassa menettelyssä, mikä ei pilaamissääntelyn siirtyessä vesilain ulkopuolelle olisi ilman eri sääntelyä mahdollista. Tämän vuoksi ehdotetaan lain 1 lukuun lisättäväksi säännös, joka mahdollistaa pilaamisvaikutusten huomioonottamisen näiden hanketyyppien vesilain mukaisessa lupaharkinnassa. Pilaantumisen torjuntaan sovellettaisiin tällöin ympäristönsuojelulakia.

Nykyisen lain 1 luvun 22 §:ssä oleva pohjaveden pilaamiskielto ehdotetaan siirrettäväksi ympäristönsuojelulakiin. Ympäristönsuojelulaissa tarkoitettu pohjaveden pilaantuminen voisi kuitenkin aiheutua vain päästöistä. Voimassa olevassa vesilaissa myös muusta kuin päästöistä aiheutuva pohjaveden pilaaminen on kielletty. Koska uudistuksen tarkoituksena ei ole muuttaa sääntelyä tai vakiintunutta käytäntöä tältä osin, ehdotetaan 1 luvun 18 §:ssä säädettyä pohjaveden muuttamiskieltoa täsmennettäväksi ja lisättäväksi pykälään viittaus ympäristönsuojelulakiin ehdotettuun pohjaveden pilaamiskieltoon.

Vesilain 10 luvun vesistön pilaamista koskevat säännökset kumottaisiin, koska asiasta säädettäisiin ympäristönsuojelulaissa. Sen sijaan nykyisin vesilain 10 luvussa olevat viemäreitä ja jätevesien johtamista koskevat säännökset jäisivät edelleen vesilakiin siltä osin, kuin ei ole kysymys vesien pilaantumisesta.

Koska vesilain mukaiseksi viranomaiseksi vesioikeuden sijaan perustettaisiin ympäristölupavirasto, tehtäisiin kaikkiin niihin vesilain kohtiin, joissa esiintyy sana vesioikeus, viranomaisen nimeä koskeva muutos. Viranomaisen muuttuminen tuomioistuimesta hallinnolliseksi viranomaiseksi edellyttää myös riita- ja rikosasioiden käsittelyä koskevien säännösten kumoamista vesilaista. Nykyisen lain mukaiset riita-asiat ehdotetaan jaettavaksi kahteen ryhmään. Todelliset kahdenväliset siviiliprosessuaaliset asiat pysyisivät jatkossakin riita-asioina, jotka siirrettäisiin käräjäoikeuden käsiteltäväksi. Sellaiset riita-asiat, jotka vaikuttavat muuhunkin kuin kantajan ja vastaajan oikeuteen tai etuun, ehdotetaan jatkossa käsiteltäväksi hakemusasioina vesitalousasioihin perehtyneessä ympäristölupavirastossa. Tällaisia asioita olisivat esimerkiksi järven vedenkorkeutta koskevat riidat. Eräät nykyisin kanteella vireille pantaviksi säädetyt asiat ehdotetaan muutettavaksi hakemusasioiksi, jotka voitaisiin käsitellä ympäristölupavirastossa. Menettelysäännökset muutettaisiin hallinnolliselle viranomaiselle soveltuviksi ja niitä lähennettäisiin ympäristönsuojelulain vastaaviin säännöksiin.

Vesitalousasioiden ja ympäristönsuojelulain mukaisten asioiden päätöksentekomenettelyt olisivat osittain erilaiset. Niin sanotut sekahankkeet, joihin tarvittaisiin sekä vesilain että ympäristönsuojelulain mukainen lupa, olisi kuitenkin tarkoituksenmukaista käsitellä yhdessä lupamenettelyssä. Tämän vuoksi ehdotetaan 16 lukuun lisättäväksi tällaista yhteiskäsittelyä koskeva säännös. Vastaava säännös otettaisiin myös ympäristönsuojelulakiin. Menettelyssä noudatettaisiin vesilain säännöksiä.

Vesien pilaantumista koskevista korvauksista säädettäisiin ympäristönsuojelulaissa. Vesitalousasioissa sovellettava korvausjärjestelmä ei juurikaan muuttuisi. Vesitaloushankkeista aiheutuvasta pilaantumisesta johtuvat korvauskysymykset käsiteltäisiin jatkossakin vesilain 11 luvun säännösten mukaisesti. Virallisperiaate ja samanaikaisuusperiaate säilyisivät, samoin 11 luvun 8 §:ssä olevat säännökset ennen luvan myöntämistä aiheutuneiden ja ennakoimattomien vahinkojen korvaamisesta. Muutoin rikkomusperusteiset korvausvaatimukset olisi pääsääntöisesti käsiteltävä käräjäoikeudessa nykyisen vesioikeuden sijasta.

Koska vesioikeudet lakkautettaisiin, vesilain 15 luvun 1―12 § kumottaisiin. Perustettavat ympäristölupavirastot olisivat yleisiä vesilain mukaisia päätöksentekoviranomaisia, minkä lisäksi ne ratkaisisivat myös ehdotetun ympäristönsuojelulain mukaisia lupa- ja korvausasioita. Niiden määrästä ja asemasta säädettäisiin erikseen. Asiat ratkaistaisiin ympäristölupavirastossa monijäsenisessä kokoonpanossa esittelystä. Ehdotettu sääntely takaisi vesitalousasioiden perinteisen itsenäisen päätöksentekojärjestelmän säilymisen ja turvaisi asiantuntemuksen riittävyyden vesioloja koskevissa asioissa.

Muutoksenhakua koskevia vesilain säännöksiä lähennettäisiin vastaaviin ympäristönsuojelulain säännöksiin. Vesilain 16 luvun 6 §:ssä ja 18 luvun 10 §:ssä säännelty niin sanottu puhevaltaleikkuri ehdotetaan poistettavaksi ja luovuttavaksi vesilaissa nykyisin olevasta valituslupajärjestelmästä. Kaikkiin vesilain mukaisiin ympäristölupaviraston ja kunnan ympäristönsuojeluviranomaisen päätöksiin sekä ojitustoimituksessa annettuihin päätöksiin haettaisiin muutosta Vaasan hallinto-oikeudelta. Sen päätöksiin haettaisiin muutosta korkeimmalta hallinto-oikeudelta. Valitusoikeutta laajennettaisiin siten, että ympäristölupaviraston antamaan päätökseen saisivat hakea muutosta asianosaisten ja viranomaisten lisäksi myös eräät yhteisöt. Kaikki muutoksenhakua koskevat säännökset koottaisiin lain 17 lukuun.

Koska vesilain mukaisena lupaviranomaisena tulisi nykyisen vesioikeuden sijasta toimimaan ympäristölupavirasto, olisi vesilain lisäksi muutettava eräitä muita lakeja, joiden nojalla vesioikeus on toimivaltainen viranomainen. Lisäksi muutettaisiin eräitä vesilainsäädännön piiriin kuuluvia lakeja, joissa viitataan vesilain kumottavaksi tai muutettavaksi ehdotettuihin pykäliin. Muutettavaksi ehdotetaan eräitä kalastuslain, kiinteistönmuodostamislain (554/995), maa-aineslain, merensuojelulain, Neuvostoliiton kanssa Saimaan ja Vuoksen juoksutussäännöstä tehdyn sopimuksen eräiden määräysten hyväksymisestä sekä sopimuksen soveltamisesta annetun lain, patoturvallisuuslain ja yleisistä vesi- ja viemärilaitoksista annetun lain (1982/1977), laki oikeudenkäynnin julkisuudesta annettun lain (945/1984), tuomioistuinten ja eräiden oikeushallintoviranomaisten suoritteista perittävistä maksuista annetun lain (701/1993) ja maksuttomasta oikeudenkäynnistä annetun lain (87/1973) säännöksiä.

3.2.9 Laki hallinto-oikeuslain muuttamisesta ja laki Korkeimmasta hallinto-oikeudesta annetun lain muuttamisesta

Vaasan hallinto-oikeuteen sovellettavia jäsenten kelpoisuutta ja päätösvaltaisuutta koskevia hallinto-oikeuslain säännöksiä olisi täydennettävä ympäristönsuojelulain säätämisen ja vesilain muuttamisen johdosta. Näiden lakien mukaisten asioiden käsittelyyn osallistuvalta muulta kuin lainoppineelta tuomarilta edellytettäisiin soveltuvaa korkeakoulututkintoa tekniikan tai luonnontieteiden alalta. Lisäksi hänen tulisi olla perehtynyt sovellettavan lainsäädännön alaan kuuluviin tehtäviin. Ympäristönsuojelulain ja vesilain mukaisia asioita käsitellessään hallinto-oikeus olisi päätösvaltainen nelijäsenisenä, jollei laissa säädettäisi suurempaa jäsenmäärää.

Myös Korkeimmasta hallinto-oikeudesta annettua lakia (74/1918) olisi täydennettävä vesilain ja ympäristönsuojelulain käsittelyyn osallistuvien sivutoimisten jäsenten kelpoisuutta koskevilla vastaavilla säännöksillä.

4.1. Taloudelliset vaikutukset

Uudistuksen vaikutukset julkistalouteen jäisivät vähäisiksi. Koska kuntien ja valtion välinen työnjako lupa-asioissa säilyisi lähes ennallaan, ei uudistuksella olisi vaikutuksia kuntien talouteen. Valtiontaloudelle uudistus ei aiheuttaisi lisäkustannuksia. Vesioikeuksien lakkauttaminen ja niiden tehtävien siirtäminen suurimmaksi osaksi ympäristölupavirastoille ei aiheuttaisi muutoksia valtion hallintomenoihin, koska vesioikeuksien voimavarat ja niistä aiheutuvat menot siirtyisivät oikeusministeriön hallinnonalalta ympäristöministeriön hallinnonalalle sellaisenaan. Yhtenäiseen lupajärjestelmään siirtyminen ja siitä aiheutuva toiminnan tehostuminen parantaisi hallinnon tuottavuutta.

Esityksen taloudellisia vaikutuksia elinkeinoelämälle on tässä vaiheessa vaikea arvioida. Siirtyminen yhtenäiseen ympäristölupajärjestelmään (yhden luukun periaate) vähentäisi kuitenkin jonkin verran toiminnanharjoittajille hallintomenettelystä aiheutuvia kustannuksia. Lupamenettelyjen vähentyessä yhteen perittäisiin vain yksi käsittelymaksu. Tavoitteena oleva lupakäsittelyn nopeutuminen vaikuttaisi myös ajan mittaan kustannuksia säästävästi. Toisaalta vesioikeuksilta ympäristölupavirastojen ja alueellisten ympäristökeskusten hoidettaviksi siirtyvien asioiden käsittelymaksun perusteet muuttuisivat. Tämä saattaa käytännössä merkitä vesitalousasioiden käsittelymaksujen jonkinasteista nousua.

Lupamenettelyistä aiheutuvat hallintokustannukset ovat kuitenkin pieni osa yritysten ja muiden toiminnanharjoittajien ympäristönsuojelumenoista. Pääosa kustannuksista aiheutuu päästöjä rajoittavista toimista. Vaadittavat toimet eivät puolestaan riipu niinkään ympäristönsuojelun puitelainsäädännöstä, josta tässä esityksessä on kyse, vaan kustannusten suuruus määräytyy ensi sijassa sen perusteella, millaisia päästöjen rajoittamis- ja muita ympäristönsuojeluvaatimuksia toiminnanharjoittajille joko yleisin normein tai lupamääräyksin asetetaan.

Ympäristölupajärjestelmän yhtenäistäminen parantaa mahdollisuuksia kustannustehokkaiden ympäristönsuojelutoimien käyttöönottoon. Kustannustehokkuuteen pyritään lisäksi erityisesti yhteistoteutuksen mahdollistavilla ympäristönsuojelulain säännöksillä, joiden tarkoituksena on ympäristönsuojeluinvestointien kohdentaminen varojen käytön ja päästöjen vähentämisen kannalta optimaalisella tavalla. Esityksen voidaan siten ennakoida ajan mittaan tuottavan sekä yrityskohtaisia että myös kansantaloudellisia kustannussäästöjä.

4.2. Organisaatio- ja henkilöstövaikutukset

Uudistuksessa ehdotetaan perustettavaksi alueelliset ympäristölupavirastot, jotka toimisivat erityisesti vesilain ja ympäristönsuojelulain mukaisina lupaviranomaisina. Myös alueelliset ympäristökeskukset ja kuntien ympäristönsuojeluviranomaiset päättäisivät ympäristöluvista sekä valvoisivat ympäristölupia ja vesilain mukaisia lupia. Lähtökohtana uudistuksessa on, ettei valtion ja kuntien voimavaratarve lisäänny.

Ympäristölupavirastot olisivat itsenäisiä hallintoviranomaisia. Niillä olisi oma päätoiminen henkilöstö ja ne olisivat päätöksenteossaan itsenäisiä. Eräät hallintopalvelutehtävät, kuten maksuliikenne, kirjanpito ja palkanlaskenta, olisi kuitenkin tarkoituksenmukaista hoitaa alueellisissa ympäristökeskuksissa. Muilta osin ympäristölupavirastot hoitaisivat itse hallinnolliset tehtävänsä.

Ympäristölupavirastot ehdotetaan sijoitettavaksi ympäristöministeriön hallinnonalalle, jolle kuuluu pääosa keskeisen ympäristönsuojelulainsäädännön täytäntöönpanosta. Ympäristöministeriölle kuuluisi myös ehdotetun ympäristönsuojelulain yleinen ohjaus, seuranta ja kehittäminen. Ympäristöministeriö kehittäisi lupavirastojen toimintaa yhteistyössä oikeusministeriön kanssa. Hallinnollinen ohjaus kuuluisi ympäristöministeriölle. Ministeriö ei ohjaisi ympäristölupavirastojen käytännön ratkaisutoimintaa.

Ympäristölupavirastojen toimialuejako noudattaisi pääosin maakuntajakolain (1159/1997) nojalla vahvistettua maakuntajakoa. Tarkoituksena on perustaa kolme ympäristölupavirastoa, joiden toimipaikat sijoitettaisiin nykyisten vesioikeuksien toimipaikoille eli Helsinkiin, Kuopioon ja Ouluun. Tämä helpottaisi henkilöstön siirtymistä ja säästäisi valtion menoja.

Samasta ajankohdasta kuin ympäristölupavirastot perustettaisiin, lakkautettaisiin Länsi-Suomen, Itä-Suomen ja Pohjois-Suomen vesioikeudet. Vuonna 1999 vesioikeuksissa on yhteensä 75 virkaa, joista vesioikeustuomarin, -insinöörin ja -limnologin virkoja on 31 ja muita virkoja 44. Vesioikeuksien tuomarinvirat lakkautettaisiin ja ympäristölupavirastoihin perustettaisiin vastaavasti kolme viraston päällikkönä toimivan johtajan virkaa ja 28 ympäristöneuvoksen virkaa. Myös vesioikeuksien muu henkilöstö siirtyisi virkoineen samalla paikkakunnalla olevaan ympäristölupavirastoon.

Ympäristölupaviraston ja alueellisen ympäristökeskuksen toimivallan jaosta säädettäisiin ympäristönsuojelulain 31 §:ssä. Käytännössä ehdotus merkitsisi nykytilanteeseen verrattuna, että vesioikeuksista siirtyisi alueellisiin ympäristökeskuksiin lähinnä jäteveden johtamista koskevia lupa-asioita. Näitä asioita tulisi vesioikeuksien päätöstilaston perusteella arvioituna vuositasolla vireille 70-80. Ympäristökeskuksista siirtyisivät ympäristölupavirastoille ympäristövaikutuksiltaan merkittävimmät ympäristöluvat. Laitoksia, joiden osalta toimivalta siirtyisi ympäristölupavirastolle, on kaikkiaan noin 350. Vuosittain käsiteltäväksi tulisi arviolta 80-100 lupa-asiaa. Tällä hetkellä vesioikeuksille kuuluvia riita-asioita siirtyisi käräjäoikeuksille vuositasolla arviolta alle kymmenen asiaa, joka on noin 1 prosentti vesioikeuksien vuosittain käsittelemistä asioista.

Uusien ympäristölupavirastojen henkilöstö koostuisi pääosin nykyisten vesioikeuksien henkilöstöstä. Ympäristölupavirastojen toimiala laajenisi vesioikeuksien toimialaan verrattuna ulottuen vesiasioiden lisäksi ilmansuojelun, jätehuollon ja meluntorjunnan alalle. Ympäristönsuojelun asiantuntemusta olisi lisättävä ympäristölupavirastoissa. Vastaavasti alueellisiin ympäristökeskuksiin saatetaan tarvita lisää lähinnä oikeudellista asiantuntemusta. Uusien tehtävien edellyttämä asiantuntemus turvattaisiin tarvittaessa saman hallinnonalan virastojen välisin henkilöstösiirroin, jotka toteutettaisiin vapaaehtoisuuden pohjalta. Ympäristölupavirastoihin olisi lisäksi mahdollista ottaa määräaikaisia ja sivutoimisia jäseniä ja esittelijöitä, jos asioiden määrä tai laatu sitä edellyttäisi. Asiantuntemusta lisättäisiin myös uuden lainsäädännön mukaisia tehtäviä hoitavien virkamiesten täydennyskoulutuksella, joka on tarkoitus aloittaa jo ennen uudistuksen voimaantuloa.

Kuntien ympäristönsuojeluhallintoon uudistuksen vaikutukset olisivat vähäiset, sillä valtion ja kuntien viranomaisten välistä toimivallan jakoa ei olennaisesti muutettaisi. Kunnan ympäristönsuojeluviranomaiselle voitaisiin hakemuksesta siirtää ympäristöministeriön päätöksellä toimivaltaa pilaantunutta maaperää koskevissa asioissa.

4.3. Ympäristövaikutukset

Esityksen tarkoituksena on yhtenäistää ympäristönsuojelulainsäädäntöä ja uudistaa ympäristölupia koskevaa päätöksentekomenettelyä. Esityksellä ei suoraan puututtaisi varsinaisiin ympäristönsuojelun aineellisiin kysymyksiin, kuten vaadittaviin ympäristönsuojelutoimiin tai päästörajoihin. Nämä seikat ratkaistaisiin alemmanasteisin normein tai tapauskohtaisessa lupakäsittelyssä, kuten tähänkin saakka. Esityksen suoria vaikutuksia ympäristön tilaan on siten vaikea luotettavasti arvioida.

Esityksen keskeisenä tavoitteena on saavuttaa ja ylläpitää ympäristönsuojelun korkea taso. Aikaisemmasta sektorikohtaisesta (maa, vesi, ilma) ympäristöajattelusta siirryttäisiin koko ympäristön huomioon ottavaan yhdennettyyn ympäristönsuojeluun ja ympäristövaikutusten kokonaistarkasteluun. Kuhunkin tilanteeseen pyrittäisiin löytämään kokonaisuuden kannalta sopivimmat ja kustannustehokkaimmat ratkaisut. Tämä voisi esimerkiksi laitoskohtaisessa lupakäsittelyssä merkitä joissakin tapauksissa painopisteen siirtymistä jonkin ympäristön osan suojelusta toiseen (esimerkiksi vedestä ilmaan tai päinvastoin) tämän kuitenkaan merkitsemättä minkään ympäristönsuojelun osa-alueen laiminlyömistä. Kokonaisvaltaisesta tarkastelutavasta johtuen uudistuksen ennakoidaan pitkällä aikavälillä parantavan ympäristön tilaa.

Ympäristönsuojelu- ja vesilainsäädännön uudistuksen valmistelu aloitettiin vuonna 1994, jolloin ympäristöministeriö asetti ympäristölupatoimikunnan ja oikeusministeriö ympäristöoikeustoimikunnan. Ympäristölupatoimikunnan tehtävänä oli laatia ehdotukset lainsäädäntötoimiksi, jotka ovat tarpeen ympäristön pilaantumisen ehkäisemisen ja vähentämisen yhtenäistämistä koskevan, tuolloin vielä valmisteltavana olleen EY:n direktiivin panemiseksi täytäntöön Suomessa, sekä selvittää vesilain mukaisten pilaamislupien käsittelyä hallinnollisessa menettelyssä ja käsittelyn yhdentämistä ympäristölupa-asioiden käsittelyyn. Ympäristöoikeustoimikunnan tehtävänä oli tehdä ehdotus vesilain mukaisia lupa-asioita ensi asteena käsittelevästä hallinnollisesta viranomaisesta ja korvausasioiden käsittelyjärjestyksestä.

Toimikunnat ehdottivat vuonna 1996 jättämissään mietinnöissä (komiteanmietintö 1996:11 ja 12) yhtenäisen ympäristönsuojelulain säätämistä ja lupia koskevan päätöksentekojärjestelmän uudistamista siten, että myös jätevesiasioista päätettäisiin ympäristöluvan yhteydessä. Ehdotuksen mukaan vesioikeudet lakkautettaisiin ja pääosa niiden vesilain mukaisista tehtävistä siirrettäisiin perustettaville ympäristöasiain lupalautakunnille, jotka myös ratkaisisivat merkittävimmät ympäristölupa-asiat.

Toimikuntien ehdotuksista pyydettiin lausunnot muilta ministeriöiltä, korkeimmilta oikeuksilta, useilta valtion virastoilta ja laitoksilta, vesituomioistuimilta, lääninoikeuksilta, Suomen Kuntaliitolta, keskeisiltä elinkeinoelämän järjestöiltä sekä ammatillisilta yhdistyksiltä. Lausunnoista, joita saatiin kaikkiaan 83, on laadittu ympäristöministeriössä yhteenveto.

Ympäristönsuojelulainsäädännön yhtenäistämiseen suhtauduttiin lausunnoissa varauksettoman myönteisesti. Toimikuntien ehdottamaa lupa-asioiden päätöksentekojärjestelmää sen sijaan arvosteltiin erityisesti vesituomioistuinten ja elinkeinoelämän lausunnoissa ja toivottiin ehdotetuille lupalautakunnille itsenäistä asemaa. Toisaalta useat alueelliset ympäristökeskukset pitivät lupalautakuntia tarpeettomina.

Toimikuntien ehdotusten pohjalta ja niistä annetut lausunnot huomioon ottaen lainvalmistelua jatkettiin ympäristöministeriön ja oikeusministeriön vuonna 1997 yhteisesti asettamassa työryhmässä. Työryhmässä oli edustus lisäksi maa- ja metsätalousministeriöstä, korkeakouluista, Teollisuuden ja Työnantajain Keskusliitosta, Suomen Kuntaliitosta ja Suomen luonnonsuojeluliitosta. Työryhmän tehtävänä oli laatia ehdotus hallituksen esitykseksi ympäristönsuojelu- ja vesilainsäädännön muuttamiseksi. Toimeksiannon mukaan ehdotus lupahallinnon järjestämisestä tuli laatia siten, että lupahallinto toimii mahdollisimman itsenäisesti ja oikeusturvanäkökohdat huomioon ottaen. Työryhmän tuli lisäksi selvittää lainsäädännön täytäntöönpanossa tarvittavat voimavarat ja hallinnolliset kysymykset sekä laatia ehdotukset tarvittaviksi asetuksiksi.

Työryhmä järjesti keväällä 1998 kaksi kuulemistilaisuutta ja hankki alustavista lakiehdotuksista lausunnot esityksen kannalta keskeisiltä ministeriöiltä ja muilta viranomaisilta, korkeimmalta hallinto-oikeudelta, vesituomioistuimilta sekä keskeisiltä elinkeinoelämän järjestöiltä ja ammatillisilta yhdistyksiltä. Lausunnoissa suhtauduttiin ehdotuksiin vesituomioistuimia lukuun ottamatta yleisesti myönteisesti. Työryhmän ehdotus valmistui syyskuussa 1998. Ehdotuksesta hankittiin lausunnot keskeisimmiltä viranomaisilta, tuomioistuimilta ja elinkeinoelämän järjestöiltä.

Ehdotuksen valmistelua jatkettiin lausuntojen pohjalta vuonna 1999 ympäristöministeriön ja oikeusministeriön yhteistyönä. Valmisteluun osallistuivat myös kuntien ja teollisuuden etujärjestöjen edustajat. Keskeisille intressitahoille varattiin tilaisuus kommenttien antamiseen viimeistellystä ehdotuksesta. Tässä yhteydessä kuultiin vielä maa- ja metsätalousministeriötä, kauppa- ja teollisuusministeriötä, liikenneministeriötä sekä sen alaisia valtion laitoksia, Teollisuuden ja Työnantajain Keskusliittoa, Suomen Kuntaliittoa, vesioikeuksia sekä keskeisiä henkilöstöjärjestöjä.

Valtion aluejakoneuvottelukunnalla ei ole ollut huomauttamista suunnitellusta ympäristölupavirastojen toimialuejaosta. Vesioikeuksien henkilökunnan henkilöstöjärjestöjen kanssa on käyty yhteistoimintaneuvottelut.

Hallituksen esitys perustuu keskeisiltä osin työryhmän ehdotuksiin. Lausunnoissa esitetyt lakiehdotusten yksityiskohtia koskevat huomautukset on pyritty ottamaan mahdollisuuksien mukaan huomioon esitystä valmisteltaessa.

6.1. Riippuvuus muista esityksistä

Esitys liittyy valtion vuoden 2000 talousarvioesitykseen ja on tarkoitettu käsiteltäväksi sen yhteydessä.

6.2. Riippuvuus kansainvälisistä sopimuksista ja velvoitteista

Tähän mennessä valtiot eivät ole tehneet sopimuksia, joiden tavoitteena olisi yhtenäisesti ja kokonaisvaltaisesti estää ympäristön pilaantumista. Tosin OECD:n neuvosto hyväksyi vuonna 1991 suosituksen (C(90)164) ympäristön pilaantumisen ehkäisemisen ja vähentämisen yhtenäistämisestä. Lisäksi useat niin sanotut sektorialan ympäristönsuojelusopimukset, kuten meren- ja ilmansuojelusopimukset, tähtäävät varsin kokonaisvaltaiseen eri pilaantumislähteiden kontrollointiin.

Siitä huolimatta, että kansainväliset sopimukset eivät suoranaisesti liity IPPC-direktiivin täytäntöönpanoon, sopimuksilla on kuitenkin tämän esityksen kannalta merkitystä. Ensinnäkin tiettyjen Suomea velvoit-tavien sopimusten lainsäädäntöä edellyttävät määräykset on pantu täytäntöön laeilla, joita esityksessä ehdotetaan muutettavaksi tai kokonaan kumottavaksi. Täten myös niiden määräykset on otettava huomioon ympäristönsuojelulainsäädännön kokonaisuudistuksen yhteydessä. Esimerkiksi kumottavaksi ehdotettavalla ilmansuojelulailla ja sen nojalla annetuilla säädöksillä on pantu täytäntöön ilmansuojelua ja otsonikerroksen suojelua koskevia kansainvälisiä sopimusvelvoitteita.

Eräät ehdotetun ympäristönsuojelulain säännökset pohjautuvat pitkälti kansainvälisiin velvoitteisiin. Tällaisia ovat esimerkiksi säännökset merta koskevista erityiskielloista (9 §), valtion rajat ylittävistä vaikutuksista (110 §) ja yhteistoteutuksesta (111 §). Ehdotettavien pykälien taustalla olevia kansainvälisiä sopimusmääräyksiä on selostettu tarkemmin yksityiskohtaisissa perusteluissa. Lisäksi kesäkuussa 1998 Århusissa allekirjoitetun tiedonsaantia, kansalaisten osallistumisoikeutta sekä muutoksenhaku- ja vireillepa- no-oikeutta koskevan yleissopimuksen määräykset on otettu huomioon esitystä valmisteltaessa.

Ympäristönsuojelulain soveltamisalaa koskevan säännöksen mukaan lakia ei sovellettaisi vesistön pilaantumisen ehkäisemiseen siltä osin kuin siitä määrätään Suomen ja Ruotsin välisessä rajajokisopimuksessa (SopS 54/1971). Sopimus on tarkoitus lähivuosina saattaa ajan tasalle ja vastaamaan myös IPPC-direktiivin vaatimuksia. Ruotsissa on laadittu selvitys sopimuksen muuttamiseksi (SOU 1998:39). Suomessa on asiaa valmistelemaan asetettu työryhmä.

Yhdistyneiden kansakuntien ilmastosopimuksen Kioton pöytäkirja on tulossa ratifioitavaksi. Suomessa sopimuksen edellyttämiä täytäntöönpanotoimia selvitetään erillisessä ministerityöryhmässä, joka laatii ilmastonmuutoksen torjunnan strategian. Ympäristönsuojelulakia on tarkoitus täydentää tämän työn pohjalta.

1.1 Ympäristönsuojelulaki

1 luku. Yleiset säännökset

1 §. Tavoite. Ympäristönsuojelulain säätämisen yleisenä tavoitteena on yhtenäistää Suomen nykyisin hajanainen ympäristönsuojelulainsäädäntö ja uudistaa pilaantumista aiheuttavien toimintojen lupajärjestelmä. Lailla pantaisiin myös täytäntöön se osa IPPC-direktiivin vaatimuksista, joita kansallinen lainsäädäntö ei vielä täytä. Lailla toteutettaisiin siten laaja ympäristönsuojelulainsäädännön kokonaisuudistus. Lain tavoitteet vastaisivat kansainvälisesti ja Suomessa hyväksyttyjä ympäristönsuojelun tavoitteita.

Pykälän 1 kohtaan sisältyvä ympäristön pilaantumisen ennaltaehkäisyn periaate on omaksuttu ympäristönsuojelun lähtökohdaksi kansainvälisissä ympäristönsuojelusopimuksissa sekä EY:n ja Suomen lainsäädännössä. Tähän pyritään erityisesti ympäristöä pilaavan toiminnan lupa- tai ilmoitusmenettelyssä.

Jos pilaantumista aiheutuu, tulee haittojen poistamiseen tai vähentämiseen ryhtyä mahdollisuuksien mukaan. Tavoitteena olisi pykälän 1 kohdan mukaan jatkuvasti vähentää pilaantumisen haitallisia vaikutuksia ja niistä aiheutuvia vahinkoja. Laissa olisi myös säännöksiä pilaantuneen ympäristön tilan parantamisesta ja pilaantumisen aiheuttajan vastuusta.

Pykälän 2 kohdassa todettaisiin ne keskeiset oikeushyvät, jotka lailla pyrittäisiin turvaamaan. Ympäristönsuojelulainsäädännön keskeisenä tehtävänä on ihmisten terveyden suojaaminen, johon pyritään estämällä tai vähentämällä elinympäristön haitallisia muutoksia. Terveyden suojaaminen on myös voimassa olevan ympäristönsuojelulainsäädännön sekä terveydensuojelulain tavoitteena.

Lain tavoitteena olisi ehkäistä ekologisia muutoksia siitä riippumatta, voidaanko muutoksia pitää suoranaisesti haitallisina ihmisen kannalta. Tämä on myös ilmansuojelulain, jätelain sekä vesilain tavoitteena. Ympäristön pilaantuminen johtaa luonnossa usein monimutkaisiin syy-seurausyhteyksiin, joita ei voida määritellä yksiselitteisesti. Laissa luonnontalouden suojelun tasoa kuvattaisiin termillä kestävä. Kestävällä luonnontaloudella tarkoitettaisiin tällöin erityisesti eri tasoisten ekosysteemien toimivuuden turvaamista haitallisten päästöjen vaikutuksilta. Pilaantumisen ehkäisy liittyy myös lajistollisesti monimuotoisen ympäristön turvaamiseen ja siten myös luonnon monimuotoisuuden suojeluun.

Pykälän 3 kohdan mukaan lain tavoite olisi ehkäistä jätteiden syntyä ja jätteistä aiheutuvia suoranaisia haittoja ympäristölle. Vastaavat tavoitteet sisältyvät jätelakiin, jota sovellettaisiin samanaikaisesti ympäristönsuojelulain kanssa. Tavoite on siten vaikuttaa jätteistä aiheutuvaan pilaantumiseen muutenkin kuin ympäristön pilaantumisen vaaraa aiheuttavan toiminnan päästöjä sääntelemällä.

Pykälän 4 kohdan mukaan tavoitteena olisi tehostaa ympäristöä pilaavan toiminnan kaikkien vaikutusten yhtenäistä huomioon ottamista päätöksenteossa. Yhtenäinen eri ympäristöelementtien tarkastelu tarkoittaa, että päätöksenteossa tulee ottaa huomioon samanaikaisesti kaikki toiminnan vaikutukset ympäristöön ja että kaikkia haitallisia vaikutuksia ehkäistään niin tehokkaasti kuin mahdollista riippumatta ympäristöelementistä, johon vaikutukset kohdistuvat. Yhtenäisen päätöksenteon ja yhtenäisen pilaantumisen valvonnan vaatimus perustuu erityisesti IPPC-direktiiviin. Ympäristön kokonaisuuden huomioon ottaminen on direktiivin perustavoite 1 artiklan mukaisesti.

Pykälän 5 kohdan mukaan tavoitteena olisi lisätä kansalaisten vaikutusmahdollisuuksia. Tavoite perustuu erityisesti perustuslain 20 §:n 2 momenttiin, jonka mukaan julkisen vallan tehtävänä on turvata kansalaisille oikeus osallistua heidän elinympäristöään koskevaan päätöksentekoon.

Pykälän 6 kohdan mukaan lain tavoitteena olisi edistää luonnonvarojen kestävää käyttöä. Luonnonvarojen, kuten vesivarojen, käyttöä päästöjä vastaanottavana ympäristöinä tulee tarkastella siten, että niitä voidaan hyödyntää estämättä toisia tärkeitä käyttömuotoja. Luonnonvarojen käytön kestävyyttä olisi siten arvioitava myös muiden käyttömuotojen kannalta.

Pykälän 7 kohdan mukaan lain yleisenä tavoitteena olisi torjua ilmastonmuutosta ja tukea muutoin kestävää kehitystä. Myös muut tavoitteet tukevat osaltaan näihin tavoitteisiin pyrkimistä.

Ympäristönsuojelulailla säänneltäisiin ympäristön pilaantumista aiheuttavia päästöjä, joista myös osa on kasvihuonekaasuja, kuten metaani, typpioksiduuli ja CFC-aineet. Tällöin pilaantumisen ehkäisy merkitsee osaltaan ilmastonmuutoksen torjuntaa. Lakia voidaan täydentää myöhemmin ilmastomuutoksen torjuntaa koskevilla erityisillä säännöksillä.

Kestävän kehityksen tukeminen on eri ympäristön käyttöä koskevien säädösten yhteinen tavoite. Kestävä kehityksen käsite perustuu Yhdistyneiden Kansakuntien Ympäristö- ja kehityskonferenssin (UNCED) Rion sopimukseen 1992. Tämän mukaan nykyisten sukupolvien tarpeiden tyydyttäminen luonnonvaroja käyttäen ei saisi estää tulevien sukupolvien mahdollisuuksia tarpeittensa tyydyttämiseen.

Lain 1 §:ään sisältyvien tavoitteiden lisäksi laissa olisi otettu huomioon monia muitakin seikkoja, erityisesti perustuslain säännökset yhdenvertaisuudesta, omaisuudensuojasta, hyvästä hallinnosta ja oikeudenmukaisesta oikeudenkäynnistä. Perusoikeuksien huomioon ottamisen osalta sääntely toteuttaisi myös täysimittaisesti ihmisoikeussopimuksen periaatteita.

Vaikka lailla säänneltäisiin ympäristön pilaantumisen ehkäisyä, se antaisi myös mahdollisuuden ympäristön kuormittamiseen tietyissä rajoissa. Ympäristön kuormittamisen sääntely suojaisi myös yksittäistä haitankärsijää ja tämän omaisuutta. Ympäristöä pilaavan toiminnan ja muiden yksityisten välinen intressiristiriita pyrittäisiin ratkaisemaan lähinnä ympäristölupaa koskevassa menettelyssä.

Tavoitesäännöstä ei ole tarkoitettu käytettäväksi perusteena lupaharkinnassa tai valvonnassa.

2 §. Soveltamisala. Ympäristönsuojelulaki olisi ympäristön pilaantumisen torjuntaa koskeva yleislaki. Ympäristönsuojelulla tarkoitettaisiin laissa pilaantumisen ehkäisemistä. Ympäristönsuojelun käsite ymmärrettäisiin laissa siten yleiskieltä suppeammassa merkityksessä. Ympäristönsuojeluun ei kuulu tässä merkityksessä luonnonsuojelu, jolla tarkoitetaan lajien ja niiden elinympäristöjen suojelua, ympäristökokonaisuuksien suojelua ja varsinaista luonnon monimuotoisuuden suojelua. Ympäristönsuojeluun ei myöskään kuuluu suoranaisesti kulttuuriarvojen suojelu tai maiseman suojelu, vaikka ympäristönsuojelulain soveltamisessa maisemahaitat voisivat tulla huomioon otetuksi esimerkiksi jätteiden hyötykäyttöä ja käsittelyä harjoittavien toimintojen yhteydessä ja kulttuuriarvojen säilyminen saisi suojaa myös pilaantumishaitoilta ja -vaurioilta.

Lain soveltamisalaan voidaan sisällyttää myös ilmastonmuutoksen torjunta siten kuin siitä myöhemmin erikseen lailla säädetään.

Lakia sovellettaisiin lähtökohtaisesti kaikkeen toimintaan, josta aiheutuu tai saattaa aiheutua ympäristön pilaantumista. Tämän lisäksi laissa säänneltäisiin eräitä toimintoja tai päästöjä siitä riippumatta, voisiko niistä yksin suoranaisesti aiheutua ympäristön pilaantumista. Tällaisten toimintojen, kuten koneiden tai laitteiden, päästöt ovat omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista yhdessä muiden vastaavien toimintojen kanssa.

Lailla säänneltäisiin toiminnan vaikutuksia ympäristössä, mutta ympäristöä ei kuitenkaan erikseen määriteltäisi. Laki ei koske esimerkiksi työolosuhteita tai asuinhuoneistojen olosuhteita siltä osin kuin ne johtuvat rakennuksesta itsestään tai työn tekemisestä. Asuinhuoneistojen terveellisyydestä säädetään erityisesti terveydensuojelulaissa ja työntekijöiden suojaamisesta työolosuhteilta työturvallisuuslaissa (299/1958). Esimerkiksi hissin aiheuttamaan meluhaittaan tai ravintolan aiheuttamaan hajuhaittaan, joka kohdistuu samassa rakennuksessa sijaitsevaan asuntoon, voidaan puuttua terveydensuojelulain nojalla. Työntekijän suojaaminen työstä aihetuvalta melulta tai ilman epäpuhtauksilta kuuluu puolestaan työsuojelun alaan.

Eräissä tapauksissa rajanveto ympäristönsuojelu- ja työturvallisuus- tai terveydensuojelukysymysten välillä voi kuitenkin olla vaikea. Esimerkiksi jätteiden turvallista käsittelyä voidaan perustella työturvallisuuden ja hygieniasyiden lisäksi myös ympäristönsuojelulla. Työturvallisuuslakia sovellettaisiin aina ensisijaisesti erityislakina työntekijöiden suojaamiseen. Ympäristönsuojelulakia sovellettaessa annettaisiin kuitenkin samalla myös työntekijöille suojaa muun ympäristön pilaantumisen ehkäisyn lisäksi. Lait eivät siten olisi soveltamisalaltaan toisiaan poissulkevia.

Lain soveltamisalan suhde vesilakiin ratkaistaisiin lähinnä pilaantumisen ja sen aiheuttamistavan mukaisesti. Laki kattaisi lähtökohtaisesti kaiken vesiin kohdistuvan pilaantumisen sääntelyn. Suhde vesilakiin olisi perusteiltaan sama kuin vesilain nykyisten vesistön ja pienten vesien pilaantumista koskevien säännösten suhde vesistön muuttamissäännöksiin. Eräiden pilaantumista välillisesti aiheuttavien toimintojen sääntely perustuisi edelleen vesilain vesitaloushankkeita koskeviin säännöksiin.

Päästöillä tai vesien muuttamisella aiheutetun pilaantumisen välinen rajankäynti on ollut perinteisesti ongelmallista vesilain soveltamiskäytännössä. Rakentamalla vesistöön tai muutoin vesistöä muuttamalla voidaan aiheuttaa vastaava seuraus kuin päästämällä ainetta vesistöön, kuten vesistön samentumista tai sedimentoituneiden ravinteiden, maaperän raskasmetallien ja happea kuluttavan kiintoaineksen liikkeelle lähtemistä taikka happamoitumista. Myös maaperän voimallinen muokkaus saattaa aiheuttaa huuhtoutumisen tai suodattumisen seurauksena vaikutuksia vesistöön tai pohjavesiin.

Vesilain sääntelyn varaan jäisi sellainen vesiympäristön muuttaminen, josta aiheutuisi lain 1 luvun 15 §:ssä tarkoitettuja pilaantumiseen rinnastuvia seurauksia. Näihin hankkeisiin ei liittyisi varsinaista ympäristönsuojelulain 3 §:ssä tarkoitettua päästöä. Tällainen hanke olisi esimerkiksi vesistön säännöstely. Vesitaloushankkeiden sääntely jäisi vesilakiin, vaikka eräistä hankkeista voikin aiheutua pilaantumista ja niihin liittyisi päästöjä. Näistä säädettäisiin vesilain 1 luvun 19 §:ssä. Tällaisia hankkeita ovat esimerkiksi ojitus, ruoppausmassan otto ja läjitys, puutavaran pitäminen vesistössä ja kuivatusvesien pumppaus. Hankkeisiin sovellettaisiin siten vesilain menettely- ja harkintasäännöksiä ottaen kuitenkin huomioon ympäristönsuojelulain pilaantumista koskevat vaatimukset.

Rakentamistoimintaan tai vastaavaan ympäristön muuttamiseen voitaisiin soveltaa ympäristönsuojelulakia siltä osin kuin toimintaan liittyisi ympäristön pilaantumista aiheuttavia päästöjä. Päästöksi ei kuitenkaan katsottaisi esimerkiksi ravinteiden tai kiintoaineksen vapautumista vesistöön paalutuksen tai rakentamistyön yhteydessä. Padon tai tekoaltaan aiheuttamaan raskasmetallikuormitukseen tai lietekuormitukseen ei myöskään sovellettaisi suoraan ympäristönsuojelulakia. Ympäristönsuojelulakia ei sovellettaisi myöskään laiturin tai pengerryksen aiheuttamaan virtauksen muuttumisesta johtuvaan hienon aineksen kerääntymiseen ja sedimentoitumiseen sekä tästä aiheutuvaan rehevöitymiseen.

Vesitaloushankkeena luvan saanut toiminta saattaa aiheuttaa pilaantumista, jolloin pilaantumiseen sovellettaisiin ympäristönsuojelulain säännöksiä. Pohjavesipinnan alapuolelta voitaisiin ottaa maa-aineksia vesilain mukaan myönnetyn luvan nojalla. Jos toiminnasta aiheutuisi pohjaveden pilaantumista esimerkiksi koneiden öljyvuodon takia, siihen voitaisiin puuttua suoraan ympäristönsuojelulain nojalla.

Ympäristönsuojelulain nojalla annetut asetukset tulisi ottaa huomioon vesilain mukaisessa päätöksenteossa. Veden käyttötarkoituksen mukaan vedelle asetetut laatunormit vaikuttaisivat myös vesitalousluvan harkintaan. Samoin melu, joka aiheutuu puutavaran pudotuspaikoilta ja tieliikenteestä sillalta, otettaisiin huomioon vesilain mukaisessa päätöksenteossa. Tällöin melutasoa arvioitaessa otettaisiin huomioon ympäristönsuojelulain nojalla annetut melutasoarvot.

Jätelaki jäisi edelleen voimaan, mutta sen lupajärjestelmä siirtyisi osaksi ympäristölupaa. Pykälän 1 momentissa todettaisiin, että lakia sovelletaan lisäksi kaikkeen toimintaan, jossa syntyy jätteitä sekä jätteiden hyödyntämiseen ja käsittelyyn. Lakia sovellettaessa otettaisiin huomioon jätelain säännökset. Esimerkiksi luvan myöntämistä koskevassa säännöksessä todettaisiin erikseen, että ympäristölupa-asiaa ratkaistaessa sovelletaan jätelakia tai sen nojalla annettuja säännöksiä.

Ympäristönsuojelulaki ei vastaisi kattavuudeltaan jätelakia. Jätelaki sääntelee myös jätehuollon järjestämistä, ja sen säännöksillä on vain välillisesti merkitystä ympäristön pilaantumisen kannalta.

Jätelain roskaamissäännöksiä ei siirrettäisi ympäristönsuojelulakiin. Myöskään ajoneuvojen siirtämisestä ja romuajoneuvojen hävittämisestä annetun lain (151/1975) mukaisia tilanteita tai kadun ja eräiden yleisten alueiden kunnossa- ja puhtaanapidosta annetun lain (669/1978) mukaisesta puhtaanpitovastuusta ei säädettäisi ympäristönsuojelulaissa.

Pykälän 2 momentin mukaan lakia ei sovellettaisi miltään osin aluksista aiheutuvasta vesien pilaantumisen ehkäisemisestä annetussa laissa eikä merensuojelulaissa säädettyyn toimintaan.

Lakia ei myöskään sovellettaisi sellaiseen säteilyvaaran torjumiseen, josta säädetään ydinenergialaissa tai säteilylaissa eli ionisoivaan ja radioaktiiviseen säteilyyn. Ydinlaitos voisi kuitenkin olla laissa tarkoitettu ympäristön pilaantumisen vaaraa aiheuttava toiminta. Koska säteilyvaaran torjunta otetaan huomioon ydinenergialain ja tarvittaessa säteilylain mukaan, sitä ei olisi tarpeen säännellä ympäristöluvalla. Ydinlaitoksesta aiheutuu muitakin vaikutuksia ympäristöön kuin säteilyä tai sen vaaraa. Muun muassa laitoksen lämpöpäästöt lauhdeveden johtamisesta vesistöön voivat aiheuttaa vesistön rehevöitymistä ja lajistollisia muutoksia. Säteilyvaara voi lisäksi vaikuttaa esimerkiksi sijoituspaikan sopivuuden arviointiin. Ympäristönsuojelulain nojalla annettaisiin kuitenkin lähinnä kansainvälisten merensuojelusopimusten ja EY:n vesiympäristön suojelemiseksi annettujen radioaktiivisten aineiden päästökieltoja koskevat säännökset.

Lain mukaan voitaisiin esimerkiksi lupapäätöksessä ottaa huomioon päästöihin sisältyvien radioaktiivisten komponenttien vaikutus. Radioaktiivisia aineita saattaa sisältyä esimerkiksi voimaloiden hiukkaspäästöihin ilmaan tai vesipäästöihin.

IPPC-direktiivin mukaisesti, mutta osin sitä laajemmin, lakia sovellettaisiin radioaktiivisiin aineisiin, koska voimassaoleva vesilaki ja ilmansuojelulaki koskevat myös radioaktiivisia aineita. Pilaantumisen ehkäisemistä koskevan lainsäädännön soveltamisalaa ei siten ole tarkoitus supistaa ympäristönsuojelulaissa.

Lakia ei sovellettaisi sellaisenaan vesistön pilaantumiseen Tornionjoen ja Muonionjoen vesistöalueella siltä osin kuin Suomen ja Ruotsin välisessä rajajokisopimuksessa määrätään vesistön pilaantumisesta ja toimivallan kuulumisesta rajajokikomissiolle. Sopimuksen vaikutuksesta lupaviranomaisen päätökseen säädettäisiin erikseen 110 §:ssä.

Rajajokisopimus on vaikeasti sovitettavissa ympäristönsuojelulain mukaiseen päätöksentekoon. Sopimus on vanhentunut, eikä siinä ole voitu ottaa huomioon EY:n ympäristölainsäädännön kehitystä. Sopimuksen tarkistamista koskevat neuvottelut Ruotsin kanssa ovat valmisteilla.

Pykälän 3 momentin mukaan asetuksella voitaisiin säätää poikkeuksista lain soveltamisalasta, jos se on tarpeen valtakunnan turvallisuuden, huoltovarmuuden tai puolustusvoimien toiminnan erityisluonteen vuoksi. Vaikka lakia sovellettaisiin lähtökohtaisesti kaikkiin toiminnanharjoittajiin, on perusteltua, että erityisesti puolustusvoimien toimintojen tarkastelussa otettaisiin huomioon valtakunnan turvallisuus ja puolustusvoimien lakisääteiset tehtävät. Meluntorjuntalakia ei sovelleta puolustusvoimien toimintaan, ja jäteasetuksen 2 §:ssä on säädetty eräistä puolustusvoimien toiminnoista, joihin ei sovelleta jätelain vaatimuksia.

Puolustusvoimien erityiset tarpeet pyritään ottamaan huomioon valtioneuvoston asetuksissa. Tällaisia seikkoja voisivat olla puolustusvoimien toimintojen lupien käsittelyyn liittyvät menettelytavat ja eräiden toimintojen luvanvaraisuus. Sen sijaan puolustusvoimien tavanomaista toimintaa, kuten varuskunta-alueiden jätevesipäästöjä, energiantuotantolaitoksia sekä ampumaratoja, säänneltäisiin vastaavasti kuin siviilitoimintoja.

Pykälän 4 momentin mukaan Suomea sitovia kansainvälisiä merensuojelusopimuksia tulee tarvittaessa soveltaa suoraan sopimuksen perusteella. Säännös vastaisi voimassa olevaa vesilain 1 luvun 19 §:n 4 momenttia. Säännöksessä tarkoitetaan erityisesti Koillis-Atlantin suojelusopimukseen (SopS 51/1998) perustuvia OSPAR-komission päätöksiä ja muita jäsenvaltioita sitovia velvoitteita. Myös Itämeren suojelusopimuksen (SopS 12/1980) mukaan on mahdollista, että Helsingin-komissio antaisi sopimusvaltioita sitovia määräyksiä. Kyseisten määräysten noudattamista valvottaisiin siten ympäristöluvalla sekä tarvittaessa suoraan ympäristönsuojelulain hallintopakkoa käyttäen.

Pykälän 4 momentin mukaan laki ei rajoittaisi soveltamasta muuta lainsäädäntöä, joka koskee ympäristön pilaantumisen ehkäisyä. Ympäristön pilaantumisen ehkäisemisestä on säädetty esimerkiksi maankäyttö- ja rakennuslaissa, kemikaalilaissa, maa-aineslaissa, terveydensuojelulaissa, ulkoilulaissa (606/1973), maastoliikennelaissa, yleisistä teistä annetussa laissa, yksityistä teistä annetussa laissa (358/1962) ja vesiliikennelaissa. Näiden lakien mukaisessa päätöksenteossa voitaisiin ottaa puolestaan huomioon suoraan tai välillisesti ympäristönsuojelulaki ja sen nojalla annetut asetukset, kunnalliset määräykset ja ohjeet.

Geneettisesti muunneltujen organismien käytöstä säädetään geenitekniikkalaissa. Ympäristönsuojelulakia sovellettaisiin geneettisesti muunneltuja organismeja käyttäviin laitoksiin siltä osin kuin laitosten ainepäästöistä aiheutuu ympäristön pilaantumista. Organismi voitaisiin rinnastaa ainepäästöön, jos siitä mahdollisesti voi aiheutua pilaantumista. Soveltamistilanteet voisivat liittyä geneettisesti muunnellun organismin tuhoamisen jälkeisiin päästöihin, kuten hiivapölyyn, kemikaalipäästöihin ja hajuun, tai hävitettyjen organismien käytön jätekysymyksiin, kuten jätevesipäästöihin. Lain nojalla ei kuitenkaan harkittaisi, täyttääkö geneettisesti muunneltujen organismien käyttö geenitekniikkalaissa säädetyt turvallisuusnäkökohdat. Ympäristönsuojelulain nojalla voitaisiin silti säännellä organismien tuhoamisen tai niiden jätteiden käsittelyn turvallisuutta siltä osin kuin näistä toiminnoista voi aiheutua ympäristöä pilaavia päästöjä.

3 §. Määritelmät. Pykälässä määriteltäisiin eräät lain soveltamisen kannalta tärkeät käsitteet.

Ympäristön pilaantumisen määritelmä olisi lain soveltamisen kannalta keskeinen ja se kuvaisi osaltaan lain soveltamisalaa.

Pykälän 1 momentin 1 kohdassa määriteltäisiin pilaantuminen. Määritelmä vastaisi kansainvälisiä pilaantumisen määritelmiä ja pääpiirteissään vesilain 1 luvun 19 §:n sekä ilmansuojelulain 2 §:n määritelmiä, joiden käytännössä vakiintuneita tulkintoja voitaisiin pitää edelleen uuden lainsäädännön soveltamista ohjaavana. Pilaantumisen määritelmä ei sellaisenaan ratkaisisi, minkä tasoinen pilaantuminen olisi sallittua, eikä se siten olisi yleinen kielto aiheuttaa pilaantumista. Pilaantumisen aiheuttamisen sallittavuus ratkaistaisiin lupamenettelyssä, asetuksilla tai yleisillä määräyksillä. Pilaantumisen vaara otettaisiin huomioon asianmukaisesti ennalta lupamenettelyssä ja yleisiä määräyksiä ja ohjeita annettaessa. Pilaantumisen määritelmän kannalta ei olisi merkitystä millä oikeutusperusteella pilaaminen aiheutuisi tai johtuisiko pilaantuminen rikoksesta.

Pilaantumisen määritelmään sisältyvä päästön käsite vastaisi IPPC-direktiivin 2 artiklan 5 kohtaa. Valoa, hajua ja säteilyä ei kuitenkaan mainita direktiivissä erikseen päästöinä. Pilaantumisilmiön kuvaus olisi IPPC-direktiivin 2 artiklan 2 kohdan määritelmää joiltakin osin laajempi, koska ympäristönsuojelulain soveltamisala olisi laajempi kuin direktiivin soveltamisala. Direktiivin pilaantumiskäsitteeseen eivät kuulu vaikutukset kulttuuriarvoihin, eikä käsitteessä ole eritelty yksityisen tai yleisen edun loukkausta.

Määritelmän mukaan pilaantumisen tulisi aiheutua päästöistä ympäristöön. Päästöllä tarkoitetaan vakiintuneesti aineen tai energian johtamista, laskemista tai muunlaista vapauttamista ympäristöön. Päästämiseen rinnastettaisiin myös jättäminen, jolla tarkoitetaan aineen tai esineen hylkäämistä. Päästön aiheuttaminen voisi olla aktiivista toimintaa tai passiivista toimimatta jättämistä. Ympäristönä pidettäisiin päästölähteen ulkopuolista fyysistä ympäristöä. Päästöinä ympäristöön pidettäisiin tällöin myös esimerkiksi aineiden päästöjä yleiseen viemäriin.

Ympäristön pilaamista ei olisi lain mukaan ympäristön tilan huonontaminen tai muu turmeleminen, jos seuraus aiheutettaisiin ympäristöä muuttamalla, kuten rakentamalla, kaivamalla tai vesilain 1 luvun 15 §:n vastaisesti vesistöä muuttamalla. Tällainen ympäristön rakenteellinen pilaantuminen jäisi siten myös lain soveltamisalan ulkopuolelle.

Päästömuotoina mainittaisiin energian ja aineen päästäminen. Energiaa ovat myös säteily, valo, lämpö, melu ja tärinä, jotka selvyyden vuoksi mainittaisiin erikseen. Päästömuotojen erittely vastaisi lisäksi muuta lainsäädäntöä, kuten ympäristövahinkojen korvaamisesta annettua lakia. Päästämisen vaikutukset voivat ilmetä välittömästi havaittavissa olevina seurauksina, mutta vaikutukset voivat ilmetä myös päästämisen loputtua joko välittömästi tai pitkän ajan kuluttua. Myös tällöin toimintaa pidettäisiin ympäristön pilaantumista aiheuttavana.

Päästöt voisivat aiheuttaa pilaantumista yksin tai yhdessä muiden päästöjen kanssa. Vähäinenkin päästölisäys saattaisi aiheuttaa ympäristön pilaantumista. Eri päästöt tulkittaisiin pilaantumista aiheuttaviksi, jos niiden yhteisvaikutus synnyttäisi pilaantumista. Yhteisvaikutuksen huomioon ottaminen olisi tärkeää esimerkiksi alueilla, joilla ympäristöä rasittaa taustakuormitus, kuten ilmansaasteet, luontainen ravinnekuormitus vesistössä tai melu.

Terveyshaitan käsite a alakohdassa olisi sama kuin terveydensuojelulaissa. Terveyshaitalla tarkoitetaan terveydensuojelulain 1 §:n 2 momentissa ihmisessä todettavaa sairautta, muuta terveyshäiriötä sekä sellaisen tekijän tai olosuhteen esiintymistä, joka voi vähentää väestön tai yksilön elinympäristön terveellisyyttä.

Terveyshaittaan kuuluu konkreettinen haitta sekä vaara tai riski terveyshaitan ilmenemisestä. Terveyshaittana pidettäisiin esimerkiksi sairauden oiretta tai solun taikka elimen patologista muutosta, mutta myös riittävää riskiä tästä. Vaara kuvaa merkityksellistä riskiä terveyshaitan ilmenemiseen. Terveyshaitta voi ilmetä vasta pitkäaikaisen esimerkiksi kemikaali- tai melualtistuksen jälkeen. Tällainen altistus katsotaan terveyshaitaksi, jos konkreettisen haitan ilmenemistä voidaan pitää todennäköisenä esimerkiksi epidemiologisten tutkimusten perusteella. Terveydellisen vaaran käsitettä ei olisi tarpeen käyttää erikseen, koska terveyshaitta sisältää myös toiminnan järjestämisestä syntyvän terveyshaitan mahdollisuuden.

Pilaantuminen voisi b alakohdan mukaan ilmetä haittana luonnolle ja sen toiminnoille. Luonto tarkoittaisi säännöksessä elottoman ja elollisen luonnon muodostamaa kokonaisuutta. Luonnolle ja sen toiminnoille aiheutuva haitta ilmenee haitallisina vaikutuksina yksittäisille eliöille, populaatioille, ekosysteemille ja laajasti ottaen koko biosfäärille. Tällöin myös yläilmakehän otsonikerroksen ohentumista pidettäisiin laissa tarkoitettuna haittana luonnolle.

Luonnonvarojen käyttämisen estymistä tai melkoista vaikeutumista tarkoitettaisiin c alakohdassa esimerkiksi kalastuksen estyminen ja veden käytön estyminen sen laadun muutoksen vuoksi.

Pilaantuminen voisi d alakohdan mukaan ilmetä myös yleisen viihtyisyyden tai erityisten kulttuuriarvojen vähenemisenä. Viihtyisyyttä tulkittaisiin säännöksessä yleisen edun kannalta. Säännöksessä tarkoitettu viihtyisyyden tai kulttuuriarvojen vähentymisen tulisi yleensä olla alueellisesti laajaa tai muutoin usean henkilön kannalta haitallista. Ympäristön yleisen viihtyisyyden vähentyminen päästöjen seurauksena voisi ilmetä esimerkiksi hajuna, meluna tai vesistön rehevöitymisenä. Haitan kohdistuessa kulttuuriarvoihin edellytettäisiin puolestaan, että kulttuuriarvoilla on erityistä arvoa. Kulttuuriarvojen vähentyminen voisi ilmetä esimerkiksi rakennusten tai muistomerkkien vaurioitumisena tai likaantumisena ilman epäpuhtauksien vuoksi. Myös melu tai haju voisivat vähentää erityisiä kulttuuriarvoja.

Momentin e alakohdan mukaan seuraus voisi ilmetä ympäristön yleisen virkistyskäytön soveltuvuuden vähentymisenä. Ympäristön yleinen virkistyskäyttö voi estyä eri syistä, kuten rannan käyttö veden pilaantumisen vuoksi tai alueen käyttö melun tai hajun takia. Virkistyskäyttöön kuuluvat myös mahdollisuus marjojen ja sienten poimintaan tai riistaeläinten metsästykseen.

Pilaantumisena pidettäisiin lisäksi f alakohdan mukaan erilaisia vahinkoja ja haittoja omaisuudelle. Vahinkona omaisuudelle pidettäisiin korroosiota, maalipintojen vaurioitumista, metsän kasvutappioita ja muita taloudellisia vahinkoja, kuten kiinteistön arvon alenemista. Myös haju- tai meluhaitta voi aiheuttaa vahinkoa toisen kiinteistölle ja sen käytölle. Vahingon lisäksi omaisuudelle, kuten vapaa-ajan käytössä olevan kiinteistön käytölle, voi aiheutua haittaa esimerkiksi jätevesipäästöstä. Tällöin haitta usein ilmenee toisella kiinteistöllä kuin mihin varsinainen päästön seuraus, ympäristössä ilmenevä häiriö, kohdistuu. Haitta omaisuudelle voisi ilmetä omaisuuden käytön vaikeutumisena. Esimerkiksi kulku kiinteistölle jäätietä myöten voi vaikeutua jäähdytys- ja lauhdeveden lämpövaikutuksen vuoksi. Ympäristönsuojelulaissa määritelty pilaantumisen käsite ei silti ratkaisisi sitä, onko ympäristössä näkyvä menetys tai muutos korvattava ympäristövahinkona.

Myös muuta yleisen tai yksityisen edun loukkausta voitaisiin pitää g alakohdan mukaan pilaantumisen seurauksena, jos se voidaan rinnastaa momentin edellä mainittuihin seurauksiin. Säännös vastaisi voimassa olevaa vesilakia ja ilmansuojelulakia. Pilaantumisen määritelmässä ei mainittaisi erikseen voimassa olevassa vesilain 1 luvun 19 §:ssä tarkoitettua vesistön madaltumista. Jos madaltuminen ei aiheuttaisi pilaantumisen muita seurauksia, siitä voitaisiin kuitenkin katsoa aiheuttavan yksityisen tai yleisen edun loukkaamista. Pilaantumisen käsite ei supistuisi voimassa olevaan lainsäädäntöön verrattuna.

Pykälän 1 momentin 2 kohdan mukaan ympäristön pilaantumisen vaaraa aiheuttavana toimintana pidettäisiin laitoksen perustamista tai käyttämistä, alueen käyttämistä tai toiminnan järjestämistä. Käsitteellä kuvattaisiin lähinnä luvanvaraista toimintaa, eikä määrittelyllä ole tarkoitus kaventaa lain soveltamisalaa. Lakia sovellettaisiin siten myös koneisiin, laitteisiin ja eräiltä osin ajoneuvoihin, vaikkei niiden käyttöä voitaisi säätää luvanvaraiseksi lain 28 §:n nojalla.

Toimintana pidettäisiin erilaista tuotantotoimintaa ja laitoksen sekä rakennelman käyttämistä siten, että toiminnasta aiheutuisi päästöjä. Myös alueen käyttäminen voisi olla laissa tarkoitettua toimintaa. Esimerkiksi turpeen ottamisesta aiheutuvat pölyhaitat ja alueen kuivatusvesien johtaminen kuuluisivat alueen käyttöön. Alueen käyttöä voisi olla myös pysäköintialueen pitäminen.

Toiminnan järjestäminen rinnastuisi myös toimintaan. Toiminnan järjestämisenä pidettäisiin liikennealueiden pitämistä, kuten tieliikennealueen, rautatiealueiden, lentopaikkojen ja satamien pitämistä. Toiminnan järjestämisenä pidettäisiin myös viemäriverkon ylläpitämistä. Määritelmä vastaisi voimassa olevia ympäristönsuojelun lainsäädännön määrittelyjä. Se kattaisi myös IPPC-direktiivin 2 artiklan 3 kohdan laitoksen määritelmän.

IPPC-direktiivin tavoitteet edellyttävät lisäksi, että toiminnan ympäristövaikutuksia tulisi tarkastella kokonaisuutena. Direktiivin 2 artiklan 3 kohdan mukaan yhdeksi tekniseksi kokonaisuudeksi tulee tulkita myös useampi toiminta, jos niitä harjoitetaan samassa paikassa ja jos ne vaikuttavat päästöihin ja pilaantumiseen. Ympäristön pilaantumisen vaaraa aiheuttavana toimintana pidettäisiin kokonaisuutta, jonka ympäristövaikutukset liittyvät toisiinsa, ja joilla on riittävä tekninen yhteys toisiinsa. Toimintakokonaisuuteen voisi eräissä tapauksissa kuulua laitosalueen ulkopuolella olevia toimintoja. Esimerkiksi sikalan lantala kuuluu karjasuojan muodostamaan kokonaisuuteen, vaikka lantala sijaitsisi erillään sikalasta. Myös lannan levitysmahdollisuudet voitaisiin ottaa huomioon lupaharkinnassa, vaikka peltoviljely ei edellytä ympäristölupaa. Erilaisista toimintakokonaisuutta koskevista tulkinnoista on runsaasti oikeus- ja hallintokäytäntöä, mikä ohjaisi myös ympäristönsuojelulain tulkintaa.

Ympäristön pilaantumisen vaaraa aiheuttava toiminta voisi toimintakokonaisuutena sisältää erillisiä yksiköitä, joista vastaavat eri toiminnanharjoittajat. Yhtenä toimintana pidettäisiin eri osatoimintoja, jotka muodostavat teknisesti ja tuotannollisesti riittävän kiinteän kokonaisuuden. Usean toiminnanharjoittajan yhteisesti harjoittama toiminta tulisi kuitenkin lupaharkinnassa eritellä riittävästi päätöksien valvontaa varten.

Terveyshaitta määriteltäisiin pykälän 1 momentin 3 kohdassa samalla tavoin kuin terveydensuojelulaissa.

Pykälän 1 momentin 4 kohdassa ja 2 momentissa määriteltäisiin paras käyttökelpoinen tekniikka. Paras käyttökelpoinen tekniikka tarkoittaisi mahdollisimman tehokkaita ja kehittyneitä, teknisesti ja taloudellisesti toteuttamiskelpoisia tuotanto- ja puhdistusmenetelmiä ja toiminnan suunnittelu-, rakentamis-, ylläpito- sekä käyttötapoja, joilla voidaan ehkäistä toiminnan aiheuttama ympäristön pilaantuminen tai tehokkaimmin vähentää sitä.

Pykälän 2 momentissa kuvattaisiin seikkoja, jotka kuuluvat parhaan käyttökelpoisen tekniikan määritelmään. Tekniikalla tarkoitettaisiin tuotanto- ja puhdistusmenetelmien lisäksi näiden hallinta- ja seurantajärjestelmiä, kuten prosessien ja päästöjen tarkkailulaitteita ja päästötietojen käsittelymenetelmiä. Tekniikkaan kuuluisivat myös kaikki ne toimintatavat, joilla laitos suunnitellaan ja rakennetaan ja joilla sitä käytetään ja pidetään yllä sekä joilla se poistetaan käytöstä. Tekniikka olisi käyttökelpoinen, jos se olisi otettavissa käyttöön yleisesti kyseisellä toimialalla. Käyttökelpoisuusvaatimus edellyttää menetelmiä, jotka on kehitetty sellaisessa mittakaavassa, että ne ovat käyttöön otettavissa teollisuuden alalla taloudellisesti ja teknisesti kannattavasti ottaen huomioon saatavat ympäristönsuojelun hyödyt. Käyttökelpoisuuteen kuuluu lisäksi, että tekniikkaa voidaan käyttää tai tuottaa Suomessa kohtuullisin ehdoin. Vaatimuksena paras tarkoittaisi menetelmää, jolla tehokkaimmin saavutetaan yleisesti korkea taso koko ympäristön suojelussa.

Euroopan yhteisön komissio seuraa parasta käyttökelpoista tekniikka. Myös lupaviranomaisten tulisi selvittää parhaaseen käyttökelpoiseen tekniikkaan perustuvia ratkaisuja. Asetuksella säädettäisiin tarkemmin seikoista, jotka olisi otettava huomioon perustettaessa yleistä normia tai päätöstä parhaan käyttökelpoisen tekniikan vaatimukseen. Nämä vastaisivat IPPC-direktiivin liitteessä IV mainittuja seikkoja.

Parhaan käyttökelpoisen tekniikan määritelmä vastaisi IPPC-direktiivin 2 artiklan 11 kohtaa. Myös monissa muissa EY:n direktiiveissä on edellytetty päästöjen vähentämistä parasta käyttökelpoista tekniikkaa soveltamalla jo ennen IPPC-direktiiviä. Määritelmä vastaisi myös Itämeren suojelusopimuksen (Helsingin sopimus 1992) ja Koillis-Atlantin suojelusopimuksen (OSPAR-sopimus 1991) määritelmiä. Käsite on pääosin samansisältöinen voimassa olevassa ympäristönsuojelulainsäädännössä. Ympäristönsuojelulaissa parhaan käyttökelpoisen tekniikan määritelmä perustuisi kuitenkin kokonaisvaltaiseen ympäristön hahmottamiseen.

Pykälän 1 momentin 5 kohdassa määriteltäisiin toiminnanharjoittajaksi tosiasiallisesti toiminnasta vastaavat. Määritelmä olisi eräiden EY:n direktiivien määritelmien mukainen, kuten IPPC-direktiivin 2 artiklan 12 kohdan määritelmä.

Säännöksessä määriteltäisiin vastuulliseksi toiminnanharjoittajaksi myös muu taho kuin nimellisesti toimintaa harjoittava. Ympäristövahinkojen korvaamisesta annetun lain 7 §:n 2 momentin mukaan vastuulliseksi voidaan katsoa myös se, joka käyttää tosiasiallista päätäntävaltaa toiminnassa. Siten niin sanottua bulvaania käyttävä varsinainen toiminnanharjoittaja ei vapaudu vahingonkorvausvastuustaan.

Säännöksen tarkoituksena on, ettei pelkällä yhtiöoikeudellisella järjestelyllä eriytettyä toimintaa pidettäisi itsenäisenä toimintana toiminnanharjoittajaa määriteltäessä. Esimerkiksi teollisuuslaitoksen jäteveden puhdistamon toiminnan eriyttäminen tuotantotoimintaa harjoittavasta yhtiöstä ei välttämättä merkitsisi, että jätevesipäästöistä vastaisi yksin puhdistamoyhtiö. Keskeistä olisi, kuka tai mikä taho ohjaa toiminnan toteuttamista käytännössä. Toiminnanharjoittajaksi ei kuitenkaan katsottaisi sellaisenaan esimerkiksi rahoittajaa. Säännöksessä tarkoitetun määräysvallan tulisi olla välitöntä ja erillisillä toiminnanharjoittajilla tulisi olla tekninen tai muunlainen tuotannollinen yhteys toistensa toimintaan. Esimerkiksi öljy-yhtiö, joka myy polttonesteitä ja tuotteita edelleen myytäväksi itsenäisille yrittäjille, ei olisi sellaisenaan toiminnanharjoittaja. Jos yhtiö edellyttää käytettäväksi teknisiä laitteita ja järjestelyjä, joihin yrittäjällä ei olisi oikeutta vaikuttaa, öljy-yhtiö voisi rinnastua toiminnanharjoittajaan.

Vesistön ja pohjaveden käsitteet määriteltäisiin 6 ja 7 kohdassa siten, että ne vastaavat vesilain määritelmiä.

4 §. Yleiset periaatteet. Laissa eroteltaisiin toisistaan periaatteet ja velvollisuudet. Periaatteet ohjaisivat alemmanasteista norminantoa. Lain nojalla annettavien säädösten tulisi olla periaatteiden mukaisia ja ne konkretisoisivat periaatteita. Lisäksi yksittäisissä soveltamistilanteissa niitä tulkittaisiin periaatteiden suuntaisesti. Periaatteita ei täytäntöönpantaisi sellaisenaan valvonnassa, eikä niiden rikkomiseen liittyisi sanktiouhkaa.

Periaatteet olisivat peruslähtökohtia pilaantumisen ehkäisemiseksi. Periaatteen noudattaminen ei kuitenkaan olisi sellaisenaan esimerkiksi luvan myöntämisen itsenäinen edellytys. Luvanvaraisen toiminnan sääntelyn kannalta periaatteet olisivat osin vastaavassa asemassa kuin IPPC-direktiivin 3 artiklassa tarkoitetut toiminnan harjoittamisen perusvelvollisuuksien yleiset periaatteet.

Periaatteet vastaisivat sisällöllisesti yleisiä kansainvälisesti hyväksyttyjä ympäristönsuojelun periaatteita. Ennaltaehkäisyn periaate (principle of prevention), lähdeperiaate (source principle) ja aiheuttamisperiaate (polluter pays principle), on johdettavissa muun muassa Rooman sopimuksen 130 r (2) artiklasta.

Periaatteet olisivat läheisessä yhteydessä toisiinsa. Esimerkiksi parhaan käyttökelpoisen tekniikan periaate liittyy läheisesti ennaltaehkäisyyn, huolellisuusperiaatteeseen tai varovaisuusperiaatteeseen (precautionary principle), koska ympäristön kannalta parasta tekniikkaa on voitava vaatia, vaikka toiminnan vaikutuksia ei tunnettaisi vielä riittävän tarkasti. Ennaltaehkäisyn periaatteeseen voitaisiin sisällyttää puolestaan lähdeperiaate, jonka mukaan haitat tulee ehkäistä ensisijaisesti siellä, missä päästöt syntyvät. Myös aiheuttamisperiaate konkretisoituisi käytännössä yhdessä ennaltaehkäisyn periaatteen kanssa. Selvilläolovelvollisuus olisi samoin eräs huolellisuusperiaatteen osa ja aiheuttamisperiaatteen elementti.

Pykälän 1 momentin 1 kohdassa kuvattaisiin ennaltaehkäisyn ja haittojen minimoinnin periaatteet. Niiden mukaisesti ympäristölle haittaa aiheuttavaan toimintaan ryhtyvän on ennalta huolehdittava haitallisten seurausten ehkäisemisestä. Periaatteilla pyritään myös ympäristönsuojelutoimien tehokkuuteen. Ennaltaehkäisy on yleensä taloudellisesti järkevin ratkaisu, koska haittojen korjaaminen jälkikäteen on erittäin vaikeaa ja kallista. Haittojen minimoinnin eräänä ilmauksena on vaihtoehtoisten ympäristöratkaisujen olemassaolon selvittäminen. Jos vaihtoehtoinen ratkaisu osoittautuu toteuttamiskelpoiseksi ja vähiten ympäristöhaittaa aiheuttavaksi, eikä se johda kohtuuttomiin kustannuksiin, tulee muiden edellytysten huomioon ottamisen jälkeen valita ympäristön kannalta paras vaihtoehto.

Pykälän 1 momentin 2 kohdassa kuvattaisiin varovaisuusperiaate ja huolellisuusperiaate. Varovaisuusperiaate merkitsee päätöksentekotilanteissa epävarmuuteen liittyvien tekijöiden erityistä huomioonottamista. Pilaantuminen tulee mahdollisuuksien mukaan ehkäistä jo ennen kuin ehdottoman varmasti on todistettu tiettyjen toimintojen ja ympäristöhaittojen syy-yhteyttä. Ympäristövaikutuksia koskevien tietojen puuttuminen tulisi ottaa huomioon lupaharkinnassa.

Huolellisuusperiaate edellyttää ennalta ehkäisyn ja haittojen minimoinnin ohella toiminnan harjoittamista siten, että siinä otetaan ympäristönsuojelu jatkuvasti huomioon. Huolellisuusperiaate velvoittaisi seuraamaan käytetyn teknisen menetelmän kehittymistä ja menetelmien parantamismahdollisuuksia. Periaate vaikuttaisi erityisesti yleisten normien antamiseen, mutta se voisi tulla sovellettavaksi myös harkintaa ohjaavana periaatteena ennakko- ja jälkivalvontamenettelyissä.

Varovaisuus- ja huolellisuusperiaatteet ovat myös osa riskien hallintaa, jolla tarkoitetaan varautumista toiminnan aiheuttamiin ympäristöhaittoihin onnettomuustilanteessa tai normaalitoiminnassa. Riskien hallinta sisältyy myös muuhun ympäristönsuojelulainsäädäntöön, kuten kemikaalilakiin. Kemikaalilain mukainen riskinarviointi liittyy lähinnä laitosalueen sisäisten riskien hallintaan ja yksittäisten laitteiden teknisen tason varmistamiseen. Toiminnan sijoittuminen harkittaisiin ympäristönsuojelulain säännösten nojalla kokonaisvaltaisemmin kuin kemikaalilain nojalla. Vaatimus ympäristöriskien huomioon ottamisesta ympäristöluvassa perustuu IPPC-direktiivin 9 artiklaan.

Huolellisuusperiaate sisältyy useisiin Suomen ympäristönsuojelulakeihin, erityisesti luvan myöntämissäännöksiin, kuten vesilaissa. Toisaalta periaate on ilmennyt usein yleisenä velvollisuutena estää haittoja, kuten ilmansuojelu- ja meluntorjuntalaissa.

Parasta käyttökelpoista tekniikkaa pidettäisiin pykälän 1 momentin 3 kohdan mukaan periaatteena, joka korostaisi yleistä lähestymistapaa ympäristön pilaantumisen vaaraa aiheuttavan toiminnan järjestämisessä. Lisäksi se vaikuttaisi myös luvan myöntämisessä.

Pykälän 1 momentin 4 kohdan mukaan pidettäisiin periaatteena myös ympäristön kannalta parasta käytäntöä (Best Environmental Practice, BEP). Periaatteella tarkoitettaisiin toimia, joilla voidaan tehokkaasti estää ympäristön pilaantumista ja jotka eivät liittyisi parhaaseen käyttökelpoiseen tekniikkaan. Periaate on kirjattu erityisesti Itämeren suojelusopimukseen ja Koillis-Atlantin suojelusopimukseen. Periaate sisältyy eri tavoin jo voimassa olevaan lainsäädäntöön.

Ympäristön kannalta parhaan käytännön periaate on tarkoitettu huomioon otettavaksi erityisesti hajapäästöjä aiheuttavien toimintojen sääntelyssä kun taas parhaan käyttökelpoisen tekniikan periaate liittyisi teollisuuden pistekuormituksen hallintaan. Ympäristön kannalta parhaan käytännön periaate liittyy toiminnan kokonaisuuden hallintaan, kuten työmenetelmiin ja työn suunnitteluun. Ympäristön kannalta parhaaseen käytäntöön kuuluu lisäksi, että raaka-aineiden valinnassa kiinnitetään huomiota käytettävissä oleviin vaihtoehtoihin ja niiden ympäristövaikutuksiin, energiaa sekä raaka- ja polttoaineita käytetään mahdollisimman tehokkaasti, vältetään käyttämästä vaarallisia ja haitallisia aineita, tuotetaan mahdollisimman vähän jätteitä, etenkin ongelmajätteitä, ja otetaan huomioon jätteiden ympäristövaikutukset sekä tuotteista syntyvien jätteiden käsittely ja hyödyntäminen.

Periaatetta sovellettaessa otettaisiin huomioon kustannustehokkuus, eri toimien yhdistelmien taloudellinen toteuttamiskelpoisuus ja käytännön mahdollisuudet toisenlaisten toimintatapojen valintaan, kuten esimerkiksi mahdollisuudet käyttää toista raaka-ainetta. Parhaan käytännön tärkeä kriteeri olisi myös, että menettely on todettu käytännössä toimivaksi ratkaisuksi.

Parhaan käytännön periaate vaikuttaisi erityisesti ympäristönsuojelulain nojalla annettaviin valtioneuvoston asetuksiin ja kuntien ympäristönsuojelumääräyksiin. Periaate voisi tulla huomioon otetuksi esimerkiksi meluntorjunnassa siten, että kunta voisi perustella ympäristönsuojelumääräykseen otettavaa rakentamisen työtapojen sääntelyä ympäristön kannalta parhaalla käytännöllä. Yksittäistapauksissa lain ennakkovalvontamenettelyissä periaate otettaisiin huomioon kuitenkin ainoastaan tulkintaelementtinä muiden periaatteiden tapaan.

