Esityksessä ehdotetaan muutettavaksi kansanterveyslain ja eräiden ympäristöterveydenhuoltoa koskevien muiden lakien säännöksiä siten, että laeissa viranomaiselle säädettyjä tehtäviä voitaisiin hoitaa kuntien ja kuntayhtymien välisenä yhteistyönä. Muutosten tavoitteena on lisätä kuntien välisen yhteistoiminnan mahdollisuuksia kansanterveyslain ja ympäristöterveydenhuoltoa koskevan muun lainsäädännön toimeenpanon osalta. Muut näin muutettaviksi ehdotetut lait ovat: terveydensuojelulaki, elintarvikelaki, laki eläimistä saatavien elintarvikkeiden elintarvikehygieniasta, tuoteturvallisuuslaki, kemikaalilaki ja laki toimenpiteistä tupakoinnin vähentämiseksi.

Terveydensuojelulain osalta ehdotetaan muutettavaksi myös säännöksiä, jotka koskevat terveydensuojeluviranomaiselle palveluja tuottavia ulkopuolisia asiantuntijoita sekä valvonnasta perittäviä maksuja. Lakiin ehdotetaan lisättäväksi ulkopuolisten asiantuntijoiden pätevyyden ja asiantuntemuksen arviointia koskeva säännös. Lisäksi ehdotetaan muutettavaksi valvonnasta perittäviä maksuja koskevaa säännöstä siten, että kunnalla olisi mahdollisuus periä maksu uimarantaveden valvontaan sekä yksittäisestä kaivovedestä tai asunnosta aiheutuvan terveyshaitan selvittämiseen liittyvästä näytteenotosta, mittauksista ja tutkimuksista.

Esityksessä ehdotetaan terveydensuojelulakiin niin ikään lisättäväksi säännöksiä elintarvikehuoneistossa työskentelevältä vaadittavasta elintarvikehygieenisestä osaamisesta. Toiminnanharjoittajan olisi vastattava siitä, että elintarvikehuoneistossa työskentelevällä on tehtäviensä suorittamisen kannalta riittävä elintarvikehygieeninen osaaminen. Toiminnanharjoittajan olisi vastattava myös siitä, että työntekijöitä tarvittaessa koulutetaan ja neuvotaan elintarvikehygieniassa. Esityksessä ehdotetaan annettavaksi sosiaali- ja terveysministeriölle valtuuksia tarkemmin säätää asetuksella elintarvikehygieenisestä osaamisesta, osaamisen testaamisesta, osaamistodistuksista sekä osaamistestaajan kelpoisuudesta.

Esityksessä ehdotetaan lisäksi muutettavaksi tuoteturvallisuuslakiin sisältyviä säännöksiä, jotka koskevat kunnan valvontaviranomaisen tehtäviä sekä muutoksenhakua siten, että ne olisivat yhdenmukaisia muiden ympäristöterveydenhuollon lakien kanssa.

Ehdotetut lait ovat tarkoitetut tulemaan voimaan mahdollisimman pian sen jälkeen, kun ne on hyväksytty ja vahvistettu.

1.1. Lainsäädäntö ja käytäntö

1.1.1. Yleistä

Ympäristöterveydenhuoltoa koskeva lainsäädäntö

Yksilön ja hänen elinympäristönsä terveydensuojelu on osa kansanterveystyötä. Kansanterveyslaki (66/1972) on alusta alkaen koskenut myös ympäristöterveydenhuoltoa, mutta vuonna 1997 kansanterveyslain muutoksen yhteydessä kansanterveyslakiin otettiin käsite "ympäristöterveydenhuolto", jolla tarkoitetaan yksilön ja hänen elinympäristönsä terveydensuojelua. Edellä mainittua kansanterveyslain muutosta koskevan hallituksen esityksen (HE 162/1997 vp) perusteluissa ympäristöterveydenhuollon piiriin luetaan kuuluvaksi seuraavat lait (ympäristöterveydenhuollon erityislait): terveydensuojelulaki (763/1994), elintarvikelaki (361/1995), laki eläimistä saatavien elintarvikkeiden elintarvikehygieniasta (1195/1996, jäljempänä hygienialaki), tuoteturvallisuuslaki (914/1986) ja eläinlääkintähuoltolaki (685/1990).

Ympäristöterveydenhuollon tehtäväkenttä on kunnissa erittäin laaja. Kunnan ympäristöterveydenhuollon toimeenpantavaksi kuuluu edellä mainittujen ympäristöterveydenhuollon erityislakien lisäksi usein myös kemikaalilaki (744/1989) ja toimenpiteistä tupakoinnin vähentämiseksi annettu laki (693/1976, jäljempänä tupakkalaki) alemmanasteisine säädöksineen. Tämän lisäksi monissa kunnissa ympäristöterveydenhuollon viranhaltijoiden työpanoksesta kuluu osa eläintautilain (55/1980), eläinsuojelulain (247/1996) sekä Euroopan yhteisön yhteisen maatalouspolitiikan täytäntöönpanosta annetun lain (1100/1994) mukaisiin tehtäviin. Monipuolisesta ja vaativasta lainsäädännöstä johtuen ympäristöterveydenhuollosta vastaavan viranhaltijan on vaikea hallita hyvin kaikkia lainsäädännön velvoitteiden edellyttämiä tehtäviä. Kuitenkin monessa kunnassa ja kuntayhtymässä yksi viranhaltija vastaa lähes koko ympäristöterveydenhuollon toimeenpanosta. Kuntien välisellä yhteistoiminnalla ja viranhaltijoiden erikoistumisella olisi mahdollisuus parantaa valvonnan laatua ja kattavuutta ympäristöterveydenhuollossa.

Jäljempänä tässä esityksessä ympäristöterveydenhuoltoa koskevilla erityislaeilla tarkoitetaan ympäristöterveydenhuollon erityislakien lisäksi tupakkalakia ja kemikaalilakia.

Ympäristöterveydenhuollon voimavarojen kehitys

Kunnallisen ympäristöterveydenhuollon voimavarat ovat vähentyneet voimakkaasti 1990-luvulla. Sosiaali- ja terveysministeriön tekemän selvityksen (Ympäristöterveydenhuollon voimavarat 1996, STM, selvityksiä 1999:7) mukaan terveystarkastajien terveysvalvontaan käyttämä työpanos väheni vuosina 1988-1996 jopa 30 %:lla. Ympäristöterveydenhuollon voimavarojen väheneminen todettiin myös Eläinlääkintä- ja elintarvikelaitoksen ja Elintarvikeviraston selvityksessä (Kunnallisen elintarvikevalvonnan riittävyyden arviointi 1998), jonka mukaan elintarvikevalvontaan käytettävässä työpanoksessa on vajausta 210 kunnassa tai kuntayhtymässä eli 78 %:ssa kaikista yksiköistä. Kunnallisen ympäristöterveydenhuollon viranhaltijoiden valvontatehtävät lisääntyivät Euroopan unioniin liittymisen sekä erityisesti asuntojen kosteusvaurioista johtuvan valvonnan myötä.

Samanaikainen voimavarojen väheneminen ja tehtävien lisääntyminen ovat aiheuttaneet useita ongelmia kunnallisessa ympäristöterveydenhuollossa. Valitusten käsittely vie useissa kunnissa lähes koko terveystarkastajien ja muun valvontahenkilöstön käytettävissä olevan työajan eikä ennaltaehkäisevään valvontaan, valvonnan suunnitteluun ja valvonnan priorisointiin jää aikaa. Joissakin kunnissa on osa jopa lakisääteisistä tehtävistä laiminlyöty jo usean vuoden ajan. Kuntien erilaisen taloudellisen tilanteen vuoksi valvonnan tasapuolisuus ei ole toteutunut ympäristöterveydenhuollon osalta. Kaiken tämän seurauksena kunnallisen terveysvalvonnan taso ja laatu on laskenut, minkä mahdollisena seurauksena muun muassa ruokamyrkytysten määrä on lisääntynyt 1990-luvun lopulla.

Valtioneuvoston päätöksen "Sosiaali- ja terveydenhuollon tavoite- ja toimintaohjelma 2000-2003" (STM, julkaisuja 1999:16) kohdassa 3.1, Hyvinvointia tukeva ympäristö, esitetään tavoitteeksi kuntien välisen yhteistyön lisäämistä ympäristöterveydenhuollon toimeenpanossa. Valvonnan tarvitsemien voimavarojen turvaamiseksi toimintaohjelmassa esitetään myös valvontamaksujen käyttöönottoa ja omavalvontamenettelyjen tehostamista. Valtioneuvoston päätöksen toimeenpanemiseksi sosiaali- ja terveysministeriö on vuoden 2000 alusta käynnistänyt yhteistyössä ympäristöterveydenhuollon muiden vastuuministeriöiden eli maa- ja metsätalousministeriön ja kauppa- ja teollisuusministeriön sekä Elintarvikeviraston, Eläinlääkintä- ja elintarvikelaitoksen, Kuluttajaviraston ja Suomen Kuntaliiton kanssa hankkeen (työryhmä), jonka tarkoituksena on kehittää keinoja kunnallisen ympäristöterveydenhuollon toimintaedellytyksien parantamiseksi. Toimenpide-esitykset yhteistyön lisäämiseksi ja valvonnan maksullisuuden laajentamiseksi terveydensuojelulain osalta perustuvat työryhmän ehdotuksiin. Toimenpiteiden toteuttamista varten työryhmä on myös laatinut kuntia varten käytännön ohjeita. Ympäristöterveydenhuollon vastuuministeriöiden ja Suomen Kuntaliiton kesken on lisäksi sovittu, että mahdollisuudet valvonnan maksullisuuden laajentamiseksi koskemaan myös tarkastustoimintaa arvioidaan vuoden 2001 aikana käynnistettävässä yhteishankkeessa.