Pykälän 2 momentissa määriteltävä aiheuttamisperiaate on ympäristönsuojelulainsäädännön yleinen peruslähtökohta. Periaate määrittää, missä laajuudessa aiheuttaja on vastuussa toimintansa ympäristövaikutuksistaan. Se korostaa ennaltaehkäisyä, ja se koskee kaikkia pilaantumisen aiheuttajia. Periaate liittyy myös taloudellisen vastuun kohdentamiseen, mutta korvausvelvollisuuteen ja sen jakautumiseen vaikuttavat myös muut säädökset. Aiheuttamisperiaate muotoutui jo 1970-luvun alussa OECD:n ympäristötaloutta koskevissa suosituksissa ja se on ollut EY:n yhteisön ympäristönsuojelupolitiikan keskeinen elementti ja sisältyy jo olemassa olevaan lainsäädäntöön.

Momentissa tarkoitettu aiheuttamisperiaate koskisi vain ympäristön pilaantumisen vaaraa aiheuttavia toimintoja ja sitä sovellettaisiin näihin toimintoihin siinä laajuudessa kuin toimintoja tarkasteltaisiin lain mukaisessa menettelyssä. Säännös ei estäisi toimintojen taloudellista tukemista jonkin muun säännöstön nojalla.

5 §. Yleiset velvollisuudet. Pykälässä säädettäisiin selvilläoloa ja jäteasioita koskevista yleisistä velvollisuuksista.

Ympäristön pilaantumisen vaaraa aiheuttavan toiminnan harjoittajan selvilläolovelvollisuudesta säädetään useissa voimassa olevissa laeissa, kuten ilmansuojelulaissa ja meluntorjuntalaissa. Lisäksi YVA-lakiin sisältyy yleinen selvilläolovelvollisuus myös silloin, kun hankkeeseen ei sovellettaisi lain tarkoittamaa arviointimenettelyä.

Pykälän 1 momentin mukaan toiminnan harjoittajan tulisi tuntea toimintansa ympäristövaikutukset, riskit sekä ympäristövaikutusten vähentämismahdollisuudet. Lain mukainen selvilläolovelvollisuus olisi laaja ja se koskisi kaikkia toiminnanharjoittajia riippumatta lain ennakkovalvonnan laajuudesta. Velvollisuuden laajuus ratkaistaisiin yksittäistapauksittain ja laajuus suhteutettaisiin esimerkiksi toiminnan vaikutusalueen maankäyttömuotoon. Maankäyttömuotoa muutettaessa kaavoittajan ja alueelle rakentavan tulisi selvittää, että sijoituspaikka täyttää terveellisyyden ja viihtyisyyden vaatimukset. Jos toiminnasta aiheutuisi haittoja tai niitä voitaisiin perustellusta syystä epäillä aiheutuvan, voitaisiin toiminnanharjoittaja velvoittaa selvittämään toimintansa ympäristövaikutuksia lain 84 §:n 1 momentin 4 kohdan nojalla. Käytännössä selvilläolovelvollisuus merkitsisi esimerkiksi ympäristön tilan seurantaa ja erilaisia mittausvelvoitteita.

Pykälän 2 momentin mukaan lain soveltamisessa jätteisiin noudatettaisiin lisäksi yleisiä jätelain 4 ja 6 §:ssä säädettyjä velvollisuuksia.

6 §. Sijoituspaikan valinta. Pykälän 1 momentin mukaan kaikki ympäristön pilaantumisen vaaraa aiheuttavat toiminnot tulisi mahdollisuuksien mukaan sijoittaa siten, että ympäristön pilaantuminen voidaan ehkäistä. Säännös olisi lähtökohta kaikkien pilaantumisen vaaraa aiheuttavien toimintojen sijoittumissa. Sijoittumispaikkaa koskevaan harkintaan rinnastuisi esimerkiksi jäteveden johtamisessa purkukohdan valinta.

Momentin mukaan haittojen syntymisen ehkäisyssä on tärkeää toiminnan oikea sijoittuminen. Toiminnan sijoittaminen ja muut toiminnan haitallisten vaikutusten ehkäisytoimet muodostaisivat kokonaisuuden. Pykälän 1 momentin perussääntöä arvioitaisiin ottaen huomioon 2 momentissa mainitut seikat.

Pykälän 2 momentin 1 kohdan mukaan sijoittumisen sopivuuden arvioinnissa lähtökohtana olisi toiminnan luonne. Esimerkiksi sikalan hajuhaittojen ehkäisyssä käytettävien teknisten torjuntatoimien merkitys voi olla varsin rajoitettua verrattuna toiminnan sijoittamisen merkitykseen. Suuren energiatuotantolaitoksen sijoittumisratkaisu saattaa puolestaan olla haittojen ehkäisyn kannalta toissijainen verrattuna käytettäviin teknisiin puhdistusmenetelmiin. Toiminnan laatu tulisi myös suhteuttaa alueen luonnonolosuhteisiin sekä muihin vaikutusalueella sijaitseviin toimintoihin. Säännöksessä todettaisiin tämän vuoksi, että toiminnasta aiheutuva pilaantumisen todennäköisyys vaikuttaisi sijoitusharkintaan. Sijoituspaikan hyväksyttävyyteen vaikuttaisi mahdollinen toimintaan liittyvä onnettomuusriski. Esimerkiksi polttonesteiden jakeluasemaan voi liittyä erityinen riski, jos se sijoitetaan tärkeälle tai muulle vedenhankintaan soveltuvalle pohjavesialueelle.

Pykälän 2 momentin 2 kohdan mukaan tulisi ottaa huomioon myös alueen käyttötarkoitus. Alueen käyttömuoto kuvaisi sen herkkyyttä erilaisille ympäristövaikutuksille. Herkkiä alueiden käyttömuotoja ovat erityisesti asuin-, suojelu-, virkistys- ja palvelualueet. Tulevien käyttömuotojen ennakointi perustuisi lähinnä kaavoitukseen. Oikeusvaikutteisilla kaavoilla tarkoitettaisiin maankäyttö- ja rakennuslain mukaisia asema- tai yleiskaavoja. Myös kaavamääräykset vaikuttaisivat sijoittumisen sopivuuden arviointiin.

Pykälän 2 momentin 3 kohdassa harkintaan vaikuttavana seikkana pidettäisiin myös muiden mahdollisten sijoittumispaikkojen olemassaoloa. Säännöksellä tarkoitettaisiin erityisesti vaihtoehtoisia sijoittumiskohtia samalla kiinteistöllä. Vaihtoehtoisten sijoituspaikkojen tulisi sijaita kuitenkin niin lähellä ajateltua sijoittumispaikkaa, ettei tästä aiheutuisi toimintaa suunnittelevalle kokonaan uutta hanketta.

Lain 42 §:n mukaan lupaharkinnassa vaihtoehtoisten sijoitusmahdollisuuksien huomioon ottaminen tarkoittaisi, että toiminta voitaisiin edellyttää sijoitettavaksi muuhun kohtaan kuin toiminnanharjoittaja on esittänyt. Muiden sijoituspaikkojen olemassaolo saattaisi yhdessä muiden tekijöiden kanssa estää luvan myöntämisen, jos sijoittumispaikan valinnalla voitaisiin kustannustehokkaimmalla tavalla estää ympäristöhaittojen syntyä, eikä kokonaan toisen paikan valinnalle olisi esteitä. Vaihtoehtoinen sijoittumispaikka tulisi olla ensisijaisesti toiminnanharjoittajan hallussa. Muita sijoittumispaikkoja tarkasteltaessa tulisi kiinnittää huomiota toiminnanharjoittajan mahdollisuuksiin saada ne haltuunsa esimerkiksi lunastamalla.

7 §. Maaperän pilaamiskielto. Pykälässä tarkoitettu maaperän pilaamiskielto vastaisi nykyistä jätelain maaperän saastuttamiskieltoa. Saastumisen käsitteestä luovuttaisiin, ja laissa käytettäisiin johdonmukaisesti pilaantumisen käsitettä.

Pilaantumista aiheuttavana toimena pidettäisiin paitsi varsinaista konkreettista pilaantumista aiheuttavaa päästämistä myös aineen tai jätteen jättämistä maahan. Aine tai jäte voisi olla myös esimerkiksi astiassa, jolloin sen säilytys saattaisi aiheuttaa ilmeisen vaaran aineen pääsemisestä maaperään. Tilannetta kokonaisuudessaan voidaan pitää pilaantumisen vaaraa aiheuttavana. Jos pilaantumisen vaara olisi ilmeinen, aineen tai jätteen varastointi voitaisiin kieltää maaperän pilaantumiskiellon vastaisena. Tällöin pykälää tulisi tulkita yhdessä 4 §:n kanssa ennaltaehkäisyn ja haittojen minimoinnin periaatteen suuntaisesti.

Maaperän pilaamiskiellolla estettäisiin haitallisia seurauksia, jotka aiheutuvat maaperään jätetystä tai päästetystä aineesta. Haitallisuus voisi ilmetä maaperän laadun huonontumisena ja suoranaisena tai epäsuorana vaarana taikka haittana terveydelle tai ympäristölle.

Pilaamiskiellolla turvattaisiin myös maaperän käyttömahdollisuuksien säilymistä. Pilaantuminen voisi ilmetä yleisen tai yksityisen edun loukkauksena, jolloin tulisi kiinnittää huomiota eri alueenkäyttäjien olosuhteisiin ja maan käyttömuotoihin. Maaperän laadun huonontuminen voisi ilmetä viihtyisyyden vähentymisenä, kuten hajuhaittana tai likaantumisena. Maaperän pilaantumisen arvioinnissa otetaan huomioon alueen käyttömuoto. Tällöin esimerkiksi teollisuusalueen varastokentän maaperältä ei edellytettäisi vastaavaa puhtautta kuin asuinalueiden maaperältä.

Pilaamiskielto olisi voimassa myönnetystä ympäristöluvasta huolimatta. Toimintaan myönnetty lupa ei siten antaisi oikeutta kiellon vastaiseen menettelyyn, vaikka viranomainen ei olisikaan erikseen kieltänyt maaperän pilaantumista tai lupapäätöksen noudattaminen käytännössä johtaisi maaperän pilaantumiseen. Toiminnanharjoittaja voitaisiin pilaantumisen ilmetessä velvoittaa lain 12 luvun nojalla puhdistamaan pilaantunut alue. Toiminta voitaisiin myös keskeyttää tai kieltää. Valvontaviranomaisen ei tarvitse käynnistää menettelyä lupapäätöksen muuttamiseksi, koska yleisen kiellon vastainen menettely voidaan kieltää heti.

8 §. Pohjaveden pilaamiskielto. Pykälässä tarkoitettu pohjaveden pilaamiskieltosäännös vastaisi vesilain 1 luvun 22 §:ää. Pohjaveden pilaamiskielto sisältää nykyiselläänkin vaaran aiheuttamisen kiellon, eikä pilaamiskiellon vastaiselta toiminnalta edellytettäisi jatkossakaan konkreettisen pilaantumisen aiheutumista. Säännös liittyisi käytännössä läheisesti maaperän pilaantumisen sääntelyyn.

Pohjavesien pilaamiskiellon valvonta jakautuisi ympäristönsuojelulain ja vesilain kesken. Vesilain 1 luvun 18 §:n pohjaveden muuttamiskiellon soveltamisalaan kuuluisivat pohjaveden laadullinen ja määrällinen muutos, joka johtuu muusta kuin ympäristönsuojelulaissa tarkoitetusta päästöstä aiheutuvasta pilaantumisesta. Pilaantuminen voi syntyä myös esimerkiksi soranoton yhteydessä pohjaveden pinnanvaihteluiden ja virtausolosuhteiden muuttumisen vuoksi. Vesilain 9 luvun 8 §:ssä säädettäisiin erityisestä luvan myöntämisen esteestä. Ympäristönsuojelulain pohjaveden pilaamiskielto vaikuttaisi myös muiden säädösten mukaisessa päätöksenteossa, kuten päätettäessä maa-aineslain nojalla ottoluvasta.

Pykälän 2 momentin mukaan kiellettynä pohjaveden pilaamisena pidettäisiin voimassa olevan vesilain 1 luvun 22 a §:n tavoin myös asetuksessa säädettyjen, eräiden yleisesti vaarallisten aineiden ja yhdisteiden päästämistä pohjaveteen tai sellaista menettelyä, joka voi johtaa aineiden pääsyyn pohjaveteen. Yleinen kielto johtaa eräitä aineita maaperään olisi tällöin varsinaista pilaamiskieltoa ankarampi, koska pohjaveden pilaantumisen todellisesta vaarasta ei näissä tapauksissa tarvitsisi esittää selvitystä. Asetus voisi kuitenkin koskea vain asianomaisessa EY:n direktiivissä tarkoitettuja toimenpiteitä.

9 §. Merta koskevat erityiset kiellot. Pykälä vastaisi nykyisiä vesilain 1 luvun 18 a §:n ja 20 c §:n säännöksiä. Sen 1 ja 2 momentin mukaan eräät merta yleisesti pilaavat toimet olisivat kokonaan kiellettyjä. Tällaisia toimenpiteitä olisivat avomeriyksikön tai vastaavan upottaminen aluevesirajan sisäpuolelle ja jätteiden dumppaus siten, että siitä aiheutuisi merensuojelulaissa tarkoitettua meren pilaantumista. Avomeriyksikkö on määritelty merensuojelulaissa.

Pykälän 3 momentin mukaan ehdotonta kieltoa ei sovellettaisi lumenkaatopaikkoihin tai vastaavaan lumen kaatamiseen mereen. Koska tällainen toiminta voi aiheuttaa roskaantumista tai paikallista vesien pilaantumista, voitaisiin toimintaan edellyttää ympäristölupaa vesistön pilaantumisen vuoksi lain 28 §:n 2 momentin 1 kohdan perusteella tai soveltaa jätelain 19 §:n mukaista roskaamiskieltoa.

Ruoppausmassan sijoittamisesta ja läjittämisestä säädettäisiin edelleen vesilaissa. Ruoppaukseen liittyvä läjittäminen mainittaisiin pykälässä erityisenä poikkeuksena, jottei sitä toimintana rinnastettaisi dumppaukseen.

2 luku. Asetukset ja määräykset

10 §. Yleiset perusteet. Valtioneuvoston asetukset olisivat lain keskeinen sääntelykeino. Pykälä sisältäisi yleiset periaatteet asetusten antamiseen.

Valtioneuvoston toimivaltuudet kattaisivat nykyisin eri ympäristönsuojelulaeissa olevat toimivaltuudet yleisten normien antamiseen. Valtioneuvoston asetuksenantovaltaa ei olisi kuitenkaan sidottu yleisesti esimerkiksi yksilöityjen Euroopan yhteisön direktiivien täytäntöönpanoon.

Ympäristöelementtikohtaisista valtuutussäännöksistä luovuttaisiin. Käytännössä kuitenkin ympäristön laatunormeja jouduttaisiin antamaan edelleen elementtikohtaisesti sekä päästönormeja annettaisiin erikseen ilmapäästöille, vesipäästöille, melupäästöille ja jätteille. Huomattava osa EY:n ympäristönsuojelun sääntelystä tullee säilymään pitkään sektorikohtaisena.

Ympäristönsuojelulain nojalla annettavat valtioneuvoston asetukset voitaisiin antaa alueellisesti rajattuina. Säännösten sisältö voisi tällöin vaihdella eri puolilla Suomea noudattaen lähinnä alueellisia hallinnollisia rajoja. Säännökset voisivat lisäksi olla erilaisia teollisuuden eri toimialoilla.

Pykälän 1 momentin mukaan asetuksia voitaisiin antaa ympäristön pilaantumisen ehkäisemiseksi ja vähentämiseksi. Samassa asetuksessa voitaisiin antaa sitovia ja ohjeellisia säännöksiä. Sitovia säännöksiä on noudatettava sellaisenaan, mutta ohjeelliset säännökset tulee ottaa huomioon sovellettaessa lain joustavia säännöksiä esimerkiksi lupaharkinnassa. Valtioneuvoston yleisistunnossa annettavia ohjeellisia asetuksia voisivat olla erityisesti ympäristön laatutasoa kuvaavat ohjearvot, joilla on ollut esimerkiksi ilmansuojelussa ja meluntorjunnassa varsin tärkeä merkitys.

Pykälän 2 momentin mukaan asetuksia annettaessa olisi otettava huomioon lain 4 §:ssä säädetyt yleiset periaatteet ja 5 §:ssä säädetyt velvollisuudet sekä soveltuvin osin 6 §:ssä säädetyt ympäristön pilaantumisen vaaraa aiheuttavan toiminnan sijoittumista koskevat yleiset vaatimukset.

Pykälän 3 momentin mukaan ennen asetusten antamista asianomaisille viranomaisille ja eri etutahoille varattaisiin tilaisuus lausua käsityksensä niistä. Säännös vastaisi hyvän säädösvalmistelun periaatteita. Samalla korostettaisiin valmistelun avoimuutta. Viranomaisia olisivat eri ministeriöt sekä asiantuntijaviranomaiset. Säännöksessä tarkoitettuja tahoja olisivat lähinnä erilaiset etujärjestöt, joiden jäsenistön toimintaan asetus voisi vaikuttaa tai joiden asemaan tai ajamaan etuun säänneltävä toiminta olennaisesti voisi vaikuttaa.

11 §. Ympäristön laatu ja päästöt. Pykälän 1 kohdan mukaiset asetukset ympäristön laadusta voisivat koskea muun muassa ilmanlaatua, eri toimintojen aiheuttamia melutasoja ja vesille asetettavia yleisiä laatuarvoja. Vastaavan sisältöinen valtuutussäännös on voimassa olevassa ilmansuojelulaissa, meluntorjuntalaissa ja vesilaissa. Laatuarvot perustuvat tyypillisesti minimidirektiiveihin. Esimerkiksi valmisteilla olevissa ilmansuojelun tytärdirektiiveissä epäpuhtauksille määritettäisiin raja-arvoja. Ohjearvojen antaminen jäisi jäsenvaltioiden omaan harkintaan.

Laatua koskevat asetukset voisivat olla numeerisesti ilmoitettuja raja- tai ohjearvoja tai sanallisesti määriteltyjä tavoitteita. Ympäristön laatutason kuvaus on usein varsin kiinteästi sidoksissa laatuarvon valvontaan. Tällöin on perusteltua antaa samalla asetuksessa myös mittaustapaa ja tarkkailua koskevat säännökset. Säännöksiä voitaisiin antaa myös vesistövaikutusten tarkkailua koskevista yleisistä periaatteista. Ohjeet tarkkailun yleisestä järjestämisestä voitaisiin antaa myös ympäristöministeriön asetuksessa.

Ympäristön laatua koskevilla valtioneuvoston asetuksilla voitaisiin asettaa raja-arvoja, ohjearvoja, tavoitearvoja, kynnysarvoja ja erilaisia vertailuarvoja. Raja-arvot olisivat sitovia normeja, joiden ylittäminen olisi kielletty. Lupaharkinnassa raja-arvojen ylittymistä voidaan käyttää ehdottomana luvan myöntämisen esteenä tai lupamääräyksinä päästöjä mitoitettaessa. Ilmansuojelulain nojalla on annettu raja-arvot ja kynnysarvot eräille epäpuhtauksille. Vesien laatua koskevat raja-arvot liittyvät yleensä vesien käyttötarkoitukseen.

Ohjearvot olisivat luonnontieteelliseen tai epidemiologiseen tietoon perustuvia laatuarvoja, joiden ylittäminen on todettu haitalliseksi väestön terveydelle tai luonnolle. Ohjearvoja käytettäisiin ympäristönsuojelulain ja muiden säädösten mukaisessa suunnittelussa ja myös lain ennakkovalvonnassa päästöjen mitoitusperusteena. Ohjearvoja on annettu ilman epäpuhtauksille ja melutasoille.

Tavoitearvot olisivat pitkän aikavälin tavoitteita, joiden saavuttaminen estäisi esimerkiksi kriittisen kuormituksen ylittymisen. Tavoitearvoja on annettu ilman epäpuhtauksille ja laskeumalle.

Kynnysarvot olisivat laatuarvoja, joiden ylittymisestä aiheutuu välitön toimintavelvollisuus viranomaiselle, kuten tiedottamis- tai seurantavelvollisuus. Kynnysarvoja on annettu alailmakehän otsonipitoisuuksille.

Pykälän 2 kohdan mukaiset asetukset koskisivat erilaisia päästöarvoja sekä päästöjen rajoittamista. Päästöraja-arvojen lisäksi olisi mahdollista antaa säännöksiä, jotka määriteltäisiin sanallisesti ja tavoitteellisesti. Vastaavia valtuutussäännöksiä on ilmansuojelulaissa, meluntorjuntalaissa sekä vesilaissa.

Yleensä mittausmenetelmiä koskevat säännökset tulisi antaa samalla päästömääräysten kanssa. Jos päästöarvo ilmoitetaan tilastollisesti, käytettävästä menetelmästä tulee säätää samalla.

Päästöarvot ilmoitettaisiin sitovina tai ohjeellisina. Ohjearvoja voitaisiin käyttää esimerkiksi määriteltäessä eräänlaisia parhaan käyttökelpoisen tekniikan vaatimuksen mukaisia päästöraja-arvoja eri toiminnoille.

Päästöarvona voitaisiin esittää aineiden pitoisuuksia päästöissä, ominaiskuormitusarvoja tai prosentuaalisesti ilmaistuja puhdistustehovaatimuksia. Tällaisia päästömääräyksiä on annettu eri toimintojen ilmapäästöille ja eri yhdisteiden johtamisesta tai päästämisestä vesiin annetuilla valtioneuvoston päätöksillä. Päästörajoituksista, joihin sisältyy laitteille tai niiden käyttämiselle asetettuja rajoituksia, on säädetty ilman suojelemiseksi esimerkiksi yhdyskuntajätteitä polttavien laitosten aiheuttaman ilman pilaantumisen ehkäisemiseksi ja eri päätöksissä jäteveden puhdistuslaitteiden ja näiden laitteiden tasosta. Päästöarvoja voitaisiin antaa myös vertailuarvoina. Vertailuarvojen perusteella pyrittäisiin varmistamaan esimerkiksi jonkin teknisen ratkaisun toimivuus, mutta arvoja ei käytettäisi suoranaisina päästörajoina. Vertailuarvoja on annettu ilmansuojelulain nojalla haihtuvien hiilivetyjen päästöjen estämiseksi.

Eri ympäristöelementteihin kohdistuvien päästöarvojen käytännön ohjausvaikutus vaihtelee Suomessa. Erityisesti vesipäästöjä koskevia raja-arvoja on pidetty lähinnä vähimmäisvaatimuksina. Päästöarvot ovat perustuneet jo lähtökohdiltaan vanhentuneisiin EY:n direktiivien raja-arvoihin. Sen sijaan ilmapäästöjen raja-arvoja on Suomessa pidetty lähtökohtaisesti samanaikaisesti vähimmäis- ja enimmäisarvoina.

Päästöjen rajoittamiseen liittyen yleisiä säännöksiä voitaisiin antaa myös päästörajojen valvonnasta. Tällaiset säännökset voisivat koskea esimerkiksi päästöjen mittausmenetelmiä ja raportointia.

Pykälän 3 kohdan mukaan voitaisiin kieltää eräät erityisen vaarallisten aineiden päästöt. Vastaava valtuutussäännös päästöistä ympäristöön on ilmansuojelulaissa ja vesilaissa. Päästöjen kieltämisestä viemäriin vastaava valtuutussäännös on vesilaissa. Asetus koskisi ainoastaan sellaisia päästöjä, jotka voidaan osoittaa vaarallisiksi, kuten toksisia aineita, karsinogeenejä ja mutageenejä. Päästörajoja on annettu ilmapäästöille ja vesipäästöille.

Pykälän 4 kohdan mukaan voitaisiin kieltää melun aiheuttaminen tiettyinä aikoina tai edellyttää vastaavaa melun rajoittamista. Vastaava säännös on meluntorjuntalaissa.

Pykälän 5 kohdan mukaan voitaisiin antaa asetuksia lietepäästöistä ja lietteen sijoittamisesta. Terveydelle tai ympäristölle vaarallisia aineita sisältävän lietteen ympäristöön päästäminen voitaisiin myös kieltää. Valtuutussäännös koskisi erityisesti puhdistamolietteen päästämistä vesistöön tai sen käyttämistä maataloudessa. Vastaava valtuutussäännös on vesilaissa, jonka nojalla on annettu päästökieltoja. Säännöksessä tarkoitettaisiin lietteellä myös sakokaivolietettä sekä karjan lietelantaa. Sen sijaan esimerkiksi jätevesien umpisäiliön tai eläinsuojan virtsakaivon jätettä pidettäisiin lähinnä jätevetenä, jonka päästämisestä ympäristöön voitaisiin säätää pykälän 2 kohdan nojalla.

Pykälän 6 kohdan mukaan annettaisiin asetuksia maataloudesta peräisin olevien nitraattien päästämisestä vesiin. Säännös on tarpeen EY:n nitraattidirektiivin mahdollisten muutosten täytäntöönpanemiseksi. Lisäksi valtioneuvosto voisi antaa asetuksia muista maatalouden vesiensuojelutoimista. Asetus koskisi maataloudessa noudatettavia hyviä tuotantotapoja, viljelymenetelmiä, karjatalouden lannankäsittelyä ja vastaavia toimia. Asetuksissa voitaisiin antaa yleiset vähimmäisvaatimukset vesiensuojelutoimille. Vesiensuojelutoimien yksityiskohtaisia määräyksiä laadittaessa tulee ottaa huomioon maatalouden ympäristötukijärjestelmä ja kuinka sen avulla voidaan edistää ympäristönsuojelua vapaaehtoisin toimin.

12 §. Eräät toiminnot. Pykälässä koskisi asetuksenantovaltuuksia eräiden toimintojen ympäristönsuojeluvaatimuksista. Pykälässä tarkoitettujen toimintojen sääntely voisi perustua myös 11 §:n nojalla annettuun asetukseen, mutta 12 §:ssä olisi eräitä toimintoja koskevia tarkempia valtuuksia.

Pykälän 1 kohdassa tarkoitetut toiminnat olisivat osittain hajapäästöluonteisia. Osa mainituista toiminnoista olisi ympäristöluvanvaraisia, mutta tällaisia toimintoja ei voida kaikilta osin säännellä luvalla.

Asetukset koskisivat lähinnä päästöjen estämistä laitteilla tai muilla teknisillä toimilla, koska päästöraja-arvojen määrittely tällaisille toiminnoille on vaikeaa. Asetukset voisivat koskea myös toiminnan sijoittumisen ympäristönsuojeluvaatimuksia, kuten etäisyysvaatimuksia lähimpään toiminnan häiritseväksi kokevaan kohteeseen tai teknisiä sijoittu- misedellytyksiä pohjavesialueilla. Esimerkiksi vanhoja lääkintöhallituksen antamia, turkistarhoja koskevia etäisyysohjeita on jo nykyisellään käytetty lupakäytännössä ohjeellisesti.

Pykälän 2 kohta koskisi eräitä toimintoja, kuten kivenmurskausta, asfalttiasemia, polttonesteiden jakeluasemia ja teholtaan alle 10 megawatin energialaitoksia, jotka on usein teknisesti pitkälle yhdenmukaistettuja. Lisäksi säännös koskisi näihin rinnastettavia toimintoja, joiden ympäristönsuojelutoimet ovat yleensä toteutettu teknisesti samankaltaisesti. Pykälän 1 kohdan tapaan asetukset voisivat koskea menetelmiä, laitteita, rakennuksia ja rakennelmia sekä sijoittumista. Asetuksella voitaisiin korvata vakiintuneesti käytettäviä lupamääräyksiä. Luvalla varmistetaan käytännössä ennen muuta toiminnan sijoittumisen hyväksyttävyys naapuruussuhteiden ja pohjavesien suojelun kannalta.

Pykälän 3 kohdan mukaan valtioneuvosto voisi antaa asetuksia haihtuvien hiilivetyjen päästöjen vähentämisestä. Asetukset annettaisiin toimialakohtaisesti tai toiminnoittain, joilla tarkoitettaisiin lähinnä EY:n haihtuvien orgaanisten yhdisteiden käyttöä teollisuudessa koskevassa direktiivissä VOC Solvent direktiivissä tarkoitettuja toimialoja, kuten metallien pintakäsittelyä, kirjapainoja sekä maalaamoita. Valtioneuvosto voisi antaa näille toimialoille tai toiminnoille direktiivin tarkoittamat päästömääräykset. Asetuksessa voitaisiin myös mahdollistaa toimintakohtaisten päästöjen vähennyssuunnitelmien käyttö. Samassa asetuksessa voitaisiin myös todeta, ettei lain 30 §:n nojalla eräisiin toimintoihin tarvittaisi yksistään hiilivetypäästöjen vuoksi hakea ympäristölupaa, jos toiminnanharjoittaja olisi sitoutunut toimialan kansalliseen ohjelmaan, päästöjen vähennysohjelmaan tai ne muutoin noudattaisivat päästörajoja.

Pykälän 4 kohdan mukaan voitaisiin antaa lisäksi asetuksia jätteen ammattimaisen hyödyntämisen tai käsittelyn ympäristönsuojeluvaatimuksista sekä valvonnasta. Tällaisia toimintoja olisivat muun muassa kaatopaikat sekä ongelmajätteiden polttolaitokset. Määräyksiä voitaisiin antaa esimerkiksi kaatopaikalla vastaanotettavan jätteen laadusta tai polttolaitoksen poltto-olosuhteista.

13 §. Moottoriajoneuvot, työkoneet ja laitteet. Pykälän 1 momentin 1 kohdan mukaan voitaisiin antaa joutokäyntiä koskevat rajoitukset, jotka täydentäisivät tieliikennelainsäädännön nojalla annettuja tieliikennealueita koskevia säännöksiä. Joutokäynnistä on annettu ilmansuojelulain nojalla määräykset muualla kuin tiealueella.

Pykälän 1 momentin 2 kohdan mukaan voitaisiin antaa asetuksia työkoneiden tai laitteiden pakokaasu- ja melupäästöistä. Asetuksia voitaisiin samalla antaa myös työkoneiden ja laitteiden markkinoille luovuttamisen edellytyksistä ja merkitsemisestä. Säännös vastaa ilmansuojelulakia ja meluntorjuntalakia. Työkoneilla tarkoitetaan pääasiassa muualla kuin tiealueilla käytettäviä koneita ja työkaluja. Laitteita olisivat muun muassa äänenvahvistimet ja muut vastaavat laitteet. Tieliikenteessä käytettäville ajoneuvoille ja traktoreille on annettu pakokaasu- ja melupäästörajat sekä savutusraja-arvo tieliikennelain (267/1981) nojalla. Moottoriveneiden melupäästöille on annettu raja-arvot vesiliikennelain nojalla. Meluntorjuntalain nojalla on annettu melupäästörajat rakennuskoneille ja -laitteille sekä ruohonleikkureille. Päästöihin liittyy myös koneiden merkintäjärjestelmä. Koneiden ja laitteiden energiamerkintä perustuisi sen sijaan laitteiden energiatehokkuudesta annettuun lakiin (1241/1997).

Pykälän 2 momentin mukaan asetuksessa voitaisiin samalla säätää, että työkoneen tai laitteen markkinoille luovuttajan tulee hankkia tyyppihyväksyntä tai muutoin osoittaa tarkemmin säädetyllä tavalla vaatimusten täyttyminen ennen markkinoille luovuttamista. Vaatimus voisi perustua vain asianomaiseen direktiiviin. Tällaisia direktiivejä on annettu useille eri kone- tai laiteryhmille. Valmisteilla oleva niin sanottu laitedirektiivi korvaisi vanhat ympäristömelua koskevat direktiivit.

Tyyppihyväksyntää edellytetään ilmansuojelulain nojalla eräiltä koneilta pakokaasupäästöjen vuoksi. Tyyppihyväksyntää varten tarvittavat tyyppitarkastukset suorittaa ilmoitettu laitos tyyppihyväksyntäviranomaisen puolesta. Meluntorjuntalain nojalla annetuissa valtioneuvoston päätöksissä edellytetään ennen markkinoille luovuttamista ilmoitetun laitoksen tyyppitarkastusta. Koneen tai laitteen vaatimuksenmukaisuus voidaan osoittaa ilmoitetun laitoksen todistuksella tai laitteen valmistajan tai maahantuojan itsensä antamalla vakuutuksella. Pykälä vastaisi siten nykyistä lainsäädäntöä, mutta se olisi kuitenkin täsmällisempi kuin voimassa olevat valtuutussäännökset.

14 §. Maaperä. Pykälä vastaisi jätelain valtuutussäännöstä saastuneen maaperän sääntelystä.

Pykälän 1 kohdan nojalla voitaisiin antaa asetuksia maaperässä olevien haitta-aineiden suurimmista sallituista pitoisuuksista. Asetuksia voitaisiin antaa erityisesti siitä, milloin maaperä on pilaantunut siinä määrin, että sen puhdistaminen on tarpeen. Käytännössä pilaantunut maaperä olisi aihetta puhdistaa, kun alueen käyttömuoto muuttuu esimerkiksi teollisuuskäytöstä asuinkäyttöön. Teollisuusalueen pilaantunut maaperä on puhdistettava, jos pilaantuminen on mahdollisesti leviämässä tai siitä aiheutuu muutoin vaaraa terveydelle tai ympäristölle. Pilaantuneen maaperän puhdistukseen liittyviä rajaarvoja ja ohjearvoja valmistellaan parhaillaan.

Pykälän 2 kohdan mukaan valtioneuvosto voisi antaa asetuksia maa-ainesten käsittelystä, eristämisestä, puhdistamisen teknisistä vaatimuksista, puhdistusmenetelmistä sekä tarkkailusta ja valvonnasta.

15 §. Aineet, valmisteet ja tuotteet. Pykälän 1 momentin mukaan voitaisiin antaa asetuksia aineista, valmisteista ja tuotteista, joiden käytöstä syntyvistä päästöistä voisi aiheutua haittaa terveydelle tai ympäristölle. Säännöksellä pyrittäisiin ehkäisemään päästöjä tai vaikuttamaan päästöjen koostumukseen. Sen sijaan esimerkiksi kemikaalien haittojen ehkäisemisestä säädettäisiin muutoin kemikaalilaissa.

Pykälän 1 momentin 1 kohdan mukaan asetuksia voitaisiin antaa aineen, valmisteen tai tuotteen valmistuksen, maahantuonnin, maastaviennin, luovuttamisen ja käytön rajoittamisesta tai kieltämisestä. Vastaava valtuutussäännös on ilmansuojelulaissa. Tällaisia säännöksiä on annettu muun muassa otsonikerrosta vahingoittavien aineiden käyttämisestä. Säännökset on voitu antaa myös siten, että ne koskevat erilaisia käyttötapoja.

Pykälän 1 momentin 2 kohdan mukaan voitaisiin antaa asetuksia aineen, valmisteen tai tuotteen koostumuksesta. Vastaava valtuutussäännös on ilmansuojelulaissa. Tällaisia säännöksiä on annettu esimerkiksi polttoaineiden laatuvaatimuksista.

Pykälän 2 momentissa todettaisiin, että erityisesti kemikaaleja koskevista rajoituksista säädettäisiin lisäksi kemikaalilain nojalla sekä tuotteiden turvallisuudesta tuoteturvallisuuslain nojalla. Lisäksi jätteistä voidaan antaa vastaavantapaisia säännöksiä jätelain nojalla. Tarvittaessa asetus voitaisiin antaa nykyiseen tapaan yhdessä näiden lakien ja ympäristönsuojelulain nojalla.

16 §. Muut asetukset. Pykälällä pyritään varmistamaan kansainvälisten ympäristösopimusten ja EY:n lainsäädännön muodollisten täytäntöönpanovaatimusten huomioon ottaminen, jos lain 11―15 §:n valtuutussäännökset olisivat riittämättömiä. Asetuksia voitaisiin antaa luvan tarkistamisesta ja voimassaolosta ja lupaan otettavista määräyksistä. Asetukset voivat toisaalta liittyä varsin teknisiin yksityiskohtiin sekä muihin sellaisiin seikkoihin, jotka saattavat olla lupakäytännössä muutoin vakiintuneita. Vastaava säännös on ilmansuojelulaissa. Säännöksen mukaan voitaisiin myös antaa tarvittaessa kansainvälisistä merensuojelusopimuksista johtuvia asetuksia, jotka voivat koskea esimerkiksi öljyn ja kaasun etsintää ja porausta koskevia vaatimuksia ja rajoituksia.

17 §. Poikkeuksen myöntäminen. Pykälän 1 momentissa mahdollistettaisiin poikkeaminen valtioneuvoston asetuksesta, jos asetuksessa on tästä säännös. Poikkeuksen myöntäisi ympäristöministeriö. Käytännössä erityisesti aineiden, tuotteiden ja koneiden sääntelyyn voi liittyä näkökohtia, jotka edellyttävät muutoin tarpeellisesta yleisestä asetuksesta poikkeamista. Vastaava poikkeamismahdollisuus on ilmansuojelulaissa.

Pykälän 2 momentin mukaan ympäristöministeriö voisi myöntää poikkeuksia otsonikerrosta heikentävistä aineista annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 3093/94 noudattamisesta. Vastaava valtuutus on ilmansuojelulaissa.

Poikkeukset myönnettäisiin 3 momentin mukaan hakemuksesta ja niihin sovellettaisiin normaalia hallintomenettelyä. Ennen päätöksen tekemistä ministeriön tulisi varata tilaisuus tulla asiassa kuulluksi asianosaisille sekä niille, joilla on lain 92 §:n mukaisesti oikeus asian vireillepanoon. Käytännössä tiedoksianto olisi yleistiedoksianto kuulutuksena.

Pykälän 4 momentissa todettaisiin, että yhteistoteutuksessa myönnettävästä poikkeuksesta säädetään 111 §:ssä.

18 §. Talousjätevedet. Ympäristöministeriö voisi antaa asetuksia vesikäymälän jätevesien, yksityistalouksien pesuvesien ja pienimuotoisten toimintojen talousjätevesien käsittelemisestä yleisten vesiensuojelutavoitteiden edistämiseksi. Asetukset voisivat liittyä myös karjasuojien talousjätevesien, kuten maitohuoneiden jätevesien, käsittelyyn. Asetuksilla täydennettäisiin ja täsmennettäisiin lain 103 §:n vaatimuksia. Säännös ei koskisi varsinaisesti yleiseen viemäriin johdettavien jätevesien käsittelyä.

Asetukset voisivat sisältää herkkyydeltään erilaisille alueille eritasoisia päästövaatimuksia puhdistuslaitteistoille. Vaatimusten täytäntöönpano edellyttäisi käytännössä, että kunnat määrittelisivät ympäristönsuojelumääräyksillä alueita, joilla vaatimukset tulisi täyttää. Asetuksilla taattaisiin riittävän siirtymäajan kuluessa, että yleiset vesiensuojelun tavoitteet voidaan saavuttaa koko maassa, vaikka kuntien ympäristönsuojelumääräyksiä tai 103 §:n nojalla tapauskohtaisia määräyksiä ei annettaisi.

Asetuksessa voitaisiin antaa myös ohjeellisia laitteistokuvauksia ja näille laitteistoille erityisiä päästötasovaatimuksia. Samoin voitaisiin antaa tarvittavia ohjeita imeytysalueen rakenteesta, ominaisuuksista ja laajuudesta jätevesien laatu ja määrä huomioon ottaen. Säännöksiä ja ohjeita voitaisiin lisäksi antaa laitteiden kunnossapidosta, kuten puhdistustehon valvonnasta sekä lietteen poistamisesta säännöllisesti saostuskaivoista ja umpisäiliöistä.

19 §. Kunnan ympäristönsuojelumääräykset. Kunnan ympäristönsuojelumääräykset olisivat uusi ohjauskeino. Voimassa olevan vesilain 1 luvun 21 §:n nojalla vesioikeus on kuitenkin voinut antaa vesien suojelemiseksi lakia ankarampia määräyksiä alueellisesti kohdistettuina. Tällaisia määräyksiä on kuitenkin annettu vain vähän ja säännös kumottaisiin. Myös terveydensuojelulain 51 §:n nojalla on voitu antaa alueellisesti kohdennettuja määräyksiä esimerkiksi lannan levityksen rajoituksia pohjavedenottamon suojaamiseksi.

Ympäristönsuojelumääräyksiä vastaavia kunnallisia sääntöjä ovat jätehuoltomääräykset, rakennusjärjestykset ja terveydensuojelujärjestykset. Lisäksi yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämiseksi annetuissa järjestyssäännöissä on voinut olla ympäristönsuojelua sivuavia määräyksiä esimerkiksi jätteiden poltosta ja melua aiheuttavista töistä. Myös kaavamääräykset voivat koskea ympäristönsuojelua.

Koska valtioneuvoston antamat ympäristönsuojelua koskeva asetukset ovat usein yleisluontoisia, olisi tarpeen voida antaa niitä täydentäviä ja käytännön tilanteita selventäviä paikallisia määräyksiä. Ympäristönsuojelumääräyksillä tarkennettaisiin yleisesti hyväksyttäviä velvoitteita tarpeettoman haitan ehkäisemiseksi, jolloin niiden mahdollinen vaihtelu eri kunnissa ei muodostuisi ongelmaksi kansalaisten tiedon saannin ja oikeusturvan kannalta.

Pykälän 1 momentin mukaan ympäristönsuojelumääräyksiä voitaisiin antaa lain täytäntöönpanemiseksi. Määräykset tulisi perustaa lain säännöksien tai sen nojalla annettujen säädösten konkretisointiin ympäristön suojelemiseksi paikallisesti. Määräysten antaminen olisi tarpeetonta, jos ympäristön pilaantumista ei aiheutuisi noudatettaessa muutoin riittäviä ympäristönsuojelutoimia.

Määräykset eivät voisi koskea puolustusvoimien toimintaa. Puolustusvoimien ympäristönsuojelua kehitetään yhtenäisesti koko valtakunnassa. Lisäksi esimerkiksi voimassa oleva meluntorjuntalaki ei koske puolustusvoimien toimintaa.

Määräykset voitaisiin antaa koko kuntaa tai vain sen osaa koskevina. Esimerkiksi melua saattaa olla tarpeen säännellä taajaan rakennetuilla alueilla tai virkistysalueilla, mutta ei välttämättä muualla. Vesistöjen rannalla lomarakentaminen sekä maa- ja metsätalous aiheuttavat omia sääntelytarpeita.

Määräyksiä voitaisiin antaa vain muusta kuin ympäristönsuojelulain mukaan luvan- tai ilmoituksenvaraisista toimista. Lain 60 §:n mukaan kunta voisi kuitenkin antamalla yleisiä määräyksiä samalla määrätä, ettei erityisen häiritsevää melua aiheuttavasta tapahtumasta tai työstä tarvitsisi tehdä ilmoitusta. Kunta voisi näin rajata ilmoitusvelvollisuuden koskemaan vain merkityksellistä haittaa aiheuttaviin tapahtumiin ja töihin. Vaikka määräykset voisivat koskea vain muita kuin luvan- tai ilmoituksenvaraisia toimintoja, niiden noudattaminen voisi silti tosiasiallisesti vähentää tarvetta soveltaa lain lupa- ja ilmoitusmenettelyjä.

Määräysten tulisi kohdistua selkeästi rajattuihin toimintoihin tai yleisiin käyttäytymistapoihin, joita ei voida muutoin säädellä. Esimerkiksi tieliikenteen tai ilmailuliikenteen ohjauksesta tai rataverkon nopeusrajoituksista ei voitaisi antaa määräyksiä kunnan ympäristönsuojelumääräyksillä.

Määräykset antaisi kunnanvaltuusto. Valtuuston toimivalta voitaisiin periaatteessa tältä osin myös siirtää kuntalain (365/1995) säännösten mukaisesti kuntayhtymän vastaavalle elimelle, jos tätä pidettäisiin tärkeänä esimerkiksi alueellisen yhdenmukaisuuden vuoksi.

Pykälän 2 momentin 1 kohdan mukaan määräyksiä voitaisiin antaa toimista, rajoituksista ja rakennelmista, joilla ehkäistään päästöjä ja niiden haitallisia vaikutuksia. Määräykset voisivat koskea jätevesien puhdistusmenetelmiä tai etäisyysvaatimuksia tietyn vesistön ranta-alueella, kiinteän polttoaineen käyttöä määrätyillä alueilla, ajoneuvojen pesun rajoittamista tietyillä alueilla ja öljyn erotuskaivojen edellyttämistä pesupaikoilla sekä muita vastaavantapaisia seikkoja.

Kunnan ympäristönsuojelumääräykset voitaisiin yksilöidä alueellisesti talousjätevesien puhdistusvaatimusten osalta. Tällaisissa määräyksissä voisi olla tarvittaessa ajoitusmääräyksiä olemassa olevien laitteistojen tason parantamiselle.

Pykälän 2 momentin 2 kohdan nojalla voitaisiin antaa erilaisia yleisiä määräyksiä tilapäisestä erityisen häiritsevän melun tai tärinän torjunnasta. Määräykset voisivat koskea esimerkiksi konserttien järjestämistä kaupunkien keskusta-alueilla, katutöitä, sähköisten äänenvahvistimien käyttöä ja muita vastaavia toimia. Käytännössä määräykset voitaisiin rajoittaa koskemaan poikkeuksellisia kellonaikoja. Määräyksiä voitaisiin antaa myös esimerkiksi melua aiheuttavien töiden tiedottamisesta haittaa mahdollisesti kärsiville.

Määräyksiä voitaisiin 2 momentin 3 kohdan mukaan antaa toimintojen sijoittamisen ympäristönsuojelullisista edellytyksistä asemakaava-alueen ulkopuolella. Niillä voitaisiin rajoittaa esimerkiksi polttoainesäiliöiden sijoittamista pohjavesien muodostumisalueille tai vesistöjen läheisyyteen.

Pykälän 2 momentin 4 kohdan nojalla voitaisiin kieltää jätevesien johtaminen maahan esimerkiksi tiheän ranta-asutuksen alueilla tai pohjavesialueilla. Määräykset voisivat koskea myös vesikäymälän rakentamisen kieltoa ja umpikaivojen käyttöä.

Pykälän 2 momentin 5 kohdan nojalla voitaisiin määritellä kunnassa ne alueet, joilla lannoitteiden, lannan ja ympäristölle haitallisten aineiden käyttöä olisi rajoitettava. Säännös koski erityisesti ravinteiden aiheuttamien haittojen ehkäisyä, mutta määräykset voisivat lisäksi liittyä esimerkiksi torjunta-aineiden käytön rajoittamiseen.

Määräyksiä voitaisiin 2 momentin 6 kohdan nojalla antaa lisäksi tietojen antamisesta ympäristönsuojeluviranomaiselle. Tietoja voitaisiin edellyttää esimerkiksi maanalaisista öljysäiliöistä ja vesikäymälöistä, joita ei ole liitetty viemäriin.

Kunnan ympäristönsuojeluviranomainen voisi myöntää poikkeuksia määräyksistä. Poikkeamismenettelystä ja poikkeamisen edellytyksistä voitaisiin antaa tarkempia määräyksiä. Poikkeus käsiteltäisiin noudattaen hallintomenettelyä, jolloin esimerkiksi naapureita olisi tarpeen mukaan kuultava. Päätökseen saisi hakea muutosta siten kuin laissa säädetään muutoksenhausta ympäristönsuojeluviranomaisen päätöksestä.

Ympäristönsuojelumääräykset annettaisiin kuten muut kunnalliset säännöt. Menettelystä säädettäisiin tarkemmin pykälän 4 momentissa. Ennen määräysten antamista alueelliselle ympäristökeskukselle sekä työvoima- ja elinkeinokeskukselle tulisi varata tilaisuus antaa asiassa lausunto. Kunnan sisäisessä määräysten valmistelussa tulisi varmistua asiantuntijaviranomaisten, erityisesti terveydensuojeluviranomaisten, näkemysten huomioon ottamisesta. Määräysluonnoksista tulisi tiedottaa hallintomenettelylain 13 §:n mukaisesti. Hyväksymistä koskeva päätös olisi kuulutettava. Valitusaika määräysten hyväksymistä koskevasta päätöksestä alkaisi siitä kun kuulutus määräysten antamisesta olisi julkaistu. Valitus olisi lain 96 §:n 4 momentin mukaisesti kunnallisvalitus. Määräysten voimaantulosta tulisi tiedottaa tehokkaasti kuntalaisille. Määräykset tulisi lisäksi lähettää tiedoksi alueelliselle ympäristökeskukselle.

Pykälän 5 momentissa säädettäisiin ympäristönsuojelumääräysten säädöshierarkkisesta asemasta. Ympäristönsuojelumääräys syrjäytyisi, jos myöhemmin annetaan ylemmänasteinen normi samasta asiasta. Esimerkiksi valtioneuvoston asetusta talousjätevesien puhdistamisesta tulisi noudattaa ylemmänasteisena normina, jos ympäristönsuojelumääräykset eivät johtaisi yhtä hyvään puhdistustasoon. Määräystä ei saisi antaa myöskään siten, että se olisi ristiriidassa ylemmänasteisen normin kanssa. Kuitenkaan esimerkiksi kadun ja eräiden yleisten alueiden kunnossa- ja puhtaanapidosta annetun lain mukainen puhtaanapitovelvollisuus ei estäisi antamasta määräyksiä ankarammasta velvollisuudesta katujen pölyämisen vähentämiseksi säädösten soveltamisalan erilaisuuden vuoksi.

Maatalouden vesiensuojelua koskevia, 11 §:n 6 kohdan nojalla annetussa asetuksessa säädettyjä vaatimuksia ankarampia määräyksiä voitaisiin antaa vain ympäristön erityisen pilaantumisen vaaran ehkäisemiseksi. Valtakunnallinen maatalouden vesiensuojelun vähimmäistason turvaaminen olisi mahdollista asetuksella, jossa olisi kuitenkin otettu huomioon erityistä suojelua edellyttävien alueiden määrittely kunnan ympäristönsuojelumääräyksillä. Valtioneuvoston asetuksella voitaisiin säätää perusteista, joilla kunta voisi antaa tarvittavia määräyksiä. Asetuksessa voitaisiin tällöin säätää paitsi alueiden valinnan perusteista myös määräysten tasoon liittyvistä seikoista. Ympäristönsuojelumääräykset voisivat koskea lähinnä tärkeiden pohjavesialueiden ja poikkeuksellisen puhtaiden, erityisen herkkien pintavesien suojaamista tai muutoin esimerkiksi virkistyskäytön vuoksi erittäin tärkeiden pintavesien suojaamista. Määräyksiä annettaessa tulisi myös ottaa huomioon maatalouden ympäristötukijärjestelmä ja sen mukaan toteutettava vapaaehtoinen vesiensuojelu.

3 luku. Viranomaiset ja niiden tehtävät

20 §. Valtion viranomaiset. Pykälän 1 momentin mukaan lain yleinen johto-, ohjaus- ja kehittämistoimivalta kuuluisi ympäristöministeriölle. Ministeriö seuraisi ja ohjaisi lain soveltamista sekä edistäisi lain soveltamiskäytännön yhtenäisyyttä. Ympäristölupavirastoista annettavassa laissa säädettäisiin oikeusministeriön osallistumisesta virastojen toiminnan kehittämiseen.

Pykälän 2 momentin mukaan alueellinen ympäristökeskus ohjaisi ja edistäisi laissa tarkoitettujen tehtävien hoitamista alueellaan, valvoisi säännösten ja määräysten noudattamista sekä käyttäisi osaltaan ympäristönsuojelun yleisen edun puhevaltaa ympäristönsuojelulain mukaisessa päätöksenteossa. Alueellinen ympäristökeskus antaisi lausuntoja lupahakemuksista ja hakisi tarvittaessa muutosta kunnan ympäristönsuojeluviranomaisen tai ympäristölupaviraston tekemistä lupapäätöksistä ympäristönsuojeluedun turvaamiseksi.

21 §. Kunnan ympäristönsuojeluviranomainen. Kunnan lupa- ja valvontaviranomainen olisi kuntien ympäristönsuojelun hallinnosta annetun lain mukainen kunnan ympäristönsuojeluviranomainen.

Viranomaisen tehtäväkokonaisuus osoitettaisiin valtuuston päätöksellä jollekin kunnan monijäseniselle toimielimelle. Kuntien ympäristönsuojelun hallinnosta annetussa laissa säädettäisiin, että viranomaisen tulisi olla aina jokin muu monijäseninen toimielin kuin kunnanhallitus. Tehtävät soveltuisivat parhaiten toimielimelle, jolle ei kuuluu esimerkiksi ympäristöä kuormittavien toimintojen järjestäminen, kuten jätehuollon tai vesihuollon järjestäminen, elinkeinopolitiikka taikka energiantuotanto. Viranomaisen asema ja tehtäväkokonaisuus tulisi olla sellainen, että päätöksenteon itsenäisyys ei vaarannu. Viranomaisella tulisi olla käytössään myös riittävän asiantuntevia viranhaltijoita. Muista kuin lupa- ja valvontatehtävien kuulumisesta kunnalle säädettäisiin laissa erikseen.

Kunnan ympäristönsuojeluviranomainen käyttäisi osaltaan alueellisen ympäristökeskuksen ohella itsenäisesti yleistä ympäristönsuojelun puhevaltaa ympäristönsuojelulain mukaisessa päätöksenteossa. Puhevallan käyttö tarkoittaa itsenäistä muistutusoikeutta ja muutoksenhakuoikeutta. Kunnanhallitus ei voisi käyttää kuntalain 51 §:n mukaista otto-oikeutta asioissa, joissa viranomainen käyttää puhevaltaansa. Otto-oikeus ei muutoinkaan koskisi ympäristönsuojeluviranomaisen toimivaltaan kuuluvia lupa-, ilmoitus- ja hallintopakkoasioita. Puhevallan riippumattomuuden turvaaminen edellyttää myös, ettei kunnanhallitus osoita viranomaiselle sellaisia valmistelutehtäviä, jotka liittyvät kunnan rooliin toiminnanharjoittajana. Esimerkiksi kunnan jäteveden puhdistamon tai kaatopaikan lupa-asiassa toiminnanharjoittajan vastinetta tai valitusta ei saisi määrätä valmisteltavaksi kunnan ympäristönsuojeluviranomaisessa.

Pykälän 2 momentin mukaan toimielin voisi edelleen siirtää tehtävien hoidon tai päätösvaltansa alaiselleen viranhaltijalle kuntalaissa säädetyllä tavalla. Siirto edellyttäisi käytännössä, että viranhaltijalla tulisi olla riittävä asiantuntemus, eikä tällä saisi olla sellaisia muita tehtäviä, jotka vaarantaisivat päätöksenteon puolueettomuuden. Koska kyse olisi erityislain mukaisten tehtävien siirrosta, kuntalain oikaisumenettelyä ei sovellettaisi viranhaltijan tai jaoston tekemiin päätöksiin. Viranhaltijaan sovellettaisiin vastaavia säännöksiä kuin kunnan ympäristönsuojeluviranomaiseen.

22 §. Valvontaviranomaiset. Pykälän 1 momentin mukaan valvontaviranomaisia olisivat alueellinen ympäristökeskus ja kunnan ympäristönsuojeluviranomainen. Valvonta tarkoittaisi lain noudattamisen valvontaa eli laillisuusvalvontaa, joka on erotettava 20 ja 21 §:ssä tarkoitetusta yleisen edun puhevallan käytöstä.

Pykälän 2 momentissa todettaisiin lisäksi, että työsuojelu- ja terveydensuojeluviranomaiset hoitavat työkoneiden ja laitteiden markkinavalvontaa siten kuin 13 §:n nojalla annetussa asetuksessa säädetään. Esimerkiksi työkoneiden melumerkintöjä on tarkoituksenmukaista valvoa samalla kun muutoin valvotaan koneen työturvallisuusvaatimuksia. Markkinavalvontaa suorittavilla viranomaisilla olisi esimerkiksi valtuudet tarkastusten suorittamiseen 83 §:n nojalla, mutta hallintopakkoa koskevan määräyksen antaisi 87 §:n nojalla ympäristöministeriö.

Momentissa todettaisiin lisäksi, että tulli ja rajavartiolaitos valvoisivat omalla toimialallaan ympäristönsuojelulain säännöksiä. Nämä valvontatehtävät liittyisivät erityisesti aineiden, valmisteiden, tuotteiden, laitteiden vientiin ja tuontiin.

23 §. Ympäristölupaviranomaiset. Lupaviranomaisen tehtävät kuuluisivat ehdotuksen mukaan kunnan ympäristölupaviranomaiselle, alueelliselle ympäristökeskukselle ja ympäristölupavirastolle. Kunnan ympäristölupaviranomaisena olisi kunnan ympäristönsuojeluviranomainen.

Alueellisten ympäristökeskuksien ja ympäristölupavirastojen toimivaltajaosta säädettäisiin lain 31 §:ssä. Ympäristölupavirastot perustettaisiin erillisellä lailla, joka tulisi voimaan samanaikaisesti tämän lain kanssa. Samalla vesilakia muutettaisiin niin, että pääosa vesioikeuksien tehtävistä siirrettäisiin lupavirastoille. Virastot käyttäisivät itsenäistä päätösvaltaa sekä vesilain että ympäristönsuojelulain nojalla. Lukumääräisesti valtaosa lupaviraston tehtävistä olisi alkuvaiheessa vesilain mukaisia lupa-asioita. Ympäristölupavirastojen lukumäärästä, virastojen hallinnollisesta asemasta, ratkaisukokoonpanosta, henkilöstöstä ja asioiden käsittelystä säädettäisiin erikseen.

Pykälän 1 momentissa todettaisiin, että lupa-asioiden valmistelusta ja päätöksenteon organisoinnista alueellisessa ympäristökeskuksessa säädettäisiin erikseen. Lupa- ja valvonta-asioiden käsittelystä säädetään ympäristöhallinnosta annetun lain 4 §:n 5 momentissa ja sitä täsmennettäisiin alueellisista ympäristökeskuksista annetussa asetuksessa (57/1995). Lupatehtävät tulisi käsitellä itsenäisesti erillisessä yksikössä. Ympäristökeskuksen johtajalla ei olisi oikeutta ottaa lupa-asioita ratkaistavakseen.

24 §. Muut viranomaiset ja laitokset. Pykälän 1 momentin mukaan asetuksella voitaisiin säätää asiantuntijaviranomaisista ja laitoksista. Tällaisia viranomaisia ja laitoksia voisivat olla sosiaali- ja terveysministeriö ja Suomen ympäristökeskus sekä esimerkiksi Ilmatieteen laitos, Valtion teknillinen tutkimuskeskus, Kansanterveyslaitos, Merentutkimuslaitos, lääninhallitusten sosiaali- ja terveysosastot, Maatalouden tutkimuskeskus ja Metsäntutkimuslaitos toimialoillaan.

Asetuksella säädettäisiin tarkemmin asiantuntijaviranomaisten ja -laitosten tehtävistä. Suomen ympäristökeskus voitaisiin määrätä viranomaiseksi, joka ottaa vastaan ilmoituksia ja antaa tarvittavia todistuksia maahantuonnista ja viennistä otsonikerrosta heikentävistä aineista annetun EY:n neuvoston asetuksen mukaisesti.

Pykälän 1 momentissa säädettäisiin lisäksi ministeriölle valtuutus määrätä jokin asiantuntijaviranomainen tai -laitos toimimaan kansallisena vertailulaboratoriona. Vertailulaboratorio edistäisi ympäristöalan mittausten ja laskennan laadunvarmistusta. Vertailulaboratoriossa voitaisiin varmistaa esimerkiksi mittausmenetelmien ja -laitteiden luotettavuus ja mittaustulosten vertailukelpoisuus. Vertailulaboratorion nimeämistä edellyttää esimerkiksi EY:n neuvoston ilmanlaadun arvioinnista ja hallinnasta annettu direktiivi sekä mahdollisesti myös tulevaisuudessa eräät ilmapäästöjä koskevat direktiivit. Laboratorio voitaisiin nimetä myös muita tehtäviä varten, kuten vesistötarkkailun laadunvarmistusta varten.

Pykälän 2 momentin mukaan Ajoneuvohallintokeskus toimisi tyyppihyväksyntäviranomaisena siten kuin siitä erikseen asetuksella säädetään. Ajoneuvohallintokeskus toimii ilmansuojeluasetuksen mukaan eräiden työkoneiden pakokaasupäästöjen tyyppihyväksyntäviranomaisena, joten säännös vastaa voimassa olevaa ilmansuojelulainsäädäntöä. Säännös ei koskisi Ajoneuvohallintokeskuksen, Ilmailulaitoksen ja Ratahallintokeskuksen vastaavaa toimintaa, joka perustuu muuhun lainsäädäntöön.

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin niin sanottujen ilmoitettujen laitosten ja muiden todistuksia antavien laitosten sekä tyyppihyväksyntään liittyvän tarkastuslaitoksen nimeämisestä. Laitokset voisivat olla yksityisiä toiminnanharjoittajia, jotka täyttävät laitokselle asetuksella asetettavat tekniset vaatimukset. Nimeäminen voitaisiin myös peruuttaa, jos laitos ei enää pysty osoittamaan täyttävänsä säädettyjä vaatimuksia. Laitokset suorittavat teknisen mittauksen ja antavat siitä todistuksen, eikä niiden toimintaan muutoin liity varsinaista julkisen vallan käyttöä. Todistuksen antamisesta ei siten saisi valittaa toisin kuin esimerkiksi tyyppihyväksyntäviranomaisen kieltävästä päätöksestä. Laitosten puolueettomuudesta ja luotettavuuden osoittamisesta säädettäisiin tarkemmin asetuksella. Säännös vastaisi voimassa olevaa ilmansuojelu- ja meluntorjuntalakia, ja se on tarpeen EY:n asianomaisten työkone- ja laitedirektiivien täytäntöönpanemiseksi.

25 §. Ympäristön tilan seuranta. Pykälän 1 momentin mukaan kunnan tulisi huolehtia paikallisten olojen edellyttämästä tarpeellisesta ympäristön tilan seurannasta, kuten ilmanlaadun mittaamisesta ja melutilanteen seurannasta. Kunnanvaltuusto voisi antaa nämä tehtävät esimerkiksi kunnan ympäristönsuojeluviranomaisen tehtäväksi. Pääkaupunkiseudun kuntien osalta ilmanlaadun seuranta perustuu pääkaupunkiseudun yhteistyövaltuuskunnasta annetun lain (253/1985) 2 §:n 3 kohtaan, jonka mukaan ilmansuojelun seurantatehtävä kuuluu yhteistyövaltuuskunnalle. Säännöksessä tarkoitetut velvoitteet ovat ilmansuojelu- ja meluntorjuntalain mukaiset.

Alueelliset ja valtakunnalliset seurantatehtävät kuuluvat alueellisille ympäristökeskuksille ja Suomen ympäristökeskukselle ympäristöhallinnosta annetun lain nojalla. Näiden tehtävistä säädettäisiin erikseen. Voimassa olevan vesilain 12 luvun 20 §:n vesiensuojelua koskevasta suunnittelusta ja siihen liittyvästä raportoinnista säädettäisiin erikseen.

Pykälän 2 momentin mukaan ympäristön tilaa koskevat tiedot tulisi julkistaa ja niistä tulisi tiedottaa tarvittavassa laajuudessa esimerkiksi paikkakunnalla ilmestyvissä lehdissä julkaistuina uutisina, erillisinä tiedotteina tai julkaisuina.

26 §. Valtakunnalliset suunnitelmat ja ohjelmat. Pykälän 1 momentin mukaan EYlainsäädäntöön perustuvat kansalliset suunnitelmat ja ohjelmat hyväksyisi valtioneuvosto. Jos suunnitelma tai ohjelma koskisi useita hallinnonaloja ja niiden tehtävien tai toiminnan ohjaamista, asia ratkaistaisiin valtioneuvoston ohjesäännön mukaisesti yleisistunnossa. Muussa tapauksessa suunnitelmat ja ohjelmat hyväksyisi ympäristöministeriö, joka hyväksyisi myös ympäristöhallinnon omat suunnitelmat.

Pykälässä tarkoitettuja suunnitelmia olisivat muun muassa tiettyjen yhteisön vesiympäristöön päästettyjen vaarallisten aineiden aiheuttamasta pilaantumisesta annetun direktiivin 7 artiklassa tarkoitetut vesiensuojelua koskevat ohjelmat sekä yhdyskuntajätevesien käsittelystä annetun direktiivin 17 artiklassa tarkoitetut ohjelmat. Suunnitelmia ja ohjelmia saattaisivat olla myös tietyn toimialan tai toimintojen harjoittajien yhteisesti hyväksymät päästövähennyksiä koskevat suunnitelmat ja ohjelmat. Tällainen mahdollisuus ohjelmien käyttöön sisältyy esimerkiksi VOC Solvent -direktiiviin.

Pykälässä tarkoitettaisiin vain valtakunnallisia suunnitelmia, eikä se koskisi esimerkiksi EY:n ilmanlaadun puitedirektiivissä tarkoitettuja paikallisia suunnitelmia ilmanlaadun raja-arvojen ylittymisen ehkäisemiseksi.

Meluntorjuntalain 11 §:ää vastaavasta meluntorjuntaohjelmasta ei säädettäisi enää laissa. Ohjelman merkitys on jäänyt vähäiseksi ja käytännössä meluntorjuntaohjelmaa vastaavaa suunnittelua on sisällytettävä muun muassa liikennesuunnitteluun ja kaavoitukseen.

Ennen suunnitelmien ja ohjelmien hyväksymistä valtioneuvoston tulisi varata tilaisuus viranomaisille ja etutahoille lausua asiasta. Säännös vastaisi yleistä norminantoon liittyvää 10 §:n mukaista lausuntomenettelyä.

Pykälän 2 momentissa viitattaisiin jätelain mukaisiin alueellisiin ja valtakunnallisiin suunnitelmiin. Näistä säädettäisiin edelleen erikseen jätelaissa.

27 §. Ympäristönsuojelun tietojärjestelmä. Pykälässä säädettäisiin ympäristönsuojelun tietojärjestelmästä, sen pääasiallisesta sisällöstä, tietojen merkitsemisestä siihen sekä tietojen luovuttamisesta. Tietojärjestelmästä säätäminen lain tasolla perustuu yleisiin perusoikeuksiin liittyviin periaatteisiin, joiden mukaan henkilötietojen suojasta tulee säätää lailla.

Ympäristönsuojelun tietojärjestelmän tarkoitus on edistää lain täytäntöönpanoa, ja järjestelmä sisältäisi lain valvomiseksi tarpeellisia tietoja. Vesilain mukaiseen vesipäätösrekisteriin jäisivät nykyiseen vesikirjaan kuuluvat vesitaloushankkeita koskevat päätöstiedot.

Pykälän 1 momentin mukaan Suomen ympäristökeskus ja alueelliset ympäristökeskukset ylläpitäisivät tietojärjestelmää. Ympäristönsuojelun tietojärjestelmä olisi ympäristöhallinnon yhteiskäytössä. Esimerkiksi kansainväliset sopimukset edellyttävät erilaisia raportteja, joihin liittyvät perustiedot olisivat ympäristönsuojelun tietojärjestelmässä.

Pykälän 1 momentin 1―4 kohdassa lueteltaisiin tietojärjestelmän merkittävät tiedot. Ympäristönsuojelun tietojärjestelmä olisi kokonaisuus, joka koostuisi useista erilaisista, osin erillisistä tietokokonaisuuksista ja rekistereistä. Ympäristönsuojelun tietojärjestelmän ydin rakentuisi alueellisten ympäristökeskusten yhteiskäytössä olevaan kuormitus- ja valvontatietojärjestelmään eli niin sanottuun VAHTI-järjestelmään. Järjestelmään on merkitty ympäristölupamenettelylain lupia ja teollisuuden jätevesipäästöjä koskevat tiedot sekä näihin liittyviä seurantaraportteja. Tietojärjestelmään kuuluisivat myös jätevesipäästöjä koskevat voimassa olevan vesilain mukaan vesikirjaan merkityt tiedot, mistä säädettäisiin voimaanpanolaissa. Lupien lisäksi järjestelmään merkittäisiin tietoja lain 10 luvussa tarkoitetuista ilmoituksista. Myös jätelain mukainen jätetiedosto olisi osa ympäristönsuojelun tietojärjestelmää.

Jätetiedostoon merkinnän edellytyksistä ja oikeusvaikutuksista säädettäisiin edelleen jätelaissa. Tietojärjestelmään merkittäisiin myös ympäristön tilan seurantaa koskevat tiedot.

Pykälän 2 momentin mukaan viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetussa laissa (621/1999) säädetyn salaisuusvelvollisuuden estämättä kunnan tulisi toimittaa tietoja valtion viranomaisen tietojärjestelmään. Tiedot koskisivat muun muassa lupia ja ilmoituksia sekä niihin liittyviä raportteja sekä kuntien tuottamia ympäristön tilaa kuvaavia tietoja. Tietojärjestelmä olisi korvauksetta viranomaisten yhteiskäytössä.

Tietojärjestelmän tiedot olisivat normaalisti asiakirjajulkisuuden alaisia ja tietojen luovuttamisesta eri tarkoituksiin päättäisi viranomainen, jonka hallussa tieto on.

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin tietojärjestelmään merkittyjä henkilötietoja koskevasta henkilötietolain (523/1999) mukaisesta tarkastusoikeudesta. Myös muilta osin henkilötietojen käsittelyyn tulee sovellettavaksi henkilötietolaki.

4 luku. Ympäristöluvan tarve

28 §. Yleinen luvanvaraisuus. Pykälässä säädettäisiin perusteista, joiden mukaan ympäristön pilaantumisen vaaraa aiheuttavilta toiminnoilta edellytetään lupaa. Ympäristön pilaantumisen vaaraa aiheuttavien toimintojen ennakkovalvonta perustuisi lupamenettelyyn, ja siinä myönnettävää lupaa kutsuttaisiin ympäristöluvaksi.

Ympäristönsuojelulain keskeinen tavoite on lupajärjestelmän yhtenäistäminen. Ennakkovalvonnan piiriin kuuluvien toimintojen määrä pysyisi nykyisen laajuisena. Erilliset sektorikohtaiset lupamenettelyt yhdistettäisiin ja lupamenettelyjen määrää vähennettäisiin. Voimassa olevan ilmansuojelulain, jätelain, terveydensuojelulain, naapuruussuhdelain ja vesilain mukaan luvanvaraiset tai vesien suojelua koskevista ennakkotoimenpiteistä annetun asetuksen (283/1962) mukaiset ilmoituksenvaraiset toiminnat säädettäisiin pääsääntöisesti ympäristöluvan varaiseksi.

Ympäristönsuojelulaissa luvanvaraisuuden lähtökohtana ei olisi yksinomaan IPPC-direktiiviin tai muuhun EY:n ympäristönsuojelulainsäädäntöön, kuten EY:n jätelainsäädäntöön ja YVA-direktiiviin, perustuva luvanvaraisuus. Luvanvaraisuus määriteltäisiin siten, että se kattaisi voimassa oleviin eri säädöksiin perustuvan luvanvaraisuuden. Kaikki eri ympäristöelementit kattava sääntely asetustasolla mahdollistaisi tarvittaessa lupajärjestelmän keventämisen. EY:n ympäristönsuojelulainsäädännössä, kuten IPPC-direktiivissä, luvanvaraisuuden määritellyssä on pidetty yleensä silmällä toimintoja, jotka aiheuttavat merkittäviä ympäristövaikutuksia. IPPC-direktiivi on minimidirektiivi, joka ei estä jäsenvaltioita päättämästä luvanvaraisuuden määrittelystä muilla perusteilla ottaen huomioon jäsenvaltioiden olosuhteet ja sääntelytavoitteet. Toimintojen määrittely IPPCdirektiivissä perustuu lähinnä Keski-Euroopan olosuhteisiin.

Pykälän 1 momentin mukaan asetuksella yksilöitäisiin eri luvanvaraiset toiminnot. Asetuksen laitosluettelo muodostaisi luvanvaraisuuden rungon, jota 2 momentin säännökset täydentäisivät. Mahdollisimman tarkka toimintojen luettelointi lisäisi päätöksenteon ennakoitavuutta sekä toimintojen yhdenvertaista kohtelua.

Luvanvaraiset toiminnot on tarkoitus määritellä asetuksella laitostyypeittäin toimialan ja koon mukaan, mikä vastaisi voimassa olevaa ympäristölupamenettelylain mukaisen luvantarpeen määrittelyä. Luettelo olisi tyhjentävä, eikä siihen sisältyisi terveydensuojeluasetuksen 1 §:n 1 momentin 12 kohdan tapaan avointa määrittelyä muille toiminnoille. Lakiin ei myöskään sisältyisi ilmansuojelulain 12 §:n tapaista säännöstä, jonka nojalla ympäristöministeriö on voinut määrätä muun kuin asetuksessa tarkoitetun toiminnan yksittäisessä tapauksessa luvanvaraiseksi. Asetuksessa määriteltyjä vähäisemmät toiminnat voitaisiin säätää asetuksessa myös luvanvaraiseksi, jos toiminta sijoitettaisiin ympäristöhaitoille herkälle alueelle, kuten tärkeälle pohjaveden muodostumisalueelle, ja toiminnan erityinen pilaantumisriski kohdistuisi pohjaveteen.

Toiminnot määriteltäisiin esimerkiksi koon perusteella. Jos tämä ei olisi mahdollista, pyrittäisiin käyttämän yleiskielen mukaisesti käsitteitä laitos, tehdas tai muuta vastaavaa ilmaisua, joka kuvaisi, että toiminnan tulisi olla suhteellisen laajaa.

Pykälän 2 momentin 1 ja 2 kohdassa säädettäisiin luvanvaraiseksi voimassa olevan vesilain 1 luvun 19 ja 20 §:ssä tarkoitettu toiminta, josta voi aiheutua vesistön tai muun pienen uoman pilaantumista. Pykälän 2 momentin 2 kohdassa todettaisiin voimassa olevan vesilain 10 luvun 3 §:n tapaan, että lupaedellytys koskisi jäteveden johtamista. Lupaa ei vaadittaisi tällä perusteella esimerkiksi pellon salaojaveden johtamiseen, vaikka jonkin ojan veden laatu saattaisi huonontua tästä. Vesistön pilaantumista aiheuttavaa toimintaa ei voitaisi rajata vastaavasti koskemaan yksinomaan jätevettä. Säännös ei muuttaisi nykyistä vesilain soveltamiskäytäntöä, jonka mukaan luvanvaraisuus pilaantumisseurauksen perusteella ei koskisi hajapäästöluonteista toimintaa. Esimerkiksi peltoviljely ei olisi momentin 1 kohdan perusteella luvanvaraista. Myöskään metsän ojituksia ei voitaisi pitää lähtökohtaisesti ympäristönsuojelulain mukaan luvanvaraisena, mutta ojituksesta aiheutuva pilaantumisvaikutus voitaisiin ottaa huomioon vesilain 6 luvun mukaisessa päätöksenteossa. Turvekentän kuivatusvesien johtamista vesistöön sen sijaan ei voida pitää hajapäästönä.

Ehdotetussa vesilain 1 luvun 19 §:ssä säädettäisiin eräät toiminnat, kuten ruoppaus, läjitys, kuivatus ja ojitus, luvanvaraisiksi. Näihin toimintoihin ei vaadittaisi kahdenkertaisen lupamenettelyn välttämiseksi ympäristölupaa. Ympäristönsuojelulain säännöksiä sovellettaisiin kuitenkin aineellisesti vesilain mukaisessa lupaharkinnassa.

Pykälän 2 momentin 3 kohdan mukaan lupaa tulisi hakea, jos toiminnasta voisi aiheutua naapuruussuhdelain 17 §:ssä tarkoitettua kohtuutonta rasitusta. Säännöksellä pyrittäisiin siihen, että nykyinen oikeustila erityisesti naapurien omaisuuden ja viihtyisyyden suojan kannalta pysyisi ennallaan. Voimassa olevan naapuruussuhdelain 18 §:n tapainen lupasääntely kumottaisiin ja toimintojen ennakkovalvonta perustuisi ympäristönsuojelulakiin. Naapuruussuhdelain 17 §:ssä säilyisi kuitenkin yleinen kielto aiheuttaa naapurille haittaa tai häiriöitä, joita voitaisin pitää paikalliset olosuhteet huomioon ottaen kohtuuttomina. Naapuruussuhdelain mukaan naapuri voisi vaatia suojaa ajamalla vaatimustaan kanteella käräjäoikeudessa, jos toiminta ei olisi ympäristönsuojelulain mukaan luvan- tai ilmoituksen varainen.

Toiminnot olisivat yleensä muuntyyppisiä kuin pykälän 1 momentissa tai 2 momentin 1 ja 2 kohdassa tarkoitetut toiminnot. Esimerkiksi asuinalueilla tai niiden välittömässä läheisyydessä harjoitettu korjaus- tai valmistustoiminta voi aiheuttaa haju- ja meluhaittaa naapurustolle, minkä vuoksi toiminnan aloittaminen edellyttäisi sijoituspaikan sopivuuden arviointia ennakolta. Nykyinen naapuruussuhdelain mukainen hallinto- ja oikeuskäytäntö ohjaisi myös jatkossa säännöksen tulkintaa.

Luvanvaraisuutta arvioitaessa on otettava huomioon, että maankäyttö- ja rakennuslain mukainen rakennusluvan myöntäminen edellyttää toiminnan sopivuuden arviointia, joka sisältää myös immissioarviointia. Rakennusluvassa voidaan siis edellyttää toiminnalta esimerkiksi sopivaa etäisyyttä naapurin kiinteistöstä. Tällöin erillinen ympäristölupa ei myöskään ole tarpeen asiassa, jos rakennusluvassa on otettu riittävästi huomioon toiminnan immissiot. Rakennuslupaviranomainen voisi tarvittaessa pyytää ympäristölupaviranomaiselta lausuntoa ympäristöluvan tarpeesta ennen rakennusluvan myöntämistä.

Pykälän 2 momentin 4 kohdan mukaan lupaa edellytettäisiin jätteen laitos- tai ammattimaiseen hyödyntämiseen tai käsittelyyn. Luvanvaraisuus perustuisi voimassa olevaan jätelakiin, jolla on pantu täytäntöön jätedirektiivin vaatimukset. Jäte sekä jätteen hyödyntäminen ja käsittely määriteltäisiin edelleen jätelaissa.

Pykälän 2 momentin 5 kohdan mukaan myös Suomen aluevesillä tapahtuva öljyn ja kaasun etsintäporaus ja esiintymän hyväksikäyttö sekä niihin liittyvä muu toiminta edellyttäisivät lupaa. Kohta vastaisi voimassa olevaa vesilakia, jolla on pantu täytäntöön kansainväliset merensuojelusopimukset. Säännöksen sijoittaminen ympäristönsuojelulakiin perustuisi lähinnä poraustoimintaan liittyvään meren pilaantumisen vaaraan. Ympäristönsuojelulain nojalla myönnettävä lupa ei toisaalta antaisi toimiluvan tapaista oikeutta esiintymän hyödyntämiseen, mistä säädettäisiin erikseen.

Pykälän 3 momentin mukaan toiminnan päästöjä lisäävään tai muuhun olennaiseen muuttamiseen edellytettäisiin ympäristölupaa. Säännös vastaisi nykyistä ympäristölupasääntelyä, jota koskeva pitkäaikainen hallinto- ja oikeuskäytäntö olisi edelleen perustana lain tulkinnalle.