1.1.2. Kuntien välinen yhteistoiminta

Kuntalaki

Yleissäädökset kuntien välisestä yhteistoiminnasta annetaan kuntalain (365/1995) 10 luvussa. Kuntalain 76 §:n mukaan kunnat voivat sopia, että tehtävä annetaan toisen kunnan hoidettavaksi yhden tai useamman kunnan puolesta (yhteinen toimielin) taikka että tehtävän hoitaa kuntayhtymä. Kunnat voivat lisäksi sopia, että kunnalle tai sen viranomaiselle laissa säädetty tehtävä, jossa toimivaltaa voidaan siirtää viranhaltijalle, annetaan virkavastuulla toisen kunnan viranhaltijan hoidettavaksi.

Kuntalaki on luonteeltaan yleislaki, joten kuntalain yhteistoimintaa koskevia säännöksiä noudatetaan myös ympäristöterveydenhuollossa niiltä osin, kuin niistä ei ole säännöksiä erityislainsäädännössä.

Kansanterveyslaki

Kansanterveyslain 5 §:ssä säädetään kuntien välisen yhteistyön mahdollisuuksista kansanterveystyön toimeenpanossa. Lain 5 §:n 2 momentin mukaan kunnat voivat yhdessä huolehtia kansanterveystyöstä perustamalla tehtäviä varten kuntayhtymän (kansanterveystyön kuntayhtymä) tai kunta voi toisen kunnan kanssa sopia myös siitä, että tämä hoitaa osan kansanterveystyön toiminnoista.

Jos kansanterveyslain mukainen toiminta annetaan kuntayhtymän tehtäväksi, on lain 5 §:n 4 momentin mukaan kuntayhtymän hoidettavaksi annettava myös kansanterveystyötä koskevien muiden lakien mukaiset tehtävät. Tästä poiketen kuntayhtymä voi kuitenkin antaa ympäristöterveydenhuollon tehtävät sen jäsenkunnan hoidettavaksi. Tämä tarkoittaa sitä, että jäsenkunnat voivat hoitaa ympäristöterveydenhuollon tehtävät omana toimintanaan, vaikka kunta olisi edelleen kansanterveystyön kuntayhtymän jäsen. Periaatteena on ollut, että eri lakien mukaiset ympäristöterveydenhuollon tehtävät muodostavat kokonaisuuden. Jäsenkunnan kohdalla tämä on merkinnyt sitä, että ympäristöterveydenhuollon tehtävät on pitänyt hoitaa joko peruskunnassa tai kuntayhtymässä. Ympäristöterveydenhuollon tehtävien jakaminen jäsenkunnan ja kuntayhtymän kesken ei siten ole ollut mahdollista. Lain 5 §:n 4 momenttia on tulkittu myös siten, että kansanterveystyön kuntayhtymä ei voi antaa jäsenkunnan ympäristöterveydenhuollon tehtäviä muun kunnan tai kuntayhtymän hoidettavaksi.

Ympäristöterveydenhuollon ja ympäristönsuojelun tehtävien hoitamisesta yhdessä kansanterveystyön kuntayhtymässä säädetään kansanterveyslain 6 §:n 2 momentissa. Jos kuntayhtymään on yhden tai useamman jäsenkunnan ympäristönsuojeluviranomaisen tehtäviä varten asetettu erityinen toimielin, sen tehtäväksi voidaan kyseisen jäsenkunnan osalta antaa myös ympäristöterveydenhuolto. Mainittu 6 §:n 2 momentti ei tuo lainsäädäntöön mitään lisäarvoa. Se ei velvoita kuntayhtymää mihinkään eikä se myöskään tuo kunnille uusia oikeuksia. Se mihin säännöksellä ilmeisesti pyritään, toteutuu jo olemassa olevan muun lainsäädännön perusteella. Kansanterveystyön kuntayhtymä on niin sanottu vapaaehtoinen kuntayhtymä, jonka tehtävistä määrätään kuntayhtymän perussopimuksessa. Jos kuntayhtymä aikoo ottaa tehtäväkseen myös ympäristönsuojelun, perussopimusta tulee muuttaa. Kuntayhtymän perussopimuksessa määritellään, mihin toimielimeen ympäristönsuojelu ja ympäristöterveydenhuolto kuntayhtymän sisällä kuuluvat. Mikäli kunnan ympäristönsuojelun tehtävät siirretään kuntayhtymän hoidettaviksi, siirto vaatii lisäksi kuntien ympäristönsuojelun hallinnosta annetun lain (64/1986) 5 §:n mukaan kunnan suostumuksen.

Kansanterveyslain 6 §:n 3 momentissa säädetään mahdollisuudesta antaa toimielimen jaostolle ratkaistavaksi muitakin kuin kunnallislain (953/1976) 71 a §:n 1 momentissa tarkoitettuja asioita. Kunnallislaki on kumottu vuoden 1995 kuntalailla. Uudessa kuntalaissa on toimivallan delegointia koskevat 14 §:n yleissäännökset, jotka kattavat myös kansanterveyslain 6 §:n 3 momentin tarkoituksen.

Ympäristöterveydenhuoltoa koskeva erityislainsäädäntö

Ympäristöterveydenhuoltoa koskevassa erityislainsäädännössä ei eläinlääkintähuoltolakia ja hygienialakia lukuun ottamatta ole säännöksiä kuntien välisestä yhteistoiminnasta. Hygienialain mukaan kunnan tai kuntayhtymän eläinlääkärille annettu tehtävä voidaan antaa toisen kunnan tai kuntayhtymän eläinlääkärin hoidettavaksi virkavastuulla. Muiden ympäristöterveydenhuoltoa koskevien erityislakien sisältämien tehtävien osalta kuntien välisessä yhteistoiminnassa noudatetaan kuntalain ja kansanterveyslain säännöksiä.

Kuntalain 76 §:n mukaisen kuntayhtymän tai kuntien yhteisen toimielimen perustaminen edellyttää uusien organisaatioiden luomista, mihin kunnat eivät ole olleet viime vuosina halukkaita ryhtymään. Kuntalain 76 §:n mukaan myös pelkkään sopimukseen perustuva kuntien välinen yhteistyö on mahdollista.

Kuntalain 76 §:n 3 momentin mukaan kunnat voivat sopia, että kunnalle tai sen viranhaltijalle laissa säädetty tehtävä, jossa toimivaltaa voidaan siirtää viranhaltijalle, annetaan virkavastuulla toisen kunnan viranhaltijan hoidettavaksi.

Säännöksen sanamuodon mukaan sopijaosapuolina voivat olla vain peruskunnat. Sopijaosapuolina eivät siten voi olla kuntayhtymät keskenään eivätkä kuntayhtymä ja peruskunta.

Kuntalain 76 §:n 3 momentissa tarkoitettuja viranomaistehtäviä on ennen kaikkea ympäristöterveydenhuollon alueella. Ympäristöterveydenhuoltoa koskevalle lainsäädännölle on myös tyypillistä, että niissä toimivallan delegointi perustuu kunnanvaltuuston tai kuntayhtymän ylimmän päättävän toimielimen tekemään päätökseen.

Tyypillisiä viranomaistehtäviä ympäristöterveydenhuollon alueella ovat terveystarkastajille ja eläinlääkäreille kuuluvat tehtävät. Terveystarkastajille ja eläinlääkäreille on viime vuosina tullut uusia tehtäviä samalla kun aikaisempien tehtävien painotus on muuttunut. Tämän vuoksi on tärkeää, että mahdollisuus viranomaistehtävien hoitamiseen kuntien välisenä yhteistyönä olisi mahdollisimman kattavaa.

1.1.3. Ulkopuoliset asiantuntijat

Terveydensuojelulain 45 §:n mukaan terveydensuojeluviranomaisella on lain mukaisten tehtävien suorittamiseksi oikeus tehdä tai teettää tarvittaessa tarkastuksia ja tutkimuksia. Terveydensuojelulain 49 §:ssä pätevyysvaatimukset määritellään vain tutkimuslaboratoriolle. Muille terveysvalvonnan mahdollisesti käyttämille ulkopuolisille asiantuntijoille ei ole määritelty niiden pätevyysvaatimuksia eikä arviointikriteerejä. Erityisesti asuntojen ja muiden kiinteistöjen mahdollisesti aiheuttamien terveyshaittojen selvittäminen vaatii usean eri alan, kuten ilmanvaihdon, kosteusmittausten ja mikrobiologian erityisasiantuntemusta. Tästä johtuen tarve ulkopuolisen erityisasiantuntemuksen käyttöön ympäristöterveydenhuollon viranhaltijoiden asiantuntemuksen ohella on lisääntynyt.