Toiminnan muutoksesta aiheutuva luvan tarve riippuu monista erilaisista seikoista. Luvantarvetta harkittaessa tulee ottaa huomioon erityisesti toimintatyyppi sekä sen luonne. Esimerkiksi lentoaseman tai jätevesipuhdistamon luvan tarve tulee arvioida eri perustein. Luvan tarve voi lisäksi perustua moniin tapauskohtaisiin seikkoihin.

IPPC-direktiivin 2 artiklan 10 b kohdassa toiminnan olennaiseksi muutokseksi määritellään toiminnan käytön muutokset, jotka toimivaltaisen viranomaisen mukaan saattavat aiheuttaa merkittäviä ihmisiin tai ympäristöön kohdistuvia haittavaikutuksia. Tällaiset muutokset edellyttävät direktiivin 12 artiklan 2 kohdan mukaan uutta lupaa. IPPCdirektiivin 12 artiklan 1 kohdan mukaan eräät muut 2 artiklan 10 a kohdassa tarkoitetut toiminnan käytön muutokset täytyy ilmoittaa viranomaiselle, joka tarpeen mukaan voisi ajanmukaistaa lupaehtoja. Ympäristönsuojelulaissa toiminnan olennainen muutos vastaisi IPPC-direktiivin 2 artiklan 10 b kohtaa, mutta osittain myös 2 artiklan 10 a kohtaa. Lain 81 §:ssä säädettäisiin myös velvollisuudesta ilmoittaa valvontaviranomaisille muista kuin toiminnan olennaisista muutoksista, jos niillä voi olla merkitystä toiminnan valvonnan kannalta. Tällaisilla toiminnan muutoksilla tulisi olla mahdollisia vaikutuksia ympäristöön.

Lupa olisi tarpeen, jos toiminnan päästöt lisääntyisivät toiminnan muutoksen vuoksi tai toimintaa muutettaisiin muutoin olennaisesti. Päästöjen lisääntymisellä tarkoitettaisiin myös tilanteita, joissa eri aineiden suhteellinen osuus muuttuisi. Toiminnan muuna olennaisena muutoksena pidettäisiin toiminnan laajentamista, tuotannon muutosta, raaka-aineiden tai polttoaineiden muuttumista.

Lupaa ei kuitenkaan tarvittaisi, jos muutos ei lisää ympäristöön kohdistuvia vaikutuksia tai riskejä eikä lupaa muutoksen vuoksi ole tarpeen muuttaa. Eri perusteiden tulisi täyttyä samanaikaisesti, jotta muutokseen ei tarvittaisi lupaa. Säännös ei tarkoittaisi tilanteita, joissa poiketaan suoranaisista lupamääräyksistä. Lupamääräyksestä poikkeamiseen puututtaisiin hallintopakkoa käyttäen ja teko voi olla myös rangaistavaa.

Muutoksen vaikutusten arvioinnin kannalta päästöjen lisäys tulisi suhteuttaa sekä päästöjen määrään että niiden haitallisuuteen. Usein toiminnan haitallisten vaikutuksien lisääntyminen voidaan perustaa tuotantomäärän lisääntymiseen. Tuotantomäärällä tulee olla kuitenkin yhteys päästöihin ja toiminnasta aiheutuvaan pilaantumiseen. Päästöjen laadun muutoksen merkitystä arvioitaessa tulisi ottaa huomioon myös kuormitusalueen tuleva kehitys, kuten vesistöalueen vesiensuojelun pitkän aikavälin tavoitteet.

Laitoksen aiheuttama onnettomuusriski voi lisääntyä myös jonkin toiminnallisen muutoksen vuoksi. Olennaisena muutoksena voitaisiin tällöin pitää esimerkiksi varastoinnin olennaista lisääntymistä, prosessin muutosta onnettomuusherkäksi tai käytettyjen kemikaalien muuttamista, vaikka toiminnan päästöt eivät suoranaisesti lisääntyisi. Pilaantumisen vaaraa aiheuttava riskikokonaisuuden muutos voisi synnyttää näin luvan tarpeen.

Toiminnan muutos olisi myös olennainen, jos uusi toimintakokonaisuus ei vastaisi aiempaa lupaa ja aiemman lupaharkinnan keskeisiä lähtökohtia. Esimerkiksi kalankasvatuslaitoksien luvat perustuvat toiminnanharjoittajan esittämälle tuotantomäärälle, jonka mukaan asetetaan määräyksiä rehun ravinnepitoisuudelle. Joissakin tapauksissa toiminnan päästöt voisivat vähentyä, mutta muutosta olisi kuitenkin pidettävä olennaisena, koska lupamääräyksien asettamisen perusteet muuttuisivat ja ne asetettaisiin uudessa tilanteessa toisin. Jos lupamääräys on annettu energiaa tuottavan ja pääpolttoaineena raskasta polttoöljyä käyttävän voimalan typenoksidipäästöjen rajoittamiseksi, pääpolttoaineen vaihtaminen maakaasuksi edellyttää typenoksidien päästörajan asettamista uudessa luvassa aiempaa matalammaksi.

Toiminnan olennaista muutosta arvioitaessa tulisi lisäksi aina lähteä siitä, että toiminta vastaa riittävästi lupaa. Esimerkiksi jätteen käsittelyä tai hyödyntämistä koskeva lupa rajoitetaan vain tiettyihin jätteisiin ja jätevesipuhdistamon lupa koskee määriteltyä viemäröintialuetta tai jätevesimäärää. Myös eläinsuojan lupaa on voitu hakea vain tietylle eläinmäärälle. Eläinmäärän lisääminen edellyttäisi uutta lupaa, jos eläinmäärän haittojen vuoksi lupaa ei olisi myönnetty alusta alkaen vastaavasti. Muutokset luvan lähtökohdissa edellyttävät yleensä luvan tarkistamista uutta tilannetta vastaaviksi.

29 §. Asetus luvan tarpeesta. Pykälän 1 momentin mukaan asetuksella voidaan säätää, että eräiden aineiden ja toimintojen päästöihin olisi haettava ympäristölupa. Säännös vastaisi voimassa olevan vesilain 10 luvun 31 §:ää, jonka nojalla on määrätty eräiden aineiden päästäminen vesistöön tai viemäriin luvanvaraiseksi. Pohjaveden suojelemisesta tiettyjen vaarallisten aineiden aiheuttamalta pilaantumiselta annetun direktiivin (80/68/ETY) edellyttämä toimintoihin liittyvä luvanvaraisuus perustuisi 28 §:n 1 momentin mukaisesti asetuksella säädettävään toimintaluetteloon suoranaisten ainepäästöjen ollessa kielletty 8 §:n nojalla. Valtioneuvoston asetus voisi koskea ainoastaan EY:n vesiensuojelun direktiiveissä tarkoitettuja aineita ja toimintojen päästöjä.

Pykälän 2 momentti vastaisi voimassa olevaa vesilain 1 luvun 19 §:n 3 momenttia. Säännös liittyy kansainvälisten merensuojelusopimusten täytäntöönpanoon.

30 §. Poikkeus luvanvaraisuudesta. Pykälän 1 momentin mukaan valtioneuvosto voisi asetuksella vapauttaa eräitä toimintoja luvanvaraisuudesta antamalla näitä toimintoja koskevia yleisiä säännöksiä. Säännöksiä voitaisiin antaa 12 §:n 2 ja 3 kohdassa tarkoitetuista toiminnoista sekä jätteen ammattimaisesta tai laitosmaisesta hyödyntämisestä taikka käsittelystä. Viimeksi mainituilta osin pykälä vastaisi myös jätelakia, jonka mukaan poikkeaminen luvanvaraisuudesta voi koskea ainoastaan jätteen laitos- tai ammattimaista hyödyntämistä sekä syntypaikalla tapahtuvaa muun kuin ongelmajätteen käsittelyä.

Luvanvaraisuutta koskevan poikkeuksen säätäminen valtioneuvoston asetuksessa edellyttäisi toiminnan teknisten ominaisuuksien suhteellisen tarkkaa sääntelyä. Lain 12 §:n 2 kohdassa tarkoitettujen toimintojen luvanvaraisuuden poistaminen edellyttäisi lisäksi, että toiminta on sijoitettu riittävän etäälle mahdollisesti haittaa kärsivistä kohteista, kuten asuinalueista tai tärkeistä pohjavesialueista. Lain 12 §:n 3 kohdassa tarkoitetut yleiset säädökset koskisivat haihtuvia orgaanisia hiilivetyjä käyttäviä teollisuuden toimialoja. Säännös mahdollistaisi myös VOC Solvent -direktiivin täytäntöönpanon.

Pykälän 1 momentin viimeisen virkkeen mukaan asetuksella voitaisiin myös säätää eräistä poikkeuksista jätteen laitos- tai ammattimaiseen hyödyntämiseen tai käsittelyyn perustuvasta luvanvaraisuudesta. Voimassa olevassa jäteasetuksessa on määritelty eräitä toimintoja, kuten lannanlevitys ja vaarattoman kiviaineksen läjitys, sellaisiksi toiminnoiksi, joihin ei sovelleta jätelain hyväksymismenettelyjä. Luvanvaraisuudesta vapauttaminen koskisi vain lain 28 §:n 2 momentin 4 kohdan mukaista luvanvaraisuutta. Luvanvaraisuus muulla perusteella ei estäisi lupamääräyksien antamista mainituista toiminnoista, jos ne muutoin sisältyisivät toiminnan lupaharkintaan.

Pykälän 2 momentin mukaan lupaa ei tarvittaisi koeluontoiseen lyhytaikaiseen toimintaan. Säännös vastaisi voimassa olevaa jätelakia ja ilmansuojelulakia. Säännöksen mukaan teknisten parannusten käyttöönottoon, raaka-aineita vaihtamalla ympäristön kannalta käytettyä parempaan ja polttoaineita vaihtamalla ympäristöä vähemmän kuormittavaan olisi mahdollista ilman ympäristölupaa. Kokeilutoimintana ei pidettäisi yleensä sellaista toimintaa, joka olisi alalla jo vakiintunutta. Kokeilutoiminnan tulisi myös olla luonteeltaan rajattua ja lyhytaikaista ottaen huomioon toiminnan ja kokeilun tarkoitus.

Kokeilusta tulisi tehdä 61 §:ssä tarkoitettu ilmoitus. Ilmoituksen johdosta lupaviranomainen voisi antaa tarpeellisia määräyksiä ympäristöhaittojen ehkäisemiseksi ja tarvittaessa kieltää kokeilun. Tarvittaessa olisi kokeilutoiminnan kestoa rajoitettava määräyksin.

Pykälän 3 momentin mukaan ympäristölupa tarvittaisiin kuitenkin aina, jos toiminnasta voisi ennalta arvioiden aiheutua vesistön tai pienen uoman pilaantumista, naapuruussuhdelaissa tarkoitettua kohtuutonta rasitusta, jos kyse olisi öljyn tai kaasun etsinnästä taikka porauksesta tai jos lupa perustuisi EY:n direktiivissä tarkoitettuun ainepäästöön. Esimerkiksi vesiympäristössä lyhytaikaisellakin kokeilutoiminnalla saatetaan saada aikaan varsin vakavia vaurioita, kuten happikato, joka tuhoaa kalaston koko vesistöstä. Toiminnan vaikutuksia ei voida välttämättä tarkastella ilmoitusmenettelyssä riittävän laajasti asianosaisten ja yleistä etua valvovien viranomaisten vaatimusten huomioon ottamiseksi.

Pykälän 3 momentti merkitsee, että luvanvaraisuudesta vapauttaminen 1 momentin mukaisissa tapauksissa koskisi yleensä vain yhtä luvanvaraisuuden perustetta. Toiminta voisi olla edelleen luvanvarainen muulla perusteella. Esimerkiksi jätteen laitosmaisen käsittelyn edellyttämästä luvanvaraisuudesta vapauttaminen ei vapauttaisi luvanvaraisuudesta muulla perusteella.

5 luku. Lupaviranomaisten toimivalta

31 §. Toimivaltainen lupaviranomainen. Pykälässä määriteltäisiin lupaviranomaisten toimivalta. Valtion lupaviranomaisten ja kunnan lupaviranomaisen toimivallan jako vastaisi pääpiirteissään ympäristölupamenettelylain ja vesilain mukaista jakoa.

Ympäristölupaviraston ja alueellisen ympäristökeskuksen toimivaltajaon määrittelyssä pyrittäisiin ottamaan huomioon henkilöstön nykyinen asiantuntemus. Toimivallan jaossa pyrittäisiin lisäksi ottamaan huomioon asioiden alueellinen jakautuminen. Toimivallan jakoa voitaisiin tarvittaessa myöhemmin tarkistaa saatujen kokemusten pohjalta.

Pykälän 1 momentin 1 kohdan mukaan ympäristölupavirasto ratkaisisi asetuksella sen toimivaltaan tarkemmin säädettävien toimintojen ympäristöluvat. Toimintojen tulisi olla sellaisia, joista saattaa aiheutua merkittäviä ympäristövaikutuksia. Nämä toiminnat olisivat lähinnä YVA-asetuksessa säädettyihin toimintoihin rinnastettavia toimintoja sekä eräitä IPPC-direktiivissä mainittuja toimintoja. Ympäristölupaviraston toimivaltaan voitaisiin myös säätää lupa-asiat sellaisten toimintojen osalta, joiden laatu ja luonne huomioon ottaen se muutoin olisi perusteltua. Tällaisia toimintoja olisivat erityisesti vesipäästöjä aiheuttavat toiminnat sekä sellaiset toiminnot, joihin liittyy korvauskysymyksiä.

Pykälän 1 momentin 2 kohdan mukaan ympäristölupaviraston toimivaltaan kuuluisi ympäristölupa-asia, johon liittyisi samalla vesitaloushankkeena vesilain 2―9 luvun mukainen lupa-asia tai asia, joka koskee muuta kuin vesilain 10 luvun mukaista purkujohtoa tai 10 luvussa tarkoitetun käyttöoikeuden myöntämistä. Toiminnan tulisi olla siten sellainen kokonaisuus, jonka lupa-asiat käsiteltäisiin 39 §:n mukaisessa yhteiskäsittelyssä. Tällainen hanke olisi kalankasvatus verkkoaltaassa. Sen sijaan esimerkiksi lauhdevoimalaan tai jätevesipuhdistamoon purkujohdon rakentamista ja sijoittamista koskevat seikat ratkaistaisiin osana ympäristölupaa. Koska teollisuuslaitoksen tarvitseman raakaveden johtaminen ei pääsääntöisesti edellyttäisi lain 39 §:n mukaan yhteiskäsittelyä, ei myöskään ympäristölupavirasto olisi tällä perusteella lupaviranomainen.

Pykälän 1 momentin 3 kohdan mukaan lupaviranomaisena toimisi ympäristölupavirasto myös silloin, kun alueellinen ympäristökeskus olisi luvan hakija tai ympäristökeskus muutoin olisi edistänyt merkittävästi hankeen toteuttamista. Käytännössä säännös voisi tulla sovellettavaksi poikkeuksellisesti. Ympäristökeskuksen lupa-asioiden itsenäinen käsittely pyrittäisiin turvaamaan muun muassa eriyttämällä lupa-asiat omaan yksikköön. Ympäristökeskus voisi kuitenkin joutua toimimaan joissakin tapauksissa ympäristöluvan hakijana lähinnä pilaantuneen maaperän puhdistajana tai pilaantuneen vesialueen kunnostajana. Myös eräät edistämistehtävät ja rahoituksen myöntäminen yhdessä voisivat poikkeuksellisesti vaarantaa asian käsittelyn itsenäisyyttä.

Hankkeen merkittävä edistäminen voisi ilmetä esimerkiksi siten, että ympäristökeskus toimisi hankkeen suunnittelijana ja tosiasiallisena toteuttajana. Tällainen ympäristöä pilaava hanke voisi olla esimerkiksi turvesoiden kuivatusvesien johtaminen vesistöön, jos alueellinen ympäristökeskus on toiminut asiassa suunnittelijana. Ympäristökeskus voisi myöntää myös harkinnanvaraisia ympäristönsuojelun avustuksia, mutta hankkeen kokonaiskustannuksiin nähden vähäisen avustuksen myöntäminen ei vielä olisi merkittävää hankkeen toteuttamisen edistämistä. Asiassa tulisi lisäksi ottaa huomioon myös toiminnan luonne ja sen ympäristövaikutukset. Esimerkiksi jo olemassa olevan toiminnan ja sen ympäristövaikutusten vähentämiseksi myönnettyä rahoitusta tulisi tarkastella eri tavoin kuin täysin uuden toiminnan aloittamiseen liittyvää rahoitusta. Suunnittelutyöryhmiin osallistuminen, erilaiset kannanotot esimerkiksi jätesuunnitelman yhteydessä ja myönnettävä merkittävä rahoitus vaikuttaisivat yhdessä siihen, minkälaisen kokonaisuuden hanketta edistävät toimet muodostaisivat.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin alueellisen ympäristökeskuksen toimivaltaan kuuluvista toiminnoista. Jos toiminta kuuluisi kuitenkin ympäristölupaviraston toimivaltaan muulla 1 momentissa mainitulla perusteella, lupa-asia kuuluisi sen ratkaistavaksi kaikilta osin.

Pykälän 2 momentin 1 kohdan mukaan alueellisen ympäristökeskus toimisi lupaviranomaisena, jos hakemus koskee sellaista asetuksella säädettyä toimintaa, jonka ympäristövaikutukset kohdistuvat huomattavassa määrin toiminnan sijaintikuntaa laajemmalle alueelle tai, jonka ratkaiseminen ympäristökeskuksessa on muusta syystä perusteltua. Viimeksi mainittuja toimintoja voisivat olla esimerkiksi puolustusvoimien laitokset. Kunnan ollessa toiminnanharjoittajana, kuten energiantuottajana tai jätehuollon järjestäjänä, lupaviranomaisena tulisi olla alueellinen ympäristökeskus. Asetuksella säädettäisiin ympäristökeskuksen toimivaltaan pääsääntöisesti vastaavat toiminnat kuin ympäristölupamenettelyasetuksessa. Ympäristölupavirasto ratkaisisi kuitenkin eräiden suurien toimintojen lupa-asiat.

Pykälän 2 momentin 2 kohdan mukaan eräät vesistöjen pilaantumista aiheuttavien toimintojen ympäristöluvat kuuluisivat alueellisen ympäristökeskuksen toimivaltaan, jollei vesistön pilaantumisen yhteydessä sama hanke tarvitsisi lupaa vesilain perusteella. Säännös vastaisi siten voimassa olevan vesilain 1 luvun 19 §:n mukaisia vesistön pilaantumista aiheuttavia toimintoja, joihin ei liittyisi vesitaloushankkeen piirteitä.

Pykälän 2 momentin 3 kohdan mukaan alueellinen ympäristökeskus ratkaisisi lisäksi sellaisten toimintojen ympäristöluvat, jos luvan tarve perustuisi valtioneuvoston 29 §:n nojalla säätämään asetuksen aineluetteloon. Tällaiset päästöjä aiheuttavat toiminnat olisivat varsin usein luvanvaraisia myös asetuksen perusteella, mutta tällöinkin niiden lupa-asia käsiteltäisiin alueellisessa ympäristökeskuksessa siitä huolimatta, että laitoksen lupa muutoin kuuluisi kunnan ympäristönsuojeluviranomaisen toimivaltaan. Yleensä kyse olisi luvanvaraisten aineiden päästämisestä viemäriin.

Pykälän 3 momentin mukaan kunnan ympäristönsuojeluviranomainen ratkaisisi muut kuin 1 ja 2 momentin mukaan valtion ympäristölupaviranomaisten toimivaltaan kuuluvien toimintojen lupa-asiat. Asetuksessa ei siten olisi tarpeen säätää erillistä luetteloa toiminnoista, jotka kuuluisivat kunnan ympäristönsuojeluviranomaisen toimivaltaan. Kunnan viranomaisen toimivaltaan ei kuuluisi toimintoja, joista aiheutuu vesistön pilaantumisen vaaraa, mutta se ratkaisi voimassa olevan vesilain tapaan sellaiset ympäristölupa-asiat, joihin liittyisi pelkästään jäteveden johtamista maahan tai muuhun uomaan kuin vesistöön.

Pykälän 4 momentin mukaan 1 momentin 1 kohdassa ja 2 momentissa tarkoitetuista toiminnoista säädettäisiin tarkemmin asetuksella.

32 §. Lupaviranomainen toiminnan muuttuessa. Pykälässä säädettäisiin lupaviranomaisten toimivallasta toiminnan muutostilanteissa. Toimivaltainen viranomainen olisi se, joka käsittelisi vastaavaa toimintaa koskevan uuden luvan. Tällöin esimerkiksi toiminnan kapasiteetin kasvattaminen voisi johtaa siihen, että lupa-asia käsiteltäisiin toisessa viranomaisessa kuin siinä, joka on aiemmin käsitellyt lupa-asian. Ympäristölupavirasto ratkaisee lupa-asian toiminnan muutostilanteissa, jos toimintaan on alunperin tarvittu ympäristöluvan lisäksi vesilain mukainen lupa, vaikka muutos koskisi vain ympäristöluvan sääntelemää osaa toiminnasta.

33 §. Lupa-asian siirtäminen. Pykälässä säädettäisiin tilanteista, joissa lupaviranomainen voisi tai sen tulisi siirtää sille tehty lupahakemus toiselle lupaviranomaiselle. Jos hakemus olisi tehty alunperin väärälle viranomaiselle, tämän tulisi siirtää asia hallintomenettelylain (598/1982) 8 §:n mukaan toimivaltaiselle viranomaiselle.

Pykälässä tarkoitettu siirtäminen eri tilanteissa voitaisiin periaatteessa tehdä milloin tahansa ennen pääasian ratkaisua. Siirretyssä asiassa tehtyjä välitoimia ei tarvitsisi toistaa, jos välitoimet olisi muutoin tehty oikein. Alueellisella ympäristökeskuksella ja ympäristölupavirastolla olisi myös mahdollisuus palauttaa asia uudelleen sen siirtäneelle viranomaiselle, jos ne katsoisivat, ettei siirtoon ole ollut oikeudellisia edellytyksiä.

Pykälän 1 momentin mukaan kunnan ympäristönsuojeluviranomaisen tulisi siirtää vireille tullut lupahakemus alueelliselle ympäristökeskukselle ratkaistavaksi, jos hakemusta selvitettäessä ilmenee, että toiminnasta voi aiheutua vesistön pilaantumista. Säännös vastaisi voimassa olevan vesilain 10 luvun 4 §:ää.

Kunnan ympäristönsuojeluviranomainen voisi siirtää asian alueelliselle ympäristökeskukselle, jos asian ratkaisu vaatisi erityistä selvitystä, jota kunnassa ei voida saada. Erityisellä selvityksellä tarkoitettaisiin esimerkiksi ympäristöselvityksiä joiden saamista ei voida turvata pelkällä lausunnon pyytämisellä. Vastaava säännös on ympäristölupamenettelylaissa.

Asia voitaisiin siirtää alueelliselle ympäristökeskukselle myös muusta erityisestä syystä. Erityinen syy voisi liittyä esimerkiksi tilanteisiin, joissa eri toimintojen ympäristövaikutuksia on tarpeen tarkastella yhdessä. Siirto olisi mahdollista myös esimerkiksi tilanteissa, joissa useita toimintoja olisi sijoitettu samalle rajatulle alueelle. Tällaisella laitosalueella sijaitsevien toimintojen kaikki luvat olisi tarpeen käsitellä samassa viranomaisessa erityisesti sen vuoksi, että muutoin erillisillä toiminnoilla saattaa olla yhteinen jätehuolto, jätevesienkäsittely tai energiahuolto. Kunnan ympäristönsuojeluviranomainen voisi siirtää asian sille alueelliselle ympäristökeskukselle, jonka toimivaltaan kuuluisi muun laitosalueella sijaitsevan toiminnan lupa-asia.

Pykälän 2 momentin mukaan alueellinen ympäristökeskus voisi erityisestä syystä yksittäistapauksessa siirtää asian ympäristölupavirastolle esimerkiksi sen korvausasioiden erityisasiantuntemuksen vuoksi. Muuna syynä saattaisi olla esimerkiksi kalatalousvelvoitteiden jakaminen saman vaikutusalueen eri toiminnanharjoittajille yhdenvertaisesti. Tällöin koko lupa-asia voitaisiin siirtää ympäristölupavirastolle, jos se on käsitellyt aiemmin saman vesistöalueen luvat.

Siirtämistä koskevaan päätökseen ei 96 §:n 3 momentin mukaan saisi hakea erikseen muutosta valittamalla. Vastaava valituskielto koskisi myös sellaista päätöstä, jolla asia palautettaisiin siirron tehneelle viranomaiselle.

34 §. Lupaviranomaisen alueellinen toimivalta. Pykälän 1 momentin mukaan alueellisesti toimivaltainen olisi se lupaviranomainen, jonka alueelle toiminta sijoittuisi. Jos hanke toteutetaan usean toimivaltaisen viranomaisen alueella koko hankkeen lupaviranomaisena pidettäisiin sitä viranomaista, jonka toimialueella toiminta pääasiallisesti toteutettaisiin.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin kalatalousmääräysten muuttamiseen liittyvästä erityisestä toimivallasta. Säännöksen mukaan samaa vesistöaluetta kuormittavien toimintojen lupiin sisältyvien kalatalousmääräysten tarkistamisen päättäisi kaikkien lupien osalta ympäristölupavirasto. Säännös edellyttäisi lupa-asioiden samanaikaista vireilläoloa. Alueellinen ympäristökeskus voisi käsitellä periaatteessa erillisen jätevesipäästöä koskevan luvan ja määrätä siinä kalatalousvelvoitteesta säännöksestä huolimatta, jos muut alueen lupa-asiat eivät olisi vireillä. Säännös mahdollistaisi voimassa olevan vesilain mukaisen käytännön jatkamisen.

6 luku. Lupamenettely

35 §. Lupahakemus. Pykälässä säädettäisiin lupahakemuksen jättämisestä ja hakemuksen yleisestä sisällöstä. Hakemuksen sisällöstä säädettäisiin tarkemmin asetuksella. Lupahakemuksen tulisi sisältää vastaavat tiedot kuin voimassa olevassa ympäristölupa-asetuksessa ja vesiasetuksessa (282/1962) säädetään. IPPC-direktiivin 6 artiklan vaatimukset sekä eräiden muiden direktiivien lupahakemukselle asettamat vaatimukset otettaisiin huomioon asetusta säädettäessä.

Pykälän 1 momentin mukaan lupahakemus tulisi jättää toimivaltaiselle lupaviranomaiselle. Hakemus voitaisiin jättää kummalle tahansa valtion viranomaiselle, jolloin hakemus katsottaisiin tulleen asianmukaisesti vireille. Viranomainen siirtäisi hakemuksen toimivaltaiselle viranomaiselle. Siirtämisestä ilmoitettaisiin luvan hakijalle, eikä siitä saisi valittaa erikseen. Pääasiaa koskevan muutoksenhaun yhteydessä voitaisiin kuitenkin tutkia viranomaisen toimivalta asian ratkaisemiseen.

Pykälän 2 momentin mukaan hakemuksen tulee sisältää lupaharkinnan kannalta tarpeellinen selvitys. Selvityksen tarpeellisuus riippuu toiminnan luonteesta ja sen vaikutuksista. Hakemuksessa tulisi olla myös tarvittaessa selvitys asianosaisista, joita hanke saattaa koskea. Asianosaisia koskeva selvitys sisältäisi myös mahdollisen selvityksen kiinteistöistä, joita hanke voi koskea. Tämä on tärkeää erityisesti määrättäessä korvauksia vesien pilaantumisen vuoksi.

Pykälän 3 momentin mukaan lupahakemukseen on ennen päätöksentekoa liitettävä YVA-lain mukainen arviointiselostus, jos hakemus koskee YVA-laissa tarkoitettua toimintaa. Lupamenettely ja arviointimenettely voisivat siten edetä samanaikaisesti, mutta ennen lupapäätöksen tekemistä lupaviranomaisella tulisi olla käytössään YVA-lain mukainen arviointiselostus. Eräissä tapauksissa hakemukseen olisi liitettävä luonnonsuojelulaissa edellytetty selvitys vaikutusten asianmukaisesta arvioinnista, jos toiminta saattaa vaikuttaa Natura 2000 -ohjelman alueen olosuhteisiin. Tästä säädetään erikseen luonnonsuojelulain 65 §:ssä.

36 §. Lausunnot. Pykälän mukaan lupaviranomaisen tulisi pyytää hakemuksesta lausunto yleistä etua valvovilta viranomaisilta. Valtion lupaviranomaisten tulisi pyytää lausunto kunnalta, jonka alueelle toiminta sijoitetaan ja tarvittaessa vaikutusalueen kunnilta. Yleistä etua valvovia viranomaisia tulisi niiden edustaman intressin vuoksi kuulla ennen päätöksentekoa samaan tapaan kuin voimassa olevassa vesilaissa säädetään. Lisäksi lupaviranomainen voisi pyytää tarvittaessa muita lupaharkinnan kannalta tarpeellisia lausuntoja.

Kaikkia viranomaisten kannanottoja lupaasiassa kutsuttaisiin lausunnoiksi. Yleistä etua valvovien viranomaisten lausunto rinnastuisi asianosaisten muistutuksiin, koska lausunto sisältäisi myös valvottavan intressin puolesta esitettyjä vaatimuksia. Lupapäätöksessä tulisi vastata kaikkiin riittävän yksilöityihin vaatimuksiin. Yleistä etua valvovilla viranomaisilla olisi myös käytännössä velvollisuus lausunnon antamiseen, jos toiminta voisi vaikuttaa niiden edustamaan intressiin.

Pykälän 1 momentin perusteella ympäristölupaviraston tulisi pyytää lausunto erikseen kaikilta niiden kuntien ympäristönsuojeluviranomaisilta ja alueellisilta ympäristökeskuksilta, joiden toimialuetta lupahakemuksen mukainen toiminta saattaa koskea. Alueellisen ympäristökeskuksen tulisi vastaavasti kuulla kaikkia kuntien ympäristönsuojeluviranomaisia. Kunnan ympäristönsuojeluviranomaisen tulisi pyytää lausunto toisen kunnan ympäristönsuojeluviranomaiselta, joiden toimialueella toiminnan ympäristövaikutukset saattavat ilmetä. Kunnan ympäristönsuojeluviranomaisen ei siten tulisi ehdottomasti pyytää lausuntoa alueelliselta ympäristökeskukselta, mutta tämä olisi mahdollista pykälän 2 momentin mukaan. Lisäksi kaikkien lupaviranomaisten tulisi kuulla myös muita yleistä etua valvovia viranomaisia.

Yleistä etua valvovilla viranomaisilla tarkoitettaisiin 1 momentissa muita kuin valvontaviranomaisia ja lähinnä vastaavia viranomaisia, joille varataan tilaisuus muistutuksen tekemiseen voimassa olevan vesilain mukaan pilaantumista koskevan lupa-asian yhteydessä. Koska ympäristölupa koskisi ympäristön pilaantumisen ehkäisyä, tulisi viranomaisen valvottavana olevan intressin liittyä pilaantumiseen.

Yleistä etua valvova viranomainen voisi lisäksi olla kalatalousviranomainen vesien pilaamista koskevissa asioissa tai kunnan terveydensuojeluviranomainen tai lääninhallitus terveydensuojeluviranomaisena. Myös esimerkiksi tielaitos, Ratahallintokeskus, Ilmailulaitos, Merenkulkuhallitus tai Museovirasto voisivat joissakin tapauksissa olla säännöksessä tarkoitettuja viranomaisia.

Valtion lupaviranomaisten tulisi pyytää lausunto kunnalta, jonka alueelle toiminta sijoittuisi. Lausunnon antaisi kunnanhallitus, ellei sitä olisi määrätty kunnan muun viranomaisen tehtäväksi. Kunnan lausunto olisi asiassa kunnan kokonaisetua koskeva lausunto, jossa voitaisiin tuoda esiin ympäristönsuojelua ja esimerkiksi alueen maankäyttöä ja elinkeinotoimintaa koskevia näkemyksiä. Kunnan ympäristönsuojeluviranomainen voisi myös tarvittaessa pyytää lausunnon kunnanhallitukselta.

Pykälän 2 momentin mukaan lupaviranomainen voisi lisäksi pyytää muita lupaharkinnan kannalta tarpeellisia lausuntoja. Asian laadun mukaan voitaisiin lausunto pyytää kemikaalilain mukaiselta viranomaiselta sekä kuntien eri lautakunnilta. Asian laatuun liittyen voitaisiin myös lentoaseman lupa-asiassa pyytää liikenneministeriön lausunto. Valtion lupaviranomaiset voisivat pyytää, että kunnan lausuntoon liitettäisiin myös kunnan erityisviranomaisten lausuntoja, jollei näiltä pyydetä lausuntoa erikseen. Tornion- ja Muonionjoen alueella lupaviranomaisen tulisi ottaa huomioon myös rajajokisopimuksesta johtuva komission toimivalta vesistön pilaantumisen osalta. Viranomaisen tulisi tällöin pyytää lausunto lupahakemuksesta myös rajajokikomissiolta. Tarvittaessa lausunto tulisi myös pyytää saamelaiskäräjiltä, jos lupa-asia voisi koskea saamelaisten kulttuuria. Asetuksella voitaisiin säätää myös tahoista, joilta tulisi pyytää lausuntoa eri tilanteissa.

Alueellisen ympäristökeskuksen lausunto tulisi lisäksi hankkia, jos lupahakemuksen mukainen hanke voisi vaikuttaa Natura 2000 -suojelukohteeseen sen suojelutasoa heikentävästi. Tästä säädetään tarkemmin luonnonsuojelulain 65 §:ssä.

37 §. Muistutukset ja mielipiteet. Pykälässä säädettäisiin asianosaisten kuulemisesta. Lisäksi säädettäisiin muiden kuin asianosaisten oikeudesta lausua mielipiteensä asiassa. Pykälä vastaisi ympäristölupamenettelylakia ja vesilakia.

Mahdollisuus tehdä muistutuksia olisi asianosaisilla, eli henkilöillä tai yhteisöillä, joiden etua asia saattaisi koskea. Muistutuksien tekemiseen varattaisiin määräaika, joka ilmoitettaisiin hakemuksesta tiedottamisen yhteydessä. Asia voitaisiin ratkaista, vaikka muistutuksia ei olisi jätetty. Toisaalta muistutuksen jättämisen laiminlyönti ei myöskään johtaisi esimerkiksi puhevallan menettämiseen muutoksenhaussa.

Myös muille kuin asianosaisille olisi varattava tilaisuus mielipiteen esittämiseen. Mielipiteen voisi siten esittää esimerkiksi asukasyhdistys, muu kansalaisjärjestö tai kunnan asukas, joka ei muutoin olisi asianosainen.

38 §. Lupahakemuksesta tiedottaminen. Pykälässä säädettäisiin lupahakemuksesta tiedottamisesta eri tahoille ja siitä, miten tiedottaminen tapahtuisi.

Pykälän 1 momentin mukaan tieto lupa-asian vireilläolosta annettaisiin kuuluttamalla lupahakemuksesta. Kuuluttaminen tapahtuisi julkisista kuulutuksista annetussa laissa (34/1925) säädetyllä tavalla. Ilmoitus kuulutuksesta on oltava nähtävillä 30 vuorokautta lupaviranomaisen ja kunnan ilmoitustaululla. Kuuluttaminen tulisi tehdä kaikissa kunnissa, joiden alueelle hakemuksessa tarkoitetun toiminnan vaikutukset ilmeisesti ulottuvat. Kuulutuksen tulisi sisältää kuvaus toiminnasta ja sen sijoittumisesta sekä tieto muistutusten antamiseen varattavasta määräajasta ja muut tarpeelliset tiedot samaan tapaan kuin voimassa olevassa ympäristölupamenettelyasetuksessa ja vesilaissa säädetään. Kuulutuksen tarkemmasta sisällöstä säädettäisiin asetuksessa.

Kuulutuksesta tulisi julkaista lisäksi tieto paikkakunnalla yleisesti leviävässä sanomalehdessä. Jos asian merkitys olisi vähäinen tai ilmoitus olisi muutoin tarpeeton, ei tällaista ilmoitusta tarvitsisi tehdä. Esimerkiksi toiminnan vähäistä muutosta koskeva hakemus tai vaikutuksiltaan rajatun toiminnan lupahakemus ei edellyttäisi aina lehti-ilmoituksen julkaisemista. Lehdessä ilmoitettaisiin tieto kuulutuksen nähtävilläolosta. Ilmoituksessa tulisi olla myös tarvittavilta osin hakemusta kuvaavat tiedot. Kuulutusta ei sen sijaan tarvitsisi kokonaisuudessaan julkaista lehdessä. Säännös vastaa voimassa olevaa ympäristölupamenettelylakia.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin tiedoksiannosta. Eri asianosaistahoille olisi annettava erikseen tieto lupahakemuksesta. Tiedon antaminen ei tarkoittaisi koko lupahakemuksen lähettämistä tiedoksi, vaan ainoastaan riittävän yksilöityä ilmoitusta lupahakemuksesta. Säännöksessä tarkoitettaisiin tiedoksiannosta hallintoasioissa annetun lain 9 §:n edellyttämää erityistiedoksiantoa. Sitävastoin mainitun lain 11 §:n tarkoittamaa yleistiedoksiantotapaa ei tavallisesti voitaisi käyttää. Käytännössä tiedoksianto tapahtuisi virkakirjeellä tai erityisestä syystä saantitodistusta vastaan annettavana lähetyksenä.

Ehdotettua tiedoksiantoa käyttäen annettaisiin tieto hakemuksesta asianosaisille, joita hakemus erityisesti koskee. Säännös vastaisi voimassa olevaa vesilakia. Tiedoksiantovelvollisuus riippuisi toiminnan vaikutusten kohdistumisesta. Vaikutusten tulisi kohdistua asianosaisille erityisesti kuuluviin etuihin. Tällaisiin erityisiin asianosaisiin kuuluvien piiri puolestaan vaihtelisi riippuen eri toiminnoista. Esimerkiksi energiatuotantolaitoksen ilmapäästöjen vuoksi ei olisi tarpeen kuulla erikseen kaikkia ihmisiä, jotka oleskelevat alueella, jota päästöt kuormittavat. Tiedoksiannon tulisi koskea lähinnä toiminnan sijoittumispaikan naapureita, yksilöityjen päästöjen ja erityisten päästöjen kuormitusalueiden asukkaita, vesialueiden omistajia tai sellaisia ranta-alueiden omistajia, joiden kiinteistöjen käyttöön vesipäästöt voivat olennaisesti vaikuttaa ja joilla voidaan arvioida olevan asiassa korvausvaatimuksia.

Pykälän 3 momentin mukaan kuulemiseen ja vireilläolosta ilmoittamiseen sovellettaisiin muutoin hallintomenettelylakia ja tiedoksiannosta hallintoasioissa annettua lakia. Hallintomenettelylain 13 §:n vireilläolosta ilmoittamista ja 15 §:n mukaista asianosaisten kuulemista koskevia säännöksiä ei kuitenkaan sovellettaisi, koska näistä seikoista olisi säännökset ympäristönsuojelulaissa. Momentissa viitattaisiin lisäksi vesilain 16 luvun 8 §:ään silloin kun on kyse järjestäytymättömän yhteisalueen osakaskunnalle ilmoittamisesta.

39 §. Saman toiminnan lupien yhteiskäsittely. Pykälässä säädettäisiin ympäristölupahakemuksen, vesilain mukaisen lupahakemuksen sekä vesilain mukaisen käyttöoikeutta koskevan hakemuksen yhteiskäsittelystä. Vesilain mukaisilla luvilla tarkoitettaisiin erilaisia vesitaloushankkeilta edellytettäviä lupia. Käyttöoikeutta koskeva hakemus tarkoittaisi muita lupia kuin jäteveden purkujohdon sijoittamista. Mainittu käyttöoikeuden myöntäminen ratkaistaisiin osana ympäristölupaa. Sääntely vastaisi voimassa olevan vesilain vesistön muuttamista ja pilaamista koskevien lupien samanaikaista käsittelyä ja lupa-asian ratkaisua.

Ympäristölupauudistus säilyttäisi vesiympäristöä koskevan päätöksenteon kokonaisuuden. Vesitaloushanketta koskeva lupa ja ympäristölupa olisi eräissä tapauksissa ratkaistava samanaikaisesti, jos hanke edellyttää vesilain ja ympäristönsuojelulain mukaan lupaa. Pykälässä tarkoitettua yhteiskäsittelyä edellyttäviä toimintoja olisivat esimerkiksi kalankasvatushankkeet maa- ja verkkoaltaissa sekä eräissä tapauksissa turpeen otto.

Pykälän 1 momentin mukaan vesien pilaantumista koskeva ympäristölupahakemus sekä saman toiminnan vesilain mukainen lupahakemus ja käyttöoikeutta koskeva hakemus on käsiteltävä ja ratkaistava yhdessä, jollei sitä ole erityisestä syystä pidettävä tarpeettomana. Esimerkiksi teollisuuslaitoksen jätevesien johtamisella vesistöön ja samanaikaisella sillanrakentamisella ei olisi yleensä sellaista yhteyttä, joka edellyttäisi yhteiskäsittelyä. Yhteiskäsittelyn tulisi olla tarkoituksenmukaista toimintakokonaisuudesta aiheutuvien vaikutusten arvioimiseksi.

Pykälän 1 momentin ensimmäinen virke olisi pääsääntö, josta voitaisiin poiketa vain erityisestä syystä. Tällainen tilanne voisi olla esimerkiksi toiminnan muutostilanne, joka ei vaikuta miltään osin vesilain mukaisen luvan sisältöön. Momentin toisessa virkkeessä todettaisiin tästä pääsäännöstä poiketen, että yhteiskäsittelyä ei pidettäisi myöskään tarpeellisena, jos vesitaloudellinen lupa koskisi vain veden johtamista eikä jäteveden johtaminen muodostaisi sen kanssa vesitaloudellista kokonaisuutta. Tällöin esimerkiksi teollisuuslaitoksen prosessiveden johtaminen vesistöstä tai jäähdytys- ja lauhdeveden ottaminen vesistöstä ei olisi riittävä peruste lupien yhteiskäsittelylle. Sen sijaan esimerkiksi maa-altaaseen sijoitetun kalanviljelylaitoksen vedenotto ja veden johtaminen takaisin vesistöön tulisi käsitellä yhdessä veden johtamisen ja jätevesipäästöjen vesitaloudellisen yhteyden vuoksi.

Jos ympäristölupahakemus olisi vireillä alueellisessa ympäristökeskuksessa ja vesitaloushanketta koskeva lupahakemus ympäristölupavirastossa, ympäristölupahakemus siirrettäisiin ympäristölupavirastoon. Toisaalta luvan käsittelyn yhteydessä voi käydä ilmi, että hanketta varten on haettava lupa myös vesilain mukaan, mutta lupaa ei ole kuitenkaan haettu. Tällöin viranomaisen olisi kehotettava hakija saattamaan vireille vesilain mukainen lupa-asia määräajassa. Jos tämä laiminlyödään, ympäristölupahakemus jätettäisiin tutkimatta.

Pykälän 3 momentin mukaan ympäristölupahakemukseen sovellettaisiin vesilain menettelysäännöksiä, kuten kuulemissäännöksiä ja mahdollista katselmustoimitusta koskevia säännöksiä. Lupahakemusta ja lupaharkintaa koskevat säännökset perustuisivat kuitenkin ympäristönsuojelulakiin siltä osin kuin hankkeessa olisi kyse ympäristönsuojelulain mukaisesta toiminnasta. Yhteiskäsittely tarkoittaisi vesitaloushankkeen luvan ja ympäristöluvan käsittelyä samanaikaisesti ja ratkaisun antamista yhdellä päätöksellä. Jos lupaa ei voitaisi myöntää jomman kumman lain nojalla, lupahakemus hylättäisiin kokonaisuudessaan. Jos lupaa olisi muutettava myöhemmin, siihen sovellettaisiin menettelyllisesti vesilain säännöksiä, vaikka muutos liittyisi vain pilaamisen sääntelyä koskevaan luvan osaan.

Pohjaveden tai pintaveden ottamon vesilain 9 luvun mukaiseen lupaan voi liittyä erilaisia suoja-aluemääräyksiä tai tällaisia määräyksiä on voitu asettaa erikseen. Määräyksistä voidaan myöntää poikkeuksia eri hakemuksesta. Jos suoja-alueelle olisi tarkoitus sijoittaa hanke, joka samalla edellyttäisi ympäristölupaa, olisi pykälän 4 momentin mukaan tällaiset luvat käsiteltävä yhteiskäsittelyssä. Menettelyllisesti sovellettaisiin muista yhteiskäsittelytilanteista poiketen kuitenkin ympäristönsuojelulakia.

40 §. Eri toimintojen lupien samanaikainen käsittely. Pykälän koskisi tilannetta, jossa samanaikaisesti ja samassa viranomaisessa olisi vireillä useita ympäristöluvan varaisia hankkeita. Lupahakemukset tulisi pääsääntöisesti käsitellä samanaikaisesti, jolloin lupaharkinta tapahtuisi kokonaisuutena. Eri toimintoja koskevat lupa-asiat ratkaistaisiin kuitenkin eri päätöksinä. Vastaava käytäntö on nykyisinkin vesiasioiden käsittelyssä. Tällöin ratkaistaan alueen kokonaissietokyvyn perusteella, kuinka monta ja minkä sisällöistä lupaa voidaan alueelle antaa. Toimintojen yhteisvaikutuksen tulisi olla lupaharkinnan kannalta huomattava. Käytännössä tällaiset tilanteet liittyisivät usein vesistön pilaantumista aiheuttaviin hankkeisiin, kuten kalankasvatuslaitoksiin.

7 luku. Lupaharkinta

41 §. Lupaharkinnan perusteet. Pykälässä säädettäisiin eräistä yleisistä perusteista lupaharkinnassa. Lupaharkinta muodostaisi kokonaisuuden, jossa tarkastellaan samanaikaisesti luvan myöntämisedellytyksiä ja lupamääräyksiä. Lupaharkinta johtaisi luvan myöntämiseen tai sen epäämiseen. Ympäristölupa vastaisi näin myös eri ympäristödirektiivien, erityisesti IPPC-direktiivin 8 artiklan tarkoittamaa lupaa.

Ympäristölupaan kuuluisivat ympäristöllisen harkinnan lisäksi kysymys jätevesien aiheuttamien vahinkojen korvauksista sekä käyttöoikeuden myöntäminen jäteveden purkujohdon sijoittamiseen. Näistä säädettäisiin erikseen 49 §:ssä ja 11 luvussa. Luvan yhteydessä ei enää voitaisi määrätä jätevedenpuhdistamoiden tarvitseman maa-alueen käyttöoikeudesta voimassa olevan vesilain 10 luvun 30 §:n tapaan. Jätevedenpuhdistamoiden alueet voitaisiin kuitenkin edelleen hankkia kunnan käyttöön lunastamalla.

Pykälän 1 momentin mukaan lupa voitaisiin myöntää vain, jos toiminta voidaan järjestää ympäristönsuojelulain ja jätelain sekä näiden nojalla annettujen asetusten vaatimusten mukaisesti. Lupaharkinta perustuisi oikeusharkintaan.

Vaatimus toiminnan järjestämisestä lain ja sen nojalla annettujen säädösten mukaisesti tarkoittaisi myös, että lupaharkinnassa tulisi noudattaa valtioneuvoston antamaa ympäristön laatua koskevaa asetusta. Ympäristön laatutaso turvattaisiin asettamalla erityisesti lupamääräyksiä, joko asetuksen tai tapauskohtaisen harkinnan perusteella. Laissa ei tämän vuoksi todettaisi IPPC-direktiivin 10 artiklan tavoin, että luvassa on annettava parasta käyttökelpoista tekniikkaa ankarampia määräyksiä, jos jokin ympäristön laatunormi edellyttää tätä.

Pykälän 2 momentin mukaan lupaviranomaisen tulisi tutkia asiassa esitetyt vaatimukset ja luvan myöntämisen edellytykset sekä muutoinkin ottaa huomioon, mitä yleisen ja yksityisen edun turvaamiseksi on säädetty. Tämä korostaisi voimassa olevan lainsäädännön tapaan asian huolellista selvittämistä. Lupaharkinnassa sovellettaisiin virallisperiaatetta. Korvaukset tulisi myös määrätä vesipäästöjen aiheuttamista vahingoista viran puolesta siten kuin siitä säädetään 11 luvussa.

Pykälän 3 momentin perusteella lupaa ei voitaisi myöntää luonnonsuojelulain vastaisesti. Lupaharkinnassa tulisi ottaa huomioon luonnonsuojelulain säännökset. Luvan myöntäminen ei olisi mahdollista, jos hanke aiheuttaisi luonnonsuojelulaissa kiellettyjä seurauksia. Myös luonnonsuojelulaissa säädetty rauhoitettuja eläimiä ja kasveja koskeva haittojen vähentämisvelvoite tulisi ottaa huomioon lupaharkinnassa.

42 §. Luvan myöntämisen edellytykset. Pykälässä säädettäisiin luvan myöntämisen edellytyksistä. Toiminta tulisi järjestää siten, että luvan myöntämisen edellytykset täyttyvät. Lupamääräyksillä varmistettaisiin luvan myöntämisen edellytysten täyttäminen. Edellytysten ja lupamääräysten kokonaisuus vastaisi IPPC-direktiivin 3 ja 9 artiklan vaatimuksia luvan myöntämiselle.

Laissa luovuttaisiin voimassa olevan vesilain 10 luvun 24 §:n mukaisesta intressivertailusta, jonka mukaan lupa on voitu myöntää, jos toimenpiteestä aiheutuva haitta on katsottava saatavaan etuun verrattuna suhteellisen vähäiseksi eikä pilaantumista aiheuttavan aineen poistaminen tai ympäristöön pääsyn estäminen ole kohtuullisin kustannuksin muulla tavoin mahdollista. Vesilain intressivertailusäännöstä on voitu tulkita eri tilanteissa ympäristön suojaa korostavana, mutta myös toisin päin, jolloin eräissä tapauksissa intressivertailu on voinut johtaa vesistön pilaamisen sallimiseen. Kansainvälisesti tarkasteltuna vesilain intressivertailusäännöstä ei voida pitää tavanomaisena pilaantumisen ehkäisyä koskevana säännöksenä. Intressivertailu ei myöskään vastaisi IPPC-direktiivin vaatimuksia.

Intressivertailusäännöksen poistaminen ei tarkoittaisi ympäristönsuojelun tason heikentämistä. Eräänlaista intressivertailua sisältyisi myös parhaan käyttökelpoisen tekniikan määrittelyyn. Lisäksi lupamääräyksiä annettaessa otettaisiin huomioon intressivertailuun verrattavia seikkoja, kun lupamääräyksiä suhteutetaan toiminnan vaikutuksiin.

Pykälä koskisi kaikkia luvanvaraisia toimintoja. Jätteiden hyödyntämis- tai käsittelytoimintoihin liittyvistä lisävaatimuksista säädettäisiin erikseen 3 momentissa. Lisäksi jätelain ja erityisesti jäteasetuksen 8―10 §:n vaatimuksia sovellettaisiin ympäristönsuojelulain lupaharkinnassa.

Pykälän 1 momentissa säädettäisiin luvan myöntämisen edellytyksistä toiminnan vaikutusten kannalta. Tällöin otettaisiin huomioon sijoituspaikka sekä muut toiminnat. Toiminnan aiheuttaman ympäristöhaitan sallittavuus riippuisi siten myös muista aluetta kuormittavista toiminnoista. Kokonaiskuormitus haitankärsijän tai ympäristön kannalta vaikuttaisi toiminnan hyväksyttävyyteen ja lupamääräysten ankaruuteen, kuten nykyisinkin. Lakiin ei sisältyisi ehdotonta luvan myöntämiskieltoa voimassa olevan vesilain 2 luvun 5 §:n tapaan.

Pykälän 1 momentin 1 kohdan mukaan toiminnasta ei saisi aiheutua terveyshaittaa. Terveyshaitan käsite olisi 3 §:n määritelmän mukainen. Terveyshaittaan ei liittyisi merkittävyyden kynnystä, kuten muihin ympäristön pilaantumisvaikutuksiin.

Pykälän 1 momentin 2 kohdan mukaan toiminnasta ei myöskään saisi aiheutua merkittävää muuta ympäristön pilaantumista. Merkittävä pilaantuminen ilmenee eri tavoin ja sitä harkittaisiin tapauskohtaisesti. Pilaantumisen merkittävyys riippuisi muun ohella vaikutuksen voimakkuudesta, laajuudesta ja kohdealueen ominaisuuksista. Myös paikallisesti tärkeän tai uhanalaisen lajin tuhoutuminen voisi tarkoittaa merkittävää pilaantumista. Ympäristön laadusta annettu raja-arvo ei osoittaisi sellaisenaan merkittävää pilaantumista. Esimerkiksi ilmanlaadusta annettua terveysperusteista raja-arvoa matalampaa epäpuhtauden pitoisuutta voitaisiin pitää merkittävänä pilaantumisena.

Pykälän 1 momentin 3 kohdan mukaan toimintaan ei voitaisi myöntää lupaa, jos siitä voisi seurata maaperän pilaantumista, pohjaveden pilaantumista tai merensuojelulaissa kiellettyä meren pilaantumista. Toiminta näiden kieltojen vastaisesti olisi sellaisenaan kielletty, mutta lupaviranomainen joutuisi aina myös lupaharkinnassa varmistamaan, ettei näitä kiellettyjä seurauksia ilmenisi.

Pykälän 1 momentin 4 kohdan mukaan toiminnasta ei saisi aiheutua erityisten luonnonolosuhteiden huonontumista taikka vedenhankinnan tai yleiseltä kannalta tärkeän muun käyttömahdollisuuden vaarantumista. Merkittävää vähäisempikin pilaantumisen aiheuttaminen olisi tällöin kielletty.

Erityisillä luonnonolosuhteella tarkoitettaisiin säännöksessä alueen poikkeuksellisten luonnonarvojen kokonaisuutta. Erityinen luonto-olosuhde voisi olla esimerkiksi vesialueella, joka on säilynyt luonnontilaisena ja poikkeuksellisen puhtaana. Alueen tutkimukselliset arvot voisivat kuvata myös sen erityisiä luonto-olosuhteita.

Pykälässä tarkoitettaisiin myös yhdyskuntien vedenhankinnan kannalta tärkeiden pintavesien ja pohjavesien laadun huomioon ottamista. Pohjavesialueiden yleisestä pilaamiskiellosta säädettäisiin 8 §:ssä, jonka mukaan myös pohjavesiesiintymän vaarantuminen tulisi ottaa huomioon lupaharkinnassa kiellettynä pilaamisena. Lain 42 §:ssä tarkoitettaisiin tämän lisäksi eräitä tärkeitä pohjavedenottoalueita, joille ei tulisi sallia ollenkaan pilaantumisen vaaraa aiheuttavan toiminnan sijoittumista alueen erityisen arvon vuoksi. Esimerkiksi tekopohjaveden valmistamiseen otettavan veden laadun turvaamiseksi ei saisi heikentää veden laatua vesistössä, josta vesi otetaan. Yleiseltä kannalta tärkeä käyttö voisi liittyä esimerkiksi virkistyskäyttöön. Alueen poikkeuksellinen tärkeys virkistyskäytölle tulisi siten ottaa huomioon lupaharkinnassa.

Pykälän 1 momentin 5 kohdan mukaan toiminnasta ei saisi aiheutua naapuruussuhdelain 17 §:n mukaista kohtuutonta rasitusta. Lupaharkinnassa tulisi siten ottaa huomioon myös yksityiseen etuun vaikuttavat haitalliset seuraukset, vaikka haitallisia vaikutuksia ei voitaisi pitää yleisen edun kannalta merkittävinä. Suojaa annettaisiin siten viihtyisyysarvoille ja omaisuudelle, jonka hallintaa ja käyttöä immissiot voivat rajoittaa. Säännös vastaa tavoitteiltaan ympäristölupamenettelylain mukaista lupaharkintaa, kun lupaan on sisällytetty naapuruussuhdelain 18 §:n mukainen lupa.

Haitan kohtuuttomuuden arvioinnissa sovellettaisiin naapuruussuhdelain 17 §:ssä tarkoitettuja perusteita. Haitan kohtuuttomuus arvioitaisiin erityisesti sijoittumisen kannalta ottaen samalla huomioon mahdolliset lupamääräykset haittojen ehkäisemiseksi. Säännöksen tarkoitus olisi estää sijoittamasta epäsopiviin paikkoihin toimintoja, joiden sijoittumisen sopivuus on keskeinen toiminnan hyväksyttävyyden peruste. Teollisen toiminnan sijoittumista ohjataan yleensä kaavoituksella, jolloin lupaharkinnassa ei ole tarvetta erilliseen haitan naapuruussuhdeoikeudelliseen arviointiin.

Pykälän 2 momentin mukaan toimintaa ei saisi sijoittaa maankäyttö- ja rakennuslain mukaisen asemakaavan vastaisesti. Esimerkiksi vanhan teollisuuslaitoksen sijaintialueen uusi kaava voisi estää uuden vastaavan laitoksen sijoittumisen alueelle. Kaava rajoittaisi uuden laitoksen sijoittamista tai vanhan laitoksen rakennuslupaa edellyttävää laajentamista, mutta ei esimerkiksi muunlaista muuttamista, kuten tuotantomäärän lisäämistä. Säännös ei estäisi siten toiminnallisia muutoksia, jos niiden toteuttaminen on mahdollista maankäyttö- ja rakennuslain mukaan. Kaavan mukaisena pidettäisiin myös poikkeusluvan saanutta hanketta.

Kaavanmukaisuuden selvittäminen saattaisi edellyttää lausunnon pyytämistä kunnan rakennuslautakunnalta tai kaavoitusviranomaiselta. Rakennuslautakunta voisi myös eräissä tapauksissa pyytää lupaviranomaisen lausunnon. Maankäyttö- ja rakennuslain 134 §:n mukaan rakennuslupaa ei saisi eräissä tapauksissa myöntää ennen kuin ympäristölupa on ratkaistu. Asemakaavan puuttuminen tai yleispiirteinen aluevaraus, toiminnan ympäristövaikutukset sekä rakenteelliset vaatimukset ympäristöhaittojen ehkäisemiseksi saattavat tapauskohtaisesti merkitä, että rakennuslupaa ei voitaisi myöntää ennen kuin ympäristölupa on ratkaistu.

Sijoittumiskysymystä harkittaessa otettaisiin huomioon lisäksi tämän lain 6 §:n yleiset vaatimukset. Asemakaavan lisäksi lupaviranomaisen tulisi ottaa huomioon myös oikeusvaikutteinen maakunta- ja yleiskaava, joiden merkitys riippuisi erityisesti kaavan maankäyttövarauksen erityisyydestä ja maankäyttöratkaisujen kokonaisuudesta. Esimerkiksi yleiskaavan maa- ja metsätaloutta koskeva aluevaraus ei sellaisenaan olisi luvan myöntämiseste teollisuuslaitokselle.

Sijoittumista harkitessaan lupaviranomainen voisi edellyttää esimerkiksi laitoksen siirtämistä kiinteistöllä toiseen kohtaan, jolloin pilaantumisvaikutukset voitaisiin estää hakemuksessa esitettyä helpommin. Tällainen määräys saattaisi olla perusteltua esimerkiksi melun tai hajun leviämisen estämiseksi.

Pykälän 3 momentin mukaan ongelmajätteen sekä muun jätteen käsittelyä tai hyödyntämistä harjoittavalta vaadittaisiin riittävän vakuuden asettamista, muuta vastaavaa järjestelyä tai vakavaraisuutta asianmukaisen jätehuollon varmistamiseksi. Säännös vastaisi tavoitteiltaan jätelakia. Säännös on tarpeen erityisesti kaatopaikkadirektiivin vuoksi.

Toiminnanharjoittajalla tulisi olla taloudelliset edellytykset yleensä vastata toiminnasta. Lähtökohtana olisi, että toiminnanharjoittaja asettaisi riittävän vakuuden. Vakuuden asettaminen määrättäisiin luvassa toiminnan aloittamisen edellytykseksi 45 §:n nojalla. Vakuuden hyväksyttävyyden määrittelisi lupaviranomainen. Sekä vakuuden laji että sen määrä riippuisivat toiminnan laajuudesta, luonteesta sekä toimintaa varten annettavista määräyksistä. Vakuuden määrä tulisi arvioida esimerkiksi jonkin määritellyn ajanjakson aikana kertyneen jätemäärän asianmukaisen käsittelyhinnan mukaisesti. Vakuuden määrään voidaan sisällyttää myös mahdollisesti tarvittavia tutkimuskuluja, joilla voidaan varmistaa toimien riittävyys.

Vakuusvaatimus ei olisi ehdoton, jos asianmukainen jätehuolto voidaan varmistaa muulla järjestelyllä. Säännös vastaisi kaatopaikkadirektiivin vaatimuksia. Esimerkiksi kunnan järjestämässä toiminnassa voitaisiin vakuutta vastaava järjestely toteuttaa muulla tavoin.

Vakuutta tai sitä vastaavaa järjestelyä ei tarvitsisi vaatia ehdottomasti muilta kuin ongelmajätteiden käsittelyä tai hyödyntämistä harjoittavilta ja kaatopaikkatoimintaa harjoittavilta. Muiden toimintojen osalta tulisi kuitenkin varmistua siitä, että toiminnanharjoittaja olisi riittävän vakavarainen tai kykenisi muutoin huolehtimaan asianmukaisista jätehuoltotoimenpiteistä. Vakuutta ei myöskään tarvitsisi vaatia, jos jätteen käsittelytoiminta on pienimuotoista. Vakavaraisina voitaisiin pitää sellaisenaan julkisyhteisöjä. Yrityksen vakavaraisuutta kuvaisi hyvä omavaraisuusaste sekä pitkään jatkunut vakiintunut toiminta. Pienimuotoisia toimintoja voisivat olla esimerkiksi korjaamoiden yhteydessä toimivat pienehköt varaosaromujen varastot. Kaatopaikkatoiminnan harjoittajalta vaadittavasta vakuudesta tai muusta vastaavasta järjestelystä säädettäisiin tarvittaessa tarkemmin asetuksella.

Pykälän 4 momentin mukaan jätteen hyödyntämis- tai käsittelytoiminnan harjoittajan käytettävissä on oltava lisäksi toiminnan laatuun ja laajuuteen nähden riittävä asiantuntemus. Riittävä asiantuntemus saattaa myös edellyttää henkilökunnan jatkuvaa kouluttamista. Säännös vastaisi voimassa olevaa jätelakia ja se on tarpeen erityisesti kaatopaikkadirektiivin vaatimusten vuoksi.

43 §. Lupamääräykset pilaantumisen ehkäisemiseksi. Pykälä sisältäisi luettelon erityyppisistä lupamääräyksistä.

Ympäristöluvassa annettavat määräykset olisivat tyypiltään ja ankaruudeltaan lähinnä samanlaisia kuin vesilain tai ympäristölupamenettelylain nojalla annetut lupamääräykset. Lupamääräyksiä annettaessa tulisi kuitenkin ottaa huomioon erityisesti ympäristön kokonaisuus.

Lain mukaan ei enää voitaisi antaa määräystä voimassa olevan vesilain 10 luvun 27 §:n tapaan vesiensuojelumaksusta. Eräistä vesiensuojelutoimista on voitu luvassa myöntää poikkeus, jos toiminnanharjoittaja on suorittanut vuosittaista maksua tästä ympäristöhallinnolle. Säännös on ristiriidassa parhaaseen käyttökelpoiseen tekniikkaan perustuvan puhdistusvaatimuksen kanssa. Lisäksi sen käytännön merkitys on ollut suhteellisen vähäinen.

Lupamääräyksiä annettaisiin 42 §:ssä tarkoitettujen luvan myöntämisedellytysten täyttämiseksi, asetuksissa olevien vaatimusten täyttämiseksi lain 41 §:n mukaisesti sekä muutoin 43 §:ssä tarkoitetuista seikoista. Lupamääräykset muodostaisivat kokonaisuuden, jossa yksittäisen määräyksen merkitys voidaan usein ymmärtää vain yhdessä muiden määräysten kanssa. Lupamääräysten antamisen harkintaa ohjaisivat pykälän eri säännökset sekä asetusten ohjeelliset säännökset, lain 4 §:n periaatteet tai 5 §:n ja 6 §:n velvollisuudet sekä jätelain 4 ja 6 §:n periaatteet.

Lupamääräyksiä annettaessa on aina otettava huomioon hallinnon yleiset oikeusperiaatteet, kuten tarkoitussidonnaisuuden periaate ja suhteellisuusperiaate. Lupamääräykset olisi asetettava ympäristönsuojelun kokonaisuus huomioon ottaen siten, että toiminnanharjoittajalla olisi myös mahdollisuus valita asianmukaiset keinot pilaantumisen ehkäisemiseksi.

Pykälän 1 momentin tarkoituksena on ohjata lupamääräysten asettamista. Annettavat lupamääräykset riippuisivat toiminnan luonteesta, ympäristövaikutuksista sekä mahdollisuuksista ehkäistä haittoja.

Pykälän 1 momentin 1 kohdan mukaan määräyksiä voitaisiin antaa päästöistä, niiden ehkäisemisestä ja muusta rajoittamisesta sekä päästöpaikan sijainnista. Päästöjen sääntely luvassa vastaisi eri EY:n direktiivejä, kuten IPPC-direktiivin 9 artiklan 3 ja 4 kohtaa, joiden mukaan luvassa tulisi asettaa kyseisille toiminnoille direktiivin liitteessä mainittuja haitta-aineita koskevat päästöraja-arvot. Raja-arvoja voitaisiin täydentää tai korvata muilla teknisillä vaatimuksilla. Tästä säädettäisiin tarkemmin asetuksella.

Päästömääräys voitaisiin antaa aineen enimmäispitoisuusmääräyksenä tai kokonaismääränä määriteltyä aikayksikköä kohden tai määritellä muutoin esimerkiksi ominaiskuormituksena tai kokonaiskuormituksena. Melua koskeva rajoitus voitaisiin antaa esimerkiksi tehorajoituksena tai äänitason vähennysvaatimuksena laitteelle.

Päästöjen ehkäisy tai muu rajoittaminen määräyksellä voisi koskea vähentämisvelvoitetta, puhdistuslaitteita, puhdistuslaitteiden tehokkuusvaatimuksia ja vastaavia päästöjen rajoittamiskeinoja, kuten jätevesipäästöissä purkuputken sijaintia, ilmapäästöissä päästökorkeutta ja melupäästöissä päästösuuntaa tai laitoksen sijoittamista.

Pykälän 1 momentin 2 kohdan mukaan määräyksiä voitaisiin antaa myös jätteistä, niiden synnyn ja haitallisuuden vähentämisestä. Annettaessa määräyksiä jätteistä otettaisiin huomioon jätelain toiminnalle ja jätehuollolle asettamat vaatimukset. Lupamääräyksillä turvattaisiin näin myös IPPC-direktiivin 3 artiklan 1 kohdan c alakohdan sekä 9 artiklan 3 kohdan vaatimukset jätteiden haittojen ja jätteiden synnyn ehkäisyn vaatimuksista lupaa myönnettäessä.

Pykälän 1 momentin 3 kohdan mukaan luvassa voisi olla määräyksiä myös toiminnan häiriötilanteista ja muista poikkeuksellisista tilanteista. Säännös vastaisi IPPC-direktiivin 3 artiklan 1 kohdan e alakohdan ja 9 artiklan 6 kohdan vaatimuksia. Vastaavia määräyksiä on annettu myös eräissä muissa EY:n direktiiveissä, kuten vaarallisten jätteiden poltosta annetussa direktiivissä. Säännöksessä tarkoitettaisiin käynnistämiseen ja pysäyttämiseen liittyviä häiriöitä, onnettomuustilanteisiin varautumista sekä esimerkiksi raaka-aineiden tai polttoaineiden laatuun liittyviä tilapäisiä poikkeuksia.

Pykälän 1 momentin 4 kohdan mukaan lupamääräykset voisivat koskea myös toiminnan lopettamisen jälkeisiä toimia, kuten alueen kunnostamista ja päästöjen ehkäisemistä. Säännös vastaisi IPPC-direktiivin 3 artiklan 1 kohdan f alakohdan sekä 9 artiklan 6 kohdan vaatimuksia. Luvassa tulisi ottaa huomioon yleensä toiminnan lopettaminen ja siihen liittyvät yleiset periaatteet toimista. Määräyksiä voitaisiin antaa kunnostamisesta, kuten maa-ainesten vaihtamisesta tai peittämisestä. Muut toimenpiteet toiminnan lopettamisen jälkeen voisivat liittyä esimerkiksi puhdistamolaitteiden tai johtojen purkamiseen taikka rakenteiden poistamiseen. Määräyksillä voitaisiin tämän lisäksi edellyttää, että riittävän ajoissa ennen toiminnan lopettamista viranomaiselle olisi esitettävä suunnitelma ympäristönsuojelutoimista ja tarkkailun järjestämisestä. Viranomainen voisi tällöin hyväksyä erikseen suunnitelmassa esitetyt toimenpiteet.

Pykälän 1 momentin 5 kohdan mukaan voitaisiin antaa lisäksi muita määräyksiä toimista, joilla ehkäistään, vähennetään tai selvitetään pilaantumista, sen vaaraa tai pilaantumisesta aiheutuvia haittoja. Säännöksen mukaan voitaisiin antaa myös päästöjä ja niiden vaikutuksia vähentäviä määräyksiä, jotka olisivat momentin 1 kohtaan verrattuna välillisempiä. Esimerkiksi hajuhaittoja ja meluhaittoja voidaan estää edellyttämällä suojametsikköä tai muuta estettä päästölähteen ja haitan kohteen välissä. Määräykset voisivat rajoittaa toiminta-aikaa sekä ulottua liikennejärjestelyihin.

Pilaantumisen ehkäisemistä koskevia määräyksiä voisivat olla myös määräykset, joilla turvataan ympäristön laatutaso. Määräykset voitaisiin nykyisen käytännön tapaan antaa myös ympäristön laatunormina, kuten melutasona. Ympäristön laatua turvaavaa määräystä annettaessa tulisi aina ottaa huomioon toiset samaa ympäristöä kuormittavat toiminnat.

Selvitysmääräys voitaisiin antaa toiminnan päästöjen ja jätteiden vähentämisen selvittämiseksi. Määräys voisi koskea päästöjen ja jätteiden tunnistamista, jos tiedetään päästön tai jätteen haitta-aineet, mutta niiden pitoisuus on epäselvää. Määräyksellä voitaisiin myös pyrkiä varmistamaan esimerkiksi jonkin toisen määräyksen toteutuminen myöhemmin sekä parhaan käyttökelpoisen tekniikan mukaista toiminnan kehittämistä. Selvitysmääräys voitaisiin antaa lisäksi toimintaan liittyvän riskin selvittämiseksi ja lopettamisen jälkeen ilmenevien haittojen selvittämiseksi.

Selvitysmääräys voitaisiin antaa siten, että selvitys esitetään määräajassa valvontaviranomaiselle. Jos selvitysmääräyksellä on pyritty täsmentämään yksittäisen määräyksen antamisen edellytyksiä, lupaviranomainen voisi antaa selvityksen perusteella määräyksen 55 §:n 3 momentin perusteella. Erilaiset selvitysmääräykset eivät saisi johtaa varsinaiseen osapäätökseen, jolla lykättäisiin luvan edellytysten selvittämistä tai keskeisen lupamääräyksen asettamista. Pykälässä tarkoitettu selvitysmääräys poikkeaisi 55 §:n 2 momentissa tarkoitetusta toistaiseksi myönnetyn luvan yhteydessä asetettavasta selvitysvelvoitteesta, jonka tarkoitus on varmistaa luvan tarkistamisen joutuisuus ja ennakoida muutoin tulevaa lupakäsittelyä.

Pykälän 2 momentin mukaan määräyksiä voitaisiin antaa myös tuotantomäärästä,- ravinnosta ja -energiasta. Määräys koskisi kuitenkin muita kuin teollisia toimintoja ja energiantuotantoa. Momentti ei rajoittaisi määräyksen antamista näihin toimintoihin liittyvästä varastoinnista. Momentissa tarkoitettuja toimintoja voisivat olla esimerkiksi kalankasvatuslaitokset, kivenmurskaamot ja romuttamot sekä eräissä tapauksissa eläinsuojat. Momentin mukainen määräys olisi mahdollinen ainoastaan, jos ympäristöhaittoja ei voitaisi muutoin riittävästi ehkäistä tai rajoittaa muilla 1 momentissa tarkoitetuilla määräyksillä.

Pykälän 3 momentin säännöksillä ohjattaisiin lupamääräysten asettamista ja mitoitusta. Säännös vastaisi lähinnä ilmansuojelulakia.

Momentin ensimmäisen virkkeen mukaan määräyksiä asetettaessa olisi otettava huomioon toiminnan luonne, sen alueen ominaisuudet, joilla toiminnan vaikutus ilmenee, toiminnan vaikutus ympäristöön, pilaantumisen ehkäisemiseksi tarkoitettujen toimien merkitys ympäristön kokonaisuuden kannalta sekä tekniset ja taloudelliset mahdollisuudet toteuttaa nämä.

Luvanvaraisilla toiminnoilla on hyvin erilaisia vaikutuksia, jolloin annettavat määräykset myös vaihtelevat. Samaakin ympäristöelementtiä koskevat määräykset saattavat vaihdella eri toimialoilla. Saman toimialan toimintojen lupamääräykset voivat tapauskohtaisesti myös vaihdella riippuen toiminnan luonteesta.

Vaikutusalueen ominaisuuksien huomioon ottaminen tarkoittaisi alueen yleisen luonteen huomioon ottamista sekä erilaisten suojattavien kohteiden tunnistamista. Esimerkiksi ympäristön laatua koskevat raja-arvot sekä ohjeelliset laatunormit perustuvat erilaisten alueiden erittelyyn.

Toiminnan vaikutuksia ympäristössä tulisi arvioida 4 §:n yleisten periaatteiden suuntaisesti. Esimerkiksi epävarmuus vaikutuksista (varovaisuusperiaate) korostaa tarvetta antaa määräyksiä vaikutusten ilmenemisen ehkäisemiseksi ennakolta. Lupamääräyksiä asetettaessa tulisi ottaa huomioon myös toiminnan aiheuttaman kuormituksen osuus koko alueen kuormituksesta.

Ympäristön kokonaisuuden huomioon ottaminen on IPPC-direktiivin 9 artiklan 1 kohdan mukaan lupaharkinnan peruslähtökohta. Kaikkia ympäristöelementtejä on tarkasteltaisiin samanaikaisesti, eikä haittoja voida siirtää ympäristöelementistä toiseen.

Ympäristönsuojelutoimien teknisten vaatimusten tulisi olla toteutettavissa taloudellisesti. Määräyksillä tulisi pyrkiä aina mahdollisimman kustannustehokkaisiin ratkaisuihin ottaen huomioon toiminnan tekniset lähtökohdat.

Pykälän 3 momentin toisen virkkeen mukaan määräysten tulisi täyttää parhaan käyttökelpoisen tekniikan vaatimukset. Myös onnettomuuksien ehkäisyä koskevien toimien tulisi perustua parhaaseen käyttökelpoiseen tekniikkaan. Säännös vastaisi IPPC-direktiivin 9 artiklan 3 ja 4 kohtaa. Parhaan käyttökelpoisen tekniikan vaatimus ei tarkoittaisi laitevaatimuksia, vaan päästöjen tai muiden toimintojen määrittelyä ja mitoittamista.

Lupaharkinnassa otettaisiin huomioon toiminnan tekniset erityisominaisuudet ja muut parhaan käyttökelpoisen tekniikan soveltamiseen liittyvät seikat, kuten olemassa olevan toiminnan odotettavissa oleva taloudellinen käyttöikä. Eri harkintaseikkoja painotetaan lupaharkinnassa ottaen huomioon toiminnan sijoittumispaikka. Lupaharkinnan lopputuloksena viranomainen määrittää toiminnalle tapauskohtaisesti päästöjen raja-arvot ja ympäristönsuojelutoimien kokonaisuuden.

Lupaharkinnassa parhaan käyttökelpoisen tekniikan selvittämisen tietolähteinä käytettäisiin erityisesti EY:n komission julkaisemia IPPC-direktiivin 16 artiklassa tarkoitettuja selvityksiä sekä kansainvälisten toimielinten, kuten Helsingin komission ja OSPAR-komission, selvityksiä. Parhaan käyttökelpoisen tekniikan tietolähteinä voitaisiin käytännössä pitää myös ympäristönsuojelun tietojärjestelmän VAHTI-osaa sekä mahdollisia ympäristöministeriön ohjeita tai selvityksiä. Vaikka viranomaisilla olisi erityinen velvollisuus selvittää parasta käyttökelpoista tekniikkaa, tulisi toiminnanharjoittajan myös lupahakemuksessaan tarvittavilta osin esittää selvitystä vaatimuksen täyttämisestä.

Momentin mukaan lupaviranomaisen tulisi kiinnittää huomiota myös energian käytön tehokkuuteen ja varautumiseen onnettomuuksien ehkäisemiseen ja niiden rajoittamiseen. Säännös vastaisi IPPCdirektiivin 3 artiklan 1 kohdan d ja e alakohtaa.

Lupaharkinnassa energiatehokkuutta tulisi vaatia lähinnä vain IPPC-direktiivissä tarkoitetuilta toiminnoilta. Energiatehokkuus voitaisiin selvittää esimerkiksi vapaaehtoisten energiakatselmusten perusteella. Liittyminen kauppa- ja teollisuusministeriön ja eri toimialojen välillä solmittuun energiasäästösopimukseen edellyttää sekä energiatehokkuuden selvittämistä että seurantajärjestelmää. Järjestelmästä voitaisiin tuottaa myös lupaviranomaisten tarvitsevat tiedot, eikä erillistä lupaan perustuvaa seurantaa tällöin tarvittaisi. Luvassa voitaisiin kuitenkin tarvittaessa asettaa erityisiä selvitysmääräyksiä energiatehokkuuden parantamisesta tai energian talteenottomahdollisuuksista. Energiatehokkuuden vaatimus voisi vaikuttaa myös eri ympäristöhaittojen ehkäisemisen arvottamiseen.

Toimintaan liittyvät onnettomuusriskit tulisi myös ottaa huomioon lupamääräyksiä asetettaessa. Onnettomuusriskien huomioon ottaminen lupaharkinnassa määräyksiä asetettaessa perustuu IPPC-direktiivin 9 artiklan 6 kohtaan. Direktiivin 6 artiklan 2 kohdassa on todettu lisäksi, että eräiden suuronnettomuuksien vaaraa aiheuttavien toimintojen lupahakemuksissa tulee esittää turvallisuusselvitykset.

Onnettomuuksien estäminen ja niistä aiheutuva pilaantumisen ehkäisy koskisi kaikkia toimintoja. Suurten toimintojen osalta selvityksenä onnettomuusriskien hallinnasta voisi usein käydä esimerkiksi kemikaaliviranomaiselta saatu lausunto. Riskiarviointi rajoittuisi lähinnä mahdollisella onnettomuusalueilla olevien kohteiden suojaamiseen.

44 §. Kalatalousmääräykset. Pykälä koskisi jätevesipäästöistä kalastolle aiheutuvien haittojen poistamista kalastoa suojaavilla määräyksillä, istutusvelvoitteilla ja hoitotoimenpiteillä. Kalastolle aiheutuvien haittojen vuoksi kalatalousviranomaiselle voitaisiin myös määrätä maksettavaksi kalatalousmaksu, joka käytettäisiin lähinnä haitta-alueen hoitotoimenpiteisiin. Säännös vastaisi voimassaolevan vesilain 10 luvun 24 a §:ää. Pykälässä viitattaisiin vastaavasti vesilain 2 luvun 22 ja 22 b §:ään.

45 §. Jäte- ja jätehuoltomääräykset. Pykälässä säädettäisiin, että ympäristölupa käsittää myös määräykset jätteistä ja jätehuollosta, vaikka jätteistä ei sinänsä aiheutuisi ympäristön pilaantumista. Jätteitä ja jätehuoltoa koskevat perusvaatimukset annettaisiin jätelain tai sen nojalla annettujen säännösten noudattamiseksi. Jos jätteistä voisi aiheutua ympäristön pilaantumista, määräys voisi perustua myös 43 §:ään.

Pykälän 1 momentissa todettaisiin lisäksi, että 42 §:n 3 momentissa tarkoitetusta vakuuden asettamisesta tai muusta vastaavasta järjestelystä annettaisiin määräyksiä luvassa. Lupamääräyksillä varmistettaisiin näin esimerkiksi vakuuden asettaminen, eikä vakuutta tulisi välttämättä jättää jo lupahakemusta tehtäessä. Luvassa voitaisiin määrätä vakuus luovutettavaksi viranomaiselle ennen toiminnan aloittamista tai jonakin muuna hetkenä toiminnan aloittamisen jälkeen esimerkiksi tietyn jätemäärän kertymisen jälkeen. Luvassa voisi olla myös määräykset vakuuden tarkistamisesta.

Pykälän 1 momentin toisen virkkeen mukaan lupamääräystä valvottaisiin tämän lain nojalla, vaikka se olisi annettu jätelain tai sen nojalla annetun määräyksen noudattamiseksi. Lupamääräyksen rikkomistilanteissa sovellettaisiin yksinomaan ympäristönsuojelulain hallintopakkoa sekä rangaistusta koskevia säännöksiä.

Pykälän 2 momentin mukaan jäte- ja jätehuoltomääräys voitaisiin rajoittaa koskemaan vain määrätynlaista jätettä. Lisäksi luvassa voitaisiin edellyttää, että tietyltä alueelta kertyvä jäte olisi käsittelyssä etusijalla. Säännös vastaisi jätelakia.

46 §. Tarkkailumääräykset. Nykyiseen vakiintuneeseen tapaan määräyksiä voitaisiin antaa toiminnan käyttötarkkailusta, päästöjen, jätteiden ja jätehuollon tarkkailusta, toiminnan vaikutusten sekä sen lopettamisen jälkeisen ympäristön tilan tarkkailusta. Käyttötarkkailuun sisältyisi esimerkiksi puhdistustehokkuuden tarkkailu. Useat päästöjä koskevat direktiivit edellyttävät tarkkailua ja valvontaa koskevien määräysten antamista. Säännös vastaisi myös IPPC-direktiivin 9 artiklan 5 kohdan vaatimuksia.

Tarkkailumääräyksen sisältö riippuu toiminnasta, toiminnan ympäristövaikutuksista ja pilaantumisen vaarasta. Erilaisille päästöille ja vaikutuksille on käytetty vesilain ja ympäristölupamenettelylain mukaisissa luvissa vakiintuneita tarkkailumääräyksiä. Vastaavia määräyksiä tulisi antaa myös ympäristönsuojelulain mukaan. Ympäristön kokonaisuuden huomioon ottaminen voi kuitenkin eräissä tapauksissa edellyttää tarkkailun uudelleen järjestämistä. Toiminnanharjoittajan järjestämä lupaan perustuva tarkkailu ja ympäristöjohtamisjärjestelmien edellyttämä raportointi olisi mahdollisuuksien mukaan yhteensovitettava. Vaikka toiminnanharjoittaja tarkkailisi omia päästöjään ja vaikutuksiaan, valvontaviranomaisten tulisi tarvittaessa tarkastaa toimintaa omilla mittauksilla.

Mittausten ja analyysien yleisistä vaatimuksista säädettäisiin 108 §:ssä. Viranomaisella olisi oikeus erikseen luvan perusteella tehdä tarkastuksia mittausten ja tutkimusten laadun varmistamiseksi.

Pykälän 1 momentin mukaan luvassa on annettava tarpeelliset määräykset päästöjen, jätteiden ja jätehuollon, toiminnan vaikutusten sekä toiminnan lopettamisen jälkeisen ympäristön tilan tarkkailusta. Toiminnanharjoittaja voitaisiin myös määrätä antamaan valvontaa varten tarpeellisia tietoja.

Päästöjen tarkkailumääräys voisi koskea esimerkiksi päästöjen mittaustapaa, olosuhteita, käytettäviä mittausstandardeja tai mittauslaitteita. Määräys sisältäisi raportointitavan ja raportointiajat. Määräys voisi koskea myös käyttötarkkailua päästöjen selvittämiseksi. Tällaiset määräykset tulisi antaa aina luvassa, eikä niihin voitaisi soveltaa mahdollisuutta hyväksyä luvasta erillään tarkkailusuunnitelma. Toiminnan vaikutusten arvioimiseksi tulisi lisäksi antaa tarvittavat määräykset.

Toiminnan valvontaa koskevalla määräyksellä pyrittäisiin varmistamaan luvan noudattamista. Toiminnanharjoittaja voitaisiin velvoittaa ilmoittamaan eri työvaiheista laitoksen rakentamisessa, laitteiden käyttöönotosta taikka toiminnan aloittamisesta. Viranomainen voisi tehdä tarkastuksen ja hyväksyä tehdyt toimet, jonka jälkeen toiminta voitaisiin aloittaa. Valvontaa koskevassa määräyksessä voitaisiin velvoittaa esittämään suunnitelma myös valvontaviranomaiselle tai kunnan ympäristönsuojeluviranomaisen alaiselle viranhaltijalle.

Pykälän 2 momentin mukaan useat luvanhaltijat voitaisiin määrätä yhdessä tarkkailemaan toimintojensa vaikutusta. Tämä on tarpeen yleensä silloin, jos samaa aluetta kuormittaa useita toimintoja, joiden vaikutuksia ei voida yksiselitteisesti erottaa toisistaan. Määräys annettaisiin luvassa huomioon ottaen samalla vireillä olevat luvat. Käytännössä toiminnanharjoittajat voivat sopia osallistumisesta yhteistarkkailuun, kuten nykyisin on menetelty erityisesti vesilain mukaan. Tällöin erillistä määräystä ei tarvittaisi, vaan viranomainen hyväksyy järjestelyn. Toiminnanharjoittajat voivat osallistua myös kunnan järjestämään ympäristön tilan tarkkailuun siltä osin kuin kyse on toiminnanharjoittajan päästöjen vaikutusten tarkkailusta.

Pykälän 3 momentin mukaan luvassa voitaisiin velvoittaa toiminnanharjoittaja esittämään lupaviranomaiselle tai sen määräämän viranomaisen hyväksyttäväksi tarkkailusuunnitelma.

Ympäristölupavirasto voisi määrätä suunnitelman esitettäväksi esimerkiksi alueelliselle ympäristökeskukselle ja vastaavasti kunnan ympäristönsuojeluviranomainen alaiselleen viranhaltijalle. Kalataloudellisten vaikutusten selvittämiseksi tarkkailusuunnitelma voitaisiin velvoittaa esitettäväksi myös kalatalousviranomaiselle.

Suunnitelma tulisi esittää niin ajoissa, että tarkkailu voidaan aloittaa toiminnan alkaessa. Tarkkailu voitaisiin edellyttää aloitettavaksi jo ennen toiminnan aloittamista, jos tämä on tarpeen esimerkiksi lähtötilanteen erottamiseksi toiminnan varsinaisista vaikutuksista. Päätöksessä voitaisiin myös velvoittaa esittämään suunnitelma muuna sopivana ajankohtana, joka olisi toiminnan vaikutusten kannalta tarkoituksenmukainen ajankohta. Esimerkiksi toiminnan lopettamisen jälkeisten vaikutusten tai päästöjen selvittäminen saattaa edellyttää tarkkailusuunnitelman esittämistä ennen lopettamista.

Viranomainen voisi 4 momentin mukaan tehdä myös muutoksia suunnitelmaan, kuten lisätä näytteiden ottoa tai muuttaa tarkkailuajankohtia. Hyväksyttyä tarkkailusuunnitelmaa voitaisiin muuttaa myöhemmin eri päätöksellä, jos olosuhteet ovat muuttuneet tai suunnitelma ei vastaa muutoin valvonnan tarpeita.

Pykälän 4 momentin mukaan lupapäätöksestä erillään olevan tarkkailusuunnitelman hyväksyminen olisi hallintopäätös, johon saisi hakea erikseen muutosta. Päätökseen ei siten sovellettaisi ympäristölupaa koskevaa menettelyä. Ennen päätöstä valvontaviranomaisen tulisi tapauksesta riippuen kuulla haitankärsijöitä ja tarvittaessa esimerkiksi kalatalousviranomaisia. Päätös annettaisiin julkipanon jälkeen ja siihen haetaan muutosta Vaasan hallinto-oikeudelta.

47 §. Määräykset päästöistä viemäriin. Pykälässä säädettäisiin eräistä viemäripäästöjä koskevista lupamääräyksistä. Ympäristöluvassa tulisi aina varmistaa, että päästöstä yleiseen viemäriin ei aiheudu haittaa yhdyskuntajätevesien käsittelylle. Määräyksiä harkittaessa tulisi tarvittaessa ottaa huomioon myös vesi- ja viemärilaitoksista annetun lain mukainen liittymissopimus. Säännös vastaisi vesilakia ja yleisistä viemäreistä ja eräiltä teollisuudenaloilta vesiin johdettavien jätevesien sekä teollisuudesta yleiseen viemäriin johdettavien jätevesien käsittelystä annettua valtioneuvoston päätöstä tarkemmin tiettyjen vesiympäristöön päästettyjen vaarallisten aineiden aiheuttamasta pilaantumisesta annetun direktiivin vaatimuksia. Asetuksella voitaisiin säätää tarkemmin vastaavista vaatimuksista.

48 §. Viemäriksi määrääminen. Pykälässä säädettäisiin vesilain 1 luvun 2 §:ssä tarkoitetun muun uoman kuin vesistön määräämisestä viemäriksi. Uoma määriteltäisiin viemäriksi ympäristölupapäätöksessä. Viemäriksi määrääminen voitaisiin myös peruuttaa, jos lupa jäteveden johtamiseen raukeaa tai toiminta lopetettaisiin. Säännös vastaisi voimassa olevaa vesilakia.

Oja määrättäisiin viemäriksi, jos olennainen osa siinä virtaavasta vedestä olisi jätevettä. Harkinta tapahtuisi vesilain 10 luvun 2 §:n nojalla. Vesilain 10 luvun 6 §:n mukaan kunnan ympäristönsuojeluviranomainen voisi antaa oikeuden jäteveden johtamiseen toisen maalla olevaan ojaan tai puroon, jos tähän ei muutoin olisi saatu maanomistajan suostumusta. Jos toimintaan edellytettäisiin kuitenkin ympäristölupaa, määräyksen antaisi lupa-asiaa käsittelevä. Viemäriksi määrääminen merkitsisi, että ojaan ei sovellettaisi enää lain 28 §:n 2 momentin 2 kohtaa. Jäteveden johtaminen viemäriin ei siis synnyttäisi ympäristöluvan tarvetta, paitsi jos uomassa kulkeutuva jätevesi aiheuttaisi pilaantumista esimerkiksi vesistössä. Viemäriksi määräämiseen liittyisi myös jätevettä johtavan kunnossapitovastuu viemäristä.

Viemäriksi määrääminen on osittain vesitalousperusteinen päätös, minkä vuoksi siitä olisi vastaava säännös vesilaissa. Päästöä koskevan luvan myöntämisen yhteydessä olisi kuitenkin syytä harkita viemäriksi määräämistä, koska samalla joudutaan määrittämään myös jäteveden hyväksyttävä laatu.

49 §. Määräykset purkujohdosta. Pykälän mukaan ympäristöluvan yhteydessä määrättäisiin samalla purkujohdon tekoon liittyvästä rakentamisesta ja käyttöoikeudesta. Käyttöoikeuden myöntäminen tarkoittaisi sekä maa-aluetta että vesialuetta vesilain 2 luvun 7 §:n ja 10 luvun 7 §:n tapaan. Nämä seikat ratkaistaisiin ympäristöluvassa ottaen huomioon vesistöön rakentamista koskevat vesilain edellytykset. Käyttöoikeuden tai aiheutetun vahingon korvaamiseen sovellettaisiin vesilain korvaussäännöksiä.

Päästökohta ja purkujohto muodostaisivat kokonaisuuden, joka ratkaistaisiin osana ympäristölupaa. Määräys purkukohdasta voitaisiin antaa 43 §:n 1 momentin 1 kohdan nojalla mutta purkujohdon sijoittaminen ratkaistaisiin muutoin 49 §:n nojalla.

50 §. Eräiden suunnitelmien ja ohjelmien vaikutus. Pykälässä säädettäisiin 26 §:n 1 momentissa tarkoitettujen valtakunnallisten ohjelmien ja suunnitelmien vaikutuksesta lupaharkintaan. Lupaa myönnettäessä tulisi tutkia, onko toiminta järjestetty mainittuihin ohjelmiin ja suunnitelmiin sisältyvien toiminnanharjoittajaa sitovien velvoitteiden mukaisesti. Jätelain 40 §:n tarkoittamat valtakunnalliset ja alueelliset jätesuunnitelmat eivät sellaisenaan sitoisi lupaharkintaa, mutta ne tulisi kuitenkin ottaa huomioon luvassa. Säännös olisi tarpeen erityisesti kaatopaikkadirektiivin vuoksi. Pykälän viimeisen virkkeen mukaan myös muut valtioneuvoston hyväksymät ohjelmat tulisi ottaa huomioon lupaharkinnassa. Tällainen ohjelma olisi esimerkiksi kalavesidirektiiviin perustuva ohjelma.

51 §. Lupamääräyksen suhde asetukseen. Pykälässä säädettäisiin, missä tapauksessa lupamääräys saisi olla asetusta ankarampi. Yksilöidyllä ympäristönsuojeluvelvoitteella tarkoitettaisiin säännöksessä numeerisesti tai muutoin tarkasti määriteltyä vaatimusta.

Pykälän 1 momentin 1 kohdan mukaan lupamääräys voisi olla asetusta ankarampi 42 §:ssä tarkoitettujen luvan myöntämisen edellytysten täyttämiseksi. Esimerkiksi terveyshaitan aiheutuminen antaisi aina mahdollisuuden antaa asetusta ankarampia määräyksiä.

Pykälän 1 momentin 2 kohdan mukaan lupamääräys voisi olla myös ympäristön laatua koskevia raja-arvoja ankarampi. Esimerkiksi ilmanlaadun raja-arvoja ei tulisi pitää säännöksenä, jota ankarampaa lupamääräystä ei saisi antaa.

Pykälän 1 momentin 3 kohdan mukaan vesiensuojelua koskevat lupamääräykset voisivat kuitenkin edelleen olla ankarampia kuin niistä annetut yleiset määräykset. Vesipäästöjen rajoittaminen ei ole Suomessa perustunut yleisiin määräyksiin, vaan tapauskohtaiseen harkintaan ottaen huomioon vesistön sietokyky. Useat voimassa olevat vesiensuojelua koskevat yleiset määräykset perustuvat lisäksi vanhentuneisiin EY:n direktiivien täytäntöönpanoon.

Pykälän 2 momentin mukaan maatalouden vesiensuojelua koskeva määräys voisi olla ankarampi kuin 11 §:n 6 kohdan nojalla annetussa valtioneuvoston asetuksessa olevat vaatimukset vain ympäristön erityisen pilaantumisen vaaran ehkäisemiseksi muun muassa pohjavesialueella tai erityisen herkän vesistön läheisyydessä. Pykälän 1 momentin 1 ja 2 kohdan perusteella asetusta ankarampi lupamääräys voitaisiin antaa luvan myöntämisen edellytysten täyttämiseksi ja ympäristönlaatua koskevasta säännöksestä riippumatta. Pykälän 2 momentti ei siten rajoittaisi antamasta määräyksiä esimerkiksi pohjaveden pilaamisen kieltämiseksi tai hajuhaittojen ehkäisemiseksi.

Yleisen määräyksen ja lupamääräyksen välisestä suhteesta säädettäisiin myös 56 §:ssä siten, että luvan myöntämisen jälkeen annettu yleinen määräys syrjäyttäisi aina sitä lievemmän lupamääräyksen.

8 luku. Lupapäätös

52 §. Lupapäätöksen sisältö. Pykälän 1 momentin mukaan lupa voitaisiin myöntää toistaiseksi voimassa olevana tai määräaikaisena. Luvan voimassaolo ratkaistaisiin tapauskohtaisesti ottaen huomioon toiminnan luonne ja vaikutusalueen ominaisuudet kokonaisuudessaan. Vastaava säännös sisältyy ilmansuojelulakiin, terveydensuojelulakiin ja vesilakiin.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin päätöksen perusteista. Muiden hallintopäätösten tapaan päätöksessä olisi aluksi kertoelmaosa ja tämän jälkeen ratkaisuosa. Ratkaisuosassa on eritellysti osoitettava luvan myöntämisen edellytysten olemassaolo ja perusteltava määräykset. Päätökseen ja sen perusteluihin sovellettaisiin hallintomenettelylain 23 ja 24 §:n perusteluvelvollisuutta. Lupapäätöksessä olisi vastattava kaikkiin lausunnoissa ja muistutuksissa esitettyihin yksilöityihin vaatimuksiin, jotka liittyvät selvästi asiaan. Säännös vastaisi nykyistä päätöksen perusteluiden kirjoittamiskäytäntöä.

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin YVAlain mukaisen arviointiselostuksen ja yhteisviranomaisen lausunnon huomioon ottamisesta lupapäätöksessä. Luvassa tulisi käydä ilmi, miten mainitut seikat on lupaharkinnassa otettu huomioon. Säännös tarkoittaisi myös, että ne on tullut ottaa huomioon asianmukaisesti lupaharkinnassa IPPC-direktiivin 9 artiklan 3 kohdan vaatimuksen mukaisesti. Saadut selvitykset vaikuttaisivat lupapäätöksen sisältöön kuitenkin vain siinä laajuudessa kuin ne voidaan ottaa huomioon ympäristölupaa myönnettäessä. Säännös vastaisi pääpiirteissään voimassa olevaa ympäristölupamenettelylain ja vesilain säännöstä.

Asetuksessa säädettäisiin tarkemmin siitä, mitkä seikat on todettava päätöksessä ja missä laajuudessa. Asetuksessa säädettäisiin siten myös eräiden direktiivien edellyttämistä lupaan sisältyvistä seikoista.

53 §. Lupapäätöksen antaminen. Pykälässä säädettäisiin päätöksen antamistavasta. Lupapäätös annettaisiin julkipanon jälkeen. Julkipano on vakiintunut tiedoksiantotapa sellaisessa päätöksenteossa, joka saattaa vaikuttaa monien asianosaisten etuun. Julkipanon jälkeen annetun päätöksen katsotaan tulleen asianosaisten tietoon sinä päivänä, jolloin päätös on annettu. Tällöin kaikkien asianosaisten, hakijan ja yleistä etua valvovien viranomaisten, valitusaika alkaa kulua samana päivänä. Ellei päätöksestä valiteta, lupapäätös saa lainvoiman 30 päivän kuluttua antamispäivästä. Asetuksella on tarkoitus säätää, että päätökseen liitettävästä valitusosoituksesta tulee käydä yksiselitteisesti ilmi päivämäärä, johon mennessä valitus on viimeistään tehtävä.

54 §. Lupapäätöksestä tiedottaminen. Pykälän 1 momentin mukaan päätös on toimitettava luvan hakijalle, asiassa yleistä etua valvoville viranomaisille ja niille, jotka sitä ovat erikseen pyytäneet. Toisaalta kuka tahansa voi vaatia päätöstä itselleen kokonaisuudessaan, mutta tällöin päätöksestä voidaan periä lunastusta vastaava maksu. Viranomaisen velvollisuutena ei olisi kuitenkaan lähettää päätöstä, ellei sille ole jätetty erikseen osoitetta.

Tieto päätöksen antamisesta tulisi lisäksi antaa muistutuksen tehneille ja niille, jotka ovat sitä erikseen pyytäneet. Tieto tulisi toimittaa myös kaikille niille, joille on 38 §:n 2 momentin perusteella annettu tieto hakemuksesta. Jos samassa muistutuksessa olisi ollut useita allekirjoittajia, päätös tai tieto päätöksen antamisesta voitaisiin lähettää vain yhdelle näistä. Vastaavaa säännös on nykyisessä vesilaissa.

Luvanhakijalta perittäisiin normaali hakemusmaksu, josta säädettäisiin lain 105 §:ssä. Päätökseen sisältyisi myös valitusosoitus. Viranomainen tekisi päätöksen lähettämisestä diaarimerkinnän, mutta päätös lähetettäisiin tavallisena kirjelähetyksenä.

Pykälän 2 momentin mukaan päätöksestä tulisi lisäksi julkaista tieto toiminnan sijaintikunnassa sekä sellaisessa kunnassa, jossa toiminnan ympäristövaikutukset saattavat ilmetä. Tieto päätöksestä julkaistaisiin kunnan ilmoitustaululla julkisista kuulutuksista annetun lain mukaisesti. Tieto tulisi olla nähtävillä kunnan ilmoitustaululla vähintään 14 vuorokauden ajan. Jos lupaviranomainen olisi kunta, julkipanokuulutus korvaisi tämän tiedottamistavan.

Tieto päätöksestä tulisi myös julkaista ainakin yhdessä toiminnan vaikutusalueella yleisesti leviävässä sanomalehdessä, jollei asian merkitys ole vähäinen tai julkaiseminen on muutoin ilmeisen tarpeetonta. Jos lupahakemuksesta olisi ilmoitettu lehdissä, tulisi päätöksestä tiedottaa vastaavalla tavalla.

Päätöksestä tulisi tiedottaa viivytyksettä päätöksen julkipanon jälkeen.Vaikka tiedottaminen ei vaikuttaisi valitusajan kulumisen alkamiseen, tiedottamisen viivästymistä voitaisiin pitää menettelyvirheenä, joka voisi johtaa esimerkiksi menetetyn määräajan palauttamiseen.

9 luku. Luvan voimassaolo

55 §. Luvan voimassaolo ja tarkistaminen. Toistaiseksi voimassa olevaa lupaa voitaisiin tarkistaa. Pääsääntöisesti määräaikainen lupa raukeaisi määräajan päättymisen jälkeen.

Pykälän 1 momentissa säädettäisiin määräaikaisena myönnetyn luvan voimassaolon päättymisestä. Lupapäätöksessä voitaisiin kuitenkin määrätä, että määräajaksi myönnettyä lupaa on mahdollisuus jatkaa, jos riittävän ajoissa ennen määräajan päättymistä haetaan uutta lupaa. Luvan voimassaolon jatkaminen käsiteltäisiin vastaavassa laajuudessa kuin uusi lupahakemus. Lupaan perustuvaa toimintaa voidaan jatkaa, kunnes uusi hakemus on ratkaistu, jos lupahakemus on tehty luvassa määrätyn mukaisesti.

Pykälän 2 momentin mukaan toistaiseksi voimassa olevassa lupapäätöksessä tulisi määrätä, mihin mennessä uusi hakemus lupamääräysten tarkistamiseksi on tehtävä, ja tuolloin mahdollisesti esitettävistä selvityksistä. Erityisestä syystä määräys voitaisiin sisällyttää myös määräaikaiseen lupaan. Harkinta kohdistuisi lupamääräyksiin. Jos viranomaisen asettamaa määräaikaa ei ole noudatettu, lupa voitaisiin määrätä raukeamaan. Vastaava säännös on vesilaissa ja ilmansuojelulaissa.

Pykälän 3 momentin mukaan luvassa olevan selvitysmääräykseen perusteella voitaisiin myös eräissä tapauksissa asettaa toimintaa koskevia tarkempia määräyksiä. Luvassa voitaisiin määrätä esimerkiksi tekemään selvitys jonkin toiminnanharjoittajan valitseman toimenpiteen riittävyydestä pilaantumisen ehkäisemiseksi. Jos selvitys osoittaisi, ettei toimenpide ole ollut riittävä, viranomainen määräisi lisävelvoitteista. Vastaavia määräyksiä on käytetty vakiintuneesti myös nykyisessä lupakäytännössä.

Tarkistamista koskevan asian ratkaisisi luvan myöntänyt viranomainen. Asian käsittelyssä noudatettaisiin soveltuvin osin lupamenettelyä koskevia säännöksiä.

56 §. Asetuksen noudattaminen. Pykälän mukaan lupamääräystä ankarampi asetus korvaisi suoraan lupamääräyksen ja sitä tulisi noudattaa sellaisenaan. Asetukset voisivat sisältää velvoittavuudeltaan erilaisia säännöksiä. Eräät asetusten tavoitteelliset säännökset eivät myöskään välttämättä vaikuta luvan sisältöön tai sen valvontaan. Pykälässä tarkoitettaisiin yksilöityjä velvoitteita tai yksiselitteisiä asetusten säännöksiä, kuten päästöraja-arvoja.

Asetus voisi kuitenkin eräissä tapauksissa johtaa luvan tarkistamiseen lain 58 §:n nojalla. Esimerkiksi päästöraja-arvo saattaisi vaikuttaa lupamääräysten kokonaisuuteen siten, että myös muita lupamääräyksiä joudutaan tarkistamaan. Lupamääräystä ankarampi asetuksen säännös saattaisi myös vaikuttaa kalatalousvelvoitteen tai vahingonkorvausvelvollisuuden uudelleenarviointiin.

Pykälässä säädettäisiin lisäksi, että luvan tarkistamisesta annettuja asetuksen säännöksiä tulisi aina noudattaa lupapäätöksestä huolimatta. Lain 16 §:n nojalla annettavassa valtioneuvoston asetuksessa voitaisiin antaa esimerkiksi jonkin direktiivin edellyttämiä säännöksiä tiettyä toimintaa koskevan luvan voimassaolosta tai tarkistamisesta. Näitä säännöksiä on tällöin yksittäisiä lupapäätöksiä tehtäessä noudatettava.

57 §. Luvan raukeaminen. Pykälän mukaan lupaviranomainen voisi päättää luvan raukeamisesta. Jos raukeamisen edellytykset olisivat aikaisemmin täyttyneet, viranomaisen tulisi myös todeta, että lupa on rauennut. Toimintaa ei saisi tällöin jatkaa tai aloittaa uudelleen.

Pykälä koskisi tilanteita, jolloin toimintaa ei ole aloitettu tai se on keskeytetty taikka lupaa ei ole tarkistettu lupamääräyksen mukaisesti. Aloittamatta jääneeseen toimintaan myönnetty lupa voisi myös estää toisen luvan myöntämisen samalle alueelle tai rajoittaa maankäytön suunnittelua.

Pykälän 1 momentin 1 kohdan mukaan lupa voisi raueta toiminnanharjoittajan omasta ilmoituksesta, jos toimintaa ei ole tarkoitus aloittaa. Luvan raukeamisesta voitaisiin päättää myös ilman ilmoitusta, jos toiminta on ollut keskeytyneenä tosiasiallisesti viiden vuoden ajan.

Pykälän 1 momentin 2 kohdan mukaan lupa raukeaisi, jos toimintaan tai toiminnan aloittamista varten olennaisiin toimiin ei ole ryhdytty viiden vuoden kuluessa päätöksen lainvoimaiseksi tulosta. Lupapäätöksessä voitaisiin myös määrätä tarvittaessa tätä pitemmästä ajasta. Toiminnan aloittamisen kannalta olennaisia toimia olisi toiminnan vaatimien rakenteiden teko. Toiminta voidaan aloittaa myös osittain siten, että vain osa toiminnan kapasiteetista on otettu käyttöön. Tilannetta tulisi arvioida suhteessa toimintaa koskevan luvan määräyksiin. Jos rakenteet ja toimintaa koskevat määräykset on olennaisilta osin toteutettu ja määräyksiä voidaan valvoa luvan mukaisesti, toimintaa voitaisiin pitää kokonaisuutena aloitettuna. Samalla luvalla voitaisiin ajoittaa toiminnan eri osien aloittamista. Jos toimintakokonaisuus ei vastaisi lupaa, voitaisiin lupa katsoa rauenneeksi myös osittain.

Pykälän 1 momentin 3 kohdan mukaan koko lupa raukeaisi, jos hakemusta lupamääräysten tarkistamiseksi ei olisi tehty lupapäätöksessä määrätyssä ajassa.

Luvan raukeaminen todettaisiin erikseen viranomaisen päätöksellä. Menettelyssä noudatettaisiin 2 momentin mukaan soveltuvin osin ympäristölupaa koskevia säännöksiä. Vaatimus raukeamisesta päättämisestä koskee myös tapauksia, jolloin toiminnanharjoittaja luopuu toiminnan aloittamisesta ja tekee itse siitä ilmoituksen. Vaikka toiminta on pysyvästi tai pitkäaikaisesti keskeytynyt, tulisi noudattaa luvassa mahdollisesti annettuja määräyksiä toiminnan lopettamisen jälkeen tehtävistä toimista. Määräykset voivat koskea alueen kunnostamista, päästöjen ehkäisyä tai muita toimia pilaantumisen estämiseksi sekä toiminnan vaikutusten selvittämistä ja tarkkailua. Ennen raukeamista koskevan päätöksen tekemistä kuultaisiin asianosaisia.

58 §. Luvan muuttaminen. Pykälässä säädettäisiin luvan muuttamisesta. Aloitteen luvan muuttamisesta voisivat tehdä luvanhaltija, lain valvontaviranomaiset, yleistä etua valvovat viranomaiset sekä muut tahot, joilla olisi vireillepano-oikeus asiassa. Säännökseen koottaisiin voimassa olevaan lainsäädäntöön sisältyvät luvan muuttamisperusteet. Lupaehtojen tarkistamisesta säädetään lisäksi IPPC-direktiivin 13 artiklassa.

Toiminnanharjoittaja voisi esittää hakemuksen luvan jonkin osan muuttamisesta 28 §:n 3 momentin mukaan, jos toimintaa muutettaisiin olennaisesti. Luvan määräaikojen pidentäminen ratkaistaisiin 115 §:n mukaan. Tämän lisäksi luvanhaltija voisi hakea luvan muuttamista, jos lupapäätöksen noudattaminen osoittautuu mahdottomaksi.

Pykälän 1 momentin 1 kohdan mukaan lupaa voitaisiin tarkistaa, jos toiminnasta aiheutuva pilaantuminen tai sen vaara poikkeaa olennaisesti ennalta arvioidusta. Pilaantumisvaikutuksen uudelleenarviointi saattaisi olla tarpeen myös esimerkiksi tarkkailusta saatujen tietojen perusteella. Pilaantumisen vaaran uudelleenarviointi tarkoittaisi esimerkiksi onnettomuusriskin syntymiseen liittyvää uudelleen arviointia. Säännös vastaisi IPPC-direktiivin 13 artiklan 2 kohdan 1 ja 3 alakohdan tarkoittamia tilanteita.

Pykälän 1 momentin 2 kohdan mukaan lupaa voitaisiin myös tarkistaa, jos toiminnasta aiheutuu laissa kielletty seuraus. Kielletyillä seurauksilla tarkoitettaisiin lain 7―9 §:ssä mainittujen pilaamiskieltojen mukaisia seurauksia. Jos luvan saaneesta toiminnasta aiheutuisi tällaisia seurauksia, tulisi viranomaisen puuttua toimintaan suoraan 84 §:n nojalla. Toiminnan jatkaminen saattaisi kuitenkin edellyttää tämän jälkeen luvan muuttamista.

Pykälän 1 momentin 3 kohdan mukaan myös parhaan käyttökelpoisen tekniikan kehittyminen voisi olla peruste luvan muuttamiselle, jos päästöjä voitaisiin vähentää olennaisesti enemmän ilman kohtuuttomia kustannuksia. Säännös olisi IPPC-direktiivin 13 artiklan 2 kohdan alakohdan 2 mukainen.

Pykälän 1 momentin 4 kohdan mukaan lupapäätöstä voitaisiin muuttaa, jos olosuhteet ovat luvan myöntämisen jälkeen muuttuneet olennaisesti. Säännös tarkoittaisi toiminnan ulkopuolisten olosuhteiden muutoksia, kuten haitta-alueella tapahtuneita maankäytöllisiä muutoksia.

Pykälän 1 momentin 5 kohdan mukaan lupaa voitaisiin lisäksi muuttaa, jos Suomea sitova kansainvälinen sopimus tätä edellyttäisi. Säännös vastaisi IPPC-direktiivin 13 artiklan 2 kohdan alakohtaa 4.

Pykälän 2 momentin mukaan voitaisiin luvan muuttamisen yhteydessä muuttaa kalatalousvelvoitetta ja kalatalousmaksua koskevia määräyksiä. Kalatalousvelvoitteen ja -maksun muuttamisesta noudatettaisiin, mitä vesilain 2 luvun asianomaisissa säännöksissä säädetään. Jos tämän lain mukaisessa korvausmenettelyssä saataisiin uutta selvitystä maksun tai velvoitteen perusteista, voisi lupaviranomainen ottaa maksun tai velvoitteen muuttamista koskevan asian käsiteltäväkseen sen estämättä, mitä muuttamisesta muutoin on voimassa. Eräissä tapauksissa kalatalousvelvoitteet on asetettu ottaen huomioon kaikki samaa vesistöaluetta kuormittavat toiminnat ja kalatalousvelvoite on jaettu kuormituksen suhteessa. Tällöin yhden toiminnan velvoitteen muuttaminen saattaa aiheuttaa tarpeen muuttaa myös toisten toimintojen kalatalousvelvoitteita. Velvoitteiden muuttamisesta päättäisi käytännössä ympäristölupavirasto 68 §:ssä tarkoitetussa menettelyssä saatujen tietojen perusteella.

Lupapäätöksen muuttamista koskeva asia olisi pykälän 3 momentin mukaan käsiteltävä soveltuvin osin kuten lupahakemus.

59 §. Luvan peruuttaminen. Pykälässä säädettäisiin luvan peruuttamisesta. Vastaava säännös on vesilaissa ja jätelaissa.

Pykälän 1 momentin mukaan aloite luvan peruuttamiseksi olisi valvontaviranomaisella. Jos luvan on myöntänyt ympäristölupavirasto, valvontaviranomaisen tulisi panna vireille luvan peruuttamista koskeva vaatimus ympäristölupavirastossa.

Pykälän 1 momentin 1 ja 2 kohdan mukaan luvan peruuttaminen edellyttäisi luvanhaltijan tahallista tai tuottamuksellista menettelyä joko virheellisiä tietoja esittämällä tai lupamääräyksiä toistuvasti rikkomalla. Virheellisten tietojen olisi tullut olennaisesti vaikuttaa luvan myöntämisen edellytyksiin. Viranomaisen olisi tullut huomauttaa lupamääräysten rikkomuksista kirjallisesti. Lisäksi rikkomusten on tullut aiheuttaa pilaantumisen vaaraa ympäristölle.

Pykälän 1 momentin 3 kohdan mukaan lupa voitaisiin lisäksi peruuttaa, jos edellytyksiä toiminnan jatkamiselle ei ole, eikä viranomainen voi muuttaa lupaa. Eräissä tapauksissa toiminnassa voidaan rikkoa lupamääräyksiä ilman, että siitä aiheutuu suoranaista pilaantumisen vaaraa. Toiminnanharjoittaja voi esimerkiksi jättää asettamatta lupamääräyksessä tarkoitetun riittävän vakuuden ja aloittaa silti toiminnan. Toiminta voitaisiin tällöin keskeyttää 84 §:n hallintopakkoa käyttäen. Jos luvan myöntämisen edellytyksiä ei kuitenkaan täytetä määräajassa, viranomainen voisi peruuttaa koko luvan 59 §:n nojalla.

Pykälän 2 momentin mukaan peruuttamista koskevan asian käsittelyyn sovellettaisiin lupahakemusta koskevia menettelysäännöksiä.

10 luku. Ilmoitusvelvollisuus ja tietojärjestelmään merkitseminen

60 §. Melua ja tärinää aiheuttava tilapäinen toiminta. Pykälässä säädettäisiin tilapäistä ja erityisen häiritsevää melua ja tärinää aiheuttavan toiminnan ilmoitusvelvollisuudesta. Vastaava säännös ilmoitusvelvollisuudesta on voimassa olevassa meluntorjuntalaissa.

Pykälän 1 momentin mukaan velvollinen ilmoituksen tekemiseen olisi ympäristön pilaantumisen vaaraa aiheuttavaa toimintaa harjoittaja. Ilmoitusvelvollisuus tulisi aina kohdistaa ensisijassa siihen tahoon, jonka hallinnassa melua aiheuttavat laitteet ovat. Jos kuitenkin esimerkiksi rakennuttaja tilaa urakan siten, ettei urakoitsija voi täyttää ilmoitusvelvollisuutta riittävän ajoissa, rakennuttajan tulisi tehdä ilmoitus etukäteen.

Ilmoitus tehtäisiin tilapäisestä melun aiheuttamisesta. Tilapäistä melua voisi aiheutua erilaisista toimenpiteistä tai tapahtumista, kuten rakentamisesta, katutöistä, maansiirtotöistä tai yleisötilaisuuksista kuten konserteista ja moottoriurheilukilpailuista.

Ilmoitusvelvollisuus koskisi erityisen häiritsevän melun aiheuttamista. Erityinen häiritsevyys tarkoittaisi, että toiminnasta aiheutuva melutaso tai tärinä olisi huomattavaa. Erityistä häiritsevyyttä ei voida tulkita suoraan esimerkiksi annettujen ohjearvojen avulla, koska ohjearvot kuvaavat yleensä pitkäaikaisen altistumisen haitallisuutta. Melua ei pidettäisi erityisen häiritsevänä, jos se ei aiheuta taustamelua suurempaa melutasoa. Jos melu on kapeakaistaista tai iskumaista tai se sisältää korkeita taajuuksia, sitä voitaisiin pitää erityisen häiritsevänä. Myös melun kesto, toistuvuus ja vuorokaudenaika vaikuttaisivat häiritsevyyden arvioinnissa. Muina seikkoina tulisi ottaa huomioon melun haitalliseksi kokevan kohteen erityispiirteet.

Yhtenä toimintana voitaisiin pitää samantyyppistä toimintaa eri aikoina samassa paikassa. Esimerkiksi usean ulkoilmakonsertin järjestämiseen puistossa riittäisi yksi ilmoitus, jos järjestäjä olisi sama.

Ilmoitus tehtäisiin alueelliselle ympäristökeskukselle, jos samaa toimintaa harjoitettaisiin usean kunnan alueella. Tällaisia toimintoja voisivat olla esimerkiksi moottoriurheilukilpailut. Tien rakentaminen usean kunnan alueella tulisi katsoa yhdeksi toiminnaksi, josta ilmoitus tehtäisiin ympäristökeskukselle.

Ilmoitus tehtäisiin kunnan terveydensuojeluviranomaiselle, jos samasta toiminnasta tulisi tehdä ilmoitus terveydensuojelulain 13 §:n 1 momentin nojalla, jolloin meluntorjunta otettaisiin riittävästi huomioon terveydensuojelulain mukaista ilmoitusta käsiteltäessä. Esimerkiksi lyhytaikaisten kivenmurskaustöiden meluntorjunta perustuisi terveydensuojelulakiin, jonka mukaisessa harkinnassa sovellettaisiin samalla ympäristönsuojelulain 64 §:ää melusta aiheutuvan viihtyisyyshaitan ehkäisemiseksi.

Pykälän 2 momentin mukaan ilmoitusta ei tarvitsisi tehdä ympäristölupaa edellyttävästä toiminnasta, yksityishenkilön talouteen liittyvästä toiminnasta, kuten niin sanotusta hartiapankkirakentamisesta, eikä puolustusvoimien toiminnasta, kuten sotaharjoituksista. Ilmoitusta ei asian luonteesta johtuen tarvitsisi tehdä hengen tai omaisuuden pelastamiseksi tai suojaamiseksi välttämättömistä toimista. Ilmoitusvelvollisuutta koskevat poikkeukset vastaisivat voimassa olevaa meluntorjuntalakia.

Ympäristönsuojelumääräyksillä voitaisiin toimintakohtaisesti määrätä, ettei ilmoitusvelvollisuutta sovelleta. Kunnan tulisi tällöin edellyttää näiltä toiminnoilta erilaisia meluntorjuntatoimia. Ympäristönsuojelumääräyksessä voitaisiin esimerkiksi kieltää toiminta jonkin ajan jälkeen, edellyttää toiminta-alueen riittävää eristämistä yleisöltä tai edellyttää toiminta-ajan tehokasta tiedoksisaattamista haitasta mahdollisesti kärsiville.

Pykälän 3 momentin mukaan ilmoitus tulisi tehdä riittävän ajoissa ennen melua aiheuttavan toimenpiteen tai toiminnan aloittamista. Jos toiminta käsittäisi esimerkiksi talon rakentamisen, ilmoitus tulisi tehdä 30 vuorokautta ennen kutakin erillistä erityisen häiritsevää melua aiheuttavan työvaiheen alkua. Kunta voisi kuitenkin ympäristönsuojelumääräyksissä määrätä tätä lyhyemmästä ajasta ilmoituksen tekemiselle. Määräajan lyhentäminen voisi koskea erikseen määriteltyjä toimintatyyppejä. Määräajan lyhentäminen voisi olla perusteltua esimerkiksi välttämättömien korjaustöiden osalta. Määräaika tulisi olla riittävä asian selvittämiseksi ja menettelysäännösten noudattamiseksi.

61 §. Koeluontoinen toiminta. Pykälän mukaan koeluontoisesta toiminnasta tulisi tehdä ilmoitus. Vastaava säännös on ilmansuojelulain 17 b §:ssä ja jätelain 43 §:n 2 momentissa.

Koeluontoisesta toiminnasta tehtäisiin ilmoitus sille lupaviranomaiselle, joka on toimivaltainen ratkaisemaan toimintaa koskevan luvan.

Koeluontoinen toiminta voisi liittyä erityisesti jonkin ympäristönsuojeluinvestoinnin valmisteluun tai teknisen toteuksen kokeiluun. Kokeilutoimintaa olisivat polttoaineen vaihtaminen, uusien korvaavien kemikaalien kokeilu tai jätteiden hyödyntäminen raaka-aineena. Ilmoitus tulisi tehdä 30 vuorokautta ennen koeluontoisen toiminnan aloittamista.

62 §. Poikkeukselliset tilanteet. Pykälässä säädettäisiin eräistä poikkeuksellisista tilanteista tehtävistä ilmoituksista. Säännös olisi tarpeen erityisesti jätedirektiivin mahdollistaman poikkeuksen vuoksi ja se vastaisi voimassa olevaa jätelakia.

Pykälä koskisi onnettomuustilanteita tai tuotantohäiriöitä tai muita sellaisia ennalta arvaamattomia kertaluontoisia tilanteita, joissa syntyy laadultaan tai määrältään epätavallisia päästöjä tai jätteitä. Onnettomuustilanteissa, kuten tulipaloissa, syntyy erilaisia jätteitä, jotka on tunnistettava niiden vaarallisuuden arvioimiseksi. Tuotantohäiriöiden vuoksi syntyneistä virheellisistä tuotteista tai käsittelyvirheiden vuoksi pilaantuneista tuotteista voi tulla ongelmallisia jätteitä. Kertaluontoisilla toimilla tarkoitettaisiin esimerkiksi purkutöitä tai saneeraustoimia, jolloin syntyy poikkeuksellisia jätteitä. Laadultaan epätavallisten tai poikkeuksellisten jätteiden vienti kaatopaikalle voi edellyttää erityistoimia kaatopaikalla. Onnettomuuksien yhteydessä on voinut syntyä myös päästöjä, jotka voivat liittyä maaperän pilaantumiseen tai paloalueen puhdistamiseen johtamalla pesuvesiä viemäriin.

Ilmoitus tehtäisiin valvontaviranomaiselle. Jos kyse olisi luvanvaraisesta toiminnasta, lupaviranomainen antaisi kuitenkin tarvittavat määräykset. Maaperän ja pohjaveden pilaantumistapauksissa puhdistamista koskevan määräyksen antaisi kuitenkin alueellinen ympäristökeskus 12 luvun nojalla. Tällöin olisi kuitenkin kyse varsinaisesta alueen puhdistamisesta, eikä välttämättömästä vaaran hallinnasta.

63 §. Kuuleminen. Pykälän mukaan ilmoituksen johdosta asianosaisille tulisi varata tilaisuus tulla kuulluksi. Kuuleminen olisi tarpeen ainoastaan silloin kun toiminta saattaisi olennaisesti vaikuttaa yleisiin tai yksityisiin etuihin. Kuuleminen liittyisi lähinnä 60 ja 61 §:ssä tarkoitettuihin ilmoituksiin. Säännös vastaisi käytännössä terveydensuojelulain 15 §:n 2 momenttia.

Kuulemiseen sovellettaisiin tiedoksiannosta hallintoasioista annetun lakia ja hallintomenettelylakia.

64 §. Ilmoituksen käsittely. Pykälässä säädettäisiin ilmoituksen käsittelystä ja sen johdosta tehtävästä päätöksestä.

Ilmoituksen käsittelyyn liittyvä menettely poikkeaisi lupamenettelystä. Toiminnan aloittaminen olisi mahdollista ilmoituksen jälkeen, eikä viranomaisen päätöstä asiassa tarvitsi odottaa. Viranomaisen tulisi tehdä ilmoituksen johdosta päätös, johon voidaan sisällyttää toiminnanharjoittajaa sitovat tarpeelliset määräykset. Määräyksissä voitaisiin myös hyväksyä ilmoitetut ympäristönsuojelutoimet tai toimintaa voitaisiin rajoittaa muutoin.

Määräyksiä voitaisiin antaa ympäristön pilaantumisen ehkäisemisestä, toiminnan tarkkailusta ja tiedottamisesta asukkaille. Pilaantumisen ehkäisemistä ja toiminnan tarkkailua koskevat määräykset vastaisivat lupamääräyksiä. Toiminnanharjoittaja voitaisiin velvoittaa esimerkiksi tiedottamaan haitta-alueen asukkaille toiminnan alkamisesta ja loppumisesta sen lisäksi, että viranomainen tiedottaisi muutoin päätöksestä.

Viranomainen voisi myös kieltää tai keskeyttää muun kuin luvanvaraisen toiminnan, jos yleiselle tai yksityiselle edulle aiheutuvia huomattavia haittoja ei voida määräyksillä riittävästi vähentää. Säännöksen mukaan viranomaisen tulisi ensisijaisesti pyrkiä määräyksillä saattamaan toiminta hyväksyttäväksi. Jos huomattavia haittoja ei voitaisi estää, toiminta voitaisiin kieltää. Kielto ei tulisi yleensä kysymykseen 62 §:n mukaisessa tilanteessa sen pakottavan luonteen vuoksi. Koska ilmoitusmenettelyssä toiminnan on voinut aloittaa ilmoituksen jättämisen jälkeen, säännöksessä todettaisiin erikseen, että toiminta voitaisiin myös keskeyttää. Kielto ja keskeyttäminen ei koskisi kuitenkaan luvanvaraista toimintaa, josta olisi tehty 61 tai 62 §:n mukainen ilmoitus.

Määräyksillä voitaisiin poiketa myös jätelain tai ympäristönsuojelulain säännöksistä tai niiden nojalla annetuista säännöksistä, jos jätteistä saattaisi aiheutua välitöntä ja ilmeistä vaaraa tai haittaa taikka kyse olisi hätätilanteesta, joka johtuisi jätteistä. Poikkeaminen voisi kuitenkin olla vain lyhytaikainen. Lisäksi sen tulisi olla välttämätön asian luonteen vuoksi. Esimerkiksi jätelain mukaisesta jätteen hyödyntämisen ensisijaisuudesta voitaisiin poiketa. Säännös vastaisi jätelain 55 §:n 2 momenttia. Rajaus olisi jätedirektiivin mukainen.

Ilmoitus tehtäisiin valvontaviranomaiselle, joka voisi myös antaa tarvittavia määräyksiä. Jos ilmoitus kuitenkin koskisi luvanvaraista toimintaa, tarvittavat määräykset antaisi toimivaltainen lupaviranomainen.

Pykälän 2 momentin mukaan 1 momentissa tarkoitettuja määräyksiä ja kieltoja voitaisiin antaa, vaikka ilmoitusta ei olisi tehty. Toiminnanharjoittajaa ei ole useinkaan tarkoituksenmukaista velvoittaa tekemään ilmoitus ennen määräysten antamista, jos toiminta on jo käynnissä. Ilmoitusvelvollista tulisi kuulla, jos määräykset annettaisiin ilman ilmoitusta. Muutoinkin olisi voimassa soveltuvin osin, mitä 63 §:ssä momentissa säädetään haittaa mahdollisesti kärsivien kuulemisesta.

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin 60 §:ssä tarkoitetun ilmoituksen käsittelyn yhdistämisestä terveydensuojelulain 13 §:n mukaisen ilmoituksen käsittelyyn. Terveydensuojeluviranomainen antaisi tällöin yhden päätöksen, joka sisältäisi myös ympäristönsuojelulain 64 §:n mukaiset määräykset. Ilmoituksesta tulisi kuitenkin tällöin kuulla asianosaisia 63 §:n nojalla. Päätöksestä valitettaisiin alueelliseen hallintotuomioistuimeen noudattaen hallintolainkäyttölakia siten kuin terveydensuojelulaissa säädetään. Terveydensuojeluviranomainen voisi valvoa ympäristönsuojelulain nojalla annettuja määräyksiä soveltaen ympäristönsuojelulakia.

65 §. Ympäristönsuojelun tietojärjestelmään merkitseminen. Pykälässä säädettäisiin eräiden toimintojen ilmoittamisesta alueellisella ympäristökeskukselle ympäristönsuojelun tietojärjestelmään merkitsemistä varten.

Pykälän 1 momentin mukaan tietojärjestelmään tulisi ilmoittaa niistä toiminnoista, joihin ei tarvitsisi hakea ympäristölupaa lain 30 §:n 1 momentin nojalla. Tällaisista toiminnoista säädettäisiin asetuksella, joiden noudattamista viranomaisten tulisi myös tehokkaasti valvoa. Asetuksella voitaisiin säätää eräät toiminnat suoraan ilmoitettavaksi tietojärjestelmään. Tällaisia toimintoja olisivat muut kuin luvanvaraiset toiminnat, joiden tulisi noudattaa asetuksien säännöksiä. Ilmoittaminen tietojärjestelmään olisi tällöin tiedon antamista toiminnasta valvontaa varten. Säännös olisi tarpeen eräiden pienimuotoisten toimintojen ympäristönsuojelun valvomiseksi. Tällaisia toimintoja voisivat olla esimerkiksi eräitä viemäripäästöjä aiheuttavat toiminnat, VOC Solvent -direktiivissä tarkoitetut eräät toiminnat sekä muut valmisteilla olevassa vesipuitedirektiivissä tarkoitetut toiminnat, joista ei aiheudu varsinaisesti vesien pilaantumista.

Ilmoituksen johdosta ei tehtäisi varsinaista hallintopäätöstä. Alueellinen ympäristökeskus merkitsisi ilmoitetut tiedot tietojärjestelmään. Valvontaviranomaiset voisivat tarvittaessa tehdä tarkastuksia ja velvoittaa toiminnanharjoittaja noudattamaan asetukseen perustuvia vaatimuksia.

Pykälän 2 momentin mukaan toiminnan tulisi täyttää valtioneuvoston asetuksessa tai 26 §:n mukaisessa suunnitelmassa asetut vaatimukset. Suunnitelmilla tarkoitettaisiin erityisesti VOC Solvent -direktiivissä sekä tulevassa vesipuitedirektiivissä tarkoitettuja suunnitelmia. Toimintaa ei merkittäisi tietojärjestelmään, jos vaatimuksia ei noudatettaisi. Toimintaa koskevat tiedot voitaisiin myös poistaa tietojärjestelmästä. Valvontaviranomaiselle tulisi myös ilmoittaa toiminnan seurantaa varten tarpeelliset tiedot. Asetuksella voitaisiin säätää tarkemmin toimintojen seurantaan liittyvistä seikoista.

11 luku. Korvaukset

66 §. Sovellettavat säännökset. Ympäristövahinkojen korvausjärjestelmää muutettaisiin vain siltä osin kuin se on välttämätöntä lupajärjestelmän uudistamisen vuoksi. Eri ympäristövahinkojen korvausperusteiden sääntely yhdenmukaistettaisiin kuitenkin samalla myös aineellisesti. Haittaa kärsivien omaisuuden suojan toteutuminen turvattaisiin vähintään vastaavalla tasolla kuin voimassa olevassa lainsäädännössä.

Pykälän mukaan kaikkiin ympäristönsuojelulain mukaisista toiminnoista aiheutuviin ympäristövahinkoihin sovellettaisiin ympäristövahinkojen korvaamisesta annettua lakia. Siten myös vesien pilaantumisesta aiheutuvien vahinkojen korvaamiseen sovellettaisiin aineellisesti ympäristövahinkojen korvaamisesta annettua lakia, mutta muista vahingoista poiketen asiaan sovellettaisiin kuitenkin lisäksi ympäristönsuojelulain 11 luvun säännöksiä.

Ilman ja maaperän pilaantumisesta aiheutuvat vahingot sekä melusta tai tärinästä aiheutuvien vahinkojen korvaamista olisi vaadittava nykyiseen tapaan erikseen ympäristövahinkojen korvaamisesta annetun lain mukaisella kanteella käräjäoikeudessa. Myös pohjavesien pilaantumisesta aiheutuvat vahingot olisi vaadittava vastaavasti kanteella käräjäoikeudessa. Ympäristölupapäätös, ilmoituksesta tehty päätös tai 84 §:n nojalla annettu määräys ei poistaisi mahdollisuutta esittää korvausvaatimus. Pintavesien pilaantumiseen liittyvät vahingot käsiteltäisiin siis muista vahingoista poiketen virallisperiaatteen mukaisesti ja mahdollisuuksien mukaan lupapäätöksen yhteydessä, kuten vesilain mukaan nykyisinkin.

Ympäristövahinko vastaisi ympäristövahinkolain käsitettä. Vesilain jaottelua vahinkoon, haittaan ja muuhun edunmenetykseen ei siten käytettäisi, mutta vahingon käsite vastaisi tältä osin voimassa olevaa vesilakia. Vahinko voisi kohdistua muuhunkin kiinteistöön, jolla häiriö ympäristössä ilmenisi. Ympäristövahinkona tulisi hyvittää ammattikalastajalle aiheutuva taloudellinen menetys, jos hän käyttäisi vesialuetta jonkin oikeuden perusteella. Rannanomistajalle tulisi korvata pilaantumisesta aiheutuva vesialueen virkistyskäytön vaikeutuminen, vaikkei hän omistaisi vesialuetta. Ympäristövahinkolain mukainen sietovelvollisuus ei käytännössä muuttaisi vesilain mukaista korvauskäytäntöä, vaikka voimassa olevassa vesilaissa ei vastaavaa sietovelvollisuutta ole.

Pykälän 2 momentin mukaan korvausten määräämisen kannalta pienet vedet olisivat samassa asemassa kuin vesistöt.

67 §. Korvauksista päättäminen lupa-asian yhteydessä. Pykälän 1 momentin mukaan vesien pilaantumisesta aiheutuvista korvauksista päätettäisiin viran puolesta pääsääntöisesti luvan myöntämisen yhteydessä. Pykälä koskisi kaikkia lupaviranomaisia. Kunnan ympäristönsuojeluviranomaisen toimivaltaan kuuluvissa asioissa, jäteveden johtamisessa maaperään tai ojaan, ei yleensä kuitenkaan jouduta määräämään korvauksia. Samanaikaisuusperiaatteesta voitaisiin poiketa 68 §:ssä säädetyin edellytyksin.

Pykälän mukaan päätökseen ei voitaisi soveltaa ympäristövahinkolain 9 §:ää. Rajaus johtuisi lupa-asian yhteydessä ratkaistavan korvausasian erityisluonteesta verrattuna tuomioistuimen korvauspäätökseen. Korvausta määrättäessä olisi otettava huomioon luvan määräaikaisuuteen ja luvan tarkistamiseen liittyvät seikat. Korvaukset voitaisiin määrätä kertakorvauksina tai toistuvaiskorvauksina tapauksesta riippuen.

Jos vesien pilaantumista koskeva ympäristölupahakemus olisi käsiteltävä 39 §:n mukaan yhdessä vesilain mukaisen luvan kanssa, vesitaloushankeen osalta korvaukset määrättäisiin maksettavaksi vesilain nojalla ja pilaantumisvaikutusten osalta ympäristönsuojelulain nojalla. Menettelyyn sovellettaisiin tällöin kuitenkin kokonaisuudessaan vesilain säännöksiä. Käytännössä eri korvausperusteet pysyisivät myös erillään.

68 §. Korvauksista päättäminen erikseen. Pykälä koskisi korvausten käsittelyä ja asian ratkaisemista 67 §:ssä säädetystä periaatteesta poiketen erillään lupa-asiasta. Pykälä vastaisi vesilain 16 luvun 24 §:ää.

Pykälän 1 momentin mukaan edellytyksenä lupa-asian ja korvausasian ratkaisun samanaikaisuudesta poikkeamiselle olisi, että toiminnasta aiheutuvien vahinkojen yksityiskohtainen selvittäminen viivyttäisi kohtuuttomasti lupa-asian ratkaisua. Poikkeaminen voisi yleensä olla perusteltua silloin kun esimerkiksi yhdyskuntajätevedenpuhdistamon tai teollisuuslaitoksen aiheuttamasta pilaantumisesta syntyvän vahingon määrittäminen on työlästä.

Korvauskysymyksen eriyttämisestä voisi päättää alueellinen ympäristökeskus tai ympäristölupavirasto. Jos asiasta päättäisi ympäristökeskus, sen tulisi siirtää asia ympäristölupavirastolle. Ympäristölupavirasto voisi selvittää asiaa ympäristökeskusta monipuolisemmin esimerkiksi kuulemalla asiassa todistajia. Ympäristölupavirasto jatkaisi itse korvauskysymyksen käsittelyä, jos se päättäisi asioiden eriyttämisestä.

Korvaus 49 §:ssä tarkoitetusta purkujohdon sijoittamisen ja rakentamisen käyttöoikeudesta ja lunastuksesta tulisi kuitenkin aina määrätä luvan myöntämisen yhteydessä. Lunastus- tai käyttöoikeuden myöntäminen olisi samalla keskeinen osa luvan myöntämistä, joten korvausten määräämistä ei voitaisi myöskään lykätä myöhäisemmäksi. Säännös vastaisi voimassa olevaa vesilakia.

Pykälän 2 momentin mukaan alueellinen ympäristökeskus ja ympäristölupavirasto voisivat määrätä, että korvauskysymys ratkaistaisiin vain joltain osin myöhemmin, jos siihen tarpeellisen selvityksen puuttuessa tai muutoin on erityistä syytä. Säännöksessä tarkoitettu erityinen syy voisi liittyä esimerkiksi epäselvyyteen ammattikalastajien saalistappioista. Siltä osin kuin vahingon korvaaminen olisi jäänyt avoimeksi, luvanhakija velvoitettaisiin hakemaan täydennystä korvausratkaisulle määräajassa. Jos osittaisen korvauspäätöksen olisi tehnyt alueellinen ympäristökeskus, sen tulisi velvoittaa hakijaa hakemaan täydennystä ympäristölupavirastolta vastaavasti kuin siirrettäessä korvauskysymys kokonaisuudessaan sille.

Toiminnasta aiheutuvien vahinkojen arviointi tulisi sisällyttää aina lupahakemukseen. Tästä säädettäisiin tarkemmin asetuksessa. Viran puolesta tulisi silti laatia tarpeelliset selvitykset aiheutuvista vahingoista, vaikka vahinkojen korvaaminen siirrettäisiin myöhemmin ratkaistavaksi. Jos korvausasian eriyttäminen perustuisi 1 momentissa tarkoitettuihin erityisiin syihin, tällaiset korvausasiaa palvelevat selvitykset tulisi pyrkiä tekemään niin laajoiksi, että asian käsittely ympäristölupavirastossa ei kohtuuttomasti viivästyisi.

Myöhemmin ratkaistavaksi siirretyn korvausasian käsittely jatkuisi vireillä olevana asiana ympäristölupavirastossa. Jos korvausasian selvittäminen vaatisi kokonaan uusia selvityksiä, näistä tulisi kuulla asianosaisia hallintomenettelylain 12 ja 15 §:n mukaisesti.

69 §. Vakuuden asettaminen korvausasiassa. Pykälän mukaan korvausasian eriyttäminen lupa-asiasta edellyttäisi, että muun kuin julkisyhteisön tulisi luvanhakijana asettaa riittävä vakuus korvauksen suorittamisesta. Säännös vastaa tältä osin vesilain 16 luvun 24 §:n 3 momenttia.

70 §. Muutoksenhakutuomioistuimen ratkaisu korvausasian käsittelemisestä. Pykälä koskisi tilanteita, joissa muutoksenhakutuomioistuin muuttaa ympäristölupapäätöstä. Lupapäätöksen muuttaminen voi vaikuttaa korvausratkaisuun, jos pilaantumisen taso tai vaikutusalue muuttuisi olennaisesti. Muutoksenhakutuomioistuin voisi myös muuttaa esimerkiksi jätevesipäästön purkukohtaa, jolloin korvausten saajien piiri voisi muuttua olennaisesti.

Asia saattaa olla vireillä muutoksenhakutuomioistuimessa siten, että se sisältää lupaasian ja korvausasian. Jos lupaviranomainen olisi eriyttänyt korvausasian lupa-asiasta 68 §:n mukaan, tuomioistuimessa voisi olla vireillä vain lupa-asia. Mahdollista voisi olla, että saman lupa-asian luvan myöntämistä koskeva asia olisi erikseen vireillä muutoksenhakutuomioistuimessa ja sinne valitettaisiin myös ympäristölupaviraston antamasta korvausasiaratkaisusta.

Muutoksenhakutuomioistuin voisi aina ratkaista luvan muuttamisesta johtuvan korvauskysymyksen itse, jos korvausasia ei olisi samaan aikaan vireillä 68 §:n mukaan ympäristölupavirastossa. Luvan muuttamisesta aiheutuva korvauskysymys voitaisiin ratkaista kokonaan tai osittain. Korvausasiaa koskeva valitusasia voitaisiin myös käsitellä yhdessä lupa-asian kanssa, jos ne olisivat vireillä samanaikaisesti.

Jos muutoksenhakutuomioistuin päättäisi muuttaa lupaa, se voisi myös siirtää lupaviranomaiselle asian korvauksia koskevilta osin. Asian siirtäminen voisi olla perusteltua silloin, jos sen selvittäminen muutoksenhakutuomioistuimessa olisi työlästä tai aikaavievää.

Muutoksenhakutuomioistuin voisi myös eriyttää lupa-asian ja korvausasian samoilla perusteilla kuin lupaviranomainen 68 §:n mukaan. Korvausasia tulisi vireille lupaviranomaisessa ilman eri hakemusta.

71 §. Ennen lupa-asian ratkaisua aiheutuneen vahingon korvaaminen. Pykälän mukaan ympäristölupavirasto voisi vesistön pilaantumista koskevan lupa-asian yhteydessä käsitellä vaatimuksen, joka koskee hakemuksessa tarkoitetusta toiminnasta ennen lupa-asian ratkaisemista aiheutuneen vahingon korvaamista. Edellytyksenä olisi, ettei tästä aiheudu olennaista viivästystä. Säännös vastaisi vesilain 11 luvun 8 §:n 2 momenttia.

Pykälässä tarkoitettu vahinko on voinut syntyä laillisen toimen tai laittoman toimen johdosta. Vaatimus korvauksesta voitaisiin kuitenkin käsitellä lupa-asian yhteydessä. Korvausvaatimuksia ei sen sijaan voitaisi käsitellä hallintopakkoasian yhteydessä.

Muulle lupaviranomaiselle esitetty vastaava vaatimus tulisi siirtää ympäristölupaviraston ratkaistavaksi.

72 §. Ennakoimattoman vahingon korvaaminen. Pykälän 1 momentin mukaan korvausta voitaisiin vaatia ympäristölupavirastolle tehtävällä hakemuksella vahingoista, joita lupaa myönnettäessä ei ole ennakoitu. Kyse olisi tällöin vahingoista, joita ei tulisi ilmetä tai joiden ilmenemistä on pidetty niin epätodennäköisenä, ettei niitä ole määrätty korvattavaksi. Säännös vastaisi vesilain 11 luvun 1 §:n 3 momenttia.

Pykälässä tarkoitettaisiin kaikkia lain 11 luvun mukaan korvattavaksi tulevia vesipäästöistä aiheutuvia vahinkoja, jotka johtuisivat luvalla säännellystä toiminnasta. Tällöin myös esimerkiksi puhdistuslaitteiden epäkuntoon meno ja tästä aiheutuva päästö tulisi korvattavaksi säännöksen nojalla. Samoin luvanhaltijan vastuulle kuuluvan viemärijohdon vuodosta aiheutuva päästö kuuluisi korvattavaksi säännöksen mukaan. Tällaisten vahinkojen korvaamista vaadittaisiin hakemuksella ympäristölupavirastossa eikä kanneteitse käräjäoikeudessa. Sen sijaan esimerkiksi kemikaalisäiliön vuoto onnettomuuden vuoksi ei kuuluisi korvattavaksi säännöksen mukaan. Tällainen vahinko ei olisi luvalla säänneltävään päästöön liittyvä asia.

Pykälän 2 momentin mukaan asian käsittelyn yhteydessä voitaisiin ratkaista myös vaatimus, joka koskee samalla toimenpiteellä luvasta poiketen aiheutuneen vahingon korvaamista.

73 § Korvausasian käsittely käräjäoikeudessa. Pykälässä säädettäisiin tilanteista, jolloin vesien pilaantumista koskeva asia voisi tulla käsiteltäväksi käräjäoikeudessa. Pääsääntönä olisi, että luvanvaraisesta toiminnasta aiheutuvien vahinkojen korvaaminen ratkaistaisiin ympäristönsuojelulain mukaan alueellisessa ympäristökeskuksessa tai ympäristölupavirastossa. Muut korvauskysymykset kuuluisivat käräjäoikeuden toimivaltaan.

Pykälän 1 momentin mukaan käräjäoikeudessa ratkaistaisiin aina rikoksesta aiheutuneiden vahinkojen korvaaminen. Jos samaa vahinkoa olisi ennätetty vaatia korvattavaksi 70 tai 71 §:n nojalla ympäristölupavirastossa, lupaviraston tulisi tällöin jättää korvaushakemus tutkimatta. Käräjäoikeudessa voitaisiin lisäksi käsitellä tavallisessa siviiliprosessuaalisessa järjestyksessä korvausvaatimuksia, jotka perustuvat rikolliseen tekoon. Käräjäoikeudessa asia voisi olla vireillä myös onnettomuuteen perustuvana korvausvaatimuksena, joka ei siis liittyisi luvalla säänneltyyn pilaantumiseen.

Pykälän 2 momentin mukaan käräjäoikeuden tulisi jättää tutkimatta kanteella vireille tullut korvausasia, jos samaa asiaa koskeva korvausasia olisi tullut vireille ympäristölupavirastossa. Vireilläolon selvittämiseksi käräjäoikeuden tulisi 3 momentin mukaan ilmoittaa haastehakemuksesta alueelliselle ympäristökeskukselle ja ympäristölupaviranomaiselle. Ympäristönsuojelulain mukainen viranomainen voisi tällöin ilmoittaa asian vireilläolosta käräjäoikeudelle.

Pykälän 4 momentin mukaan käräjäoikeus voisi tarvittaessa pyytää vesien pilaantumista koskevan asian yhteydessä rikosasiassa ja muutoin korvausasiassa lausuntoa ympäristölupavirastolta tai alueelliselta ympäristökeskukselta. Lausunnon pyytämisellä pyrittäisiin turvaamaan vesiensuojelun asiantuntemus käräjäoikeuskäsittelyssä.

74 §. Korvausasian käsittely lupaviranomaisessa. Pykälässä säädettäisiin erillisen korvaushakemuksen käsittelystä sekä korvausasioiden käsittelystä katselmusmenettelyssä. Pykälän 1 momentin mukaan korvaushakemus käsiteltäisiin soveltuvin osin kuten lupahakemus. Pykälän 2 momentissa todettaisiin, että korvausasia voitaisiin myös määrätä selvitysmenettelyyn tai katselmustoimitukseen.

Korvausasiasta olisi 3 momentin mukaan soveltuvin osin voimassa myös eräät vesilain korvausasian ratkaisua koskevat säännökset.

12 luku. Pilaantuneen maaperän ja pohjaveden puhdistaminen

75 §. Maaperän ja pohjaveden puhdistamisvelvollisuus. Pykälässä säädettäisiin 7 ja 8 §:n maaperän ja pohjaveden pilaamiskieltoihin liittyen puhdistamisvastuusta. Säännös vastaisi jätelain 23 §:n mukaista vastuuta.

Pykälän 1 momentin mukaan pilaantuneen maaperän tai pohjaveden puhdistamisvastuu kuuluisi pilaantumisen aiheuttajalle. Puhdistamistoimia voisivat olla maa-aineksen vaihtaminen puhtaaseen maa-ainekseen, huokosilmakäsittely, kompostointi, maaperän betonointi tai peittäminen tai muut vastaavat maaperän käsittelytoimenpiteet taikka pohjaveden parantaminen pumppaamalla sitä puhdistettavaksi. Puhdistamisvelvollisuus merkitsisi maaperän ja pohjaveden saattamista sellaiseksi, ettei siitä voi aiheutua terveyshaittaa tai haittaa taikka vaaraa ympäristölle. Puhdistamisvastuun laajuutta arvioitaisiin suhteessa siihen, millaisessa käytössä maaperä olisi jatkossa. Valtioneuvoston antaman asetuksen nojalla voitaisiin erilaisia raja-arvoja käyttää hyväksi arvioinnissa.

Pykälän 2 momentin mukaan pilaantuneen maaperän puhdistamisvastuu kuuluisi toissijaisesti pilaantuneen alueen kiinteistön haltijalle, jos pilaantumisen aiheuttajaa ei saataisi selville tai tavoitettaisi taikka tätä ei saada täyttämään velvollisuuttaan. Lisäksi edellytettäisiin, että pilaantuminen on tapahtunut haltijan suostumuksella tai tämä on tiennyt taikka tämän olisi tullut tietää alueen olleen pilaantunut sen hankkiessaan.

Pilaantuneen pohjaveden toissijainen puhdistamisvastuu kuuluisi sille kiinteistön omistajalle, jonka kiinteistöltä pilaantuminen on aiheutunut. Pohjaveden puhdistamisesta ei siten vastaisi sellaisen kiinteistön haltija, jonka alueelta pilaantumista ei olisi aiheutettu tai aiheutunut. Muutoin vastuun syntyminen edellyttäisi samoja perusteita kuin pilaantuneen alueen kiinteistön haltijalta edellytetään.

Momentissa edellytettäisiin, että viranomainen on pyrkinyt selvittämään pilaantumisen aiheuttajan. Jos pilaaja tunnettaisiin ja hänen olinpaikkansa tiedetään, viranomaisen tulisi yrittää hallintopakkoa käyttäen velvoittaa vastuussa oleva ryhtymään puhdistamiseen. Jos päätöstä ei voida panna täytäntöön esimerkiksi varattomuuden vuoksi, tai muun tosiasiallisen esteen vuoksi voisi alueen haltija joutua vastuuseen. Alueen haltijalta edellytettäisiin myös tietoisuutta pilaamisesta. Jos haltija tulisi alueen haltijaksi vasta myöhemmin pilaantumisen jo tapahduttua, kiinnitettäisiin huomiota siihen, mitä hänen olisi tullut tietää. Esimerkiksi kyllästämöalueen tai huoltoaseman ostaja ei voisi väittää, ettei hänen olisi tullut epäillä maaperän pilaantumista. Huomiota tulisi myös kiinnittää siihen, millaisia tietoja alueen luovuttaja on antanut ja olisiko näitä tietoja tullut epäillä.

Alueen haltija voisi lisäksi vapautua vastuustaan, jos puhdistamisvelvollisuus olisi ilmeisesti kohtuuton. Kohtuuttomuutta arvioitaisiin ottaen huomioon pilaantumisen laajuus ja puhdistustoimien taloudellinen rasittavuus.

Pykälän 3 momentissa todettaisiin, että täydentävä vastuu maaperän puhdistamisesta olisi kunnalla. Säännös ei koskisi pohjaveden puhdistamisvastuuta, josta ei myöskään säädetä voimassa olevassa jätelaissa tai vesilaissa.

Kunnan vastuu edellyttäisi, että 1 ja 2 momentin mukaan vastuussa olevia ei voitaisi velvoittaa tai heitä ei saataisi vastaamaan puhdistamisesta. Kunta voisi joutua myös täydentämään puhdistustoimia. Käytännössä tällaisia isännättömiin vahinkoihin liittyvät puhdistustoimet tehdään yleensä valtion ympäristöhuoltotyönä jätelain mukaisesti. Jätehuoltotyöt toteutetaan tällöin yleensä yhteistyönä kuntien kanssa.

Maa-alueilla tapahtuneista öljyvahinkojen torjumisesta säädetään lisäksi erikseen maa-alueilla tapahtuvien öljyvahinkojen torjumisesta annetussa laissa (378/1974). Ympäristönsuojelulain nojalla voitaisiin kuitenkin velvoittaa tarvittaviin puhdistamistoimiin. Lisäksi öljysuojarahastosta annetun lain (379/1974) mukaan puhdistustoimien kustannuksista on mahdollista saada korvauksia. Puhdistamisvelvollisuus liittyisi myös ympäristövahinkojen vakuutusjärjestelmään. Vahingon kärsinyt voisi vaatia korvattavaksi puhdistamiskulut ja muut vahingot ympäristövakuutuskeskukselta, jos vahingon aiheuttajaa ei saataisi selville.

76 §. Ilmoitusvelvollisuus. Pykälässä säädettäisiin onnettomuuksiin ja vahinkoihin liittyvästä ilmoitusvelvollisuudesta, jolloin maaperään tai pohjaveteen on päässyt pilaantumista mahdollisesti aiheuttavaa ainetta. Alueelliselle ympäristökeskukselle tai kunnan ympäristönsuojeluviranomaiselle tulisi viivytyksettä ilmoittaa tapahtuneesta. Ilmoituksen tarkoituksena olisi, että viranomainen voisi ryhtyä selvittämään tapahtuman laajuutta ja sen edellyttämiä toimia pilaantumisen ehkäisemiseksi. Säännös vastaisi jätelain 22 §:n 3 momenttia.

77 §. Selvitysvelvollisuus. Pykälän mukaan puhdistamisesta vastuussa oleva voitaisiin määrätä selvittää pilaantumisen laatu ja laajuus sekä puhdistustarve. Selvitysvastuu edellyttäisi, että viranomainen voi perustellusta syystä epäillä pilaantumisen tapahtuneen, mutta asiasta ei olisi tarkempaa tietoa. Määräyksen voisi antaa vain alueellinen ympäristökeskus.

Pykälän toisessa virkkeessä säädettäisiin, että määräys selvitysvelvollisuudesta vastaisi soveltuvin osin 13 luvussa tarkoitettua hallintopakon käyttämistä.

78 §. Maaperän puhdistaminen. Pykälässä säädettäisiin menettelystä ja edellytyksistä, joiden vallitessa pilaantuneesta maaperästä vastuussa oleva voisi aloittaa vapaaehtoisesti maaperän puhdistamisen. Säännöksellä pyrittäisiin selkeyttämään nykyisiä menettelyitä.

Pykälän 1 momentissa todettaisiin, että pilaantuneen maa-aineksen käsittely edellyttäisi ympäristölupaa. Jätteen käsittely voisi tapahtua pilaantuneella maa-alueella tai maa-ainekset voitaisiin kuljettaa erilliseen käsittelylaitokseen.

Pykälän 2 momentin mukaan pilaantunut maa-alue voitaisiin puhdistaa tai pilaantunut maa-aines poistaa ja siirtää muualle käsiteltäväksi ilman ympäristölupaa ilmoittamalla asiasta alueelliselle ympäristökeskukselle. Puhdistaminen tarkoittaisi tällöin sekä pilaantuneen maa-aineksen poistamista ja viemistä muualle käsiteltäväksi että varsinaista käsittelyä pilaantuneella alueella. Pilaantuneen maaperän laajuus ja pilaantumisaste tulisi tällöin olla selvitetty riittävästi. Puhdistus tulisi suorittaa käyttäen yleisesti käytössä olevaa hyväksyttävää menetelmää. Puhdistamisesta ei myöskään saisi aiheutua muuta pilaantumista. Puhdistamisesta ei näin ollen saisi aiheutua lisääntyvää maaperän pilaantumista tai pohjaveden pilaantumista, eikä myöskään hajua tai melua siten, että ympäristön voitaisiin sanoa pilaantuvan puhdistamisesta. Käytännössä jouduttaisiin kiinnittämään huomiota mahdollisiin naapuruushaittoihin.

Pykälän 3 momentin mukaan alueellisen ympäristökeskus tekisi ilmoituksen johdosta päätöksen, jossa voitaisiin antaa määräyksiä toiminnan järjestämisestä ja valvonnasta. Päätös vastaisi 64 §:ssä tarkoitettuja muista ilmoituksista tehtäviä päätöksiä ja annettavat määräykset lupamääräyksiä.

Ilmoituksen tehnyt voisi aloittaa toiminnan ilmoituksen jättämisen jälkeen, joten päätös tulisi tehdä mahdollisimman pikaisesti. Jos 2 momentin edellytyksiä ei saataisi täytettyä määräyksillä, ympäristökeskuksen tulisi määrätä ympäristölupa haettavaksi. Tässä tilanteessa jo aloitettu toiminta tulisi keskeyttää välittömästi ja ympäristökeskus voisi kieltää toiminnan 84 §:n nojalla.

Pykälän 4 momentin mukaan asetuksella voitaisiin säätää ilmoituksen sisällöstä ja menettelystä ilmoituksen käsittelemiseksi.

79 §. Puhdistamisesta määrääminen. Pykälän 1 momentin mukaan alueellisen ympäristökeskuksen tulisi määrätä maaperän tai pohjaveden puhdistamisesta, jollei puhdistamisesta vastuussa oleva ryhdy siihen. Määräys voitaisiin antaa soveltuvin osin noudattaen, mitä 84 §:ssä säädetään.