1.1.4. Valvonnan maksullisuus

Terveydensuojelulain mukaisista suoritteistaan on kunnan täytynyt periä maksu lain säätelemässä laajuudessa vuodesta 1995 lähtien. Käytännössä on havaittu, että maksulliset ja tarkemmin säädellyt suoritteet, esimerkiksi näytteenotto talousvedestä, toteutetaan kuntien terveydensuojeluviranomaisten toimesta muita suoritteita laadukkaammin ja kattavammin.

Terveydensuojelulain mukaisista suoritteista perittävistä maksuista säädetään lain 50 §:ssä. Tällä hetkellä maksuja on mahdollisuus periä terveydensuojelulain mukaisten ilmoitusten käsittelystä, ilmoitusten perusteella annettujen määräysten valvonnasta, talousveden laadun valvonnasta ja tarkkailusta sekä uimaveden säännöllisestä valvonnasta lukuun ottamatta yleisen uimarannan veden laadun valvontaa.

Terveydensuojelulain 29 §:n mukaan kunnan terveydensuojeluviranomaisen tulee säännöllisesti valvoa yleisen uimalan, uimahallin, uimarannan, kylpylän sekä yleisen virkistymis-, kuntoutus- ja hieronta-altaan veden laatua. Lain 50 §:n mukaan yleisen uimarannan veden laadun valvontaa lukuun ottamatta uimaveden näytteenotosta ja tutkimuksista on perittävä maksu. Yleisen uimarannan veden laadun valvonta perustuu muiden uimavesien tavoin näytteenottoon ja tutkimuksiin. Lisäksi näytteenottotiheys on osittain muita uimavesiä tarkemmin määritelty, joten perusteita uimarannan veden valvomiseksi suoritettavan näytteenoton ja tutkimuksien maksuttomuudelle ei ole.

Asunnosta mahdollisesti aiheutuvien terveyshaittojen ja yksittäisten talousvesikaivojen veden laadun selvittämiseen tarvittavat tarkastukset, näytteenotto, mittaukset ja tutkimukset (terveydensuojelulain 26 ja 27 §) ovat olleet toimenpiteen pyytäjille maksuttomia.

Terveydensuojelulain 20 §:n mukaan kunnan terveydensuojeluviranomaisen on säännöllisesti valvottava talousvettä toimittavan laitoksen veden laatua. Lain 50 §:ssä säädetään 20 §:n mukaiseen valvontaan tarvittava näytteenotto ja tutkimukset maksullisiksi. Koska 20 § ei koske omaan käyttöön tarkoitettujen talousvesikaivojen veden laadun valvontaa, on niihin liittyvä maksullisuus aiheuttanut tulkintaongelmia kunnissa. Osassa kuntia maksu on peritty kaikista kaivovesitutkimuksista ja osassa vain terveyshaitan selvittämiseen liittyvät tutkimukset ovat olleet maksuttomia.

1.1.5. Elintarvikehygieeninen osaaminen

Yleisestä elintarvikehygieniasta säädetään terveydensuojelulain 8 luvussa sekä tarkemmin terveydensuojeluasetuksen (1280/1994) 6 luvussa.

Terveydensuojelulain elintarvikemääräyksillä on pääosin toimeenpantu elintarvikehygieniasta annettu neuvoston direktiivi 93/43/ETY, jäljempänä elintarvikehygieniadirektiivi. Direktiivin liitteessä on annettu hygieniaa koskevia määräyksiä. Liitteen X luvun mukaan elintarvikealan yrittäjien on varmistettava, että kaikkia elintarvikkeita käsitteleviä henkilöitä neuvotaan heidän ammatilliseen toimintaansa liittyvässä elintarvikehygieniassa ja että heillä on riittävät tiedot ammatilliseen toimintaansa liittyvästä elintarvikehygieniasta. Terveydensuojelulakia muutettiin vuonna 1996 siten, että asianomainen ministeriö voisi antaa tarvittaessa tarkemmat ohjeet ja määräykset elintarvikehuoneistossa työskentelevältä henkilökunnalta vaadittavasta elintarvikehygieenisestä koulutuksesta. Tällaista sosiaali- ja terveysministeriön päätöstä ei ole kuitenkaan toistaiseksi annettu.

EU:ssa ei ole annettu tarkempia säännöksiä siitä, miten elintarvikehygieniaosaaminen tulisi osoittaa. Esimerkiksi Tanskassa on vuodesta 1997 ollut voimassa järjestelmä, jossa elintarviketyöntekijältä edellytetään osallistumista joko 8 tai 24 tunnin mittaiseen koulutukseen. Ruotsissa hygieniakoulutus on järjestetty maan Elintarvikeviraston ja alan yrittäjien toimesta kahtena puolen päivän kurssina, jonka päätteeksi suoritetaan kirjallinen ja käytännön koe. Kurssille osallistuminen on vapaaehtoista, mutta syksyyn 1999 mennessä sen oli jo suorittanut 17000 elintarvikemyymälöissä ja suurtalouksissa työskentelevää. Englannissa hygieniakoulutus on järjestetty elinkeinon toimesta hygieniaoppaiden avulla. Pakkaamattomia, helposti pilaantuvia elintarvikkeita käsitteleviltä edellytetään osallistumista kuuden tunnin mittaiseen koulutukseen.

Euroopan komissio on heinäkuussa 2000 antanut ehdotuksen EY:n hygienialainsäädännön uudistamiseksi (KOM(2000) 438 lopull.). Ehdotuksen mukaan nykyinen hygieniaosaamista koskeva vaatimus säilyy ennallaan. Lisäksi komissio ehdottaa uutena vaatimuksena, että elintarvikealan yrityksessä HACCP-järjestelmästä vastaavien henkilöiden tulee saada riittävä koulutus HACCP-periaatteista.

1.1.6. Tuoteturvallisuuslain mukainen tehtävien määrittely ja muutoksenhaku

Tuoteturvallisuuslain mukainen kunnan valvontaviranomaisen tehtävän määrittely ja päätöksen muutoksenhakumenettely eivät ole yhdenmukaiset muun ympäristöterveydenhuollon erityislainsäädännön kanssa. Tämä on aiheuttanut tulkinnasta johtuvia toimivaltaongelmia useissa kunnissa. Ympäristöterveydenhuollon lainsäädännön selkeyden ja yhdenmukaisuuden saavuttamiseksi on tärkeää, että tuoteturvallisuuslain mukainen valvontaviranomaisen tehtävänmäärittely ja muutoksenhakumenettely olisivat yhdenmukaisia muun ympäristöterveydenhuollon lainsäädännön kanssa.

Esityksen tavoitteena on laajentaa kuntalaissa tarkoitettua kuntien välistä yhteistoimintaa kansanterveyslain ja ympäristöterveydenhuoltoa koskevan erityislainsäädännön toimeenpanon osalta. Tavoitteena on myös edistää kuntien välistä yhteistoimintaa ympäristöterveydenhuollossa. Ympäristöterveydenhuollon erityislainsäädäntöön ehdotetaan lisättäväksi kuntalain 76 §:n 3 momentin mukainen yhteistoimintaa koskeva säännös siten täydennettynä, että kunta tai kuntayhtymä voi tehdä paitsi kunnan myös kuntayhtymän kanssa sopimuksen viranomaistehtävien yhteisestä hoitamisesta.

Esityksen tavoitteena on myös selkeyttää ulkopuolisten asiantuntijoiden käyttöä valvonnassa sekä laajentaa terveydensuojelulain mukaisen valvonnan maksullisuutta kunnallisen ympäristöterveydenhuollon tarvitsemien voimavarojen turvaamiseksi. Terveydensuojelulain 49 §:ään ehdotetaan lisättäväksi valvonnassa käytettävien ulkopuolisten asiantuntijoiden pätevyyden ja asiantuntemuksen arviointia koskeva säännös. Terveydensuojelulain 50 §:ää ehdotetaan muutettavaksi siten, että kunnan olisi mahdollista periä maksu uimarantaveden valvontaan sekä yksittäisen kaivoveden laadun tai asunnosta aiheutuvan terveyshaitan selvittämiseen liittyvästä näytteenotosta, mittauksista ja tutkimuksesta.

Elintarvikehygieniaa koskevan osaamisvelvoitteen tavoitteena on varmistaa, että elintarvikkeiden kanssa työskentelevät pystyvät torjumaan ja ehkäisemään toimintaansa liittyviä elintarvikehygieenisiä riskejä. Merkittävin terveysriski on ruokamyrkytys. Raportoitujen ruokamyrkytysten on todettu lisääntyneen selvästi viime vuosina. Yhtenä yleisimpänä syynä ruokamyrkytyksiin pidetään elintarvikkeiden väärää käsittelyä, esimerkiksi säilyttämistä liian kauan lämpötiloissa, joissa tautimikrobit voivat lisääntyä. Myös työntekijöistä suoraan elintarvikkeisiin siirtyvien mikrobien aiheuttamat ruokamyrkytykset ovat tärkeä ryhmä.