Pykälän 1 momentissa tarkoitettu määräys maaperän puhdistamiseksi tarkoittaisi lähinnä maaperän siirtämistä muualle käsiteltäväksi. Myös pilaantunut pohjavesi voitaisiin määrätä pumpattavaksi muualle käsiteltäväksi. Pohjaveden puhdistamista koskeva määräys voisi sisältää myös erilaisia velvoitteita huolehtia esimerkiksi veden hankinnasta kiinteistölle, jonka pohjavesi on pilaantunut. Lisäksi voitaisiin määrätä suoritettavaksi suojapumppauksia esimerkiksi pilaantumisen laajentumisen ehkäisemiseksi.

Jos puhdistaminen tehtäisiin pilaantuneella alueella käsittelemällä siellä maa-aineksia, alueellisen ympäristökeskuksen tulisi määrätä puhdistamisesta 2 momentin mukaan. Määräyksiä annettaessa noudatettaisiin ympäristölupaa koskevia menettelysäännöksiä, mutta päätöksessä voitaisiin edellyttää esimerkiksi puhdistamisen aloittamista määräajassa sakon uhalla vastaavasti kuin hallintopakkopäätöksessä. Puhdistustoimien yhteydessä voitaisiin myös edellyttää tehtäväksi suojaavia toimia, kuten esimerkiksi suojapumppauksia pohjaveden virtausten ohjaamiseksi.

80 §. Toimivallan siirto kunnalle. Pykälä antaisi mahdollisuuden siirtää 12 luvun mukaan alueelliselle ympäristökeskukselle kuuluvan toimivallan kunnan ympäristönsuojeluviranomaiselle. Toimivallan siirto ei koskisi pohjaveden puhdistamista.

Maaperän puhdistamisesta määrääminen on asian luonteen vuoksi katsottu kuuluvan alueelliselle ympäristökeskukselle lain 31 §:n toimivaltasäännösten perusteella. Käytännössä eräissä suurissa kaupungeissa saattaisi kuitenkin olla asioiden käsittelyyn tarvittava asiantuntemus ja riittävät voimavarat. Tämän vuoksi on perusteltua, että toimivaltaa voitaisiin näissä asioissa siirtää sellaiselle kunnalle, jolla on edellytykset asian käsittelyyn.

Päätösvallan siirto kunnalle edellyttäisi kunnan hakemusta asiasta. Päätöksen toimivallan siirrosta tekisi ympäristöministeriö. Ennen päätöstä alueelliselle ympäristökeskukselle varattaisiin tilaisuus lausunnon antamiseen hakemuksesta.

Päätöksessä voitaisiin rajata toimivalta koskemaan joitakin erityisiä asiaryhmiä. Päätös toimivallan siirtämisestä voitaisiin antaa määräajaksi ja sitä voitaisiin tarvittaessa muuttaa. Päätös voitaisiin ministeriön aloitteesta myös peruuttaa, esimerkiksi jos kunnan viranomaisella ei olisi enää käytössään riittävää asiantuntemusta. Ministeriön päätökseen ei saisi hakea muutosta.

Pykälän 2 momentin mukaan toimivallan siirrosta huolimatta alueellinen ympäristökeskus käsittelisi loppuun siellä vireillä olevat asiat.

13 Luku. Valvonta ja hallintopakko.

81 §. Ilmoitus toiminnan muutoksista ja luvanhaltijan vaihtumisesta. Pykälässä säädettäisiin erilaisista ilmoituksista toiminnan ja luvanhaltijan muuttuessa. Valvonnan kannalta on tärkeää, että toiminnassa tapahtuneista muutoksista ilmoitetaan lupaviranomaiselle silloinkin, kun ei ole kysymys sellaisesta muutoksesta, joka 28 §:n 3 momentin mukaan edellyttäisi lupapäätöksen muuttamista. Ilmoitus tulisi tehdä luvan myöntäneelle viranomaiselle. Jos ympäristölupavirasto on myöntänyt luvan, ilmoitus tehtäisiin alueelliselle ympäristökeskukselle.

Pykälän 1 momentin mukaan luvan haltijan tulisi ilmoittaa viipymättä valvontaviranomaiselle toiminnan pysyvästä tai pitkäaikaisesta keskeytymisestä sekä toiminnan valvonnan kannalta olennaisista muutoksista. Säännöksessä tarkoitettu toiminnan keskeyttämisen pitkäaikaisuus riippuisi toiminnan luonteesta ja toiminnan keskeyttämisen vaikutuksesta lupamääräysten valvontaan. Yleensä noin kolmen kuukauden yhtäjaksoisesta keskeytymisestä olisi syytä ilmoittaa valvontaviranomaiselle. Vastaava säännös on jätelaissa ja terveydensuojelulaissa. Säännös vastaisi myös osittain IPPC-direktiivin 2 artiklan 10 a kohdan ja 12 artiklan 2 kohdan vaatimuksia toiminnassa tapahtuvien muutosten ilmoittamisesta.

Pykälän 2 momentin mukaan luvanhaltijan vaihtumisesta tulisi myös ilmoittaa valvontaviranomaiselle. Ympäristölupa on toimintakohtainen ja sen velvoitteista vastaa toimintaa harjoittava. Pykälän velvoite koskisi uutta toiminnanharjoittajaa. Osake-enemmistön vaihtuminen toiselle henkilölle ei tarkoittaisi toiminnanharjoittajan vaihtumista. Valvontaviranomainen voisi ilmoituksen perusteella tarvittaessa ryhtyä toimiin sen varmistamiseksi, että uusi toiminnanharjoittaja täyttää luvan vaatimukset, kuten toiminnanharjoittajan vakavaraisuuden vaatimukset.

82 §. Tarkkailu toisen alueella. Pykälän 1 momentin mukaan viranomainen voisi antaa toiminnanharjoittajalle oikeuden toimintansa ympäristövaikutusten selvittämiseen toisen alueella. Tarkkailua toisen vesialueella voitaisiin suorittaa normaalisti yleiskäyttöoikeuden nojalla esimerkiksi liikkumalla veneellä. Toiminnanharjoittaja voisi aina myös sopia tarkkailusta alueen haltijan kanssa.

Pykälä tarkoittaisi esimerkiksi jatkuvatoimisen mittarin asettamista tai bioindikaattorin sijoittamista toisen hallitsemalle alueelle. Toimenpiteestä ei 2 momentin mukaan saisi kuitenkaan aiheutua sanottavaa haittaa. Siitä ei voitaisi määrätä korvauksia. Oikeuden myöntäminen ei myöskään oikeuttaisi aiheuttamaan vahinkoa. Esimerkiksi ajoneuvolla kulkeminen maastossa ei saisi aiheuttaa vahinkoa puustolle ja maastolle. Pykälä vastaisi ilmansuojelulain ja meluntorjuntalain säännöksiä.

Määräys annettaisiin eri hakemuksesta. Käytännössä määräys usein liittyisi 46 §:n mukaiseen tarkkailusuunnitelmaan, jossa olisi määritelty mittauspisteet. Ennen määräyksen antamista alueen omistajalle tai haltijalle olisi varattava tilaisuus tulla asiassa kuulluksi. Päätökseen voitaisiin hakea muutosta valittamalla, mutta tarvittaessa viranomainen voisi määrätä, että päätöstä on noudatettava muutoksenhausta huolimatta.

83 §. Tiedonsaanti- ja tarkastusoikeudet. Pykälän 1 momentin mukaan valvontaviranomaisilla olisi laajat oikeudet tarkastuksien suorittamiseen. Kunnan valvontaviranomaisen tulisi määrätä erikseen alaisensa viranhaltija toimimaan viranomaisena, jolle tiedot on annettava ja joka voi tehdä tarkastuksia. Valtuudet vastaisivat ilmansuojelulain, meluntorjuntalain ja jätelain säännöksiä.

Pykälän 1 momentin 1 kohdan mukaan valvontaviranomaiselle tulisi vaadittaessa luovuttaa viranomaistoiminnan julkisuudesta annetussa laissa säädetyn salassapitovelvollisuuden estämättä tietoja, jotka ovat tarpeen valvonnassa tai lain täytäntöönpanemiseksi. Viranomaisella olisi oikeus saada tietoja kaikilta ympäristön pilaantumisen vaaraa aiheuttavaa toimintaa harjoittavilta tai muilta, joihin lain velvoitteet kohdistuvat. Myös viranomaiset olisivat velvollisia luovuttamaan tietoja. Tietoa voitaisiin määrätä luovutettavaksi tarvittaessa hallintopakkoa käyttäen. Poliisi voisi lisäksi antaa virka-apua tietojen saamiseksi.

Pykälän 1 momentin 3 kohdan mukaan viranomaisella olisi myös oikeus tarkastusten tekemiseen ja tutkimuksiin sekä oikeus tehdä mittauksia ja ottaa näytteitä. Tarkastuksien suorittamisesta voitaisiin säätää tarkemmin asetuksella. Mittaukset ja näytteidenotto voisivat olla lähinnä ympäristön laadun seurantaa, päästöjen tarkkailua sekä aineiden ja tuotteiden ominaisuuksien selvittämistä.

Pykälän 1 momentin 2 ja 4 kohdassa säädettäisiin oikeudesta liikkua toisen alueella ja oikeudesta päästä paikkaan, jossa toimintaa harjoitetaan. Lisäksi 5 kohdan mukaan viranomaisella olisi oikeus suorittaa toiminnan ympäristövaikutusten tarkkailua, mikä voisi tapahtua esimerkiksi päästömittauksin laitoksella.

Pykälän 2 momentin mukaan tarkastusoikeudet voitaisiin antaa myös muulle kuin virkasuhteisille siltä osin kuin tarkastuksiin ei liity julkisen vallan käyttöä. Julkisen vallan käyttämistä edellytetään esimerkiksi, jos alueen haltija kieltää mittaajaa tulemasta alueelleen.

Pykälän 3 momentin mukaan tarkastusten, tutkimusten sekä mittausten teko ja näytteiden otto eivät kuitenkaan olisi sallittua yksityisen henkilön asunnossa tai kotirauhan piirissä olevissa tiloissa ilman tämän tai eräissä tapauksissa omistajan suostumusta. Kotirauhan piirin kuuluva tila ei tarkoittaisi pihapiiriä, vaan lähinnä muun kuin tuotantotilana käytettävän rakennuksen sisätiloja. Jos toiminta olisi kuitenkin tarpeen hengen, terveyden, omaisuuden tai ympäristön suojelemiseksi, viranomainen voisi päästä näihin tiloihin tarvittaessa poliisin virka-apua käyttäen. Asunnon olosuhteiden valvontaa varten terveydensuojeluviranomainen voisi tehdä erikseen tarkastuksia terveydensuojelulain 46 §:n nojalla annettavan erityisen määräyksen perusteella.

84 §. Rikkomuksen tai laiminlyönnin oikaiseminen. Pykälän mukaan lupaviranomainen tai valvontaviranomainen voisivat antaa määräyksiä oikeudenvastaisen tilan oikaisemiseksi. Pykälässä säädettäisiin hallintopakon päävelvoitteiden asettamisesta, ja päätöksen tehosteista säädettäisiin 88 §:ssä. Ennen hallintopakon käyttämistä valvontaviranomainen voisi kehottaa kirjallisesti tai suullisesti oikaisemaan lainvastainen tilanne. Hallintopakon käyttö tulisi vireille usein vasta tämän jälkeen, jos tällaista kehotusta ei noudateta. Tällöin mahdollisen päätöksen kohteelle tulisi aina varata tilaisuus tulla kuulluksi asiassa hallintomenettelylain 15 §:n mukaisesti. Säännös vastaisi voimassa olevan vesilain virka-apujärjestelmää sekä ilmansuojelulain, meluntorjuntalain ja jätelain hallintopakkosäännöksiä.

Pykälän 1 momentin 1 kohdan mukaan määräyksillä voitaisiin lain tai sen nojalla annetun asetuksen tai määräyksen rikkojaa kieltää jatkamasta tai toistamasta säännösten tai määräysten vastaista menettelyä. Määräys tarkoittaisi esimerkiksi jonkin päästön kieltämistä sen ollessa yleisen määräyksen tai lupamääräyksen vastainen.

Lain säännösten rikkomisesta olisi kyse myös silloin, jos toimintaan ei olisi saatu ympäristölupaa. Tällöin toiminta tulisi kieltää kokonaisuudessaan. Vaihtoehtoisena määräyksenä voitaisiin käyttää 2 kohdassa tarkoitettua luvan hakemiseen velvoittamista määräajassa.

Lupavelvollisuuden laiminlyöntiin rinnastettaisiin ilmoituksen jättämisen tai määräajan laiminlyönti. Toiminta voitaisiin tarvittaessa myös kieltää, jos ilmoitus olisi laiminlyöty. Toiminta tulisi kieltää lähinnä silloin, jos määräysten antaminen ilman ilmoitusta ei olisi mahdollista.

Pykälän 1 momentin 2 kohdan mukaan säännöksen tai määräyksen laiminlyönyt voitaisiin velvoittaa täyttämään muulla tavoin velvollisuutensa. Kyse voisi olla lupamääräyksen jonkin velvoitteen täyttämisestä, kuten suojarakenteiden tekemisestä, mittauksesta, raportoinnista tai ongelmajätteiden kirjanpidon luovuttamisesta.

Pykälän 1 momentin 3 kohta koskisi ennallistamista. Säännöksen tai määräyksen rikkoja voitaisiin velvoittaa 1 ja 2 kohdan määräyksen antamisen yhteydessä palauttamaan pilaantunut ympäristö ennalleen. Kyse voisi olla esimerkiksi puuston istuttamisesta tuhoutuneen metsän tilalle tai kalojen istuttamisesta tuhoutuneen kalaston tilalle.

Pykälän 1 momentin 4 kohdan mukaan valvontaviranomainen voisi antaa määräyksen toiminnan ympäristövaikutusten selvittämisestä, jos samalla olisi perusteltua aihetta epäillä toiminnasta aiheutuvan kiellettyä pilaantumista. Säännös liittyisi lain 5 §:n mukaiseen selvilläolovelvollisuuteen. Lähtökohtana olisi, että kaikilla ympäristön pilaantumisen vaaraa aiheuttavilla toiminnanharjoittajilla on yleinen velvollisuus olla selvillä toimintansa vaikutuksista.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin toimivaltaisesta viranomaisesta. Hallintopakkoviranomaisena olisi se lupaviranomainen, jonka toimivaltaan luvan myöntäminen kuuluisi. Luvanvaraisen toiminnan osalta hallintopakkoa käyttäisi siten aina se viranomainen, joka käsittelisi toimintaa koskevan luvan, vaikka kyse olisi muusta kuin luvan velvoitteiden laiminlyönnistä. Kunnan ympäristönsuojeluviranomaisella ja alueellisella ympäristökeskuksella olisi lisäksi lain valvontaviranomaisina yleinen toimivalta määräysten antamiseen siltä osin kuin määräys ei kohdistuisi luvanvaraiseen toimintaan.

Asian vireilletulosta ja vireillepanosta säädettäisiin 92 §:ssä. Hallintopakkoa koskeva asia tulisi valvontaviranomaisessa vireille viran puolesta tai haitankärsijät taikka muut yleistä etua valvovat viranomaiset voisivat panna asian vireille. Jos lupaviranomainen olisi ympäristölupavirasto, se ei kuitenkaan voisi itse panna vireille hallintopakkoasiaa.

Pykälän 3 momentin mukaan hallintopakkoa koskeva määräys annettaisiin vesilain mukaisessa järjestyksessä, jos määräys koskisi lupaa, joka on myönnetty 39 §:n mukaisessa yhteiskäsittelyssä. Jos rikkomuksessa tai laiminlyönnissä olisi kuitenkin kyse vain ympäristönsuojelulain mukaisen velvoitteen noudattamisesta, määräys annettaisiin noudattaen ympäristönsuojelulakia.

Pykälän 4 momentin mukaan yleisiä 4 ja 6 §:n periaatteita ei voitaisi panna täytäntöön hallintopakkomääräyksellä. Periaatteilla olisi kuitenkin merkitystä tulkintaelementteinä määräyksiä annettaessa ja niitä mitoitettaessa.

85 §. Määräys pilaantumisen ehkäisemiseksi. Pykälän mukaan kunnan ympäristönsuojeluviranomainen voisi toimittamansa tarkastuksen nojalla antaa muuta kuin luvanvaraista toimintaa koskevan määräyksen, joka on tarpeen pilaantumisen ehkäisemiseksi. Määräyksen tulisi olla kohtuullinen ottaen huomioon pilaantumisen merkittävyys. Säännös vastaisi lähinnä ilmansuojelulain 21 a §:ää.

Toiminnasta aiheutuvan pilaantumisen sallittavuus ratkaistaisiin yleensä ympäristöluvassa tai yleisillä säädöksillä. Kaikkiin toimintoihin ei kuitenkaan voida ennakolta vaatia lupaa, eikä pilaantumista voida ennakoida.

Pykälän soveltaminen ei edellyttäisi yleistä säännöstä tai määräystä, jota vastaan pilaantumista aiheuttamalla olisi toimittu. Säännöksen nojalla valvontaviranomainen voisi antaa määräyksen siitä, miten toiminnassa tulee menetellä, jotta muutoin kohtuuton tilanne voitaisiin ehkäistä. Tämän jälkeen määräyksen noudattamista valvottaisiin siten kuin muitakin lain nojalla annettuja määräyksiä. Jos pilaantumiseen liittyisi suoranainen rikkomus, voitaisiin määräys antaa 84 §:n mukaan.

Määräyksen antaisi kunnan ympäristönsuojeluviranomainen. Säännöksessä tarkoitetut tilanteet olisivat paikallisia, joiden ratkaisu sopisi paikalliset olosuhteet parhaiten tuntevalle viranomaiselle. Viranomaisen tulisi käytännössä toimia yhteistyössä kunnan terveydensuojeluviranomaisen ja rakennusvalvontaviranomaisen kanssa.

Määräyksen antaminen edellyttäisi, että pilaantuminen tai sen olennainen riski on todettu asianmukaisilla selvityksillä. Määräyksen antaminen edellyttäisi aina tarkastusta haitan kohteessa. Tarkastuksen toimittamisella korostetaan myös, että määräys kohdistuisi selkeästi yksilöityyn toiminnanharjoittajaan. Määräystä ei voitaisi antaa esimerkiksi liikenteen aiheuttaman ilman pilaantumisen tai melun ehkäisemiseksi. Liikenteen aiheuttamaan merkittävään ilman pilaantumiseen voitaisiin puuttua 102 §:n nojalla. Lisäksi tulisi ottaa huomioon, että terveyshaitan poistamisesta säädetään edelleen terveydensuojelulain 51 §:ssä.

Määräyksen tulisi olla aina kohtuullinen suhteessa toteutuneeseen pilaantumiseen tai pilaantumisen ilmeiseen vaaraan. Määräyksiä annettaessa tulisi ottaa huomioon yleinen velvollisuus sietää kohtuullisessa määrin haittoja. Määräyksiä annettaessa otettaisiin huomioon myös pilaantumista aiheuttavan toiminnan luonne ja mahdollisuudet pilaantumisen poistamiseen. Esimerkiksi toiminnan lakisääteisyys, kuten puolustusvoimien toiminta, tai toiminnan muu välttämättömyys tulisi ottaa huomioon harkinnassa.

Säännöstä ei sovellettaisi jätevesiin, eikä myöskään hajapäästöihin. Jätevesipäästöjen valvonta perustuisi ympäristölupaan ja jätevesien päästöjen puhdistamista valvottaisiin 103 §:n nojalla. Säännöstä voitaisiin soveltaa esimerkiksi omakotialueella, jos turvebrikettilämmityksestä aiheutuisi savu- ja hajuhaittaa naapurikiinteistölle. Haittaa ei voida välttämättä pitää tavanomaisena ja kohtuullisena asuinalueella. Lämmityslaitteen käyttäjälle ei aiheudu kohtuutonta haittaa siitä, että hän käyttäisi lämmityslaitteessaan muuta polttoainetta, josta ei vastaavaa haittaa ilmenisi. Määräyksellä voitaisiin tällöin rajoittaa lämmityslaitteeseen huonosti soveltuvan polttoaineen käyttö muutoin rajoittamatta lämmityskattilan käyttöä.

86 §. Toiminnan keskeyttäminen. Pykälän mukaan valvontaviranomainen voisi tarkoituksenmukaisella tavalla keskeyttää ympäristön pilaantumisen vaaraa aiheuttavan toiminnan. Toiminnasta aiheutuvan haitan tulisi olla välitöntä ja konkreettista, eikä pelkästään sen vaaraa. Ympäristön muun pilaantumisen tulisi olla merkittävää toisin kuin terveyshaitan. Edellytyksenä olisi lisäksi, ettei haittaa voida muutoin poistaa tai riittävästi vähentää. Säännöksen soveltaminen olisi käytännössä harvinaista, mutta se on tarpeen lain riittävien valvontakeinojen varmistamiseksi. Pykälä vastaa lähinnä voimassa olevaa terveydensuojelulakia.

Säännös koskisi kaikkia pilaantumisen vaaraa aiheuttavia toimintoja. Ei-luvanvaraisten toimintojen haittojen aiheuttamiseen ei tarvitsisi soveltaa pelkästään lain 85 §:ää, eikä säännöksiä käytännössä voitaisi soveltaa päällekkäin.

Toiminnan keskeyttäminen tarkoittaisi pykälässä välitöntä hallintopakkoa. Välitöntä hallintopakkoa käyttäen valvontaviranomainen voisi keskeyttää toiminnan estämällä tosiasiallisesti laitteen käytön tai pääsyn toiminta-alueelle. Myös koko tuotantotoiminta voitaisiin keskeyttää. Poliisi antaisi tarvittaessa virka-apua toimenpiteiden suorittamiseksi. Ennen toimenpiteiden suorittamista tulisi tarvittaessa kuulla asianosaista.

Pykälän 2 momentin mukaan keskeyttämisestä olisi laadittava pöytäkirja. Keskeyttämisestä tulisi tämän jälkeen antaa viivytyksettä päätös. Päätöksestä saisi valittaa erikseen, mutta päätöstä olisi noudatettava kunnes se on lainvoimainen, ellei muutoksenhakuviranomainen toisin määrää.

Viranomaisen tulisi myös viivytyksettä antaa toiminnanharjoittajalle tieto siitä, miten toiminnan jatkamiseksi menetellään. Toiminnan harjoittamisen edellytykset tulisi tutkia muussa menettelyssä. Viranomainen voisi todeta, että toiminnan jatkaminen edellyttää lupapäätöksen muuttamista ja että asia käsitellään viranomaisen aloitteesta.

87 §. Ympäristöministeriön kielto- tai velvoittamispäätös. Pykälän mukaan ympäristöministeriö voisi käyttää hallintopakkoa, jos kyse on lain 13 §:n 1 momentin 2 kohdan tai 15 §:n nojalla annetun asetuksen rikkomisesta tai laiminlyönnistä. Vastaava säännös sisältyy jätelakiin.

Säännös on tarpeen, koska eräiden työkoneiden, laitteiden ja tuotteita koskevien määräysten valvonta voi edellyttää valvontaviranomaiselta koko Suomea koskevaa toimivaltaa. Kyse voi tällöin olla markkinoille luovutetusta koneesta tai laitteesta taikka tuotteista tai aineista, joiden poistaminen markkinoilta edellyttää yhtenäistä menettelyä viranomaisessa. Toimivalta määräyksen antamiseen olisi tarkoituksenmukaisinta antaa ympäristöministeriölle.

Lain 15 §:n nojalla annettavat asetukset koskisivat lähinnä polttoaineiden laatua ja otsonikerrokselle vahingollisia aineita. Pykälä ei siten olisi käytännössä päällekkäinen esimerkiksi kemikaalilain säännösten kanssa.

88 §. Uhkasakko, teettämisuhka ja keskeyttämisuhka. Pykälän mukaan rikkomustilanteisiin liittyvää päävelvoitetta olisi tehostettava uhkasakolla, teettämisuhalla tai keskeyttämisuhalla, jollei se olisi ilmeisen tarpeetonta. Uhka voitaisiin liittää lähinnä 77, 79, 84 ja 87 §:n mukaisiin päätöksiin. Tehosteita ei olisi tarpeen käyttää 86 §:n mukaisen päätöksen antamisessa, koska toimenpide olisi välitöntä hallintopakkoa. Pykälä vastaisi voimassaolevia hallintopakkosäännöksiä.

Päävelvoitteen asettamisen yhteydessä viranomaisen on syytä aina samalla määrätä hallintopakkoon liittyvistä tehosteista. Poikkeustapauksissa, joissa päävelvoitteen noudattamisesta ei ole epäilyksiä, tehosteita ei olisi välttämätöntä määrätä samalla.

Hallintopakkoasiaan sovellettaisiin muutoin uhkasakkolakia (1113/1990). Esimerkiksi uhkasakko voitaisiin siten asettaa juoksevana tai kiinteämääräisenä. Uhkasakkolain mukaan viranomainen voisi myös luopua tehosteen tuomitsemisesta, jos siihen on uhkasakkolaissa tarkoitettuja perusteita. Lisäksi tulisi noudattaa uhkasakkolain säännöksiä velvoitteen asettamiseen liittyvästä ilmoittamisesta.

89 §. Viranhaltijan väliaikainen määräys. Pykälän nojalla kunnan ympäristönsuojeluviranomainen voisi päättää, että sen alainen viranhaltija voisi tehdä 84 ja 86 §:ssä tarkoitetun päätöksen, jos kyse on kiireellisestä tapauksesta. Säännös olisi poikkeus 21 §:n kiellosta siirtää toimivaltaa hallintopakkoasioissa.

Asia tulisi kuitenkin viivytyksettä saattaa ympäristönsuojeluviranomaisen päätettäväksi. Viranhaltijan antamaa päätöstä tulisi noudattaa kunnes ympäristönsuojeluviranomainen olisi päättänyt asiasta. Päätökseen voisi tämän jälkeen hakea normaalisti muutosta Vaasan hallinto-oikeudelta.

90 §. Toiminnan lopettamisen jälkeiset velvoitteet. Pykälän 1 momentin mukaan luvanvaraista toimintaa harjoittanut vastaisi luvan mukaisesti pilaantumisen ehkäisystä, toiminnan vaikutusten selvittämisestä ja tarkkailusta sen jälkeen kun toiminta on lakannut. Toimintansa lopettaneesta teollisuuslaitoksesta voisi vielä pitkään aiheutua jätevesipäästöjä. Luvan määräyksiä jäteveden johtamisesta tulisi edelleen noudattaa, kuten myös tarkkailua koskevia määräyksiä. Vastaavanlaisia tilanteita voisi liittyä myös turpeen ottoalueisiin tai kaivoksiin. Määräyksiä tulisi noudattaa niin kauan kuin pilaantumista tai sen vaaraa voi edelleen aiheutua. Viranomaisen 57 §:n nojalla tekemä päätös luvan raukeamisesta ei poistaisi velvollisuutta noudattaa määräyksiä.

Pykälää sovellettaisiin myös sellaisiin tilanteisiin, joissa toiminta lakkautetaan viranomaisen päätöksellä. Jos luvassa ei olisi varauduttu toiminnan lakkaamiseen, toiminnanharjoittaja voitaisiin velvoittaa saattamaan toiminta-alue sellaiseksi, ettei siitä aiheudu ympäristöhaittoja.

Pykälän 2 momentin mukaan toiminta-alueen haltijan tulisi toiminnan lopettamisen jälkeen vastata ympäristön tarkkailusta, jos varsinaista toiminnanharjoittajaa ei enää olisi ja tarkkailu on tarpeellista lopetetun toiminnan ympäristövaikutusten valvomiseksi. Haltija vastaisi ainoastaan tarkkailun järjestämisestä siten kuin siitä olisi määrätty luvassa.

Pykälän 3 momentin mukaan lupaviranomainen voisi toiminnan lopettamisen jälkeen tarvittaessa määrätä toiminnan ja sen ympäristövaikutusten tarkkailusta, jos luvassa ei ole ollut tästä riittäviä määräyksiä. Annettavien määräysten tulisi olla kohtuullisia. Menettelyssä noudatettaisiin soveltuvin osin 46 §:ää, jonka mukaan tarkkailusuunnitelma hyväksyttäisiin luvasta erillään.

Lupaviranomainen voisi antaa myös määräyksiä toiminnan lopettamiseksi tarvittavista toimista. Tällaiset määräykset voisivat liittyä esimerkiksi alueen jätehuoltoon sekä muihin vastaaviin seikkoihin. Määräykset annettaisiin soveltuvin osin kuten lupamenettelyssä.

91 §. Kuuleminen. Pykälän mukaan ennen 13 luvussa tarkoitetun määräyksen antamista tulisi varata tilaisuus tulla kuulluksi sille, jota määräys koskee. Tarvittaessa tulisi kuulla myös muita asianosaisia, valvontaviranomaisia ja yleistä etua valvovia viranomaisia. Kuuleminen ei olisi kuitenkaan yleensä tarpeen 86 §:n mukaista välitöntä hallintopakkoa käytettäessä asian luonteen vuoksi. Vireillepanijalle tulisi varata hallintomenettelylain mukaisesti tilaisuus tulla kuulluksi määräyksen kohteena olevan vastineesta.

92 §. Vireillepano-oikeus. Pykälässä säädettäisiin oikeudesta vireillepanoon. Vastaava säännös on jätelaissa ja ilmansuojelulaissa. Vireillepano-oikeudesta on kyse myös voimassa olevan vesilain virka-apusäännöksissä.

Asian saaminen vireille viranomaisessa edellyttäisi hallintomenettelylain 7 §:n mukaista pääsääntöisesti kirjallista vireillepanoa ja perusteltua vaatimusta. Vireillepanoa ei olisi pelkkä tiedon antaminen viranomaiselle, hallintokantelu, vapaamuotoinen ilmianto tai muu yhteydenotto viranomaiseen.

Vireillepano-oikeus olisi asianosaisilla. Vireillepano-oikeus olisi myös rekisteröidyllä yhdistyksellä tai säätiöllä, jonka tarkoituksena on ympäristön-, terveyden- tai luonnonsuojelun taikka asuinympäristön viihtyisyyden edistäminen ja jonka toiminta-alueelle kysymyksessä olevat ympäristövaikutukset kohdistuvat. Yhdistyksen tai säätiön tulisi olla rekisteröity. Niiden toimialue voisi käsittää koko valtakunnan tai se voisi koskea esimerkiksi kunnan tai sen osan aluetta. Mainitun yhteisön tarkoitus ja toimialue selvitettäisiin sen säännöistä. Vireillepano-oikeuden laajentaminen olisi perustuslain 20 §:n 2 momentin tavoitteiden mukaista. Myös EY:n lainsäädännön kehittämisessä sekä Yhdistyneiden kansakuntien Euroopan talouskomission Århusissa 1998 allekirjoitetussa tiedon saannista, kansalaisten osallistumisoikeudesta sekä muutoksenhaku- ja vireillepano-oikeudesta ympäristöasioissa tehdyssä yleissopimuksessa on pidetty tärkeänä vireillepano-oikeuden laajentamista järjestöille.

Vireillepano-oikeus olisi lisäksi toiminnan sijaintipaikan kunnalla sekä niillä kunnilla, joiden alueelle toiminnan ympäristövaikutukset kohdistuvat. Kunnan yleistä puhevaltaa käyttäisi kunnanhallitus ellei kunta olisi muuta päättänyt. Tämän lisäksi vastaavien kuntien ympäristönsuojeluviranomaisilla olisi itsenäinen vireillepano-oikeus valvontaviranomaisena. Myös alueellisilla ympäristökeskuksilla olisi vireillepano-oikeus ympäristönsuojelun yleisenä valvontaviranomaisena. Lisäksi muilla yleistä etua valvovilla viranomaisilla olisi oma vireillepano-oikeus.

93 §. Virka-apu. Pykälän mukaan poliisi, tulliviranomaiset ja rajavartiolaitos toimialoillaan olisivat velvollisia antamaan virka-apua tämän lain eri viranomaisille. Vastaava virka-apusäännös on eri ympäristönsuojelulaeissa.

94 §. Toiminta rikosasiassa. Pykälän 1 momentin mukaan valvontaviranomaisten olisi ilmoitettava todetusta lainvastaisesta teosta tai laiminlyönnistä poliisille esitutkintaa varten. Valvontaviranomainen voisi kuitenkin jättää ilmoituksen tekemättä, jos tekoa on pidettävä olosuhteet huomioon ottaen vähäisenä, eikä yleisen edun ole katsottava vaativan syytteen nostamista. Valvontaviranomaisen tulisi selvittää riittävästi asiaan liittyvät tosiseikat, jotta esitutkinta voitaisiin suorittaa ilman suuria vaikeuksia. Poliisi voisi myös pyytää valvontaviranomaiselta selvityksiä esitutkinnan aikana.

Pykälän 2 momentin mukaan alueellinen ympäristökeskus voisi käyttää rikosasiassa asianomistajan puhevaltaa, jos yleistä etua olisi loukattu. Alueellista ympäristökeskusta tulisi kuulla esitutkinnassa ja tuomioistuimessa sekä sille tulisi varata tilaisuus esittää oikeudenkäynnissä asianosaiselle ja todistajalle kysymyksiä. Ympäristökeskuksella olisi myös itsenäinen syyteoikeus asiassa. Säännös vastaisi osin voimassa olevaa vesilakia. Säännöksessä olisi otettu huomioon Euroopan neuvoston 1998 Strasbourgissa allekirjoitettu yleissopimus ympäristönsuojelemiseksi rikosoikeudellisin keinoin.

95 §. Valvontaa koskevat tarkemmat säännökset. Pykälän 1 momentin mukaan ympäristöministeriö voisi antaa tarvittaessa asetuksia lain edellyttämistä tarkastuksista ja valvonnasta. Säännökset liittyisivät lähinnä valvontaviranomaisten toiminnan ohjeistukseen.

Pykälän 2 momentin mukaan ympäristöministeriö voi antaa valvontaviranomaisille tarkempia yleisiä ohjeita lain noudattamisen valvonnasta. Valvontaohjeet voisivat koskea sekä alueellisia ympäristökeskuksia että kunnan ympäristönsuojeluviranomaisia. Säännös tarkoittaisi laillisuusvalvonnasta annettavia ohjeita. Ohjeita voitaisiin antaa esimerkiksi valvonnassa noudatettavista menettelyistä, säännösten yleisestä tulkinnasta ja eri toimintoja koskevista ympäristönsuojeluseikoista.

14 Luku. Muutoksenhaku ja päätöksen täytäntöönpanokelpoisuus

96 §. Muutoksenhaku. Erillisestä vesiasioiden muutoksenhakujärjestelmästä ehdotetaan luovuttavaksi. Ympäristölupa-asioissa alueellisten ympäristökeskusten päätöksestä on nykyisin valitettu suoraan korkeimmalle hallinto-oikeudelle ja kunnan päätöksistä lääninoikeuteen ja edelleen korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Pykälä yhdenmukaistaisi ympäristöasioiden muutoksenhaun.

Pykälän 1 momentin mukaan tämän lain nojalla annetusta päätöksestä voitaisiin valittaa siten kuin hallintolainkäyttölaissa säädetään. Muutoksenhakutuomioistuimena olisi pääsäännön mukaan Vaasan hallinto-oikeus. Valitus olisi hallintovalitus.

Valitus toimitettaisiin liitteineen päätöksen tehneelle viranomaiselle osoitettuna Vaasan hallinto-oikeudelle. Säännös vastaisi voimassa olevaa vesilakia. Päätöksen tehnyt viranomainen varaisi tilaisuuden vastineen jättämiseen valituksesta siten kuin 98 §:ssä säädetään. Lisäksi se antaisi vastineensa valituksesta.

Pykälän 2 momentin mukaan ympäristöministeriön päätökseen haettaisiin muutosta korkeimmalta hallinto-oikeudelta. Ajoneuvohallintokeskuksen päätöksestä valitettaisiin myös hallintolainkäyttölain mukaan alueelliseen hallintotuomioistuimeen.

Pykälän 3 momentin mukaan vain pääasian yhteydessä voisi valittaa 33, 68 ja 70 §:ssä tarkoitetun asian siirtämistä koskevista asioista tai 71 §:ssä tarkoitetun korvausvaatimuksen erikseen käsittelemistä koskevasta ratkaisusta. Kunnan ympäristönsuojeluviranomaisen alaisen viranhaltijan 89 §:n nojalla antamasta väliaikaisesta määräyksestä ei saisi valittaa. Muutoksenhaku olisi kuitenkin mahdollista kunnan ympäristönsuojeluviranomaisen antamasta asiaa koskevasta päätöksestä. Lain 105 §:ssä säädetystä maksua koskevasta päätöksestä valitettaisiin samassa järjestyksessä kuin itse pääasiasta. Säännös poikkeaisi nykyisestä käytännöstä, jonka mukaan kunnan viranomaisen maksupäätöksestä valitetaan kuntalain nojalla ja valtion viranomaisen maksupäätöksestä tehdään oikaisuvaatimus. Viranomaisen maksua koskevasta päätöksestä saisi tehdä säännöksen estämättä perustevalituksen verojen ja maksujen perimisestä ulosottotoimin annetun lain (367/1961) 8 §:n nojalla.

Pykälän 4 momentin mukaan kunnan ympäristönsuojelujärjestystä koskevasta päätöksestä ja ympäristölupahakemuksen käsittelymaksua koskevasta taksasta voisi valittaa kunnallisvalituksena siten kuin kuntalaissa säädetään.

Pykälän 5 momentin mukaan Vaasan hallinto-oikeuden päätökseen haetaan muutosta korkeimmalta hallinto-oikeudelta siten kuin hallintolainkäyttölaissa säädetään.

97 §. Valitusoikeus. Pykälässä yhdistettäisiin useiden eri järjestelmien mukaiset valitusoikeussäännökset. Valitusoikeutta koskeva vakiintunut oikeuskäytäntö tulisi ottaa huomioon myös säännöksen tulkinnassa. Lähtökohtana olisi säilyttää vähintään nykyisiin ympäristönsuojelulakeihin perustuva ja vakiintunut puhevalta. Samalla otettaisiin huomioon perustuslain tavoite parantaa kansalaisten osallistumismahdollisuuksia heidän elinympäristöään koskevassa päätöksenteossa.

Jos jollakin taholla on asiassa puheoikeus, tulisi valitus tutkia myös siltä osin kuin se koskee koko hankkeen edellytyksien selvittämistä. Eräissä tapauksissa valitusoikeuden laajuus riippuisi ympäristöelementeistä, joihin asianosaisasema perustuu. Jos asunto-osakeyhtiöllä olisi valitusoikeus laitoksen melupäästöjen vaikutuksen vuoksi, ei sillä olisi tällä perusteella puheoikeutta saman laitoksen vesi- tai ilmapäästöjen etäällä aiheutuvista vaikutuksista. Yksityisen asianosaisen valitus voisi yleisesti kuitenkin perustua hänen omien etujensa ja samalla myös yleiskäyttäjien etujen suojaamiseen.

Pykälän 1 momentin 1 kohdan mukaan valitusoikeus olisi asianosaisilla, joita olisivat luvan hakija sekä haitankärsijät, joiden etua tai oikeutta päätös koskee. Asianosaisina voisivat olla jakamattomien vesialueiden osakaskunnat ja kalastuskunnat sekä erilaiset luonnolliset henkilöt ja oikeushenkilöt. Valitusoikeus ei riippuisi pelkästään kiinteistön omistusoikeudesta tai muusta oikeudesta kiinteään omaisuuteen. Myös muu etu, kuten omaisuuden omistuksesta riippumaton terveydellinen intressi voisi olla riittävä peruste asianosaisasemaan. Asianosaisasema voisi perustua myös yleiskäyttöön. Puhevalta voisi siten olla yleiskäyttöoikeuden perusteella kalastavilla ammattikalastajilla sekä esimerkiksi matkailutoimintaa harjoittavalla toiminnanharjoittajalla. Asianosaisia voisivat olla myös valtion viranomaiset, kunnat hankkeen toteuttajina tai luvan haltijoina tai vedenhankintaa harjoittavat vesioikeudelliset yritykset.

Momentin 2 kohdan mukaan valitusoikeus olisi myös rekisteröidyillä yhdistyksillä ja säätiöillä, joilla olisi 92 §:n nojalla vireillepano-oikeus.

Kunnalla ja ympäristönsuojelulain mukaisella kunnan valvontaviranomaisella olisi 3 kohdan mukaan yleinen valitusoikeus. Toiminnan vaikutusalueella tarkoitettaisiin vastaavaa aluetta kuin ympäristölupaa koskevassa kuulemissäännöksessä. Kunnan puhevaltaa asiassa käyttäisi kunnanhallitus. Säännöksessä korostettaisiin, että valvontaviranomaisella on oma yleinen puhevallan käyttöoikeus. Tällöin se rajoittuu kuitenkin valvomaan ympäristönsuojelun kokonaisetua 15 §:n nojalla, eikä se voisi esittää vaatimuksia luvanhakijan edun valvomiseksi. Kunnanhallitus puolestaan valvoo asiassa yleistä kunnan etua.

Alueellisella ympäristökeskuksella olisi erikseen 4 kohdan mukaan valitusoikeus yleisen edun valvojana. Säännös vastaisi tältä osin voimassa olevaa ympäristölupamenettelylain 14 §:ää sekä vesilain 16 luvun 28 §:ää. Valitusoikeus koskisi kunnan viranomaisen ja ympäristölupaviraston päätöksiä sekä tilanteen mukaan myös toisen ympäristökeskuksen päätöksiä. Toiminnan vaikutusten tulisi kaikissa tapauksissa ilmetä sen toimialueella. Valitusoikeus perustuisi 20 §:n 2 momentin mukaisen ympäristönsuojelun yleisen edun valvontaan asiassa.

Valitusoikeus olisi lisäksi momentin 5 kohdan mukaan yleistä etua valvovilla muilla viranomaisilla. Valitusoikeus vastaisi laajuudeltaan ympäristölupamenettelylain ja vesilain mukaista valitusoikeutta. Viranomaisen valitusoikeus riippuisi käsiteltävästä asiasta. Esimerkiksi yksinomaan ilmapäästöjen perusteella kalastusviranomaisella ei olisi valitusoikeutta, elleivät toiminnan vaikutukset myös tältä osin, kuten happamoitumisen vuoksi, voisi vaikuttaa sen valvomaan etuun. Vastaavasti terveydensuojeluviranomaisella ei olisi puhevaltaa haitallisista luontovaikutuksista, joilla ei olisi suoranaista vaikutusta väestön terveyteen. Viranomaisiin voitaisiin puheoikeuden osalta rinnastaa myös kalastuslain mukaiset kalastusalueet.

Pykälän 2 momentin mukaan alueellisella ympäristökeskuksella ja kunnan ympäristölupaviranomaisella olisi lisäksi valitusoikeus sellaisesta Vaasan hallinto-oikeuden päätöksestä, jolla olisi kumottu tai muutettu sen ensiasteena tekemää päätöstä. Tällöin viranomaisen tulisi kuitenkin valvoa ympäristönsuojelun etua. Momentti olisi hallintolainkäyttölain 6 §:n 2 momentissa tarkoitettu erityissäännös viranomaisen valitusoikeudesta.

98 §. Kuuleminen valituksen johdosta. Pykälän 1 momentin mukaan päätöksen tehneen viranomaisen tulisi pitää valitusasiakirjat nähtävillä vähintään 30 vuorokauden ajan valitusajan päättymisestä lukien sellaisissa kunnissa, joiden alueeseen toiminnan vaikutukset voivat kohdistua. Päätöksen tehneen viranomaisen tulisi lisäksi antaa tieto valituksesta vastineen antamista varten asianosaisille ja yleistä etua valvoville viranomaisille. Tiedonannossa tulisi ilmoittaa lisäksi, missä asiakirjat ovat nähtävillä ja minne asiakirjat on toimitettava. Vastaava säännös on voimassa olevassa vesilaissa.

Tiedoksiantovelvollisuus ei kuitenkaan olisi ehdoton. Menettelyä ei tarvitsisi noudattaa esimerkiksi silloin, jos olisi ilmeisen selvää, että valitus on tehty liian myöhään. Viivytyksen välttämiseksi päätöksen tehnyt viranomainen voisi lähettää valituksen muutoksenhakutuomioistuimelle. Tuomioistuin voisi tarvittaessa palauttaa asian uudelleen tiedoksiantamista ja lausuntoa varten, jos se katsoo, että valitus tutkitaan.

Pykälän 2 momentin mukaan päätöksen tehneen viranomaisen tulisi toimittaa valitusasiakirjat, vastineet ja oman lausuntonsa sekä muut asiakirjat Vaasan hallinto-oikeudelle 30 päivän kuluessa vastineen jättämiselle varatun määräajan päätymisen jälkeen. Säännöksen tarkoitus on nopeuttaa vastineen antamista, jolloin valitusviranomaisen ei tarvitsisi pyytää erikseen asiassa vastinetta.

99 §. Menettely muutoksenhakutuomioistuimessa. Pykälässä säädettäisiin eräistä menettelyyn liittyvistä seikoista muutoksenhakutuomioistuimessa sekä Vaasan hallinto-oikeuden päätöksen antamisesta ja tiedottamisesta. Tiedoksiantamista koskeva säännös olisi ympäristölupamenettelylaissa ja vesilaissa.

Pykälän 1 momentin mukaan muutoksenhakutuomioistuin voisi suorittaa tarkastuksia. Tällöin tuomioistuimen ei tarvitsisi tehdä hallintolainkäyttölain 41 §:n tarkoittamaa katselmusta päätösvaltaisessa kokoonpanossa. Menettely tulisi kuitenkin kysymykseen ainoastaan silloin, kun kyse on tosiasiaseikan todentamisesta maastossa. Sen sijaan arviointia vaativissa asioissa tuomioistuimen tulisi järjestää normaali katselmus. Tarkastuksen suorittaneen tulisi laatia tarkastuksesta pöytäkirja, joka liitetään asiakirjoihin.

Pykälän 2 momentin mukaan ympäristölupaa koskeva päätös annettaisiin julkipanon jälkeen ellei asiaa jätettäisi tutkimatta. Julkipano tapahtuisi viranomaisen ilmoitustaululla. Tieto päätöksestä tulisi julkaista ilmoitustaululla lisäksi toiminnan sijaintikunnassa ja asianomaisissa kunnissa, joihin toiminnan ympäristövaikutukset kohdistuvat.

Pykälän 3 momentin mukaan Vaasan hallinto-oikeuden päätös tulisi toimittaa valittajalle ja päätöksen jäljennös sitä pyytäneille asianosaisille sekä lupa-asioissa aina myös luvanhaltijalle, vaikka tämä ei olisi valittaja asiassa. Jäljennös päätöksestä on lisäksi toimitettava ympäristölupaviranomaiselle, valvontaviranomaisille, yleistä etua valvoville viranomaisille sekä Suomen ympäristökeskukselle.

Pykälän 4 momentin mukaan hallintopakkoa koskeva päätös annettaisiin asian luonteen vuoksi tiedoksi aina erityistiedoksiantona.

100 §. Päätöksen täytäntöönpanokelpoisuus. Pykälän mukaan lupapäätöksen lainvoimaisuus olisi toiminnan aloittamisen edellytys. Vastaava säännös on ympäristölupamenettelylaissa ja vesilaissa.

Pykälä koskisi ainoastaan itse lupaa, mutta ei siihen liittyvää korvausmääräystä tai korvausasiaa. Valitus korvauksista ei siten estäisi toiminnan aloittamista. Vastaavasti korvausasian vireälläolo eriytettynä lupa-asiasta ei estäisi toiminnan aloittamista.

101 §. Päätöksen täytäntöönpano muutoksenhausta huolimatta. Pykälän 1 momentin mukaan lupaviranomainen voisi luvan hakijan pyynnöstä määrätä, että toiminta voidaan aloittaa valituksenalaista lupapäätöstä noudattaen valituksesta huolimatta, jos hakija asettaa hyväksyttävän vakuuden ympäristön saattamiseksi ennalleen lupapäätöksen kumoamisen tai lupamääräyksen muuttamisen varalle. Vaatimus vakuudesta ei koske valtiota tai sen laitosta eikä kuntaa tai kuntayhtymää. Määräys voitaisiin antaa vain perustellusta syystä ja edellyttäen, ettei täytäntöönpano tee muutoksenhakua hyödyttömäksi. Valitusviranomainen voisi kieltää päätöksen täytäntöönpanon. Vastaava säännös on ympäristölupamenettelylaissa.

Asetettavan vakuuden tulisi olla lajiltaan esimerkiksi pankkitakaus tai talletustodistus. Sen tulisi lisäksi olla määrältään riittävä ympäristöön ennalleen saattamiseksi. Määräys toiminnan aloittamisesta voitaisiin antaa luvan yhteydessä. Määräystä voitaisiin hakea myös erikseen sen jälkeen kun on selvinnyt, että päätöksestä on valitettu. Tällöin viranomaisen tulisi kuulla muutosta hakeneita ennen päätöstä.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin, että ilmoituksien johdosta annettavat päätökset, tarkkailuun oikeuttava päätös ja hallintopakkopäätös voitaisiin määrätä noudatettavaksi muutoksenhausta huolimatta. Säännös vastaa nykyistä käytäntöä.

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin, ettei muutoksenhaussa noudatettaisi hallintolainkäyttölain 6 luvun säännöksiä. Muutoksenhakuviranomainen ei voisi tällöin määrätä päätöstä täytäntöönpantavaksi hallintolainkäyttölain nojalla. Vaasan hallinto-oikeus voisi kuitenkin asian mukaan määrätä päätöksensä täytäntöönpantavaksi, jos asiassa olisi kyse lupamääräysten tarkistamisesta. Säännöksen tarkoituksena olisi, ettei valitus lykkäisi tarpeettomasti uusien ympäristönsuojeluvaatimusten noudattamista.

15 Luku. Erinäiset säännökset

102 §. Ilmanlaadun turvaaminen. Pykälä koskisi kunnan velvollisuutta varautua ilmanlaadun raja-arvojen ylittymiseen ja estää ne tarvittavilla toimilla. Valtioneuvoston asetuksilla pannaan täytäntöön EY:n ilmanlaatudirektiivit. Direktiivien raja-arvot on määritelty tilastollisesti. Raja-arvojen ylittymisen estäminen edellyttää direktiivien mukaan sitä, että jäsenvaltiot laativat alueellisia suunnitelmia ja toimeenpanevat niitä. Kynnysarvojen ylittyminen edellyttäisi tiedottamista ja varoittamista. Pykälä vastaisi ilmansuojelulain 7 a §:ää.

Pykälän 1 momentin mukaan kunnan olisi ensisijaisesti varauduttava estämään ilmanlaadun raja-arvojen ylittyminen. Ilmanlaadun seuranta kuuluisi kunnalle lain 25 §:n 1 momentin mukaan, jolloin sillä on myös hyvät edellytykset ja valmiudet toimenpiteisiin ryhtymiseksi.

Varautuminen voitaisiin toteuttaa osana kunnan valmiussuunnitelmaa. Valtioneuvoston asetuksissa määrättäisiin milloin varautuminen olisi välttämätöntä, vaikka tilastollinen raja-arvo ei olisi vielä ylittynyt. Valtioneuvoston asetuksessa voitaisiin lisäksi määrätä väestölle tiedottamisesta ja sen varoittamisesta sekä näiden velvollisuuksien tarkemmasta toteuttamisesta. Valtioneuvoston asetuksessa määriteltäisiin myös mittausstandardeja ja mittauspaikkoja, jolloin ilman laatutason alueellinen laajuus ja edustavuus olisi otettava huomioon raja-arvojen ylittymistä arvioitaessa.

Jos raja-arvot ylittyisivät, kunnan tulisi ryhtyä 2 momentin mukaan tarpeellisiin toimiin tai annettava määräyksiä liikenteen rajoittamiseksi ja päästöjen vähentämiseksi, joihin toimenpiteisiin kunnalla on toimivaltaa useiden säädösten nojalla. Kunta voi esimerkiksi muuttaa liikennejärjestelyjä tai jopa kieltää liikenteen jollakin alueella. Kadun ja eräiden yleisten alueiden kunnossa- ja puhtaanapidosta annetun lain nojalla kunnan tulee myös valvoa esimerkiksi talvikunnossapitoon kuuluvan katuhiekan poistamista. Kunta voi pyrkiä joukkoliikenteen tehostamiseen. Lisäksi se voi ilmoittaa vapaaehtoisesti huonosta ilmanlaadusta esimerkiksi erityiseen indeksiin perustuen ja kehottaa kuntalaisia välttämään yksityisautoilua.

Kunta voisi myös antaa määräyksiä ilmanlaadun parantamiseksi raja-arvojen ylittymisen estämiseksi. Määräykset muistuttaisivat hallintopakon käyttöä. Tällaiset määräykset olisivat valituskelpoisia, mutta ne voitaisiin panna täytäntöön muutoksenhausta huolimatta. Luvanvaraisten laitosten päästöihin puuttuminen esimerkiksi poikkeuksellisten tilanteiden aikana tapahtuisi eri säännösten nojalla. Vastaavasti pienten pistelähteiden aiheuttamiin ilmanlaatuongelmiin puututtaisiin 85 §:n nojalla.

Jos kunta ei ryhtyisi ilmanlaadun raja-arvojen ylittymisen estämiseen, asia voitaisiin panna vireille alueellisessa ympäristökeskuksessa. Alueellinen ympäristökeskus voisi velvoittaa kuntaa toimimaan raja-arvojen ylittymisen estämiseksi. Alueellisen ympäristökeskuksen päätös olisi valituskelpoinen.

103 §. Jätevesien yleinen puhdistamisvelvollisuus. Pykälässä säädettäisiin yleisestä jätevesien johtamiseen liittyvästä puhdistamisvelvollisuudesta, jos jätevesiä ei johdeta yleiseen viemäriin. Jätevedellä tarkoitettaisiin käymäläjätevesiä ja niin sanottuja harmaita jätevesiä eli lähinnä pesuvesiä. Luvanvaraisten toimintojen jätevesipäästöistä määrättäisiin luvassa. Ehdotettu pykälä vastaisi pitkälti voimassa olevaa vesilain sääntelyä.

Käymäläjätevesien erityisten hygieniahaittojen vuoksi liittymisvelvollisuudesta yleiseen viemäriin säädetään terveydensuojelulain 23 §:ssä. Jätevesipäästöjen hygieniahaittoihin voidaan aina puuttua terveydensuojelulain nojalla ja kunta voi antaa niistä määräyksiä terveydensuojelujärjestyksessä.

Terveydensuojelulain soveltamisalaan ei kuitenkaan suoranaisesti kuulu jätevesien ravinnekuormituksen valvonta. Tästä säädetään vesilain 10 luvussa ja erityisesti 19 ja 20 §:ssä.

Pykälän 1 momentin mukaan jätevedet on johdettava ja käsiteltävä siten, ettei niistä aiheudu ympäristön pilaantumista. Johtamisjärjestelmä ei saa vuotaa tai olla muutoin epähygieeninen ja sen kunnosta sekä esimerkiksi sakokaivojärjestelmän asianmukaisesta tyhjentämisestä tulisi huolehtia riittävän usein. Säännöksessä tarkoitettua ympäristön pilaantumista tulkittaisiin säännöksessä 3 §:n pilaantumisen määritelmän mukaan siten, että arvioinnissa tulisi ottaa huomioon myös muut pilaantumista aiheuttavat toiminnot. Riittävää olisi, että useat jätevesijärjestelmät aiheuttavat yhdessä pilaantumista, vaikka yhdestä järjestelmästä ei voida osoittaa aiheutuvan suoranaista pilaantumista. Säännös olisi yleissäännös, johon voitaisiin tarvittaessa perustaa hallintopakon käyttö.

Pykälän 2 momentissa täsmennettäisiin vesikäymälän jätevesien ja muiden talousjätevesien käsittelyä. Talousjätevesillä tarkoitettaisiin asumisesta syntyviä jätevesiä, karjasuojien maitohuoneiden pesuvesiä tai muita vastaavia talousjätevesiä. Käsittelyä olisi jäteveden johtaminen esimerkiksi saostuskaivoon, umpikaivoon tai imeytyskenttään. Jäteveden puhdistustavasta ei annettaisi laissa tarkkaa teknistä vaatimusta. Puhdistamisen tulisi vastata teholtaan ympäristöministeriön lain 18 §:n nojalla antamassa asetuksessa tarkoitettujen puhdistustoimien tehoa. Asetus voisi sisältää ehdottomia päästöraja-arvoja sekä ohjeellisia laitekohtaisia kuvauksia. Ohjeissa tarkasteltaisiin erilaisia teknisiä vaatimuksia puhdistuslaitteille ja -menetelmille. Muiden kuin käymäläjätevesien puhdistaminen ei kuitenkaan olisi välttämätöntä, jos jätevesien määrä olisi vähäinen ja jätevedet voitaisiin johtaa haitatta maahan.

Säännöstä sovellettaisiin kaikkiin toimintoihin riippumatta siitä, milloin jätevesien johtaminen on aloitettu. Jo olemassa olevia käsittelyjärjestelmiä ei kuitenkaan olisi tarpeen muuttaa vastaamaan välittömästi lain voimaantulon jälkeen annettavia ministeriön asetuksia. Päästöraja-arvojen osalta asetuksessa tulisi olla tarpeellisia siirtymäaikoja. Olemassa oleviin järjestelmiin voitaisiin puuttua tarvittaessa valvonnan yhteydessä, jos jäteveden johtamisesta aiheutuu haittoja tai esimerkiksi lietteen tyhjennyksestä ja poiskuljetuksesta ei olisi selvitystä.

104 §. Selontekovelvollisuus pilaantuneesta alueesta. Pykälän mukaan maa-alueen luovuttajan tai vuokraajan on esitettävä uudelle omistajalle tai haltijalle käytettävissään olevat tiedot alueella harjoitetusta toiminnasta sekä jätteistä tai aineista, jotka saattavat aiheuttaa maaperän tai pohjaveden pilaantumista. Selontekovelvollisuus suojaisi vilpittömässä mielessä toimivaa alueen tulevaa haltijaa. Ilmoituksella olisi myös merkitystä arvioitaessa 75 §:n mukaista vastuuta pilaantuneesta alueesta. Selontekovelvollisuuden laiminlyönti olisi rangaistava teko. Vastaava säännös on jätelaissa.

105 §. Käsittelymaksut. Pykälässä säädettäisiin lain nojalla tehtävien päätösten maksullisuudesta. Vesioikeuksien päätösmaksut ovat poikenneet perusteiltaan ja määrältään ympäristölupamenettelyyn liittyvistä maksuista. Vesioikeuksissa maksut ovat olleet kiinteitä oikeudenkäyntimaksuja samoin kuin muissa tuomioistuimissa. Ympäristölupamenettelylain mukaiset lupahakemuksen käsittelymaksut on määritelty laitostyyppisesti, siten että maksu on kattanut valtion maksuperustelain mukaisesti suoritteen tuottamiseen liittyvät keskimääräiset kustannukset. Pykälällä yhtenäistettäisiin maksujen määräytymisperusteet.

Pykälän 1 momentin mukaan luvasta, ilmoituksesta tai muusta asian käsittelystä perittäisiin käsittelymaksu, jonka suuruus määriteltäisiin valtion maksuperustelain mukaisesti. Lain 6 §:n 3 momentin mukaan voidaan ottaa huomioon myös eräitä kohtuullisuusseikkoja. Kunnan perimiin maksuihin sovellettaisiin valtion maksuperustelain perusteita, mutta kunta vahvistaisi itse oman taksan.

Pykälän 2 momentin mukaan haittaa kärsivältä asianosaisilta ei voitaisi periä pääsäännön mukaista käsittelymaksua. Maksua voidaan pitää kohtuuttomana oikeussuojaa koskevasta vaatimuksesta. Maksua ei saisi myöskään periä yleistä etua valvovan viranomaisen vireillepaneman asian käsittelystä. Tällöin on kyse laillisuusvalvontaan rinnastuvasta tilanteesta, jolloin korkea käsittelymaksu saattaisi vähentää viranomaisten halua asian vireillepanoon. Valvontaviranomainen ei voisi periä maksuja myöskään silloin kuin asia on tullut sen itsensä aloitteesta vireille. Kunnan ympäristönsuojeluviranomaisen ja alueellisen ympäristökeskuksen ympäristölupavirastossa vireillepanemat asiat olisivat myös maksuttomia.

Muilta kuin asianosaisilta voitaisiin kuitenkin periä maksu, jos vireillepano olisi ilmeisen perusteetonta. Ilmeisellä perusteettomuudella tarkoitettaisiin lähinnä sellaisia tilanteita, joissa vireillepano ei johda toimenpiteisiin ja tämä on voitu havaita lähes välittömästi. Tällöin kysymys olisi lähinnä shikaaniluontoisesti käynnistetystä asiasta.

106 §. Todistajan kuuleminen. Pykälän mukaan ympäristölupavirastossa voitaisiin kuulla todistajia valan ja asianosaisia totuusvakuutuksen nojalla erityisestä syystä samoin kuin nykyisin vesioikeudessa. Todistajien kuuleminen on hallintomenettelyssä poikkeuksellista, vaikka todistajia on voitu kuulla erikseen hallintoasiaan liittyen tuo-mioistuimessa. Voimassa olevan rakennuslain nojalla alueellisessa ympäristökeskuksessa on ollut mahdollista myös kuulla todistajia valan tai totuusvakuutuksen nojalla.

Ympäristölupavirastossa käsiteltävät asiat, erityisesti eräät korvausvaatimukset, voivat edellyttää henkilötodistajien kuulemista. Asianosaisen kuuleminen olisi perusteltua, jos hänellä itsellään on tietoja, joita ei muutoin voida hankkia. Todistajia voitaisiin kuulla myös muissa asioissa, kuten hallintopakkoasiassa. Säännös varmistaisi menettelyn välittömyyden, jos todistajan kuuleminen olisi kuitenkin tarpeen. Jos todistajien kuuleminen olisi tarpeellista alueellisessa ympäristökeskuksessa, sen tulisi tarvittaessa siirtää asia lupalautakunnalle esimerkiksi eriyttämällä korvausasia lupa-asiasta ratkaistavaksi myöhemmin.

Todistajan kuulemisen yhteydessä myös muille asianosaisille tulisi varata tilaisuus olla läsnä kuulemisessa. Muut asianosaiset voisivat esittää todistajalle tai kuultavana olevalle asianosaiselle myös kysymyksiä ja lausua käsityksensä heidän kertomuksestaan. Todistajalle maksettavista palkkioista säädettäisiin hallintolainkäyttölain 49 §:ssä.

107 §. Kulujen korvaaminen korvausasiassa. Pykälän 1 momentin mukaan asianosaisille aiheutuneet kulut voitaisiin korvata korvaushakemusta koskevassa asiassa siten kuin oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta säädetään hallintolainkäyttölaissa. Pykälä voisi tulla sovellettavaksi vain poikkeuksellisesti, esimerkiksi asioissa, joissa asianosaisen edunvalvonta on edellyttänyt laajoja selvityksiä. Sitä voitaisiin soveltaa lähinnä vain ympäristölupavirastossa vireillä olevissa asioissa.

Asian käsittelyyn lupaviranomaisessa ei voida myöntää maksutonta oikeudenkäyntiä. Asian käsittelyyn on kuitenkin mahdollista saada yleisestä oikeusavusta annetun lain (104/1998) mukaista yleistä oikeusapua, johon mainitun lain mukaan kuuluvat oikeudellinen neuvonta ja tarpeelliset toimenpiteet. Avustajaksi suulliseen käsittelyyn voidaan määrätä yleinen oikeusavustaja. Pykälän 2 momentissa säädettäisiin tämän vuoksi kulujen korvaamisesta tilanteissa, joissa on myönnetty yleistä oikeusapua. Yleisestä oikeusavusta annetun lain 24 §:n mukaan asianosainen, joka on velvoitettu korvaamaan toisen asianosaisen kulut muun ohella hallintolainkäyttölain 13 luvun säännösten mukaisesti, on määrättävä korvaamaan valtiolle asiasta aiheutuvat kulut ja omavastuuosuus. Tästä korvausvelvollisuudesta voidaan myös vapauttaa säännöksessä mainituin perustein. Valtiolle ja asianosaiselle korvattavat kulut on tarkoituksenmukaista päättää samalla kun ratkaistaan itse pääasia. Päätöksestä valitettaisiin tämän lain 96 §:n mukaisessa järjestyksessä Vaasan hallinto-oikeuteen.

108 §. Mittausten ja tutkimusten laadunvarmistus. Ympäristönsuojelulain mukainen päätöksenteko ja valvonta edellyttävät erilaisia tutkimuksia, selvityksiä ja mittauksia, joita tekevät toiminnanharjoittajat ja viranomaiset tai näiden tilauksesta konsultit.

Pykälän 1 momentin mukaan tutkimuksiin ja selvityksiin liittyvät mittaukset ja arvioinnit on aina tehtävä pätevästi, luotettavasti ja tarkoituksenmukaisin menetelmin. Jos selvitys tai tutkimus ei ole luotettava, valvontaviranomainen voi velvoittaa yksittäistapauksessa suorittamaan kokonaan uuden selvityksen tai tutkimuksen. Luotettavuuden osoittamiseen ei välttämättä riitä mittaajan tai arvioijan pätevyys, vaan kyse on koko mittaus- ja tutkimustoiminnan laadun varmistuksesta ja sen tasosta.

Jos viranomainen epäilisi mittausten tai tietojen luotettavuutta, se voi vaatia lisätietoja asiassa lain 83 §:n nojalla. Viranomainen voisi myös tehdä tarkastuksia pykälän perusteella esimerkiksi laboratorioon. Eräät laboratoriot ovat lisäksi julkisen valvonnan alaisia vesilaboratorioita.

Pykälän 2 momentin 1 kohdan mukaan ympäristöministeriö voisi säätää asetuksella mittaus- ja testausmenetelmistä, standardeista ja laskentamenetelmistä, joita on käytettävä lain ja sen nojalla annettujen säädösten ja ohjeiden soveltamisessa. Eräissä tapauksissa standardit ja mittausmenetelmät annettaisiin suoraan valtioneuvoston asetuksella, jos niillä on keskeinen merkitys esimerkiksi jonkin numeerisesti ilmoitetun päästöarvon tai laatuarvon toteamisen kannalta.

Pykälän 2 momentin 2 kohdan mukaan asetuksella voitaisiin lisäksi säätää mittausten, testausten, selvitysten ja tutkimusten laadun varmistamisesta sekä ympäristötutkimuksia tekevien laitosten valvonnasta. Laadun varmistamista varten voitaisiin eräät asiantuntijalaitokset määrätä toimimaan kansallisina vertailulaboratorioina lain 24 §:n 1 momentin mukaisesti. Laadunvarmistukseen liittyen asetuksessa voitaisiin edellyttää esimerkiksi tarvittavien tarkastusten suorittamista tutkimuslaitoksilla. Tällaisia tarkastuksia voisivat suorittaa esimerkiksi kansalliset vertailulaboratoriot ja erityisesti Suomen ympäristökeskus. Tarkastuksiin ei kuitenkaan liittyisi julkisen vallan käyttöä.

109 §. Salassapitovelvollisuus. Pykälän 1 momentin mukaan tämän lain mukaista tehtävää suorittavan salassapitovelvollisuuteen sovelletaan, mitä viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetussa laissa säädetään. Vastaava säännös sisältyy nykyiseen ympäristönsuojelulainsäädäntöön. Momentin viimeisen virkkeen mukaan toiminnan päästö- ja tarkkailutiedot sekä ympäristön laatutiedot eivät voisi olla salassapidettäviä tietoja. Säännös vastaisi nykyisen ympäristönsuojelulainsäädännön ja vesilain tulkintaa.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin viranomaisen oikeudesta luovuttaa eräitä muutoin salassa pidettäviä tietoja. Säännös vastaisi valvontatoimia suorittavien viranomaisten yleisiä velvollisuuksia.

110 §. Valtion rajat ylittävät vaikutukset. Pykälän 1 momentin mukaan lain soveltamisessa otetaan huomioon vaikutusten kohdistuminen toisen valtion alueeseen siten kuin vaikutukset kohdistuisivat Suomen alueeseen, jollei toisen valtion kanssa tehdystä sopimuksesta muuta johdu. Säännös vastaa kansainvälisen ympäristöoikeuden yleisiä periaatteita ja voimassa olevaa vesilakia.

Säännös on tarpeen myös IPPC-direktiivin 17 artiklan tavoitteiden vuoksi. Direktiivin mukaan toisille valtioille tulee tarvittaessa antaa tieto toiminnan vaikutuksista toisessa jäsenvaltiossa. Toinen jäsenvaltio voi esittää asiassa huomautuksia. Direktiivin vaatimus tiedottamisesta on käytännössä täytäntöönpantu Norjan, Ruotsin, Suomen ja Tanskan välisellä ympäristönsuojelusopimuksella (SopS 19/1977), joka takaa myös eri pohjoismaiden kansalaisille yhtäläisen oikeuden osallistua toisessa pohjoismaassa tapahtuvaan päätöksentekoon. Lisäksi myös yleissopimus hankkeiden valtioiden rajat ylittävien ympäristövaikutusten arvioinnista edellyttää tällaista tiedottamista toisessa jäsenvaltiossa.

Jos pilaantumisvaikutus kohdistuu toisen valtion aluevesiin tai talousvyöhykkeeseen, sovelletaan kuitenkin lain 9 §:ää. Säännös tarkoittaa, että Suomen maa- ja aluevesirajojen sisäpuolella harjoitetusta toiminnasta ei saisi aiheutua mainitussa pykälässä tarkoitettuja seurauksia myöskään toisen valtion alueella tai talousvyöhykkeellä.

Pykälän 2 momentin mukaan lupaviranomaisen tulisi lisäksi ottaa päätöksessään huomioon, mitä Suomen ja Ruotsin välisessä rajajokisopimuksessa on määrätty. Ympäristölupaa ei tarvittaisi toimintaan, jos toiminta olisi luvanvarainen vain sillä perusteella, että siitä voi aiheutua vesistön tai pienen uoman tai altaan pilaantumista rajajokisopimuksessa tarkoitetulla alueella. Tällöin lupaa tulisi hakea vain rajajokikomissiolta. Jos tällä alueella harjoitettava toiminta voisi aiheuttaa vesien pilaantumisen lisäksi esimerkiksi ilma- tai melupäästöjä, tai siihen voisi liittyä jätteitä koskevia ympäristönsuojelunäkökohtia, edellytettäisiin toiminnalta lisäksi ympäristölupaa.

Teollisuuslaitoksen jätevesikuormitusta tulee ympäristönsuojelulain mukaan rajoittaa parhaan käyttökelpoisen tekniikan vaatimuksen mukaisesti. Päästökuormituksen suuruuden arvioiminen sisältyisi tämän lain mukaiseen kokonaisharkintaan rajajokisopimuksesta huolimatta, koska laitoksen ympäristönsuojeluvaatimukset arvioitaisiin kokonaisuutena. Ympäristönsuojelulain lain nojalla valvottaisiin myös, ettei laitoksesta aiheudu ympäristönsuojelulain nojalla kiellettyjä ainepäästöjä vesistöön ja että vesipäästöjen puhdistus vastaa muutoin ympäristönsuojelulain nojalla annettuja säädöksiä. Vesipäästöt eivät siten saisi aiheuttaa luvan myöntämisen edellytysten vastaista tilannetta. Käytännössä rajajokikomissio soveltaa kuitenkin sopimuksen 1 luvun 8 artiklan mukaisesti kansallista lainsäädäntöä toissijaisesti. Komission ja lupaviranomaisten keskinäisten lausuntojen pyytämisellä pyrittäisiin siihen, että rajajokikomission päätöksessä olisi otettu huomioon myös ympäristönsuojelulain vaatimukset.

Momentin mukaan ympäristölupaviranomainen joutuisi käytännössä yhteensovittamaan päätöksensä rajajokikomission päätökseen. Päätöksenteko täyttäisi tällöin myös IPPC-direktiivin vaatimukset. Direktiivin 7 artiklan mukaan päätöksentekoon voi osallistua useita viranomaisia, mutta tällöin myöntämisedellytysten ja lupaehtojen tulee olla täysin yhteensovitettuja.

111 §. Yhteistoteutuksesta päättäminen. Pykälän mukaan ympäristöministeriö voisi myöntää hakemuksesta yksittäistapauksessa poikkeuksen valtioneuvoston 11 §:n nojalla antaman päästöjä koskevan asetuksen noudattamisesta. Edellytyksenä olisi, että toiminnanharjoittaja toteuttaa muualla Suomessa tai muussa valtiossa ympäristönsuojelutoimenpiteitä, joiden johdosta päästöt tai niiden vaikutukset kokonaisuutena olennaisesti vähentyvät. Säännös tarkoittaisi niin sanottua yhteistoteutusta (joint implementation). Yhteistoteutuksen tavoite on tehostaa ympäristönsuojelua siten, että tehtävät toimet olisivat kustannustehokkaita.

Yhteistoteutus on todettu mahdolliseksi vuoden 1994 niin sanotussa Oslon sopimuksessa rikkipäästöjen ja niiden rajojen yli kulkeutuvan vuon vähentämistä koskevan sopimuksen toisessa lisäpöytäkirjassa. Lisäksi yhteistoteutus sisältyi jo vuoden 1992 Rio de Janeirossa solmittu yhdistyneiden kansakuntien ilmastoyleissopimukseen. Kioton vuoden 1997 ilmastosopimuksen pöytäkirjassa todetaan erikseen mahdolliseksi myös yhteistoteutus sopimuksen täytäntöönpanokeinona. Yhteistoteutuksen mahdollisuuksia selvitetään eri valtioissa ja yhteistoteutushankkeita on vireillä monien EU-maiden ja entisten Itä-Euroopan valtioiden välillä.

Pykälän 1 momentin mukaan poikkeus voisi koskea valtioneuvoston antamaa päästöjä koskevaa asetusta. Poikkeus voisi koskea esimerkiksi happamoitumista sekä ilmaston muutosta aiheuttavia päästöjä, mutta mahdollisesti myös joissakin tapauksissa jätevesipäästöjä. Yhteistoteutuksen seurauksena päästöjen tai niiden haitallisten vaikutusten tulisi olennaisesti vähentyä. Yhteistoteutuksella pyritään tilanteeseen, jossa toiminnanharjoittaja, haittoja kärsivät ja yleinen ympäristönsuojelun etu hyötyvät samanaikaisesti järjestelystä. Ympäristönsuojelutoimet voitaisiin tehdä Suomessa tai muussa valtiossa tapauksesta riippuen.

Pykälän 2 momentin 1 kohdan mukaan yhteistoteutus edellyttäisi, ettei järjestely johda Suomea sitovien kansainvälisten velvoitteiden rikkomiseen, esimerkiksi EY-lainsäädännön sivuuttamiseen. Erityisesti parhaan käyttökelpoisen tekniikan soveltamisen vaatimus päästöjen vähentämiseksi lupamääräyksiä annettaessa voi käytännössä rajoittaa yhteistoteutuksen käyttöä.

Momentin 2 kohdan mukaan järjestelyn tulisi olla tarkoituksenmukaista ottaen huomioon toiminnan tekniset ja taloudelliset mahdollisuudet ympäristönsuojelutoimien toteuttamiseksi.

Momentin 3 kohdan mukaan päästöjä ja ympäristönsuojelutoimia sekä niiden vaikutuksia tulisi voida seurata luotettavasti. Edellytyksenä olisi siten, että korvaavat toimenpiteet voidaan tehdä ja ne voidaan myös todellisuudessa varmistaa tehdyksi esimerkiksi mittaamalla tai muuten selvittämällä.

Pykälän 3 momentti koskisi lisäedellytyksiä alueellisesti haitallisia ympäristövaikutuksia aiheuttaville toiminnoille. Yhteistoteutus edellyttäisi tällöin, että Suomen alueeseen kohdistuvat päästöt vähentyisivät järjestelyn seurauksena. Vaikka päästöjen ja niiden vaikutusten ei tarvitsi vähentyä samalla alueella kuin mitä toiminta rasittaa, järjestely ei saisi johtaa olemassa olevan ympäristöntilan huonontumiseen.

Pykälän 4 momentin mukaan ympäristöministeriö voisi päätöksessään asettaa ehtoja, joilla varmistetaan järjestelyn hyväksyttävyys. Ehdoilla voitaisiin esimerkiksi rajoittaa toimintaa, jonka ei tarvitsisi täyttää valtioneuvoston asetusta.

Momentin mukaan ministeriön päätös ei syrjäyttäisi tässä laissa tai sen nojalla muutoin asetettuja vaatimuksia. Päätöksellä ei siten voitaisi poistaa luvan vaatimuksia muutoin kuin siltä osin kuin ne perustuvat yksinomaan valtioneuvoston asetukseen. Ministeriön päätös ei myöskään syrjäyttäisi sellaista säännöstä, joka annettaisiin myöhemmin esimerkiksi lailla. Tällaisesta muutoksesta ei myöskään voisi seurata valtiolle korvausvelvollisuutta.

112 §. Kuuleminen ja tiedottaminen yhteistoteutuksesta. Pykälän 1 momentin mukaan ympäristöministeriön tulisi pyytää ennen yhteistoteutuksesta päättämistä lausunto alueellisilta ympäristökeskuksilta, asianomaisilta kunnilta ja muilta asetuksessa säädetyiltä tahoilta. Lisäksi 92 §:ssä tarkoitetulle rekisteröidylle yhdistyksille ja säätiöille ja muille asetuksessa säädettäville tahoille tulisi varata tilaisuus tulla kuulluksi hakemuksen johdosta.

Pykälän 2 momentin mukaan hakemuksesta tulisi ilmoittaa virallisessa lehdessä sekä kuuluttaa toiminnan sijaintikunnan ja vaikutusalueen kuntien ilmoitustauluilla. Päätös annettaisiin tiedoksi 3 momentin mukaan noudattaen tiedoksiannosta hallintoasioissa annettua lakia. Tiedoksianto tapahtuisi käytännössä yleistiedoksiantona mahdollisten asianosaisten suuren määrän vuoksi.

113 §. Yhteistoteutuspäätöksen muuttaminen ja peruuttaminen. Ympäristöministeriö voisi peruuttaa tai muuttaa päätöstään, jos olosuhteet päätöksen tekemisen jälkeen ovat muuttuneet niin, ettei edellytyksiä yhteistoteutukselle enää ole. Tällainen tilanne voisi liittyä esimerkiksi uusiin teknisiin parannuksiin. Päätöstä voitaisiin myös muuttaa tai se voitaisiin peruuttaa, jos osoittautuisi, etteivät päästöt vähenny yhteistoteutuksessa olennaisesti tai yhteistoteutuksesta muuten aiheutuu olennaisesti arvioitua enemmän haitallisia ympäristövaikutuksia joko paikallisesti tai alueellisesti. Päätöstä voi olla tarpeen muuttaa tai se on tarpeen peruuttaa kansainvälisten velvoitteiden täytäntöönpanemiseksi. Ennen päätöksen muuttamista tai peruuttamista tulisi toiminnanharjoittajalle varata tilaisuus tulla kuulluksi.

114 §. Luvanvaraisuuden muuttaminen. Pykälän mukaan muutettaessa asetuksella luvanvaraisuutta on samalla säädettävä ajasta, jonka kuluessa jo aloitettuun toimintaan on haettava lupaa. Määräaika ei saisi olla vuotta lyhyempi muutoksen voimaantulosta lukien. Toimintaa voitaisiin jatkaa, kunnes lupa-asia on ratkaistu lainvoimaisesti. Vastaava säännös on ilmansuojelulaissa.

115 §. Määräajan pidentäminen. Pykälän 1 momentin mukaan lupaviranomainen voisi hakemuksesta myöntää poikkeuksen ympäristöluvan jonkin määräyksen noudattamisesta, jos noudattaminen annetussa määräajassa tuottaisi luvanhakijalle hänestä riippumattomista syistä huomattavia vaikeuksia. Määräajan pidentämisestä ei saisi kuitenkaan aiheutua ympäristön merkittävän pilaantumisen vaaraa. Lupaviranomainen voisi päättää määräajan pidentämisestä enintään kolmella vuodella. Voimassa olevan vesilain 10 luvun 26 §:n mukaisen pidennyksen voi myöntää nykyisin ympäristöministeriö.

Lupaviranomaisen tulisi tehdä määräajan pidennyksestä johtuvat, tarpeelliset muutokset myös muilta osin lupaan. Tällaiset muutokset voisivat koskea esimerkiksi korvausten määrää tai maksun ajoittamista tai muiden määräysten ajoittamista. Asia tulisi käsitellä soveltuvin osin kuten lupahakemus. Päätös määräajan pidentämisestä perustuisi edellytysten täyttyessä tarkoituksenmukaisuusharkintaan. Hakemus voitaisiin hylätä, vaikka oikeudelliset edellytykset muutoin täyttyisivät. Päätöksestä voisi valittaa kuten muistakin lupaviranomaisen päätöksistä.

Pykälän 2 momentin mukaan pidennystä ei saisi myöntää, jos se olisi vastoin ympäristönsuojelulakia tai jätelakia tai niiden nojalla annettuja asetuksia. Rajoitus koskisi lähinnä EY:n asianomaisiin säädöksiin liittyviä tai Suomen kansainvälisiin velvoitteisiin liittyviä määräaikoja.

116 §. Rangaistussäännökset. Pykälä vastaisi ympäristönsuojelulainsäädännön nykyisiä rangaistussäännöksiä, joiden mukaan vankeusuhkaiset rangaistussäännökset ovat rikoslain 48 luvussa ja muut rikkomustyyppiset rangaistussäännökset erityislainsäädännön yhteydessä. Lain mukaan rikkomustyyppisen teon nimike olisi ympäristönsuojelulain rikkominen. Pykälän 3 momentissa viitattaisiin salassapitovelvollisuuden rikkomisen osalta rikoslakiin. Pykälän 4 momentissa viitattaisiin joutokäyntiä koskevan kiellon rikkomisen osalta rangaistusluonteiseen hallinnolliseen pysäköintivirhemaksuun samoin kuin voimassa olevassa ilmansuojelulaissa.

117 §. Tarkemmat säännökset ja ohjeet. Säännös sisältäisi tavanomaisen asetuksenantovaltuuden lain täytäntöönpanemiseksi. Ympäristöministeriö voisi lisäksi antaa yleisiä ohjeita lain täytäntöönpanemiseksi. Ministeriön ohjeet voisivat koskea lähinnä hallintoa, eikä niillä olisi suoranaisia oikeusvaikutuksia. Lisäksi lain tulkinnassa tulisi ottaa huomioon erityisesti sosiaali- ja terveysministeriön terveydensuojelulakiin perustuva ohjaus terveyshaitan arvioimiseksi.

16 luku. Voimaantulo

118 §. Voimaantulo. Lain voimaantulosta säädettäisiin ympäristönsuojelulainsäädännön voimaanpanosta annettavalla lailla.

1.2 Laki ympäristölupavirastoista

1 luku. Yleiset säännökset

1 §. Toimiala ja asema. Pykälän 1 momentin mukaan ympäristölupavirasto toimisi vesilain ja ympäristönsuojelulain mukaisena alueellisena lupaviranomaisena. Itsenäinen hallinnollinen asema, lailla yksilöity toimivalta ja oma henkilöstö varmistaisivat viraston itsenäisyyden ja riippumattomuuden päätöksenteossa. Se käsittelisi myös valtaosan ympäristönsuojelulaissa säädetyistä vesien pilaantumista koskevista korvausasioista. Virasto päättäisi hallinnollisten pakkokeinojen käytöstä sekä vesilain että ympäristönsuojelulain nojalla.

Ympäristölupavirasto vastaisi toimivaltaansa kuuluvien asioiden valmistelusta ja ratkaisemisesta. Viraston lupapäätösten noudattamista valvoisivat alueelliset ympäristökeskukset ja kuntien ympäristönsuojeluviranomaiset toimialueellaan.

Pykälän 2 momentin mukaan ympäristölupavirastot sijoitettaisiin ympäristöministeriön hallinnonalalle, jolle ympäristölupien käsittely ja valvonta jo nykyisinkin kuuluu. Virastojen toimintamäärärahat budjetoitaisiin ympäristöministeriön pääluokkaan. Ministeriön virastoihin kohdistama tulosohjaus olisi lähinnä resurssiohjausta ja vastaisi sisällöltään oikeusministeriön nykyistä vesioikeuksien tulosohjausta, jossa on viimevuosina kiinnitetty huomiota lähinnä ratkaisuaikojen pituuteen. Ympäristöministeriön alueellisten ympäristökeskusten tulosohjaus on ollut samankaltaista ympäristölupien käsittelyn osalta.

Ympäristöministeriö vastaisi ympäristönsuojelulain mukaisen toiminnan yleisestä ohjauksesta, seurannasta ja kehittämisestä. Ympäristölupavirastojen toimintaa kehitettäisiin kuitenkin tiiviissä yhteistyössä oikeusministeriön kanssa. Tarkoitus on, että ministeriöt asettavat yhteisen ryhmän, jonka tehtävänä on seurata uuden hallintojärjestelmän toimivuutta, voimavarojen riittävyyttä, täydennyskoulutusta ja muita toimintaedellytyksiä sekä laatia kehittämisehdotuksia. Työryhmän työhön voisi osallistua myös muita lainsäädännön täytäntöönpanon kannalta keskeisiä viranomaisia ja yhteistyötahoja.

Pykälän 3 momentin mukaan ympäristölupavirastojen lukumäärästä, toimialueista, nimistä ja toimipaikoista säädettäisiin valtioneuvoston päätöksellä. Uuden perustuslain 122 §:n mukaan hallintoa järjestettäessä tulee pyrkiä yhteensopiviin aluejaotuksiin, joissa turvataan suomen- ja ruotsinkielisen väestön mahdollisuudet saada palveluja omalla kielellään samanlaisten perusteiden mukaan. Maaliskuun alusta 1998 voimaan tulleen maakuntajakolain mukaan valtion aluehallintoviranomaisten toimialueiden tulee perustua maakuntajakoon, jollei erityisistä syistä muuta johdu. Maakuntajako on vahvistettu maakunnista annetulla valtioneuvoston päätöksellä (147/1998). Valtion aluehallintoviranomaisten toimialue muodostuu yhdestä tai useammasta maakunnasta. Myös alueellisten ympäristökeskusten toimialuejako noudattaa maakuntajakoa.

Lähtökohtana ympäristölupavirastojen toimialueille olisi siten maakuntajako. Tarkoituksena on, että valtioneuvoston päätöksellä määrättäisiin ympäristölupavirastojen lukumääräksi kolme. Helsingissä sijaitsevan Länsi-Suomen ympäristölupaviraston toimialueeseen kuuluisivat maakunnista Uusimaa, Itä-Uusimaa, Varsinais-Suomi, Satakunta, Kanta-Häme, Pirkanmaa, Etelä-Pohjanmaa, Keski-Pohjanmaa ja Pohjanmaa. Kuopiossa sijaitsevan Itä-Suomen ympäristölupaviraston toimialueeseen kuuluisivat Päijät-Hämeen, Kymenlaakson, Etelä-Karjalan, Etelä-Savon, Pohjois-Karjalan, Pohjois-Savon ja Keski-Suomen maakunnat. Oulusssa sijaitsevan Pohjois-Suomen ympäristölupaviraston toimialueeseen kuuluisivat puolestaan Pohjois-Pohjanmaan, Kainuun ja Lapin maakunnat. Ympäristölupavirastojen toimipaikat vastaisivat vesioikeuksien nykyisiä toimipaikkoja.

Ympäristölupavirastojen toimialueet soveltuisivat myös alueellisten ympäristökeskusten nykyiseen toimialuejakoon, koska kunkin ympäristölupaviraston toimialueeseen sisältyisivät alueellisten ympäristökeskusten vastaavat toimialueet. Tästä olisi poikkeuksena vain Hämeen ympäristökeskuksen toimialue, joka kuuluisi vesistökokonaisuuksien huomioon ottamisen vuoksi osittain Länsi- Suomen ja osittain Itä-Suomen ympäristölupaviraston toimialueeseen. Hämeen ympäristökeskuksen tehtävien, erityisesti valvontatehtävien kannalta, tästä järjestelystä ei kuitenkaan arvioida koituvan erityistä haittaa. Ympäristölupavirastojen toimivallan painottuessa vesilain soveltamistehtäviin vesistökokonaisuuksien huomioon ottamista on pidettävä tärkeämpänä seikkana kuin pyrkimystä täydelliseen hallinnollisten aluejakojen yhteensopivuuteen.

2 §. Toimivalta. Pykälässä lueteltaisiin tärkeimmät niistä säädöksistä, joiden nojalla ympäristölupavirastolle kuuluu toimivaltaa toimia hallinnollisena viranomaisena. Pykälä olisi sisällöltään informatiivinen, sillä tarkemmin ympäristölupaviraston toimivallasta säädetään pykälässä mainitussa lainsäädännössä. Pykälässä mainitun lainsäädännön mukaiset asiat ratkaistaisiin ympäristölupaviraston istunnossa esittelystä siten kuin lain 7―10 §:ssä säädetään. Viraston omaa hallintoa koskevien asioiden ratkaisemisesta säädettäisiin tarkemmin asetuksella, minkä lisäksi hallintoasioiden ratkaisemisesta olisi mahdollista määrätä viraston työjärjestyksellä.

Ympäristölupaviraston tehtävät tulisivat pääosin painottumaan ainakin toiminnan alkuvaiheessa pykälän 1 kohdassa mainitun vesilain soveltamiseen. Vesilain nojalla ympäristölupavirastolle kuuluu toimivaltaa erityisesti lain 2―9 lukujen mukaisissa vesitalousasioissa, eli käytännössä sille kuuluvat erityisesti vesistöön rakentamista, vesistön säännöstelyä sekä veden johtamista ja pohjaveden ottamista ja vesivoiman hyväksikäyttöä koskevat asiat.

Pykälän 2 kohdassa mainitun ympäristönsuojelulain mukaisista ympäristölupaviraston toimivaltaan kuuluvista lupa-asioista säädettäisiin tarkemmin ympäristönsuojelulain 31 §:ssä ja sen nojalla annettavassa asetuksessa. Virasto toimisi lupaviranomaisena ympäristöluvan ja vesilain mukaisen luvan yhteiskäsittelytilanteissa, minkä lisäksi virasto ratkaisisi ne ympäristölupa-asiat, joissa alueellinen ympäristökeskus on itse luvan hakijana tai edistänyt merkittävästi hankkeen toteuttamista. Sekä vesilain että ympäristönsuojelulain nojalla viraston ratkaistavaksi kuuluisi myös korvausasioita ja hallintopakkoasioita.

Ympäristölupavirastolle kuuluisi tehtäviä myös kalastuslain, merensuojelulain, Neuvostoliiton kanssa Saimaan ja Vuoksen juoksutussäännöstä tehdyn sopimuksen eräiden määräysten hyväksymisestä sekä sopimuksen soveltamisesta annetun lain ja patoturvallisuuslain nojalla. Virasto käsittelisi myös ne muut asiat, jotka on muualla lainsäädännössä säädetty sen toimivaltaan.

2 luku. Henkilöstö

3 §. Virat ja virkamiehet. Ympäristölupavirastossa olisi pykälän 1 momentin mukaan viraston päällikkönä toimivan johtajan virka sekä ympäristöneuvoksen ja esittelijän virkoja. Viraston johtaja osallistuisi 2 momentin mukaan myös viraston ratkaisutoimintaan istunnon puheenjohtajana. Istunnon puheenjohtajana voisi muutoin toimia lainoppinut ympäristöneuvos. Istunnon puheenjohtajien toimivaltuuksista päättää yksinään eräistä välitoimenluontoisista tai valmistelevaa laatua olevista toimista säädettäisiin tarkemmin 8 §:n 3 momentissa. Ympäristöneuvokset toimisivat jäseninä ratkaisukokoonpanossa. He voisivat myös tarvittaessa esitellä asian, mutta muutoin esittelytehtävät kuuluisivat viraston esittelijöille.

Ympäristöviraston johtaja vastaisi viraston toiminnan johtamisesta ja tuloksellisuudesta samalla tavoin kuin tuomioistuinten päälliköt. Tarkemmin johtajan tehtävistä, jotka liittyvät toiminnan tuloksellisuuteen, säädettäisiin asetuksella. Sekä ympäristölupaviraston johtajan että ympäristöneuvosten virat olisivat valtion virkamieslain 4 §:ssä tarkoitettuja erittelyvirkoja.

Pykälän 3 momentin nojalla ympäristölupavirastoon voitaisiin nimittää määräajaksi virkasuhteeseen ympäristöneuvoksia tai esittelijöitä. Lisäksi virastossa voisi olla sivutoimisia ympäristöneuvoksia ja esittelijöitä. Näin voitaisiin osaltaan varmistaa, että viraston käytössä on asioiden ratkaisemiseksi tarpeellista monipuolista asiantuntemusta ja että virastolla on käytettävissään riittävästi henkilökuntaa.

Pykälän 4 momentin mukaisesti ympäristöneuvos tai esittelijä voitaisiin suostumuksensa mukaisesti määrätä määräajaksi vastaavaan tehtävään toiseen ympäristölupavirastoon. Tällainen mahdollisuutta voitaisiin käyttää virastojen työtilanteen tasaamiseksi sekä tarvittavan asiantuntemuksen turvaamiseksi. Määräystä voitaisiin käyttää myös mahdollisissa väliaikaisissa esteellisyystilanteissa. Vastaavaa sääntelyä käytetään nykyisin maaoikeuksissa kiinteistönmuodostamislain 243 §:n nojalla täydennettäessä maaoikeuden vakiokokoonpanoa toisella maaoikeusinsinöörillä. Henkilön toiseen virastoon määräämisestä päättäisivät asianomaisten ympäristölupavirastojen johtajat. Tarvittaessa asiasta voisi määrätä ympäristöministeriö.

Pykälän 5 momentissa todettaisiin, että virastossa voi edellä mainittujen virkojen lisäksi olla muita virkoja sekä työsopimussuhteista henkilökuntaa.

Vesioikeuksien nykyisen henkilökunnan siirtämisestä ympäristölupavirastojen vastaaviin virkoihin säädettäisiin muiden voimaanpanojärjestelyjen tavoin erillisessä voimaanpanolaissa.

4 §. Kelpoisuusvaatimukset. Ympäristölupaviraston ratkaisutoimintaan osallistuvien eli johtajan, ympäristöneuvosten ja esittelijöiden kelpoisuusvaatimuksista säädettäisiin laissa. Asioiden käsittelyyn liittyvien oikeusturvanäkökohtien vuoksi johtajalta ja istunnon puheenjohtajana toimivalta ympäristöneuvokselta edellytettäisiin oikeustieteen kandidaatin tutkintoa ja perehtyneisyyttä viraston toimialaan kuuluviin tehtäviin. Viraston johtajalta edellytettäisiin lisäksi käytännössä osoitettua johtamistaitoa ja johtamiskokemusta, kuten edellytetään useimpien muidenkin virastojen päälliköiltä.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin istunnon muina jäseninä toimivien ympäristöneuvosten kelpoisuudesta. Ympäristöneuvoksella tulisi olla ylempi korkeakoulututkinto sekä perehtyneisyyttä viraston toimialaan kuuluviin tehtäviin. Koska lain 8 §:n mukaan istunnon kokoonpanolta edellytettäisiin asioiden laadun edellyttämää tekniikan, luonnontalouden, vesitalouden ja ympäristönsuojelun asiantuntemusta, jäseninä toimivia ympäristöneuvoksia nimitettäessä tulisi samalla huolehtia siitä, että virastossa on vaadittavaa asiantuntemusta riittävästi.

Pykälän 3 momentin mukaan esittelijältä edellytettäisiin joko oikeustieteen kandidaatin tutkintoa tai muuta soveltuvaa ylempää korkeakoulututkintoa. Koska ratkaisukokoonpanossa olisi joka tapauksessa mukana juridista asiantuntemusta, esittelijältä ei ehdottomasti edellytettäisi oikeustieteellistä tutkintoa. Kun viraston toimivaltaan kuuluvissa asioissa ratkaistaan erilaisia lainsoveltamiskysymyksiä, lähtökohtana voidaan pitää sitä, että esittelijänä toimii juristin koulutuksen saanut henkilö. Toisaalta on huomattava, että asioiden esittely saattaa edellyttää useamman esittelijän käyttämistä, jolloin toinen esittelijöistä voi edustaa muunlaista koulutusta ja kokemusta.

Pykälän 4 momentissa todettaisiin, että määräaikaiseen virkasuhteeseen nimitettävältä ja sivutoimiselta ympäristöneuvokselta ja esittelijältä edellytettäisiin samaa kelpoisuutta kuin virkaan vakinaisesti nimitettävältä. Säännös olisi luonteeltaan informatiivinen, koska valtion virkamieslain mukaan määräajaksi virkaan nimitettävään sovelletaan muutoinkin yleisiä virkaan nimittämistä koskevia säännöksiä.

5 §. Nimittäminen. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin ympäristölupaviraston johtajan ja lainoppineen ympäristöneuvoksen nimittämismenettelystä. Nimitystoimivalta kuuluisi valtioneuvostolle, ja nimityspäätökset tehtäisiin oikeusministeriön esittelystä. Oikeusministeriön tulisi kuulla ympäristöministeriötä ennen esittelyä.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin ympäristölupaviraston muiden ympäristöneuvosten nimittämisestä. Nimityspäätöksen tekisi valtioneuvosto ympäristöministeriön esittelystä.

Määräaikaiseen virkasuhteeseen nimitettävän ja sivutoimisen ympäristöneuvoksen nimittäisi sen sijaan ympäristölupavirasto. Käytännössä nimitystoimivalta kuuluisi virkamieslainsäädännön mukaisesti viraston johtajalle. Viraston henkilökunnan osallistumisesta nimitysten valmisteluun voidaan määrätä työjärjestyksessä esimerkiksi siten, että johtoryhmää kuullaan asiasta.

Pykälän 3 momentin mukaan esittelijän nimittäisi ympäristölupavirasto. Käytännössä nimittäminen kuuluisi ympäristölupaviraston johtajan toimivaltaan. Nimitysasiaa voitaisiin käsitellä viraston johtoryhmässä työjärjestyksessä tarkemmin määrättävällä tavalla.

3 luku. Asioiden käsitteleminen

6 §. Jaostot. Pykälän mukaan ympäristölupavirasto voisi toimia jaostoihin jakautuneena siten kuin työjärjestyksessä tarkemmin määrätään. Myös nykyiset vesioikeudet toimivat jaostoihin jakautuneina. Jaostojako helpottaisi käytännössä asioiden valmistelua ja parantaisi muutoinkin työskentelyedellytyksiä. Henkilökunnan sijoittumisesta jaostoihin päättäisi ympäristölupaviraston johtaja.

7 §. Asian ratkaiseminen istunnossa. Ympäristölupavirastolle hallinnollisena viranomaisena kuuluvat asiat ratkaistaisiin viraston istunnossa kollegiaalisessa päätöksentekomenettelyssä esittelystä, jonka suorittaa joko esittelijä tai ympäristöneuvos. Kollegiaalisella päätöksenteolla voidaan osaltaan varmistaa, että asian ratkaisemiseen osallistuvat edustavat monipuolista asiantuntemusta. Käsiteltävissä asioissa korostuvat myös vaatimukset toiminnanharjoittajien ja kansalaisten oikeusturvasta. Ehdotettu päätöksentekojärjestys vastaisi vesioikeuksien kollegiaalista ratkaisutoimintaa.

8 §. Päätösvaltaisuus. Pykälän 1 momentin mukaan ympäristölupaviraston istunto olisi päätösvaltainen kolmijäsenisenä, jollei tässä laissa tai muualla laissa toisin säädetä. Ehdotetun lain perusteella suurempi kokoonpano olisi mahdollinen 10 §:n mukaisissa tilanteissa siirrettäessä asia vahvennettuun kokoonpanoon. Peruskokoonpanoa pienemmästä yhden jäsenen kokoonpanosta säädettäisiin pykälän 2 momentissa. Ratkaisukokoonpanossa jäsenten enemmistön tulisi olla päätoimisia. Näin ollen sellainen kokoonpano, joka koostuisi lainoppineen puheenjohtajan lisäksi kahdesta sivutoimisesta ympäristöneuvoksesta, ei olisi mahdollinen.

Pykälän 2 momentin mukaan ratkaisukokoonpanossa olisi otettava huomioon, että sen asiantuntemus vastaa käsiteltävänä olevan asian laatua. Asian laadun mukaisesti kokoonpanossa on oltava mukana tekniikan, luonnontalouden, vesitalouden ja ympäristönsuojelun asiantuntemusta.

Pykälän 3 momentin mukaan istunnon puheenjohtajana toimiva eli viraston johtaja tai lainoppinut ympäristöneuvos voi tehdä päätöksen sellaisessa asiassa, jossa esitettyjen vaatimusten tutkiminen ei kuulu ympäristöviraston toimivaltaan tai jossa esitetyt vaatimukset on kokonaan peruutettu. Puheenjohtaja voisi näin ollen päättää esimerkiksi ympäristönsuojelulain 11 luvun säännösten mukaisesti korvausasian siirtämisestä käräjäoikeuden käsiteltäväksi. Yhden jäsenen kokoonpanon sijasta tällainen asia voidaan luonnollisesti käsitellä myös 1 momentin mukaisessa peruskokoonpanossa, jos tutkimatta jättämisen, hakemuksen hylkäämisen tai asian siirtämisen edellytyksistä vallitsee jotakin epätietoisuutta. Puheenjohtajan toimivaltuuksiin kuuluu myös päättää momentissa mainituista valmistelevaa laatua olevista välitoimista, kuten ympäristönsuojelulain mukaisesti todistajan tai asiantuntijan kuulemisesta. Välitoimien tarpeellisuudesta ja laadusta voidaan luonnollisesti päättää myös peruskokoonpanossa.

9 §. Äänestäminen. Pääsääntönä olisi, että äänestyksessä voittaa se kanta, jota istunnon jäsenten enemmistö on kannattanut. Äänten mennessä tasan päätökseksi tulisi puheenjohtajan kannattama ratkaisu. Muutoin äänestykseen sovellettaisiin hallintolainkäyttölain äänestystä koskevia säännöksiä.

Hallintolainkäyttölain äänestyssäännösten soveltuvuutta korostaa se, että ympäristölupaviraston toimivaltaan kuuluu päättäminen eräistä asioista, joissa päätös merkitsee toimenpiteen kohteelle velvoitteen asettamista tai hallinnollisen uhan tuomitsemista. Näissä tilanteissa merkitystä voi olla hallintolainkäyttölain 52 §:n 2 momentista ilmenevällä lievemmän kannan periaatteella. Lainkohtaan ei viitata suoraan, koska virastolla ei ole hallintotuomioistuimia vastaavia toimivaltuuksia.

10 §. Vahvennettu kokoonpano. Pykälän 1 momentin mukaan viraston johtaja tai istunnon puheenjohtaja voisi määrätä asian jo ennen käsittelyn alkamista tai käsittelyn kuluessa kolmijäsenistä kokoonpanoa laajempaan vahvennettuun kokoonpanoon. Vahvennettuun kokoonpanoon määräämistä voitaisiin käyttää silloin, kun asian ratkaiseminen edellyttää monipuolista asiantuntemusta. Myös muusta perustellusta syystä asia voitaisiin määrätä vahvennettuun kokoonpanoon. Tällainen perusteltu syy voisi olla esimerkiksi se, että menettelyllä varmistetaan viraston sisäisesti yhdenmukainen ratkaisukäytäntö. Vahvennetun kokoonpanon käyttämisestä päätettäessä määrätään myös siitä, ketkä ottavat osaa asian käsittelyyn. Asiassa, jonka käsittely on jo ehditty aloittaa, tämä voisi tarkoittaa, että kokoonpanoon määrätään istuntoon aikaisemmin osallistuneiden jäsenten lisäksi samalla jaostolla toimiva tai toimivat jäsenet, toisen jaoston jäsen tai jäsenet taikka sellainen toisen ympäristölupaviraston jäsen, joka suostumuksensa mukaisesti toimii ympäristölupaviraston palveluksessa määräaikaisesti ja joka edustaa asiassa tarvittavaa asiantuntemusta. Lisäjäsen voi olla myös sivutoiminen. Peruskokoonpanossa käsittelemättömän asian osalta viraston johtajan tai istunnon puheenjohtajan tulisi joka tapauksessa määrätä, miten valmistelussa mukana olleet osallistuvat asian käsittelyyn. Tällöin myös sivutoiminen jäsen voitaisiin määrätä osallistumaan asian käsittelyyn.

11 §. Sijaisjäsen. Pykälän mukaan ympäristölupaviraston johtaja voisi määrätä kokoonpanoon sijaisjäseneksi sellaisen esittelijän, joka täyttää kysymyksessä olevan jäsenen kelpoisuusvaatimukset. Sijaisjäseneksi määräämistä olisi tarkoitus käyttää, kun varsinaisella jäsenellä on tilapäisluonteinen este vuosilomasta tai muusta syystä johtuen ja asian käsittely edellyttää kolmijäsenisen kokoonpanon käyttämistä. Sijaisjäsenen määräyksen lakatessa hänen tilalleen asian käsittelyyn tulisi varsinainen jäsen. Sijaisjäsen vastaisi toimikautensa päättymisen jälkeenkin niistä toimista, joita liittyy hänen toimikaudellaan tehdyn ratkaisun viimeistelyyn ja allekirjoittamiseen. Säännös vastaa vesilain 15 luvun 7 §:ää, jonka mukaan vesiylioikeus on voinut määrätä vesioikeuden sihteerin tarvittaessa toimimaan vesioikeuden puheenjohtajan sijaisena.

12 §. Muiden asioiden ratkaiseminen. Pykälän 1 momentissa todettaisiin, että muista kuin 8 §:n 3 momentissa tarkoitetuista valmistelutoimista vastaa esittelijä tai muu virkamies. Käytännössä kysymys olisi lähinnä erilaisten vastineiden ja vastaselitysten pyytämisestä sekä tarvittavan asiakirjamateriaalin hankinnasta.

Pykälän 2 momentin mukaan viraston hallintoa koskevien asioiden ratkaisemisesta säädetään tarkemmin asetuksella.

4 luku. Erinäiset säännökset

13 §. Tarkemmat säännökset ja määräykset. Lakiin sisällytettäisiin tavanmukainen asetuksen antamista koskeva valtuutussäännös. Asetuksella säädettäisiin muun ohella johtajan sijaisuuden järjestämisestä sekä eräistä virkavapausjärjestelyistä. Asetuksella säädettäisiin myös johtajan apuna olevasta johtoryhmästä. Johtoryhmän koostumuksesta ja tehtävistä voitaisiin muutoin määrätä työjärjestyksellä.

Pykälän 2 momentin mukaan tarkemmat määräykset asioiden käsittelystä ja toiminnan järjestämisestä ympäristölupavirastossa annetaan työjärjestyksellä, jonka johtaja vahvistaa.

14 §. Voimaantulo. Lain voimaantulosta säädettäisiin erillisessä ympäristönsuojelulainsäädännön voimaanpanosta annettavassa laissa.

1.3 Vesilaki

1 luvun 9, 12, 15 a, 17 ja 17 a §, 2 luvun 7, 12, 22, 22 b, 22 c, 24, 25, 26, 27, 30, 31 ja 32 §, 3 luvun 11 §, 4 luvun 1 a, 2, 5, 7 a, 8 a ja 9 §, 5 luvun 9, 14, 18, 19, 29, 31, 33, 35, 36, 39, 41, 45, 48, 49, 53, 58, 59, 62, 64, 66, 78, 85 ja 93 §, 6 luvun 2 a, 10, 11 ja 12 §, 7 luvun 4, 8, 9, 10, 12, 13, 14 ja 15 §, 8 luvun 1, 3, 4, 5, 8, 10 a, 10 b, 11, 13, 16 ja 21 §, 9 luvun 2, 3, 4 , 7, 12, 13, 14, 18, 20, 21 ja 22 §, 10 luvun 16 ja 17 §, 11 luvun 10, 11, 12, 14 a, 14 b ja 21 §, 12 luvun 6 , 14, 16 ja 18 §, 16 luvun 1 a, 3, 8, 11 a, 11 b, 11 c, 12, 18, 23, 23 a, 26 ja 30 §, 18 luvun 2, 7, 11 ja 13 § sekä 21 luvun 8 a §. Vesilain mukaiseksi viranomaiseksi vesioikeuden tilalle tulisi ympäristölupavirasto. Tämän vuoksi ehdotetaan lain edellä mainittuihin pykäliin tehtäväksi viranomaisen nimeä koskeva muutos. Kuntien ympäristönsuojelun hallinnosta annetun lain muuttamisesta annetulla lailla (1013/1996) vesilautakunnan ja ympäristönsuojelulautakunnan tilalle on jo aikaisemmin tullut kunnan ympäristönsuojeluviranomainen. Tätä viranomaisen nimen muutosta ei mainitun lain säätämisen yhteydessä ole tehty vesilain kaikkiin pykäliin. Tämän vuoksi eräissä edellä mainituista pykälistä oleva vanhentunut viranomaisen nimi saatettaisiin ajanmukaiseen muotoon. Edellä esitetyt muutokset tehtäisiin eräisiin muihinkin jäljempänä oleviin säännöksiin, joita muutettaisiin myös muilta osin. Myös eräiden muiden viranomaisten nimet ehdotetaan muutettavaksi nykyistä lainsäädäntöä vastaaviksi. Eräiden säännösten sanamuotoa muutettaisiin vastaamaan ympäristönsuojelulain vastaavaa säännöstä. Säännöksiin tehtäisiin lisäksi eräitä kieliasua koskevia tarkistuksia.

1 luvun 15 §. Pykälän 1 momenttiin lisättäisiin toimenpiteestä aiheutuviin seurauksiin myös vesiympäristön muutos, joka voi aiheuttaa momentissa tarkoitettuja haitallisia vaikutuksia. Vesiympäristön muutoksella tarkoitettaisiin esimerkiksi venelaitureiden ja eräiden muiden 2 luvun mukaisten rakenteiden aiheuttamaa lähinnä maisemallista ympäristön muutosta. Laitureiden rakentaminen ei muuta vesistön asemaa, syvyyttä tai vedenkorkeutta. Oikeuskäytännössä on kuitenkin laitureiden rakentaminen tapauskohtaisen haitta-arvion perusteella katsottu luvanvaraiseksi lukuunottamatta tavanomaisia pieniä laitureita. Tarkoituksena on muuttaa momenttia nykyistä käytäntöä vastaavaksi. Säännöstä myös selvennettäisiin siten, että itse toimenpiteen lisäksi myös siitä aiheutuva seuraus olisi luvanvarainen.

Pykälän 2 momentiksi lisättäisiin säännös, jossa muuttamiskielto laajennetaan koskemaan toimenpiteen lisäksi myös rakennelman tai laitteen käyttämistä. Muutoksen tarkoituksena on lisätä voimassa olevassa 2 luvun 2 §:ssä oleva luvan tarvekriteeri 1 luvun yleiskieltoihin.

Pykälän 3 momentti vastaisi voimassa olevaa 2 momenttia. Lain nykyiset vesistön ja pienten vesien pilaamista koskevat säännökset siirrettäisiin ympäristönsuojelulakiin. Ympäristönsuojelulain mukaiseen vesien pilaantumiseen liittyisi aina päästö. Mainitun lain soveltamisalan ulkopuolelle jäisivät näin ollen esimerkiksi tämän lain 2―9 lukujen mukaisista vesitaloushankkeista aiheutuvat vesistön veden tai pohjan laadun muutokset ja lisäksi eräisiin muutettavaksi ehdotettavassa 1 luvun 19 §:ssä mainittuihin vesitaloushankkeisiin liittyvät päästöistä aiheutuvat pilaantumisvaikutukset. Vesistön muuttamiskiellossa tarkoitetusta vesistöön rakentamisesta tai muusta toimenpiteestä voi kuitenkin aiheutua vastaava seuraus kuin pilaavan aineen päästämisestä vesistöön. Esimerkiksi tekojärvien rakentamisen tai vesistön säännöstelyn seurauksena vesistön veden laatu saattaa haitallisesti muuttua maaperän raskasmetallien tai pohjaan sedimentoituneiden ravinteiden liikkeelle lähdön johdosta. Säännöstely voi myös muuttaa vesiekosysteemiä siten, että sen seurauksena vesistön veden laatu huononee. Myös tällaista vesirakennushankkeista aiheutuvaa pilaantumista koskeva sääntely säilyisi kokonaan tässä laissa.

Koska voimassa olevassa 1 luvun 19 §:ssä oleva vesistön pilaamiskielto siirtyisi ympäristönsuojelulakiin, momentissa oleva viittaus mainittuun pykälään muutettaisiin viittaukseksi ympäristönsuojelulain 3 §:n 1 momenttiin ja toisaalta vesilain 1 luvun muutettavaan 19 §:ään. Tarkoituksena on sulkea vesistön muuttamiskiellon piiristä pois ympäristönsuojelulaissa tarkoitetut päästötyyppiset veden laadun muutokset ja myös 1 luvun 19 §:ssä määriteltyihin hankkeisiin liittyvä pilaantuminen. Momentissa tarkoitetaan siis vesilain 2―9 lukujen mukaisten rakentamis- ja muiden hankkeiden aiheuttamia veden tai pohjan laadun muutoksia, joista saattaa aiheutua 1 momentissa tarkoitettuja seurauksia.

Pykälän 4 momentti vastaisi voimassa olevaa 3 momenttia.

1 luvun 16 §. Viranomaisen nimeä koskevan tarkistuksen lisäksi pykälään lisättäisiin tarkentava säännös siitä, että kunnan ympäristönsuojeluviranomainen voi rajoittaa vain kyseiseltä vesialueelta tapahtuvaa vedenottoa.

1 luvun 18 §. Voimassa oleva luvun 22 §:n pohjaveden pilaamiskielto siirrettäisiin ympäristönsuojelulakiin. Ympäristönsuojelulaissa tarkoitettu pohjaveden pilaantuminen voisi aiheutua vain päästöistä. Toisaalta maa-ainesten otosta ja eräistä 2―9 lukujen mukaisista hankkeista voi aiheutua pohjaveden laadun haitallista muuttumista, johon nyt eräissä tapauksissa on sovellettu 1 luvun 22 §:ää. Tämän vuoksi 18 §:n 1 momenttia tarkennettaisiin siten, että pohjaveden muuttamiskiellon piiriin kuuluisivat sekä pohjaveden määrän että laadun haitallisia muutoksia aiheuttavat toimenpiteet. Tähän liittyen täydennettäisiin myös 9 luvun 8 §:n 2 momentissa olevaa luvan myöntämisestettä koskevaa säännöstä.

Pykälän 2 momentti vastaisi voimassa olevaa 2 momenttia. Momenttia tarkistettaisiin siten, että 1 luvun 15 §:ssä tarkoitetun seurauksen todennäköisyys täyttäisi vesistön muuttamiskiellon tunnusmerkit.

Pykälän 3 momentti vastaisi voimassa olevaa 3 momenttia. Voimassa olevan lain mukaan 1 momentissa oleva pohjaveden muuttamiskielto ei koske pohjaveden ottamista talousvedeksi tai sitä varten tarvittavan kaivon tekemistä. Luvun 16 §:n mukaan talousvedellä tarkoitetaan koti- ja karjatalouteen tai kotipuutarhan kasteluun käytettävää vettä. Asiayhteys kuitenkin osoittaa, että kyse on yksittäisten kiinteistöjen vedenhankinnasta. Toisaalta eräissä muissa lainkohdissa talousveden käsite liittyy yhdyskuntien vedenhankintaan. Voimassa olevan 9 luvun 7 §:n mukaan vesioikeuden lupa tarvitaan aina, kun vedenottamo on suunniteltu vähintään 250 kuutiometrin vuorokautisen vesimäärän ottamiseen. Talousvedeksi voitaisiin siis voimassa olevan lain mukaan ilman lupaa ottaa vettä alle 250 kuutiometriä vuorokaudessa, vaikka siitä aiheutuisi 1 momentissa tarkoitettuja seurauksia. Tästä syystä momenttia tarkistettaisiin siten, että vain vähäinen, enintään muutaman talouden talousveden ottaminen olisi sallittua ilman lupaa. Tämä vastaisi säännöksen alkuperäistä tarkoitusta.

Pykälän uudeksi 4 momentiksi otettaisiin viittaus ympäristönsuojelulakiin.

1 luvun 18 a §. Pykälä kumottaisiin ympäristönsuojelulain säätämisen johdosta. Vastaava säännös otettaisiin ympäristönsuojelulakiin.

1 luvun 19 §. Voimassa olevassa pykälässä oleva vesistön pilaamiskielto siirtyisi tarkistetussa muodossa ympäristönsuojelulakiin, jossa pilaamiseen liittyy aineen, energian tai vastaavan päästö ympäristöön. Eräisiin vesilain 1―9 lukujen mukaisiin hankkeisiin, kuten 1 luvun 30 §:ssä tarkoitettuun ruoppaukseen tai muuhun toimenpiteeseen, 4 luvun 6 §:n mukaiseen ruoppausmassojen läjitykseen, 5 luvun 30 §:ssä tarkoitettuun uittoa varten tehtyjen laitteiden ja rakennelmien poistamiseen tai muuttamiseen, 5 luvun 96 §:n mukaiseen kuorimattoman puutavaran uittoon, 6 luvun 2 §:n mukaiseen ojitukseen ja 7 luvun 1 §:ssä tarkoitettuun pengerrysalueiden kuivatusvesien pumppaukseen saattaa liittyä päästöihin rinnastuvia toimia. Edellä tarkoitetut hankkeet ovat ensisijaisesti rakentamishankkeita.

Nykyisessä järjestelmässä rakentamishanke ja siitä tai rakennelman käytöstä mahdollisesti aiheutuva vesistön pilaantuminen on voitu käsitellä samassa menettelyssä, mikä ei pilaamissääntelyn siirtyessä ympäristönsuojelulakiin olisi ilman eri sääntelyä mahdollista. Voimassa olevissa edellä mainituissa pykälissä on viittaus 1 luvun 19 §:ään lukuunottamatta 5 luvun 96 §:ää ja 7 luvun 1 §:ää, joiden osalta oikeuskäytännössä on kuitenkin eräissä tapauksissa sovellettu vesistön pilaamiskieltoa. Koska edellä mainitut vesitaloushankkeet ovat ensisijaisesti vesilain mukaisia eivätkä pilaantumisvaikutukset niissä ole tavanomaisia eivätkä yleensä keskeisiä, ei niiden osalta ole tarkoituksenmukaista edellyttää hankkeelle tämän lain mukaisen luvan lisäksi ympäristölupaa. Tällaisten päästöjä mahdollisesti aiheuttavien vesitaloushankkeiden sääntely säilyisi siten vesilain piirissä, ja ne edellyttäisivät jatkossakin yksinomaan tämän lain mukaista lupaa.

Koska vesistön ja pienvesien pilaamiskiellot siirtyisivät ympäristönsuojelulakiin, pykälän 1 momentiksi otettaisiin säännös, jonka mukaan edellä mainittuihin hankkeisiin tarvittaisiin tämän lain mukainen lupa myös silloin, kun niistä voi aiheutua ympäristönsuojelulaissa tarkoitettua pilaantumista vesialueella. Pilaantumisvaikutukset käsiteltäisiin tämän lain mukaisessa menettelyssä ottaen kuitenkin 2 luvun 1 a §:ssä säädetyssä laajuudessa huomioon ympäristönsuojelulain säännökset.

Turvetuotantoalueen valumavesien johtamista on oikeuskäytännössä pidetty 10 luvun mukaisena jäteveden johtamisena. Tältä osin ei käytäntöä ole tarkoitus muuttaa. Turvetuotantoalueiden valumavesien johtamiseen sovellettaisiin siten jatkossa pilaantumisen osalta ympäristönsuojelulain säännöksiä.

Pykälän 2 momentiksi otettaisiin viittaus ympäristönsuojelulakiin.

1 luvun 20 §. Pykälään siirrettäisiin muutettuna luvun 21 §:n 2 momentissa oleva eräitä vesistön tilan tai veden käyttöominaisuuksien parantamista koskeva säännös. Nykyisin lupa mainitun lainkohdan tarkoittamiin toimenpiteisiin voidaan myöntää tärkeiden syiden vaatiessa. Myös tässä tarkoitetuissa tapauksissa tulisi lupaharkinnassa noudattaa samoja säännöksiä kuin muissakin vesitaloushankkeissa. Tämän vuoksi pykälään otettaisiin viittaus vesistön sulkemis- ja muuttamiskieltoihin.

Pykälässä tarkoitetuista toimenpiteistä saattaa aiheutua myös vahinkoa tai haittaa. Toimenpiteet eivät yleensä myöskään ole kiireellisiä. Tämän vuoksi säännöksestä poistettaisiin voimassa olevan 21 §:n 2 momentin viimeinen virke, jonka mukaan toimenpiteeseen saisi ryhtyä lupaviranomaisen päätöksen perusteella muutoksenhausta huolimatta.

Aineiden veteen panemisesta saattaa vesistössä aiheutua myös ympäristönsuojelulaissa tarkoitettuja seurauksia, jonka vuoksi pykälään otettaisiin viittaus ympäristönsuojelulakiin.

1 luvun 20 a, 20 b ja 20 c §. Pykälät kumottaisiin ympäristönsuojelulain säätämisen vuoksi. Säännökset siirtyisivät tarkistettuna ympäristönsuojelulakiin.

1 luvun 21 §. Pykälässä viitattaisiin 16 luvun 2 §:ään sekä ympäristönsuojelulain 39 §:ään. Eräät vesiin liittyvät hankkeet sisältävät sekä vesilain että ympäristönsuojelulain nojalla luvanvaraisia toimenpiteitä. Tällainen hanke on esimerkiksi kalankasvatus verkkoaltaissa, jota varten tarvittaisiin 2 luvun mukainen lupa verkkoaltaiden rakentamiseen tai sijoittamiseen vesistöön ja sen lisäksi ympäristönsuojelulain mukainen ympäristölupa, joka vastaa voimassa olevan 10 luvun 24 §:n mukaista lupaa vesistön pilaamiskiellosta poikkeamiseen. Lupaharkinnan kokonaisuuden säilyttämiseksi tällaisten hankkeiden yhteiskäsittelystä säädettäisiin 16 luvun 2 §:ssä. Voimassa olevassa pykälän 1 momentissa oleva säännös liittyy oleellisesti luvun 19 §:ssä olevaan vesistön pilaamiskieltoon. Sääntely siirtyisi tältä osin ympäristönsuojelulakiin. Voimassa olevan pykälän 2 momentin säännös siirrettäisiin muutettuna 20 §:ään.

1 luvun 21 a, 22, 22 a, 23, 23 a ja 23 b §. Pykälät kumottaisiin ympäristönsuojelulain säätämisen vuoksi. Sääntely siirtyisi ympäristönsuojelulakiin. Pykälien nojalla säädettyjen alemmanasteisten normien voimassaolosta säädettäisiin ympäristönsuojelulainsäädännön voimaanpanosta annettavassa laissa.

2 luvun 1 §. Pykälän 3 momentista poistettaisiin jätevesien vesistöön johtamista koskeva viittaus. Vaikka vesistön pilaamissääntely siirtyisi ympäristönsuojelulakiin, tähän lakiin jäisivät kuitenkin 10 luvussa olevat jäteveden johtamista toisen ojaan sekä viemäreitä koskevat säännökset.

2 luvun 1 a §. Lukuun lisättäisiin uusi 1 a §, jonka mukaan 1 luvun 19 §:n 1 momentissa tarkoitettuja hankkeita koskevan lupa-asian käsittelyssä noudatettaisiin pilaantumisvaikutusten osalta ympäristönsuojelulain säännöksiä. Lain 1 luvun 19 §:n perustelujen mukaisesti tällaisiin hankkeisiin tarvittaisiin vain tämän lain mukainen lupa, vaikka niistä aiheutuisi ympäristönsuojelulaissa tarkoitettua pilaantumista. Ympäristönsuojelulakia sovellettaisiin näiden hankkeiden lupaharkintaan, määräysten asettamiseen ja luvan voimassaoloon.

2 luvun 2 §. Pykälän 1 momentin loppuun siirrettäisiin muutettuna voimassa olevan 3 momentin säännös. Aikaisemmin myönnetyn luvan määräyksistä saataisiin vesioloihin vaikuttavalla tavalla poiketa vain ympäristölupaviraston luvalla. Vähäiset rakennuksia tai rakennelmia koskevat muutokset olisivat muutoin edelleenkin sallittuja ilman lupaa, jos niistä ei aiheutuisi yleisen tai yksityisen edun loukkausta tai mikäli ne eivät olisi patoturvallisuuslain vastaisia. Pykälän voimassa olevan 3 momentin soveltaminen on osoittautunut ongelmalliseksi, koska virka-apuasiassa valvontaviranomainen on joutunut erikseen näyttämään, että esimerkiksi säännöstelymääräysten rikkomisesta aiheutuu yleisen tai yksityisen edun loukkaus.

Pykälän 2 momentti vastaisi voimassa olevaa 2 momenttia.

Pykälän 3 momentiksi siirrettäisiin voimassa oleva 4 momentti muutettuna. Vain vesilain perusteella myönnetyn luvan nojalla tehdyn rakennelman uusimiseen ei momentissa mainituin edellytyksin tarvittaisi uutta lupaa. Vesilakia edeltäneen vesilainsäädännön perusteella myönnetyn luvan nojalla tehdyn rakennelman uusiminen edellyttäisi siten aina uutta lupaa. Ennen vesilakia myönnetyissä luvissa ei yleensä ole nykyisiä tarpeita vastaavia lupamääräyksiä, mistä saattaa aiheutua oikeudellista epäselvyyttä. Lupa on myös useimmiten myönnetty toisenlaiseen toimintaan kuin rakennelmaa uusimisen jälkeen käytettäisiin.

Pykälän 4 momentiksi otettaisiin uusi luvan tarvetta koskeva säännös. Sopimuksen tai suostumuksen perusteella on, mikäli toimenpide ei loukkaa yleistä etua, mahdollista toteuttaa ilman lupaa myös hankkeita, joissa muutetaan maa-aluetta pysyvästi vesialueeksi. Sopimukset ja suostumukset eivät aina sido kiinteistöjen uusia omistajia. Rantaviivan selvyys on tärkeä myös yleiseltä kannalta rantojen maankäyttöä suunniteltaessa. Tämän vuoksi on tarpeen saada toimenpiteelle ympäristölupaviraston lupa, vaikka pykälän 1 momentissa tarkoitettua luvan tarvetta ei olisikaan. Lisäksi lupapäätöksen nojalla määräytyy tuleva keskivedenkorkeus, joka on perusteena maa- ja vesialueen väliselle rajalle.

3 luvun 2 §. Pykälän 1 momenttia muutettaisiin viranomaisen nimen ja viittaussäännöksen muuttumisen vuoksi.

3 luvun 6 §. Pykälän 2 momenttia selvennettäisiin uuden maakaaren (540/1995) vuoksi siten, että pysyvästi tai määräajaksi toiselle luovutettu kiinteistöön kuuluvan vesivoiman käyttöoikeus voitaisiin kirjata lainhuuto- ja kiinnitysrekisteriin. Maakaaren 19 luvun 1 §:n mukaan käyttöoikeutta koskevan kiinnityksen vahvistamisen edellytyksenä on, että käyttöoikeus on kirjattu lainhuuto- ja kiinnitysrekisteriin. Maakaaren 14 luvun 1 §:n perusteella ei ole mahdollista kirjata pysyviä vesivoiman käyttöoikeuksia, mutta vesilain 3 luvun 6 § on muodostanut tästä poikkeuksen. Momenttia muutettaisiin muutoinkin voimassa olevaa lainsäädäntöä vastaavaksi.

3 luvun 7 §. Perustettava ympäristölupavirasto ei voisi käsitellä kanteella vireille pantavia asioita, jotka käsittelisi käräjäoikeus. Eräät nykyisessä laissa kanteella vireillepantaviksi säädetyt asiat ovat kuitenkin muita kuin kahden välisiä riita-asioita ja lisäksi sellaisia, että niiden ratkaiseminen edellyttää erityistä vesiasioiden asiantuntemusta. Pykälässä tarkoitettu vaatimus olisi luonteeltaan ympäristölupaviraston ratkaistavaksi soveltuva asia, joka pantaisiin vireille hakemuksella.

3 luvun 13 §. Pykälän 1 momentin mukaan vesivoiman omistusta koskeva erimielisyys voitaisiin ratkaista lupa-asian yhteydessä esikysymyksenä kuten nykyisinkin. Omistusoikeutta koskeva riitaa ei kuitenkaan voida lopullisesti ratkaista hallinnollisessa viranomaisessa. Asianosaiset voisivat halutessaan viedä tällaisen erimielisyyden käräjäoikeuden ratkaistavaksi. Jos ympäristölupavirasto ei voisi hakemuksen yhteydessä ratkaista asiaa esikysymyksenä, sen olisi kehotettava asianosaisia panemaan asia vireille kanteella käräjäoikeudessa. Asian käsittelisi tällöin se käräjäoikeus, jonka tuomiopiirissä pääosa kyseisestä vesivoimasta sijaitsee.

Pykälän 2 momenttia tarkistettaisiin siten, että välimiesten asettaminen yhtiösopimusta tai yhtiöjärjestyksen tekemistä koskevaa erimielisyyttä ratkaisemaan kuuluisi käräjäoikeudelle.

3 luvun 17 §. Pykälää tarkistettaisiin siten, että tässä tarkoitettu asia pantaisiin ympäristölupavirastossa vireille hakemuksella, ja se käsiteltäisiin 21 luvun mukaisena hallintopakkoasiana.

4 luvun 3 §. Pykälää tarkistettaisiin viranomaisen nimen ja viittaussäännöksen muuttumisen vuoksi.

4 luvun 6 §. Pykälää muutettaisiin viranomaisen nimen muuttamisen lisäksi myös poistamalla 1 momentista viittaus lain 10 lukuun. Pykälässä oleva viittaus 2 lukuun sisältäisi viittauksen myös luvun uuteen 1 a §:ään. Viittaus 1 luvun 19 §:ään tarkoittaisi ehdotettua uutta 19 §:ää.

5 luvun 61, 67 ja 86 §. Pykälissä tarkoitetut luonteeltaan siviilioikeudelliset asiat olisi käsiteltävä tuomioistuimessa. Pykäliä muutettaisiin siten, että niissä tarkoitettu asia käsiteltäisiin käräjäoikeudessa.

5 luvun 68, 76, 91 ja 92 §. Pykälissä tarkoitetut asiat soveltuisivat ympäristölupaviraston ratkaistaviksi. Asiat pantaisiin vireille hakemuksella.

5 luvun 96 §. Pykälän 1 momentti vastaisi voimassa olevaa 1 momenttia. Viranomaisen nimeä koskevan tarkistuksen lisäksi momenttiin lisättäisiin viittaus 1 luvun 19 §:ään.

Pykälän 2 momentti vastaisi voimassa olevaa 2 momenttia. Momenttiin lisättäisiin viittaus 1 luvun 19 §:ään ja uuteen 2 luvun 1 a §:ään. Voimassa olevan lain mukaan luvan myöntäminen edellyttää erittäin tärkeitä syitä. Muutoksen tarkoituksena on saattaa tässä tarkoitetut asiat luvan myöntämisedellytysten osalta samaan asemaan muiden pilaamisvaikutuksia aiheuttavien hankkeiden kanssa.

Pykälän 3 momentti vastaisi voimassa olevaa 3 momenttia. Momenttia tarkistettaisiin viranomaisen nimen osalta.

5 luvun 99 §. Pykälän 1 momentti vastaisi voimassa olevaa 1 momenttia. Momenttia tarkistettaisiin viranomaisen nimen osalta.

Pykälän 2 momentti vastaisi voimassa olevaa 2 momenttia. Momenttiin tehtäisiin eräitä säädösteknisiä muutoksia.

5 luvun 99 a §. Pykälää korjattaisiin kielellisesti muuttamalla seuraamus seuraukseksi.

6 luvun 2 §. Pykälästä poistettaisiin viittaus lain 10 lukuun, koska pilaamissääntely siirtyisi ympäristönsuojelulakiin. Viittaus 2 lukuun tarkoittaisi myös ehdotettua uutta 1 a §:ää.

7 luvun 2 §. Viranomaisen nimeä koskevan muutoksen lisäksi pykälään lisättäisiin viittaus 1 luvun 19 §:ään.

7 luvun 11 §. Pykälässä tarkoitetut asiat soveltuisivat ympäristölupaviraston ratkaistaviksi. Vireillepano tapahtuisi hakemuksella.

8 luvun 10 §. Pykälää muutettaisiin viittaussäännöksen muuttumisen vuoksi.

8 luvun 19, 20 ja 22 §. Pykälissä tarkoitetut asiat soveltuisivat ympäristölupavirastossa ratkaistaviksi. Asiat pantaisiin vireille hakemuksella.

9 luvun 8 §. Pykälän 1 momentista poistettaisiin tarpeettomana viittaus 2 momenttiin.

Pykälän voimassa olevassa 2 momentissa on ehdotonta luvanmyöntämisestettä koskeva säännös. Säännös on rinnasteinen 2 luvun 5 §:n luvanmyöntämisesteen kanssa. Sen mukainen luvan epäämiskynnys on käytännössä asettunut huomattavan korkealle. Pohjaveden pilaamiskielto siirtyisi ympäristönsuojelulakiin, ja muusta kuin päästöistä, esimerkiksi maa-aineksen ottamisesta, aiheutuvan pohjaveden laadun haitallisen muuttumisen sääntely sisältyisi tässä yhteydessä muutettavaan 1 luvun 18 §:ään. Voimassa olevan 1 luvun 18 §:n 1 momentista poistuisi epäselväksi osoittautunut viittaus 1 luvun 22 §:ssä olevaan pohjaveden pilaamiskieltoon. Jotta yhdyskuntien vedenhankintaan soveltuvien pohjavesialueiden suojelu ei heikkenisi nykyisestä, momenttiin lisättäisiin säännös, jonka mukaan lupaa ei saisi myöntää myöskään silloin, kun toimenpiteen seurauksena pohjavesi tärkeällä tai muulla vedenhankintakäyttöön soveltuvalla pohjavesialueella voisi käydä terveydelle vaaralliseksi tai sen laatu muutoin olennaisesti huonontua eikä näitä vaikutuksia voitaisi toimenpiteen yhteydessä suoritettavin järjestelyin estää.

9 luvun 15 ja 16 §. Pykäliä muutettaisiin viittaussäännösten muuttumisen vuoksi.

9 luvun 19 §. Pykälään tehtäisiin tarpeelliset viranomaisen nimeä koskevat muutokset ja siihen lisättäisiin uusi 4 momentti, joka koskee suoja-aluemääräyksistä poikkeamista ympäristönsuojelulain mukaisten lupa-asioiden yhteydessä. Vedenottamoiden suoja-alueita koskeva sääntely jäisi edelleenkin vesilakiin. Suoja-aluemääräyksistä poikkeamista koskevat asiat käsiteltäisiin pääsääntöisesti tämän lain mukaisessa menettelyssä. Ympäristöluvan myöntämisen yhteydessä saattaa osoittautua tarpeelliseksi poiketa vedenottamon suoja-aluemääräyksistä. Ympäristönsuojelulain 39 §:n 4 momentissa säädettäisiin, että tällaisissa tilanteissa ympäristölupaviranomainen käsittelisi asian myös suoja-aluemääräyksistä poikkeamisen osalta.

Vesilain 10 luvun otsikko ja eräät väliotsikot muutettaisiin sisältöä paremmin vastaaviksi.

10 luvun 1 §. Pykälään lisättäisiin uusi selventävä 2 momentti, jossa todettaisiin, että jäteveden aiheuttamasta ympäristön pilaantumisesta säädetään ympäristönsuojelulaissa.

10 luvun 2 §. Ehdotettu pykälän 1 momentti vastaisi voimassa olevaa 2 momenttia. Voimassa olevan 1 momentin säännös poistettaisiin ympäristönsuojelulain säätämisen vuoksi.

Pykälän 2 momentti vastaisi voimassa olevaa 3 momenttia. Säännöstä muutettaisiin siten, että siinä viitattaisiin ympäristönsuojelulain 48 §:ään. Ojan määrääminen viemäriksi liittyy vesien pilaantumiseen, jota koskevat säännökset siirrettäisiin ympäristönsuojelulakiin eikä tämän lain mukaisella viranomaisella olisi enää toimivaltaa päästöistä johtuvan pilaantumisen osalta. Viemäriksi määräämistä koskeva säännös siirtyisi ympäristönsuojelulakiin ja määrääminen tapahtuisi ympäristöluvan myöntämisen yhteydessä.

Pykälän 3 momentti vastaisi voimassa olevaa 4 momenttia.

10 luvun 2 a §. Pykälä kumottaisiin ympäristönsuojelulain säätämisen johdosta. Säännös siirrettäisiin ympäristönsuojelulakiin.

10 luvun 3, 4, 5 ja 5 a §. Pykälät ja 3 §:n edellä oleva väliotsikko kumottaisiin, koska jäteveden johtamista ojaan tai maahan koskeva sääntely siirtyisi pilaantumisvaikutusten osalta ympäristönsuojelulain lupajärjestelmän piiriin.

10 luvun 6 §. Ehdotettu 1 momentti vastaisi eräin tarkennuksin voimassa olevaa momenttia. Tarvittavan oikeuden jäteveden johtamiseen toisen ojaan voisi tilanteen mukaan antaa oja-alueen omistaja tai se, jolla on ojan käyttöoikeus. Jos oikeutta ei muutoin saataisi, kunnan ympäristönsuojeluviranomainen voisi määrätä siitä. Momenttia selvennettäisiin myös siten, että kyseessä on rasitteen kaltainen käyttöoikeus, eikä varsinainen lupa. Vesilain mukainen puro on vesistö, jonka rinnastaminen ojaan ei ole tarkoituksenmukaista. Momentista poistettaisiin tämän vuoksi maininta purosta, johon erityistä käyttöoikeutta ei tarvittaisi. Ojan käyttöoikeutta koskeva asia tulisi yleensä vireille ympäristönsuojelulaissa tarkoitetun lupahakemuksen yhteydessä. Momentin loppuun lisättäisiin tämän vuoksi säännös, jonka mukaan ympäristölupa-asian yhteydessä oikeuden myöntäisi ympäristölupaviranomainen. Momenttiin lisättäisiin samalla viittaus 7 §:n 2 momenttiin. Jäteveden johtamisesta toisen ojaan voi aiheutua samanlaisia vaikutuksia kuin viemäristä. Jos oja saattaisi jätevesien johtamisen seurauksena muuttua avoviemäriä vastaavaksi, olisi lupaviranomaisen soveltuvin osin otettava huomioon, mitä 7 §:n 2 momentissa säädetään.

Pykälän 2 momentti vastaisi voimassa olevaa 2 momenttia. Ojan kunnossapitoa koskevia määräyksiä voisi tämän lain mukaisen viranomaisen lisäksi ympäristölupa-asian yhteydessä antaa myös ympäristölupaviranomainen. Momentin lopussa olevaa viittausta selvennettäisiin siten, että kysymys on viranomaisen menettelystä. Momentin vastaisesti tehty toimenpide tai laiminlyönti koskisi soveltuvin osin myös jäteveden laadun aiheuttamia haittoja.

Pykälän 3 momenttia tarkistettaisiin kielellisesti.

Pykälän uuden 4 momentin mukaan kunnan ympäristönsuojeluviranomaisen olisi tarpeen mukaan osoitettava hakija hakemaan myös ympäristölupaa. Koko asia käsiteltäisiin tällöin 1 momentin mukaisesti ympäristönsuojelulain mukaisena asiana.

10 luvun 7 §. Pykälän 1 ja 2 momentti vastaisivat voimassa olevia säännöksiä ja niitä muutettaisiin kielellisesti.

Pykälän uuden 3 momentin mukaan kunnan ympäristönsuojeluviranomainen olisi velvollinen tarpeen mukaan osoittamaan hakijan hakemaan myös ympäristölupaa.

10 luvun 8 §. Pykälän 1 momenttia muutettaisiin viranomaisten nimien osalta. Viemärin tekemistä koskeva asia voisi ympäristölupahakemuksen yhteydessä olla vireillä kunnan ympäristönsuojeluviranomaisen lisäksi ympäristölupavirastossa tai alueellisessa ympäristökeskuksessa.

10 luvun 9 §. Pykälään lisättäisiin viittaus ympäristönsuojelulakiin, koska viemärin kunnossapidon laiminlyönnistä voi aiheutua myös mainitussa laissa tarkoitettua pilaantumista. Viemärin omistajan on pidettävä viemäri kunnossa. Kunnossapidon määritelmään sisältyy, että viemärin kunto ei saa heiketä niin, että siitä aiheutuu haittaa. Koska lisäksi terveydellisen vaaran aiheutumisen osalta on kysymys ympäristönsuojelulaissa tarkoitetuista vaikutuksista, pykälästä poistettaisiin maininta terveydellisestä vaarasta tai muusta ilmeisestä haitasta. Viittausta 20 luvun 7 §:ään täsmennettäisiin siten, että tällaisissa hallintopakkoasioissa viranomaisen olisi noudatettava mainitussa säännöksessä tarkoitettua menettelyä.

10 luvun 10 §. Pykälän 1 momentti vastaisi voimassa olevan momentin alkuosaa tarkistettuna siten, että ympäristölupaviranomainen voisi ympäristöluvan yhteydessä myöntää myös momentissa tarkoitetun oikeuden jäteveden johtamiseen toiselle kuuluvaan viemäriin.

Pykälän 2 momentti vastaisi voimassa olevan 1 momentin loppuosaa tarkistettuna. Se, jolle edellä tarkoitettu oikeus myönnetään, olisi velvollinen suorittamaan viemärin tekokustannuksista kohtuullisen korvauksen ja osallistumaan myös viemärin vastaisesta kunnossapidosta johtuviin kustannuksiin. Jollei korvauksesta sovita, siitä päättäisi sama viranomainen, joka myöntää kyseisen oikeuden.

Pykälän uusi 3 momentti vastaisi voimassa olevaa 2 momenttia tarkistettuna.

Pykälään lisättäisiin uusi 4 momentti, jonka mukaan pykälässä säädetty ei koskisi yleisistä vesi- ja viemärilaitoksista annetussa laissa tarkoitettua viemäriä.

10 luvun 19―24, 24 a―24 e, 25―27 ja 29―32 §. Pykälät kumottaisiin, koska pilaamista koskevat 10 luvun säännökset siirtyisivät ympäristönsuojelulakiin. Luvun 21 §:n 1 momentti jäisi edelleenkin voimaan, ja se koskisi muita kuin jätevesien aiheuttamasta pilaantumisesta johtuvia korvauksia.

11 luvun 1 §. Pykälän 5 momentti kumottaisiin, koska pohjaveden pilaamiskielto siirrettäisiin ympäristönsuojelulakiin. Ympäristönsuojelulakiin sisällytettäisiin myös vahinkojen korvaamista koskevat säännökset. Tämän lain 11 luvun korvaussäännökset koskisivat vain vesitaloushankkeista aiheutuvia vahinkoja. Pohjaveden pilaantumisesta aiheutuvien vahinkojen korvaamiseen sovellettaisiin pykälän 4 momentin mukaisesti ympäristövahinkojen korvaamisesta annettua lakia. Asiat käsiteltäisiin käräjäoikeudessa.

11 luvun 2 §. Pykälän 1 momentti vastaisi voimassa olevaa 1 momenttia. Pykälän 2 ja 3 momentti vastaisivat pääosin voimassa olevia momentteja. Pykälän 2 momentista poistettaisiin tähän yhteyteen kuulumattomina viittaukset 1 luvun 25 §:ään ja 5 luvun 79 §:ään. Näiden osalta säännökset otettaisiin lisättävään uuteen 4 momenttiin. Pykälän 3 momenttiin tehdyn lisäyksen mukaan epäkuntoon joutumisesta aiheutuvaa ympäristövahinkoa koskeva asia olisi käsiteltävä käräjäoikeudessa, ellei se ympäristönsuojelulain 72 §:n mukaan kuulu ympäristölupaviraston käsiteltäväksi.

11 luvun 3 a §. Päästöistä johtuvaa pilaantumista koskeva sääntely siirtyisi ympäristönsuojelulakiin. Vesien pilaantumisesta aiheutuvien henkilövahinkojen osalta sovellettaisiin ympäristövahinkolakia. Henkilövahinkoja ja niiden korvaamista koskevat asiat käsiteltäisiin käräjäoikeudessa.

11 luvun 8 §. Pykälä vastaisi pääosin voimassa olevaa pykälää. Pykälän 2 momenttia muutettaisiin siten, että sellaiset vaatimukset, joita ei voitaisi käsitellä lupa-asian yhteydessä, käsiteltäisiin erillisenä asiana. Ympäristölupavirasto ratkaisisi luvan yhteydessä toimenpiteestä johtuvan vahingon, haitan tai muun edunmenetyksen korvaamista koskevat kysymykset. Myös ennakoimattomasta vahingosta tai vahingosta, jonka korvaaminen on määrätty myöhemmin ratkaistavaksi, voitaisiin korvausta vaatia hakemuksella ympäristölupavirastossa. Koska ympäristölupavirasto lupa-asiaa käsitellessään perehtyisi asiaan myös hankkeesta aiheutuvien edunmenetysten kannalta, olisi tarkoituksenmukaista, että se käsittelisi samalla myös vaatimukset, jotka koskevat ennen luvan myöntämistä aiheutuneen vahingon tai haitan korvaamista. Ympäristölupavirasto ei voisi kuitenkaan käsitellä riita-asioita. Momentin sanamuoto muutettaisiin vastaamaan ympäristönsuojelulain 71 §:ää. Edellä tarkoitettuun käsittelyratkaisuun ei saisi hakea valittamalla muutosta.

Pykälän 3 momentti vastaisi sanamuodoltaan ympäristönsuojelulain 72 §:ää. Vakiintunut vesilain soveltamiskäytäntö jäisi ennalleen. Vahingonkärsijä voisi edelleenkin vaatia korvausta vahingosta, haitasta ja muusta edunmenetyksestä, joka ilmenee myöhemmin, ja jota lupaa myönnettäessä ei ole oletettu aiheutuvan. Myös sellaisesta vahingosta, haitasta ja muusta edunmenetyksestä, jonka korvaaminen on määrätty myöhemmin ratkaistavaksi, voitaisiin siirtoa koskevan ratkaisun estämättä nykyiseen tapaan vaatia korvausta lupaviranomaisessa. Luvasta poiketen aiheutettuja vahinkoja koskevat korvausvaatimukset voitaisiin käsitellä nykyiseen tapaan luvan yhteydessä.

Pykälän 4 momentissa tarkoitetut korvausasiat käsiteltäisiin jatkossakin ympäristölupavirastossa. Poikkeuksena olisivat kuitenkin ne luvun 2 §:ssä tarkoitetut ympäristövahingot, joita koskeva korvausasia käsiteltäisiin käräjäoikeudessa.

Pykälän 5 momentti sisältäisi voimassa olevassa 4 momentissa olevan ojitusvahinkoja koskevan säännöksen. Pykälän 6 momentti vastaisi voimassa olevaa 5 momenttia.

11 luvun 9, 15 ja 16 §. Pykälien kieliasua ajanmukaistettaisiin nykyisiä säännöksiä vastaavaksi.

11 luvun 20 §. Pykälää muutettaisiin, koska jätevesien johtaminen siirtyisi pilaamisvaikutusten osalta ympäristönsuojelulain piiriin. Ojitusta koskevia säännöksiä sovellettaisiin siten vain 10 luvussa tarkoitettuun jäteveden johtamiseen.

12 luvun 1 §. Pykälän 1 momentti vastaisi voimassa olevaa 1 momenttia tarkistettuna.

Ehdotetun 2 momentin mukaan ympäristölupaviraston tai sen määräyksestä alueellisen ympäristökeskuksen olisi ilmoitettava maanmittaustoimistolle, kun lunastusta koskeva päätös on saanut lainvoiman ja sitä koskeva korvausvelvollisuus on täytetty. Lohkomistoimitus tulisi maanmittaustoimistossa vireille ilmoituksen saavuttua ilman eri hakemusta.

12 luvun 2 §. Pykälän 1 momentti sisältäisi voimassa olevassa 2 momentissa olevan säännöksen tarkistettuna. Momentin mukaan ympäristölupaviraston olisi ilmoitettava lunastusta koskevasta päätöksestä asianomaiselle käräjäoikeudelle lainhuuto- ja kiinnitysrekisteriin tehtäviä merkintöjä varten. Kun käräjäoikeudelle toimitettaisiin selvitys siitä, että lunastusta koskeva päätös on lainvoimainen ja että omistajalle tuleva korvaus on maksettu, lunastus merkittäisiin päättyneeksi.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin omistusoikeuden siirtymisestä. Omistusoikeus lunastettavaan kiinteistöön siirtyy, kun lunastuksen päättymisestä on tehty merkintä lainhuuto- ja kiinnitysrekisteriin. Voimassa olevan lain mukaan lunastuksesta ei tehdä merkintöjä kiinnitysrekisteriin. Omistusoikeus siirtyy, kun korvaus on suoritettu. Panttioikeudet taas raukeavat luvun 3 §:n mukaan vasta, kun korvaus on suoritettu ja tästä on ilmoitettu lainhuuto- ja kiinnitysrekisteriä pitäville kirjaamisviranomaisille. Näin oikeusvaikutukset määräytyvät kahden ajankohdan mukaan. On selvempää, että omistusoikeuden siirtyminen samoin kuin panttioikeuksien raukeaminen kytketään yhteen ajankohtaan.

Pykälän 3 momentin mukaan määräala voidaan lainhuudattaa ja sen jälkeen myös kiinnittää.

12 luvun 3 §. Pykälä vastaisi voimassa olevaa pykälää siten tarkistettuna, että panttioikeudet raukeavat samanaikaisesti omistusoikeuden siirtymisen kanssa.

12 luvun 7 §. Pykälän 2 momenttia tarkistettaisiin nykyistä lainsäädäntöä vastaavaksi.

12 luvun 8 §. Pykälän 2―4 momentti muutettaisiin siten, että pykälässä tarkoitetut riita-asioiden luonteiset asiat käsiteltäisiin käräjäoikeudessa, joka myös tekisi tarvittavat merkinnät lainhuuto- ja kiinnitysrekisteriin.

12 luvun 11 §. Aiemmin kumotun 11 §:n tilalle uudeksi 11 §:ksi siirrettäisiin kumottavaksi ehdotetussa 15 luvun 12 §:ssä olevaa vesikirjaa koskevat säännökset siten, että vesikirjan nimi muutetaan vesipäätösrekisteriksi. Pykälän 1 momentin mukaan vesipäätösrekisteriä pidettäisiin ympäristölupavirastossa. Päätösrekisteriin merkittäisiin tiedot ympäristölupaviraston, Vaasan hallinto-oikeuden ja korkeimman hallinto-oikeuden tämän lain nojalla antamista päätöksistä. Vesipäätösrekisteri olisi osa ympäristönsuojelulain mukaista tietojärjestelmää.

Pykälän 2 momentiksi otettaisiin säännös, jonka mukaan rekisteriin voitaisiin merkitä myös ympäristölupavirastoa edeltäneiden vesioikeudellisten lupaviranomaisten ratkaisuja koskevat tiedot.

Pykälän 3 momentiksi otettaisiin säännös rekisteriin merkittyjen tietojen luovuttamisesta.

12 luvun 19 §. Pykälä vastaisi pääosin voimassa olevaa pykälää. Pykälän 3 momenttiin siirrettäisiin kuitenkin 16 luvun 32 §:n 3 momentissa oleva yrityksen toteuttamista poikkeuksellisissa oloissa koskeva säännös. Koska tässä pykälässä ja mainitussa momentissa tarkoitetut asiat ja niitä koskevat menettelyt ovat samanlaatuisia, on tarkoituksenmukaista koota ne samaan yhteyteen.

Menettelyä koskevan 4 momentin mukaan ympäristölupavirasto voisi 1 ja 3 momentin mukaisissa asioissa poiketa 16 luvun menettelysäännöksistä. Voimassa olevassa laissa ei vaarantorjuntatoimien osalta ole menettelyä koskevaa säännöstä. Asiat, joissa säännöstä joudutaan soveltamaan, on niiden luonteen vuoksi ratkaistava nopeasti, ja ne onkin tämän vuoksi käytännössä ratkaistu ilman asian tiedoksiantoa.

Pykälän 5 momentti vastaisi voimassa olevaa 3 momenttia.

12 luvun 20 §. Pykälä vastaisi pääosin voimassa olevaa pykälää. Siinä ei kuitenkaan mainittaisi vesiensuojelua koskevista suunnitelmista ja ohjelmista, koska pilaamissääntely siirtyisi vesilaista ympäristönsuojelulakiin. Lisäksi sana "vahvistaa" korvattaisiin sisältöä paremmin vastaavalla ilmaisulla "hyväksyä".

13 luvun 8 §. Pykälä kumottaisiin viittaussäännöksen kumoamisen vuoksi.

Lain 14 luvun otsikko muutettaisiin luvun sisältöä paremmin vastaavaksi.

14 luvun 1 §. Pykälän 1 ja 2 momentti vastaisivat sisällöllisesti voimassa olevaa pykälää. Pykälän 1 momentissa oleva määritelmä on tarpeen säilyttää. Asiat, joissa sovelletaan tämän lain säännöksiä, olisivat vesitalousasioita. Vesien pilaantumista koskevat aineelliset säännökset siirtyisivät ympäristönsuojelulakiin. Eräisiin vesilain 1 luvun 19 §:ssä tarkoitettuihin yrityksiin liittyy myös ympäristönsuojelulaissa tarkoitettuja pilaantumisvaikutuksia. Näitä hankkeita koskevat lupa-asiat käsiteltäisiin kuitenkin tämän lain mukaisessa menettelyssä. Jotta näissä hankkeissa ilmenevien pilaantumisvaikutusten osalta voitaisiin soveltaa lain aineellista säännöstöä, ehdotetaan nykyisessä 1 momentissa oleva ilmaisu "korvausvaatimus" muutettavaksi "korvausta koskeva asiaksi".

Pykälän 2 momentin mukaan vesiasioita käsittelisivät ympäristölupavirasto, kunnan ympäristönsuojeluviranomainen ja ojitustoimituksen toimitusmiehet. Tämän lain mukaiset riita- ja rikosasiat samoin kuin kanteella vireille pantaviksi säädetyt asiat siirtyisivät käräjäoikeuden käsiteltäväksi. Eräät voimassa olevan lain mukaan kanteella vireille pantavat asiat muutettaisiin hakemusasioiksi, jotka ympäristölupavirasto voisi ratkaista. Tällaisia asioita on esimerkiksi 5 luvussa.

Pykälään ei sisällytettäisi enää voimassa olevaa 3 ja 4 momenttia vastaavia säännöksiä tuomioistuinten ja viranomaisten toimivallasta käsitellä toimivaltaansa muutoin kuulumattomia asioita esikysymyksinä tai liitännäisinä kysymyksinä. Kyseisiä säännöksiä voidaan pitää tarpeettomina. Tarkoituksena ei kuitenkaan ole muuttaa nykyistä käytäntöä. Esikysymyksenä voitaisiin jatkossakin tutkia esimerkiksi asiaan liittyvä alueen omistusta tai hallintaa koskeva kysymys.

14 luvun 2 §. Pykälään sisällytettäisiin muutettuna luvun voimassa olevan 7 §:n 3 ja 6 momentti. Pykälän 1 momentin mukaan käräjäoikeus käsittelisi riita-asiana luvattomalla toimenpiteellä aiheutetun vahingon poistamista tai korvaamista koskevat asiat.

Pykälän 2 momentin mukaan sellaiset riita-asiat, joiden ratkaisu ilmeisesti vaikuttaisi muuhunkin kuin kantajan tai vastaajan oikeuteen tai etuun, muutettaisiin hakemusasioiksi, jotka käsiteltäisiin ympäristölupavirastossa. Ympäristölupavirasto ei voisi ratkaista siviilioikeudellisia riita-asioita. Toisaalta käräjäoikeudessa ei ole vesitalousasioiden ratkaisemiseksi tarvittavaa asiantuntemusta. Lisäksi osa riita-asioista koskee tosiasiassa laajempaa henkilö- ja etupiiriä kuin kantajaa ja vastaajaa. Näiden osalta siviiliprosessuaalinen käsittelyjärjestys on osoittautunut epäsopivaksi, mitä osaltaan osoittaa 16 luvun 37 a §. Jos muutakin kuin kantajan tai vastaajan oikeutta tai etua koskeva asia tulisi vireille käräjäoikeudessa, sen olisi jätettävä asia tältä osin sillensä ja siirrettävä asia ympäristölupavirastolle käsiteltäväksi hakemus- tai hallintopakkoasiana. Käräjäoikeus voisi jatkaa asian käsittelyä siltä osin, kuin on kysymys pelkästään kantajan ja vastaajan oikeudesta tai edusta, esimerkiksi korvauksista. Sen sijaan esimerkiksi järven vedenkorkeutta koskevalta osin asia siirtyisi ympäristölupaviraston käsiteltäväksi. Käräjäoikeus ei kuitenkaan saisi ratkaista siellä vireillä olevaa korvausasiaa ennen kuin ympäristölupaviraston käsiteltävänä oleva asia, esimerkiksi kysymys laillisesta vedenkorkeudesta, on lainvoimaisesti ratkaistu. Eräät vahingon poistamista koskevat asiat puolestaan käsiteltäisiin 21 luvun 3 §:n mukaisina hallintopakkoasioina tai 11 luvun 8 §:n mukaisina hakemusasioina.

Pykälän 3 momentissa viitattaisiin 21 lukuun, jossa ovat hallintopakkoasioita koskevat säännökset.

14 luvun 3 §. Pykälään otettaisiin muutettuna luvun voimassa oleva 5 a §. Yleiselle valvontaviranomaiselle olisi rikosasiassa annettava tilaisuus käyttää puhevaltaa, mikäli yleistä etua on loukattu.

14 luvun 4 §. Pykälään otettaisiin muutettuna luvun 6 §. Yleisen tuomioistuimen olisi käsitellessään tämän lain mukaista riita- tai rikosasiaa pyydettävä lausunto ympäristölupavirastolta. Tämä koskisi kuitenkin vain niitä asioita, joiden ratkaiseminen edellyttää erityistä vesitalousasioiden tuntemusta.

14 luvun 5 §. Rikosasiat käsiteltäisiin jatkossa yksinomaan käräjäoikeudessa, minkä vuoksi pykälä kumottaisiin.

14 luvun 5 a §. Pykälä kumottaisiin. Säännös siirtyisi muutettuna 3 §:ään.

14 luvun 6 §. Pykälä kumottaisiin. Säännös siirtyisi muutettuna 4 §:ään.