Elintarvikehygieenistä osaamista koskeva yleisvelvoite on katsottu tarpeelliseksi sisällyttää terveydensuojelulakiin, koska säännöksen toimeenpanosta aiheutuu toiminnanharjoittajille taloudellisia seuraamuksia ja velvoite koskettaa suurta osaa elintarvikehuoneistossa työskentelevistä.

Tuoteturvallisuuslain osalta ehdotuksen tavoitteena on yhdenmukaistaa kunnan valvontaviranomaisen tehtävänmäärittelyä ja viranhaltijoiden tekemien päätösten muutoksenhakumenettelyä muun ympäristöterveydenhuollon lainsäädännön kanssa. Tuoteturvallisuuslain 7 ja 19 §:ää ehdotetaan muutettavaksi yhdenmukaisiksi muun ympäristöterveydenhuollon erityislainsäädännön kanssa.

3.1. Taloudelliset vaikutukset

3.1.1. Kuntien välinen yhteistoiminta

Kuntien välinen yhteistyö ympäristöterveydenhuollon osalta perustuisi edelleen vapaaehtoisuuteen. Ympäristöterveydenhuollossa viranhaltijoiden palkat sivukuluineen kattavat yli 70 % ympäristöterveydenhuollon kokonaiskustannuksista. Esityksen tavoitteena ei ole vaikuttaa ympäristöterveydenhuollon henkilöstön määrään. Niissä kunnissa, joissa pelkkään sopimukseen perustuva yhteistyö ja sen mahdollistama asiakokonaisuuksiin perustuva viranhaltijoiden erikoistuminen otettaisiin käyttöön, kustannukset saattaisivat kasvaa lähinnä matkakustannusten osalta. Toisaalta asiantuntijapalveluiden, kaluston ja laitteiden sekä viranhaltijoiden koulutuksen osalta keskittäminen saattaisi tuoda myös kustannussäästöjä. Ympäristöterveydenhuollon kokonaisuuden kannalta sopimukseen perustuvan yhteistyön käynnistämisellä ei olisi merkittäviä taloudellisia vaikutuksia kunnissa.

3.1.2. Maksut

Terveydensuojelulain mukaan kunnan on perittävä maksu terveydensuojelulain mukaisten ilmoitusten käsittelystä sekä valvontaan liittyvistä näytteenotosta ja tutkimuksista. Maksullisuuden laajentaminen koskemaan asumisterveyttä ja yksittäisten talousvesikaivojen veden laatuun liittyvää näytteenottoa, mittauksia ja tutkimuksia lisäisi kunnille valvonnasta kertyviä tuloja. Esitys lisäisi edellä mainituista toimenpiteistä aiheutuvia kustannuksia yksittäisten talousvesikaivojen omistajille sekä asunnon ja muun oleskelutilan omistajille silloin, kun terveyshaitan selvittäminen vaatisi näytteenottoa tai mittauksia.

Yhdessä kunnassa yleisten uimarantojen ja niin sanottujen EU-uimarantojen yhteismäärä saattaa olla jopa 20. Näytteenoton ja tutkimukset huomioon ottaen kuntien saamat tulot uimarantojen veden laadun valvonnasta vaihtelisivat arviolta nollasta 30 000 markkaan vuositasolla. Yleiset uimarannat omistaa yleensä kunta, joten kyseeseen tulisi lähinnä kunnan sisäinen laskutus.

Asuntojen terveyshaittojen selvittämiseen tarvittavaa näytteenottoa ja mittauksia tehdään kunnissa vaihtelevia määriä. Suurimmissa kunnissa toimenpiteitä suoritetaan vuosittain jopa yli 300 kappaletta kun taas pienimmissä kunnissa toimenpiteet voivat rajoittua muutamaan. Yksittäisen toimenpiteen kustannukset vaihtelevat toimenpiteen laadusta ja laajuudesta riippuen suuresti. Edellä mainituista syistä on vaikea arvioida asuntojen terveyshaittojen selvittämiseen tarvittavista mittauksista ja tarvittavasta näytteenotosta kuntien saamien tulojen suuruutta. Yksittäiselle asunnon tai muun oleskelutilan omistajalle kustannukset voisivat vaihdella nollasta markasta useaan tuhanteen markkaan toimenpiteiden laadusta ja laajuudesta riippuen. Maksujen kokonaismäärä valtakunnallisesti arvioituna saattaisi kohota 15 - 20 miljoonaan markkaan.

Yksittäisten talouksien omaan vedenhankintaan käytettävien kaivojen määrä vaihtelee Suomessa alueittain. Pohjois-Pohjanmaalla kaivoja on erittäin vähän, mutta esimerkiksi Itä-Uudellamaalla niitä on runsaasti. Kaivon veden laadusta tehtävä perusanalyysi maksaa kaivon omistajalle keskimäärin 600 - 900 markkaa. Koska kaivojen määrä vaihtelee kunnittain, myös kuntien saamat tulot vaihtelisivat suuresti arviolta muutamasta sadasta markasta useaan kymmeneen tuhanteen markkaan.

3.1.3. Elintarvikehygieeninen osaaminen

Suomessa on noin 50 000 terveydensuojelulain tarkoittamaa elintarvikehuoneistoa, joista noin 1 500 on hyväksytty hygienialain nojalla. Suurin tarve hygieniaosaamisen lisäämiseen on kaupan ja elintarviketeollisuuden alalla. Kaupan alalla peruskoulutus on yleensä kaupallinen eikä siihen sisälly hygieniaosaamista. Päivittäistavarakaupassa työskentelee noin 16 000 henkilöä ja elintarviketeollisuudessa 25 000 henkilöä, joilta tultaisiin edellyttämään osallistumista erityiseen testiin. Suurtalousalalla ja suurimmissa ravintolakeittiöissä arvioilta 80 %:lla henkilöstöstä on alan ammatillinen koulutus. Näin ollen suurtalouksissa ja ravintoloissa työskentelisi noin 20 000 henkilöä, joiden tulisi täyttääkseen asetuksessa ehdotettava osaamisvaatimus, suorittaa osaamistesti hyväksyttävästi. Yhteensä noin 60 000 elintarvikehuoneistossa työskentelevän tulisi suorittaa testi.

Suoranaiset kustannukset hygieniaosaamisvelvoitteesta aiheutuisivat testien suorittamisesta. Testin vastaanottaja voisi periä maksun korvaukseksi testin järjestämisestä aiheutuneista todellisista kustannuksista. Mikäli yhden henkilön testimaksu olisi 120 markkaa, aiheutuisi testeistä noin 7,2 miljoonan markan kertaluontoiset kustannukset vuosina 2002-2004. Kustannuksista vastaisivat työnantajat. Elintarviketyölle on ominaista henkilöstön suuri vaihtuvuus, jonka suuruudeksi päivittäistavarakaupassa on arvioitu noin 20 % vuodessa. Vaihtuvuudesta johtuvat kustannukset olisivat noin 1,4 miljoona markkaa vuodessa.

Osaamistestin suorittamista ei asetuksessa olisi sidottu mihinkään valmentavaan koulutukseen. Tarkoituksenmukaista olisi kuitenkin, että työntekijälle annettaisiin hygieniaan liittyvää koulutusta joko erikseen tai osana muuta työhön perehdyttämistä. Vaihtoehtona olisi, että työntekijä hankkisi testiin tarvittavat tiedot kirjallisuudesta tai internetistä. Testiin valmentautumisen arvioidaan vastaavan 6-12 tunnin kurssimuotoista koulutusta. Mikäli kaikille noin 60 000 testiin osallistuvalle järjestettäisiin tällainen koulutus, aiheutuisi itse koulutuksen järjestämisestä sekä menetetystä työajasta työnantajille vajaan 110 miljoonan markan kustannukset vuosina 2002-2004 sekä vaihtuvuuden vuoksi vuosittain noin 24 miljoonan markan kustannukset.

3.2. Organisaatio- ja henkilöstövaikutukset

Elintarvikehygieniaa koskevan osaamisvelvoitteen toimeenpano olisi terveydensuojelulain nojalla Elintarvikeviraston tehtävä. Virasto muun muassa ylläpitäisi osaamistestejä sekä pitäisi luetteloa testaajista. Tehtävien on arvioitu vaativan noin 0,5 henkilötyövuoden työpanoksen Elintarvikevirastossa. Muutoin esityksellä ei ole vaikutusta organisaatioihin ja henkilöstöön.

3.3. Ympäristövaikutukset

Esityksellä ei ole välittömiä vaikutuksia ympäristöön.

3.4. Vaikutukset eri kansalaisryhmien asemaan

Esityksellä ei ole vaikutuksia eri kansalaisryhmien asemaan.

Valtioneuvoston päätöksessä "Sosiaali- ja terveydenhuollon tavoite- ja toimintaohjelma 2000 - 2003" yhtenä toiminnan painopistealueena on hyvinvointia tukevan ympäristön vahvistaminen. Tätä tavoitetta tukevaksi toimenpiteeksi suositellaan kuntien välisen yhteistyön lisäämistä sopimalla sekä valvontamaksujen käyttöönottoa. Valtioneuvoston päätöksen toimeenpanemiseksi sosiaali- ja terveysministeriö käynnisti kunnallisen ympäristöterveydenhuollon toimintaedellytyksien parantamiseen tähtäävän hankkeen. Hankkeen ensisijaisena tavoitteena oli kuntien välisen yhteistoiminnan edistäminen ympäristöterveydenhuollossa sekä valvonnan maksullisuuden laajentaminen valvonnan tarvitsemien voimavarojen turvaamiseksi. Hankkeen valvontaryhmässä olivat edustettuina maa- ja metsätalousministeriö, kauppa- ja teollisuusministeriö, Elintarvikevirasto, Eläinlääkintä- ja elintarvikelaitos, Kuluttajavirasto ja Suomen Kuntaliitto.

Elintarvikehuoneistossa työskentelevien hygieniaosaamisen osalta Elintarvikevirasto jätti sosiaali- ja terveysministeriölle 3 päivänä toukokuuta 2000 ehdotuksen elintarviketyöntekijöiden hygieniakoulutuksesta. Ehdotusta valmisteli työryhmä, johon ovat kuuluneet Elintarvikevirasto, Opetushallitus, Elintarviketeollisuusliitto, Päivittäistavarakauppayhdistys, Hotelli- ja ravitsemusalan yrittäjäliitto, Kunta-alan ammattiliitto, Liikealan ammattiliitto, Suomen Kuntaliitto, Valtion ja erityisalojen ammattiliitto ja Hotelli- ja Ravintolahenkilökunnan Liitto. Neuvotteluosapuolet ovat pitäneet elintarvikehygieenisen perusosaamiskoulutuksen sisällön määrittelemistä tärkeänä, jotta hygieniaosaamisvelvoitteesta toiminnanharjoittajille aiheutuvat kustannukset voidaan arvioida. Mahdollisuutta siihen, että elintarvikehygieeninen koulutus annetaan osana toiminnanharjoittajien ja yritysten omavalvontaa, on pidetty myös tärkeänä.

Esitys on valmisteltu sosiaali- ja terveysministeriössä virkatyönä.

Esityksestä on pyydetty lausunnot yhteensä 42 eri viranomaiselta ja yhteisöltä. Ehdotuksen tavoitetta edistää kuntien välistä yhteistoimintaa kansanterveyslain ja ympäristöterveydenhuoltoa koskevien erityislakien osalta pidettiin yleisesti kannatettavana ja tärkeänä. Samoin maksullisuuden laajentamiseen ja ulkopuolisten asiantuntijoiden käytön selkeyttämiseen suhtauduttiin yleisesti myönteisesti. Asuntojen terveyshaittojen selvittämiseen liittyvien mittausten, näytteenoton ja selvitysten maksullisuuden toimeenpanoon liittyen toivottiin esityksen perusteluihin tarkennuksia. Elintarvikehygieenistä osaamista koskevia säännöksiä pidettiin tarpeellisena. Esitetyt tarkennusehdotukset on pyritty huomioimaan esityksessä.

1.1. Kansanterveyslaki

5 §. Kansanterveyslain 5 §:n 4 momenttia ehdotetaan muutettavaksi siten, että laissa tarkoitetun kuntayhtymän jäsenkunta voisi päätöksensä mukaisesti hoitaa ympäristöterveydenhuollon tehtävät itse tai yhteistyössä muun kunnan tai kuntayhtymän kanssa. Muutoksen jälkeen ympäristöterveydenhuollon tehtävät voitaisiin edelleen hoitaa kansanterveystyön kuntayhtymässä, mutta jäsenkunta voisi päätöksensä mukaisesti hoitaa ne myös itse tai yhteistyössä toisen kunnan tai esimerkiksi alueelle perustetun muun kuntayhtymän kanssa. Kansanterveystyön kuntayhtymän alueella sen jäsenkunnan ympäristöterveydenhuollon tehtävät voitaisiin siten hoitaa myös muussa kuntayhtymässä yhdessä esimerkiksi ympäristönsuojelun ja rakennusvalvonnan tehtävien kanssa. Periaatteena olisi edelleen, että ympäristöterveydenhuollon erityislakien mukaiset tehtävät muodostaisivat kokonaisuuden, joten ympäristöterveydenhuollon tehtäviä ei voisi jakaa kansanterveystyön kuntayhtymän ja sen jäsenkunnan kesken.

Kansanterveyslakiin ei ole tarkoituksenmukaista ottaa kuntien välistä yhteistoimintaa koskevaa erityissäännöstä, jonka mukaan kunta voisi sopia kunnan tai kuntayhtymän kanssa siitä, että viranhaltija voi tehdä virkavastuulla ympäristöterveydenhuollon erityislakien mukaisia tehtäviä isäntäkunnan tai -kuntayhtymän ulkopuolella. Edellä mainitun kaltaisen yhteistoiminnan osalta noudatettaisiin, mitä kuntalaissa ja ympäristöterveydenhuollon erityislainsäädännössä säädetään. Tämä tarkoittaisi sitä, että jäljempänä tässä esityksessä ympäristöterveydenhuoltoa koskevien erityislakien muutosehdotuksissa kuvattu yhteistoiminta olisi mahdollista esimerkiksi vain yhden erityislain osalta kansanterveyslain säännösten sitä estämättä. Yhteistoimintasopimuksen tehneissä kunnissa tai kuntayhtymissä ympäristöterveydenhuollon tehtävät tulisi kuitenkin olla kokonaisuudessaan yhden toimielimen alaisuudessa.

6 §. Lain 6 §:n 2 momenttia ehdotetaan muutettavaksi siten, että kansanterveyslaissa ei enää säädettäisi ympäristöterveydenhuollon ja ympäristönsuojelun yhteisestä toimielimestä. Kuntayhtymän toimielimistä sovitaan kuntayhtymän perussopimuksessa. Mainitusta yhteisestä toimielimestä voidaan sopia ilman kansanterveyslain nimenomaista säännöstä, joten erillinen säännös tältä osin on tarpeeton.

Pykälän 3 momentti ehdotetaan kumottavaksi. Kunnallislaki kumottiin 1 päivänä heinäkuuta 1995 voimaan tulleella kuntalailla. Kuntalain 14 §:ssä on yleissäännökset toimivallan delegoinnista, jotka kattavat myös kansanterveyslain 6 §:n 3 momentin tarkoituksen. Pykälän 3 momentti on siten vanhentunut.

Muutokset eivät muuta ympäristöterveydenhuollon asemaa osana kansanterveystyötä. Ympäristöterveydenhuolto olisi myös selkeä yhtenäinen kokonaisuus, jonka tehtäviä ei voisi antaa usean toimielimen hoidettavaksi samassa kunnassa tai kuntayhtymässä.

1.2. Terveydensuojelulaki

7 §. Kunnan terveydensuojeluviranomainen. Lain 7 §:ään ehdotetaan lisättäväksi uusi kuntien välistä yhteistoimintaa koskeva 2 momentti, jonka mukaan kunta voisi sopia toisen kunnan tai kuntayhtymän kanssa, että kunnalle tai sen viranomaiselle terveydensuojelulaissa säädetty tehtävä, jossa toimivaltaa voidaan siirtää viranhaltijalle, annetaan virkavastuulla toisen kunnan tai kuntayhtymän viranhaltijan hoidettavaksi. Ehdotetun säännöksen nojalla kunta voisi sopia toisen kunnan tai kuntayhtymän kanssa siitä, että kunnan tai kuntayhtymän viranhaltija voisi suorittaa virkavastuulla terveydensuojelulain mukaisia tehtäviä kunnan alueella. Tehtävien suorittamisella tarkoitettaisiin terveydensuojelulain mukaisten päätösten tekemistä, jos ne on delegoitu viranhaltijalle, päätösten valmistelua sekä muita terveydensuojelulaissa kunnan viranomaiselle säädettyjä tehtäviä. Viranhaltijalla olisi tällöin se toimivalta, joka hänellä on siinä kunnassa tai kuntayhtymässä, jonka viranhaltija hän varsinaisesti on. Viranhaltijalla olisi siten mahdollisuus toimia myös esimerkiksi toisen sopijapuolen (kunnan tai kuntayhtymän) esittelijänä.

Pykälän 2 momentin mukaan momentissa tarkoitettu yhteistoiminta olisi mahdollista myös kuntayhtyminen kesken, jos yhteistoimintaan olisi kuntayhtymien jäsenkuntien suostumus. Suostumus voisi olla esimerkiksi jäsenkunnan valtuuston päätös.

Säännös edellyttäisi, että järjestelyn yksityiskohdista tehtäisiin kuntien tai kunnan ja kuntayhtymän taikka kuntayhtymien välinen sopimus. Sopimuksessa voitaisiin sopia esimerkiksi palvelujen ostajan oikeudesta ohjata ja valvoa viranhaltijan toimintaa sekä vahingonkorvausvelvollisuudesta ostajakunnalle tai ulkopuoliselle aiheutetusta vahingosta. Vastuu ulkopuoliselle aiheutetusta vahingosta määräytyisi isännänvastuuta koskevien vahingonkorvauslain (412/1974) säännösten mukaan. Myös sopimuskumppanien välinen vastuun jakautuminen saattaisi olla tarpeen kirjata sopimukseen.

Virkavastuulla tarkoitettaisiin vastuuta toiminnan lainmukaisuudesta. Viranhaltijaa vastaan voitaisiin nostaa virkarikossyyte ja hänet voitaisiin velvoittaa korvaamaan aiheuttamansa vahinko. Muutosta viranhaltijan ostajakunnassa tekemiin päätöksiin haettaisiin siten, kuin kysymyksessä olisi ostajakunnan viranhaltija.

Ehdotuksen mukaan lain nykyinen 2 momentti siirtyisi 3 momentiksi.

40 §. Elintarvikehygieeninen osaaminen. Lakiin ehdotetaan otettavaksi uusi 40 §, joka sisältäisi elintarvikehygieenistä osaamista koskevat säännökset. Yhteneväisesti elintarvikehygieniadirektiivin kanssa ehdotetaan 1 momenttiin otettavaksi toiminnanharjoittajaa velvoittava säännös, jonka mukaan elintarvikehuoneistossa työskentelevillä on oltava tehtäviensä suorittamisen kannalta riittävä elintarvikehygieeninen osaaminen ja että työntekijöitä tarvittaessa koulutetaan ja neuvotaan elintarvikehygieniassa. Lain 4 §:n mukaan lakia sovelletaan yleislakina suhteessa elintarvikkeita koskevaan muuhun lainsäädäntöön. Koska hygienialailla tai sen nojalla ei ole annettu elintarvikehuoneistossa työskentelevien henkilöiden elintarvikehygieniaa koskevia säännöksiä, tulisi ehdotettu osaamisvelvoite koskemaan myös hygienialain nojalla hyväksytyissä laitoksissa työskenteleviä. Osaamisvelvoite ei olisi sidottu huoneistossa työskentelevän työsuhteen laatuun, joten velvoite koskisi myös sellaista toiminnanharjoittajaa, joka työskentelee elintarvikehuoneistossaan.

Pykälän 2 momentin mukaisesti toiminnanharjoittajan olisi kustannuksellaan huolehdittava siitä, että elintarvikehuoneistossa työskentelevät suorittavat hyväksyttävästi elintarvikehygieenistä osaamista mittaavan testin eli osaamistestin. Sosiaali- ja terveysministeriön asetuksella olisi tarkoitus tarkemmin määritellä ne, joiden tulisi testiin osallistua.

Pykälän 3 momentin mukaisesti osaamistestiin osallistuvalta voitaisiin periä testin järjestämisestä aiheutuvia todellisia kustannuksia vastaava maksu. Maksu kohdistuisi käytännössä siihen toiminnanharjoittajaan, jonka elintarvikehuoneistossa testiin osallistuva työskentelee. Koska kyseessä ei ole terveydensuojelulain valvontaan liittyvä maksu, ei maksusäännöstä ole tarkoituksenmukaista liittää lain maksuja koskevaan 50 §:ään. Pykälän 4 momentin mukaan osaamistestejä järjestäisivät Elintarvikeviraston luetteloimat, asetuksella säädettävän pätevyyden omaavat osaamistestaajat. Testaaja voisi ottaa huomioon testimaksun suuruutta määritettäessä muun muassa testitilan vuokran, valvojien palkkiot, testien tarkastamistyön, testimateriaalista ja osaamistodistuksista suoritettavat korvaukset sekä muut testin järjestämisestä aiheutuvat hallinnolliset kulut.

Osaamistestaajiksi voitaisiin luetteloida yksityisiä henkilöitä, joilla on tehtäviensä suorittamiseen tarpeellinen pätevyys. Koska testaaja osaamistestejä järjestäessään ja antaessaan testin suorittamisesta todistuksia käyttäisi julkista hallintotehtävää, sovellettaisiin testaajaan hallintomenettelylain (598/1982) virkamiestä koskevia säännöksiä.

Säännöksen tarkempi toimeenpano on tarkoitus toteuttaa sosiaali- ja terveysministeriön antamalla asetuksella, jota koskevaa valtuussäännöstä ehdotetaan 5 momenttiin. Kuten edellä 2 momentin kohdalla on todettu, asetuksella olisi tarkoitus tarkemmin määritellä ne elintarvikehuoneistossa työskentelevät, joiden edellytettäisiin osallistuvan osaamistestiin. Tarkoitus olisi kohdentaa velvoite sellaisiin helposti pilaantuvia elintarvikkeita käsitteleviin, joilla ei ole riittäväksi katsottavaa koulutusta. Asetuksella olisi myös tarkoitus säätää siitä, mitä pidettäisiin vaadittavana elintarvikehygieenisenä osaamisena, osaamistestien muodosta sekä testin hyväksyttävästä suorittamisesta annettavasta todistuksesta. Edelleen asetuksella annettaisiin Elintarvikevirastolle oikeus määrätä tarkemmin testien käytännön järjestämiseen liittyvistä seikoista. Elintarvikehuoneistoissa työskentelee äidinkieleltään muita kuin suomen- tai ruotsinkielisiä. Testien suorittamisesta muulla kuin suomen tai ruotsin kielellä päättäisi Elintarvikevirasto. Edelleen virasto voisi määrätä osaamistestien perusteista ja laatimisesta sekä testien hyväksyttävästä suorittamisesta. Käytännössä virasto ylläpitäisi testikysymyspankkia, josta osaamistestaajat saisivat käyttöönsä kysymyssarjoja. Virastolla olisi myös oikeus, Opetushallitusta kuultuaan, päättää epäselvissä tapauksissa, mitä tutkintoja tai niihin rinnastettavia koulutuksia olisi pidettävä riittävänä elintarvikehygieenisen osaamisen kannalta.

41 §. Tarkemmat säännökset. Pykälän johdantokappale ehdotetaan muutettavaksi uuden perustuslain mukaiseksi siten, että sosiaali- ja terveysministeriön asetuksella voitaisiin tarkemmin säätää pykälässä mainituista asioista. Johdantokappaleeseen ei ehdoteta asiallisia muutoksia. Pykälän 8 kohta ehdotetaan kumottavaksi, koska edellä ehdotettu 40 §:n 5 momentti vastaa sitä asiallisesti.

49 §. Asiantuntijat ja tutkimuslaboratoriot. Pykälään ehdotetaan otettavaksi uusi 1 momentti, jonka mukaan terveydensuojeluviranomaisen käyttämällä ulkopuolisella asiantuntijalla tulisi olla tutkimusten ja selvitysten edellyttämä asiantuntemus ja pätevyys. Lisäksi ulkopuolisen asiantuntijan tulisi osoittaa käytettävien tutkimusmenetelmien luotettavuus. Terveydensuojelulain edellyttämä valvonta toimeenpannaan kunnissa usein tutkimuksin ja mittauksin, joille ei ole olemassa sellaisia kansainvälisiä standardeja, joita voitaisiin käyttää esimerkiksi akkreditoinnin pohjana. Ehdotetun uuden 1 momentin mukaan terveydensuojelulain mukaista viranomaisvalvontaa varten tutkimuksia ja selvityksiä tekevällä ulkopuolisella asiantuntijalla tulisi kuitenkin olla selvitysten ja tutkimusten edellyttämä asiantuntemus ja pätevyys. Ulkopuolisen asiantuntijan olisi myös osoitettava terveydensuojeluviranomaiselle käytettävien tutkimusmenetelmien luotettavuus. Ulkopuolisia asiantuntijoita viranomaisvalvontaa varten käyttäessään kunnan terveydensuojeluviranomaisen olisi siis itse arvioitava ulkopuolisen asiantuntijan käyttämien menetelmien luotettavuus. Menetelmän luotettavuuden arvioinnista kunnan terveydensuojeluviranomaisen olisi tehtävä päätös.

Pykälän 1 momentin mukaan viranomaisvalvontaa varten tutkimuksia ja selvityksiä tekevään ulkopuoliseen asiantuntijaan sovellettaisiin hallintomenettelylain 10 ja 11 §:n virkamiehen esteellisyyttä koskevia säädöksiä. Näin turvattaisiin hyvä terveydensuojelulain mukainen hallintoasioiden valmistelu myös ulkopuolisia asiantuntijoita käytettäessä.

Terveydensuojelulain edellyttämää valvontaa varten käytettävien mittausten ja tutkimusten suorittamiseksi on muun muassa sosiaali- ja terveysministeriö laatinut ohjeita. Arvioidessaan mittaus- ja tutkimusmenetelmien luotettavuutta kunnan terveydensuojeluviranomainen voisi käyttää hyväkseen näitä ohjeita. Ulkopuolisen asiantuntijan asiantuntemusta ja pätevyyttä arvioidessaan kunnan terveydensuojeluviranomainen voisi ottaa huomioon esimerkiksi asiantuntijan koulutuksen, työkokemuksen ja aikaisemmat tutkimusaiheeseen liittyvät mittaukset, tutkimukset ja selvitykset.

Terveydensuojeluviranomainen voisi käyttää ulkopuolisen asiantuntijan tuottamia tuloksia päätöksenteon perusteena sillä edellytyksellä, että ennen tutkimuksien ja selvityksien suorittamista ulkopuolinen asiantuntija on osoittanut terveydensuojeluviranomaiselle pätevyytensä edellä kuvatulla tavalla. Ulkopuolisen erityisasiantuntemuksen käyttö ympäristöterveydenhuollon viranhaltijoiden asiantuntemuksen ohella lisäisi päätöksenteon luotettavuutta ja nopeuttaisi sitä. Menettely nopeuttaisi todennäköisesti myös valitustapausten käsittelyä, joka monessa kunnassa on edelleen kohtuuttoman pitkä.

Pykälän nykyinen 1 momentti siirtyisi 2 momentiksi eikä siihen ehdoteta sisällöllisiä muutoksia.

Nykyinen 2 momentti siirtyisi 3 momentiksi ja sitä ehdotetaan muutettavaksi siten, että sosiaali- ja terveysministeriöllä olisi mahdollisuus antaa ministeriön asetus laboratorioiden lisäksi myös terveydensuojelulain mukaista viranomaisvalvontaa varten tutkimuksia ja selvityksiä tekevien ulkopuolisten asiantuntijoiden pätevyydestä.

50 §. Maksut. Pykälän 1 momenttia ehdotetaan muutettavaksi siten, että kaikki 50 §:ssä tarkoitettujen maksujen määräytymisperusteet yhdistettäisiin tähän momenttiin. Valtion suoritteiden maksullisuuden osalta noudatettaisiin edelleen mitä valtion maksuperustelaissa (150/1992) säädetään. Momentissa ehdotetaan määriteltäväksi valtion suoritteiden maksullisuuden lisäksi kunnan terveydensuojeluviranomaisen omien suoritteiden (voimassa olevan lain 4 momentti) sekä kunnan ulkopuolisella asiantuntijalla teettämien suoritteiden maksun suuruuden yleiset määräytymisperiaatteet.

Koska terveydensuojelulain mukaisten suoritteiden maksullisuutta ehdotetaan laajennettavaksi koskemaan toiminnanharjoittajan lisäksi myös kiinteistön omistajia, pykälän 2 momenttiin ehdotetaan lisättäväksi termi "toiminnanharjoittaja" kuvaamaan keneltä momentin mukaiset, kunnan käsittelemien ilmoitusten maksut peritään.

Pykälän 3 momenttiin ehdotetaan lisättäväksi termi "toiminnanharjoittaja" vastaavasti kuin 2 momenttiin. Tällöin annettujen määräysten valvontaan sekä talous- ja uimaveden valvontaan liittyvät maksut perittäisiin toiminnanharjoittajalta. Nämä maksut on tähänkin saakka peritty toiminnanharjoittajalta, joten ehdotettu muutos on lakia selventävä. Pykälän 3 momentista ehdotetaan poistettavaksi yleisen uimarannan valvonnan maksullisuutta koskeva poikkeus, jolloin myös yleisen uimarannan valvonta tulisi maksulliseksi. Lain mukaisten suoritteiden maksullisuus laajennettaisiin siten koskemaan myös uimarantaveden näytteenottoa ja tutkimuksia.

Pykälän 4 momentissa määriteltäisiin suoritteet, joista kunnan viranomaisella on oikeus periä maksu kiinteistön omistajalta. Kiinteistön omistajalla tarkoitetaan osakeyhtiölaissa (809/1991) asunto-osakeyhtiötä, osakeyhtiölaissa (734/1978) osakeyhtiötä, maanvuokralaissa (258/1966) rakennuksen omistajaa ja maakaaren (540/1995) 14 luvun 3 §:n mukaisissa tapauksissa sitä, jolle lainhuuto on myönnetty ja hallitsee sitä osaa kiinteistöstä, mihin kunnan viranomaisen toimenpide kohdistuu.

Ehdotuksen mukaan kunnalla olisi oikeus periä halutessaan maksu lain 26 §:n mukaisten, eli asunnon ja muun oleskelutilan, terveyshaittojen selvittämiseen liittyvistä mittauksista, näytteenotosta, tutkimuksista sekä selvityksistä. Selvitystyö tarkoittaisi myös sisämelun aiheuttamien terveyshaittojen selvitystyötä.

Asunnossa ja muussa oleskelutilassa ilmenevien terveyshaittojen taustalla on yleisesti kiinteistöstä (esimerkiksi rakennusvirheet, ilmanvaihto, putkivuodot) ja vain harvoin asukkaan toiminnasta johtuvat tekijät. Tästä johtuen terveyshaittojen selvittämiseksi tehtävistä mittauksista, näytteenotosta, tutkimuksista ja selvityksistä maksu perittäisiin ensisijaisesti kiinteistön omistajalta.

Kunnan terveydensuojeluviranomaisen asuntoon tai muuhun oleskelutilaan tekemä ensimmäinen tarkastus olisi edelleen kiinteistön omistajalle maksuton. Jos toimeksiantaja olisi asunnon tai muun oleskelutilan haltija tai asunnon hallintaan oikeuttavien osakkeiden omistaja, kiinteistön omistajan tai hänen edustajansa tulisi olla tietoinen tarkastuksesta ja hänelle tulisi varata tilaisuus osallistua tarkastukseen. Ensimmäisen tarkastuksen yhteydessä arvioitaisiin alustavasti terveyshaittojen esiintymiseen liittyvien tekijöiden esiintymistä keskustelemalla omistajan tai haltijan kanssa, tekemällä aistinvaraisia havaintoja sekä yksinkertaisilla teknisillä menetelmillä (esimerkiksi kosteusvauriot &§8594; kosteuden osoitin, ilmanvaihto &§8594; paperin pala ja paineolosuhteet &§8594; merkkisavu). Periaatteena olisi, että kunnan terveydensuojeluviranomainen suorittaisi ensimmäisen tarkastuksen.

Jos kunnan terveydensuojeluviranomaisen arvion mukaan terveyshaittojen selvittäminen edellyttäisi laajempaa näytteenottoa, mittauksia, tutkimuksia tai selvityksiä (esimerkiksi pintasivelynäytteet, melumittaus, kaasujen mittaus), nämä olisivat kiinteistön omistajalle maksullisia. Yleensä nämä laajemmat toimenpiteet tehtäisiin erillisellä käynnillä, mutta jos ne olisi mahdollisuus tehdä jo ensimmäisen tarkastuksen yhteydessä, niistä voitaisiin periä myös kiinteistön omistajalta maksu.

Jos kunnan terveydensuojeluviranomaisella ei olisi mahdollisuutta suorittaa laajempia selvityksiä itse, lain 45 §:n nojalla se voisi myös teettää selvitykset ulkopuolisella asiantuntijalla. Tällöin kunnan terveydensuojeluviranomaisen tulisi tehdä tästä päätös ensimmäisen tarkastuskäynnin havaintoihin perustuen. Päätöksessä tulisi määrätä kiinteistön omistaja hankkimaan ne lisäselvitykset, jotka terveyshaitan selvittämiseksi ovat tarpeellisia. Päätöksessä tulisi yksilöidä tarvittavat lisäselvitykset. Kiinteistön omistajalla olisi siis oikeus valita lisäselvityksen tekevä ulkopuolinen asiantuntija, mutta asiantuntijan käyttämät tutkimusmenetelmät tulisi olla 49 §:n perusteella kunnan terveydensuojeluviranomaisen hyväksymiä. Ulkopuolinen asiantuntija perisi toimenpiteistä aiheutuneet kulut suoraan kiinteistön omistajalta.

Laajentamalla suoritteiden maksullisuus koskemaan asuntojen terveyshaittojen selvitystyötä voidaan ympäristöterveydenhuollon voimavarojen turvaamisen lisäksi vähentää tarpeettomien asunnontarkastusten määrää. Kun lisäksi 45 §:n mahdollistamaa tutkimuksien teettämistä ulkopuolisilla asiantuntijoilla edistetään asuntojen terveyshaittoihin liittyvien tutkimuksien osalta, terveystarkastajille jäisi enemmän aikaa ennalta ehkäisevään tarkastustoimintaan asunnontarkastusten laadun siitä kuitenkaan kärsimättä.

Lisäksi 4 momentissa ehdotetaan, että kunnalla olisi mahdollisuus periä maksu näytteenotosta ja tutkimuksista, jotka liittyvät yksittäisten talousvesikaivojen veden laadun määrittämiseen. Yksittäisellä talousvesikaivolla tarkoitettaisiin sellaisia kaivoja, joiden ei katsota olevan vettä toimittavia laitoksia. Talousvesikaivon veden laadun selvityksistä maksu perittäisiin kaikissa tapauksissa kaivon omistajalta. Laajentamalla maksullisuus koskemaan myös vain omaan käyttöön tarkoitetun kaivon talousvedestä tehtäviä tutkimuksia selkeytetään talousveden valvonnan maksullisuutta.

Jos viranomaisella ei ole tietoa yksittäisen talousvesikaivon omistajasta, näytteenotosta ja tutkimuksista maksu peritään siltä, jonka omistamalla maalla kaivo sijaitsee.

Maksua ei perittäisi tilanteessa, jossa kunnan terveydensuojeluviranomainen omasta aloitteestaan selvittäisi yksittäisiä talousvesikaivoja hyväksi käyttäen esimerkiksi maaperän saastumisepäilyä tai alueen talousveden laatua kartoitusmielessä.

Tällä hetkellä kunnan on aina perittävä toiminnanharjoittajalta maksu niistä toimenpiteistä, jotka terveydensuojelulaissa on määrätty maksulliseksi. Laajennettaessa maksullisuutta 4 momentin mukaisesti maksut kohdistettaisiin usein myös yksittäiselle henkilölle. Tästä johtuen 4 momentissa tarkoitettujen maksujen periminen säädettäisiin kunnalle vapaaehtoiseksi. Tällöin kunnan terveydensuojeluviranomainen voisi arvioida maksun suuruutta tai sen toimeenpanoa esimerkiksi sosiaalisissa tapauksissa sekä tilanteissa, joissa laajojenkaan asunnossa suoritettujen toimenpiteiden jälkeen oletettua terveyshaitan aiheuttajaa ei löydy.

Pykälän 5 momenttiin ei ehdoteta sisällöllisiä muutoksia.

1.3. Elintarvikelaki

11 §. Paikallishallinto. Lain 11 §:ään ehdotetaan lisättäväksi uusi 2 momentti, jossa säädettäisiin kuntien välisestä yhteistoiminnasta. Ehdotus sekä sen perustelut vastaavat terveydensuojelulain 7 §:ään ehdotettua muutosta ja sen perusteluja.

1.4. Laki toimenpiteistä tupakoinnin vähentämiseksi

14 §. Pykälän 4 momenttia ehdotetaan muutettavaksi siten, että se sisältäisi säännöksen kuntien välisestä yhteistoiminnasta. Ehdotus ja sen perustelut vastaavat terveydensuojelulain 7 §:ään ehdotettua muutosta ja sen perusteluja.

1.5. Laki eläimistä saatavien elintarvikkeiden elintarvikehygieniasta

12 a §. Voimassa olevan lain 12 §:n 2 momentin mukaan eläinlääkärille laissa säädetty tehtävä voidaan antaa toiseen kuntaan tai kuntayhtymään virkasuhteessa olevan eläinlääkärin hoidettavaksi virkavastuulla. Säännös liittyy Euroopan yhteisön lainsäädännön valvontaan ja koskee vain eläinlääkäreitä.

Yhdenmukaisesti ympäristöterveydenhuollon muun lainsäädännön kanssa ja ottaen huomioon, että hygienialaissa on tehtäviä, joissa toimivaltaa voidaan siirtää myös muulle viranhaltijalle kuin eläinlääkärille, ehdotetaan lakiin lisättäväksi uusi 12 a §, jossa säädettäisiin kuntien välisestä yhteistoiminnasta. Ehdotus ja sen perustelut vastaavat terveydensuojelulain 7 §:ään ehdotettua muutosta ja sen perusteluja.

1.6. Tuoteturvallisuuslaki

7 §. Pykälän 2 momenttia ehdotetaan muutetavaksi vastaamaan yleisesti käytössä olevaa ympäristöterveydenhuollon lainsäädännön tehtävänmäärittelyä. Tehtävänmäärittelyn mukaan kunta määräisi, mikä kunnan lautakunta tai monijäseninen toimielin (kunnan valvontaviranomainen) vastaa lain säännösten, määräysten ja päätösten noudattamisesta. Valtuusto voisi antaa kunnan valvontaviranomaiselle oikeuden siirtää toimivaltaansa alaiselleen viranhaltijalle.

Pykälään ehdotetaan otettavaksi 3 momentti, jossa säädettäisiin kuntien välisestä yhteistoiminnasta. Ehdotus ja sen perustelut vastaavat terveydensuojelulain 7 §:ään ehdotettua muutosta ja sen perusteluja. Nykyinen 3 momentti siirtyisi 4 momentiksi eikä siihen ehdoteta muutoksia niin kuin ei myöskään pykälän 1 momenttiin.

19 §. Pykälän 2 momenttia ehdotetaan muutettavaksi vastaamaan kuntalain oikaisuvaatimusta viranhaltijan päätöksestä. Ehdotuksen mukaan kunnan viranhaltijan päätökseen ei valittamalla voi hakea muutosta vaan viranhaltijan päätökseen tyytymätön voi viedä asian lautakunnan tai muun monijäsenisen toimielimen käsiteltäväksi.

Pykälään ehdotetaan otettavaksi uusi 3 momentti, jonka mukaan 7 §:ssä tarkoitetun lautakunnan tai monijäsenisen toimielimen päätöksestä on oikeus valittaa hallinto-oikeuteen 30 päivän kuluessa päätöksen tiedoksisaannista. Ehdotettujen muutosten jälkeen tuoteturvallisuuslain mukainen muutoksenhaku olisi yhdenmukainen muun ympäristöterveydenhuollon lainsäädännön kanssa.

Pykälän 1 momentti vastaa voimassa olevaa 1 momenttia.

1.7. Kemikaalilaki

7 §. Paikalliset valvontaviranomaiset. Lain 7 §:n 1 momenttia ehdotetaan muutettavaksi siten, että sana kuntainliitto muutetaan kuntayhtymäksi kuntalain terminologian mukaisesti.

Pykälään ehdotetaan otettavaksi uusi 3 momentti, jossa säädettäisiin kuntien välisestä yhteistoiminnasta. Ehdotus ja sen perustelut vastaavat terveydensuojelulain 7 §:ään ehdotettua muutosta ja sen perusteluja.

Terveydensuojelulakiin ehdotetun 40 §:n 5 momentin nojalla olisi tarkoitus antaa sosiaali- ja terveysministeriön asetus elintarvikehuoneistossa työskentelevältä henkilöstöltä vaadittavasta elintarvikehygieenisestä osaamisesta ja osaamisen testaamisesta. Asetusluonnoksen mukaan osaamisvelvoitteen piirissä olisivat terveydensuojelulain 34 §:ssä tarkoitetussa elintarvikehuoneistossa työskentelevät, helposti pilaantuvia elintarvikkeita käsittelevät henkilöt. Siten velvoite koskisi myös näissä tehtävissä työskenteleviä toiminnanharjoittajia.

Riittävä hygieniaosaaminen katsottaisiin olevan sillä, joka on suorittanut tietyn ammatillisen perustutkinnon tai läpäissyt erityisen osaamistestin. Asetuksen voimaan tullessa elintarvikehuoneistossa työskentelevien tulisi suorittaa tutkinto tai testi kolmen vuoden kuluessa. Tutkintoa tai testiä ei kuitenkaan vaadittaisi henkilöltä, joka ainoastaan työskentelee kassalla, tarjoilee valmiita annoksia, kerää tai tiskaa astioita taikka käsittelee tai kuljettaa pakattuja elintarvikkeita. Asetuksen liitteenä olisi luettelo niistä tutkinnoista, joiden katsottaisiin antavan riittävät tiedot elintarvikehygieenisestä osaamisesta. Koska ammatillinen tutkintojärjestelmä elää jatkuvassa muutoksessa, ehdotetaan, että Elintarvikevirasto voisi Opetushallitusta kuultuaan antaa luetteloon liittyviä soveltamisohjeita.

Osaamistestien ylläpitämisestä vastaisi Elintarvikevirasto. Tarkoituksena olisi, että virasto ylläpitäisi kysymyspankkia. Osaamistestejä voisivat järjestää Elintarvikeviraston luetteloimat osaamistestaajat, jotka hankkisivat testikysymykset virastosta. Osaamistestaajilta tultaisiin edellyttämään tietty pätevyys. Osaamistestaajien velvoitteista olisi tarkoitus myös säätää asetuksella. Osaamistestin hyväksyttävästi suorittaneelle annettaisiin todistus.

Lait ehdotetaan tuleviksi voimaan mahdollisimman pian sen jälkeen, kun ne on hyväksytty ja vahvistettu. Terveydensuojelulain osalta ehdotetaan, että ennen lain voimaantuloa voitaisiin ryhtyä lain täytäntöönpanon edellyttämiin toimenpiteisiin.

Edellä esitetyn perusteella annetaan Eduskunnan hyväksyttäviksi seuraavat lakiehdotukset:

Lakiehdotukset