14 luvun 7 §. Pykälä kumottaisiin. Säännökset siirtyisivät tarpeellisilta osin luvun 1 ja 2 §:iin.

14 luku 8 §. Pykälä kumottaisiin tarpeettomana.

15 luku. Lakkautettavia vesioikeuksia koskeva 15 luku kumottaisiin. Tällä lailla kumottaisiin myös luvun otsikko ja väliotsikot.

Lain 16 luvun otsikko muutettaisiin vastaamaan luvun sisältöä.

16 luvun 1 §. Pykälä vastaisi voimassa olevaa pykälää tarpeettomaksi käyvää 3 momenttia lukuunottamatta.

16 luvun 2 §. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin vesilain ja ympäristönsuojelulain mukaisen vesien pilaantumista koskevan lupa-asian yhteiskäsittelystä. Säännös vastaisi ympäristönsuojelulain 39 §:ää. Jos samaan hankkeeseen tai toimintaan tarvittaisiin sekä tämän lain että ympäristönsuojelulain mukainen lupa, olisi näitä lupia koskevat asiat käsiteltävä yhdessä ja ratkaistava samalla päätöksellä, jollei sitä erityisestä syystä ole pidettävä tarpeettomana. Käytännössä yrityksen tai toiminnan tämän lain ja ympäristönsuojelulain mukaisella osalla pitää olla vaikutuksellinen tai muu yhteys. Yhteiskäsittely ei olisi tarpeen, jos toiminta edellyttää ympäristöluvan lisäksi pelkästään 9 luvun mukaista lupaa veden johtamiseen vesistöstä nesteenä käytettäväksi eikä veden johtamisen ja sen vesistöön päästämisen välillä ole välitöntä vesitaloudellista yhteyttä. Tyypillinen yhteiskäsittelyä edellyttävä hanke olisi kalankasvatus verkkoaltaissa, joka edellyttäisi ympäristönsuojelulain mukaista ympäristölupaa ja vesilain 2 luvun mukaista lupaa. Myös kalankasvatus maa-allaslaitoksissa edellyttäisi yleensä ympäristöluvan lisäksi tämän lain mukaista lupaa. Nykyisin vesioikeus ratkaisee samanaikaisesti sekä 2―9 luvun mukaisen rakentamisasian että 10 luvun mukaisen pilaamisasian eikä käytäntöä ei ole tarkoitus muuttaa. Muut vesilain ja ympäristönsuojelulain mukaiset lupa-asiat ratkaistaisiin pääsääntöisesti erillisissä menettelyissä.

Pykälän 2 momentti koskisi tilanteita, jolloin vesilain mukaista yritystä varten tarvittaisiin myös ympäristölupa. Ympäristölupaviraston olisi tällöin kehotettava hakijaa esittämään myös ympäristönsuojelulain mukainen hakemus. Jos hakemusta ei toimitettaisi lupaviranomaiselle, asia jätettäisiin tutkimatta myös vesilakia koskevalta osalta.

16 luvun 5 §. Pykälän 1 ja 2 momentti vastaisivat voimassa olevia momentteja tarkistettuna.

Pykälän 3 momentiksi otettaisiin muutettuna voimassa oleva 16 luvun 13 a §, jonka mukaan ympäristölupavirasto voisi erityisestä syystä määrätä asian katselmustoimitukseen myös kuuluttamisen jälkeen. Säännös vastaisi siten nykyistä käytäntöä.

16 luvun 6 §. Koska ympäristölupavirasto toimisi sekä vesilain että ehdotetun ympäristönsuojelulain mukaisena viranomaisena, on 16 luvun menettelysäännöksiä tarpeen muuttaa. Vesilain puhevaltaa koskevat säännökset yhdenmukaistettaisiin mahdollisimman pitkälti ympäristönsuojelulain vastaavien säännösten kanssa.

Pykälää muutettaisiin siten, että siitä poistettaisiin puhevallan menettämistä koskeva säännös. Asianosainen ei menettäisi puhevaltaa, vaikka asiasta ei ympäristölupaviraston varaamassa määräajassa muistutettaisikaan. Ympäristönsuojelulain mukaan muistutuksia ei tarvitsisi tehdä määräajassa puhevallan menettämisen uhalla. Myöskään muissa hallintoasioissa puhevaltaa ei menetetä, vaikka asiasta ei muistutettaisikaan siihen varattuun aikaan mennessä. Voimassa olevan vesilain niin sanottua puhevaltaleikkuria ei voida myöskään pitää perustuslain 20 §:n 2 momentin tavoitteiden mukaisena. Puhevaltaa koskevien säännösten yhdenmukaistaminen on tärkeää, koska luvun 2 §:ssä tarkoitetussa yhteiskäsittelyssä käsiteltäisiin vesilain mukaisessa menettelyssä sekä vesilain että ympäristönsuojelulain mukainen lupa-asia. Puhevaltaa koskevien säännösten ero johtaisi varsin monimutkaiseen järjestelyyn.

Puhevaltaleikkurin poistamisen vuoksi vastaava muutos ehdotetaan tehtäväksi myös 18 luvun 10 §:ään, joka koskee muistutusten ja vaatimusten tekemistä katselmustoimituksessa.

16 luvun 7 §. Pykälä vastaisi pääosin voimassa olevaa pykälää. Lupaviranomaisen nimen muutoksen lisäksi pykälään on tehty kuulutuksen nähtävänäpitopaikkaa koskeva muutos. Kuulutus pidettäisiin nähtävänä ympäristölupaviraston ilmoitustaululla. Pykälän 2 momentin sanomalehdessä ilmoittamista koskevaa säännöstä on lähennetty ympäristönsuojelulain 38 §:ssä olevaan vastaavaan säännökseen. Kuulutuksen julkaisemisesta ilmoitettaisiin tarvittaessa. Pääsääntöisesti sanomalehti-ilmoitusta ei tarvittaisi. Ilmoittaminen tulisi kysymykseen lähinnä laajoissa ja yleistä merkitystä omaavissa lupa-asioissa.

16 luvun 7 a §. Voimassa olevan pykälän mukaan sellaisilla yrityksen vaikutusalueen asukkailla, joiden oloihin yrityksen toteuttaminen saattaa selvästi vaikuttaa, on oikeus antaa lausuntonsa hakemuksen johdosta. Pykälästä ehdotetaan poistettavaksi tarpeettomana sana "selvästi". Tarkoitus ei ole rajoittaa voimassa olevan lain mukaista vaikutusalueen asukkaiden ja heitä edustavien yhteisöjen oikeutta esittää mielipiteensä yrityksestä. Viranomaiskannanottoa yleensä tarkoittavan lausunto-sanan sijasta käytettäisiin ilmaisua "mielipide".

16 luvun 9 §. Pykälä vastaisi voimassa olevaa 2 momenttia tarkistettuna. Voimassa oleva pykälän 1 momentti soveltuu lähinnä tuomioistuinkäsittelyyn. Koska ympäristölupavirasto olisi hallinnollinen viranomainen, säännökset poistettaisiin muutoksen yhteydessä tarpeettomina.

16 luvun 10 §. Voimassa olevan lain 16 luvun 9 §:n 1 momentissa oleva tiedoksiantopäätöstä koskevan säännöksen poistamisen vuoksi kumottaisiin myös tiedoksiantopäätöksen sisältöä ja antamista koskeva luvun 10 §.

16 luvun 11 §. Pykälän muutos koskisi kieliasun eräitä tarkistuksia.

16 luvun 13 §. Voimassa olevassa pykälässä oleva suullista käsittelyä koskeva säännös ehdotetaan poistettavaksi. Sen tilalle pykälän 1 momenttiin otettaisiin voimassa olevassa 20 §:n 3 momentissa oleva tarkastusta koskeva säännös. Koska asianosaisten suullinen kuuleminen saattaa eräissä tapauksissa olla tarpeen, ehdotetaan tätä koskeva säännös lisättäväksi 1 momentin loppuun. Suullinen kuuleminen voisi tapahtua tarkastuksen yhteydessä tai myös muulloin. Kuuleminen voisi tapahtua esimerkiksi tarkastuskokouksessa. Asianosaisten lausumat voitaisiin kirjata tarkastuskertomukseen.

Pykälän 2 momenttiin otettaisiin säännökset todistajien kuulemisesta. Eräissä tapauksissa, lähinnä hallintopakkoasioissa ja vanhoja vahinkoja koskevissa korvausasioissa, saattaisi kuitenkin joskus olla tarpeen kuulla todistajia valallisesti. Kuulemisen toimittaisi ympäristölupavirasto. Asianosainen voisi ehdottaa todistajien suullista kuulemista. Ainoastaan niille asianosaisille, joita todistajien kuuleminen koskee, olisi varattava tilaisuus olla läsnä todistajaa kuultaessa. Asianosaisilla olisi myös oikeus esittää kysymyksiä sekä lausua käsityksensä todistajan kertomuksen johdosta. Todistajan palkkion osalta noudatettaisiin hallintolainkäyttölain 49 §:ää soveltuvin osin.

16 luvun 13 a ja 13 b §. Koska ympäristölupavirastossa pidettävä suullinen käsittely ei enää olisi tuomioistuinmenettelyä, pykälät kumottaisiin.

16 luvun 14 §. Pykälä vastaisi pääosin voimassa olevaa 1 momenttia. Pykälää muutettaisiin siten, että se vastaisi ympäristölupavirastossa toimitettavaa suullista käsittelyä. Samasta syystä voimassa olevan 2 momentin säännös on tarpeeton.

16 luvun 16 ja 17 §. Koska ympäristölupavirastossa pidettävä suullinen käsittely ei enää olisi tuomioistuinmenettelyä, pykälät kumottaisiin.

16 luvun 19 §. Pykälää tarkistettaisiin poistamalla maininta kirjatusta kirjeestä. Ympäristölupavirasto voisi suorittaa lisäkuulemisen tarkoituksenmukaisimmalla tavalla. Asiassa sovellettaisiin muutoin tiedoksiannosta hallintoasioissa annettua lakia.

16 luvun 20 §. Pykälä vastaisi pääosin voimassa olevaa 1 momenttia. Viranomaisen nimeä koskevan muutoksen lisäksi säännöksestä poistettaisiin maininta välipäätöksestä, joka kuuluu tuomioistuinmenettelyyn. Ympäristölupavirasto ei voisi selvitystä vaatiessaan käyttää sakon uhkaa. Julkisen edun kannalta tarpeellinen selvitys voitaisiin kuitenkin tarvittaessa hankkia hakijan kustannuksella. Voimassa olevan pykälän 1 momentin viimeinen lause ja 2 momentti ovat tarpeettomia. Oikeudenkäymiskaaressa olevat asiakirjan esittämisvelvollisuutta koskevat säännökset eivät kuulu hallinnolliseen menettelyyn. Voimassa olevan 3 momentin säännös otettaisiin luvun 13 §:ään.

16 luvun 21 §. Pykälän 1 ja 2 momentti vastaisivat voimassa olevia säännöksiä ja niitä muutettaisiin viranomaisen nimen osalta. Pykälään lisättäisiin uusi 3 momentti, jonka mukaan ympäristölupaviraston on pyydettävä lupaharkinnan kannalta tarpeelliset lausunnot.

16 luvun 22 §. Hakemuksen peruuttamista koskevasta säännöksestä poistettaisiin viittaus suulliseen käsittelyyn. Pykälän viimeinen virke poistettaisiin tarpeettomana.

16 luvun 24 §. Voimassa oleva säännös säilyisi asiasisällöltään ennallaan. Vesilain mukainen lupa-asia voitaisiin siten jatkossakin käsitellä kaksivaiheisessa menettelyssä. Pykälään ehdotetaan lupaviranomaisen nimen muuttamisen lisäksi tehtäväksi kieliasua koskevia tarkistuksia. Pykälän 1 ja 2 momentti vastaisivat voimassa olevia säännöksiä.

Voimassa olevassa 3 momentissa on vakuuden asettamista koskeva säännös, jonka mukaan alueellisen ympäristökeskuksen tulee valvoa korvauksensaajatahon etuja, ellei vesioikeus erityisestä syystä toisin määrää. Alueellisella ympäristökeskuksella on vesitalousasioissa yleisen edun valvontatehtävien lisäksi muitakin tehtäviä. Se voi muun ohella olla vesioikeudellisen luvan haltijana tai toimia sellaisen hakijana. Tämän vuoksi 3 momenttia muutettaisiin siten, että lääninhallitus, jolle vakuus asetetaan, valvoisi myös korvauksensaajien etua.

Pykälän 4 momentti vastaisi pääosin voimassa olevaa 4 momenttia.

Voimassa olevan 5 momentin säännös soveltuu lähinnä tuomioistuinkäsittelyyn, minkä vuoksi se poistettaisiin.

16 luvun 25 §. Pykälässä on nykyisin vesioikeuden päätöksen antamista ja siitä tiedottamista koskevat säännökset. Koska ympäristölupavirasto olisi hallinnollinen viranomainen ja koska se tulisi käsittelemään myös ympäristönsuojelulain mukaisia asioita, on pykälän sisältöä tarpeen muuttaa. Voimassa olevassa 1 momentissa oleva tuomioistuinkäsittelyyn liittyvä säännös poistettaisiin. Sen tilalle otettaisiin muutettuna voimassa olevassa 2 momentissa oleva päätöksen antamista koskeva säännös. Ympäristölupaviraston kaikki hakemusasiassa antamat päätökset annettaisiin julkipanon jälkeen. Tämä vastaisi ehdotun ympäristönsuojelulain säännöksiä. Päätös annettaisiin ympäristölupaviraston ilmoitustaululle asetettavassa kuulutuksessa mainittuna päivänä. Päätöksen katsottaisiin tulleen asianosaisten tietoon samana ajankohtana. Päätös toimitettaisiin hakijalle ja sen jäljennös sitä pyytäneille asianosaisille sekä valvontaviranomaisille ja niille viranomaisille, joille asiasta on sen käsittelyn aikana annettu tieto.

Pykälän 2 momentin säännös päätöksestä tiedottamisesta vastaisi voimassa olevaa 4 momenttia tarkistettuna.

Voimassa olevan 3 momentin säännös ehdotetaan kumottavaksi, koska ympäristölupavirasto ei voisi pitää momentissa tarkoitettua tuomioistuinmaista suullista käsittelyä. Sen tilalle otettaisiin säännös hallintopakkoasiaa koskevan päätöksen tiedoksiantamisesta. Hallintopakkoasiassa päätös annettaisiin tiedoksi erityistiedoksiantona siten kuin tiedoksiannosta hallintoasioissa annetussa laissa säädetään. Tämä vastaisi voimassa olevan lain ja uhkasakkolain mukaista käytäntöä.

Voimassa olevan 4 momentin säännökset siirtyisivät 1 ja 2 momenttiin. Voimassa olevan 5 momentin säännös olisi tarpeeton.

16 luvun 27 §. Voimassa olevan pykälän mukaan hakemusasiassa vesioikeudessa asianosaiset saavat pitää kulunsa vahinkonaan. Tältä osin nykyinen käytäntö jatkuisi myös ympäristölupavirastossa. Viranomaisen nimeä koskevan muutoksen lisäksi pykälän 1 ja 3 momentin kieliasua muutettaisiin. Pykälän 3 momentissa todettaisiin kuitenkin lisäksi ympäristönsuojelulain 107 §:n 2 momentin mukaisesti, että ympäristölupavirasto päättää yleisestä oikeusavusta annetun lain 24 §:n mukaisesta korvausvelvollisuudesta velvoittaessaan vastapuolen suorittamaan toiselle osapuolelle asian käsittelystä aiheutuneet kulut.

16 luvun 29 §. Ympäristölupavirasto ei todistajan kuulemisen lisäksi pitäisi sellaisia istuntoja, joihin asianosaisilla olisi mahdollisuus päästä. Tämän vuoksi pykälä kumottaisiin tarpeettomana.

16 luvun 29 a §. Pykälä kumottaisiin tarpeettomana. Voimassa olevassa pykälässä mainituista menettelyä koskevista säännöksistä ne, joita tarvitaan ympäristölupavirastossa, ovat muussa lainsäädännössä, lähinnä hallintomenettelylaissa.

16 luvun 31 §. Pykälän 1 ja 2 momentti vastaisivat voimassa olevia säännöksiä tarkistettuna. Voimassa olevan 3 momentin suullista käsittelyä koskeva säännös poistettaisiin. Sen tilalle otettaisiin säännös, jonka mukaan lopputarkastusta koskevan päätöksen antamisessa noudatettaisiin soveltuvin osin luvun 25 §:n säännöksiä. Lopputarkastuksen osalta säännökset ovat voimassa olevassa laissa tältä osin puutteelliset.

16 luvun 32 §. Pykälän 1 momentti vastaisi voimassa olevan 1 momentin ensimmäistä lausetta, johon tehtäisiin eräitä kieliasua koskevia tarkistuksia.

Voimassa olevassa 2 momentissa on säännös, joka koskee menettelyä 12 luvun 19 §:ssä tarkoitetussa hakemusasiassa. Säännös siirrettäisiin mainittuun pykälään. Sen tilalle 2 momentiksi otettaisiin tarkistettuna voimassa olevan 1 momentin lopussa oleva lupamääräysten muuttamista koskevan asian käsittelyä koskeva säännös. Määräyksen muuttamista koskevan hakemuksen käsittelyssä noudatettaisiin pääsääntöisesti 16 luvun menettelysäännöksiä. Niistä voitaisiin kuitenkin asian laadun vuoksi poiketa.

Voimassa olevan 3 momentin säännös koskee hankkeen toteuttamista poikkeuksellisissa olosuhteissa. Säännös liittyy läheisesti 12 luvun 19 §:ssä tarkoitettuun tilanteeseen. Tämän vuoksi 3 momentin säännös siirrettäisiin 12 luvun 19 §:ään.

16 luvun 33 §:n edellä oleva väliotsikko ja luvun 33―37, 37 a, 38, 39, 39 a, 39 b, 40, 41, 41 a―41 f, 42 ja 42 a §. Väliotsikko ja pykälät kumottaisiin. Riita-asiat käsiteltäisiin käräjäoikeudessa. Niiden käsittelyssä noudatettaisiin oikeudenkäymiskaaren säännöksiä.

16 luvun 43 §:n edellä oleva väliotsikko ja luvun 43―48 §. Väliotsikko ja pykälät kumottaisiin. Rikosasiat käsiteltäisiin käräjäoikeudessa. Niiden käsittelyssä noudatettaisiin oikeudenkäymiskaaren säännöksiä.

16 luvun 49 §:n edellä oleva väliotsikko ja luvun 49 §. Väliotsikko ja pykälä kumottaisiin. Ympäristönsuojelulautakunnan päätöksestä ja ojitustoimituksessa tehdystä päätöksestä valitettaisiin Vaasan hallinto-oikeuteen. Valitusasian käsittelystä säädettäisiin 17 luvussa. Pykälässä olevat säännökset siirtyisivät kunnan ympäristönsuojeluviranomaisen päätöstä koskevan valituksen osalta 17 luvun 3 §:ään ja ojitustoimituspäätöstä koskevan valituksen osalta 17 luvun 4 ja 6 §:ään. Lain 21 luvun 7 §:n mukaista perustevalitusta koskeva säännös siirtyisi 17 luvun 5 §:ään.

16 luvun 50 §:n edellä oleva väliotsikko ja luvun 50 §. Väliotsikko ja pykälä kumottaisiin. Virka-apuasiat muutettaisiin nimeltään hallintopakkoasioiksi. Niitä koskevat säännökset olisivat 14 luvussa ja 21 luvussa. Pykälän 1 momentti siirtyisi 14 luvun 2 §:ään ja 2 momentti tarkistettuna 21 luvun 3 §:ään.

16 luvun 51 §:n edellä oleva väliotsikko ja luvun 51 §. Väliotsikko ja pykälä kumottaisiin tarpeettomana.

17 luku. Muutoksenhaku. Koska ympäristölupavirasto käsittelisi sekä vesilain että ympäristönsuojelulain mukaisia asioita, on muutoksenhakua koskevia vesilain säännöksiä tarpeen muuttaa siten, että ne olisivat mahdollisimman yhdenmukaiset ympäristönsuojelulain vastaavien säännösten kanssa. Vesilaissa nykyisin oleva valituslupajärjestelmä kumottaisiin. Valituslupajärjestelmän kumoamisen vuoksi päätöksen täytäntöönpanosta säädettäisiin erikseen. Osa voimassa olevan luvun säännöksistä on tarpeettomia. Voimassa olevan luvun väliotsikot muutettaisiin samoin kaikilta osin.

Kaikkiin tämän lain mukaisiin ympäristölupaviraston ja kunnan ympäristönsuojeluviranomaisen päätöksiin sekä ojitustoimituksessa annettuihin päätöksiin haettaisiin muutosta Vaasan hallinto-oikeudelta. Sen päätöksiin puolestaan haettaisiin muutosta korkeimmalta hallinto-oikeudelta. Lain 17 luku uudistettaisiin siten, että siihen koottaisiin kaikki muutoksenhakua koskevat säännökset.

17 luvun 1 §. Ehdotettu 1 momentti vastaisi voimassa olevaa 1 momenttia siten, että se soveltuu hallintoviranomaisen päätöstä koskevaan muutoksenhakuun. Muutosta ympäristölupaviraston päätökseen haettaisiin Vaasan hallinto-oikeudelta. Muutoksenhakuun sovellettaisiin hallintolainkäyttölakia. Säännöksessä todettaisiin lisäksi, että maksua koskevasta asiasta valitettaisiin samassa järjestyksessä kuin pääasiassa. Siten maksuun ei sovellettaisi valtion maksuperustelain mukaista oikaisuvaatimusmenettelyä. Valituskirjelmä liitteineen toimitettaisiin ympäristölupavirastolle kaksin kappalein. Valitusaika olisi 30 päivää päätöksen tiedoksisaannista. Valitusaika vastaisi hallintolainkäytössä yleisesti noudatettavaa valitusaikaa, ja se olisi yhtenevä ympäristönsuojelulain mukaisen valitusajan kanssa. Voimassa olevan 1 momentin loppuosan säännökset siirtyisivät luvun 12 §:ään.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin valitusoikeudesta, joka vastaisi ympäristönsuojelulain 97 §:ää. Valitusoikeus olisi sillä, jonka oikeutta tai etua asia saattaa koskea. Valitusoikeus olisi myös rekisteröidyllä yhdistyksellä tai säätiöllä, jonka tarkoituksena on ympäristön-, terveyden- tai luonnonsuojelun taikka asuinympäristön viihtyisyyden edistäminen ja jonka toiminta-alueelle hankkeen ympäristövaikutukset kohdistuvat. Valitusoikeus olisi myös hankkeen sijaintipaikan kunnanhallituksella ja valvontaviranomaisella sekä myös niiden kuntien kunnanhallituksilla ja valvontaviranomaisilla, joiden toimialueelle yrityksen pääasialliset vaikutukset kohdistuvat. Myös alueellisella ympäristökeskuksella olisi yleisenä vesilain mukaisena valvontaviranomaisena valitusoikeus samoin kuin niillä valtion viranomaisilla, jotka toimialallaan käyttävät asiassa asianosaisen puhevaltaa.

17 luvun 2 §. Pykälän 1 momentin mukaan ympäristölupaviraston olisi annettava tieto valituksesta vastineen antamista varten niille asianosaisille ja viranomaisille, joita valitus koskee. Tieto annettaisiin siten kuin tiedoksiannosta hallintoasioissa annetussa laissa säädetään. Ympäristölupavirasto voisi tarvittaessa antaa tiedon valituksesta myös kuuluttamalla. Ympäristölupaviraston olisi tietoa antaessaan samalla ilmoitettava valitusasiakirjojen nähtävilläolopaikka. Lisäksi olisi ilmoitettava, minne vastinekirjelmä on toimitettava sekä vastineen antamiselle varattu aika.

Pykälän 2 momentiksi otettaisiin voimassa olevan 3 momentin lopussa oleva säännös muutettuna. Ympäristölupaviraston olisi toimitettava valitusasiakirjat, saadut vastineet, lausuntonsa niistä ja muut asiakirjat Vaasan hallinto-oikeudelle.

17 luvun 3 §. Pykälässä säädettäisiin muutoksenhausta kunnan ympäristönsuojeluviranomaisen päätökseen. Pykälään otettaisiin tarkistettuna voimassa oleva 21 luvun 6 §:n 2 momentti. Mainitun momentin alkuosa otettaisiin pykälän 1 momentiksi. Kunnan ympäristönsuojeluviranomaisen päätösasiassa antamaan päätökseen haettaisiin muutosta Vaasan hallinto-oikeudelta. Valitusasian käsittelyssä noudatettaisiin hallintolainkäyttölakia. Myös maksusta valitettaisiin samassa järjestyksessä kuin pääasiassa. Siten maksuun ei sovellettaisi kuntalain mukaista oikaisuvaatimusmenettelyä. Valitusaika olisi 30 päivää päätöksen tiedoksisaannista. Ympäristönsuojelulaissa noudatettaisiin samaa valitusaikaa.

Pykälän 2 momentin mukaan valitusasiakirjat pidettäisiin kunnassa nähtävänä vähintään 30 päivän ajan valitusajan päättymisestä lukien. Valituksesta annettaisiin tieto asianosaisille siten kuin tiedoksiannosta hallintoasioissa säädetään. Tietoa annettaessa olisi samalla ilmoitettava asiakirjojen nähtävänäpitopaikka sekä se minne ja missä ajassa vastinekirjelmät on toimitettava.

Pykälän 3 momentin mukaan kunnan ympäristönsuojeluviranomainen toimittaisi valitusasiakirjat, saadut vastineet ja muut asiakirjat Vaasan hallinto-oikeudelle kun vastineen antamista varten varattu aika olisi päättynyt. Kunnan ympäristönsuojeluviran-omainen voisi lisäksi liittää asiakirjoihin lisäselvityksen ja myös oman lausuntonsa tehdyistä valituksista ja annetuista vastineista.

17 luvun 4 §. Pykälä koskisi muutoksenhakua ojitustoimituksen päätökseen. Pykälän 1 momentiksi otettaisiin tarkistettuna voimassa oleva 19 luvun 10 §. Ojitustoimituksen toimitusmiesten päätökseen haettaisiin muutosta Vaasan hallinto-oikeudelta. Valituksen käsittelyssä noudatettaisiin hallintolainkäyttölakia. Muutosta voisi hakea se, jonka oikeutta tai etua asia saattaa koskea, alueellinen ympäristökeskus sekä työvoima- ja elinkeinokeskus kalatalousviranomaisena. Valitusaika olisi 30 päivää. Valituskirjelmä toimitettaisiin liitteineen Vaasan hallinto-oikeudelle.

Pykälän 2 momentiksi otettaisiin tarkistettuna voimassa oleva 16 luvun 49 §:n 2 momentti. Vaasan hallinto-oikeuden olisi valitusasian käsittelyä varten tilattava ojitustoimituksessa kertyneet asiakirjat. Valituksesta olisi annettava tieto niille asianosaisille ja viranomaisille, joita valitus koskee, ellei se ole ilmeisen tarpeetonta.

Pykälän 3 momentiksi otettaisiin tarkistettuna voimassa olevan 16 luvun 49 §:n 1 momentin lopussa oleva säännös valituksen nähtävänä pitämisestä. Valitus pidettäisiin nähtävänä asianomaisessa kunnassa 30 päivän ajan, jolloin siihen voitaisiin kirjallisesti vastata.

17 luvun 5 §. Pykälään otettaisiin tarkistettuna voimassa olevan 16 luvun 49 §:n 1 momentin viimeisessä virkkeessä oleva perustevalitusta koskeva säännös. Lain 21 luvun 7 §:n mukainen perustevalitus tehtäisiin Vaasan hallinto-oikeudelle. Perustevalituksesta olisi muutoin voimassa mitä verojen ja maksujen perimistä ulosottotoimin koskevassa laissa säädetään.

17 luvun 6 §. Pykälään otettaisiin voimassa olevan 16 luvun 49 §:n 1 momentissa oleva säännös, jonka mukaan ojitustoimituksen osalta ei sovelleta hallintolainkäyttölain 74 §:n 1 momentin toisen virkkeen säännöstä.

17 luvun 7 §. Pykälä koskisi Vaasan hallinto-oikeuden päätöksen antamista. Pykälän 1 momentin mukaan Vaasan hallinto-oikeuden hakemusasiaa koskeva päätös annettaisiin julkipanon jälkeen, ja sen katsottaisiin tulleen asianosaisen tietoon silloin, kun se on annettu. Päätöksestä olisi lisäksi julkaistava ilmoitus yrityksen sijaintikunnan ilmoitustaululla ja sellaisen kunnan ilmoitustaululla, jonka alueelle yrityksen vaikutukset ulottuvat. Säännökset vastaisivat ympäristönsuojelulain 53 ja 54 §:ää.

Pykälän 2 momentin mukaan päätös toimitettaisiin valittajalle ja sen jäljennös sitä pyytäneelle asianosaiselle. Päätösjäljennös olisi lähetettävä myös ympäristölupavirastolle, alueelliselle ympäristökeskukselle, asianomaisten kuntien ympäristönsuojeluviranomaisille sekä niille viranomaisille, joille valituksesta on annettu tieto. Lisäksi jäljennös päätöksestä olisi toimitettava Suomen ympäristökeskukselle.

Pykälän 3 momentin mukaan Vaasan hallinto-oikeuden hallintopakkoasiaa koskeva päätös annettaisiin tiedoksi erityistiedoksiantona siten kuin tiedoksiantamisesta hallintoasioissa säädetään.

17 luvun 8 §. Pykälän 1 momentiksi otettaisiin säännös muutoksenhausta Vaasan hallinto-oikeuden päätökseen. Päätöksestä valitettaisiin korkeimmalle hallinto-oikeudelle siten kuin hallintolainkäyttölaissa säädetään.

Pykälän 2 momentiksi otettaisiin valituskirjelmän toimittamista koskeva säännös. Valituskirjelmä ja sen liitteet toimitettaisiin Vaasan hallinto-oikeudelle kaksin kappalein. Valitusaika olisi 30 päivää päätöksen tiedoksisaannista.

17 luvun 9 §. Pykälässä säädettäisiin toiminnan aloittamisesta valituksesta huolimatta. Voimassa olevan 21 luvun 6 §:n mukaan vesiylioikeuden päätös on täytäntöönpanokelpoinen. Valituslupajärjestelmän poistamisen vuoksi ratkaisu olisi täytäntöönpanokelpoinen vasta, kun korkein hallinto-oikeus on antanut päätöksensä mahdollisista valituksista. Lain 2 luvun 26 § koskee vain töiden aloittamista. Etenkin laajoissa hankkeissa varsinaisen toiminnan, esimerkiksi säännöstelyn aloittaminen voisi nykyiseen verrattuna viivästyä. Vaasan hallinto-oikeus voisi hakijan pyynnöstä määrätä päätöksessään, että toiminta voidaan valituksesta huolimatta joko kokonaan tai osaksi aloittaa. Edellytyksenä olisi, että lupapäätöstä noudatettaisiin ja että hakija asettaisi lääninhallitukselle vakuuden niiden vahinkojen, haittojen ja kustannusten korvaamiseksi, jotka päätöksen kumoaminen tai luvan ehtojen muuttaminen voisi aiheuttaa. Jos toiminta aloitettaisiin, lupapäätöstä olisi noudatettava myös korvausten osalta. Vakuutta määrättäessä otettaisiin huomioon mahdollinen 2 luvun 26 §:n nojalla asetettavaksi määrätty vakuus. Vakuuden arvon määräisi Vaasan hallinto-oikeus, vakuuslajin puolestaan lääninhallitus. Toiminnan aloittamista koskeva määräys voitaisiin antaa vain perustellusta syystä, ja sitä annettaessa olisi otettava huomioon hankkeen laatu ja sen vaikutukset. Edellytyksenä olisi lisäksi, ettei toiminnan aloittaminen tee muutoksenhakua hyödyttömäksi. Määräyksen antaminen soveltuisi erityisesti asioihin, joissa valitus koskee vain korvauksia. Korkein hallinto-oikeus voisi määrätä, että annettu määräys lakkaa olemasta voimassa.

17 luvun 10 §. Pykälään otettaisiin säännös asianosaisten kuulemisesta ja asiakirjojen nähtävänäpidosta silloin, kun Vaasan hallinto-oikeuden päätöksestä on valitettu. Vesitalousasiat koskevat niiden luonteesta johtuen yleensä laajaa asianosaispiiriä. Asianosaisten kuulemisessa ja asiakirjojen nähtävänäpidossa noudatettaisiin, mitä ympäristölupaviraston, kunnan ympäristönsuojeluviranomaisen sekä ojitustoimituksen toimitusmiesten päätöstä koskevasta valituksesta säädetään luvun 2―4 §:ssä.

17 luvun 11 §. Pykälän mukaan korkeimman hallinto-oikeuden olisi toimitettava vesitalousasiassa antamansa päätös valittajalle ja päätöksen jäljennös sitä pyytäneille asianosaisille. Jäljennös päätöksestä lähetettäisiin myös Vaasan hallinto-oikeudelle ja lisäksi niille viranomaisille, joille Vaasan hallinto-oikeuden päätösjäljennös on lähetetty.

17 luvun 12 §. Pykälään otettaisiin tarkistettuna voimassa olevan 17 luvun 1 §:n 1 momentin lopussa olevat säännökset.

17 luvun 13 §. Pykälään otettaisiin tarkistettuna voimassa oleva luvun 3 §:n 3 momentti. Hallintolainkäyttölain mukainen katselmus, jossa on koko ratkaisukokoonpano mukana, olisi jatkossakin varsinainen menettely asiaan tutustumiseksi.

18 luvun 1 §. Pykälä vastaisi pääosin voimassa olevaa pykälää. Pykälän 1 momenttia muutettaisiin viittaussäännöksen kumoamisen vuoksi.

Pykälän 2 ja 4 momenttia muutettaisiin vastaamaan voimassa olevaa lainsäädäntöä.

Pykälän 3 momentin sanamuotoa tarkistettaisiin.

18 luvun 3 §. Pykälän 1 momenttia tarkistettaisiin samalla tavoin kuin 16 luvun 7 a §:ää.

Pykälän 3 momentissa oleva sana "lausunto" muutettaisiin "mielipiteeksi", koska termi "lausunto" tarkoittaa hallintomenettelyssä yleensä viranomaiskannanottoja.

18 luvun 9 a §. Pykälän 2 momentista poistettaisiin sen ensimmäinen lause, joka liittyy puhevallan valvomiseen.

18 luvun 10 §. Pykälä vastaisi pääosin voimassa olevaa pykälää. Pykälän 1 momenttia muutettaisiin 16 luvun 6 §:ään tehtyä muutosta vastaavasti siten, että puhevallan menettämistä koskeva säännös poistettaisiin myös katselmustoimituksen osalta. Asiassa, jossa on pidetty katselmustoimitus, voisi asianosainen valittaa ympäristölupaviraston päätöksestä siitä huolimatta, ettei hän ole tehnyt muistutuksia, vaatimuksia tai huomautuksia katselmuskirjan johdosta.

Pykälän 2 momentissa oleva sana lausunto muutettaisiin luvun 3 §:n 3 momenttiin tehtyä muutosta vastaavasti mielipiteeksi.

Pykälän 4 momentin viimeinen, puhevaltaa koskeva virke kumottaisiin.

19 luvun 5 §. Pykälä vastaisi pääosin voimassa olevaa pykälää. Pykälän kieliasua tarkistettaisiin.

19 luvun 9 §. Pykälän 2 momenttia tarkistettaisiin. Toimitusmiesten olisi annettava päätös 30 päivän kuluessa loppukokouksesta tai toimituskokouksesta. Säännöstä muutettaisiin siten, että ympäristökeskus voisi myös pidentää päätöksen antamiselle varattua aikaa.

Ojitustoimituksen päätös annettaisiin julkipanon jälkeen. Päätökseen liitettäisiin valitusosoitus, ja sen katsottaisiin tulleen asianosaisten tietoon alueellisen ympäristökeskuksen ilmoitustaululle asetettavassa kuulutuksessa mainittuna päivänä. Päätöksestä olisi ilmoitettava tiedossa olevalla postiosoitteella niille, joita asia koskee. Päätös on annettava ojitustoimituksen hakijalle ja jäljennös siitä muulle jäljennöstä pyytäneelle asianosaiselle. Päätösjäljennös olisi myös lähetettävä kunnan ympäristönsuojeluviranomaiselle, alueelliselle ympäristökeskukselle ja työvoima- ja elinkeinokeskukselle.

19 luvun 10 §. Pykälä kumottaisiin. Säännös otettaisiin tarkistettuna 17 luvun 4 §:ään.

20 luvun 2 §. Pykälän 1 momentti vastaisi pääosin voimassa olevaa momenttia. Momentissa määritellään asiat, joissa kunnan ympäristönsuojeluviranomainen käyttää päätösvaltaa. Näitä kutsuttaisiin laissa päätösasioiksi.

Pykälän voimassa olevan 2 momentin mukaan kunnan ympäristönsuojeluviranomainen voi 10 luvun 3 §:n mukaisissa asioissa siirtää toimivaltaansa alaiselleen viranhaltijalle. Kuntien ympäristönsuojelun hallinnosta annettuun lakiin tehdyn muutoksen mukaan kunnanvaltuusto voi antaa kunnan ympäristönsuojeluviranomaiselle oikeuden siirtää toimivaltaansa edelleen alaiselleen viranhaltijalle, jollei laissa erikseen säädetä toisin. Vesilain mukaisissa asioissa on toimivallan siirto-oikeutta syytä rajoittaa. Koska 10 luvun 3 § kumottaisiin, momenttia muutettaisiin siten, että kunnan ympäristönsuojeluviranomainen voisi 1 luvun 31 §:n mukaisissa asioissa siirtää toimivaltaansa alaiselleen viranhaltijalle.

Pykälän 3 momentti vastaisi voimassa olevaa 3 momenttia. Momentin kieliasua tarkistettaisiin.

Pykälän 4 momentti vastaisi voimassa olevaa 4 momenttia. Momentissa oleva sana "alistaa" muutettaisiin sanaksi "siirtää". Kysymyksessä ei ole oikeudellisesti vakiintuneen käsitteistön mukaan päätöksen alistaminen vaan asian siirtäminen. Momentin lopussa oleva asioiden käsittelyä koskeva säännös poistettaisiin tarpeettomana.

Pykälän 5 momentiksi otettaisiin säännös, jonka mukaan 3 ja 4 momentissa tarkoitettuihin ratkaisuihin ei saisi erikseen hakea muutosta. Asiasta voitaisiin valittaa pääasian yhteydessä.

20 luvun 3 §. Pykälässä on säännökset kunnan ympäristönsuojeluviranomaisen valvontatehtävistä. Pykälä vastaisi pääosin voimassa olevaa pykälää. Voimassa olevassa 1 momentissa oleva esimerkinomainen luettelo ympäristönsuojeluviranomaisen valvontatehtävistä poistettaisiin tarpeettomana ja vanhentuneena. Valvontatehtävät määriteltäisiin yleisemmin pykälän johtolauseessa. Voimassa olevassa 2 momentissa oleva viittaus 21 luvun 2 §:ään on tarpeeton.

20 luvun 4 §. Pykälä kumottaisiin tarpeettomana.

20 luvun 5 §. Pykälä vastaisi pääosin voimassa olevaa pykälää. Pykälän 1 momenttia muutettaisiin luvun 2 §:n määritelmää vastaavaksi. Momentissa oleva viittaus 10 luvun 3 §:ssä tarkoitettuun hakemukseen poistettaisiin, koska asiasta säädettäisiin ympäristönsuojelulaissa. Jatkossa lähinnä vain 1 luvun 16 §:ssä tarkoitetut asiat olisivat sellaisia, että ne voivat koskea suurtakin asianosaispiiriä, joka ei ole täsmällisesti määriteltävissä. Momenttia muutettaisiin siten, että 1 luvun 16 §:ssä tarkoitetusta asiasta olisi ilmoitettava tiedossa olevalla postiosoitteella niille, joita asia saattaa koskea.

Pykälän 2 momentti vastaisi voimassa olevaa 2 momenttia ja 3 momentti voimassa olevaa 3 momenttia.

Pykälän 4 momentti poistettaisiin oikeustilan selventämiseksi. Sopimusten vahvistaminen ei yleensä kuulu hallintoviranomaisen toimivaltaan.

20 luvun 6 §. Pykälää tarkistettaisiin luvun 2 §:n määritelmää vastaavaksi. Pykälästä poistettaisiin viittaukset kumottaviin säännöksiin ja siihen lisättäisiin viittaus 1 luvun 16 §:ään samasta syystä kuin 20 luvun 5 §:ssä. Tällaiset vesistöstä otettavan veden määrän rajoittamista koskevat päätökset olisi tarpeen saattaa paikkakunnalla tietoon myös julkisella kuulutuksella. Voimassa olevan 2 momentin muutoksenhakua koskeva säännös siirtyisi tarkistettuna 17 luvun 3 §:ään.

20 luvun 8 §. Pykälän 2 momenttia muutettaisiin viittaussäännösten muuttumisen vuoksi. Momenttiin lisättäisiin viittaus luvun 7 §:ään. Mainitussa pykälässä säädetään kunnan ympäristönsuojeluviranomaisen toimivallasta eräissä päätösasioissa. Ympäristönsuojeluviranomainen voisi velvoittaa suorittamaan jonkin työn rikkomuksen tai laiminlyönnin oikaisemiseksi. Viranomainen voisi 21 luvussa tarkoitettujen toimenpiteiden lisäksi rikkomuksen havaitessaan ryhtyä asian laadun mukaan myös luvun 7 §:ssä tarkoitettuihin toimenpiteisiin.

Momentin lopussa on säännös, jonka mukaan kunnan ympäristönsuojeluviranomainen voi, jos laiminlyönti tai rikkomus vaatii erityistä selvitystä, ilmoittaa asiasta alueelliselle ympäristökeskukselle. Ympäristönsuojeluviranomainen on asiasta ilmoittaessaan jo havainnut mahdollisen rikkomuksen ja ryhtynyt osaltaan toimenpiteisiin. Säännös on tarpeen, jotta valvonta-asian käsittely jatkuisi ympäristökeskuksessa.

20 luvun 9 §. Pykälä kumottaisiin tarpeettomana. Viranomaisen asiakirjojen julkisuudesta ja velvollisuudesta antaa niistä tietoja säädetään erikseen.

20 luvun 10 §. Pykälä kumottaisiin ja sen säännös siirrettäisiin muutettuna 21 luvun 9 §:ään.

21 luvun 1 §. Pykälää tarkistettaisiin teknisesti. Viittaukset poistettaisiin tarpeettomana. Poliisin ja syyttäjän tehtävistä säädetään erikseen.

21 luvun 2 §. Pykälän 1 momentti muutettaisiin nykyistä käytäntöä vastaavaksi. Havaitessaan rikkomuksen valvontaviranomaisen olisi yleensä kehotettava sitä, joka rikkoo lakia tai sen nojalla annettua määräystä, lopettamaan tällaisen menettelyn. Jos kehotusta ei noudatettaisi, valvontaviranomaisen olisi ryhdyttävä asian laadun mukaan luvun 3 §:ssä tarkoitettuihin toimenpiteisiin. Jos rikkomus ei olisi vähäinen ja yleinen etu vaatisi syytteen nostamista, olisi valvontaviranomaisen ilmoitettava asiasta poliisille. Harkitessaan toimenpidettä valvontaviranomaisen olisi otettava huomioon, että käytetty keino on riittävä ja oikeassa suhteessa oikeudenvastaisen olotilan lopettamiseksi ja haitan poistamiseksi.

Pykälän 2 momentti vastaisi voimassa olevaa 2 momenttia siten, että siihen siirrettäisiin tarkistettuna voimassa olevan 3 momentin alkuosassa oleva säännös.

Voimassa olevan 3 momentin säännökset siirtyisivät 2 momenttiin ja uuteen 2 a §:ään.

21 luvun 2 a §. Lukuun lisättäisiin uusi 2 a §. Pykälän mukaan lain mukaista tehtävää suorittavan salassapitovelvollisuuteen sovellettaisiin viranomaisten toiminnan julkisuudesta annettua lakia. Tarkkailua koskevat tiedot eivät kuitenkaan olisi salassapidettäviä.

21 luvun 3 §. Pykälän 1 momentti vastaisi voimassa olevaa 1 momenttia tarkistettuna.

Pykälän 2 momentiksi otettaisiin muutettuna voimassa olevan 16 luvun 50 §:n 2 momentissa oleva säännös. Sana "virka-apuasia" korvattaisiin sanalla "hallintopakkoasia". Niiden käsittelyssä noudatettaisiin soveltuvin osin 16 luvun säännöksiä hakemusasioiden käsittelystä. Momenttiin siirrettäisiin lisäksi luvun 3 a §:n 1 momentti tarkistettuna. Kulujen korvaamisessa noudatettaisiin hallintolainkäyttölakia. Kulujen korvaamista koskeva säännös on jo voimassa olevassa laissa. Asianosaisten mahdollisuutta saada kuluistaan korvausta ei ole syytä heikentää.

Pykälän 3 momentiksi otettaisiin muutettuna voimassa olevassa 2 momentissa oleva säännös. Momentin ensimmäinen lause poistettaisiin tarpeettomana. Muutoksenhausta säädettäisiin 17 luvussa.

Voimassa olevan 4 momentin säännös siirrettäisiin luvun 3 a §:ään.

21 luvun 3 a §. Pykälään otettaisiin lain rakenteen selkiyttämiseksi voimassa olevan 3 §:n 4 momentissa oleva rakennelman kunnossapitovelvollisuuden laiminlyöntiä koskeva säännös, jota tarkistettaisiin viittaussäännöksen muuttumisen vuoksi.

Voimassa olevan 2 momentin säännös siirrettäisiin tarkistettuna uuteen 4 a §:ään.

21 luvun 3 b §. Lukuun lisättäisiin uusi 3 b §. Pykälän 1 momentiksi otettaisiin muutettuna voimassa olevan 3 §:n 3 momentin ensimmäisessä virkkeessä oleva säännös. Toimivaltainen viranomainen olisi lääninhallituksen tai poliisiviranomaisen sijasta alueellinen ympäristökeskus.

Pykälän 2 momentiksi otettaisiin muutettuna voimassa olevan 3 §:n 3 momentin lopussa oleva säännös. Pykälän 1 momentissa tarkoitettuun ympäristökeskuksen päätökseen voitaisiin hakea muutosta 17 luvun säännösten mukaisesti.

Pykälän 3 momentiksi otettaisiin ympäristökeskuksen päätöksen täytäntöönpanoa koskeva säännös. Pykälässä tarkoitetut asiat ovat luonteeltaan sellaisia, että niissä on yleensä tarpeen ryhtyä välittömiin toimenpiteisiin. Ympäristökeskus voisi määrätä, että päätös on pantava täytäntöön muutoksenhausta huolimatta. Vaasan hallinto-oikeus voisi antaa vastaavan määräyksen tai määrätä, että ympäristökeskuksen antama täytäntöönpanomääräys lakkaa olemasta voimassa.

21 luvun 4 §. Pykälän 2 momenttia muutettaisiin viittaussäännöksen muuttumisen vuoksi.

21 luvun 4 a §. Uudeksi 4 a §:ksi otettaisiin voimassa olevan 3 a §:n 2 momentissa oleva säännös tarkistettuna.

21 luvun 6 §. Pykälä vastaisi pääosin voimassa olevaa 1 momenttia. Voimassa olevassa pykälässä oleva maininta riita-asiassa annetusta tuomiosta ja sen täytäntöönpanosta poistettaisiin. Ympäristölupaviraston ja muiden lupaviranomaisten päätösten täytäntöönpanosta ei ole tarpeen erikseen säätää. Lupapäätöksen vastaisen tilanteen oikaisemiseen sovellettaisiin luvun 3 §:n mukaista hallintopakkomenettelyä. Siltä osin kuin olisi kysymys käyttö- tai lunastusoikeudesta tai 11 luvun säännösten perusteella määrätyistä korvauksista tai velvoitteista, sovellettaisiin kuitenkin täytäntöönpanon osalta lainvoimaisen tuomion täytäntöönpanosta voimassa olevia säännöksiä. Korvaukset olisivat siten ulosottokelpoisia. Ulosottoviranomainen voisi myös antaa virka-apua esimerkiksi tilanteessa, jolloin maanomistaja ei salli alueensa käyttämistä tarkoitukseen, johon luvan saajalle on myönnetty käyttöoikeus.

21 luvun 7 §. Pykälää tarkistettaisiin nykyistä lainsäädäntöä vastaavaksi. Maksuunpanoa koskevat perustevalitukset käsiteltäisiin Vaasan hallinto-oikeudessa siten kuin 17 luvun 5 §:ssä säädetään.

21 luvun 8 §. Pykälän 1 momentti vastaisi voimassa olevaa 1 momenttia tarkistettuna.

Voimassa olevan 2 momentin mukaan käyttöoikeutta tai käytön rajoitusta koskevaa ilmoitusta ei tarvitse tehdä, jos oikeus tai rajoitus kohdistuu vain vähäiseen osaan kiinteistöstä. Koska kiinteistöt, esimerkiksi valtion metsämaa, saattavat olla laajoja, voi voimassa oleva säännös johtaa tilanteeseen, jossa käyttöoikeus tai käytön rajoitus kohdistuu huomattavan suureen alueeseen ilman, että alue kuitenkaan olisi vähäistä suurempi osa kyseisestä kiinteistöstä. Pykälän 2 momenttia muutettaisiin siten, ettei ilmoitusvelvollisuus koskisi momentissa mainitun lisäksi muutakaan vähäistä käyttöoikeutta tai käytön rajoitusta. Ilmoitus olisi siten tehtävä edellä tarkoitetuissa tapauksissa, joissa käyttöoikeus tai käytön rajoitus ei olisi vähäinen.

Pykälän 3 momentti vastaisi voimassa olevaa 3 momenttia tarkistettuna.

Pykälän 4 momentin sanamuotoa tarkistettaisiin.

21 luvun 9 §. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin asian käsittelymaksuista. Tämän lain mukaisen asian käsittelystä voitaisiin periä maksu, jonka suuruutta määrättäessä noudatettaisiin, mitä valtion maksuperustelaissa tai sen nojalla annettavassa ympäristöministeriön asetuksessa säädetään. Kunnan ympäristönsuojeluviranomaisen päätöksestä perittävän maksun perusteista määrättäisiin kunnan hyväksymässä taksassa. Maksua ei perittäisi viranomaisen eikä haittaa kärsivän asianosaisen aloitteesta vireillepannun asian käsittelystä. Muiden vaatimuksesta vireillepannun asian käsittelystä voitaisiin periä maksu, jos vireillepanoa olisi pidettävä ilmeisen perusteettomana. Säännös vastaisi ympäristönsuojelulain 105 §:ää.

Pykälän 2 momentin mukaan tuomioistuimissa perittävistä maksuista säädettäisiin erikseen.

21 luvun 10 §. Pykälän 2 momentti kumottaisiin tarpeettomana.

21 luvun 11 §. Pykälä vastaisi pääosin voimassa olevaa pykälää. Pykälän 1 momenttia muutettaisiin nykyistä lainsäädäntöä vastaavaksi ja sen sanamuotoa tarkistettaisiin.

Pykälän 2 momentissa oleva viittaus kumottavaan vesilain 10 luvun 25 §:ään poistettaisiin.

Pykälän 3 momenttia tarkistettaisiin teknisesti.

21 luvun 12 §. Pykälän 1 momentti vastaisi pääosin voimassa olevaa 1 momenttia ja 2 momentti voimassa olevaa 2 momenttia.

21 luvun 13 §. Pykälän 1 momentti vastaisi pääosin voimassa olevaa 1 momenttia. Pykälän 2 momentti vastaisi voimassa olevaa 2 momenttia. Siitä poistettaisiin viittaussäännöksen.

1.4 Terveydensuojelulaki

3 §. Suhde eräisiin säädöksiin. Pykälästä poistettaisiin viittaukset ilmansuojelulakiin ja meluntorjuntalakiin ja korvattaisiin ne viittauksella ympäristönsuojelulakiin. Lisäksi pykälään tehtäisiin eräät lainsäädännön muuttamisesta johtuvat muutokset.

3 luku. Luvanvarainen toiminta. Luku kumottaisiin, koska terveydensuojelulaissa ei enää säänneltäisi toimintojen luvanvaraisuutta. Lukuun sisältyvät sijoituslupaa koskevat säännökset korvattaisiin ympäristönsuojelulain lupasäännöksillä, joiden nojalla terveyshaittojen ehkäisy voitaisiin ottaa toimintojen ennakkovalvonnassa huomioon.

13 §. Ilmoitusvelvollisuus. Pykälässä säädetään kunnan terveydensuojeluviranomaiselle tehtävistä ilmoituksista. Pykälän 4 momenttia muutettaisiin niin, että ympäristönsuojelulain mukainen ympäristölupa korvaisi pykälän 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetun työtilan tai terveydellisiltä vaikutuksiltaan siihen rinnastettavan toiminnan asuinalueelle sijoittamisesta tehtävän ilmoituksen. Muutos täsmentäisi terveydensuojelulain ja ympäristönsuojelulain soveltamisaloja ja ehkäisisi lakien mahdollista päällekkäisyyttä.

15 §. Ilmoituksen käsittely ja ilmoitusvelvolliselle annettavat määräykset. Pykälän 1 momenttia muutettaisiin niin, että siihen lisättäisiin viittaukset ympäristönsuojelulain 60 ja 64 §:ään. Ensiksi mainitussa pykälässä säädettäisiin kunnan terveydensuojeluviranomaiselle velvollisuus käsitellä tilapäistä melua tai tärinää aiheuttavaa toimintaa koskeva ilmoitus silloin, kun toiminnasta on tehtävä myös terveydensuojelulain 13 §:n mukainen ilmoitus. Jälkimmäinen pykälä koskisi ympäristönsuojelulain mukaisen ilmoituksen johdosta annettavia määräyksiä ja ilmoituksen käsittelyyn sovellettavia säännöksiä.

23 §. Viemäriin liittyminen. Pykälän 2 momenttia ehdotetaan muutettavaksi niin, että kunnan terveydensuojeluviranomaisen olisi myöntäessään vapautuksen yleiseen viemäriin liittymisvelvollisuudesta otettava terveydellisten seikkojen lisäksi huomioon ympäristön pilaantumisriski. Vastaavasti 3 momenttia muutettaisiin niin, että viranomainen voisi määrätä kiinteistön liitettäväksi yleiseen viemäriin terveydellisten syiden ohella myös, jos liittäminen olisi ympäristön suojelemiseksi tarpeen. Muutokset laajentaisivat terveydensuojelulain soveltamisalaa jonkin verran puhtaasta terveydensuojelusta ympäristönsuojelun suuntaan. Käytännössä muutos ei kuitenkaan merkitsisi nykyisen käytännön olennaista muuttumista.

51 §. Terveydensuojelua koskevat määräykset. Pykälän 1 momenttiin tehtäisiin ympäristönsuojelulaista johtuva muutos. Jos toiminta olisi ympäristönsuojelulain mukaan luvan- tai ilmoituksenvaraista, määräys terveyshaitan ehkäisemisestä annettaisiin ympäristönsuojelulain nojalla. Menettelyssä noudatettaisiin ympäristönsuojelulain hallintopakkoa ja seuraamuksia koskevia säännöksiä. Muutos olisi tarpeen päällekkäisyyden välttämiseksi ja valvontatoimivallan selkeyttämiseksi.

53 §. Uhkasakko sekä teettämis- ja keskeyttämisuhka. Pykälän 4 momentti kumottaisiin sijoituslupaa ja ympäristölupaa koskevan muutoksen vuoksi.

56 §. Muutoksenhaku. Pykälän 4 momentti kumottaisiin sijoituslupaa ja ympäristölupaa koskevan muutoksen vuoksi.

1.5 Laki eräistä naapuruussuhteista

17 §. Ympäristönsuojelulain säätämisestä seuraisi, että naapuruussuhdelain mukainen lupa tulisi osaksi ympäristölupajärjestelmää. Voimassa olevan naapuruussuhdelain mukainen haitankärsijöiden suoja säilyisi nykyisen tasoisena. Naapuruussuhdelaki on toisaalta suojannut myös haittaa aiheuttavaa toiminnanharjoittajaa toiminnan kieltämistä, haitan poistamista ja haittojen korvaamista koskevilta kanteilta. Myös tämä suoja säilyisi asiallisesti lain muutoksessa.

Pykälän 1 momentti vastaisi voimassa olevaa naapuruussuhdelain 17 §:n mukaista yleistä kieltoa aiheuttaa pysyvää kohtuutonta rasitusta naapureille tai lähistöllä oleville kiinteistöjen haltijoille. Pykälän sanamuotoja kuitenkin ajanmukaistettaisiin.

Velvollisuus estää kohtuuttoman rasituksen synty olisi sillä, joka käyttää kiinteistöä, rakennusta tai huoneistoa. Käytöllä tarkoitettaisiin aktiivista laitteiden käyttöä tai muuta kiinteistön käyttöä kuten kaivamista tai varastointia. Haitan kohteella ei tarkoitettaisi pelkästään kiinteistön rajanaapuria.

Säännöksessä lueteltaisiin voimassa olevan lain tapaan erilaiset immissiotyypit, joita aiheuttamalla voitaisiin saada aikaan kohtuuton rasitus. Luettelo ei olisi tyhjentävä ja sillä tarkoitettaisiin yleisesti aineen tai energian siirtymistä päästölähteestä haittakohteeseen. Immissiotyypit vastaisivat voimassa olevan pykälää ja sen tulkintakäytäntöä.

Pykälän 2 momentissa täsmennettäisiin rasituksen kohtuuttomuuden arviointiperusteita. Säännös vastaisi osin voimassa olevan pykälän 2 momenttia sekä ympäristövahinkolain 4 §:n 1 momentin haitan kärsijän sietovelvollisuutta. Lähtökohtana rasituksen arvioinnille olisivat paikalliset olosuhteet ja rasituksen muu tavanomaisuus. Esimerkiksi alueen kaavan mukainen käyttö tarkoittaisi, että toiminnasta aiheutuva rasitus on alueella tavanomaista. Lisäksi tulisi kuitenkin aina ottaa huomioon rasituksen voimakkuus ja sen kesto sekä muut vastaavat seikat.

Voimassa olevan säännöksen ehdotonta niin sanottua aikaprioriteettiperiaatetta ei sisältyisi ehdotettuun säännökseen. Kohtuuttomuutta arvioitaessa otettaisiin kuitenkin huomioon se, onko rasitusta aiheuttava toiminta alkanut ennen kuin haittaa kokeva on alkanut hallita kiinteistöä, rakennusta tai huoneistoa. Yleensä rasitusta ei voitaisi pitää kohtuuttomana, jos sen aiheuttaminen olisi aloitettu ennen kuin myöhemmin rasitetulle alueelle tulisi uusia haitankohteita. Aikaprioriteetin ehdoton soveltaminen voi johtaa kohtuuttomaan lopputulokseen tilanteissa, jolloin rasitus ilmenee epäsäännöllisesti, mutta kuitenkin riittävän voimakkaana ja pitkäaikaisena. Ehdotettu säännös vastaa ympäristövahinkolakia eikä periaatteen poistaminen ehdottomassa muodossa muuttaisi käytännössä olennaisesti nykyistä oikeustilaa.

18 §. Pykälässä säädettäisiin 17 §:n mukaisen yleisen immissiokiellon toteuttamisesta toimintaan kohdistuvalla kieltokanteella ja tähän liittyvästä vahingonkorvausjärjestelmästä.

Pykälän 1 momentin mukaan kohtuuttoman rasituksen poistamista voitaisiin vaatia kanteella käräjäoikeudessa. Jos rasituksen poistaminen ei olisi muutoin mahdollista, toiminta voitaisiin vaatia lopetettavaksi kokonaan. Lisäksi rasituksesta aiheutunut vahinko voitaisiin vaatia korvattavaksi.

Immissioista aiheutuvien vahinkojen korvaamisjärjestelmä vastaisi nykyistä lainsäädäntöä. Pykälässä todettaisiin, että ympäristövahinkojen korvaamiseen sovellettaisiin ympäristövahinkolakia eikä naapuruussuhdelakia. Ympäristövahinkolaki koskee ympäristövahinkoja, jotka aiheutuvat vastaavanlaisista immissioista kuin tämän lain 17 §:ssä säädetään, mutta vahinkojen tulee kuitenkin aiheutua ympäristössä. Ympäristövahinkolaki ei näin ollen koske esimerkiksi samassa rakennuksessa huoneistosta toiseen aiheutuvia immissioita. Tällaisista vahingoista voitaisiin vaatia korvausta naapuruussuhdelain nojalla kuten nykyisinkin.

Koska voimassa oleva pykälä koskee luvan tarvetta, pykälän 2 momentissa todettaisiin selventävästi, että 1 momentissa tarkoitetun toiminnan luvanvaraisuudesta säädetään ympäristönsuojelulaissa.

19 §. Pykälässä säädettäisiin rasituksen poistamista ja toiminnan kieltämistä koskevan kanteen käyttömahdollisuudesta. Säännös vastaisi tavoitteiltaan myös eräiltä osin voimassa olevan lain 21 §:ää. Voimassa olevan 19 §:n säännökset poistuisivat ehdotetun ympäristönsuojelulain lupajärjestelmän vuoksi.

Pykälän 1 momentin mukaan käräjäoikeus ei saisi määrätä rasitusta poistettavaksi, jos rasitus aiheutuu ympäristönsuojelulain mukaan luvanvaraisesta tai ilmoituksenvaraisesta toiminnasta. Tällaisen toiminnan immission poistamista koskeva vaatimus tulisi esittää ympäristönsuojelulain mukaisessa järjestyksessä. Asia käsiteltäisiin hallintopakkoasiana, lupaa tai ilmoitusta koskevana asiana siten kuin ympäristönsuojelulaissa säädetään eikä käräjäoikeudessa.

Pykälän 2 momentti koskisi muita kuin 1 momentissa tarkoitetuista toiminnoista aiheutuvia immissioita, jotka voivat aiheuttaa terveyshaittaa. Tällaiset tilanteet voisivat liittyä esimerkiksi asuinrakennukseen sijoitetun ravintolan toiminnasta aiheutuvaan melu- ja hajuhaittoihin asuinhuoneistoissa. Momentin mukaan käräjäoikeus ei saisi kanteen johdosta antaa ratkaisua rasituksen poistamisesta tai tuomita korvauksia maksettavaksi ennen kuin terveyshaitan poistamista koskeva vaatimus olisi käsitelty terveydensuojelulain mukaan.

Käytännössä monet immissiot voivat ai-heuttaa samalla terveydellistä haittaa. Haitan poistamista koskeva vaatimus voidaan tällöin myös tutkia terveydensuojelulain 27 tai 51 §:n mukaisina vaatimuksina tai terveydensuojelulain 13 §:n mukaisessa ilmoitusmenettelyssä.

Pykälän 2 momentin mukaisesti haittaa kärsivän olisi vaadittava kohtuuttomien haittojen poistamista ensisijassa terveydensuojeluviranomaisessa. Tällä vältettäisiin käräjäoikeuden ja terveydensuojeluviranomaisen päätösten mahdollinen ristiriita. Terveydensuojeluviranomaisessa esitetty vaatimus tarjoaa usein eri osapuolille myös yksinkertaisemman ja nopeamman keinon selvittää haitan poistamisen välttämättömyys kuin asian käsittely käräjäoikeudessa.

Terveydensuojeluviranomaisen toimivalta rajoittuisi kuitenkin vain terveyshaittojen poistamiseen. Eräissä tapauksissa haittaa voidaan edelleen pitää tasoltaan kohtuuttomana, vaikka siitä ei aiheutuisi terveyshaittaa. Tällainen haitta voitaisiin vaatia poistettavaksi edelleen kanteella käräjäoikeudessa.

Käräjäoikeus ei voisi 2 momentin mukaan myöskään tuomita korvauksia ennen terveydensuojeluviranomaisen ratkaisua. Tämä olisi perusteltua, koska käytännössä kanteessa immission kieltämistä koskeva vaatimus on pääasia ja korvausasia tähän liitännäinen.

20 §. Pykälässä säädettäisiin oikeuspaikasta sekä määräajasta, jonka kuluessa kanne on esitettävä. Pykälän 1 momentin mukaan kanne tulisi esittää vaihtoehtoisesti vastaajan kotipaikan käräjäoikeudessa tai siinä käräjäoikeudessa, jonka alueella rasitus on ilmennyt. Säännös vastaisi ympäristövahinkojen korvaamisesta annettua lakia.

Pykälän 2 momentin mukaan kanne tulisi esittää kolmen vuoden kuluttua siitä kun kohtuuton rasitus ilmeni. Säännös vastaisi voimassa olevan naapuruussuhdelain 23 §:n niin sanottua passiviteettiperiaatetta. Yleisesti on pidettävä kohtuullisena, että haittaa kokevan on vaadittava rasituksen poistamista kohtuullisessa ajassa. Rasituksen jatkuminen kolmen vuoden ajan tarkoittaa myös, että olosuhde on vakiintunut ja muuttunut siten tavanomaiseksi.

21―23, 23 a, 24 ja 25 §. Pykälät kumottaisiin tarpeettomina ympäristölupajärjestelmän uudistamisen vuoksi. Toiminnanharjoittajan suoja kieltokanteita vastaan olisi järjestetty 19 §:n nojalla. Lain suhteesta ympäristövahinkolakiin säädettäisiin 18 §:ssä.

1.6 Jätelaki

2 §. Soveltamisala. Pykälään tehtäisiin ympäristönsuojelulaista johtuvat muutokset. Koska ympäristönsuojelulaissa säädettäisiin maaperän suojelusta ja pilaantuneen maa-alueen puhdistamisesta, poistettaisiin näitä tarkoittavat maininnat 1 momentista.

Pykälän 2 momentin viittaussäännöksessä muutettaisiin viittaamalla voimassa olevaan merensuojelulakiin. Pykälän 3 momentissa oleva jätelain soveltamisalarajaus muutettaisiin viittaukseksi ympäristönsuojelulakiin. Säännöksen sanamuodon muutoksella ilmaistaisiin, että ympäristönsuojelulain lisäksi myös jätelaissa säädettäisiin jätteestä aiheutuvan ympäristön pilaantumisen ehkäisemisestä.

15 §. Jätteen luovuttaminen ja vastaanottajan velvollisuus. Pykälän 1 momentin jätteen luovuttamista koskevaa säännöstä on tarpeen muuttaa, koska jätelupasäännöstö korvattaisiin ympäristönsuojelulain ympäristölupasäännöksillä. Samalla jätelakia täydennettäisiin jätetiedostoon hyväksymistä koskevilla säännöksillä. Jätteen saisi luovuttaa vain jätetiedostoon hyväksytylle vastaanottajalle tai sille, jolla on oikeus ottaa vastaan jäte ympäristönsuojelulain nojalla. Oikeus voisi olla ympäristöluvan nojalla toimivalla jätteen laitos- tai ammattimaista hyödyntämistä tai käsittelyä harjoittavalla tai, jollei tällaista ympäristölupaa ympäristönsuojelulain 30 §:n 1 momentin nojalla tarvita, ympäristönsuojelun tietojärjestelmään merkityn toiminnan harjoittajalla. Jollei jätelakiin tai ympäristönsuojelulakiin perustuvaa hyväksyntää edellytettäisi, jätteen saisi luovuttaa myös sellaiselle vastaanottajalle, jolla olisi riittävät edellytykset huolehtia jätehuollon asianmukaisesta järjestämisestä. Vastaava säännös on myös nykyisessä laissa.

4 luku. Roskaantuminen ja maaperän saastuminen. Luvun otsikosta poistettaisiin maininta maaperän saastumisesta, koska siitä säädettäisiin ympäristönsuojelulaissa. Maaperän saastuttamiskieltoa ja saastuneen maa-alueen puhdistamista koskevat 22―26 § kumottaisiin. Lain 35 §:ää ja 39 §:n 2 momenttia olisi 22 ja 26 §:n kumoamisen johdosta muutettava sekä poistettava 52 §:n 1 momentista saastunutta aluetta koskeva maininta.

33 §. Kunnan jätemaksun suorittaminen ja palauttaminen. Pykälän 3 momenttia muutettaisiin vastaamaan voimassa olevaa viitekorkoa koskevaa lakia.

38 ja 42―44 ja 46―48 §. Kunnan ympäristölupaviranomaisen tehtäviä koskeva 38 §:n 2 momentti ja jätelupaa koskevat 42―44 ja 46―48 § kumottaisiin ympäristölupajärjestelmän uudistamisen seurauksena.

49 §. Toiminnan ilmoittaminen jätetiedostoon. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin niistä toiminnoista, joista olisi tehtävä ilmoitus alueelliselle ympäristökeskukselle jätetiedostoon merkitsemistä varten. Ongelmajätteen keräämistoiminnalta edellytetään voimassa olevan jätelain mukaan lupaa. Luvanvaraisuudesta ehdotetaan luovuttavaksi ja korvattavaksi lupa jätetiedostoon hyväksymistä varten tehtävällä ilmoituksella. Samalla ilmoitusmenettelyn luonne muutettaisiin kirjaamistoimesta hyväksymismenettelyksi ja säädettäisiin nykyistä yksityiskohtaisemmin jätetiedostoon hyväksymisen edellytyksistä ja hyväksymistä koskevasta päätöksestä. Sääntelyllä pyritään siihen, ettei ongelmajätteen keräämistoiminnan ennakkovalvonnan taso luvanvaraisuudesta luopumisen seurauksena laskisi. Jätetiedostoon merkitsemisilmoitusta ei enää edellytettäisi valtioneuvoston asetuksella luvanvaraisuudesta vapautetulta jätehuoltoalan toiminnalta, koska tällaisen ilmoituksen korvaisi ympäristönsuojelulaissa säädettävä ympäristönsuojelun tietojärjestelmään merkitseminen.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin, että ilmoitus olisi tehtävä nykyisen kuukauden sijasta vähintään 60 päivää ennen toiminnan aloittamista. Asetuksella säädettäisiin lisäksi toiminnan valvontaa varten tehtävistä ilmoituksista.

49 a §. Jätetiedostoon hyväksymisen edellytykset. Pykälässä määriteltäisiin jätetiedostoon hyväksymiselle tietyt toimintaa koskevat vähimmäisedellytykset, jotka olisivat tarpeen myös toiminnan valvomiseksi. Toiminta olisi hyväksyttävä jätetiedostoon, jos sitä harjoitetaan säännösten mukaisesti ja ammattitaitoisesti, laitteisto ja kalusto on teknisesti korkeatasoista toiminnan ympäristö- ja terveysriskit huomioon ottaen, sekä toiminnanharjoittaja on riittävän vakavarainen tai vaihtoehtoisesti pystyy asettamaan riittävän vakuuden asianmukaisten jätehuoltotoimenpiteiden varmistamiseksi.

50 §. Jätetiedostoon hyväksymisen yhteydessä annettavat määräykset. Pykälän mukaan alueellisen ympäristökeskuksen olisi aina tehtävä ilmoituksen johdosta päätös, jossa voitaisiin antaa tarpeellisia määräyksiä 49 a §:ssä säädettyjen edellytysten täyttämiseksi ja toiminnan valvomiseksi. Määräyksillä voitaisiin myös rajoittaa toimintaa jätteen laadun tai määrän perusteella. Pykälän otsikko muutettaisiin vastaamaan paremmin pykälän sisältöä.

50 a §. Jätteen kansainvälistä siirtoa tai jätetiedostoon hyväksymistä koskevan päätöksen muuttaminen ja peruuttaminen. Pykälän 1 momentti vastaisi kumottavaksi ehdotettavaa 47 §:ää siten muutettuna, että siinä säädettäisiin jätteen kansainvälistä siirtoa koskevan päätöksen muuttamisen ohella jätetiedostoon hyväksymistä koskevan päätöksen muuttamisesta aiemman jätelupapäätöksen muuttamisen sijasta. Säännöksen sanamuotoon tehtäisiin myös kielellisiä tarkistuksia.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin edellä mainittujen päätösten peruuttamisesta ja se vastaisi asialliselta sisällöltään kumottavaksi ehdotettavaa 48 §:ää.

51 §. Selvilläolo- ja kirjanpitovelvollisuus. Kirjanpitovelvollisuutta koskevaa pykälän 3 momenttia muutettaisiin niin, että velvollisuus koskisi jäteluvan haltijan sijasta ympäristöluvan haltijaa. Tarkoitus ei kuitenkaan olisi laajentaa jätteitä koskevaa kirjanpitovelvollisuutta kaikkiin ympäristöluvan haltijoihin, vaan kirjanpitovelvollisuus koskisi säännöksen alkuperäisen tarkoituksen mukaisesti lähinnä jätteen ammatti- tai laitosmaista hyödyntämistä tai käsittelyä koskevia toimintoja, joihin on haettava ympäristölupaa ympäristönsuojelulain 28 §:n 2 momentin 4 kohdan perusteella.

55 §. Poikkeukselliset tilanteet. Pykälä ehdotetaan kumottavaksi, koska vastaava säännös sisällytettäisiin ympäristönsuojelulakiin.

59 §. Asian vireille saattaminen. Pykälään tehtäisiin ympäristönsuojelulaista johtuvat muutokset. Sanamuoto muutettaisiin vastaamaan ympäristönsuojelulain vireillepanoa koskevan säännöksen sanamuotoa.

60, 67, 70 ja 72 §. Pykälistä poistettaisiin viittaukset maaperän saastumista, jätelupaa ja poikkeuksellisia tilanteita koskeviin säännöksiin, koska nämä säännökset kumottaisiin ja sääntely siirtyisi ympäristönsuojelulakiin. Lisäksi muutettaisiin 72 §:n otsikko vastaamaan pykälän muuttunutta sisältöä.

66 §. Muutoksenhaku. Muutoksenhakua koskevaa 66 §:ää täsmennettäisiin ja siitä poistettaisiin hallintopakon tehosteen asettamista koskeva valituskielto. Pykälään lisättäisiin valitusoikeutta koskeva säännös.

1.7 Merensuojelulaki

9, 10 ja 11 §. Pykäliä muutettaisiin viranomaisen nimen osalta.

1.8 Kalastuslaki

14, 24, 25, 27, 47, 123 ja 134 §. Pykäliä tarkistettaisiin viranomaisten nimien osalta. Mainituissa pykälissä tarkoitetut asiat soveltuisivat ympäristölupaviraston ratkaistaviksi. Lain 14 §:n 2 momentin mukainen asia saatettaisiin vireille ympäristölupavirastossa. Asia pantaisiin kuitenkin vireille hakemuksella.

1.9. Laki Neuvostoliiton kanssa Saimaan ja Vuoksen juoksutussäännöstä tehdyn sopimuksen eräiden määräysten hyväksymisestä sekä sopimuksen soveltamisesta

2 § ja 3 §. Pykäliä muutettaisiin viranomaisen nimen osalta. Toimivaltainen ympäristölupavirasto määrättäisiin valtioneuvoston päätöksellä.

1.10. Patoturvallisuuslaki

11 §. Pykälää muutettaisiin viittaussännösten muuttumisen vuoksi, minkä lisäksi siihen tehtäisiin eräitä kielellisiä tarkastuksia.

1.11 Kiinteistönmuodostamislaki

75 §. Pykälää muutettaisiin viranomaisen nimen osalta.

1.12. Laki yleisistä vesi- ja viemärilaitoksista

12 § ja 17 §. Lain 12 §:ssä olevat viittaukset kumottavaksi ehdotettaviin vesilain pykäliin muutettaisiin viittauksiksi ympäristösuojelulain vastaaviin säännöksiin. Lain 17 §:ssä oleva viittaus hallintopakkoon muutettaisiin niin, että siihen sovelletaan ympäristönsuojelulakia.

1.13 Maa-aineslaki

2 §. Poikkeukset soveltamisalaan. Pykälää muutettaisiin viranomaisen nimen osalta.

1.14 Maankäyttö- ja rakennuslaki

134 §. Rakennuslupahakemuksen käsittely. Pykälän 5 momenttia muutettaisiin siten, että siinä viitattaisiin ympäristölupamenettelylain mukaisen luvan sijasta ympäristönsuojelulain mukaiseen lupaan.

1.15 Kemikaalilaki

3 §. Suhde eräisiin säännöksiin. Pykälän 2 momentti muutettaisiin siten, että siinä viitattaisiin vesilain ja ilmansuojelulain sijasta ympäristönsuojelulakiin.

1.16 Maastoliikennelaki

30 §. Lupa kilpailuihin ja harjoituksiin. Pykälän 1 momentti muutettaisiin siten, että siinä viitattaisiin ympäristölupamenettelylain mukaisen luvan sijaista ympäristönsuojelulain mukaiseen lupaan.

31 §. Muutoksenhaku. Pykälää selvennettäisiin siten, että kunnan ympäristönsuojeluviranomaisen päätöksestä valitettaisiin hallintovalituksena hallintolainkäyttölain mukaan.

1.17 Vesiliikennelaki

21 §. Lupa kilpailuihin ja harjoituksiin. Pykälää muutettaisiin siten, että siinä viitattaisiin ympäristölupamenettelylain mukaisen luvan sijaista ympäristönsuojelulain mukaiseen lupaan.

22 §. Muutoksenhaku. Pykälää selvennettäisiin siten, että kaikista lain nojalla tehdyistä päätöksestä valitettaisiin hallintovalituksena hallintolainkäyttölain mukaan.

1.18 Ilmailulaki

44 §. Rakentamisluvan myöntäminen. Pykälän 1 momenttia muutettaisiin siten, että siinä viitattaisiin ympäristölupamenettelylain mukaisen luvan sijaista ympäristönsuojelulain mukaiseen lupaa.

1.19 Laki ympäristöhallinnosta

2 §. Ympäristöhallinnon organisaatio. Pykälän 1 momentissa todettaisiin, että ympäristölupavirastoista säädetään ympäristölupavirastoista annetussa laissa.

1.20. Laki kuntien ympäristönsuojelun hallinnosta

5 §. Kunnan ympäristönsuojeluviranomainen. Pykälän 1 momentin pääsäännön mukaan kunnan ympäristönsuojeluviranomaisena ei voi toimia kunnanhallitus. Alle 3000 asukkaan kunnissa tämä on kuitenkin pykälän 2 momentin poikkeussäännöksen nojalla ollut mahdollista. Käytännössä noin kymmenessä kunnassa kunnanhallitus on samalla ollut ympäristönsuojeluviranomainen. Ympäristönsuojelutehtäviä hoitavan toimielimen puolueettomuuden ja asiantuntemuksen varmistamiseksi ehdotetaan tästä poikkeusmahdollisuudesta luovuttavaksi. Koska ympäristönsuojelutehtävät voitaisiin 2 momentin toisen virkkeen nojalla hoitaa myös kuntien yhteistoimintana, takaisi tämä myös pienille kunnille riittävät mahdollisuudet järjestää ympäristönsuojelutehtäviensä hoitaminen tarkoituksenmukaisella tavalla.

6 §. Kunnan ympäristönsuojeluviranomaisen tehtävät. Pykälän 5 kohtaa ehdotetaan muutettavaksi siten, että kunnan ympäristönsuojeluviranomainen voisi antaa lausuntoja sekä tehdä esityksiä ja aloitteita kunnan muiden viranomaisten lisäksi myös valtion viranomaisille. Vastaavanlainen aloitteentekomahdollisuus on sisältynyt vesilain 20 luvun 4 §:ään, joka kumottaisiin tähän esitykseen sisältyvällä vesilain muutoksella. Ehdotetun ympäristönsuojelulain mukaan kunnan ympäristönsuojeluviranomainen käyttäisi myös ympäristönsuojelun yleisen edun puhevaltaa mainitun lain mukaisessa päätöksenteossa.

7 §. Toimivallan siirtäminen. Pykälän mukaan kunnanvaltuusto voisi antaa kunnan ympäristönsuojeluviranomaiselle oikeuden siirtää toimivaltaansa edelleen alaiselleen viranhaltijalle. Ehdotetun ympäristönsuojelulain 21 §:n 2 momentissa säädettäisiin myös toimivallan siirtämisestä viittaamalla tähän lakiin. Ympäristönsuojelulain mukaan kunnan ympäristönsuojeluviranomaiselle kuuluisi muun muassa lupien käsittelyyn ja toiminnan valvontaan liittyviä tehtäviä. Koska nämä tehtävät ovat vaativia ja asiantuntemusta edellyttäviä, olisi myös niitä hoitavalla viranhaltijalla oltava tehtävän edellyttämä pätevyys. Tätä tarkoittava säännös ehdotetaan lisättäväksi pykälän 2 momentiksi, jolloin nykyinen 2 momentti siirtyisi 3 momentiksi.

1.21. Hallinto-oikeuslaki

5 §. Jäsenten kelpoisuus. Hallinto-oikeuksien jäsenten kelpoisuudesta säädetään hallinto-oikeuslain 5 §:ssä. Jäsenten nimittämistä koskeva 6 § on tarkoitus kumota uudella tuomareiden nimittämistä koskevalla lailla, joka tulisi voimaan yhtä aikaan uuden perustuslain kanssa 1 päivänä maaliskuuta 2000. Samalla muutettaisiin 5 §:ää siten, että sen lainoppineiden jäsenten nimittämistä koskevassa ensimmäisessä momentissa viitattaisiin tuomareiden nimityslakiin. Koska tuomareiden nimittämistä koskevassa laissa säädettäisiin vain lainoppineiden tuomareiden kelpoisuusvaatimuksista, muussa lainsäädännössä voitaisiin edelleen säätää muiden tuomareiden kelpoisuusvaatimuksista. Pykälän 2 momentissa säädettäisiin Vaasan hallinto-oikeudessa toimivien muiden tuomarijäsenten kelpoisuusvaatimuksista.

Muun kuin lainoppineen hallinto-oikeustuomarin kelpoisuusvaatimusta ei määriteltäisi voimassa olevan vesilain 15 luvun 3 ja 15 §:n tapaan tutkintokohtaisesti. Tutkinnon tulisi kuitenkin olla tekniikan tai luonnontieteiden alalta. Nämä tutkintovaatimukset kattaisivat myös tarvittavan ympäristönsuojelun asiantuntemuksen.

Tutkinnon lisäksi muulta kuin lainoppineelta hallinto-oikeustuomarilta edellytettäisiin, että hän on perehtynyt sovellettavan lainsäädännön alaan kuuluviin tehtäviin. Perehtyneisyys olisi voitu saavuttaa myös muualla kuin hallinnossa tai lainkäytössä.

10 §. Esittelijät. Pykälän mukaan kaikkien hallinto-oikeudessa toimivien esittelijöiden kelpoisuusvaatimuksena olisi oikeustieteen kandidaatin tutkinto. Voimassa olevaan vesilain 15 luvun 5 §:ään ja 19 §:n 2 momenttiin sisältyvää esittelijän tuomarin viran kelpoisuusvaatimusta ei siten säilytettäisi Vaasan hallinto-oikeudessa toimivien esittelijöiden osalta. Vastaavaa säännöstä ehdotettiin jo hallituksen esityksessä (HE 114/1998 vp) hallinto-oikeuslaiksi ja siihen liittyväksi lainsäädännöksi. Ehdotusta jouduttiin tuolloin muuttamaan, koska ehdotusta ympäristönsuojelulainsäädännön ja vesilain muuttamisesta ei annettu samanaikaisesti.

12 §. Hallinto-oikeuden päätösvaltaisuus. Pykälän 2 momentin mukaan vesilain ja ympäristönsuojelulain mukaista asiaa käsitellessään hallinto-oikeus olisi päätösvaltainen nelijäsenisenä, jollei laissa säädetä erikseen suuremmasta jäsenmäärästä. Nelijäsenisessä kokoonpanossa olisi aina vähintään kaksi lainoppinutta jäsentä, joista toinen toimii koonpanon puheenjohtajana. Voimassa olevan vesilain 15 luvun 14 §:n 2 momentin ja vesiasetuksen 20 b §:n mukaan Vaasan hallinto-oikeus on vesiasioita käsitellessään päätösvaltainen kolmi-, neli-, viisi- tai kuusijäsenisenä sen mukaan kuin asetuksen 20 c §:ssä säädetään. Ehdotettu säännös vastaisi käytännössä useimmiten käytettyä nelijäsenistä kokoonpanoa. Nelijäsenistä kokoonpanoa suurempaa kokoonpanoa voidaan hallinto-oikeudessa käyttää, kun asia siirretään vahvennettuun istuntoon.

1.22 Laki Korkeimmasta hallinto-oikeudesta

2 a §. Pykälässä säädettäisiin korkeimman hallinto-oikeuden sivutoimisista asiantuntijajäsenistä. Jäsenten virkanimike olisi ympäristöasiantuntijaneuvos, joka kuvaisi nykyistä virkanimikettä paremmin tehtävän luonnetta.

Pykälän 1 momentin mukaan vesilain ja ympäristönsuojelulain mukaisten asioidenkäsittelyyn osallistuisi lainoppineiden jäsenten lisäksi kaksi sivutoimista ympäristöasiantuntijaneuvosta vastaavasti kuin nykyisin vesilain 17 luvun 10 §:n mukaan vesiasioiden käsittelyyn kaksi yli-insinöörineuvosta. Tarkempia määräyksiä asiantuntijajäsenistä voitaisiin antaa korkeimman hallinto-oikeuden työjärjestyksessä.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin sivutoimisten jäsenten nimittämisestä. Heidän toimikautensa olisi neljä vuotta ja heidät nimittäisi tasavallan presidentti. Momentti vastaisi keskeiseltä sisällöltään vesilain 17 luvun 10 §:ää. Sivutoimisten jäsenten toimikausi pitenisi kuitenkin kolmesta vuodesta neljään. Lisäksi säädettäisiin menettelystä sivutoimisen jäsenen paikan vapautuessa kesken toimikauden. Sääntely vastaisi alueellisten hallinto-oikeuksien sivutoimisia jäseniä koskevaa sääntelyä.

Pykälän 3 momentin mukaan vesilain ja ympäristönsuojelulain mukaisten asioiden käsittelyyn osallistuvien sivutoimisten asiantuntijajäsenten kelpoisuusvaatimus vastaisi näiden asiaryhmien käsittelyyn hallinto-oikeudessa osallistuvien kelpoisuusvaatimuksia. Säännöksessä olisi otettu huomioon, että ympäristönsuojelu- ja vesiasioiden ratkaiseminen myös korkeimmassa hallinto-oikeudessa edellyttää nykyistä monipuolisempaa ympäristöllistä asiantuntemusta.

Pykälän 4 momentissa viitattaisiin siihen, että korkeimmassa hallinto-oikeudessa osallistuu eräissä muissakin asiaryhmissä asian ratkaisemiseen peruskokoonpanon lisäksi sivutoimisia asiantuntijajäseniä. Näistä asiantuntijajäsenistä säädetään tarkemmin patentti- ja rekisterihallituksen valitusasioiden käsittelystä annetun lain (576/1992) 9 §:ssä.

8 §. Pykälästä poistettaisiin viittaus vesiasioihin valituslupajärjestelmän poistamisen vuoksi.

1.23 Valtion virkamieslaki

4 §. Pykälään lisättäisiin uusi 9 kohta, jonka mukaan ympäristölupaviraston johtajan ja ympäristöneuvoksen virat olisivat niin sanottuja erittelyvirkoja. Virkoja ei siten saisi perustaa, lakkauttaa eikä niiden nimeä muuttaa, ellei kutakin virkaa olisi valtion talousarviossa eritelty. Lainmuutoksen johdosta erittelyvirkojen määrä ei kasvaisi, koska vesioikeuksien jäsenten virat ovat valtion virkamieslain 4 §:n 5 kohdan nojalla tuomarinvirkoina samalla myös erittelyvirkoja.

Ympäristölupavirastojen viroista valtion virkamieslaissa tarkoitettuja erittelyvirkoja olisivat vain ympäristölupaviraston johtajan virat. Johtajan tehtävistä säädettäisiin tarkemmin ympäristölupavirastoista annettavassa laissa ja sen nojalla annettavassa asetuksessa ja kunkin viraston työjärjestyksessä. Johtajan vastuu toiminnan tuloksellisuudesta vastaisi tuomioistuimen päällikön vastuuta tuomioistuinyksikön tuloksellisuudesta. Johtajan pääasiallisena tehtävänä olisi tuomioistuinten päällikkötuomareiden tavoin osallistua ratkaisutoimintaan.

Kun otetaan huomioon perustettavien ympäristölupavirastojen kollegiaaliset ratkaisutehtävät ja niiden oikeudellinen laatu, olisi perusteltua pitää myös ympäristöneuvoksen virkoja erittelyvirkoina. Sen sijaan näihin virkoihin ei voitaisi soveltaa perustuslain tarkoittamaa tuomioistuimen virassapysymisoikeutta, koska kysymyksessä olisi hallintoviranomainen.

Tuomioistuimiksi organisoimattomissa lainkäyttöorgaaneissa tuomareiden virassapysymisoikeudesta on säädetty osaksi myös siksi, että lainkäyttöelin voidaan silloin rinnastaa tuomioistuimeen ja sillä on siten oikeus muun ohella pyytää EY-tuomioistuimelta ennakkoratkaisua perustamissopimuksen mukaisesti. Tällainen lainkäyttöelin on esimerkiksi maaseutuelinkeinojen valituslautakunta. Myös vakuutusoikeuden alaisessa muutoksenhakulautakuntajärjestelmässä sovelletaan lautakuntien jäsenten oikeuteen pysyä virassaan tuomarinviran haltijoita koskevaa sääntelyä.

Valtion virkamieslain nojalla ympäristölupaviraston johtajaan ja ympäristöneuvoksiin sovellettaisiin valtion virkamieslain mukaisia irtisanomisperusteita, lomauttamisperusteita ja viran siirtoa koskevia perusteita. Heihin sovellettaisiin myös lain mukaista kurinpitomenettelyä. Virkamies voidaan siirtää vain sellaiseen virkaan, jonka kelpoisuusvaatimukset hän täyttää ja jota voidaan pitää hänelle sopivana.

Erittelyviroiksi säätäminen merkitsisi samalla sitä, että ympäristölupaviraston johtajaan sovellettaisiin valtion virkamieslain 25 §:n mukaisten irtisanomisperusteiden lisäksi lain 26 §:ssä tarkoitettua irtisanomisperustetta, jonka mukaan virkamies voidaan irtisanoa, kun siihen on syytä. Sen sijaan ympäristöneuvoksiin viimeksi mainittua irtisanomisperustetta ei sovellettaisi. Koska johtajan ja ympäristöneuvosten tehtävät ovat lain soveltamiseen liittyviä ratkaisutehtäviä, ei ole perustetta siihen, että johtajaan sovellettaisiin laajempia irtisanomisperusteita kuin viraston muihin samaan ratkaisutoimintaan osallistuviin jäseniin. Tämän johdosta valtion virkamiesasetusta on tarkoitus samalla muuttaa siten, että ympäristölupaviraston johtajaan ei voida soveltaa lain 26 §:n mukaista irtisanomisperustetta. Mainittua irtisanomisperustetta ei sovelleta myöskään valtakunnansyyttäjään. Erittelyvirkana johtajaan sovellettaisiin sen sijaan valtion virkamieslain 8 a §:n mukaisia velvoitteita ilmoittaa sidonnaisuuksistaan.

1.24. Laki oikeudenkäynnin julkisuudesta

1 §. Soveltamisala. Pykälää muutettaisiin poistamalla siitä maininta vesioikeuksista.

1.25 Laki tuomioistuinten ja eräiden oikeushallintoviranomaisten suoritteista perittävistä maksuista

3 §. Oikeudenkäyntimaksu. Pykälästä poistetaan vesiylioikeuden ja vesioikeuden päätöksistä perittävät oikeudenkäyntimaksut.

5 §. Maksuvelvolliset. Pykälästä poistetaan maininta vesioikeudesta.

1.26 Laki maksuttomasta oikeudenkäynnistä

1 §. Pykälästä poistettaisiin maininta vesioikeudesta ja lääninoikeudet muutetaisiin hallinto-oikeuksiksi.

1.27 Laki rikoslain 48 luvun muuttamisesta

48 luvun 1, 3 ja 4 §. Pykäliin tehtäisiin säädösmuutoksista johtuvat korjaukset muuttamalla eräiden kumottavien säädösten nimien tilalle ympäristönsuojelulaki.

1.28. Laki ympäristönsuojelulainsäädännön voimaanpanosta

1 luku. Voimaantulevat ja kumottavat säädökset

1 §. Voimaantulo. Ympäristönsuojelulainsäädännön voimaanpanosta annettavalla lailla, jäljempänä voimaanpanolaki, säädettäisiin kaikkien tähän esitykseen kuuluvien säädösten voimaantulosta sekä voimaantulohetkellä vireillä olevien asioiden käsittelystä. Voimaanpanolailla on tarkoitus myös selkeyttää voimassa olevan lainsäädännön muuttamista uudeksi kokonaisuudeksi.

Säädökset on tarkoitus tulla voimaan 1 päivänä maaliskuuta 2000. Voimaanpanolaki on tarkoitus saattaa voimaan mahdollisimman pikaisesti lain hyväksymisen jälkeen. Käytännössä voimaanpanolain ja 1 §:n 1 momentissa mainittujen lakien voimaantulopäivän välinen ero olisi joitakin kuukausia, jona aikana ryhdyttäisiin toimiin muun muassa ympäristölupaviraston virkojen täyttämiseksi. Vesioikeuksien tulisi lisäksi päättää eräiden asioiden siirtämisestä joko uudelle ympäristölupavirastolle tai asianomaiselle käräjäoikeudelle.

Pykälän 2 momentin mukaan ennen 1 §:ssä tarkoitettujen säädösten voimaan tuloa voitaisiin ryhtyä niiden täytäntöönpanon edellyttämiin toimiin. Ympäristönsuojelulainsäädännön täytäntöönpano edellyttää henkilöstöjärjestelyitä, tietojärjestelmien yhteensovittamista, koulutusta ja tiedottamista.

2 §. Kumottavat säädökset. Voimaanpanolailla kumottaisiin kokonaan ilmansuojelulaki, meluntorjuntalaki sekä ympäristölupamenettelylaki. Näiden lakien nojalla annetut asetukset kumoutuisivat samalla, koska niiden antamiseen valtuuttavat säädökset kumottaisiin. Vesiensuojeluasetuksen kumoaminen mainittaisiin erikseen, koska vesilaki jäisi muutettuna voimaan.

2 luku. Aiemmin annettujen säädösten ja päätösten noudattaminen

3 §. Aiemmin annetut valtioneuvoston päätökset. Pykälän 1 momentin mukaan aiemmin annetut valtioneuvoston päätökset jäisivät voimaan kunnes ympäristönsuojelulain nojalla toisin säädettäisiin.

Ilmansuojelulain ja meluntorjuntalain nojalla on annettu useita valtioneuvoston päätöksiä, joista osa on määräyksiä ja osa ohjeita. Myös vesilain nojalla on annettu erityisesti EY:n ympäristölainsäädännön täytäntöönpanemiseksi useita valtioneuvoston päätöksiä.

Pykälän 1 momentissa tarkoitetut säädökset liittyvät ympäristön pilaantumisen ehkäisemiseen, ja niiden täytäntöönpanoon tarvittavat säännökset sisältyvät pääosin ympäristönsuojelulakiin ja -asetukseen. Tämän vuoksi 2 momentissa todettaisiin, että säädösten noudattamista valvotaan ympäristönsuojelulailla. Myös jätelain nojalla annettuja valtioneuvoston päätöksiä valvottaisiin ympäristönsuojelulailla, jos kysymys olisi ympäristöluvan varaisesta toiminnasta. Valvonnalla tarkoitettaisiin myös hallintopakon käyttöä.

4 §. Aikaisemmat päätökset. Pykälän 1 momentin mukaan pääsääntönä olisi, että ennen ympäristönsuojelulain voimaantuloa myönnettyä lupaa tai siihen rinnastettavaa päätöstä olisi edelleen noudatettava. Päätöksellä tarkoitettaisiin lähinnä ilmoitusmenettelyssä annettuja päätöksiä. Sen sijaan vesiensuojeluasetuksen mukaista lausuntoa ei pidettäisi pykälässä tarkoitettuna päätöksenä.

Terveydensuojelulailla kumotun terveydenhoitolain (469/1965) 26 §:n 2 momentin mukaan sijoituslupaa ei ole tarvinnut hakea toimintaan, joka on sijoitettu yksilöidyn ja riittävän tarkan asema- tai rakennuskaavan mukaisesti. Tällaiseen toimintaan ei ole myöskään edellytetty uutta ympäristölupaa terveydensuojelulain 62 §:n 2 momentin perusteella. Kaavaan perustuvaa sijoitusratkaisua pidettäisiin pykälän 1 momentin mukaan lupapäätökseen rinnastuvana.

Ympäristönsuojelulaissa säädettäisiin ilmoituksenvaraisiksi eräät toiminnot, jotka ovat ilmoituksenvaraisia jo nykyisten säännösten mukaan. Tällaisia säännöksiä ovat meluntorjuntalain 13 §, jätelain 43 ja 55 § sekä ilmansuojelulain 17 b §. Myös näiden säännösten nojalla tehtyjä ilmoituksia koskevia päätöksiä noudatettaisiin edelleen.

Pykälän 1 momentin tarkoittamana päätöksenä pidettäisiin myös vesilain 20 luvun 5 §:n 4 momentin mukaista kunnan ympäristönsuojeluviranomaisen pöytäkirjaan ottamaa asianosaisten tekemää sopimusta. Tällainen toimi on vastannut tavoitteiltaan tuomioistuimen tekemää sovinnon vahvistamista. Sovinnon ottaminen pöytäkirjaan on tarkoittanut sopimuksen täytäntöönpanokelpoiseksi tulemista. Uudistuksessa on tarkoitus poistaa sovintojen ottaminen pöytäkirjaan. Aikaisemman lainsäädännön mukaan pöytäkirjaan otetut sovinnot vastaisivat edelleen täytäntöönpanokelpoisia tuomioita. Muita säännöksessä tarkoitettuja päätöksiä olisivat myös ympäristöministeriön ilmansuojelulain 10 §:n 4 kohdan myöntämät poikkeukset sekä vesilain 10 luvun 26 §:n mukaiset määräajan pidentämiset. Säännökset kumottaisiin, mutta niitä vastaavat säännökset olisivat ympäristönsuojelulaissa. Kumottavaksi ehdotetun vesilain 1 luvun 21 §:n nojalla on annettu Säkylän Pyhäjärveä koskevia vesilain 1 luvun 19 §:ää ankarampia määräyksiä. Mainittu vesioikeuden päätös jäisi voimaan, mutta sen mukaan tulisi määräyksistä poikkeamiseen hakea ympäristönsuojelulain mukaista lupaa.

Uudistuksessa poistettaisiin vesiensuojelumaksua koskeva vesilain 10 luvun 27 §. Lupaan sisältyvää määräystä vesiensuojelumaksusta noudatettaisiin kuten muutakin päätöstä. Velvoite vesiensuojelumaksun suorittamiseen jatkuisi, kunnes toimintaa koskeva uusi lupa-asia olisi lainvoimaisesti ratkaistu tai toiminta lopetettu.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin, että myös aikaisemman lainsäädännön mukaista hallintopakkopäätöstä tai vesioikeuden virka-apupäätöstä olisi noudatettava, jos päätös koskisi ympäristönsuojelulain mukaan luvan- tai ilmoituksenvaraista toimintaa tai 3 §:ssä tarkoitetun valtioneuvoston päätöksen rikkomista. Tällaiset päätökset voivat sisältää erilaisia toimenpidevelvoitteita, jotka jäisivät sellaisenaan voimaan. Hallintopakkoa koskevan aikaisemman lainsäädännön mukaisen päätöksen sisältäessä päävelvoitteen ja uhan asettamisen laiminlyönnin varalle uhka voitaisiin tuomita ympäristönsuojelulain nojalla päävelvoitteen laiminlyönnin jälkeen. Myös juokseva uhkasakko voitaisiin tuomita alkuperäiseen asettamispäätökseen perustuen. Jos hallintopakko koskisi luvan hakemiseen velvoittamista, luvalla tarkoitettaisiin ympäristönsuojelulain mukaista lupaa. Ilmoitusvelvollisuuden täyttämiseen velvoittamista pidettäisiin velvoitteena tehdä ympäristönsuojelulain mukainen vastaava ilmoitus.

Pykälän 3 momentissa todettaisiin, että 1 ja 2 momentissa tarkoitettujen päätöksiin sovellettaisiin ympäristönsuojelulain voimaantulon jälkeen ympäristönsuojelulain 9 ja 13 lukua. Momentissa säädettäisiin lisäksi tilanteesta, jolloin aikaisempaa lakia soveltaen tehty päätös annettaisiin ympäristönsuojelulain voimaantulon jälkeen. Tällöin on kyse 3 luvussa tarkoitetusta tilanteesta, jolloin ennen ympäristönsuojelulain voimaantuloa vireille tulleesta asiasta tehdään päätös vasta ympäristönsuojelulain voimaantulon jälkeen. Säännöksen tavoite olisi, että ympäristönsuojelulakia voitaisiin soveltaa muutoin toimintaan heti siitä riippumatta, että lupa olisi myönnetty kumotun lainsäädännön nojalla.

Ympäristönsuojelulain 13 luvussa säädettäisiin lain ja sen nojalla annettujen asetusten sekä päätösten noudattamisen valvonnasta. Säännös tarkoittaisi mainitussa luvussa olevia toimivaltasäännöksiä, aineellisia säännöksiä sekä näihin liittyviä muutoksenhakusäännöksiä.

Ympäristönsuojelulain 9 luvussa säädettäisiin luvan voimassa oloon liittyvistä erityisistä tilanteista. Lain 56 §:n mukaan lupaa ankarampampia asetuksia tulisi noudattaa luvasta huolimatta, 57 §:n nojalla viranomainen voi päättää, että lupa raukeaa, 58 §:n nojalla voidaan muuttaa luvan määräyksiä ja 59 §:n nojalla lupa voidaan peruuttaa. Koska toiminta on voitu keskeyttää jo ennen ympäristönsuojelulain voimaantuloa, momentissa säädettäisiin, että toiminnan keskeytymisaika katsottaisiin kuitenkin alkaneeksi vasta ympäristönsuojelulain voimaan tulosta lukien. Säännös on perusteltu, koska aiemmassa lainsäädännössä ei ole ollut terveydensuojelu- ja vesilakia lukuunottamatta säännöksiä luvan raukeamisesta tällaisessa tilanteessa.

Momentin viimeisen virkkeen mukaan terveydensuojelulain tai vesilain nojalla myönnetyn luvan raukeamista koskisivat aikaisemmin voimaa olleet säännökset. Vesilain 10 luvun 32 §:n mukaan lupa raukeaa neljän vuoden kuluttua päätöksen lainvoimaiseksi tulosta, jos toimintaan ei ole ryhdytty tuossa ajassa. Terveydensuojelulain 10 §:n 4 momentin nojalla lupa raukeaa viidessä vuodessa. Kummankin mainitun lain nojalla viranomainen on voinut myöntää luvan voimassaololle jatkoaikaa. Ympäristönsuojelulaissa ei olisi tällaista mahdollisuutta, eikä jatkoaikaa voitaisi myöntää myöskään aikaisempaa lainsäädäntöä soveltamalla, koska aikaisemman lainsäädännön soveltaminen rajoitettaisiin vain luvan raukeamiseen. Siirtymävaiheessa ei voida pitää tarkoituksenmukaisena säilyttää mahdollisuutta voimassaoloajan jatkamiseen. Jos luvan voimassaoloa olisi jatkettu vesilain tai terveydensuojelulain nojalla ennen 1 §:ssä säädettyjen lakien voimaantuloa, noudatettaisiin tuota päätöstä.

3 luku. Olemassa olevat toiminnat

5 §. Velvollisuus hakea ympäristölupaa. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin velvollisuudesta hakea ympäristölupaa eräisiin vanhan luvan nojalla harjoitettuihin toimintoihin. Säännös koskisi vain osaa ympäristönsuojelulain mukaan luvanvaraisista toiminnoista. Tällaisia toimintoja olisivat ensinnäkin IPPC-direktiivin liitteessä mainitut toiminnat, jotka on aloitettu ennen direktiivin velvoitteiden voimaantuloa. Direktiivin 5 artiklan mukaan viranomaisten tulee valvoa, että toimintaa harjoitetaan direktiivin vaatimusten mukaisesti kahdeksan vuoden kuluessa direktiivin voimaantulosta lukien eli 30 päivään lokakuuta 2007 mennessä. Direktiivi edellyttää, että luvat on tarkistettava direktiivin vaatimusten mukaisiksi. Tarkistaminen on selkeintä ja tarkoituksenmukaisinta toteuttaa säätämällä velvollisuus hakea uusi lupa toiminnalle. IPPC-direktiivin edellyttämät luvanhakuvelvolliset toiminnot lueteltaisiin ympäristönsuojelulain nojalla annettavalla asetuksella. Tällaisia toimintoja on arvioitu olevan noin 500.

Voimassa oleva ilmansuojeluasetuksen muuttamisesta annetun asetuksen (306/1996) voimaantulosäännös edellyttää, että asetuksen 7 ja 7 a §:ssä tarkoitettuihin toimintoihin, joilla ei ole ilmalupaa, tulee hakea lupaa 31 päivään joulukuuta 2000 ja 31 päivään joulukuuta 2002 mennessä. Osa näistä toiminnoista on IPPC-direktiivin tarkoittamia. Koska ilmansuojelulaki kumottaisiin uudistuksen yhteydessä, on tarpeen, että ilmalupaa edellyttäviin toimintoihin haettaisiin ympäristönsuojelulain mukaista lupaa. Myös nämä toiminnot lueteltaisiin ympäristönsuojelulain nojalla annettavassa asetuksessa.

Momentin mukaan lupaa olisi haettava asetuksella tarkemmin säädetään ajankohtaan mennessä. Asetuksessa luvanhakuvelvolliset toiminnot voitaisiin jakaa kahteen ryhmään. Tällä varmistettaisiin lupahakemusten sujuva käsittely. Ensimmäiseen ryhmään kuuluvien laitosten olisi haettava ympäristölupaa esimerkiksi 31 päivänä joulukuuta 2001 mennessä ja toiseen ryhmään kuuluvien esimerkiksi 31 päivänä joulukuuta 2004 mennessä. Määräaikaa säädettäessä on otettava huomioon luvan käsittelyaika sekä mahdollinen muutoksenhaku, jotta toiminta olisi IPPC-direktiivin 5 artiklan mukaista 30 päivään lokakuuta 2007 mennessä. Ensimmäiseen ryhmään kuuluvien toimintojen tuotannollinen ja tekninen luonne mahdollistaisi niiden muuttamisen ilman suuria investointeja. Toiseen ryhmään kuuluvat toiminnot tarvitsisivat enemmän sopeutumisaikaa.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin velvollisuudesta hakea ympäristölupaa ennen ympäristönsuojelulain voimaantuloa luvan saaneeseen toimintaan, jos toimintaa muutettaisiin olennaisesti tai lupaa olisi tarkistettava lupamääräyksen mukaisesti. Pääsääntönä olisi, ettei lupaa tarvita ennen kuin toimintaa olennaisesti muutettaisiin. Tällä pyritään antamaan ennen ympäristönsuojelulain voimaantuloa aloitetuille toiminnoille riittävästi aikaa varautua uuden lainsäädännön vaatimuksiin.

Momentti koskisi kaikkia ympäristönsuojelulain mukaan luvanvaraisia toimintoja, joilla on jokin aikaisemman lainsäädännön edellyttämä viranomaisen hyväksyntä. Jos toimintaa muutetaan olennaisesti, tulisi koko toimintaan hakea uutta ympäristölupaa. Lupaharkinta kohdistuisi toimintaan siten muutosta laajemmalti. Uutta lupaa koko toimintaan olisi haettava myös silloin, kun vanhaan lainsäädäntöön perustuvassa luvassa on määrätty luvan tarkistamisesta määräajassa. Lupapäätöksessä määrätyn ajan kuluessa tulisi esittää ympäristönsuojelulain mukainen lupahakemus koko toimintaan. Säännöksen tarkoituksena on estää monimutkaiset tilanteet, joissa toimintaa sääntelisivät useat eri aikoina annetut toisiaan korvaavat lupapäätökset. On tarkoituksenmukaista ja usein myös taloudellisesti edullisinta saattaa toiminta uuden lainsäädännön mukaiseksi mahdollisimman pian uuden lainsäädännön tultua voimaan.

Pykälän 3 momentin mukaan lupa-asian käsittelisi 1 ja 2 momentissa tarkoitetuissa tapauksissa se viranomainen, joka olisi toimivaltainen käsittelemään ympäristönsuojelulain nojalla vastaavan uuden toiminnan ympäristöluvan. Lupa-asian vireilläolosta huolimatta toimintaa voitaisiin jatkaa, kunnes asiasta on annettu lainvoimainen ratkaisu.

6 §. Ilmoitus alueelliselle ympäristökeskukselle. Pykälässä säädettäisiin muista kuin 5 §:ssä tarkoitetuista ympäristönsuojelulain mukaan luvanvaraisista toiminnoista. Edellä 4 §:n pääsäännön mukaisesti aiemman lainsäädännön nojalla myönnettyjä pilaantumisen ehkäisemistä koskevia lupia noudatettaisiin ympäristönsuojelulain voimaantulosta huolimatta. Tällaiseen toimintaan ei tarvitsisi hakea uutta ympäristölupaa, jos toiminta jatkuisi samanlaisena kuin ennenkin.

Suomessa arvioidaan olevan noin 25 000 ― 30 000 toimintaa, joilla on jonkinlainen ympäristölupa tai siihen verrattava lupa tai muu hyväksyntä taikka joiden toimintaa ohjaa vesiensuojeluasetuksen mukainen lausunto. Osa luvista ja lausunnoista on lähes 30 vuotta vanhoja, eikä näistä luvista ole tarkkoja tietoja. Tämän vuoksi 6 §:ssä säädettäisiin velvollisuus tehdä tällaisesta toiminnasta ilmoitus alueelliselle ympäristökeskukselle, jos toiminta on ympäristönsuojelulain nojalla luvanvaraista. Käytännössä ilmoitus tehtäisiin 4 §:n 1 momentissa tarkoitetuista aiemmin luvan saaneista toiminnoista sekä sellaisista toiminnoista, joista on annettu vesiensuojeluasetuksen mukainen lausunto. Ilmoitusvelvollisuuden avulla tällaisten toimintojen valvonta tehostuisi.

Ilmoitusvelvollisuus koskisi myös sellaisia toimintoja, joihin ei ole tullut hakea lupaa aikaisemman lainsäädännön mukaan, mutta jotka säädettäisiin luvanvaraisiksi ympäristönsuojelulain nojalla. Tällaisia toimintoja ovat erityisesti eräät vesiensuojeluasetuksen mukaiset toiminnot, joihin ei ole tarvittu vesioikeuden lupaa. Lupaa ei myöskään aina ole karjasuojilla, lentopaikoilla tai ampumaradoilla, joiden toiminta on aloitettu ennen terveydenhoitolain voimaantuloa, eikä toimintaan ole tarvinnut hakea lupaa terveydenhoitolain 90 §:n vuoksi. Toiminta on voitu myös eräissä tapauksissa keskeyttää ja aloittaa saman toiminnanharjoittajan toimesta uudelleen. Ilmoitusvelvollisuus antaisi mahdollisuuden arvioida myös näiden toimintojen ympäristönsuojelun tasoa.

Ilmoitus tulisi tehdä vuoden kuluessa ympäristönsuojelulain voimaantulosta. Asetuksella voitaisiin säätää eräiden toimintojen osalta tästä pidemmästä ajasta. Tällaisia toimintoja voisivat olla esimerkiksi puolustusvoimien luvanvaraiset toiminnat. Puolustusvoimien hallinnassa on kymmeniä ampumaratoja, joilla ei ole ympäristölupia ja joiden melua ja muuta ympäristönsuojelua koskevat selvitykset ovat lainsäädännön voimaantullessa kesken. Nämä selvitykset on tarkoituksenmukaista saattaa valmiiksi ennen ilmoituksen tekemistä.

Ilmoituksen sisällöstä säädettäisiin tarkemmin asetuksella. Ilmoitusvelvollisuudesta tiedotettaisiin lain täytäntöönpanon yhteydessä. Alueellinen ympäristökeskus merkitsisi ympäristönsuojelun tietojärjestelmään valvonnan kannalta tarpeelliset tiedot ja lähettäisi asianomaiselle kunnan viranomaiselle tiedon niistä toiminnoista, joiden lupa-asian käsittelisi kunnan ympäristönsuojeluviranomainen. Ilmoitusvelvollisuuden laiminlyöntiin sovellettaisiin ympäristönsuojelulain hallintopakkoa ja seuraamuksia koskevia säännöksiä.

7 §. Ympäristöluvan hakemiseen velvoittaminen. Pykälässä säädettäisiin siitä, milloin valvontaviranomainen voisi velvoittaa hakemaan ympäristölupaa 6 §:ssä tarkoitettuun toimintaan. Monien keskeisten ympäristönsuojelusäädösten muuttamisen yhteydessä on säädetty luvan hakemisesta uuden lain mukaisesti, vaikka toimintaan on ollut edeltävän lain mukainen lupa tai vastaava päätös. Tällaisia järjestelyjä on säädetty esimerkiksi jätelain sekä ilmansuojelulain muutoksen voimaantulon yhteydessä. Myös vesilain 10 luvun 28 §:ssä on säädetty, että vesilain voimaantulon jälkeen aiemmin aloitettuihin toimintoihin tuli hakea lupaa. Valvonnalliset syyt ja toiminnanharjoittajien yhdenvertainen kohtelu puoltavat, että vanhojen toimintojen lupia voidaan tarvittaessa tarkistaa vastaamaan uuden ympäristönsuojelulain vaatimuksia.

Pykälässä tarkoitettaisiin sellaista toimintaa, jota on aiemman lainsäädännön nojalla harjoitettu laillisesti. Jos toiminnan harjoittamiseen puuttuisi esimerkiksi jokin siltä edellytettävä lupa ja toiminta olisi myös ympäristönsuojelulain mukaan luvanvaraista, tulisi siihen hakea ympäristölupaa ilman valvontaviranomaisen kehotustakin.

Luvan hakemiseen velvoittaminen edellyttäisi, että toiminta ja sitä koskevat määräykset eivät vastaa olennaisilta vaatimuksiltaan uutta ympäristönsuojelulakia. Vähäinen poikkeaminen vastaavasta uuden lain mukaan myönnettävästä vastaavan toiminnan luvasta ei siten synnyttäisi luvan tarvetta. Arvioitaessa luvantarvetta tulisi ottaa erityisesti huomioon toiminnan luonne ja sen ympäristövaikutukset sekä toiminnan vaikutusalueen vakiintunut maankäyttö. Säännöksen tavoitteena olisi, ettei lupamenettelyä tulisi käynnistää itsetarkoituksellisesti, vaan ainoastaan silloin, kuin tähän on olemassa todellisia ympäristönsuojelullisia syitä.

Luvan tarpeen arvioinnissa tulisi ottaa huomioon erilaisten toimintojen erityispiirteet sekä se, miten vastaavia toimintoja säänneltäisiin yleensä ympäristönsuojelulain mukaan. Arvioitaessa luvan tarvetta otettaisiin huomioon toiminnan tekninen taso ja tähän liittyvät erityiset näkökohdat samaan tapaan kuin arvioitaessa ympäristönsuojelulain nojalla lupamääräysten riittävyyttä. Tällöin ei vanhalta toiminnalta voitaisi useinkaan edellyttää täysin samaa tasoa kuin uudelta toiminnalta. Luvan tarpeen arvioinnissa tulisi myös ottaa huomioon toiminnan ympäristövaikutukset. Jos ympäristövaikutukset olisivat tunnettuja ja niiden hallinta vastaa uuden lain tasoisia vaatimuksia, tarvetta luvalle ei olisi. Lisäksi tulisi ottaa huomioon vaikutusalueen vakiintunut maankäyttömuoto. Jos toimintaa on harjoitettu pitkään, eikä vaikutusalueella ole tapahtunut olennaisia muutoksia maankäyttömuodoissa, ei lupa olisi yleensä tarpeen, vaikka uuden toiminnan ympäristöluvassa ei vastaavaa haittaa mahdollisesti voitaisi sallia. Esimerkiksi vuosikymmeniä käytössä olleeseen lentoasemaan ei tarvitsisi hakea uutta lupaa, jos toiminnan ympäristövaikutukset tunnettaisiin, toiminnasta ei aiheutuisi melun lisäksi muita merkittäviä ympäristövaikutuksia, meluhaitta olisi vakiintunut ottaen huomioon vaikutusalueen maankäyttö ja lentoaseman vaikutukset olisi otettu huomioon alueiden kaavoituksessa.

Lupa voisi olla yleensä tarpeen, jos toiminnalta puuttuvat keskeiset päästömääräykset tai jos toimintaa kuvaavat perustiedot ovat puutteellisia keskeisten ympäristöhaittojen osalta ja ympäristön pilaantumista voidaan arvioida aiheutuvan tai toimintaan liittyy suuri riski pilaantumisesta. Jos toimintaan on myönnetty lupa juuri ennen ympäristönsuojelulain voimaantuloa, toiminnan ympäristönsuojelun tason voidaan yleensä arvioida olevan riittävä.

Eräät terveydensuojelulain mukaan luvanvaraiset toiminnot ovat toimineet lain mukaisesti ilman varsinaista lupaa, eikä niitä myöskään ole sijoitettu asemakaavalla tai rakennuskaavalla. Tällaisia toimintoja voivat olla suhteellisen etäällä taajamista sijaitsevat lentopaikat, ampumaradat ja moottoriurheiluradat, joissa toimintaa on harjoitettu ennen terveydenhoitolain voimaantuloa ja toiminnanharjoittaja on pysynyt samana. Hallintokäytännössä on katsottu terveydenhoitolain 90 §:n nojalla, ettei lupaa ole tarvittu. Myös terveydensuojelulain 62 §:n 2 momenttia on tulkittu vastaavalla tavalla. Jos toiminnan järjestämisessä on otettu huomioon riittävästi ympäristönsuojelun vaatimukset, ei ympäristönsuojelulain mukaista lupaa tarvitsisi hakea. Usein tällaisten toimintojen ympäristövaikutuksista ei kuitenkaan ole tehty selvityksiä ja toiminnan läheisyydessä on saattanut tapahtua monia muutoksia esimerkiksi kaavoitustilanteessa. Selvitysten puute yhdessä toimintaan liittyvien erityisten riskien, kuten pohjaveden ilmeisen pilaantumisvaaran kanssa, saattaisi olla erityinen peruste vaatia uutta lupaa.

Ympäristöluvan hakemiseen velvoittamisen edellytyksenä ei olisi, että toiminnasta olisi tehty 6 §:n mukainen ilmoitus. Luvan tar- peen harkitsisi valvontaviranomainen omasta aloitteestaan. Luvan tarvetta koskevan vaatimuksen voisi panna vireille myös asianosainen tai yleistä etua valvova viranomainen, kuten terveydensuojeluviranomainen tai kalatalousviranomainen. Kunnan ympäristönsuojeluviranomainen tai alueellinen ympäristökeskus voisi velvoittaa toiminnanharjoittajan hakemaan lupaa myös ympäristölupavirastolta.

Harkittaessa luvan hakemisen tarvetta viranomaisen tulisi hankkia riittävä selvitys luvan tarpeen perusteista. Tällaiseksi selvitykseksi ei riittäisi pelkkä 6 §:n mukainen ilmoitus. Käytännössä asian ratkaiseminen edellyttäisi, että viranomaisella on tiedossa voimassa olevat luvat ja että toiminta on tarkastettu. Lisäksi viranomaisen tulisi kuulla toiminnanharjoittajaa ja tarvittaessa haitankärsijöitä ennen päätöstä.

Luvan hakemiseen velvoittamista koskevassa menettelyssä sovellettaisiin hallintomenettelylakia. Päätöksestä ei saisi erikseen valittaa. Luvan hakemiseen velvoitettu voisi saattaa tutkittavaksi luvan tarpeen pääasian yhteydessä. Luvan hakemisen tarve voitaisiin tutkia myös vasta muutoksenhakuvaiheessa. Jos viranomainen päättäisi muun kuin toiminnanharjoittajan vaatimuksesta, ettei lupaa tarvitse hakea, voisi vireillepanija kuitenkin valittaa tästä päätöksestä.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin toiminnanharjoittajan velvollisuudesta antaa luvan tarpeen arvioimiseksi tarpeelliset tiedot. Jos tietoja ei saataisi vapaaehtoisesti tai 6 §:n mukaisen ilmoituksen yhteydessä, tiedot voitaisiin vaatia hallintopakkoa käyttäen ympäristönsuojelulain nojalla. Teko voisi tulla myös rangaistavaksi ympäristönsuojelulain mukaan.

8 §. Poikkeus ilmoitusvelvollisuudesta. Pykälän mukaan ympäristöluvan saaneesta ongelmajätteen keräämistoiminnasta ei tarvitsisi tehdä uutta jätelain mukaista ilmoitusta jätetiedostoon. Toimintaa voitaisiin jatkaa vanhan luvan perusteella. Jos toimintaa laajennettaisiin tai muutettaisiin, siitä tulisi kuitenkin tehdä ilmoitus jätetiedostoon. Tällaista toimintaa valvottaisiin edelleen pelkästään jätelain nojalla.

Jätelain muuttamisesta annettavalla lailla muutettaisiin myös jätetiedostoa koskevia säännöksiä. Tiedostoon tehtävän merkinnän luonne muutettaisiin varsinaiseksi hallintopäätökseksi ja tiedostoon merkinnän poistamisesta säädettäisiin erikseen. Pykälässä säädettäisiin, ettei jätetiedostoon kertaalleen ilmoitetuista toiminnoista tarvitsisi tehdä uutta ilmoitusta. Alueellinen ympäristökeskus voisi kuitenkin vaatia yksittäistapauksessa tietoja sen arvioimiseksi, täyttääkö toiminta jätelain vaatimukset. Toiminnan valvontaan ja seuraamuksiin sovellettaisiin jätelakia.

4 luku. Vireillä olevat asiat

9 §. Luvun soveltamisala. Lain 4 luvussa säädettäisiin uuden lainsäädännön voimaan tullessa eri viranomaisissa vireillä oleviin asioihin sovellettavasta laista sekä asioiden siirtymisestä uudelle viranomaiselle. Pykälä olisi lukua koskeva yleissäännös, jotta samaa asiaa ei jouduttaisi toistamaan useita kertoja.

10 §. Uuden lainsäädännön soveltaminen. Pykälän mukaan uuden lainsäädännön voimaan tullessa vireillä oleviin asioihin sovellettaisiin uutta lainsäädäntöä. Jäljempänä laissa säädettäisiin tyhjentävästi poikkeuksista tästä pääsäännöstä. Luvanhakija voisi kuitenkin aina uuden hakemuksen ja saattaa asian vireille uuden lainsäädännön mukaisesti. Hakemusta olisi tällöin täydennettävä vastaamaan uutta lainsäädäntöä, ja lupa-asian käsittelyyn kuuluvat menettelyt olisi suoritettava yleensä uudelleen menettelysäännösten muuttumisen johdosta.

Uutta lainsäädäntöä sovellettaisiin kokonaisuudessaan, jollei jonkin säännöksen osalta olisi erikseen muuta säädetty. Esimerkiksi 13 §:n 2 momentin mukaan hallintopakkoasiassa sovellettaisiin vanhan lain aineellisia säännöksiä, mutta uuden lain menettelysäännöksiä. Uuden lain soveltaminen tarkoittaisi menettelysäännösten, aineellisten säännösten, toimivaltaa ja valvontaa koskevien säännösten sekä seuraamussäännösten soveltamista sellaisenaan. Esimerkiksi vesioikeudessa vireille tullut jätevesien johtamisasia voisi ympäristönsuojelulain mukaan kuulua alueelliselle ympäristökeskukselle. Jos asiaan sovellettaisiin uutta lainsäädäntöä, siirtyisi vireillä oleva asia suoraan ympäristökeskukselle uuden lainsäädännön voimaan tultua. Vastaavasti alueellisessa ympäristökeskuksessa vireillä oleva ilmansuojelua tai jäteasiaa koskeva lupahakemus voisi siirtyä ympäristölupavirastolle.

Jos ympäristönsuojelulakia sovellettaisiin vanhan lain aikana vireille tulleeseen toiminnan muutosta koskevaan lupahakemukseen, ympäristönsuojelulain aineelliset vaatimukset voitaisiin ulottaa lähinnä vain siihen osaan toimintaa, jota hakemus koskee. Tilanne eroaisi tältä osin lain 5 §:n 3 momentista, jonka perusteella lupaharkinta koskisi koko toimintaa.

Koska aikaisemman lain mukaan tehty lupahakemus ei yleensä vastaisi ympäristönsuojelulain mukaista hakemusta, viranomainen joutuisi pyytämään hakemuksen täydentämistä. Täydentämistä voitaisiin pyytää jo ennen ympäristönsuojelulain voimaantuloa, jos on selvää, ettei kuuluttamista voitaisi tehdä ennen ympäristönsuojelulain voimaantuloa ja ettei näin ollen asian käsittelyyn voitaisi soveltaa aikaisempaa lainsäädäntöä. Myös luvan hakija voisi pyytää jo lupahakemusta tehdessään, että hakemus kuulutettaisiin vasta ympäristönsuojelulain voimaantulon jälkeen. Tällainen menettely jouduttaisi luvan käsittelyä ja selkeyttäisi tilannetta.

Muutoksenhakutuomioistuin soveltaisi samaa lainsäädäntöä, jota on sovellettu ensi asteessa. Jos valitusvaiheessa sovellettaisiin aikaisemmin voimassa ollutta lakia, asiassa sovellettaisiin muun muassa vesilain puhevallan käyttöön liittyviä rajoituksia sekä valituslupajärjestelmää.

11 §. Vesioikeuden toimivallan siirtyminen. Pykälässä säädettäisiin, mille viranomaisille vesioikeuksissa vireillä olevat asiat siirtyisivät. Asian siirtyminen ei edellyttäisi erillistä päätöstä. Hakemuksen täydentämistä, kuulemista tai kuuluttamista ei olisi tarvetta suorittaa uudelleen.

Vesioikeudessa vireillä olevat vesilain mukaiset hakemus- ja virka-apuasiat siirtyisivät ympäristölupavirastolle. Jos kysymys olisi vesilain 10 luvun 24 §:n mukaisesta hakemusasiasta, johon sovellettaisiin ympäristönsuojelulakia, asia siirtyisi ympäristönsuojelulain mukaan toimivaltaiselle viranomaiselle. Kuntien ympäristönsuojeluviranomaisten päätöksistä tehtyjen valitusten käsittely siirtyisi Vaasan hallinto-oikeudelle. Rikosasia siirtyisi sille käräjäoikeudelle, jonka tuomiopiirissä rikos on tehty.

Pykälän 2 momentin mukaan vesioikeuden tulisi ennen uuden lainsäädännön voimaantuloa päättää vireillä olevien riita-asioiden oikeudellista luonteesta ja siirtää asiat tämän jälkeen toimivaltaiselle viranomaiselle. Ympäristölupavirastolle siirrettäisiin lähinnä vesilakiin uutena säännöksenä lisättävässä 14 luvun 2 §:n 2 kohdassa tarkoitetut riita-asiat, joissa on kyse muusta kuin korvausasiasta, kuten lupaan tai velvoitteisiin liittyvistä vaatimuksista. Vesioikeus voisi kuitenkin siirtää myös ehdotetussa vesilain 11 luvun 8 §:n 2 tai 3 momentissa tarkoitetun korvausta koskevan asian ympäristölupavirastolle hakemusasiana käsiteltäväksi. Näin varmistettaisiin, että vesioikeudessa usein varsin pitkään vireillä olleet korvauksia koskevat asiat voitaisiin käsitellä ympäristölupavirastossa.

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin muiden asioiden siirtymisestä ympäristölupavirastolle. Vireillä olevat asiat voisivat koskea esimerkiksi kalastuslain mukaisen rauhoituspiirin määräämistä tai patoturvallisuuslain mukaista virka-apua. Myös vesioikeudessa vireillä olevat lausunnot esimerkiksi käräjäoikeudelle sekä henkilöstöasiat siirtyisivät ympäristölupavirastolle.

Pykälän 4 momentin mukaan vesioikeuden mahdollisesti tekemä päätös maksuttoman oikeudenkäynnin myöntämisestä olisi voimassa kunnes asia on ratkaistu, vaikka asia siirtyy toiselle tuomioistuimelle tai hallintoviranomaiselle.

12 §. Aikaisempien säännösten soveltaminen ympäristölupavirastossa. Pykälän 1 kohdan mukaan ympäristölupavirastossa vireillä olevat vesilain mukaiset hakemusasiat ratkaistaisiin aiemmin voimassa olleen vesilain aineellisia ja menettelyllisiä säännöksiä noudattaen, jos hakemuksesta olisi kuuluttamalla tai muulla tavoin tiedotettu tai asia olisi määrätty katselmustoimitukseen ennen uuden lainsäädännön voimaantuloa. Tällöin sovellettaisiin siten myös puhevallan menettämistä koskevia vesilain säännöksiä sekä noudatettaisiin muutoksenhakuvaiheessa valituslupajärjestelmää.

Jätevesiä koskevassa hakemusasiassa sovellettaisiin ympäristönsuojelulakia, jos hakemusta ei olisi kuulutettu, annettu asianosaisille tiedoksi tai määrätty katselmustoimitukseen ennen ympäristönsuojelulain voimaan tuloa. Asia siirtyisi tällöin 11 §:n 1 momentin nojalla ympäristölupavirastolle tai alueelliselle ympäristökeskukselle.

Pykälän 2 kohdassa säädettäisiin hakemusasioihin liittyvästä pääsäännöstä poiketen, että vesioikeudessa ennen uuden lainsäädännön voimaantuloa vireille tulleeseen virka-apuasiaan sovellettaisiin aina aikaisempaa vesilakia. Toimivaltainen viranomainen olisi ympäristölupavirasto siitä riippumatta, että vastaava asia kuuluisi ympäristönsuojelulain mukaan esimerkiksi alueelliselle ympäristökeskukselle. Sovellettavaa lakia koskeva poikkeus johtuisi lähinnä virka-apuasioiden luonteesta. Virka-apuasiassa annettavaa päätöstä valvottaisiin ympäristönsuojelulain nojalla, jos se koskisi ympäristöluvan varaista toimintaa. Jos virka-apuasiassa olisi velvoitettava hakemaan lupaa jätevesien johtamiseen, tulisi tällöin määrätä haettavaksi ympäristölupa.

13 §. Aikaisempien säännösten soveltaminen alueellisessa ympäristökeskuksessa. Pääsääntö sovellettavista säännöksistä vastaisi 12 §:ää. Uutta lakia sovellettaisiin, jos vireillä olevaa asiaa ei olisi kuulutettu tai annettu muutoin tiedoksi, kun kysymys on ympäristölupamenettelylain mukaisesta lupa-asiasta tai jätelain 77 §:n 2 momentissa tarkoitetusta, ennen jätelain voimaan tuloa tapahtuneesta maaperän saastumista koskevasta asiasta.

Jätelain muutoksen vuoksi aiemmin luvanvarainen ongelmajätteen keräämistoiminta muutettaisiin ilmoituksenvaraiseksi toiminnaksi. Jos lupahakemuksesta olisi kuulutettu tai se olisi muutoin annettu tiedoksi asianosaisille, noudatettaisiin kuitenkin jätelain vanhoja säännöksiä ja ympäristölupamenettelylakia. Edellä 8 §:ssä säädettäisiin, ettei tällaisesta luvan saaneesta toiminnasta tarvitsisi tehdä uutta ilmoitusta jätetiedostoon.

Terveydensuojelulain mukaisen luvan voimassaolon jatkamista koskeva asia käsiteltäisiin noudattaen aikaisempaa terveydensuojelulakia. Hakemuksen käsittelyyn sovellettaisiin tällöin hallintomenettelylakia eikä ympäristölupamenettelylakia.

Pykälän 2 momentin mukaan alueellisessa ympäristökeskuksessa vireillä olevaan hallintopakkoasiaan sovellettaisiin 12 §:n 2 kohdan periaatteesta poiketen ympäristönsuojelulain menettelysäännöksiä. Koska nämä säännökset vastaisivat aiemmin voimassa olleiden lakien säännöksiä, ei aikaisemman lainsäädännön soveltamiseen tältä osin olisi tarvetta. Ympäristölupamenettelylain mukaisen luvan sijasta olisi velvoitettava hakemaan ympäristönsuojelulain mukaista ympäristölupaa.

14 §. Aikaisempien säännösten soveltaminen kunnan viranomaisessa. Pykälän 1 momentin mukaan kunnan ympäristölupa-asioita käsittelevässä viranomaisessa vireillä olevien asioiden käsittelyssä pääsääntönä olisi 12 ja 13 §:n tapaan uuden lain soveltaminen, jos asiasta ei olisi kuulutettu tai muutoin annettu tiedoksi asianosaiselle. Vesiasiassa suoritettu katselmus, johon on varattu asianosaisille tilaisuus osallistua, vastaisi tiedoksiantoa asianosaisille. Säännöksessä tarkoitettaisiin lupa-asioita käsittelevällä viranomaisella ympäristölupamenettelylain mukaista kunnan ympäristölupaviranomaista sekä vesilain 10 luvun mukaisia asioita käsittelevää kunnan ympäristönsuojeluviranomaista. Kunnan ympäristölupaviranomaisena on voinut toimia myös muu viranomainen kuin kunnan ympäristönsuojeluviranomainen. Säännöksestä seuraisi toisaalta myös, että muu kuin kunnan ympäristönsuojeluviranomainen voisi käsitellä loppuun lupa-asian, johon sovelletaan aiempaa lainsäädäntöä.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin vireillä olevien hallintopakko-asioiden käsittelystä vastaavasti kuin 13 §:n 2 momentissa säädettäisiin alueellisessa ympäristökeskuksessa vireillä olevista hallintopakkoasioista.

Kuntien ympäristönsuojelun hallinnosta annetun lain 7 §:n mukaan kunnan ympäristönsuojeluviranomainen voi siirtää valtuuston niin päättäessä toimivaltaansa alaiselleen viranhaltijalle, jollei laissa erikseen toisin säädetä. Hallintopakkoasiassa ei toimivaltaa saa kuitenkaan siirtää. Toimivaltaa on yleensä siirretty ilmoitusmenettelyissä ja pienten jätevesien johtamisasioissa. Tällainen siirto pysyisi voimassa myös uuden lainsäädännön voimaan tullessa. Pykälän 3 momentin mukaan viranhaltija voisi ratkaista asian myös uutta lainsäädäntöä soveltaen, jos hänelle on aiemmin siirretty ratkaisuvalta vastaavassa asiassa.

15 §. Vireillä olevat samaa toimintaa koskevat asiat. Pykälässä säädettäisiin tilanteista, joissa samaa toimintaa koskevia ympäristönsuojelulainsäädännön uudistuksessa tarkoitettuja lupa-asioita olisi vireillä lainsäädännön voimaan tullessa eri viranomaisissa. Jos jätevesiasiaan liittyisi teollisen prosessin muu muutos, joka vaikuttaisi myös ilmapäästöihin, saatettaisiin joutua muuttamaan myös vanhaa ympäristölupaa ilmaluvan osalta. Jos tällainen ympäristölupamenettelylain mukainen lupahakemus olisi jätevesiasian kanssa samanaikaisesti vireillä alueellisessa ympäristökeskuksessa ja siihen olisi sovellettava 10 §:n ja 13 §:n 1 momentin nojalla ympäristönsuojelulakia, syntyisi tilanne, jossa vesipäästöjen osalta noudatettaisiin aikaisempaa vesilakia ja ilmapäästöjen osalta ympäristönsuojelulakia. Tällaisten tilanteiden välttämiseksi pykälässä ehdotetaan säädettäväksi, että kaikkiin samaa toimintaa koskeviin lupa-asioihin sovelletaan ympäristönsuojelulakia, jos sitä olisi sovellettava yhteenkin vireillä olevista asioista. Asia tulisi siirtää toimivaltaiselle viranomaiselle ja asian vireilläolo raukeaisi siirron tehneessä viranomaisessa.

16 §. Muussa hallintoviranomaisessa vireillä olevat asiat. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin ympäristöluvan varaista toimintaa koskevasta hallintopakkoasiasta, joka olisi terveydensuojelulain nojalla vireillä terveydensuojeluviranomaisessa uuden lainsäädännön voimaan tullessa. Tällainen asia siirtyisi terveydensuojeluviranomaiselta ympäristönsuojelulain tarkoittamalle lupaviranomaiselle. Asiassa sovellettaisiin ympäristönsuojelulain 13 luvun hallintopakkosäännöksiä.

Pykälän 2 momentti koskisi naapuruussuhdelain mukaista erillään ympäristölupamenettelystä käsiteltävää immissiolupa-asiaa. Tällainen lupa-asia käsiteltäisiin vireilletuloajankohtana voimassa olevien säännösten mukaisesti. Vireilletuloajankohtana pidettäisiin esimerkiksi rakennusluvan hakemista, vaikka hakija ei itse olisi tuolloin mieltänyt toiminnan tarvitsevan naapuruussuhdelain mukaista lupaa.

17 §. Vaasan hallinto-oikeudessa vireillä olevat asiat. Pykälän mukaan Vaasan hallinto-oikeudessa vireillä olevat riita- ja rikosasiat siirtyisivät asianomaiselle hovioikeudelle. Riita-asioiden osalta Vaasan hallinto-oikeuden tulisi päättää, miltä osin asia on hakemusasia. Vaasan hallinto-oikeudessa mahdollisesti vireillä olevat henkilöstöasiat siirtyisivät pääsääntöisesti ympäristölupavirastolle ilman erityistä säännöstä.

Siirtämisessä noudatettaisiin soveltuvin osin 11 §:n 2 momentin vesioikeutta koskevaa säännöstä. Siirtämispäätökseen ei saisi hakea muutosta.

18 §. Eräiden asioiden vireilläolon raukeaminen. Pykälä koskisi sellaisia vireillä olevia asioita, joita koskevat säännökset kumottaisiin.

Lain 2 §:n nojalla kumottaisiin vesiensuojeluasetus, jonka mukaisia ilmoituksia saattaisi kuitenkin olla vireillä alueellisissa ympäristökeskuksissa ympäristönsuojelulain voimaan tullessa. Pykälän 1 momentin mukaan lausunnon antaminen ilmoituksesta raukeaisi, koska vastaavaa menettelyä ei olisi enää ympäristönsuojelulaissa. Alueellisen ympäristökeskuksen tulisi tarvittaessa ohjata ilmoituksen tehnyt hakemaan ympäristölupaa, jos se olisi ympäristönsuojelulain mukaan tarpeen. Jos toiminnalla on voimassa oleva ympäristölupa, saattaa olla mahdollista, ettei vesiensuojelunäkökohtien vuoksi olisi kuitenkaan tarpeen hakea uutta ympäristölupaa. Uutta lupaa ei esimerkiksi vaadittaisi, jos karjasuojan ympäristöluvassa olisi otettu huomioon muun ohella vesiensuojelun vaatimukset lannan varastoinnissa ja levittämisessä.

Vesilain 10 luvun 26 §:n mukaan ympäristöministeriö on voinut myöntää toiminnanharjoittajan hakemuksesta lisäaikaa vesioikeuden määräämien vesiensuojelutoimenpiteiden toteuttamiseen. Pykälän 2 momentin mukaan näiden asioiden käsittely raukeaisi uuden lainsäädännön voimaan tullessa. Tarvittaessa luvanhaltija voisi hakea lupaviranomaiselta lupamääräyksessä asetetun määräajan pidennystä ympäristönsuojelulain 115 §:n nojalla.

19 §. Muutoksenhaku. Pykälän 1 momentin mukaan ympäristönsuojelulainsäädännön uudistuksessa tarkoitettuja asioita koskeviin päätöksiin haettaisiin muutosta aikaisempia säännöksiä soveltaen, jos päätös olisi tehty näiden säännösten nojalla. Säännös koskisi sekä ensi asteen muutoksenhakua että muutoksenhakua korkeimmassa hallinto-oikeudessa ja korkeimmassa oikeudessa. Aikaisemman lainsäädännön soveltaminen tarkoittaisi sekä aineellisoikeudellisia säännöksiä että menettelysäännöksiä. Tällöin myös vesilain mukaista valituslupajärjestelmää noudatettaisiin siten kuin siitä on aiemmin säädetty. Kuntien ympäristölupapäätöksistä valitettaisiin alueellisiin hallinto-oikeuksiin.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin muutoksenhakutuomioistuinta koskeva poikkeus 1 momentin pääsäännöstä. Muutosta hallintopäätökseen haettaisiin Vaasan hallinto-oikeudelta, jos päätös olisi tehty uuden lainsäädännön voimaantulon jälkeen kuitenkin aikaisempia säännöksiä soveltaen. Tällöinkin muutoksenhakutuomioistuin soveltaisi asian ratkaisuun aikaisempia aineellisoikeudellisia säännöksiä. Jos päätös koskisi muuta kuin ympäristönsuojelulain mukaan luvan- tai ilmoituksenvaraista toimintaa, muutosta haettaisiin kuitenkin asianomaiselta alueelliselta hallintotuomioistuimelta. Tällainen asia olisi esimerkiksi vapautus jätelain edellyttämään järjestettyyn jätteenkuljetukseen liittymisestä.

20 §. Palautetun asian käsittely. Pykälässä säädettäisiin tilanteesta, jossa muutoksenhakutuomioistuin aiempia säännöksiä soveltaen palauttaisi asian kokonaisuudessaan uudelleen käsiteltäväksi. Asia voidaan palauttaa kokonaan uudelleen käsiteltäväksi, jos kyseessä on menettelyvirhe tai olennainen puute päätöksen perusteissa. Tällöin asian uuteen käsittelyyn sovellettaisiin uusia säännöksiä. Kun asian käsittely aloitettaisiin alusta, ei toiminnanharjoittajan tai haitankärsijän oikeussuojan kannalta olisi enää tarpeen soveltaa vanhaa lainsäädäntöä.

5 luku. Erinäiset säännökset

21 §. Henkilöstön siirtyminen. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin, että tuomarin viroissa oleva vesioikeuksien henkilöstö siirrettäisiin ja nimitettäisiin vastaaviin ympäristölupaviraston johtajan ja ympäristöneuvoksen virkoihin. Ympäristölupavirastojen toimipaikat tulisivat olemaan samalla paikkakunnalla kuin vesioikeuksien nykyiset toimipaikat. Virkoja ei julistettaisi haettavaksi. Vesioikeuden päällikkötuomari siirrettäisiin ja nimitettäisiin ympäristölupaviraston johtajan virkaan. Muu henkilökunta siirtyisi 2 momentin mukaan vastaaviin ympäristölupaviraston virkoihin. Siirtymiseen ei tarvittaisi virkamiehen suostumusta.

Pykälän 3 momentin mukaan korkeimmassa hallinto-oikeudessa vesilain mukaisten asioiden käsittelyyn osallistuvat yli-insinöörineuvokset siirrettäisiin ja nimitettäisiin toimikautensa loppuun ympäristöasiantuntijaneuvoksen virkoihin.

Vesioikeuksissa viransijaiseksi määrättyjen asema turvattaisiin siten, että heidät nimitettäisiin vastaaviin virkoihin ympäristölupavirastoissa.

22 §. Pilaantunut maa-alue. Pykälässä säädettäisiin vanhojen pilaantuneiden maa-alueiden puhdistamisvastuusta ja -menettelystä. Vastuu pilaantuneesta alueesta perustuisi pilaantumisajankohtana voimassa olevaan lakiin. Jos pilaantuminen on tapahtunut ennen jätelain voimaantuloa vuoden 1994 alussa, sovellettaisiin vastuuseen jätehuoltolain säännöksiä. Jätehuoltolain mukainen vastuu on ymmärretty varsin laajaksi. Vastuusäännöksiä supistettiin eräiltä osin jätelain säätämisen yhteydessä. Toisaalta jätelaissa säädettiin kunnalle puhdistamisvelvollisuus, jos muita vastuullisia tahoja ei tunneta tai saada vastuuseen.

Ennen jätelain voimaantuloa tapahtunutta maaperän pilaantumista koskevaa jätelain 77 §:n 2 momenttia on käytännössä tulkittu siten, että puhdistamismenettelyyn on sovellettu jätehuoltolain säännöksiä jätehuoltosuunnitelmista ja ilmoitusmenettelystä. Pykälän 1 momentissa ehdotetaan säädettäväksi, että menettely perustuisi aina ympäristönsuojelulakiin.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin, että maaperää koskevia valtioneuvoston päätöksiä sovellettaisiin myös aiemmin tapahtuneisiin maaperän pilaantumistapauksiin. Säännös vastaisi jätelain 77 §:n 3 momenttia.

23 §. Ympäristönsuojelun tietojärjestelmä. Ympäristönsuojelulain 27 §:n mukaan alueelliset ympäristökeskukset ja Suomen ympäristökeskus ylläpitäisivät ympäristönsuojelun tietojärjestelmää. Tietojärjestelmä sisältäisi erilaisia asiakokonaisuuksia. Vesioikeuksissa on käytössä vesilain mukainen vesikirja, johon on merkitty päätöksiä koskevat tiedot. Vesikirjaa vastaavaa vesipäätösrekisteriä on jatkossakin tarkoitus ylläpitää erityisesti vesitalousasioiden vuoksi. Pykälässä todettaisiin, että ennen ympäristönsuojelulain voimaantuloa vesikirjaan merkityt vesien pilaantumista koskevien päätösten tiedot tulisivat suoraan osaksi ympäristönsuojelun tietojärjestelmää.

24 §. Lainvastainen menettely. Säännöksen tarkoituksena olisi varmistaa, että aiemman lain mukaan lainvastaisesta menettelystä voitaisiin lakia rikkonut saattaa vastuuseen, vaikka asia ei olisi tullut vireille ennen 1 §:ssä tarkoitettujen säädösten voimaantuloa. Lainvastaiseen menettelyyn sovellettaisiin ympäristönsuojelulain hallintopakkosäännöksiä. Teosta tai laiminlyönnistä tuomittaisiin rangaistusten määräämistä koskevien yleisten periaatteiden mukaan rangaistus tekohetkellä voimassa olleiden säännösten mukaan, jollei uudempi laki johtaisi lievempään rangaistukseen.

25 §. Aikaisempien säännösten soveltaminen eräisiin asioihin. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin, että muualla lainsäädännössä oleva viittaus vesioikeuteen tarkoittaisi jatkossa ympäristölupavirastoa. Pykälän 2 momentin mukaan muualla lainsäädännössä oleva viittaus ympäristölupamenettelylain mukaiseen lupaan, ilmansuojelulain mukaiseen päätökseen tai vesilain 10 luvun mukaiseen lupaan tarkoittaisi ympäristönsuojelulain mukaista lupaa. Tällaisia viittauksia on muun ohella 3 §:ssä tarkoitetuissa valtioneuvoston päätöksissä ja eräissä muissa säädöksissä.

Pykälän 3 momentin mukaan ilmanlaadun raja-arvoja koskevassa valtioneuvoston päätöksessä oleva ja kuntien hyväksymissä valmiussuunnitelmissa oleva viittaus ilmansuojelulain 7 a §:ään tarkoittaisi ympäristönsuojelulain 103 §:ää. Säännöksessä todettaisiin lisäksi, että valtioneuvoston päätöksessä oleva viittaus ilmansuojelulain 10 §:n 4 kohdan mukaiseen poikkeamistoimivaltaan vastaisi ympäristönsuojelulain 17 §:ää.

26 §. Kunnanhallituksen toimivalta. Voimassa olevan kuntien ympäristönsuojelun hallinnosta annetun lain 5 §:n 2 momentin mukaan alle 3000 asukkaan kunnassa kunnanvaltuusto on voinut päättää, että kunnanhallitus huolehtii kunnan ympäristönsuojeluviranomaisen tehtävistä. Säännös kumottaisiin. Koska eräissä kunnissa on kuitenkin päätetty kunnanhallituksen toimimisesta kunnan ympäristönsuojeluviranomaisena, ympäristönsuojelulainsäädännön voimaanpanolaissa säädettäisiin, että kunnanhallitus voisi toimia nykyisen valtuustokauden loppuun ja enintään 28 päivänä helmikuuta 2001 saakka edelleen kunnan ympäristönsuojeluviranomaisena.

27 §. Voimaantulo. Voimaanpanolaki tulisi voimaan mahdollisimman pikaisesti sen hyväksymisen jälkeen.

Ehdotetun ympäristönsuojelulain täytäntöönpano edellyttää asetuksen antamista. Asetuksen säätämiseen valtuuttava säännös olisi lain 117 §:ssä, minkä lisäksi yksilöityjä asetuksenantovaltuuksia sisältyisi useisiin ympäristönsuojelulain pykäliin. Näistä tärkeimpiä olisi 28 §:n 1 momentin säännös siitä, että asetuksella säädettäisiin tarkemmin ympäristöluvan varaisista toiminnoista.

Ympäristönsuojelulailla kumottavien ilmansuojelulain ja meluntorjuntalain nojalla on annettu useita valtioneuvoston päätöksiä. Näitä päätöksiä sovellettaisiin ympäristönsuojelulain voimaantulon jälkeenkin ehdotetun voimaanpanolain nojalla, mutta vastaisuudessa kyseiset päätökset annettaisiin ympäristönsuojelulain nojalla.

Ympäristölupavirastoista annettavan lain täytäntöönpanosta säädettäisiin ehdotetun lain 9 §:n nojalla asetuksella. Ympäristölupavirastojen lukumäärästä, toimialueista, nimistä ja toimipaikoista säädettäisiin lain 1 §:n 3 momentin nojalla valtioneuvoston päätöksellä. Vesilakiin ehdotettujen lukuisten muutosten johdosta on tarpeen muuttaa myös vesiasetusta useilta kohdin.

Esitykseen sisältyvien lakien voimaantulosta ja siirtymävaiheen järjestelyistä säädettäisiin erillisellä voimaanpanolailla. Edellä kohdassa 1.26 on selostettu yksityiskohtaisesti ehdotetun voimaanpanolain sisältöä.

Esityksessä ehdotetaan ympäristölupien ja vesilakiin perustuvien lupien käsittely uudistettavaksi siten, että vesioikeudet lakkautetaan ja niiden tilalle perustetaan hallinnolliset lupaviranomaiset, ympäristölupavirastot. Hallitusmuodon 16 §:n mukaan jokaisella on oikeus saada asiansa käsitellyksi asianmukaisesti ja ilman aiheetonta viivytystä lain mukaan toimivaltaisessa tuomioistuimessa tai muussa viranomaisessa sekä oikeus saada oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan koskeva päätös tuomioistuimen tai muun riippumattoman lainkäyttöelimen käsiteltäväksi. Säännös, jonka taustalla on Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksen 6 artikla, sisältää niin sanotun hyvän hallinnon periaatteen ilmauksen.

Esitykseen sisältyvät suhteellisen laajat valtuudet asetusten antamiseen sekä asetusten säännöksiä koskevien poikkeusten myöntämiseen. Nämä valtuudet vastaisivat kuitenkin vähäisin laajennuksin voimassa olevaa lainsäädäntöä.

Esityksen keskeisenä tavoitteena on yhtenäisen lupamenettelyn luominen, joka luvan hakijan kannalta merkitsee niin sanotun yhden luukun periaatteen omaksumista. Ympäristönsuojelulakiin ja vesilakiin ehdotetaan otettavaksi menettelysäännökset, jotka olisivat hallintomenettelylakia yksityiskohtaisemmat ja ottaisivat huomioon ympäristölupa- ja vesitalousasioiden erityisluonteen. Asianmukaisen käsittelyn ja hyvän hallinnon takaamiseksi perustettavan ympäristölupaviraston toiminnassa lain tasolla säädettäisiin viraston toimialasta ja asemasta, päätöksentekomenettelystä sekä henkilöstön kelpoisuusvaatimuksista ja nimittämisestä. Ympäristönsuojelulain ja vesilain muutoksenhakusäännökset takaisivat, että oikeuksia ja velvollisuuksia koskeva päätös voitaisiin aina saattaa tuomioistuimen käsiteltäväksi. Ehdotuksen voidaan siten katsoa täyttävän hallitusmuodon 16 §:n vaatimukset.

Hallitusmuodon 91 §:n mukaan tuomareilla on muita virkamiehiä vahvempi virassapysymisoikeus. Tähän virassapysymisoikeuteen kuuluu, ettei tuomaria voida irtisanoa. Tuomaria ei myöskään saa siirtää ilman omaa suostumustaan toiseen virkaan paitsi, milloin siirto aiheutuu tuomioistuinlaitoksen uudelleen järjestämisestä.

Vesioikeuksissa on yhteensä 31 vesioikeustuomaria, vesioikeusinsinööriä ja vesioikeuslimnologia, joilla vesioikeuden jäseninä on vesilain 15 luvun 4 §:n mukaan tuomarin virassapysymisoikeus.

Perustuslakivaliokunta on lausunnossaan hallituksen esityksestä verotuksen muutoksenhakujärjestelmän uudistamista koskevaksi lainsäädännöksi (PeVL 3/1994 vp) todennut, että liikevaihtovero-oikeuden lakkauttaminen merkitsi hallitusmuodossa tarkoitettua tuomioistuinlaitoksen uudestaan järjestämistä. Tuomareiden siirrot voitiin tällöin toteuttaa esityksen mukaisesti. Arvioitaessa virkojen sopivuutta siirrettäville tuomareille tulivat valiokunnan mielestä ensi sijassa kysymykseen tuomarin virat ja sitten oikeuslaitoksen virat ja muunlaiset virat.

Ehdotetun kolmen vesioikeuden lakkauttamisen ja vastaavasti kolmen ympäristölupaviraston perustamisen on katsottava merkitsevän sellaista tuomioistuinlaitoksen uudestaan järjestämistä, jota hallitusmuodossa tarkoitetaan.

Ympäristölupavirasto olisi alueellinen hallintoviranomainen. Sille kuuluisivat vesilain 2―9 lukujen mukaiset vesitalousasiat, jotka nykyisin käsitellään vesioikeuksissa, sekä ympäristönsuojelulaissa sille säädettävät lupa-asiat. Ympäristölupavirastoihin perustettaisiin 3 johtajan ja 28 ympäristöneuvoksen virkaa. Ympäristöneuvokset käsittelisivät ja ratkaisisivat ympäristölupaviraston istunnon jäseninä edellä mainittuja lupa-asioita.

Tuomioistuinlaitoksen uudestaan järjestämisen yhteydessä tuomarin virassa olevat henkilöt voidaan siirtää ja nimittää toisiin virkoihin. Ympäristölupavirastojen ympäristöneuvosten virkoja on ehdotetut kelpoisuusvaatimukset ja virkoihin kuuluvat tehtävät huomioon ottaen pidettävä vesioikeuksien tuomarin viroissa oleville sopivina.

Tuomarin eroamisikä on 70 vuotta valtion virkamieslain voimaanpanolain (756/1986) 25 §:n mukaan, jos hänet on nimitetty virkaan ennen kumotun valtion virkamieslain (755/1986) voimaan tuloa. Muihin tuomareihin sovelletaan voimassa olevan valtion virkamieslain mukaista 67 vuoden eroamisikää. Tällaista oikeutta ei voi liittyä hallintoviranomaisessa toimivan virkaan. Liikevaihtovero-oikeutta lakkautettaessa eroamisikää säilyttävää järjestelyä ei käytetty liikevaihtovero-oikeuden sihteereihin, jotka menettivät tuomarinstatuksensa muutoksessa (LaVM 11/1993 vp). Ehdotuksessa ei tämän vuoksi ehdoteta säädettäväksi poikkeamisesta virkamiesten yleisestä 65 vuoden eroamisiästä.

Vesien pilaantumisesta maksettavia korvauksia koskevaa sääntelyä ehdotetaan uudistettavaksi siten, että korvauksen myöntäminen perustuisi ympäristövahinkolakiin, mutta korvausmenettelystä säädettäisiin ympäristönsuojelulaissa (11 luku). Korvauksensaajan oikeusasemassa ei tapahtuisi olennais- ta muutosta, sillä ympäristövahinkolain korvausperusteet vastaavat olennaisilta osiltaan aiempaa vesilakiin perustuvaa sääntelyä. Esityksellä ei siten heikennetä perustuslain turvaamaa omaisuudensuojaa.

Ehdotettu ympäristönsuojelulaki toteuttaisi monelta osin Hallitusmuodon 14 a §:n 2 momentissa julkiselle vallalle säädettyä velvoitetta pyrkiä turvaamaan jokaiselle oikeus terveelliseen ympäristöön. Tätä ilmentää erityisesti lain tavoitesäännös (1 §), mutta pyrkimys terveelliseen ja viihtyisään elinympä-ristöön käy ilmi myös useista muista lain pykälistä (1, 2, 4, 7, 10, 12 ja 13 luku sekä 102 ja 103 §).

Hallitusmuodon 14 a §:n 2 momentin mukaisesti esityksellä pyritään turvaamaan kaikille mahdollisuudet vaikuttaa elinympäristöään koskevaan päätöksentekoon. Tavoite ilmaistaisiin nimenomaisesti ympäristönsuojelulain 1 §:ssä, minkä lisäksi ympäristön-suojelulaissa ja vesilaissa olisivat yksityiskohtaiset säännökset kuulemisesta, tiedottamisesta ja muutoksenhausta lupa- ja ilmoitusmenettelyjen yhteydessä. Myös ympäristönsuojelua koskevia yleisiä normeja annettaessa ja niitä koskevia poikkeuksia myönnettäessä sekä valtakunnallisia suunnitelmia- ja ohjelmia laadittaessa olisi kuultava niitä, joiden etua tai oikeutta asia erityisesti koskisi. Lisäksi laajennettaisiin lainvastaisen menettelyn oikaisemista tarkoittavan menettelyn vireillepano-oikeutta ja muutoksenhakuoikeutta ympäristönsuojelulain ja vesilain tarkoittamissa asioissa. Vaikuttamismahdollisuuksia vesilain mukaisissa asioissa parantaisi myös se, että puhevallan menettämistä koskevat vesilain säännökset ehdotetaan kumottavaksi sekä luovuttavaksi laissa nykyisin olevasta valituslupajärjestelmästä.

Edellä olevan perusteella hallitus katsoo, että esitykseen sisältyvät lait voidaan käsitellä tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä.

Edellä esitetyn perusteella annetaan Eduskunnan hyväksyttäväksi seuraavat lakiehdotukset: