Esityksessä ehdotetaan, että eduskunta hyväksyisi Pariisissa 12 päivänä helmikuuta 2004 tehdyn vahingonkorvausvastuusta ydinvoiman alalla Pariisissa 29 päivänä heinäkuuta 1960 tehtyä yleissopimusta muuttavan pöytäkirjan sekä Pariisissa 12 päivänä helmikuuta 2004 tehdyn sanottua yleissopimusta täydentävää Brysselissä 31 päivänä tammikuuta 1963 tehtyä lisäyleissopimusta muuttavan pöytäkirjan, sekä lait näiden pöytäkirjojen lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten voimaansaattamisesta ja ydinvastuulain muuttamisesta. Suomi allekirjoitti pöytäkirjat 12 päivänä helmikuuta 2004.

Pöytäkirjojen seurauksena laitoksenhaltijan vakuutettavan vastuumäärän vähimmäismäärä korotetaan 700 miljoonaan euroon ja myös sopimusvaltioiden muodostaman korvausyhteisön vastuumäärä nousee niin, että näiden korvausten yhteismäärä nousee nykyisestä noin 350 miljoonasta eurosta 1 500 miljoonaan euroon. Tästä yhteismäärästä jää valtion vastattavaksi enintään 500 miljoonaa euroa siltä osin kuin vahingot ylittävät vakuutusmäärän. Pöytäkirjoihin nyt sisällytettyjen määräysten sallimalla tavalla ehdotetaan suomalaisen laitoksenhaltijan vastuun säätämistä rajoittamattomaksi, jolloin laitoksenhaltija voi seurauksiltaan poikkeuksellisen vakavan ydinonnettomuuden seurauksena joutua vastaamaan vahingoista hankkimansa vakuutuskatteen lisäksi myös varallisuudellaan, silloin kun vahingot ylittävät 1 500 miljoonaa euroa. Samalla ehdotetaan korvattavien vahinkojen alan laajentamista myös ympäristövahinkoihin sekä laissa olevien vahingonkorvaussäännösten laajentamista ja tarkistamista muutoinkin.

Esityksessä ehdotetaan myös kanneaikojen pidentämistä henkilövahinkojen osalta sekä sitä, että korvausta suoritetaan määrätyissä tapauksissa myös vahingosta, joka on ilmennyt sellaisen valtion alueella, joka ei ole Pariisin yleissopimuksen osapuoli.

Ehdotetut säännökset on tarkoitettu tulemaan voimaan kahdessa vaiheessa, sitä mukaa kuin edellä mainitut pöytäkirjat tulevat kansainvälisesti voimaan. Ensin mainittu pöytäkirja tulee voimaan kun kaksi kolmannesta Pariisin yleissopimuksen sopimuspuolista on hyväksynyt pöytäkirjan. Tämän odotetaan tapahtuvan viimeistään vuoden 2006 aikana. Viimeksi mainittu pöytäkirja tulee voimaan kun kaikki Brysselin lisäyleissopimuksen sopimuspuolet ovat hyväksyneet pöytäkirjan. Tämä tulee tapahtumaan vasta vuoden 2006 jälkeen.

Molempien pöytäkirjojen voimaansaattamista koskevat lait on tarkoitettu tulemaan voimaan tasavallan presidentin asetuksella säädettävänä ajankohtana ja laki ydinvastuulain muuttamisesta valtioneuvoston asetuksella säädettävänä ajankohtana samanaikaisesti kuin pöytäkirjat tulevat Suomen osalta voimaan.

1.1. Johdanto

Ydinvastuusta on Suomessa säädetty ydinvastuulailla (484/1972), joka keskeisiltä osin perustuu kolmeen kansainväliseen sopimukseen: vahingonkorvausvastuusta ydinvoiman alalla vuonna 1960 Pariisissa tehtyyn yleissopimukseen (SopS 20/1972), jäljempänä Pariisin yleissopimus, sanottua yleissopimusta täydentävään vuonna 1963 Brysselissä tehtyyn lisäyleissopimukseen (SopS 4/1977), jäljempänä Brysselin lisäyleissopimus, sekä Wienin ja Pariisin yleissopimusten soveltamista koskevaan vuonna 1988 Wienissä tehtyyn yhteispöytäkirjaan (SopS 98/1994), jäljempänä Wienin yhteispöytäkirja.

Lain nimike oli alun perin "atomivastuulaki", mutta muutettiin vuoden 1989 lainmuutoksen yhteydessä "ydinvastuulaiksi".

Järjestelmä on perustettu ensisijaisesti laitoksenhaltijan yksinomaisen vahingonkorvausvastuun varaan. Kanteen tai vaatimuksen menestymiseksi riittää, että voidaan osoittaa vahingon olevan peräisin määrätystä ydinlaitoksesta. Suomalaisilla ja muiden sopimusvaltioiden kansalaisilla on siten oikeus vaatia vahingonkorvausta täällä tai muussa sopimusvaltiossa sijaitsevan ydinlaitoksen haltijalta tai ydinvastuuvakuutuksen antajalta (kanavointiperiaate).

Laitoksenhaltija ei voi myöskään vedota tahallisuuden tai tuottamuksen puuttumiseen (ankara vastuu).

Suomalaisen laitoksenhaltijan vastuumäärä on useimpien muiden sopimusvaltioiden tapaan rajoitettu. Vastuun enimmäismäärä on nykyisellään noin 204 miljoonaa euroa. Mainituissa kansainvälisissä sopimuksissa ja ydinvastuulaissa maksuyksikkönä käytetään Kansainvälisen Valuuttarahaston erityisnosto-oikeutta (SDR), joka tässä on muunnettu euroiksi arvolla 1 SDR = 1,1658 €.(noteeraus 11.11.2004) Laitoksenhaltijan vastuumäärä on Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestön (OECD) nykyisen suosituksen mukainen ja kattaa kokonaan myös Suomen valtiolle Brysselin lisäyleissopimuksen tarkoittamana isäntävaltiona asetetun vastuumäärän.

Jos vahingot ydinlaitoksesta nousisivat suuremmiksi kuin laitoksenhaltijan vastuumäärä, vahingonkärsijöiden käytettäväksi asetettaisiin vielä noin 145 miljoonaa euroa. Tästä määrästä vastaisivat Brysselin lisäyleissopimukseen liittyneet valtiot yhdessä, jäljempänä korvausyhteisö, Suomi viimeksi tehdyn arvion mukaisesti noin 1,99 prosentin osuudella tästä. Nämä määrät ylittävien korvauksien järjestäminen on asianomaisten valtioiden lainsäädäntöelinten vapaasti päätettävissä.

Valtioneuvostolla on oikeus vahvistaa laitoksenhaltijan vastuumäärä eräitä kuljetustapauksia varten ja toisaalta eräiden vähäriskisempien ydinlaitosten osalta tavanomaista vastuumäärää pienemmäksikin, ei kuitenkaan alle 5,8 miljoonan euron.

Laitoksenhaltijan on hankittava vastuunsa varalta vakuutusvalvontaviraston hyväksymä vakuutus, Suomessa ydinvastuuvakuutukset on pääosin myöntänyt Pohjoismainen Ydinvakuutuspooli.

Korvauskanne ydinlaitoksen haltijaa tai vakuutuksenantajaa vastaan on pantava vireille 10 vuoden kuluessa siitä päivästä, jona ydintapahtuma sattui. Ydintapahtumalla tarkoitetaan ydinvahingon aiheuttanutta tapahtumaa, minkä vuoksi ydinvahinko voi ajallisesti ilmetä huomattavastikin myöhemmin kuin siihen johtanut ydintapahtuma. Erityisesti näin voi olla henkilövahinkojen osalta. Tällaisten niin sanottujen myöhäisvahinkojen varalta on säädetty, että ydinvahingosta, joka on ilmennyt vasta vanhentumisajan päätyttyä, maksetaan korvaus valtion varoista.

Pariisin yleissopimuksessa on jätetty kansallisen lainsäädännön varaan kysymys siitä, missä määrin vastuusäännökset koskevat muita kuin henkilö- ja esinevahinkoja. Näin ollen korvattavien vahinkojen ala määräytyy vahingonkorvauslain (412/1974) nojalla.

Järjestelmä on niin muodostettu, että siitä riippumatta, missä sopimusvaltiossa ydinvahingot ovat ilmenneet, kaikki niitä koskevat kanteet käsitellään tuomioistuimessa siinä valtiossa, missä itse ydintapahtuma on sattunut.

Vahingonkorvauskanteet käsitellään Helsingin käräjäoikeudessa, jos suomalainen laitoksenhaltija on vastuussa ja ydintapahtuma on sattunut Suomessa. Samoin menetellään silloin, kun muun sopimusvaltion lainkäyttövallan alainen laitoksenhaltija on vastuussa ja ydintapahtuma on sattunut Suomessa. Tässä tapauksessa kuitenkin laitoksenhaltijan vastuumäärä määräytyy laitoksenhaltijan isäntävaltion lain mukaan.

Sopimusvaltiossa Pariisin yleissopimuksen mukaisesti annettu lainvoimainen tuomio voidaan panna täytäntöön muissa sopimusvaltioissa.

Tässä kuvatun yhtenäisen korvausjärjestelmän suomat edut on Wienin yhteispöytäkirjalla ulotettu myös sellaisiin valtioihin, jotka Pariisin yleissopimuksen sijasta kuuluvat erityiseen Wienin yleissopimukseen, johon Suomi ei siis kuulu. Vastaavasti viime mainitun sopimuksen edut on ulotettu Pariisin yleissopimukseen kuuluviin valtioihin.

Wienin yleissopimukseen kuuluvat Argentiina, Armenia, Bolivia, Bosnia-Herzegovina, Brasilia, Bulgaria, Chile, Egypti, Filippiinit, Jugoslavia, Kamerun, Kroatia, Kuuba, Latvia, Libanon, Liettua, Makedonia, Meksiko, Moldova, Nigeria, Peru, Puola, Romania, Saint Vincent ja Grenadiinit, Slovakia, Trinidad ja Tobago, Tshekin tasavalta, Ukraina, Unkari, Uruguay, Valko-Venäjä ja Viro.

1.2. Suomea sitovien yleissopimusten pääasiallinen sisältö

Pariisin yleissopimus

OECD:n piirissä aloitettiin 1950-luvun lopulla työ yleissopimuksen aikaansaamiseksi korvausvastuusta ydinenergian alalla. Työn tuloksena syntyi Pariisin yleissopimus. Sopimus tuli kansainvälisesti voimaan vuonna 1968, ja Suomi liittyi siihen vuonna 1972. Pariisin yleissopimuksen osapuolet ovat Suomen lisäksi Alankomaat, Belgia, Espanja, Iso-Britannia, Italia, Kreikka, Norja, Portugali, Ranska, Ruotsi, Slovenia, Saksa, Tanska ja Turkki. Sopimuksen ovat lisäksi allekirjoittaneet Itävalta, Luxemburg ja Sveitsi.

Pariisin yleissopimuksen samoin kuin Brysselin lisäyleissopimuksenkin allekirjoittajat julistivat sopimusten johdannoissa haluavansa varmistaa riittävän ja tasapuolisen korvauksen henkilöille, jotka kärsivät vahinkoa ydintapahtumasta, samalla varmistaen tarpeellisessa määrin sen, etteivät ydinenergian käyttö, sen kehitys ja ydinenergian tuotanto esty.

Ydinenergian käytön kehittämisen tiedettiin tuolloin sisältävän riskejä, joita ei voitu tarkasti määritellä ja jotka olivat niin monimutkaisia, että ydinonnettomuuden yhteydessä olisi vaikeata osoittaa tuottamuksellisuuden olemassaolo. Tämän vuoksi yleissopimuksessa omaksuttiin ankaraan vastuuseen perustuva järjestelmä määräämällä etukäteen vastuussa oleva henkilö niissä tapauksissa, joissa onnettomuuden on aiheuttanut ydinlaitoksen käyttö tai radioaktiivisten aineiden kuljettaminen. Siten vahingonkärsijöiden ei tarvitse todistaa sellaisen henkilön tuottamusta tai laiminlyöntiä, eikä näin perustettua vastuuta voida poistaa myöhemminkään todistamalla tuottamuksen puuttuneen. Käytännössä asianomaiset kansalliset viranomaiset osoittavat vastuussa olevan antamalla jollekin luvan ydinlaitoksen käyttöön. Näin ollen on riittävää, että osoitetaan vahingon olevan peräisin määrätystä ydinlaitoksesta.

Vastuu on paitsi ankaraa myös yksinomaista, jolloin vastuu, kuten sopimuksen valmisteluasiakirjoissa sanotaan, on kanavoitu laitoksenhaltijaan. Tämä johtuu siitä, että kanavointi yksinkertaistaa ja siten myös nopeuttaa korvausten hakijoiden vaatimusten käsittelyä.

Kanavointisäännöksen puuttuessa, kuten tavallisesti on asianlaita, vastuu yleensä pyritään siirtämään erilaisille laitetoimittajille tai muille sellaisille sopimuskumppaneille. Kanavointi on perusteltua siitäkin syystä, ettei muiden ydinlaitoksen toimintaan tavalla tai toisella liittyvien tarvitse suojata itseään mahdollisen onnettomuuden aiheuttamilta taloudellisilta vastuilta kolmatta henkilöä kohtaan. Se merkitsisi useampikertaista saman riskin vakuuttamista, mikä puolestaan on epätaloudellista.

Pariisin yleissopimuksessa on laitoksenhaltijalle asetettu velvollisuus ottaa vakuutus vastuunsa määrältä tai antaa muu taloudellinen takuu. Käytännössä laitoksenhaltijat kaikissa sopimusvaltioissa ovat ottaneet vakuutuksen. Vakuutuskapasiteetin hankkimiseksi vakuutusyhtiöt ovat muodostaneet yhteisiä kansallisia alan vakuutusyhdistyksiä – pooleja – joita nykyisin on OECD:n alueella 23. Suomen ja Ruotsin poolit yhdistyivät 1 päivänä tammikuuta 2003 Pohjoismaiseksi Ydinvakuutuspooliksi.

Ankaran vastuun ja pakollisen vakuuden sisältävästä järjestelmästä on johdettu myös vastuun määrällinen rajoittaminen. Rajoittaminen koskee toisaalta vastuun määrää ja toisaalta aikaa, jonka kuluessa korvausta on haettava.

Vastuun rajoittamiseksi oli alun perin sekä taloudellisia että käytännöllisiä syitä. Vastuun säätäminen ankaraksi asettamatta sille samalla ylärajaa katsottiin vakavaksi esteeksi ydinenergian käytön kehittämiselle, ja toisaalta olisi ollut käytännöllisesti katsoen mahdotonta saada rajoittamatonta vakuutusta, joka kattaisi sellaisen vastuun. Näin ollen katsottiin mahdollisen vahingonkärsijän kannalta edullisemmaksi todellinen, vaikkakin rajoitettu korvaus kuin teoreettinen velvollisuus vahinkojen korvaamiseen niiden määrästä riippumatta, etenkin kun sellaisen vahinkojen määrästä riippumattoman korvausvelvollisuuden toteutumista ei tuolloin pidetty todennäköisenä. Kunkin sopimusvaltioiden alueella sijaitsevan laitoksenhaltijan vastuumäärä määräytyy laitoksen sijaintivaltion lainsäädännön nojalla siitä riippumatta, minkä sopimusvaltion tuomioistuimella on asiassa toimivalta. Pariisin yleissopimuksen mukaan kansallisessa laissa asetettavan vastuumäärän tulee olla vähintään 15 miljoonaa erityisnosto-oikeutta, mikä vastaa noin 17 miljoonaa euroa. Vastuumäärä saadaan kuitenkin aina asettaa tätä korkeammaksi.

Vahingonkärsijöille kanteen nostamiseksi varatun ajan rajoittaminen johtuu siitä, ettei vakuutuksenantajien ole voitu kohtuudella edellyttää säilyttävän korvaukseen varattuja varoja miten kauan tahansa. Tavallisissa tapauksissa varattu 10 vuoden aika on valittu silmällä pitäen sekä vahingonkärsijöiden ja ydinvoiman tuottajien että vakuutusyhtiöiden etuja ja toisaalta siksi, että kanneoikeus myöhään ilmenneiden vahinkojen osalta säilyisi.

Pariisin yleissopimuksessa omaksutut vahingonkorvausperiaatteet poikkeavat olennaisesti Suomen vahingonkorvausoikeuden periaatteista. Viimeksi mainittujen mukaan vahingonkärsijän on voitava osoittaa, että syntynyt vahinko johtuu jonkun tahallisesta tai tuottamuksellisesta teosta tai laiminlyönnistä. Tämä puolestaan saattaa vedota tuottamuksen puuttumiseen, esimerkiksi laitetoimittajan virheelliseen toimitukseen tai työntekijänsä määräysten vastaiseen toimintaan. Tavanomaisten vahingonkorvaussäännösten mukaan vastuu on rajoittamaton, eikä sen varalta ole oltava pakollista vakuutusta tai muuta taloudellista takuuta.

Ydinaineiden kuljettamisen osalta Pariisin yleissopimus sisältää määräyksiä, joiden tarkoituksena on huolehtia kanavointiperiaatteen toteutumisesta kuljetustapauksissa sopimusvaltioiden välillä.

Kuljetettaessa ydinainetta sopimusvaltiossa olevasta ydinlaitoksesta toisessa sopimusvaltiossa olevaan ydinlaitokseen, on lähettävä ydinlaitos vastuussa kuljetuksen aikana sattuneen ydintapahtuman aiheuttamista vahingoista siihen saakka, kunnes vastuu siirtyy vastaanottavalle laitokselle laitosten välisen sopimuksen tätä koskevan kirjallisen määräyksen nojalla tai sellaisen määräyksen puuttuessa, kunnes vastaanottava laitos on fyysisesti ottanut ydinaineet haltuunsa.

Yleissopimus sisältää tarkemmat määräykset myös niitä tapauksia varten, jolloin joko lähettävä tai vastaanottava laitos ei ole sopimusvaltion oikeudenkäyttövallan alainen sekä eräitä muita erityistapauksia varten.

Pariisin yleissopimuksessa on myös määräyksiä, jotka sallivat vastuumäärän alentamisen alle 15 miljoonan erityisnosto-oikeuden eräissä tapauksissa, ei kuitenkaan alle 5 miljoonan erityisnosto-oikeuden.

Pariisin yleissopimusta sovelletaan pääsääntöisesti silloin, kun ydintapahtuma on sattunut jonkin sopimusvaltion alueella ja ydinvahingot ovat vastaavasti ilmenneet jonkin sopimusvaltion alueella. Pariisin yleissopimusta sovelletaan vallitsevan tulkinnan mukaan kuitenkin myös silloin, kun itse ydintapahtuma on sattunut aavalla merellä tai sen yläpuolella ja ydinvahinkoja on ilmennyt sopimusvaltion alueella. Lisäksi on tehty se poikkeus, että sopimusvaltio voi kansallisessa laissaan säätää, että milloin sen oikeudenkäyttövallan alainen ydinlaitos on vahingoista vastuussa, sopimusta voidaan soveltaa vaikka ydintapahtuma on sattunut tai sen aiheuttamat vahingot ovat ilmenneet valtiossa, joka ei ole sopimusvaltio.

Koska ydintapahtuman seuraukset saattoivat ilmetä useammassa sopimusvaltiossa, ja vahingonkärsijöiden korvaukset suoritettaisiin yhdestä ja samasta lähteestä, oli luonnollista sopimusmääräyksin huolehtia siitä, että vain yhden sopimusvaltion tuomioistuin käsittelisi kaikki korvausvaatimukset ja olisi siten toimivaltainen. Toimivaltainen tuomioistuin on sen valtion tuomioistuin, jonka alueella ydintapahtuma on sattunut, eikä esimerkiksi sen valtion tuomioistuin, missä vahingot ilmenevät. Sopimus sisältää toimivaltasäännökset myös sellaisten ydintapahtumien varalta, jotka ovat sattuneet sopimusvaltioiden alueen ulkopuolella tai paikassa, joka ei ole varmuudella määrättävissä taikka muuten niin, että toimivallan osoittaminen suoraan pääsäännön mukaan ei ole mahdollista.

Brysselin lisäyleissopimus

Pariisin yleissopimuksen valmisteluvaiheessa oli aloitettu neuvottelut myös sellaisen lisäsopimuksen tekemiseksi, joka velvoittaisi valtioita asettamaan vahingonkärsijöiden käytettäväksi lisää varoja silloin, kun Pariisin yleissopimuksen mukaiset korvausmäärät osoittautuvat riittämättömiksi.

Yleissopimus tästä täydentävästä valtionvastuusta saatiin valmiiksi Brysselissä vuonna 1963 ja tuli kansainvälisesti voimaan vuonna 1974. Lisäyleissopimus on avoinna kaikille valtiolle, jotka ovat liittyneet Pariisin yleissopimukseen. Suomi liittyi lisäyleissopimukseen vuonna 1977. Brysselin lisäyleissopimuksen osapuolet ovat Suomen lisäksi Alankomaat, Belgia, Espanja, Iso-Britannia, Italia, Norja, Ranska, Ruotsi, Slovenia, Saksa ja Tanska. Sopimuksen ovat lisäksi allekirjoittaneet Itävalta ja Luxemburg.

Brysselin lisäyleissopimuksen mukaan vastuussa olevan ydinlaitoksen sijaintimaa, jäljempänä isäntävaltio, on velvollinen korvaamaan lisäyleissopimukseen liittyneiden valtioiden alueella ilmenneet tai sellaisen valtion kansalaisille muuten ilmenneet vahingot, jotka ylittävät laitoksenhaltijan vastuumäärän, aina 175 miljoonaan erityisnosto-oikeuteen (noin 204 miljoonaa euroa) saakka. Tämä isäntävaltion vastuumäärä suoritetaan julkisista varoista, jotka siis laitoksen sijaintimaa asettaa käytettäväksi. Lisäyleissopimuksessa sallitaan se, että laitoksenhaltijan vastuumäärä asetetaan niin korkeaksi, että se kattaa myös isäntävaltion vastuun.

Brysselin lisäyleissopimus sisältää vielä kolmannen vaiheen vastuumäärän siten, että lisäyleissopimukseen liittyneet valtiot yhdessä korvaavat vahinkoja vielä välillä 175—300 miljoonaa erityisnosto-oikeutta (204—350 miljoonaa euroa). Nämä varat korvausyhteisö asettaa käytettäväksi erityisten sopimuksessa määrättyjen jakoperusteiden mukaan. Jakoperusteita ovat bruttokansantuote ja asennettu ydinvoimateho. Suomen osuus tässä tarkoitetusta korvausmäärästä on OECD:n viime vuosina tekemien laskelmien mukaan ollut hieman alle 2 prosenttia.

Koska Brysselin lisäyleissopimus on luonteeltaan Pariisin yleissopimusta täydentävä, sitä sovelletaan vain siinä tapauksessa, että myös Pariisin yleissopimus tulee yksittäistapauksessa sovellettavaksi. Näin ollen ei valtio voi tulla tai jäädä lisäyleissopimuksen sopimusvaltioksi olematta Pariisin yleissopimuksen sopimusvaltio. Toisaalta Pariisin yleissopimuksen määräykset koskevat lisäyleissopimuksen mukaan suoritettavia korvauksia vain sellaisin poikkeuksin, jotka lisäyleissopimuksessa nimenomaisesti mainitaan. Niinpä lisäyleissopimustakin sovellettaessa vahingot korvataan noudattaen muun ohella ankaran vastuun ja vastuun kanavoinnin periaatteita.

Brysselin lisäyleissopimuksen soveltamisala on rajoitetumpi kuin Pariisin yleissopimuksen siinä suhteessa, että lisäyleissopimus ei edes valinnaisesti koske ydintapahtumaa, joka on sattunut lisäyleissopimukseen kuulumattoman valtion alueella eikä sellaisesta ydintapahtumasta aiheutunutta vahinkoa, vaikka valtio, jonka alueella vahinko aiheutui, kuuluisi Pariisin yleissopimukseen. Lisäyleissopimuksessa on edelleen tiettyjä rajoituksia sellaisten vahinkojen korvaamisessa, jotka ovat sattuneet aavalla merellä tai sen yläpuolella.

Brysselin lisäyleissopimuksessa määrätään, että kansallisessa laissa voidaan perustaa valtiolle mahdollisuus takautumisoikeutta käyttämällä periä isäntävaltion ominaisuudessa suorittamansa korvaukset tai korvausyhteisön suorittamat korvaukset takaisin laitoksenhaltijalta, jos vahinko on aiheutunut tämän tuottamuksesta.

Edellä mainitun sopimusmääräyksen on katsottu merkitsevän sitä, että takautumisoikeuden ulottaminen laitoksenhaltijaan ei ole lisäyleissopimuksen mukaan muissa tapauksissa mahdollista.

1.3. Ydinvastuulain pääasiallinen sisältö

Suomi liittyi edellä mainittuihin yleissopimuksiin eri aikoina, joten sopimusten pääosin pakottavat määräykset otettiin osaksi kansallista lainsäädäntöä vastaavasti vaiheittain vuonna 1972 ja vuonna 1977.

Sopimusmääräysten mukaisesti lakiin otettiin kanavointiperiaate, ankaran vastuun periaate, rajoitetun vastuun periaate sekä laitoksenhaltijan velvollisuus ottaa vakuutus tai antaa muu taloudellinen takuu vastuumäärälle. Alun perin suomalaisen laitoksenhaltijan vastuumääräksi säädettiin 42 miljoonaa markkaa, noudattaen Tanskan ja Ruotsin silloista tasoa.

Pariisin yleissopimuksessa sallitaan sen, että kansallisessa lainsäädännössä omaksutaan sopimusmääräyksien tarkoittamaa laajempi maantieteellinen soveltamisalue. Niinpä Suomi muiden pohjoismaiden tapaan menetteli siten, että lakia sovelletaan myös sellaisessa tilanteessa, jossa suomalainen laitoksenhaltija olisi periaatteessa vastuussa, mutta vahingot ovat ilmenneet kokonaan tai osittain valtiossa, joka ei ole liittynyt Pariisin yleissopimukseen. Kokonaan erillinen kysymys on vahinkojen ilmeneminen valtiossa, joka ei ole liittynyt Pariisin yleissopimukseen, mutta on sen sijaan liittynyt Wienin yleissopimukseen. Niin sanotun Wienin yhteispöytäkirjan nojalla viime mainittuun yleissopimukseen kuuluvat valtiot ulottavat korvausetunsa Pariisin yleissopimukseen kuuluviin valtioihin ja nämä vastaavasti Wienin yleissopimukseen kuuluviin valtioihin.

Pariisin yleissopimuksessa on jätetty kansallisen lain varaan kysymys siitä, missä määrin vastuusäännökset koskevat muita kuin henkilö- ja esinevahinkoja. Laissa asia ilmaistaan viittaamalla tältä osin voimassa oleviin yleisiin vahingonkorvausperusteisiin. Näin ollen esimerkiksi puhtaat varallisuusvahingot korvattaisiin Suomessa vahingonkorvauslain ja oikeuskäytännön pohjalta.

Kuljetusten osalta yleissopimuksen pakottavat säännökset lakiin otettuina merkitsevät sitä, että vastuu on lähtökohtaisesti kanavoitu ydinaineita toiseen ydinlaitokseen lähettävän ydinlaitoksen haltijaan. Pariisin yleissopimuksen sopimusvaltioissa olevien laitosten välisissä kuljetuksissa vastuu siirtyy vastaanottajalle ensi sijassa sinä ajankohtana, josta osapuolten kesken on kirjallisesti sovittu. Ellei asiasta ole erikseen sovittu, vastuu siirtyy sinä ajankohtana, jolloin vastaanottava laitos ottaa ydinaineen haltuunsa. Laki sisältää erityissäännöksiä sellaisten tapausten varalta, joissa laitoksista jompikumpi sijaitsee valtiossa, joka ei kuulu yleissopimukseen tai kuljetus tapahtuu muutoin kuin laitosten välillä.

Koska kuljetusalalla oli Pariisin yleissopimusta tehtäessä voimassa useita kansainvälisiä sopimuksia, joissa vastuu kohdistui lähinnä rahdinkuljettajaan, katsottiin välttämättömäksi jättää nimenomaisin viittauksin nämä sopimukset ennalleen. Samalla kuitenkin lakiin otettiin sopimukseen sisältyvä määräys, jonka mukaan näissä tapauksissa rahdinkuljettajalla on laitoksenhaltijaa kohtaan takautumisoikeus, jos vahingon sattuessa vahingonkorvauskannetta on menestyksellisesti ajettu rahdinkuljettajaa vastaan. Nimenomaisesti on myös säädetty, että eräissä ilmakuljetuslaissa (387/1986) tarkoitetuissa tapauksissa rahdinkuljettajalla on vastaavanlainen takautumisoikeus.

Ydinvastuulaissa on sallittu vakuutuksen ottaminen niin, että se kattaisi vastuumäärän kunkin mahdollisen vahinkotapahtuman osalta eli "vakuutus ydintapahtumaa kohden". Pariisin yleissopimuksen perusteluista ilmenee, että vakuutus voidaan ottaa myös laitosta kohden määrättynä ajanjaksona eli "rajoitus laitosta kohden". Käytännössä ensiksi mainitun vaihtoehdon mukaista vakuutusta ei ole ollut saatavissa, minkä vuoksi jälkimmäinen vaihtoehto on laissa sallittu, tosin edellyttäen, että vakuutusmäärän on tässä tapauksessa oltava viidesosan laitoksenhaltijan vastuumäärää suurempi.

Vastuumäärään ei lueta korkoa eikä korvausta oikeudenkäyntikuluista. Ne eivät siten myöskään sisälly vakuutusmäärään, minkä vuoksi laitoksenhaltija vastaa niistä erikseen. Käytännössä vakuutussopimuksen osaksi on otettu näiden korvaamista koskeva lauseke.

Oikeus korvaukseen vanhentuu Pariisin yleissopimuksen mukaan, jollei kannetta ole pantu vireille 10 vuodessa ydintapahtuman sattumisesta lukien. Yleissopimuksessa kuitenkin sallitaan, että laitoksen sijaintivaltion laissa määrätään tätä pitempikin vanhentumisaika, jos asianomainen valtio on huolehtinut siitä, että vastuu sellaisessakin tapauksessa on katettu. Pidentäminen ei kuitenkaan saa vaikuttaa niiden henkilöiden oikeuteen saada korvausta, jotka ovat panneet kanteen vireille henkilövahinkojen korvaamiseksi ennen sanotun 10 vuoden määräajan päättymistä.

Ydinvastuulaissa on Pariisin yleissopimuksen sallimalla tavalla säädetty erityinen vähintään kolmen vuoden pituinen määräaika vahingonkorvausvaatimuksen esittämiselle luettuna siitä, kun vahingonkärsijä sai tiedon sekä vahingosta että vastuussa olevasta laitoksenhaltijasta, tai hänen olisi kohtuullista huolellisuutta noudattaen pitänyt sellainen tieto saada.

Siltä varalta, että henkilövahinko ilmenisi vasta laitoksenhaltijan vastuun jo lakattua, lakiin otettiin säännös, jonka mukaan korvaus suoritettaisiin valtion varoista edellyttäen, ettei ydintapahtumasta ole kulunut enemmän kuin 30 vuotta. Korvauksen saaminen valtion varoista on mahdollista vaikka henkilövahinko olisikin ilmennyt laitoksenhaltijan ollessa vielä vastuussa, mutta vahingonkärsijällä on ollut määräajan menettämiseen hyväksyttävä syy.

Korvauskanne voidaan yleissopimuksen mukaisesti kohdistaa laitoksenhaltijaan tai suoraan vakuutuksen antajaan. Sopimusvaltiolla on velvollisuus huolehtia siitä, että laitoksenhaltijalla on vastuumäärän katteeksi tarvittava vakuutus tai muu taloudellinen takuu. Yleissopimus jättää jonkin verran tulkinnanvaraiseksi ne seuraukset, jotka tämän velvollisuuden laiminlyömisestä aiheutuisivat. Ydinvastuulaissa on joka tapauksessa lähdetty siitä, että korvaus maksetaan valtion varoista, jos se, jolla on oikeus korvaukseen, näyttää, ettei hän ole voinut tätä korvausta saada vakuutuksenantajalta.

Lakiin otettiin myös säännökset siitä, miten Suomessa tulisi menetellä sellaisessa tapauksessa, että täällä ilmenisi vahinkoja, joiden täyteen korvaamiseen vastuussa olevan laitoksenhaltijan Pariisin yleissopimuksen mukainen vastuumäärä ei riittäisi, eikä myöskään Brysselin lisäyleissopimus tulisi sovellettavaksi. Tällaisessa tapauksessa suoritettaisiin korvausta valtion varoista perusteilla, jotka valtioneuvosto vahvistaa, eduskunnan annettua suostumuksensa. Lisäyleissopimuksen soveltaminen edellyttää aina, että Pariisin yleissopimus tulee sovellettavaksi, mutta lisäyleissopimusta ei sovelleta kaikissa niissä tapauksissa, joissa Pariisin yleissopimus tulee sovellettavaksi. Tämä johtuu siitä, että kaikki Pariisin yleissopimuksen osapuolet eivät kuulu lisäyleissopimukseen.

Ydinvastuulain mukaan lisäyleissopimuksen mukainen korvaus suoritetaan alustavasti valtion varoista. Se seikka, että edellä Brysselin lisäyleissopimusta käsitelleessä kohdassa selostetun mukaisesti korvausyhteisö maksaa eräissä tapauksissa osan tästä korvauksesta, selviää lakitekstistä vain välillisesti. Siltä osin kuin korvausyhteisö on velvollinen korvaamaan vahinkoja, peritään nämä korvausmäärät korvausyhteisöltä Suomen valtiolle lisäyleissopimuksen mukaisesti.

Suomalaisen laitoksenhaltijan vastuumäärä

Ydinturvallisuus ja onnettomuuksien seuraukset

Ydinenergian käyttöä koskevat yleiset määräykset esitetään ydinenergialainsäädännössä. Ydinenergialain (990/1987) 6 §:n mukaisesti ydinenergian käytön on oltava turvallista, eikä siitä saa aiheutua vahinkoa ihmisille, ympäristölle tai omaisuudelle. Ydinenergian käyttöön luvan saaneen velvollisuutena on huolehtia turvallisuudesta. Luvanhaltijan velvollisuutena on huolehtia myös sellaisista turva- ja valmiusjärjestelyistä ja muista ydinvahinkojen rajoittamiseksi tarpeellisista järjestelyistä, jotka eivät kuulu viranomaisille.

Luvanhaltijan on huolehdittava myös kaikista toimintansa seurauksena syntyvien ydinjätteiden ydinjätehuoltoon kuuluvista toimenpiteistä ja niiden asianmukaisesta valmistelemisesta sekä vastattava niiden kustannuksista.

Ydinvoimalaitoksen rakentamista koskevan periaatepäätöksen lisäksi laitoksen rakentamiseen ja käyttöön tarvitaan erilliset valtioneuvoston myöntämät luvat.

Säteilyturvakeskus on ydinenergian käytön turvallisuutta valvova viranomainen. Säteilyturvakeskuksen tehtävänä on lisäksi huolehtia turva- ja valmiusjärjestelyjen valvonnasta sekä ydinaseiden leviämisen estämiseksi tarpeellisesta ydinenergian käytön valvonnasta. Säteilyturvakeskus tarkastaa ydinvoimalaitosta koskevat suunnitelmat ja tekee laitoksesta turvallisuusarvioita. Myös laitoksen turvallisuudelle tärkeitä järjestelmiä, rakenteita ja laitteita koskevat suunnitelmat tarkastetaan. Laitoksen rakentamisen aikana säteilyturvakeskus valvoo yksityiskohtaisesti järjestelmien, rakenteiden ja laitteiden valmistusta, asennusta ja käyttöönottoa. Vastaavasti säteilyturvakeskus valvoo monipuolisesti laitoksen käyttötoimintaa.

Valtioneuvosto on antanut ydinenergialain 81 §:n nojalla yleiset määräykset ydinvoimalaitosten ja ydinjätteiden loppusijoituksen turvallisuudesta sekä turva- ja valmiusjärjestelyistä. Näitä määräyksiä täsmentävät turvallisuusvaatimukset esitetään säteilyturvakeskuksen julkaisemissa YVL -ohjeissa.

Ydinenergian käytön edellytyksenä on turvallisuudesta huolehtiminen sekä normaalikäytön että häiriötilanteiden aikana. Ydinturvallisuuden varmistamisessa käytetään moninkertaisia suojaamisen tasoja.

Ensimmäinen taso on ennalta ehkäisevä taso. Tavoitteena on estää poikkeamat laitoksen normaalista käyttötilasta korkeatasoisen suunnittelun ja käyttötoiminnan avulla. Tärkeiden laitteiden suunnittelussa, valmistuksessa, asennuksessa ja huollossa sovelletaan korkeita laatuvaatimuksia ja riittäviä turvallisuusmarginaaleja. Lisäksi suunnittelussa pyritään käyttämään luontaisesti vakaita ja epänormaaleja olosuhteita korjaavia ratkaisuja. Erityisesti reaktori suunnitellaan siten, että luontaiset takaisinkytkennät pyrkivät estämään reaktorin tehon hallitsemattoman kasvun. Käyttötoiminnan korkean tason saavuttamiseksi kiinnitetään huomiota erityisesti käyttöhenkilökunnan pätevyyteen ja toimintatapoihin.

Vaikka laitosten suunnittelulle ja käytölle asetetaan korkeat laatuvaatimukset, voi käyttöhäiriöitä ja onnettomuuksia silti esiintyä. Niiden varalta ydinvoimalaitokset varustetaan järjestelmillä, joiden tehtävänä on havaita häiriöt ja estää niiden kehittyminen vakaviksi onnettomuuksiksi. Näillä järjestelmillä varmistetaan erityisesti reaktorin pysäyttäminen, reaktorin jäähdytys ja jälkilämmön poisto.

Kolmas taso on seurauksia lieventävä taso. Jos onnettomuuden etenemistä ei pystytä estämään, on kuitenkin mahdollista lieventää sen seurauksia. Suojarakennuksen tehokas toiminta on tässä suhteessa ensiarvoisen tärkeää.

Radioaktiivisten aineiden ympäristöön vapautumisen estämiseksi käytetään moninkertaisia esteitä. Ensimmäisenä esteenä on itse ydinpolttoaine. Normaalikäytön aikana pääosa fissiotuotteista on kiinteässä olomuodossa polttoainemateriaaliin sitoutuneena. Pieni osa kaasumaisista fissiotuotteista vapautuu kuitenkin polttoainesauvan sisälle. Toisena vapautumisen esteenä on reaktorin jäähdytyspiiri, mistä radioaktiivisia aineita poistetaan hallitusti. Kolmas vapautumisen este on reaktoria ympäröivä paineenkestävä ja kaasutiivis suojarakennus ja sitä ympäröivä ulompi suojarakennus tai reaktorirakennus.

Ydinvoimalaitoksen turvajärjestelmät koostuvat useista toisiaan korvaavista rinnakkaisista osajärjestelmistä. Järjestelmä voi koostua esimerkiksi neljästä osajärjestelmästä, joista kahden toiminta riittää toteuttamaan vaaditun turvallisuustoiminnon. Rinnakkaiset osajärjestelmät sijoitetaan siten, että niiden yhtäaikainen vaurioituminen esimerkiksi tulipalossa tai tulvassa on epätodennäköistä. Lisäksi käytetään eri toimintaperiaatteisiin perustuvia järjestelmiä.

Ydinturvallisuuden varmistamiseksi on Suomessa omaksuttu periaate, jonka mukaan asetettujen vaatimusten täyttäminen on vain välttämätön vähimmäistavoite. Ydinvoimalaitoksen turvallisuutta on kehitettävä koko sen käyttöiän ajan, ottaen huomioon laitoksen omat ja kansainväliset käyttökokemukset ja turvallisuustutkimuksen tulokset sekä teknologian kehittymisen tuomat mahdollisuudet. Tätä periaatetta kutsutaan myös SAHARA-periaatteeksi (Safety As High As Reasonably Achievable).

SAHARA-periaate merkitsee käytännössä sitä, että ydinvoimalaitosten turvallisuuden parantamiseksi laitoksilla tehdään muutoksia, jotka ovat käytännössä mahdollisia ja järkevästi perusteltavissa. Suomalaisilla laitoksilla tehdäänkin vuosittain runsaasti erilaisia muutostöitä. Erityisesti Loviisan laitoksella on tehty laajoja muutoksia sen vuonna 1977 tapahtuneen käyttöönoton jälkeen.

Ydinvoimalaitosten työntekijöiden säteilyaltistukselle on asetettu rajat. Näiden raja-arvojen alittaminen ei kuitenkaan yksinomaan riitä vaan säteilyaltistus on pidettävä niin pienenä kuin käytännössä mahdollista (ALARA-periaate, As Low As Reasonably Achievable).

Ydinvoimalaitosten ympäristössä toteutetaan monipuolista säteilyvalvontaohjelmaa. Saadut tulokset varmentavat itse laitoksella mitattuja radioaktiivisten aineiden päästötietoja.

Turvallisuusvaatimusten täyttäminen on osoitettava kokeellisin ja laskennallisin menetelmin. Toisaalta tarvitaan niin sanottuja deterministisiä onnettomuusanalyysejä, joiden tulosten on oltava hyvällä varmuudella epäedullisempia kuin todennäköisimpinä pidetyt tulokset. Toisaalta taas tarvitaan todennäköisyyspohjaisia analyysejä, joissa käydään järjestelmällisesti läpi laitoksen vikaantumis- ja häiriömahdollisuudet sekä niiden tapahtumistodennäköisyydet. Yhdistämällä näistä johdetut tapahtumaketjut todennäköisyyksineen saadaan esimerkiksi reaktorisydämen vaurioitumisen todennäköisyys. Analyysejä koskevat yksityiskohtaiset vaatimukset esitetään YVL-ohjeissa.

Reaktorin luotettava jäähdytys kaikissa olosuhteissa takaa sen, että ydinvoimalaitokselta ei pääse ympäristöön turvallisuuden kannalta merkittävää määrää radioaktiivisia aineita. Onnettomuustilanteissa päästöjä voi kuitenkin tapahtua. Tavoitteena on estää suuret radioaktiivisten aineiden päästöt ympäristöön, vaikka reaktori vaurioituisi pahasti. Vaikka suuren radioaktiivisten aineiden päästön mahdollisuus on hyvin pieni, sitä ei voida kokonaan sulkea pois.

Onnettomuuksien seuraukset ympäristössä riippuvat suuresti onnettomuustyypistä, onnettomuuden hallintaa koskevista toimenpiteistä, radioaktiivisten aineiden päästön suuruudesta, sääoloista sekä valmius- ja pelastuspalvelutoimista. Siten ei ole myöskään mahdollista laskea yksikäsitteisesti seurausten kustannusvaikutuksia. Kustannuksiin vaikuttaa huomattavasti myös se, millaiset toimenpiteet katsotaan myöhemmin onnettomuuden jälkeen tarpeellisiksi.

Yhdysvalloissa (Harrisburg, Pennsylvania) vuonna 1979 tapahtuneessa Three Mile Island -onnettomuudessa laitoksen suojarakennus säilyi ehyenä, eikä radioaktiivisia aineita päässyt ympäristöön. Onnettomuuden seurauksena vakuuttajat ovat suorittaneet noin 70 miljoonaa dollaria korvauksina yritysten ja kansalaisten taloudellisista menetyksistä.

Seurauksiltaan kaikista vakavin on ollut vuonna 1986 Tshernobylissä, silloisessa Neuvostoliitossa, tapahtunut ydinonnettomuus. Tshernobylin ydinlaitos poikkesi turvallisuusominaisuuksiltaan olennaisesti länsimaissa käytössä olevista laitoksista.

Arviot tämän onnettomuuden aiheuttamista vahingoista vaihtelevat suuresti, mutta esimerkiksi YK:n toimeksiannosta laaditussa raportissa (The Human Consequences of the Chernobyl Nuclear Accident; 25 January 2002) todetaan, että eräiden tietolähteiden mukaan Neuvostoliitto olisi vuosina 1986—1991 käyttänyt 18 miljardia Yhdysvaltain dollaria onnettomuuden seurausten lieventämiseen. Raportissa todetaan edelleen, ettei taloudellisten menetysten määrää ole mahdollista tarkasti määritellä, mutta esimerkiksi Valko-Venäjä on esittänyt arvion, jonka mukaan menetysten yhteismäärä vuoteen 2016 mennessä nousisi noin 235 miljardiin Yhdysvaltain dollariin. Samoin Ukrainan hallitus olisi arvioinut menetykset vuosina 1986—2000 noin 148 miljardiksi Yhdysvaltain dollariksi.

YK:n raportissa todetaan, että monestakin syystä edellä mainittujen lukujen oikeellisuus on kysymyksenalainen, minkä lisäksi onnettomuuden seurausten lieventäminen olisi voinut tapahtua huomattavasti kustannustehokkaammin. Näistä varauksista huolimatta on selvää, että taloudelliset vahingot ovat olleet valtavia.

Tokaimurassa, Japanissa tapahtui vuonna 1999 onnettomuus, jossa menehtyi laitoksen kaksi työntekijää. Laitos oli koekäytössä oleva ydinpolttoaineen valmistuslaitos. Tokaimuran laitoksesta ei päässyt sen ulkopuolelle radioaktiivisia aineita, mutta onnettomuuden seurauksena laitoksenhaltija suoritti korvauksia noin 115 miljoonaa euroa.

Vastuumäärän kehitys Suomessa

Suomen liittyessä Pariisin yleissopimuksen järjestelmään vuonna 1972 sopimuksessa määrättiin, että ydinlaitoksen haltijan vastuu on pääsääntöisesti rajoitettu siihen viitteelliseen määrään, joka sopimuksessa ilmaistaan. Kansallisessa laissa vastuu voitiin määrätä tätä suuremmaksikin. Mahdollista oli myös asettaa viitearvoa alempikin vastuumäärä ottaen huomioon laitoksenhaltijan mahdollisuus saada vakuutus tai muu taloudellinen takuu. Tässäkään tapauksessa vastuumäärää ei saanut asettaa pienemmäksi kuin kolmannekseen viitearvosta.

Suomen liittyessä oli Pariisin yleissopimuksessa määrätty vastuumäärän viitearvoksi 15 miljoonaa maksuyksikköä. Maksuyksikön arvo määriteltiin tuolloin kullan arvon välityksellä. Yhdessä muiden Pohjoismaiden kanssa Suomi sopi tuolloin vastuumäärän asettamisesta vastaamaan noin 10 miljoonaa maksuyksikköä.

Tämän mukaisesti atomivastuulaissa säädettiin suomalaisen laitoksenhaltijan vastuumääräksi 42 miljoonaa markkaa. Samalla annettiin valtioneuvostolle oikeus vahvistaa vastuumäärä alemmaksikin "ottaen huomioon laitoksen koko tai laatu, kuljetuksen laatu taikka muut asiaan vaikuttavat seikat", ei kuitenkaan alle 21 miljoonan markan.

Vuonna 1982 omaksuttiin Pariisin yleissopimuksen maksuyksiköksi Kansainvälisen Valuuttarahaston käyttämä erityisnosto-oikeus (Special Drawing Right), mutta vastuun viitteellinen määrä pidettiin muuten ennallaan. Mahdollisuutta omaksua kansallisessa laissa sitä alhaisempi vastuumäärä laajennettiin koskemaan myös tapauksia, joissa siihen antavat aihetta ydinlaitoksen tai kuljetettavien ydinaineiden luonne ja ydintapahtumasta todennäköisesti aiheutuvat seuraukset. Näissäkään tapauksissa vastuumäärää ei saanut asettaa pienemmäksi kuin 5 miljoonaa erityisnosto-oikeutta.

Saattaessaan nämä muutokset voimaan Suomi päätti kansallisessa laissaan siirtyä Suomen markan sijasta käyttämään erityisnosto-oikeuksia ja asetti laitoksenhaltijan vastuumääräksi 100 miljoonaa erityisnosto-oikeutta. Samalla säädettiin vastuun vähimmäismääräksi edellä kuvatuissa poikkeustapauksissa 5 miljoonaa erityisnosto-oikeutta. Nämä muutokset tulivat voimaan vuonna 1990, jolloin erityisnosto-oikeuden arvo oli noin 5,70 markkaa.

Ydinvastuulakia muutettiin seuraavan kerran vuonna 1994, jolloin suomalaisen laitoksenhaltijan vastuumäärä korotettiin 100 miljoonasta erityisnosto-oikeudesta 150 miljoonaan erityisnosto-oikeuteen. Tässä tarkoitettujen uudistusten voimaan tullessa vuonna 1995 oli erityisnosto-oikeuden arvo noin 8,0 markkaa. Pariisin yleissopimusta koskevista muutoksista oli tuolloin pitkään neuvoteltu OECD:n suojissa ja neuvottelutulos olikin saavutettu jokseenkin kaikilta muilta osin paitsi laitoksenhaltijan vastuumäärän viitearvosta. Koska sen korottamisesta ei päästy yksimielisyyteen, se jäi edelleen nykyiseen 15 miljoonan erityisnosto-oikeuteen. OECD:n piirissä onnistuttiin kuitenkin saamaan aikaan suositus, jonka mukaan kansallisessa laissa vastuumäärä tulisi asettaa vähintään 150 miljoonaksi erityisnosto-oikeudeksi.

Samoin OECD:n suosituksesta otettiin tuolloin ydinvastuulakiin säännös, jonka nojalla laitoksenhaltijan vastuumäärä voitiin asetuksella eräin tarkemmin edellytyksin korottaa enintään yhtä suureksi kuin Suomen valtion vastuu oli lisäyleissopimuksen mukaan. Suomen valtion edellä sanottu vastuu oli tuolloin 175 miljoonaa erityisnosto-oikeutta, ja laitoksenhaltijan vastuun noustua 150 miljoonaan erityisnosto-oikeuteen, jäi Suomen valtion vastattavaksi suuronnettomuuden seurauksista 25 miljoonaa erityisnosto-oikeutta. Tämäkin valtion vastuu poistui, kun laitoksenhaltijan vastuumäärä asetuksella korotettiin 175 miljoonaan erityisnosto-oikeuteen vuoden 1999 alusta.

Laitoksenhaltijan vastuumäärä on nykyään siten edellä mainittu 175 miljoonaa erityisnosto-oikeutta (noin 204 miljoonaa euroa), eikä sitä ole enää mahdollista korottaa lakiin nyt sisältyvän valtuutussäännöksen nojalla.

1.4. Kansainvälinen kehitys ja ulkomainen lainsäädäntö

Johdanto

Pariisin yleissopimukseen kuuluvissa valtioissa ydinvastuujärjestelmä on luonnollisesti perusperiaatteiltaan samanlainen. Samoin Wienin yleissopimukseen kuuluvien valtioiden ydinvastuujärjestelmä on samanlainen ja olennaisilta osin myös samanlainen kuin Pariisin yleissopimuksen kuuluvissa valtioissa. Eroja esiintyy lähinnä laitoksenhaltijan vastuumäärissä ja siinä, mitä kunkin valtion oikeuden mukaan luetaan korvattaviksi vahingoiksi.

Euroopan yhteisöjen perustamissopimukset eivät sisällä määräyksiä, joilla sen toimivalta ulottuisi koskemaan korvausvastuuta ydinvahingoista. Näin ollen Euroopan yhteisö ei ole antanut asiasta varsinaista lainsäädäntöä. Euroopan yhteisön komissio on vuosina 1965—1966 antanut jäsenvaltioille suosituksia Pariisin yleissopimuksen ja lisäyleissopimuksen kansallisesta täytäntöönpanosta.

Euroopan Unioniin ennen toukokuun 1 päivää 2004 liittyneistä valtioista vain Luxemburg, Irlanti ja Itävalta eivät kuulu ydinvastuualan yleissopimuksiin, joskin Itävalta ja Luxemburg ovat aikanaan allekirjoittaneet Pariisin yleissopimuksen. Uusista jäsenvaltioista vain Slovenia on liittynyt Pariisin yleissopimukseen.

Suomen lähialueilla tilanne on se, että Ruotsi, Tanska ja Norja kuuluvat Suomen tapaan Pariisin yleissopimukseen ja Baltian alueen valtiot sekä Puola kuuluvat Wienin yleissopimukseen. Venäjä sitä vastoin ei kuulu alan yleissopimuksiin, joskin se on allekirjoittanut Wienin yleissopimuksen vuonna 1996, mutta ei ole odotuksista huolimatta vielä ratifioinut sitä.

Ydinvastuujärjestelmä eräissä muissa valtioissa

Yhdysvaltain järjestelmä nojautuu alkuaan vuonna 1957 säädettyyn lakiin (Price-Anderson Act), jota on aika ajoin uudistettu.

Tämän järjestelmän mukaan mahdolliset vahingonkorvaukset suoritetaan ensisijaisesti vakuutuksesta, joka laitoksenhaltijalla on oltava. Vakuutettava vastuumäärä riippuu laitoksen koosta ja laadusta. Kaupallisessa käytössä olevien laitosten vastuumäärä on nykyisin 300 miljoonaa dollaria. Näillä laitoksilla on lisäksi oltava viranomaisen hyväksymät järjestelyt, joiden turvin seurauksiltaan erittäin vakavan ydinonnettomuuden (Extraordinary Nuclear Occurrence, jäljempänä ENO) aiheuttamia vahinkoja korvataan enintään määrällä 98,5 miljoonaa dollaria kutakin muuta USA:ssa toiminnassa olevaa reaktoria kohden. Sen mukaan, että toiminnassa olisi 105 reaktoria, saadaan korvauksien suorittamiseksi vakuutuskorvauksen lisäksi käyttöön 10,34 miljardia dollaria eli yhteensä noin 10,64 miljardia dollaria, johon vastuukatteen määrä on rajoitettu. Laitoksenhaltijalta voidaan periä enintään 10 miljoonaa dollaria vuodessa reaktoria kohden.

Järjestelmä perustuu niin sanottuun taloudelliseen kanavointiin, jolloin jää kunkin osavaltion lainsäädännön varaan, keneen vahingonkorvauskanne ensisijaisesti kohdistetaan. Kanne voidaan siten periaatteessa kohdistaa mihin tahansa tahoon, joka on sopimussuhteessa vahingon aiheuttaneeseen ydinlaitokseen, kuten laitostoimittajiin, palveluyrityksiin tai kuljetusyrityksiin. Korvaus suoritetaan kuitenkin viime kädessä laitoksenhaltijan vakuutuksesta, jota täydentävät muiden laitosten suoritukset, jotka nekin on käytännössä vakuutettu.

Vahingonkorvausvelvollisuus ei ole lähtökohtaisesti tuottamuksesta riippumatonta, ankaraa vastuuta, vaan se määräytyy kunkin osavaltion lainsäädännön mukaan. Mikäli viranomaisten päätösten mukaan onnettomuus on luonteeltaan ENO, sovelletaan erityisiä säännöksiä, joiden seurauksena osavaltion lain mukaiset vapautumisperusteet poistuvat, jolloin vastuu muodostuu ankaraksi vastuuksi.

Vahingonkorvauksena on suoritettava korvausta henkilö- ja esinevahingoista sekä viranomaisten määräyksestä tapahtuneen evakuoinnin väestölle aiheuttamista vahingoista. Ympäristövahinkoja ei korvata vakuutuksesta, sen sijaan on mahdollista, että osavaltiot saisivat tällaisista vahingoista korvausta liittovaltiolta.

Oikeuskulut ja hallinnolliset kulut sisältyvät vakuutuskatteeseen.

Yleisiä vanhentumisaikoja ei ole säädetty, mutta kanne on nostettava kolmen vuoden kuluessa siitä, kun vahinko ja sen yhteys onnettomuuteen on havaittu, uhalla että vahingonkärsijä ei enää voi vedota niiden perusteiden poistumiseen, jotka muutoin vapauttaisivat laitoksenhaltijan vastuusta.

Jos on ilmeistä, että vahingot ylittävät sen määrän, joka edellä kuvatuin järjestelyin voidaan korvata, USA:n kongressin on ryhdyttävä toimenpiteisiin täyden ja välittömän korvauksen suorittamiseksi. Harkintavalta esimerkiksi tarpeellisten määrärahojen osoittamisesta tähän tarkoitukseen jää joka tapauksessa kuitenkin kongressille.

Sveitsin vuodelta 1983 olevan lainsäädännön mukaan vastuu on kanavoitu laitoksenhaltijaan, se on ankaraa vastuuta ja se on määrältään rajoittamaton. Vastuun katteena on ensisijaisesti pakollinen laitoksenhaltijan vakuutus, määrältään 1 000 miljoonaa Sveitsin frangia (noin 658 miljoonaa euroa). Koska laitoksenhaltijan vastuu on rajoittamaton, vahinkojen määrän noustessa vakuutettua määrää suuremmaksi, vastaa laitoksenhaltija niistä varallisuudellaan.

Sveitsin liittovaltio vastaa vahingoista 1 000 miljoonaan frangiin saakka, jos aiheuttaja jää tuntemattomaksi, vakuutus ei ole voimassa, vakuutuksenantaja on maksukyvytön tai vahinko on ilmennyt vasta 30 vuoden vanhentumisajan jälkeen.

Ydinvastuuyleissopimuksista poiketen Sveitsin lain mukaan korvattavia vahinkoja ovat myös ne, jotka ovat aiheutuneet väistö- tai muista toimenpiteistä, joihin on viranomaisten suosituksesta ryhdytty kohta uhkaavan onnettomuuden välttämiseksi tai pienentämiseksi.

Tuomiovalta on järjestetty niin, että kussakin kantonissa on toimivaltainen tuomioistuin. Kanne vahingon korvaamiseksi on nostettava kolmen vuoden kuluessa vahingon havaitsemisesta ja 30 vuoden kuluessa ydinonnettomuudesta.

Sveitsi on allekirjoittanut sekä Pariisin että Brysselin yleissopimukset ja harkitsee parhaillaan niiden ratifiointia.

Japanin ydinvastuulainsäädäntö on peräisin 1960–luvulta ja nojautuu vastuun kanavointiin ja laitoksenhaltijan ankaran vastuun periaatteeseen. Vastuu on määrältään rajoittamaton. Laitoksenhaltijalla on oltava vakuutus, jonka määrä vaihtelee laitoksen tyypin mukaan. Korkeimmillaan vakuutusmäärä on 60 miljardia jeniä (noin 435 miljoonaa euroa). Tämä määrä koskee sekä kaupallisia reaktoreita että jätteenkäsittelylaitoksia. Yleisestä vahingonkorvausoikeudesta poikkeavia määräyksiä ei ole. Lainsäädäntöä on viimeksi muutettu Tokaimuran ydinpolttoaineen valmistuslaitoksessa sattuneen onnettomuuden jälkeen. Tuolloin lainsäädäntöön otettiin säännös, jonka mukaan parlamentti voi tarvittaessa päättää valtion varoista maksettavista korvauksista.

Taulukko. Laitoksenhaltijan vastuumäärä eräissä maissa

* tiedot perustuvat valuuttakursseihin 11.11.2004

** ei käsitä tutkimusreaktoreita eikä sotilaallisessa käytössä olevia reaktoreita

2.1. Tavoitteet

Esityksen tarkoituksena on luoda edellytykset ratifioida OECD:n piirissä neuvotellut pöytäkirjat, joilla on tarkoitus muuttaa sekä

Pariisin yleissopimusta (Pöytäkirja Pariisissa vahingonkorvausvastuusta ydinvoiman alalla 29 päivänä heinäkuuta 1960 tehdyn, 28 päivänä tammikuuta 1964 tehdyllä lisäpöytäkirjalla ja 16 päivänä marraskuuta 1982 tehdyllä pöytäkirjalla muutetun yleissopimuksen muuttamisesta) että Brysselin lisäyleissopimusta (Pöytäkirja Pariisissa 29 päivänä heinäkuuta 1960 vahingonkorvausvastuusta ydinvoiman alalla tehtyä yleissopimusta täydentävän, 31 päivänä tammikuuta 1963 tehdyn, 28 päivänä tammikuuta 1964 tehdyllä lisäpöytäkirjalla ja 16 päivänä marraskuuta 1982 tehdyllä pöytäkirjalla muutetun lisäyleissopimuksen muuttamisesta).

Vuonna 1997 tehtiin Kansainvälisen atomienergiajärjestön (IAEA) piirissä kaksi muuta tärkeää sopimusta: Pöytäkirja Wienin yleissopimuksen muuttamisesta sekä Yleissopimus ydinvahinkojen perusteella maksettavista lisäkorvauksista.

Pariisin yleissopimuksen osapuolista Suomi, Ruotsi, Norja, Tanska, Saksa, Italia ja Alankomaat ovat jo ratifioineet edellä kohdassa 1.1. mainitun Wienin yhteispöytäkirjan, jonka kautta Wienin yleissopimuksen korvausedut on ulotettu näihin valtioihin. Koska odotettavissa on, että muutkin Pariisin yleissopimuksen osapuolet tulevat ratifioimaan Wienin yhteispöytäkirjan, on tärkeätä, että Pariisin yleissopimus ja Wienin yleissopimus ovat mahdollisimman samankaltaisia. Edellä mainittu pöytäkirja Wienin yleissopimuksen muuttamisesta, joka on äskettäin tullut kansainvälisesti voimaan, merkitsi Pariisin ja Wienin yleissopimuksen sisällön erkaantumista toisistaan. Tämän vuoksi Pariisin yleissopimuksen osapuolet ottivat tavoitteekseen saattaa yleissopimuksen määräykset mahdollisimman samanlaisiksi kuin muutetun Wienin yleissopimuksen määräykset.

Wienin muutetun yleissopimuksen määräykset muodostivat samalla myös perustan edellä mainitun ydinvahinkojen perusteella maksettavista lisäkorvauksista vuonna 1997 tehdyn yleissopimuksen määräyksille. Tämä maailmanlaajuiseksi kaavailtu sopimus ei vielä ole tullut kansainvälisesti voimaan eikä yksikään Pariisin yleissopimuksen osapuolista ole sitä ratifioinut, mutta myös tämän mahdollisuuden säilyttämiseksi on Pariisin yleissopimuksen osapuolten kannalta tärkeätä saattaa sen määräykset mahdollisimman yhteneväisiksi ydinvahinkojen perusteella maksettavista lisäkorvauksista tehdyn yleissopimuksen kanssa.

Aloittaessaan neuvottelut Pariisin yleissopimuksen ja Brysselin lisäyleissopimuksen muodostaman kokonaisuuden muuttamisesta sopimuspuolet katsoivat edellä esitetyn lisäksi, että Pariisin yleissopimuksen ja lisäyleissopimuksen muodostama järjestelmä oli edelleen sinänsä terve ja toimiva, mutta että sitä oli edelleen parannettava. Parannusehdotusten ensisijaisena tavoitteena on taata se, että entistä laajempi joukko mahdollisia vahingonkärsijöitä pääsisi korvausten piiriin ja että niihin käytettävissä olevat varat olisivat aikaisempaa suuremmat. Tavoitteena on myös laajentaa vahinkojen korvattavuutta entisestään.

Sopimuspuolten tavoitteena on myös sisällyttää sopimusmääräyksiin sopimusten soveltamiseksi annettuja OECD:n neuvoston ja OECD:n ydinenergiajärjestön (NEA) päätöksiä, tulkintoja ja suosituksia, joita on annettu sen jälkeen kun Pariisin yleissopimusta on viimeksi muutettu (1982), ja huolehtia siitä, että Pariisin yleissopimuksen ja Brysselin lisäyleissopimuksen määräykset ovat keskenään sopusoinnussa.

2.2. Keskeiset ehdotukset

Merkittävin Pariisin yleissopimusta koskevista ehdotuksista on laitoksenhaltijan vastuun vähimmäismäärän korottaminen nykyisestä 15 miljoonasta erityisnosto-oikeudesta 700 miljoonaan euroon ja samalla euron käyttöön ottaminen sopimuksen maksuyksikkönä. Pariisin yleissopimusta muuttavan pöytäkirjan mukaan olisi edelleen mahdollista määrätä vastuumäärä pienemmäksi kuin tavanomaisia ydinlaitoksia koskeva vastuumäärä. Matalariskisten ydinlaitosten osalta vastuumäärää ei kuitenkaan voitaisi lankea alle 70 miljoonan euron eikä ydinaineiden kuljetustapauksissa alle 80 miljoonan euron. Matalariskisten laitosten osalta menettelyyn ei ole Suomessa ollut tarvetta eikä sitä niin ollen ehdoteta otettavaksi lakiin. Kuljetustapausten osalta sellaista tarvetta voi olla, minkä vuoksi tämä mahdollisuus ehdotetaan laissa säilytettäväksi.

Pariisin yleissopimuksen maantieteellinen soveltamisala laajenisi myös huomattavasti. Tavoitteena on, että samassa yhteydessä mahdollisimman laajasti sovellettaisiin vastavuoroisuusedellytystä, jolla pyritään siihen, että Suomen taholta myönnetään korvausetuja muissa valtioissa ilmenevistä vahingoista vain samassa määrin kuin Suomessa ilmenneitä vahinkoja korvataan näiden valtioiden lainsäädännössä. Periaatetta ei luonnollisesti sovelleta valtioihin, joiden alueella ei ole ydinlaitoksia.

Myös lisäyleissopimuksen maksuyksikkönä ryhdyttäisiin käyttämään euroa ja samalla isäntävaltion vastuuta korotettaisiin olennaisesti. Isäntävaltio vastaa nykyisin siitä määrästä, jolla vahingot ylittävät kansallisessa laissa laitoksenhaltijalle asetetun vastuun, aina 175 miljoonaan erityisnosto-oikeuteen (noin 204 miljoonaa euroa) saakka. Laitoksenhaltijan vastuu voi vähimmillään olla siis 15 miljoonaa erityisnosto-oikeutta (noin 17 miljoona euroa), jolloin isäntävaltion vastuuksi jää 160 miljoonaa erityisnosto-oikeutta (noin 186 miljoonaa euroa). Kun tarkoituksena nyt on asettaa laitoksenhaltijan vastuumäärä vähintään 700 miljoonaan euroon ja samalla määrätä isäntävaltio vastaamaan laitoksenhaltijan vastuumäärän ylittävistä vahingoista 1 200 miljoonaan euroon saakka, merkitsee tämä isäntävaltion vastuun nousemista enimmillään 500 miljoonaan euroon.

Myös korvausyhteisön maksamia korvauksia on tarkoitus korottaa niin, että nykyisen enintään 125miljoonan erityisnosto-oikeuden (noin 145miljoonaa euroa) määräinen korvaus voisi nousta enimmillään 300 miljoonaan euroon.

Korvausten yhteismäärä sopimusmuutosten jälkeen olisi siten 1 500 miljoonaa euroa.

Pariisin yleissopimuksessa on tarkoitus sallia edelleen laitoksenhaltijan vastuun rajoittaminen määrättyyn euromäärään, joka vastuu on vakuutettava. Vastuu voidaan nyt sopimuksen nimenomainen määräyksen perusteella asettaa rajoittamattomaksi, kuten sopimusvaltioista Saksassa on jo aikanaan tehty.

Ydinenergian tuottamisen voidaan katsoa Suomessa jo olevan vakiintunut teollisuusala. Näin ollen ne syyt, joiden aikanaan katsottiin vaativan luopumista vahingonkorvausoikeudessa pääsääntönä olevan rajoittamattoman vastuun periaatteesta silloin vielä varhaisessa kehitysvaiheessaan olevan alan kehityksen suojaamiseksi, eivät enää ole ajankohtaisia.

Esityksessä ehdotetaan ydinvastuulakia muutettavaksi niin, että suomalaisen laitoksenhaltijan vastuu on nykyisestä poiketen määrältään rajoittamaton ja tämän vastuun ensisijaiseksi kattamiseksi sen on otettava vastuuvakuutus, jonka mukaan vakuutuksesta maksetaan enintään 700 miljoonan euron määräiset vahingot. Vakuutus voidaan edelleen ottaa joko siten, että vakuutusmäärä kattaa jokaisesta ydintapahtumasta aiheutuvan vastuun sanottuun vakuutusmäärään saakka tai siten, että vakuutus kunakin hetkenä on laitosta kohden voimassa sovitun vakuutusmäärän suuruisena.

Pariisin yleissopimuksen ja lisäyleissopimuksen muodostamaa korvausjärjestelmää sovellettaessa suomalainen laitoksenhaltija vastaisi sillä omaisuudella, joka sillä on vahingoista, jotka ylittävät korvaukset, jotka maksetaan laitoksenhaltijan vakuutuksesta samoin kuin Suomen valtion sekä korvausyhteisön korvausvelvollisuuden nojalla. Oikeus saada vielä tässä tarkoitettua korvausta olisi siten niillä vahingonkärsijöillä, jotka eivät ole voineet saada ydinvastuulain mukaista korvausta Suomessa kärsimistään vahingoista joko laitoksenhaltijan vakuutuksesta, korvauksena Suomen valtiolta tai korvausyhteisöltä.

3.1. Taloudelliset vaikutukset

Esityksen taloudelliset vaikutukset kohdistuvat kohoavina vakuutusmaksuina välittömästi ydinvoimalaitosten haltijoihin, joita Suomessa ovat Fortum Power and Heat Oy sekä Teollisuuden Voima Oy. Valtio ei ole Valtion teknillisen tutkimuskeskuksen hallinnassa olevan tutkimusreaktorin osalta vakuutusvelvollinen.

Vakuutusmaksut ovat Suomessa pysyneet selvästi alempina kuin Keski-Euroopassa yleensä, eikä niillä nykyisin ole juurikaan vaikutusta ydinvoimalla tuotetun sähkön hintaan. Esitys merkitsisi vakuutusmäärän nousemista selvästi yli kolminkertaiseksi ja vakuutuksen laadullisen sisällön muutosta. Nämä tekijät voivat johtaa vakuutusmaksujen tuntuvaan nousuun, mutta ne eivät silti edelleenkään tulisi merkittävästi rasittamaan ydinsähkön hintaa.

Vahinkovaikutuksiltaan erittäin suuren ydinonnettomuuden seurauksena Suomen valtio joutuisi korvaamaan ydinvahinkoja 700 miljoonan euron ylittävältä osalta aina 1 200 miljoonaan euroon eli pahimmassa tapauksessa 500 miljoonan euron määrältä.

Edellä mainitun määrän lisäksi tulee Suomen valtion suhteellinen osuus korvausyhteisön korvattaviksi tulevista määristä. OECD:n laskelmien mukainen Suomen valtion osuus (noin 1,9 prosenttia) merkitsisi nykyisin noin 2,8 miljoonan euron korvausosuutta.

Ehdotettu korvausyhteisön yksittäisen jäsenvaltion korvausosuuden määräytymisperusteiden muuttaminen siten, että toiminnassa olevien ydinreaktoreiden yhteinen teho vaikuttaisi nykyistä enemmän korvausosuuden määrää korottavasti, johtaisi Suomen osalta nykyistä korkeampaan korvausosuuteen. Voidaan arvioida, että Suomen korvausosuus olisi noin 5,8 miljoonaa euroa, jos uusia säännöksiä sovellettaisiin nyt.

3.2. Muut vaikutukset

Esitys ei sisällä määräyksiä, joilla olisi muita kuin edellä kohdassa 3.1. mainittuja yritysvaikutuksia, ei myöskään organisaatio- tai henkilöstövaikutuksia.

Esityksellä ei ole välittömiä ympäristövaikutuksia, se ei vaikuta eri kansalaisryhmien asemaan eikä naisten ja miesten väliseen tasa-arvoon eikä sillä ole aluepoliittisia vaikutuksia. Esityksellä voidaan kuitenkin katsoa olevan välillisiä ympäristövaikutuksia, koska korvattavia ydinvahinkoja olisivat myös pilaantuneen ympäristön ennallistamistoimenpiteiden kustannukset, ympäristön merkittävästä pilaantumisesta aiheutuneet taloudelliset menetykset ja torjuntatoimenpiteiden kustannukset. Samansuuntainen vaikutus on myös sillä, että vahinkojen korvaamiseen käytettävissä olevien varojen määrän lisääntyessä varoja riittäisi enenevässä määrin myös sellaisten vahinkojen korvaamiseen.

4.1. Sopimusneuvottelut

Pariisin yleissopimuksen osapuolet ryhtyivät vuonna 1998 neuvottelemaan yleissopimuksen muuttamisesta. Noin kahden vuoden neuvottelujen jälkeen Brysselin lisäyleissopimuksen osapuolet, jotka kaikki siis kuuluvat Pariisin yleissopimukseen, päättivät, että myös lisäyleissopimusta on uudistettava jo siitäkin syystä, että molempia yleissopimuksia on voitava soveltaa samanaikaisesti yhteensopivalla tavalla.

Aiemmasta käytännöstä poiketen sopimus-puolet neuvottelivat erikseen tätä varten muodostamassaan ryhmässä, jossa ei ollut edustettuina muita osapuolia. Tätä menettely-tapaa pidettiin tehokkaampana ja nopeampana kuin aiemmin noudatettua käytäntöä, jonka mukaan neuvottelut toteutettiin OECD:n ydinenergiajärjestön asianmukaisessa komiteassa. Neuvotteluosapuolet päättivät kuitenkin pitää komitean (Nuclear Law Committee) ajan tasalla neuvottelujen edistymisestä. Komitealle ja ydinenergiajärjestön johtokunnalle (Steering Committee) annettiinkin asiasta säännöllisesti raportteja.

Sopimusneuvottelut päättyivät helmikuussa 2002, jolloin neuvotteluosapuolet hyväksyivät yleissopimuksia muuttavien pöytäkirjojen sisällön, luonnoksen OECD:n neuvoston suositukseksi vastavuoroisuusperiaatteen soveltamisesta sekä pöytäkirjoihin liittyvät perustelut. Osapuilleen samaan aikaan Euroopan komissio kiinnitti neuvotteluosapuolten huomiota siihen, että Euroopan yhteisö oli niin sanotun Bryssel I asetuksen (Tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta siviili- ja kauppaoikeuden alalla 22 päivänä joulukuuta 2000 annettu neuvoston asetus (EY) N:o 44/2001) nojalla saanut yksinomaisen ulkoisen toimivallan muun muassa kysymyksissä, jotka koskivat tuomioistuimen toimivaltaisuutta tapauksissa, joita Pariisin yleissopimuksen nyt muutettavaksi ehdotettu 13 artikla koskee. Näin ollen Euroopan unionin jäsenvaltioilla ei enää ollut toimivaltaa sopia asiasta muiden valtioiden kanssa.

Todettuaan vuoden 2002 keväällä sopimus-neuvotteluiden päättyneen, OECD:n ydin-energiajärjestön johtokunta kehotti asian-omaisia neuvotteluosapuolia neuvotteluihin, jotta edellä kuvattu ongelma saataisiin nopeasti ratkaistuksi. Nämä neuvottelut, jotka käytiin Euroopan unionin piirissä, johtivat kaikkia Pariisin yleissopimuksen osapuolia asiallisesti tyydyttävään ratkaisuun vuonna 2002. Sen mukaan Euroopan unionin neuvosto valtuuttaisi unionin jäsenvaltiot lukuun ottamatta Itävaltaa, Irlantia ja Luxemburgia, jotka eivät kuulu Pariisin yleissopimukseen, allekirjoittamaan ja hyväksymään sanottua yleissopimusta muuttavan pöytäkirjan Euroopan yhteisön puolesta. Allekirjoittamista koskeva neuvoston päätös annettiin vuoden 2003 lopulla (Euroopan unionin neuvoston 27 päivänä marraskuuta 2003 tekemä päätös 2003/882/EY) ja ratifiointia koskeva neuvoston päätös vuoden 2004 keväällä. (Euroopan unionin neuvoston 8 päivänä maaliskuuta 2004 tekemä päätös (2004/294/EY)).

Molemmat yleissopimuksia muuttavat pöytäkirjat avattiin allekirjoitettavaksi OECD:n 12 päivänä helmikuuta 2004 järjestämässä allekirjoituskonferenssissa, jolloin Suomi muiden sopimuspuolien tavoin allekirjoitti sanotut pöytäkirjat.

4.2. Esityksen valmistelu Suomessa

Sinä aikana kun pöytäkirjoista on neuvoteltu, on neuvottelutilanteesta annettu selvitystä asiaankuuluville viranomaistahoille, voimayhtiöille ja vakuutuksenantajille, joille on myös varattu tilaisuus esittää näkemyksiään neuvottelutavoitteista.

Sopimusneuvottelujen loppuvaiheessa kauppa- ja teollisuusministeriö asetti ydinvastuutoimikunnan, jonka tehtäväksi annettiin arvioida nykyisen ydinvastuujärjestelmän uusimistarpeita. Toimikunnan piti selvittää, onko nykyinen järjestelmä perusperiaatteiltaan asianmukainen ja toimiva sekä mitä muutoksia nykyjärjestelmään tulisi tehdä ottaen huomioon Suomen asema eurooppalaisessa sopimusjärjestelmässä.

Ydinvastuutoimikunnassa olivat edustettuina kauppa- ja teollisuusministeriön lisäksi ulkoasianministeriö, oikeusministeriö, valtiovarainministeriö, ympäristöministeriö, säteilyturvakeskus, Energia-alan Keskusliitto ry Finergy sekä Suomen Luonnonsuojeluliitto ry. Työnsä kestäessä toimikunta kuuli asiantuntijoina muun muassa ydinvoimayhtiöitä Teollisuuden Voima Oy ja Fortum Power and Heat Oy sekä Suomen Atomivakuutuspoolia (nyttemmin Pohjoismainen Ydinvakuutuspooli) ja Vakuutusvalvontavirastoa.

Toimikunta katsoi 31 päivänä joulukuuta 2002 valmistuneessa mietinnössään (Kauppa- ja teollisuusministeriön työryhmä- ja toimikuntaraportteja 6/2003), että Suomen ydinvastuujärjestelmää tulisi kehittää edelleen osana kansainvälistä sopimusjärjestelmää siten, että neuvotellut sopimusmuutokset mahdollisimman pian sopimustekstien lopullisen hyväksymisen jälkeen saatetaan Suomessa valtionsisäisesti voimaan.

Toimikunta esitti, että Suomen lainsäädännössä omaksutaan laitoksenhaltijan rajoittamattoman vastuun periaate. Tältä osin mietintöön sisältyi Energia-alan Keskusliitto ry Finergyn edustajan eriävä mielipide, jossa katsottiin, että rajoittamaton ydinvastuu ei käytännössä tuo lisää korvausturvaa vahingonkärsijöille ja vain käytännössä heikentäisi ydinvoimayhtiön luotto- ja vakuutuskelpoisuutta sekä kiinnostavuutta osake- ja rahoitusmarkkinoilla.

Toimikunta katsoi, että rajoittamaton vastuu tulee kattaa määrältään rajoitetulla vakuutuksella siten, että vahingonkärsijöiden turvaksi on laitoksenhaltijan otettava aina vähintään 700 miljoonan euron määräinen vakuutus. Isäntävaltion vastuu tulisi ulottaa kattamaan vakuuttamisvelvollisuuden määrän ylittävät vahingot enintään 500 miljoonalla eurolla. Toimikunnan käsityksen mukaan käytettävissä olevan vakuutuskapasiteetin salliessa tulisi myöhemmin laitoksenhaltijan vakuutusvelvollisuutta korottaa. Tämän tulisi tapahtua niin, että rajaa nostettaisiin asteittain ylöspäin siten, että laitoksenhaltijan vakuutus lopulta kattaisi kokonaan myös sanotun 500 miljoonan euron osuuden. Toimikunta esitti, että kansainvälistä kehitystä seuraten tulisi selvittää mahdollisuudet saada lähitulevaisuudessa käyttöön muita keinoja, jotka voisivat tehokkaasti täydentää vakuuttamisvelvollisuutta.

Toimikunta esitti myös kanneaikojen pidentämistä 30 vuoteen henkilövahinkojen osalta ja vahinkokäsitteen laajentamista ympäristövahinkoihin sekä asianmukaisiin ja uhkaan nähden järkeviksi katsottuihin ennaltaehkäiseviin toimenpiteisiin siinäkin tapauksessa, että ydintapahtumaa ei satukaan.

Toimikunta esitti myös lainsäädännön selkeyttämistä siten, että täsmennetään lakiin nyt sisältyvää viittausta yleisiin vahingonkorvausperusteisiin.

Toimikunta totesi, että isäntävaltion ominaisuudessa suorittamiensa korvauksien osalta valtio voi lisäyleissopimuksen nojalla perustaa takautumisoikeuden laitoksen-haltijaan nähden vain siinä tapauksessa, että vahinko on tapahtunut tämän tuottamuksesta. Tämän vuoksi toimikunta esitti ydinvastuu-lakia muutettavaksi siten, että valtion takautumisoikeutta tällä tavoin laajennettaisiin.

Edelleen toimikunta totesi, ettei Pariisin yleissopimuksesta saa suoraa johtoa siihen, kuuluuko terroriteosta aiheutuvien vahinkojen korvaaminen sopimusjärjestelmän piiriin. Tämän vuoksi olisi toimikunnan mielestä selvitettävä, miten ydinlaitokselle terroriteoista aiheutuvien vahinkojen korvaaminen saadaan järjestelmän piiriin siltä osin kuin vahingot eivät vielä ole vakuutuksella katettavien vahinkojen piirissä.

Kauppa- ja teollisuusministeriö pyysi lausunnot pöytäkirjojen allekirjoittamisesta ulkoasiainministeriöltä, oikeusministeriöltä, valtionvarainministeriöltä, sosiaali- ja terveysministeriöltä, ympäristöministeriöltä, säteilyturvakeskukselta, Teollisuuden Voima Oy:ltä, Fortum Power and Heat Oy:ltä sekä Pohjoismaiselta Ydinvakuutuspoolilta.

Lausunnossaan Teollisuuden Voima Oy piti epätarkoituksenmukaisena vastustaa pöytä-kirjojen allekirjoittamista, vaikkakin katsoi, että sen aiemmassa lausunnossa esitetyt näkökohdat ja epävarmuus siitä, onko laitoksenhaltijalle asetettava vähintään 700 miljoonan euron vastuumäärä vakuutettavissa, antaisivatkin siihen aiheen. Lisäksi yhtiö katsoi, ettei rajoittamatonta vastuuta ole syytä omaksua Suomessa, eikä muutenkaan ole syytä poiketa siitä minimitasosta, jonka OECD:n neuvottelutulos asettaa.

Fortum Power and Heat Oy totesi neuvottelutuloksen menevän erityisesti vastuumäärän osalta pitemmälle kuin mitä se on aikaisemmissa lausunnoissaan esittänyt. Sen käsityksen mukaan tällä hetkellä ei vakuutusmarkkinoilla ole saatavissa sopimusmuutosten edellyttämiä vastuuvakuutuksia. Yhtiö kuitenkin katsoi, että sopimusten allekirjoittaminen ja siten pysyminen mukana alan kansainvälisessä yhteistyössä on parempi vaihto-ehto kuin allekirjoittamatta jättäminen.

Lausunnossaan ulkoasianministeriö, oikeusministeriö, valtiovarainministeriö, sosiaali- ja terveysministeriö, ympäristöministeriö ja Pohjoismainen Ydinvakuutuspooli katsoivat, että pöytäkirjat voidaan allekirjoittaa. Säteilyturvakeskus puolsi pöytäkirjojen viivytyksetöntä allekirjoittamista.

Hallituksen esitys on laadittu virkatyönä kauppa- ja teollisuusministeriössä.

Esitysluonnoksesta on pyydetty lausunnot ulkoasianministeriöltä, oikeusministeriöltä, valtiovarainministeriöltä, liikenne- ja viestintäministeriöltä, sosiaali- ja terveysministeriöltä, ympäristöministeriöltä, säteilyturvakeskukselta, vakuutusvalvontavirastolta, Teollisuuden Voima Oy:lta, Fortum Power and Heat Oy:ltä sekä Pohjoismaiselta Ydinvakuutuspoolilta samoin kuin Energia-alan Keskusliitto ry Finergyltä ja Suomen Luonnonsuojeluliitto ry:ltä.

Lausunnoissaan sekä Fortum Power and Heat Oy (jäljempänä Fortum) että Teollisuuden Voima Oy (jäljempänä TVO) ovat pitäneet kannatettavana ydinvastuujärjestelmän kehittämistä yleisen kansainvälisen kehityksen mukana. Tätä ovat pitäneet hyvänä myös Energia-alan Keskusliitto ry Finergy, Suomen luonnonsuojeluliitto ry, ulkoasianministeriö, valtiovarainministeriö, sosiaali- ja terveysministeriö, ympäristöministeriö ja säteilyturvakeskus.

Fortum, TVO ja Energia-alan Keskusliitto ry Finergy ovat korostaneet sitä, että ydinvastuujärjestelmän muutosten voimaansaattamisen tulisi tapahtua samaan aikaan kuin muissa sopimusvaltioissa ja että toiminnan kannalta pakollisen vakuuttamisvelvollisuuden tulisi sekä korvausmäärältään että vakuutusehdoiltaan olla samanlainen kuin muilla sopimuksen kuuluvilla mailla. Nämä lausunnonantajat toteavat, että ottaen huomioon ydinvoimalaitokselta vaaditut turvallisuus- ja laatujärjestelmät ja erityisesti Suomessa toteutettava säteilyturvakeskuksen turvallisuusvalvonta, ei vastuiden yhteismäärän nostamiseen aina 1500 miljoonan euroon saakka ole todellisia perusteita, koska kysymyksessä on kuitenkin kaikkein turvallisuustoimenpiteiden jälkeen jäljelle jäävän jäännösriskin kattaminen. Lausunnonantajien mielestä pöytäkirjoissa esitetyt vastuumäärien lisäykset, vaikka edustavatkin kansainvälistä käytäntöä, perustuvatkin muihin seikkoihin kuin ydinturvallisuuteen ja onnettomuusriskiin.

Fortum, TVO ja Energia-alan Keskusliitto ry Finergy katsovat edelleen, että osaksi suomalaista järjestelmä ei pidä ottaa sellaisia piirteitä, kuten rajoittamaton vastuu, jotka poikkeavat kansainvälisestä valtasuuntauksesta. Rajoittamaton vastuu ei toisi vahingonkärsijöille käytännössä mitään lisäetuutta, mutta voisi sen sijaan tuoda välillisesti negatiivisia vaikutuksia; suomalaisten voimayhtiöiden toiminta kytkeytyy kansainvälisten rahoitusmarkkinoiden toimintaan, jonka puitteissa poikkeukset yleisestä kansainvälisestä käytännöstä voivat olla epäedullisia. Kansainvälisillä sijoitus- ja rahamarkkinoilla voitaisiin rajoittamatonta vastuuta pitää haitallisena, koska sen perusteena ei ole kansainvälisesti sovittua käytäntöä. Haitallisuus johtuisi rajoittamattoman vastuun aiheuttamasta epävarmuudesta, mikä puolestaan saattaisi nostaa muun muassa rahoituskuluja. Lisäksi tällainen korvaustilanne on erittäin epätodennäköinen. Tämän vuoksi ehdotettu 18 §:n 1 momentin säännös tulisi poistaa esityksestä. Sosiaali- ja terveysministeriö, ympäristöministeriö ja Suomen luonnonsuojeluliitto ry ovat kannattaneet rajoittamattomaan vastuuseen siirtymistä.

Sekä Fortum että TVO ja Energia-alan Keskusliitto ry Finergy ovat todenneet tärkeätä olevan, että kansainvälisiltä vakuutusmarkkinoilta löytyy kapasiteetti laitoksenhaltijalle asetetun vakuutusvelvollisuuden kattamiseen ja että 700 miljoonaa euroa on enemmän kuin riittävä määrä vakuutusvelvollisuudelle. Tämän vuoksi velvollisuus ottaa vakuutus (”vakuutus laitosta kohden”) lain 24 §:n mukaisesti viidesosalla korotettuna eli siis 840 miljoonan euron määräisenä ei enää ole perusteltua. Yhtä vahinkoa kohti korvauksen yläraja säilyisi kuitenkin 700 miljoonassa eurossa. Lausunnonantajien mukaan vastaavanlainen käytäntö on tällä hetkellä voimassa Suomen lisäksi vain Ruotsissa ja on epäselvää, tuleeko Ruotsi omaksumaan vastaavan käytännön myös uudessa lainsäädännössään. Kun nyt vakuutusmäärät yli kolminkertaistuvat tämän päivän tilanteesta, mainitun viidesosan merkitys tulee erittäin merkittäväksi. Jo 700 miljoonan euron ydinvakuutusmäärän saaminen kansainvälisiltä vakuutusmarkkinoilta on vaikeaa ja onnistuu ainoastaan siinä tapauksessa, että suuri joukko maita ja vakuutuksenottajia on samassa tilanteessa. Lausunnonantajat esittävätkin, että käytännön vakuutustarpeen määrittelyssä seurattaisiin kansainvälistä käytäntöä ja viidesosan lisävaatimus poistettaisiin. Korvauksensaajan asemaa tämä ei heikentäisi.

Fortum, TVO ja Energia-alan Keskusliitto ry Finergy ovat osin pitäneet henkilövahinkojen kanneajan pidentämistä 30 vuoteen tarpeettomana, vaikkakin Pariisin yleissopimukseen tehtävien muutosten mukaisina, osin vakuutettavuudeltaan ongelmallisena ja tietojensa mukaan sellaisena, etteivät vakuutusyhtiöt aio antaa vakuutusta, jonka ehtojen mukainen kanneaika olisi henkilövahinkojenkaan osalta 10 vuotta pitempi. Tältä osin jouduttaisiin tilanteeseen, jolloin periaatetta, että luvanhaltijalle säädettävä vakuutusvelvollisuus on voitava kokonaisuudessaan kattaa vakuutusmarkkinoilta saatavin vakuutuksin, ei voida noudattaa. Fortum toivoo lausunnossaan, että mikäli ongelma vakuutusten kattavuudesta toteutuu, valtiovalta ottaisi vastuulleen asian järjestämisen.

Fortum on lausunnossaan todennut ydinvastuulain muutosehdotuksen perustelujen merkitsevän sitä, ettei terroritekojen vaikutusta voi sulkea pois laitoksenhaltijan vastuu- ja vakuuttamisvelvollisuuden piiristä ja painottaa sitä, että terrorismin vaikutus kansainvälisiin vakuutusmarkkinoihin on kasvanut erityisesti 11 päivänä syyskuuta 2001 tehtyjen terrori-iskujen jälkeen. Energia-alan Keskusliitto ry Finergy on lausunut, että ydinvoimalaitos on hyvin hankala terrorismin kohde ja että uusien ydinvoimalaitosten suunnittelussa suuren matkustajakoneen törmäys otetaan huomioon. Sitä paitsi valtio vastaa terrorismin torjunnasta alueellaan, joten Pariisin sopimuksen 9 artiklan tulisi kattaa terroriteot. TVO:n käsityksen mukaan kansainvälisen terrorismin luonne on yhä selkeämmin lähentynyt yleissopimuksen 9 artiklassa tarkoitettua aseellista selkkausta tai vihollisuuksia, minkä vuoksi tulisi harkita, voitaisiinko yleissopimusta täsmentää nimenomaisella muutoksella tai osapuolten tulkintasuosituksella niin, että 9 artiklan poikkeukset selkeästi kattaisivat myös terroriteot. Fortum on näiltä osin lisäksi katsonut, että terrorismin vaikutukset kattavien riittävän suuruisten ydinvastuuvakuutusten hankkiminen voi tulevaisuudessa muodostua ongelmaksi, mutta että yleisesti on katsottava, että terrorismi ei kohdistu yhtiöihin vaan valtioihin, minkä vuoksi valtiovallan tulisi seurata tilannetta. Edelleen Fortum katsoo, että mikäli useissa Pariisin yleissopimukseen ja Brysselin lisäyleissopimukseen kuuluvissa maissa valtiovalta ryhtyy eritysjärjestelyihin terrorismia koskevien vastuiden osalta, tulisi jo aiemmin mainitun yhdenvertaisuusperiaatteen mukaisesti myös Suomessa seurata sellaista käytäntöä.

Pohjoismainen ydinvakuutuspooli on pitänyt toivottavana, että ydinvastuulain muuttamista koskevat säännökset tulisivat Suomessa voimaan samanaikaisesti kuin vastaavat säännökset tulevat voimaan muissa sopimusvaltioissa, jotta suomalaisia laitoksenhaltijoita ei aseteta sen mahdottomalta tuntuvan tosiasian eteen, että ne yksin joutuisivat hakemaan uudistetun Pariisin yleissopimuksen mukaisia korotettuja vastuumääriä. Poolin käsityksen mukaan tässä yhteydessä voitaisiin käyttää porrastettua mallia, missä määrää nostetaan ensin 500 miljoonaan euroon ja vasta tämän jälkeen täyteen määrään ja voimaantuloasetuksen ja sen soveltamisajankohdan väliin on joka tapauksessa varattava riittävästi aikaa. Markkinoiden sopeutuminen uuteen tilanteeseen vaatii ainakin puolen vuoden valmisteluajan.

Vakuutusmäärän osalta Pohjoismainen ydinvakuutuspooli pitää erittäin epätodennäköisenä, että jälleenvakuutuskapasiteettia vuoden 2004 alun tilanteen perusteella löytyisi nykyisen ydinvastuulain 24 §:n mukaan viidesosalla korotettuun vastuumäärään eli 840 miljoonaan euroon saakka sisältäen myös suojaa terrorismia vastaan. Esimerkiksi Sveitsissä vastuun määrä on 1000 miljoonaa Sveitsin frangia (noin 658 miljoonaa euroa) ja vakuutuksella on pystytty kattamaan terrorisuojaa noin 500 miljoonan frangin edestä. Vaikkakin on odotettavissa, että markkinat pitkällä tähtäimellä pystyvät kattamaan nykyistä suurempia vastuita varsinkin silloin kun kysyntä tulee useasta maasta, on poolin mielestä muistettava, että kapasiteetti on rajallinen ja myös herkkä reagoimaan maailmassa tapahtuviin muutoksiin. Jotta suomalaisia laitoksenhaltijoita ei asetettaisi muita vaikeampaan asemaan vakuuttamisen suhteen, pooli ehdottaa, että Suomessakin noudatettaisiin kansainvälistä käytäntöä ja luovuttaisiin viidesosan lisävaatimuksesta, mikä ei heikennä korvauksensaajan asemaa nykyisestä. Lopuksi Pohjoismainen ydinvakuutuspooli uudistaa aikaisemman lausuntonsa, jonka mukaan vakuutuksenantajat eivät pysty pidentämään vakuutusehtojen mukaista kanneaikaa nykyisestä 10 vuodesta.

Suomen luonnonsuojeluliitto ry on eräiden teknisluontoisten huomautusten lisäksi halunnut kiinnittää huomiota siihen, että terroriteoista aiheutuneiden vahinkojen korvaaminen on ongelma, jota on ilmeisesti syytä pyrkiä edelleen selvittämään. Liitto toteaa vielä, että Suomella lienee varsin runsaasti ydinvoima-alan yhteyksiä Venäjän kanssa, minkä vuoksi olisi toivottavaa, että Suomi niidenkin kautta kaikin tavoin pyrkisi vaikuttamaan siihen, että myös Venäjä liittyisi ydinvastuualan kansainvälisiin sopimuksiin.

Oikeusministeriö ja ulkoasiainministeriö ovat pitäneet sopimuskokonaisuutta monimutkaisena ja osin vaikeasti ymmärrettävänä. Voimaansaattamistavan seurauksena ydinvastuulaista on tullut hyvin vaikeaselkoinen. Molemmat ministeriöt ovat pitäneet lausunnolla olleeseen esitysehdotukseen sisältynyttä merivyöhykkeen käsitettä suomalaisessa lainsäädännössä vakiintumattomana ja sisällöltään epäselvänä. Samoin ne kiinnittivät huomiota pyrkimykseen ydinvastuulailla edelleen säännellä asiallisesti tuomioistuimen toimivaltaa, vaikka nämä toimivaltakysymykset ovat siirtyneet Euroopan yhteisön yksinomaiseen toimivaltaan sekä eduskunnan suostumuksen tarpeellisuuteen siltä osin kuin Pariisin pöytäkirjassa määrätään tuomioistuimen toimivallasta.

Oikeusministeriö ja eräältä osin myös valtiovarainministeriö ovat asettaneet kysymyksenalaiseksi ydinvastuulakiin jo nyt sisältyvien ja siihen otettavaksi ehdotettujen valtioneuvoston toimivaltuuksien asianmukaisuuden perustuslain kannalta. Oikeusministeriö on lisäksi katsonut, että lainsäädännön selkeyden ja johdonmukaisuuden kannalta on tärkeätä, että ydinvastuulaissa pyrittäisiin mahdollisuuksien mukaan noudattamaan muissa vahingonkorvausoikeudellisissa laeissa käytettyä käsitteistöä sen sijaan, että voimaan saatettavat sopimusmääräykset siirrettäisiin lähes sellaisinaan kansalliseen lakiin.

Ympäristöministeriö on pitänyt lausunnolla olleeseen esitysehdotukseen sisältyviä säännöksiä ympäristövahinkojen korvaamisesta soveltamiskynnykseltään liian korkeina ja katsonut ehdotetun sääntelyn poikkeavan erityisesti ympäristövahinkojen korvaamisesta annetusta laista. Ympäristöministeriön käsityksen mukaan Pariisin pöytäkirjan määräykset sallisivat poikkeamisen korvausoikeuden laajuutta koskevasta pöytäkirjan sanamuodosta myös korvausoikeutta laajentavaan suuntaan niin, että kansallisesti olisi mahdollista säätää ydintapahtumista aiheutuneet ympäristövahingot korvattaviksi samojen perusteiden mukaan kuin muutkin ympäristövahingot.

Liikenne- ja viestintäministeriö on lausunnossaan todennut, että rahdinkuljettajalla olisi lakiehdotuksen 16 §:n mukaan vahingonkorvauksen osalta takautumisoikeus laitoksenhaltijaan nähden, jos rahdinkuljettaja joutuisi suorittamaan vahingonkorvausta ydinaineen kuljetuksen aikana aiheuttamasta vahingosta jonkin Suomea sitovan merikuljetusvastuuta koskevan kansainvälisen sopimuksen tai sellaiseen sopimukseen perustuvien säännösten perusteella tai muussa valtiossa voimassa olevan sellaisen sopimuksen määräystä pääasiallisesti vastaavan muun säännöksen perusteella. Tämän osalta ministeriöllä ei sinänsä ole huomautettavaa, joskin se toteaa, että ydinvastuusääntelyn ja kuljetusvastuuta koskevien yleissopimusten vanhentumisaikojen pituutta koskevat erilaiset määräykset saattavat johtaa tilanteeseen, jossa rahdinkuljettajaa vastaan voidaan esittää korvausvaatimus kuljetusvastuuyleissopimuksen mukaan vielä siinä vaiheessa, kun rahdinkuljettaja on jo menettänyt takautumisoikeutensa 22 §:n 2 momentin perusteella.

Käytännössä edellä tarkoitetun tilanteen syntyminen on liikenne- ja viestintäministeriön mukaan kuitenkin epätodennäköistä. Rahdinkuljettajan vastuuta koskevat vanhentumisajat ovat kuljetussopimussuhdetta koskevissa säännöksissä huomattavasti lyhyemmät kuin kansainvälisiin ydinvastuuyleissopimuksiin perustuvassa sääntelyssä. Kun kyse on kolmannelle aiheutetusta vahingosta, vanhentumisajat ovat sen sijaan pidemmät. Tällaisissa yleissopimuksissa pyritään kuitenkin nykyään siihen, että ydinlaitosten toimintaan tarvittavan ydinaineen kuljetus suljetaan soveltamisalan ulkopuolelle. Esimerkkinä tästä voidaan mainita vaarallisten aineiden merikuljetusvastuuta koskeva ns. HNS –yleissopimus vuodelta 1996. Ehdoton takaraja vahingonkorvausvaatimuksen esittämiselle on HNS -yleissopimuksen mukaan 10 vuotta onnettomuudesta. HNS -yleissopimuksen soveltamisalan ulkopuolelle on kuitenkin suljettu luokan 7 radioaktiivisten aineiden kuljetus. Tällä sääntelyllä on nimenomaan pyritty siihen, että ydinlaitosten toimintaan tarvittava ydinaine ei kuuluisi HNS -yleissopimuksen soveltamisalan piiriin, vaan ydinvastuusääntelyn piiriin. Näin on syytä menetellä jatkossakin.

Edellä esitetyn lisäksi liikenne- ja viestintäministeriö toteaa, että Suomi on liittynyt vahingonkorvausvastuuta ydinaineen merikuljetusten yhteydessä koskevaan yleissopimukseen (SopsS 62/1991), joka myös kanavoi ydinaineen kuljetuksesta johtuvan vastuun laitoksenhaltijalle.

Vakuutusvalvontavirasto ei ole katsonut lausunnon antamista tarpeelliseksi.

Eduskunnalle on 11 päivänä syyskuuta 2003 annettu perustuslain 97 §:n mukainen selvitys (E-63/2002 vp) niistä komission ehdotuksista, jotka johtivat edellä kohdassa 4.1. selostettuihin Euroopan unionin neuvoston päätöksiin.

I OSA

A kohta. Ydintapahtuman ja ydinlaitoksen määritelmät. Kohdassa muutetaan ydintapahtuman määritelmää niin, että sen syntytapaa koskeva kuvaus sisältyy ydinvahingon määritelmään.

Kohdan toisessa kappaleessa lisätään ydinlaitoksen määritelmään sellaiset laitokset, joissa säilytetään (engl. ”disposal”) ydinaineita sekä sellaiset reaktorit, tehtaat ja laitokset, joita ollaan poistamassa käytöstä.

Ensin mainitun muutoksen tarkoituksena on poistaa epätietoisuus, joka on vallinnut siitä, ovatko ydinjätteen loppusijoitukseen tarkoitetut laitokset ydinlaitoksia Pariisin yleissopimuksen tarkoittamassa mielessä. Ydinenergiajärjestön johtokomitean vuonna 1984 antaman päätöksen mukaan tällaisia laitoksia on pidettävä yleissopimuksessa tarkoitettuina ydinlaitoksina aina siihen saakka, kunnes ne suljetaan. Tarkoituksena on nyt katsoa nämä laitokset ydinlaitoksiksi sulkemisen jälkeenkin. Pariisin yleissopimus sisältää jo nykymuodossaan menetelmän, jonka avulla sopimusvaltio, joka katsoo, ettei laitos enää aiheuta merkittävää vaaraa, voi saada laitoksen yleissopimuksen soveltamisalan ulkopuolelle.

Nykyinen ydinlaitoksen määritelmä on myös jättänyt tulkinnanvaraiseksi sen, voidaanko reaktorit, tehtaat ja laitokset, joita ollaan poistamassa käytöstä, katsoa ydinlaitoksiksi, joskin ydinenergiajärjestön johtokomitean vuonna 1987 antaman suosituksen mukaan ne tulisi sellaisiksi katsoa. Tarkoituksena on poistaa tämä tulkinnanvaraisuus ottamalla suositus osaksi yleissopimusta ja se on tarpeen sisällyttää ydinvastuulakiinkin.

B kohta. Ydinvahingon määritelmä. Pariisin yleissopimuksessa ei ole erityistä ydinvahingon määritelmää. Sopimusmääräysten mukaan vahinkona on korvattava kuolemantapaus tai henkilövahinko sekä omaisuuden tuhoutuminen tai vahingoittuminen.

Tshernobylin ydinonnettomuuden seurauksena tultiin siihen tulokseen, että taloudelliset menetykset torjuntatoimenpiteistä sekä ennallistamistoimenpiteistä ja ympäristön pilaantumisesta aiheutuvat kustannukset saattavat muodostaa merkittävän osan ydintapahtuman aiheuttamista vahingoista. Kun on tarpeellista yhtenäistää niitä määräyksiä, joiden nojalla ydinvahinkoja sopimusvaltioissa korvataan, lisätään tässä tarkoitetut vahinkolajit yleissopimukseen yhtenäisen ydinvahinkonimikkeen alle.

Pöytäkirjan mukaan uusien vahinkolajien mukaisia vahinkoja on sopimusvaltiossa korvattava sen mukaan kuin sovellettavassa kansallisessa laissa määrätään. Tämän katsotaan merkitsevän sitä, että vaikkakin tällaisista vahingoista korvattavaa määrää voidaan kansallisessa laissa rajoittaa, on siinä joka tapauksessa mainittava nämä vahinkolajit ydin-vahinkona.

Ydinvahinkoa olisi siten myös henkilö- tai esinevahingosta johtuva taloudellinen menetys, jos sellaista kärsineellä on oikeus korvaukseen henkilö- tai esinevahingoista. Ydin-vahinkoa olisivat eräin edellytyksin myös pilaantuneen ympäristön ennallistamistoimenpiteiden kustannukset. Jos taas ympäristön merkittävä pilaantuminen johtaa tulon menetykseen, joka puolestaan johtuu ympäristön käyttöön tai hyödyntämiseen liittyvästä välittömästä taloudellisesta edusta, olisi tämäkin menetys korvattava ydinvahinkona. Ydinvahinkona olisi korvattava myös torjuntatoimenpiteet.

Kohdan loppuun sisältyy ennallistamistoimenpiteiden ja torjuntatoimenpiteiden määritelmät, jotka perustuvat toimivaltaisten viranomaisten hyväksyntään ja toimenpiteiden kohtuullisuuteen, millä puolestaan tarkoitetaan toimenpiteitä, joita sovellettavan lain mukaan pidetään asianmukaisina ja kustannuksiltaan kohtuullisina kaikki asiaan vaikuttavat tekijät huomioon ottaen.

Edellä selostetut vahinkolajit on lisättävä ydinvastuulakiin.

C kohta. Soveltamisala. Nykyisessä muodossaan yleissopimusta ei sen 2 artiklan mukaan sovelleta ydintapahtumaan, joka sattuu sopimukseen liittymättömän valtion alueella eikä ydinvahinkoihin, jotka ilmenevät sellaisen valtion alueella, ellei sopimusvaltion lainsäädännössä muuta säädetä sen oikeudenkäyttövallan alaiseen ydinlaitokseen nähden.

Pöytäkirjassa määrätään, että yleissopimusta sovelletaan vahinkoon, joka on syntynyt sopimusvaltion alueella, sen merivyöhykkeellä tai sen rekisteröimällä aluksella tai ilma-aluksella.

Sopimusvaltioon rinnastetaan nyt myös valtio, joka on edellä 1.1 kohdassa tarkoitetun Wienin yleissopimuksen ja Wienin yhteispöytäkirjan sopimusvaltio edellyttäen, että sopimusvaltio, jonka alueella vastuussa oleva laitos sijaitsee, on myös Wienin yhteispöytäkirjan sopimusvaltio.

Edelleen sopimusvaltioon rinnastetaan pöytäkirjassa Pariisin yleissopimuksen ulkopuolinen valtio, jolla ei ole alueellaan tai merivyöhykkeellään yhtään ydinlaitosta.

Pöytäkirjaan sisältyy vielä soveltamisalan laajennus, jonka mukaan sopimusvaltioon rinnastetaan sellainenkin yleissopimuksen ulkopuolinen valtio, jonka alueella tai meri-vyöhykkeellä on ydinlaitos ja jossa valtiossa on ydintapahtuman sattuessa voimassa ydin-vastuuta koskeva lainsäädäntö, joka mahdollistaa vastavuoroiset edut. Pöytäkirjassa määrätään erikseen, mitkä yleissopimuksen keskeisistä periaatteista ovat sellaisia, että niiden on sisällyttävä asianomaisen yleissopimuksen ulkopuolisen valtion lainsäädäntöön.

Ydinvastuulakiin on lisättävä säännökset, joiden kautta sopimusvaltioon rinnastetaan valtiot, joiden alueella ei ole ydinlaitoksia sekä valtiot, jotka täyttävät vastavuoroisuusehdot.

Sopimusvaltioilla säilyisi edelleen oikeus antaa säännöksiä edellä kuvattua laajemmastakin yleissopimuksen soveltamisalasta.

D kohta. Eräät laitoksenhaltijan vastuun rajoitukset. Kohdassa säilytetään ne 3 artiklan määräykset, jotka koskevat laitoksenhaltijan vastuuta ydinlaitokseen itseensä sekä muuhun laitospaikalla olevaan omaisuuteen kohdistuneesta vahingosta, sekä tapauksia, joissa ydinvahinko on aiheutunut sekä ydintapahtumasta että muusta tapahtumasta. Edellä B kohdassa kuvatun ydinvahingon määritelmän omaksumisesta johtuu, että yleissopimuksen 3 artiklasta ehdotetaan poistettavaksi siihen sisältyvä vahingon tunnusmerkistö. Ydinvastuulain sisältöön muutoksilla ei ole vaikutusta.

E kohta. Vastuu kuljetustapauksissa. Kuljetettaessa ydinainetta eri laitosten välillä yleissopimuksen määräykset sallivat sen, että kuljetukseen osallistuvat laitokset sopivat kirjallisesti siitä, milloin vastuu siirtyy laitoksenhaltijalta toiselle. Tämän on katsottu johtavan toisinaan siihen, että osaksi kuljetusketjua otetaan laitos ja laitoksenhaltija, jonka isäntävaltion lainsäädäntö sallii alhaisemman vakuutusmäärän ja sen myötä usein alhaisemmat vakuutusmaksut kuin sillä laitoksenhaltijalla, jolta vastuu siten siirtyy pois.

Pöytäkirjassa määrätään tämän välttämiseksi, että vastuun siirtäminen yleissopimuksen sallimalla tavalla toiselle ydinlaitoksen haltijalle on sallittua vain, jos kuljetettavilla ydinaineilla on kyseiselle ydinlaitoksen haltijalle välitöntä taloudellista merkitystä. Vastaava säännös on tarpeen ottaa ydinvastuulakiin.

F kohta. Useamman kuin yhden laitoksenhaltijan samanaikainen vastuu. Pöytäkirjalla saatetaan yleissopimuksen ranskan- ja englanninkieliset versiot kauttaaltaan yhdenmukaisiksi puuttumatta 5 artiklan aineelliseen sisältöön.

G kohta. Vastuussa olevat henkilöt. Pöytäkirjalla muutetaan yleissopimuksen 6 artiklan c ja g alakohdan sanamuotoja lähinnä muutettavien artiklaviittausten osalta puuttumatta yleissopimuksen aineelliseen sisältöön.

Artiklan e alakohdassa on nykyisin määräyksiä, jotka koskevat tapauksia, joissa se, jolla on pääasiallinen toimipaikka Suomessa tai muussa sopimusvaltiossa on joutunut suorittamaan korvausta sellaisesta ydinvahingosta, josta vahingonkärsineellä ei yleissopimuksen soveltamisalaa koskevien määräysten vuoksi olisi ollut oikeutta saada korvausta, ja jolla on tämän vuoksi oikeus kohdistaa takautumisvaade siihen ydinlaitoksen haltijaan, joka ilman näitä määräyksiä olisi ollut vastuussa vahingosta. Nämä yleissopimuksen määräykset ovat edellä C kohdassa selostettujen pöytäkirjan määräysten vuoksi menettäneet merkityksensä. Tämän vuoksi nämä määräykset kumotaan ja korvataan selvyyden vuoksi 6 artiklan e alakohtaan otettavalla määräyksellä, jonka mukaan toimivaltainen tuomioistuin voi, jos kansallisessa laissa niin säädetään, vapauttaa laitoksenhaltijan kokonaan tai osittain suorittamasta vahingonkorvausta sille, joka on tahallaan tai törkeällä tuottamuksella aiheuttanut vahingon. Nämä muutokset, viimeksi mainittua muutosta lukuun ottamatta, on sisällytettävä myös ydinvastuulakiin.

H kohta. Vastuumäärä. Pöytäkirjan sisältämät keskeisimmät muutokset koskevat vastuumäärää, jota ei enää ilmaista erityisnosto-oikeuksina, vaan euroina. Kansallisesti asetettavan säännönmukaisen vastuumäärän vähimmäismäärä nousee 15 miljoonasta erityisnosto-oikeudesta 700 miljoonaan euroon. Vähäriskisten ydinlaitosten ja kuljetustapausten osalta vastuumäärää ei saa asettaa pienemmäksi kuin 70 miljoonaa euroa ja 80 miljoonaa euroa, vastaavasti.

Nykyisin yleissopimus asettaa vähimmäis-määräksi näissä tapauksissa 5 miljoonaa erityisnosto oikeutta.

Pöytäkirjan määräysten mukaan myöskään vahingot, jotka kuljetusten yhteydessä tapahtuva ydintapahtuma aiheuttaisi itse kuljetusvälineelle, eivät saa pienentää sitä määrää, joka kansallisesti on asetettu kuljetustapauksia varten ja joka tapauksessa muita kuin kuljetusvälineelle koituvia vahinkoja varten on oltava käytettävissä vähintään 80 miljoonaa euroa. Nykyisin tämä määrä on 5 miljoonaa erityisnosto-oikeutta.

Perusteluna vastuumäärän korottamiselle on sekä vahinkovakuutuskapasiteetin lisääntyminen että yleissopimuksen alueellisen soveltamisalan laajentuminen ja vahinkokäsitteen ulottaminen uusiin vahinkolajeihin. Kaikki nämä tekijät merkitsevät sitä, että vakavan ydintapahtuman aiheuttamien vahinkojen korvaamiseen tarvittaisiin huomattavasti enemmän varoja kuin yleissopimus nykymuodossaan edellyttää.

Kuljetustapauksia varten asetettavan vähimmäismäärän selvä lisääminen noin 13-kertaiseksi nykyisestään johtuu paitsi edellä mainituista tekijöistä, myös sopimusvaltioiden kansalaisten kasvaneesta huolesta ydinainekuljetuksiin nähden. Pöytäkirjan määräysten mukaan korvaus kuljetuksen yhteydessä syntyneistä ydinvahingoista suoritetaan valtion varoista, jos laitoksenhaltijan vastuumäärän sallitaan kansallisessa laissa olevan kuljetustapauksissa säännönmukaista vastuumäärää pienempi ja vahingot ylittävät tämän alennetun vastuumäärän. Tältä osin valtion vastuu ulottuu siihen säännönmukaiseen määrään, joka on voimassa sen alueella sijaitsevan laitoksen haltijaan nähden. Pöytäkirjaan sisältyy määräys, jonka mukaan esimerkiksi tällaisessa tapauksessa vahingonkärsijä voi vaatia korvauksia sekä laitoksenhaltijalta että valtiolta yhdellä ja samalla vaateella tai kanteella.

Pöytäkirjassa sallitaan, että valtio joka liittyy yleissopimukseen tammikuun 1 päivän 1999 jälkeen, voi määrätä kansallisessa laissaan vastuumäärän pienemmäksi kuin 700 miljoonaa euroa, mutta ei pienemmäksi kuin 350 miljoonaa euroa. Tätä oikeutta voidaan käyttää viiden vuoden aikana pöytäkirjan tekemisestä.

Pöytäkirjan määräys, jonka mukaan laitoksenhaltijan säännönmukainen vastuumäärä on vähintään 700 miljoonaa euroa, merkitsee yleissopimuksen vastaavaan määräykseen verrattuna sen ratkaisun nimenomaista hyväksymistä, että laitoksenhaltijan vastuumäärä voidaan kansallisessa laissa säätää rajoittamattomaksi. Yleissopimuksen jäsenmaista rajoittamattoman vastuun on jo 1980-luvulla omaksunut Saksa. Yleissopimuksen kannalta ei ole ollut riidatonta, että Saksa on voinut sopimusvaltiona niin menetellä, mutta tämän pöytäkirjamääräyksen myötä rajoittamattoman vastuun sallittavuus tulee riidattomaksi. Rajoittamatonta vastuuta käsitellään jäljempänä K kohdassa.

Soveltamisalan laajentuessa yleissopimuksen ulkopuolisiin valtioihin vastavuoroisuusehdon sinänsä täyttyessä muutoin, sopimusvaltio voi kansallisessa laissaan säätää säännönmukaista vastuumäärää vastaavasti alemman vastuumäärän sovellettavaksi sellaiseen valtioon, jonka oman lainsäädännön mukaan asetettu vastuumäärä on alempi kuin sopimusvaltion laissa.

Tässä kohdassa selostetut pöytäkirjamääräykset edellyttävät ydinvastuulain muuttamista lukuun ottamatta määräystä, joka koskee vuoden 1998 jälkeen yleissopimukseen liittyvien valtioiden säännönmukaisesta poikkeavaa vastuumäärää.

I kohta. Vanhentumisajat. Pöytäkirjan määräyksillä säilytetään 10 vuoden pituinen ydintapahtumasta laskettava kanneaika muiden kuin henkilövahinkojen osalta. Viimeksi mainittujen vahinkojen osalta määrätään kanneajaksi 30 vuotta ydintapahtumasta.

Edelleen määrätään, että kanneaikoja saadaan kansallisessa laissa pidentää, jos asianomainen sopimusvaltio huolehtii siitä, että sen alueella sijaitsevan laitoksenhaltijan vastuu on katettu sellaisten vahingonkorvauskanteiden osalta, jotka on pantu vireille pidennetyn kanneajan aikana. Tällainen kanne ei kuitenkaan saa vaikuttaa sellaisten henkilöiden oikeuteen saada vahingonkorvausta yleissopimuksen nojalla, jotka ovat panneet kanteen vireille henkilövahinkojen osalta 30 vuoden kuluessa ydintapahtumasta tai muiden vahinkojen osalta 10 vuoden kuluessa ydintapahtumasta.

Yleissopimuksen nykyinen määräys, joka koskee anastetun, kadotetun tai hylätyn ydin-aineen aiheuttaman vahingon johdosta sallittua erityistä kanneaikaa, kumotaan koska tällaisten erittäin harvinaisten tapausten varalta olevaa vanhentumisaikaa pidetään tarpeettomana.

Yleissopimuksen nykyinen määräys, joka koskee erityistä, vähintään kahden vuoden pituista kanneaikaa, joka lasketaan päivästä, jona vahingonkärsijä sai tiedon ydinvahingosta ja vastuussa olevasta laitoksenhaltijasta tai hänen olisi pitänyt saada sellaiset tiedot, muutetaan niin että määräajan on oltava vähintään kolme vuotta. Muutos vastaa ydin-vastuulaissa jo aiemmin omaksutun erityisen kanneajan pituutta.

Edellä kuvatut uudet määräykset johtavat 8 artiklan sisäisten viittausten muuttamiseen.

Tässä kohdassa selostetut pöytäkirjamääräykset edellyttävät ydinvastuulain muuttamista, lukuun ottamatta määräystä, joka koskee erityisen kahden vuoden pituisen määräajan muuttamista vähintään kolmen vuoden pituiseksi.

J kohta. Vastuusta vapautumisperusteet. Pöytäkirjalla muutetaan yleissopimuksen 9 artiklan määräyksiä siten, että kansallisessa laissa ei enää ole mahdollista poistaa laitoksenhaltijan vastuuta rinnastamalla epätavallista laatua olevasta luonnonmullistuksesta johtunut ydintapahtuma muihin artiklassa mainittuihin vapautumisperusteisiin.

Saksa on tämän pöytäkirjamääräyksen käsittelyn yhteydessä ilmoittanut pysyttävänsä varaumansa, jonka se on yleissopimukseen aikanaan liittyessään tehnyt, mitä neuvotteluosapuolet eivät ole vastustaneet. Varaumalla Saksa on pitänyt itsellään oikeuden olla soveltamatta mitään 9 artiklan sisältyvistä vapautumisperusteista.

Edellä tässä kohdassa tarkoitettu määräys edellyttää ydinvastuulain muuttamista.

K kohta. Vastuumäärän kattaminen. Yleissopimukseen sisältyvä laitoksenhaltijan velvollisuus kattaa vastuunsa vakuutuksella (tai muulla taloudellisella takuulla) määrätään kohdistumaan nyt vähintään 700 miljoonan euron määrään tai kuten edellä H kohdassa on selostettu, erityistapauksissa tästä poikkeavaan määrään.

Pöytäkirjan määräyksellä sallitaan nyt nimenomaisesti laitoksenhaltijan vastuun määrääminen rajoittamattomaksi, jolloin kansallisessa laissa on säädettävä raja vastuussa olevan laitoksenhaltijan vakuutukselle, eikä tämä raja saa alittaa edellä H kohdassa selostettuja määriä.

Pöytäkirjan määräyksellä edellytetään, että isäntävaltio vastaa vahinkojen korvaamisesta siltä osin kuin vakuutusta joko ei ole olemassa tai se ei riitä vastaamaan säännönmukaisesta vastuumäärästä. Isäntävaltion korvausvelvollisuuden määrä on näissä tapauksissa enintään laitoksenhaltijan säännönmukainen vastuumäärä. Nämä määräykset on otettava ydinvastuulakiin.

L kohta. Varainsiirrot. Yleissopimuksen sopimusvaltioiden välisiä varainsiirtoja koskevan 12 artiklan sisältämät viittaukset muutetaan vastaamaan 7 artiklan sisältöä.

M kohta. Toimivaltainen tuomioistuin. Pöytäkirjan määräyksellä sopimuspuolen tuomioistuimille perustetaan yksiomainen toimivalta sen talousvyöhykkeellä sattuneen ydintapahtuman osalta tai jos ydintapahtuma sattuu alueella, jolle sopimusvaltiolla olisi ollut oikeus perustaa talousvyöhyke kansainvälisen merioikeuden sitä estämättä. Molemmissa tapauksissa edellytetään vielä, että alueen rajat on ilmoitettu OECD:n pääsihteerille ennen ydintapahtuman sattumista. Pöytäkirjamääräysten mukaan edellä tarkoitettu järjestelmä ei luo oikeuksia tai velvoitteita taikka ennakkotapausta rannikkovaltioiden välisten merirajojen määrittämisen osalta.

Jos sellaisten merirajojen määrittäminen on kiistanalainen, ei sellainen kiista kuulu pöytäkirjamääräysten mukaan Pariisin yleissopimuksen soveltamisalaan, mutta ydintapahtuman sattuessa kiistanalaisella alueella on yleissopimuksen 17 artiklassa tarkoitetun tuomioistuimen sopimusvaltion pyynnöstä nimettävä toimivaltaisiksi tuomioistuimiksi tuomioistuimet, joiden sijaintivaltiolla on läheisin yhteys ydintapahtumaan ja sen seurauksiin.

Pöytäkirja sisältää myös määräyksiä, jotka edellyttävät, ettei sopimusvaltion laissa ole estettä sille, että vahingonkärsijän suostumuksella valtio voi kansalaistensa puolesta tai niiden puolesta, joilla on sen alueella kotipaikka tai asuinpaikka, panna vireille vahingonkorvauskanteen. Kanteen vireillepano sijaantulon tai oikeuden luovutuksen nojalla, on myös sallittava kansallisessa laissa.

Pöytäkirjassa määrätään ydinenergiajärjestön johtokunnan vuonna 1990 antaman suosituksen mukaisesti, että kansallisessa laissa on yksi ainoa sopimusvaltion tuomioistuin säädettävä toimivaltaiseksi. Sanottu suositus on Suomessa toteutettu vuonna 1994; edellä selostetut toimivaltaista tuomioistuinta koskevat määräykset kuuluvat Euroopan yhteisön yksinomaiseen toimivaltaan, eikä niistä voida säätää Suomen laissa.

N kohta. Sovellettava laki. Pariisin yleissopimuksen mukaan ”kansallisella lailla” ja ”kansallisella lainsäädännöllä” tarkoitetaan sen valtion lakia tai lainsäädäntöä, jonka tuomioistuimet ovat yleissopimuksen mukaisesti toimivaltaisia käsittelemään ydintapahtumasta johtuvia vahingonkorvauskanteita. Yleissopimuksen mukaan tätä lakia tai lainsäädäntöä sovelletaan kaikkiin asiasisältöä ja menettelyjä koskeviin kysymyksiin, joita ei erityisesti säännellä yleissopimuksella.

Pöytäkirjan nimenomaisella määräyksellä kansallisella lailla ei kuitenkaan tarkoiteta vahingonkorvauskanteisiin liittyviä lainvalintasäännöksiä, koska määräyksen nykyisestä sisällöstä on tältä osin vallinnut epätietoisuutta.

O kohta. Poikkeaminen yleissopimuksen määräyksistä. Yleissopimuksen 15 artiklan mukaan yleissopimuksen määräyksistä on korvausmäärän osalta voitu poiketa, jos korvauksiin käytetään julkisia varoja, jotka ylittävät 5 miljoonan erityisnosto-oikeuden määrän. Pöytäkirjan määräyksellä viittaus julkisiin varoihin poistetaan ja poikkeaminen sallitaan aina, jos laitoksenhaltijan vastuumäärä ylittää säännönmukaisen vastuumäärän. Määräys ei edellytä ydinvastuulain muuttamista, mutta sen muuttaminen saatetaan katsoa tarpeelliseksi, jos vastuumäärä Suomessa säädetään korkeammaksi kuin 700 miljoonaa euroa.

P kohta. Uusi artikla 16 a. Yleissopimuksen liite II sisältää määräyksen, jonka mukaan yleissopimuksen ei voida katsoa poistavan sitä takautumisoikeutta, joka sopimusvaltiolla voi kansainvälisen oikeuden mukaan olla sen johdosta, että sen alueella on syntynyt vahinkoa, jonka on aiheuttanut toisessa sopimusvaltiossa sattunut ydintapahtuma.

Pöytäkirjan 16 a artiklaksi otetaan määräys, joka sanamuodoltaan hieman muutettuna vastaa mainittua liitettä II, joka samalla kumotaan.

Q kohta. Riitojen ratkaisu. Yleissopimukseen sisältyvä riitojen ratkaisumenettely alkaa ydinenergiajärjestön johtokunnasta ja johtaa sopimuspuolten pyynnöstä 17 artiklassa tarkoitettuun Euroopan ydinenergiatuomioistuimeen, joka on perustettu 20 päivänä joulukuuta 1957 tehdyllä yleissopimuksella turvallisuusvalvonnan järjestämisestä ydinenergian alalla. Suomi ei ole liittynyt tähän yleissopimukseen, mutta sanotun tuomioistuimen päätökset sitovat silti Suomea.

Pöytäkirjan määräyksin menettely aloitetaan riidan osapuolina olevien sopimusvaltioiden välisin keskusteluin. Seuraavassa vaiheessa sopimusvaltio voi viedä riidan sopimusvaltioiden yhteiseen kokoukseen. Kokouksen tarkoituksena on auttaa riidan osapuolia pääsemään ratkaisuun. Siinä tapauksessa, ettei ratkaisua määräajassa kokouksesta ole saavutettu, riidan osapuoli voi viedä sen ratkaistavaksi Euroopan ydinenergiatuomioistuimeen.

Pöytäkirjan määräyksellä todetaan, etteivät merivyöhykkeiden rajojen määrittämistä koskevat riidat kuulu yleissopimuksen soveltamisalaan, mistä johtuu ettei niihin sovelleta edellä kuvattua riitojen ratkaisemiseksi käytettävää menettelyä.

R—T kohta. Eräät loppumääräykset. Varaumia koskeva yleissopimuksen 18 artikla, yleissopimukseen sitoutumista koskeva 19 artikla sekä yleissopimukseen tehtäviä muutoksia koskeva 20 artikla muutetaan niin, että ne sisältävät muutkin sitoutumistavat kuin ainoastaan ratifioimisen.

U kohta. Tilapäinen poikkeaminen säännönmukaisesta vastuumäärästä. Pöytäkirjalla yleissopimuksen 21 artiklaan lisätään määräys, joka sallii eräissä tapauksissa edellä H kohdassa selostetun poikkeamisen säännönmukaisesta vastuumäärästä.

V kohta. Yleissopimuksen soveltamista koskevat neuvottelut. Pöytäkirjalla lisätään yleissopimukseen sen 22 artiklan kohtien uudelleen numeroinnin jälkeen määräys, jonka mukaan sopimusvaltioiden on määräajoin kokoonnuttava keskustelemaan yleissopimuksen soveltamisesta johtuvista ongelmista.

W—Z kohta. Muut loppumääräykset. Pöytäkirjalla muutetaan yleissopimuksen 23—24 artiklat kattamaan kaikki kysymykseen tulevat sitoutumistavat ja tehdään eräitä teknisluonteisia kielellisiä korjauksia.

II OSA

Tämä osa sisältää pöytäkirjan suhdetta yleissopimukseen sekä pöytäkirjaan sitoutumista sekä sen voimaantuloa koskevat tavanomaiset loppumääräykset. Määräyksillä pyritään siihen, että pöytäkirjan allekirjoittaneet sopimusvaltiot hyväksyisivät pöytäkirjan mahdollisimman pian sekä varmistetaan se, että Pariisin yleissopimukseen vastaisuudessa liittyvät valtiot samalla hyväksyvät myös pöytäkirjan.

I OSA

A kohta. Johdanto-osa. Lisäyleissopimuksen johdanto-osaa muutetaan siten, että johdanto-osan toisessa kappaleessa oleva viittaus Pariisin yleissopimukseen muutetaan käsittämään yleissopimus myös sellaisena kuin se on muutettuna edellä yksityiskohtaisten perustelujen 1 luvussa selostetulla pöytä-kirjalla. Tämä määräys edellyttää ydinvastuulain muuttamista.

B kohta. Soveltamisala. Lisäyleissopimuksen soveltamisen yleisenä edellytyksenä säilyy se vaatimus, että vastuussa olevan laitoksenhaltijan isäntävaltion on kuuluttava lisäyleissopimukseen ja yhden lisäyleissopimuksen sopimusvaltion tuomioistuinten tulee olla Pariisin yleissopimuksen mukaan toimivaltaisia.

Nykyiset lisäyleissopimuksen määräykset, jotka koskevat sopimusvaltion kansalaiselle tai sopimusvaltiossa rekisteröidylle alukselle tai ilma-alukselle aiheutunutta vahinkoa kansainvälisillä vesillä tai niiden yläpuolella, säilytetään asiallisesti samoina. Pöytäkirjan tätä koskevat määräykset muutetaan kansainvälisen oikeuden kehityksen mukaisiksi samalla hieman laajentaen soveltamisalaa. Tämän mukaisesti sopimusvaltion aluemeren ulkopuolisilla merialueilla tai niiden yläpuolella sopimusvaltion kansalaiselle tai sopimusvaltion aluksella tai ilma-aluksella aiheutunut vahinko korvataan. Sanamuoto sisältää myös vahingon, joka on aiheutunut lisäyleissopimukseen liittymättömän valtion kansalaisille. Aluksiin rinnastetaan nyt myös sopimusvaltion lainkäyttövaltaan kuuluva keinotekoinen saari, laitos tai rakennelma.

Pöytäkirjan määräyksen mukaan korvataan myös ydinvahinko, joka on ilmennyt sopimusvaltion talousvyöhykkeellä tai sen mannerjalustalla tai näiden alueiden ulkopuolella talousvyöhykkeen tai mannerjalustan luonnonvarojen hyödyntämisen tai tutkimisen yhteydessä.

Soveltamisalaa koskevat määräykset on laadittu mahdollisimman yhdenmukaisiksi edellä 2.1 kohdassa tarkoitetun, ydinvahinkojen perusteella maksettavista lisäkorvauksista Wienissä 1997 tehdyn yleissopimuksen vastaavien määräysten kanssa.

Pöytäkirjan soveltamisalamääräyksistä seuraa, ettei ydinlaitoksen jääminen pois jäljempänä selostetusta lisäyleissopimuksen 13 artiklassa tarkoitetusta luettelosta estä lisäyleis-sopimuksen soveltamista vahinkoon, josta sellainen ydinlaitos on vastuussa.

Pöytäkirjamääräyksellä lisätään artiklan loppuun muutkin sitoutumistavat kuin lisäyleissopimuksen 2 artiklassa mainittu ratifioiminen tai liittyminen.

Edellä selostetut määräykset viimeksi mainittua lukuun ottamatta edellyttävät ydinvastuulain muuttamista.

C kohta. Isäntävaltion ja korvausyhteisön korvausvastuu. Pöytäkirjan määräyksillä lisäyleissopimuksen 3 artiklan kolmivaiheinen korvausjärjestelmä säilytetään ennallaan, mutta korvausmääriä korotetaan. Kaikkien kolmen vaiheen yhteinen korvausmäärä on 1 500 miljoonaa euroa, ottaen kuitenkin huomioon sen, että uusien lisäyleissopimukseen liittyjien myötä yhteinen korvausmäärä voi nousta yli 1 500 miljoonan euron.

Pöytäkirjan määräykset käsittelevät ensimmäisen vaiheen (laitoksenhaltija) korvausmäärää sellaisena kuin se on Pariisin yleissopimusta muuttavan pöytäkirjan mukaisena eli vähintään 700 miljoonan euron määräisenä, jonka suorittamisesta isäntävaltio on toissijaisesti vastuussa.

Toisen vaiheen osalta pöytäkirjan määräys edellyttää isäntävaltion vastaavan vahingoista, jotka ylittävät 700 miljoonan euron tai sen tätä suuremman määrän, joksi laitoksenhaltijan säännönmukainen vastuumäärä on asetettu, kunnes vahinkoja on korvattu 1 200 miljoonaa euroa. Vahinkojen määrän noustessa 1 200 miljoonaa euroa korkeammaksi, vastaa niistä korvausyhteisö, kunnes vahinkoja on korvattu 1 500 miljoonaa euroa. Lisäyleissopimus ja sitä muuttava pöytäkirja eivät koske tilannetta, jossa vahingot nousisivat suuremmiksi kuin kaikkien kolmen vaiheen yhteinen korvausmäärä.

Tässä kohdassa muutetaan pöytäkirjan määräyksillä myös artiklan sisältämiä viittauksia ja vanhentuneita sanontoja sekä poistetaan kaikki viittaukset erityisnosto-oikeuteen sen vuoksi, että kauttaaltaan siirrytään käyttämään euroa viitevaluuttana.

Pöytäkirjaan on otettu määräys myös sen tilanteen varalta, että valtio on käyttänyt edellä H kohdassa selostettua mahdollisuutta poiketa Pariisin yleissopimukseen liittyessään säännönmukaisesta vastuumäärästä ja ilmaisee halunsa liittyä myös lisäyleissopimukseen. Määräyksen mukaan sellainen valtio voi liittyä lisäyleissopimukseen vain, jos se varmistaa, että laitoksenhaltijalle asetetun vastuumäärän ja 700 miljoonan euron välinen erotus on katettu riittävin varoin.

Edellä selostetut muutokset korvausmäärissä edellyttävät ydinvastuulain muuttamista.

D kohta. Lisäyleissopimuksen soveltaminen useamman kuin yhden laitoksenhaltijan ollessa vastuussa. Pöytäkirjalla kumotaan tarpeettomina lisäyleissopimuksen 4 artiklan määräykset, jotka koskevat käytettäväksi asetettavien julkisten varojen määrää silloin kun vastuussa olevia ydinlaitoksia on useampia. Ydinvastuulaki ei sisällä kumottavassa artiklassa olevia määräyksiä vastaavia säännöksiä.

E kohta. Sopimusvaltioiden takautumisoikeus. Pöytäkirjan määräyksellä selvennetään takautumisoikeuden käyttö, silloin kun laitoksenhaltijalla on Pariisin yleissopimuksen mukaisesti takautumisoikeus sitä vastaan, joka on tahallaan aiheuttanut vahingon tai sitä vastaan, joka on kirjallisella sopimuksella nimenomaan sitoutunut vastaamaan vahingosta. Määräyksellä pysytetään sopimusvaltioilla sama takautumisoikeus kuin laitoksenhaltijalla olisi siihen määrään kuin julkisia varoja on asetettu käytettäväksi. Samalla poistetaan artiklan nykyinen määräys, jonka mukaan kansallisella lailla voidaan määrätä, että julkiset varat, jotka on asetettu käytettäväksi, voidaan vaatia takaisin vastuussa olevalta laitoksenhaltijalta, jos vahinko on aiheutunut tämän tuottamuksesta.

F—G kohta. Vanhentumisajat. Pöytäkirjan määräyksissä otetaan huomioon Pariisin yleissopimusta muuttavassa pöytäkirjassa omaksutut uudet, edellä selostetut vanhentumisajat, jotka siten koskevat myös korvauksen saamista julkisista varoista. Vastaavat säännökset on sisällytettävä ydinvastuulakiin.

H kohta. Oikeus täyteen korvaukseen. Pöytäkirjan määräyksellä huolehditaan siitä, että sopimusvaltion oikeutta määrätä kohtuulliset jakoperusteet sellaisessa tapauksessa, että vahingon määrä ylittää tai todennäköisesti ylittää käytettävissä olevien korvausmäärien yhteismäärän, sovelletaan yhteismäärään, joka on 1 500 miljoonaa euroa. Samalla kumotaan tarpeettomina määräykset, jotka koskevat edellä tarkoitettua yhteismäärää tilanteessa, jossa useat laitoksenhaltijat ovat vastuussa.

I kohta. Julkisten varojen käyttöönotto. Pöytäkirjalla muutetaan lisäyleissopimuksen määräyksiä siten, että jos laitoksenhaltijan vastuumäärä on säännönmukaista korkeampi eli yli 700 miljoonaa euroa, korvausyhteisön varojen käyttöönottoa ei enää lykätä siihen saakka, kunnes laitoksenhaltijan koko vastuumäärä on käytetty. Korvausyhteisön varat otetaan pöytäkirjamääräyksen nojalla käyttöön korvausten noustua 1 200 miljoonaan euroon siitä riippumatta, kuinka suuri osuus tästä määrästä on laitoksenhaltijan vastuulla ja kuinka suuri osuus on isäntävaltion vastuulla.

J—K kohta. Sopimusvaltioiden yhteistyö suurvahingon yhteydessä. Näihin kohtiin sisältyvät pöytäkirjamääräykset sisältävät teknisiä ja sanonnallisia muutoksia, joilla ei puututa lisäyleissopimuksen aineelliseen sisältöön.

L kohta. Korvausyhteisön korvausmäärän jakoperusteet. Lisäyleissopimuksen mukaan kunkin sopimusvaltion korvausyhteisön jäsenenä käytettäväksi asetettava julkisten varojen määrä (maksuosuus) lasketaan niin, että puolet määräytyy sen bruttokansantuotteen suhteessa kaikkien sopimusvaltioiden yhteenlaskettuihin bruttokansantuotteisiin ja puolet sen alueella sijaitsevien reaktoreiden lämpötehon suhteessa kaikkien sopimusvaltioiden alueella sijaitsevien reaktoreiden yhteenlaskettuun lämpötehoon.

Pöytäkirjan määräyksillä jakoperusteita muutetaan siten, että 35 prosenttia sopimusvaltion maksuosuudesta määräytyy sen bruttokansantuotteen nojalla ja 65 prosenttia sen reaktoreiden lämpötehon perusteella.

Samalla annetaan määräykset siitä, missä tapauksessa reaktori saadaan poistaa lisäyleissopimuksen 12 artiklassa tarkoitetusta reaktoreiden luettelosta, jonka pohjalta niiden lämpötehojen suhde lasketaan. Jakoperusteita laskettaessa reaktori jätetään huomiotta, kun kaikki ydinpolttoaine on pysyvästi poistettu reaktorin ytimestä ja polttoaine on varastoitu turvallisesti, hyväksyttyä menettelyä noudattaen.

M kohta. Korvausyhteisön korvausmäärä valtion liittyessä vastaisuudessa lisäyleissopimukseen. Pöytäkirjan määräyksillä lisäyleissopimukseen lisätään uusi 12 a artikla, jonka mukaan valtion liittyessä lisäyleissopimukseen nykyisten sopimusvaltioiden maksuosuudet eivät muutu pöytäkirjan tultua kansainvälisesti voimaan. Sen sijaan liittyvän valtion maksuosuus lasketaan edellä L kohdassa selostettujen jakoperusteiden mukaisesti, kuitenkin niin, ettei liittyvän valtion bruttokansantuotetta ja sen alueella sijaitsevien reaktoreiden lämpötehoa lisätä muiden sopimusvaltioiden vastaaviin lukuihin suhdelukua laskettaessa.

Näiden määräysten tarkoituksena on lisätä korvausyhteisön vahingonkorvauksiin käytettävissä olevaa määrää.

N kohta. Luettelo ydinlaitoksista. Pöytäkirjan määräysten mukaan lisäyleissopimuksen 2 artiklassa ei enää mainita ydinlaitoksista pidettävää luetteloa, joten viittaukset tähän poistetaan tarpeettomina.

O kohta. Julkisten varojen saatavillaolo. Lisäyleissopimuksen 14 artiklan mukaan Pariisin yleissopimukseen liittynyt valtio voi lisäyleissopimuksen sopimusvaltiona vaatia julkisten varojen käyttöönottamista, jos se on käyttänyt Pariisin yleissopimuksessa sallittua oikeutta kansallisessa laissa laajentaa Pariisin yleissopimuksen alueellista soveltamisalaa tai oikeutta säätää, että laitoksenhaltija on vastuussa myös ydinvahingoista, jotka johtuvat ydintapahtumasta, joka on seurausta epätavallista laatua olevasta luonnonmullistuksesta. Sopimusvaltion vaatimus ei lisäyleis-sopimuksen mukaan näissä tapauksissa kuitenkaan menesty sellaista sopimusvaltiota kohtaan, joka ei ole antanut suostumustaan asianomaiseen laajennukseen.

Pariisin yleissopimusta muuttavalla pöytäkirjalla poistetaan sopimusvaltion oikeus valita, vastaako laitoksenhaltija edellä tarkoitetun luonnonmullistuksen seurauksena syntyvistä ydinvahingoista. Tämä vuoksi pöytäkirjan määräyksellä poistetaan viittaus Pariisin yleissopimuksen 9 artiklaan, jolla valinnanvapaudesta on määrätty.

Pöytäkirjalla määrätään myös siitä, että sopimusvaltio voi käyttää korvausyhteisön korvausmäärää sellaisen velvoitteensa täyttämiseen, joka perustuu muuhun kansainväliseen täydentävää vahingonkorvausta koskevaan yleissopimukseen, johon kaikki lisäyleissopimuksen sopimusvaltiot ovat liittyneet. Tämän määräyksen tarkoituksena on ennalta varautua siihen, että lisäyleissopimuksen sopimusvaltiot aikanaan liittyisivät edellä yleisperusteluiden 2.1 luvussa tarkoitettuun yleissopimukseen ydinvahinkojen perusteella maksettavista lisäkorvauksista vuodelta 1997 tai muuhun samankaltaiseen yleissopimukseen.

P kohta. Sopimus vahingonkorvauksesta lisäyleissopimukseen liittyneen ja siihen liittymättömän valtion välillä. Pöytäkirjalla muutetaan näitä tapauksia koskevan artiklan sisäistä rakennetta puuttumatta artiklan aineelliseen sisältöön.

Q kohta. Riitojen ratkaisu. Pöytäkirjan määräyksillä lisäyleissopimukseen omaksutaan samanlainen riitojen ratkaisumenettely kuin edellä yksityiskohtaisten perustelujen 1 luvun Q kohdassa on Pariisin yleissopimuksen osalta selostettu. Samalla määrätään, että jos samanaikaisesti on kysymys sekä yleissopimuksen että lisäyleissopimuksen soveltamista tai tulkintaa koskevasta riidasta, riitaan sovelletaan kaikilta osin vain yleissopimuksessa määrättyä menettelyä.

R kohta. Varaumien tekeminen. Pöytäkirjalla lisätään varaumien tekemistä koskevaan artiklaan ratifioimisen lisäksi muut mahdolliset tavat sitoutua lisäyleissopimukseen.

S—U kohta. Loppumääräykset. Pöytäkirjalla lisätään lisäyleissopimukseen sitoutumista koskeviin määräyksiin ratifioimisen lisäksi muut mahdolliset sitoutumistavat.

Pöytäkirjalla määrätään Belgian hallituksen velvollisuudeksi ilmoittaa lisäyleissopimuksen allekirjoittajille ja siihen liittyvien valtioiden hallituksille, jos korvausyhteisön korvausmäärä on edellä M kohdassa selostetulla tavalla lisääntynyt.

Liite. Ydinlaitokset, jotka eivät sisälly 13 artiklassa tarkoitettuun luetteloon.

Liitteen otsikkoon lisätään lisäyleissopimusta muuttava pöytäkirja. Nykyisessä liitteessä esiintyvä kaikkien kolmen vaiheen yhteinen korvausmäärä 300 miljoonaa erityisnosto-oikeutta korvataan määrällä 1 500 miljoonaa euroa.

II OSA

Tämä osa sisältää pöytäkirjan suhdetta lisäyleissopimukseen sekä pöytäkirjaan sitoutumista sekä sen voimaantuloa koskevat tavanomaiset loppumääräykset. Määräyksillä pyritään siihen, että pöytäkirjan allekirjoittaneet sopimusvaltiot hyväksyisivät pöytäkirjan mahdollisimman pian sekä varmistetaan se, että lisäyleissopimukseen vastaisuudessa liittyvät valtiot samalla hyväksyvät myös pöytäkirjan.

3.1. Laki vahingonkorvausvastuusta ydinvoiman alalla Pariisissa 29 päivänä heinäkuuta 1960 tehtyä yleissopimusta muuttavan, Pariisissa 12 päivänä helmikuuta 2004 tehdyn pöytäkirjan lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten voimaansaattamisesta

1 §. Pykälä sisältää säännöksen siitä, että Pariisin yleissopimusta muuttavan pöytäkirjan, jäljempänä Pariisin pöytäkirja, lainsäädännön alaan kuuluvat määräykset ovat lakina voimassa niin kuin Suomi on niihin sitoutunut.

2 §. Pykälä sisältää tavanomaisen voimaantulosäännöksen, jonka mukaan lain voimaantulosta säädetään tasavallan presidentin asetuksella. Tarkoituksena on, että laki ja edellä tarkoitettu pöytäkirja tulisivat Suomen osalta voimaan pöytäkirjan kansainvälisen voimaantulon yhteydessä.

3.2. Laki vahingonkorvausvastuusta ydinvoiman alalla Pariisissa 29 päivänä heinäkuuta 1960 tehtyä yleissopimusta täydentävää, Brysselissä 31 päivänä tammikuuta 1963 tehtyä lisäyleissopimusta muuttavan, Pariisissa 12 päivänä helmikuuta 2004 tehdyn pöytäkirjan lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten voimaansaattamisesta

1 §. Pykälä sisältää säännöksen siitä, että Brysselin lisäyleissopimusta muuttavan pöytäkirjan, jäljempänä Brysselin pöytäkirja, lainsäädännön alaan kuuluvat määräykset ovat lakina voimassa niin kuin Suomi on niihin sitoutunut.

2 §. Pykälä sisältää tavanomaisen voimaantulosäännöksen, jonka mukaan lain voimaantulosta säädetään tasavallan presidentin asetuksella. Tarkoituksena on, että laki ja edellä tarkoitettu pöytäkirja tulisivat Suomen osalta voimaan pöytäkirjan kansainvälisen voimaantulon yhteydessä.

3.3. Laki ydinvastuulain muuttamisesta

1 §. Pykälän 1 momenttiin sisältyvät kohdat numeroidaan ja alakohdat merkitään kirjaimin.

Pykälän a kohtaan sisältyvästä ydinpolttoaineen määritelmästä poistettaisiin siihen nykyisin sisältyvä valtuutus valtioneuvostolle määrätä muiden halkeavien aineiden kuulumisesta polttoaineen käsitteen piiriin. Tämä johtuu siitä, että on osoittautunut ettei tällaiselle valtuutukselle ole lain voimassaolon aikana ollut tarvetta ja toisaalta siitä, että valtuutussäännöstä ei ole mahdollista kirjoittaa perustuslain 80 §:n 1 momentin kannalta riittävän täsmällisesti ja tarkkarajaisesti.

Pariisin yleissopimusta muuttavan pöytäkirjan A kohdan määräyksellä lisätään yleissopimuksen soveltamisalaan ne laitokset, joihin ydinainetta, eritoten ydinjätettä sijoitetaan pysyväksi tarkoitetulla tavalla sekä sellaiset lainkohdassa tarkoitetut ydinreaktorit, tehtaat ja säilytyslaitokset, joita ollaan poistamassa käytöstä. Lain nykyinen sanamuoto kattaa ne laitokset, joihin ydinainetta sijoitetaan pysyväksi tarkoitetulla tavalla. Sen sijaan 1 §:n e kohdassa olevaan ydinlaitoksen määritelmään ehdotetaan lisättäväksi ne ydinreaktorit, tehtaat ja säilytyslaitokset, joita ollaan poistamassa käytöstä.

Pariisin pöytäkirjan B kohdassa omaksutaan aikaisemmasta poiketen samanlainen ydinvahingon määritelmä kuin edellä 2.1 luvussa mainitussa Wienin yleissopimusta muuttavassa pöytäkirjassa kuvaamaan sitä tapahtumasarjaa, joka perustaa ydinvahingon. Tämän vuoksi muutettaisiin pykälän h kohtaan nykyisiin sisältyvä ydinvahingon määritelmä vastaamaan Pariisin pöytäkirjan määräystä. Ehdotettu muutos ei asiallisesti muuta määritelmän sisältöä. Tarkoituksena on edelleen, että vahingon katsottaisiin muodostavan ydinvahingon johtuipa se aineen tai tuotteen radioaktiivisista ominaisuuksista tai niistä ja niiden yhteydessä esiintyvistä aineen tai tuotteen myrkyllisyyteen tai räjähtävyyteen liittyvistä tai muista vaarallisista ominaisuuksista.

Pariisin pöytäkirja tulee voimaan, kun kaksi kolmasosaa sopimusvaltioista on ratifioinut tai hyväksynyt pöytäkirjan. Tämä merkitsee sitä, että on todennäköistä, että ainakin jonkin aikaa on sovellettava rinnakkain Pariisin yleissopimusta nykyisessä muodossaan ja pöytäkirjalla muutetussa muodossaan.

Tulevaisuudessa lisäyleissopimusta tullaan soveltamaan pöytäkirjalla muutetussa muodossaan vasta viimeisen ratifioinnin tai hyväksymisen tapahduttua. Näin ollen Pariisin yleissopimuksen ja lisäyleissopimuksen määritelmät j ja k kohdassa ehdotetaan muutettavaksi niin, että vain Pariisin yleissopimuksen määritelmä sisältää sopimuksen molemmat versiot.

Ydinvastuulakiin sisältyvä Wienin yleissopimuksen määritelmä on tarpeen, koska eräissä tapauksissa tätä sopimusta sovelletaan Suomessa. Pykälän l kohtaan sisältyvää määritelmää ehdotetaan muutettavaksi niin, että Wienin yleissopimuksella tarkoitettaisiin sopimusta myös sellaisena kuin se on muutettuna vuonna 1997 tehdyllä pöytäkirjalla. Tämä pöytäkirja on tullut kansainvälisoikeudellisesti voimaan vuoden 2003 lopulla.

Pykälän n kohtaan sisältyvä erityisnosto-oikeuden määritelmä ja pykälän toisen momentin säännös erityisnosto-oikeuden muuttamisesta Suomen rahaksi, jäävät Brysselin pöytäkirjan kannalta kokonaan tarpeettomiksi sen voimaantulon myötä, minkä vuoksi sekä sanottu kohta että pykälän toinen momentti voidaan kumota. Koska on mahdollista, että Pariisin pöytäkirja tulee jonkin EU:n ulkopuolella olevan valtion osalta voimaan vasta myöhemmin, saatetaan mainittuja säännöksiä teoriassa tarvita sinä aikana. Sellainen tilanne on otettu huomioon jäljempänä siirtymäsäännöksissä.

2 §. Ehdotettu säännös vastaa asiallisesti nykyistä, lukuun ottamatta säädöstasoa ja sitä, että säännöksessä on pyritty nykyistä täsmällisemmin ja tarkkarajaisemmin määrittelemään edellytykset, joiden vallitessa ydinvahingon vaara voitaisiin katsoa niin vähäiseksi, ettei ydinvastuulakia tulisi soveltaa pykälässä mainittuihin aineisiin ja laitoksiin. Säännöstä on tarkoitus edelleenkin soveltaa yhdenmukaisesti OECD:n ydinenergiajärjestön johtokunnan päätösten kanssa, joita sillä on oikeus Pariisin yleissopimuksen mukaan antaa. Johtokunnan päätökset ovat koskeneet pieniä tutkimustarkoituksiin tarkoitettuja ydinaine-eriä.

3 §. Pariisin yleissopimukseen on vuodesta 1982 alkaen sisältynyt määräys, jonka mukaan sopimusvaltio voi määrätä, että saman haltijan kahta tai useampaa samalla alueella sijaitsevaa ydinlaitosta, samoin kuin muita samalla alueella sijaitsevia tiloja, joissa säilytetään radioaktiivista ainetta, pidetään yhtenä laitoksena. Tuolloin ydinvastuulakiin ei kuitenkaan otettu vastaavaa suoraan sovellettavissa olevaa säännöstä, vaan säännös, jonka mukaan valtioneuvosto tai sen määräämä viranomainen voi erillisellä päätöksellä määrätä, että saman haltijan kahta tai useampaa samalla alueella Suomessa sijaitsevaa ydinlaitosta on pidettävä sanottua lakia sovellettaessa yhtenä laitoksena joko sellaisenaan tai yhdessä saman haltijan samalla alueella sijaitsevien muiden tilojen kanssa, joissa säilytetään radioaktiivista ainetta.

Esimerkiksi Ruotsissa määräys sisällytettiin suoraan lakiin muuttamalla vastaava säännös sellaiseksi, että jos kaksi tai useampi ydinlaitos, joilla on sama haltija, sijaitsevat lähellä toisiaan, on ensin rakennettua laitosta aina pidettävä samana laitoksena myöhemmin rakennettujen kanssa. Nykyinen tilanne useimmissa Pariisin yleissopimukseen liittyneissä maissa on samanlainen kuin Ruotsissa.

Ehdotetulla muutoksella selkeytettäisiin ydinvastuujärjestelmää ja samalla saatettaisiin tilanne meillä vastaamaan tilannetta useimmissa Pariisin yleissopimukseen liittyneissä maissa. Muutoksen johdosta erillinen määräys useamman samalla alueella olevan laitoksen pitämiseksi yhtenä laitoksena ei enää olisi tarpeen.

Ehdotettu muutos ei vaikuttaisi ydinlaitoksen haltijan ydinvastuulain mukaisen samasta ydintapahtumasta johtuneiden ydinvahinkojen korvaamiseen, koska korvausvastuu on haltijakohtainen.

Muutos selkeyttäisi lain 13 §:n 1 momentin soveltamista silloin kun kysymys on siitä, että vahinkoja on aiheutunut ydinlaitokselle tai laitoksen alueella taikka sen yhteydessä olevalle omaisuudelle.

Muutos selkeyttäisi myös ydinlaitoksia koskevia vakuutusjärjestelyjä, jotka niin Suomessa kuin Ruotsissakin ovat pääasiassa saman Pohjoismaisen Ydinvakuutuspoolin tehtävänä. Nykyisin vakuutukset on yleensä jouduttu järjestämään kunkin laitosyksikön ja radioaktiivista ainetta sisältävän varaston osalta erikseen.

4 §. Pariisin pöytäkirjan C kohtaan sisältyvä soveltamisalan laajennus merkitsee ydinvastuulain nykyisen rakenteen kannalta kokonaan uudenlaista ratkaisua.

Sen sijaan, että säädetään, kuten nykyisin, että suomalainen laitoksenhaltija vastaa muun valtion kuin sopimusvaltion alueella syntyneestä ydinvahingosta vain jos ydintapahtuma on sattunut Suomessa, Pariisin pöytäkirja edellyttää laitoksenhaltijan vastuuta ensinnäkin silloin kun ydinvahingot syntyvät Pariisin yleissopimukseen kuuluvan valtion alueella, sen lainkäyttövaltaan kuuluvalla alueella, joka on perustettu kansainvälisen oikeuden kannalta asianmukaisesti tai tässä valtiossa rekisteröidyllä aluksella tai ilma-aluksella. Pariisin yleissopimuksen jäsenvaltioihin rinnastetaan tässä suhteessa myös sellainen valtio, joka kuuluu Wienin yleissopimukseen ja Wienin ja Pariisin yleissopimuksen soveltamista koskevaan Wienin yhteispöytäkirjaan. Koska ydinvastuulaissa oleva sopimusvaltion määritelmä kattaa myös nämä valtiot, ehdotetaan soveltamisalaa koskeva muutos tehtäväksi molempien valtioryhmittymien osalta yhteisesti.

Soveltamisalan laajennus ydinvoimaohjelmaa vailla oleviin valtioihin ehdotetaan tehtäväksi myös 1 momentissa.

Pariisin pöytäkirjasta ilmenevä soveltamisalan rajoitus tässä pykälässä tarkoitettujen valtioiden osalta ehdotetaan otettavaksi 2 momenttiin.

Ehdotetut säännökset yhdessä merkitsevät sitä, että suomalaisen laitoksenhaltijan vastuun syntyminen ei enää riipu siitä, missä itse ydintapahtuma on sattunut. Tällä on vaikutusta enää vain siihen, missä valtiossa tuomiovaltainen tuomioistuin sijaitsee. Näin ollen esimerkiksi aavalla merellä tai sen yläpuolella sattuneen ydintapahtuman aiheuttamat ydinvahingot korvataan vahinkojen ilmetessä aluksessa tai ilma-aluksessa silloin, kun alus on sopimusvaltion tai siihen 1 momentissa rinnastettavan valtion alueella tai sen lainkäyttövaltaan kuuluvalla alueella, jos alus on rekisteröity edellä mainitussa valtiossa. Sama pitää paikkansa silloinkin kun vahingot ilmenevät aavalla merellä aluksessa tai ilma-aluksessa, joka on rekisteröity jossakin 1 momentissa tarkoitetussa valtiossa. Jos alus tai ilma-alus vahinkojen syntyessä on sellaisen valtion alueella, jota 1 momentissa ei tarkoiteta, ei vahinkoja korvata oli alus tai ilma-alus minkä tahansa valtion rekisterissä.

Edellä tarkoitetun vastuun syntyminen edellyttää täällä sijaitsevan laitoksen osalta lisäksi sitä, että voidaan osoittaa vahingon johtuvan suomalaisen laitoksenhaltijan laitoksessa sattuneesta ydintapahtumasta tai sellaisesta kuljetuksen yhteydessä sattuneesta ydintapahtumasta, josta suomainen laitoksenhaltija vastaa muiden tässä laissa olevien säännösten nojalla.

Ehdotetun pykälän viimeinen momentti on aikaisemmin sisältynyt pykälän toiseen momenttiin.

Ehdotetun pykälän merkitys korostuu Suomen kannalta, koska 1 päivänä helmikuuta 2005 voimaan tulleella Suomen talousvyöhykkeestä annetulla lailla (1058/2004) Suomen mannerjalusta on korvattu Suomen talousvyöhykkeellä.

5 §. Pariisin pöytäkirjan C kohtaan sisältyy vielä yksi soveltamisalan laajennus, jonka mukaan vahingonkorvausta suoritetaan myös ydinvahingoista, jotka ovat ilmenneet sellaisen valtion edellä 4 §:ssä tarkoitetulla alueella, jonka vastaavalla alueella on ydinlaitos edellyttäen, että tässä valtiossa on voimassa lainsäädäntö, joka takaa vastavuoroisesti yhtäläiset edut kuin Pariisin yleissopimus. Pariisin pöytäkirjan mukaan tämä edellyttää sitä, että sovellettavat periaatteet ovat identtisiä muun muassa laitoksenhaltijan ankaran vastuun osalta ja vastuun kanavointiperiaatteen osalta sekä sitä, että toimivaltainen tuomioistuin määräytyy samalla lailla ja kaikkia vahingonkärsijöitä kohdellaan yhtäläisin perustein, tuomio tunnustetaan ja on täytäntöön pantavissa sekä että korvaukset, oikeudenkäyntikulut ja korot ovat vapaasti siirrettävissä. Edelleen Pariisin pöytäkirjan H kohdan mukaan nyt käsillä olevassa tapauksessa Pariisin yleissopimuksen sopimusvaltio voi määrätä, että tällaisessa valtiossa ilmenneisiin ydinvahinkoihin sovelletaan vastuun enimmäismäärää, joka on alimmillaan yhtä suuri kuin sanotun valtion lainsäädännön mukaan suoritetaan sopimusvaltiossa ilmenneistä ydinvahingoista. Tätä tarkoittava säännös ehdotetaan sisällytettäväksi pykälän 2 momenttiin ja edellä selostettu pääperiaate lainsäädäntöjen vastaavuudesta 1 momenttiin. Yhdessä säännökset jättävät suomalaiselle tuomioistuimelle sen harkitsemisen, milloin väitetty vastaavuus on olemassa ja korvausta siten olisi suoritettava.

Pykälään sisältyisi 4 §:n 2 momenttia vastaava aluksia ja ilma-aluksia koskeva soveltamisalan rajoitus Pariisin pöytäkirjan edellyttämällä tavalla.

7 §. Edellä 4 ja 5 §:ssä ehdotetun soveltamisalan merkittävästä laajennuksesta seuraa, että niissä ydinaineen kuljetuksissa, jotka tapahtuvat sopimusvaltioiden ja muiden valtioiden välillä, ei sopimusvaltiossa olevan ydinlaitoksen haltijan vastuun alkamista tai päättymistä enää voi jättää sen varaan, mitä soveltamisalaa koskevat säännökset aiheuttavat. Tämän vuoksi ehdotetaan näiden Pariisin yleissopimukseen jo nykyisin sisältyvien periaatteiden sisällyttämistä itse lakiin. Näin ollen pykälän 1 momentissa käsiteltäisiin tilannetta, jossa ydinainetta kuljetetaan muuhun valtioon kuin sopimusvaltioon. Vastaava tuontitapausta koskeva säännös sisältyisi 8 §:n 1 momenttiin.

Ehdotetulla uuden 4 momentin säännöksellä pyritään Pariisin pöytäkirjaan sisältyvän määräyksen noudattamiseen niin, ettei vastuuta ydinvahingosta voida siirtää laitoksenhaltijalta toiselle enää pelkästään näiden välisellä sopimuksella.

Tarkoituksena on estää keinotteluluonteinen toiminta, jossa vastaanottava laitoksenhaltija valitaan yksinomaan tai pääosin siksi, että päästään alhaisemman vakuutusvelvollisuuden ja siten alhaisempien vakuutusmaksujen piiriin.

Säännöksen tarkoituksena on, että asian-omainen viranomainen voi sen nojalla olla ottamatta huomioon kirjallista sopimusta, jos on ilmeistä, että ydinaineiden vastaanottaminen erityisen sopimuksen nojalla ei liity vastaanottavan laitoksen tavanomaiseen toimintaan ja toimenpiteen taloudellinen merkitys laitokselle ei ole välitöntä. Eri asia on, että käytännössä voi olla taloudellisesti täysin perusteltua kuljettaa useaan ydinlaitokseen tarkoitettuja ydinaineita yhdessä ja väliaikaisesti varastoida niitä yhdessä johonkin ydinlaitokseen. Sellaisessa tapauksessa tämän säännöksen soveltamiselle ei ole perusteita.

8 §. Pykälään ehdotetun muutoksen tarkoituksena on sen selventäminen, ettei sopimusvaltiossa olevan ydinlaitoksen vastuu voi alkaa ennen kuin sopimusvaltioon tuotavat ydinaineet on lastattu asianomaiseen kuljetusvälineeseen sellaisen vieraan valtion alueella, joka ei ole sopimusvaltio.

12 §. Pariisin pöytäkirjan J kohdan määräyksellä poistetaan mahdollisuus kansallisessa laissa rinnastaa epätavallista laatua olevat luonnonmullistukset niihin perusteisiin, jotka vapauttavat laitoksenhaltijan vastuusta. Näin ollen ehdotetaan sanotunlainen luonnonmullistus poistettavaksi säännöksestä.

Terroritekojen osalta voidaan todeta, että niitä ei erikseen mainita Pariisin yleissopimuksessa eikä Pariisin pöytäkirjassa. Käsillä oleva ydinvastuulain säännös noudattaakin tiukasti alkuperäisen sopimusmääräyksen sisältöä. Pariisin yleissopimuksen osapuolten keskuudessa käytyjen terrorismikysymystä koskevien neuvottelujen pohjalta voidaan todeta, että sopimusvaltioiden piirissä ei näytä vallitsevan poikkeavia käsityksiä sen suhteen, että Pariisin yleissopimuksen asianomaista 9 artiklan määräystä on sen poikkeusluonteen vuoksi tulkittava ahtaasti. Tämä johtaa siihen, että terroritekoja ei voida rinnastaa muihin sopimusmääräyksessä tarkoitettuihin perusteisiin.

14 §. Pariisin yleissopimuksen mukaan henkilö- ja esinevahingon käsitteen sekä muun tyyppisten vahinkojen korvattavuuden alan tarkempi määrittely määräytyy sovellettavan kansallisen lainsäädännön mukaan. Yleissopimuksen nojalla toimivalta on pääsäännön mukaan sen sopimusvaltion tuomioistuimilla, jonka alueella ydintapahtuma sattui ja tuomioistuin soveltaa suoraan oman valtionsa kansallista lainsäädäntöä. Näin siitä riippumatta, missä sopimusvaltiossa vastuussa oleva ydinlaitos sijaitsee.

Saatettaessa aikanaan Pariisin yleissopimusta voimaan Suomessa, vahingonkorvauslaki ei ollut vielä voimassa. Todennäköisesti tästä syystä tyydyttiin ydinvastuulaissa korvauksen määräämisen osalta viittaamaan yleisiin vahingonkorvausperusteisiin. Mainittu viittaus ei ole kaikissa tapauksissa riittävän selvästi tulkittavissa, minkä vuoksi nyt ehdotetaan viitattavaksi suoraan niihin vahingonkorvauslain 5 ja 7 luvun säännöksiin, jotka ovat ydinvahinkoihin sovellettavissa.

Pykälän 1 momentin 1 kohdan mukaan henkilö- tai esinevahingon korvaamiseen sovellettaisiin vahingonkorvauslain 5 luvun ja 7 luvun 3 §:n säännöksiä. Kyseiset säännökset tulisivat käytännössä sovellettavaksi sellaisina kuin ne ovat vahingonkorvauslain muuttamisesta 16 päivänä kesäkuuta 2004 annetussa laissa (509/2004), joka tulee voimaan vuoden 2006 alusta. Vahingonkorvauslain 5 luvussa on yleiset säännökset korvattavan vahingon määräytymisestä. Vahingonkorvauslain 7 luvun 3 pykälässä puolestaan säädetään vahinkoa kärsineen kuoleman vaikutuksesta aineettomasta vahingosta, kuten kivusta ja särystä tai pysyvästä haitasta suoritettavaan korvaukseen.

Pykälän 1 momentin 2 kohdan nojalla korvattavaa olisi sellainen puhdas varallisuusvahinko, joka on aiheutunut ympäristön merkittävästä pilaantumisesta. Säännös perustuu Pariisin pöytäkirjan B kohdan määräykseen (vii5). Kyseessä olisi puhtaan varallisuusvahingon korvaamista koskeva erityissäännös, joka poikkeaa kyseisten vahinkojen korvaamista koskevasta vahingonkorvauslain 5 luvun 1 pykälään kirjatusta yleisperiaatteesta. Puhdas varallisuusvahinko voisi siten tulla ydinvastuulain nojalla korvattavaksi ainoastaan, kun se on aiheutunut ympäristön merkittävästä pilaantumisesta. Lisäksi ydinvahinkona korvattavan taloudellisen vahingon on Pariisin pöytäkirjan määräyksen mukaisesti oltava seurausta ympäristön käyttöön tai hyödyntämiseen välittömästi liittyvästä taloudellisesta toiminnasta tai edusta. Esimerkkinä voidaan mainita hotelli, jonka toiminta nojaa ympäröiviin kalastus- tai virkistysalueisiin tapauksessa, jolloin sanotut alueet pilaantuvat siinä määrin, että sillä on vaikutusta hotellin käyttöasteeseen ja liikevaihtoon.

Pykälän 1 momentin 3 kohdassa ehdotetaan Pariisin pöytäkirjan määräyksen (vii 4) mukaisesti ydinvahingon piiriin otettavaksi ne kustannukset, jotka aiheutuvat kohtuullisista toimenpiteistä, joilla pyritään korjaamaan tai palauttamaan ennalleen pilaantuneita tai tuhoutuneita ympäristön osia tai, mikäli se katsotaan kohtuulliseksi, sijoittamaan tällaisia osia vastaava aines ympäristöön. Pilaantumisen on tällöin oltava vähäistä suurempaa. Vähäiseksi voidaan katsoa esimerkiksi havaittava maa- tai vesialueen säteilytason nousu, jos sillä ei ole terveydellistä vaikutusta tai vaikutusta alueen tavanomaiseen käyttöön. Ennallistamiskustannusten korvaamisen edellytyksenä olisi joka tapauksessa pidettävä sitä, että ennallistamistoimenpiteet on tosiasiallisesti toteutettu tai ne toteutetaan. Toimenpiteiden kohtuullisuus olisi arvioitava suhteessa niillä saavutettavaan etuun ja niiden asianmukaisuuteen tieteellisestä ja teknisestä näkökulmasta. Kohtuullisuutta koskevassa kokonaisarvioinnissa vaikutusta olisi myös sillä, perustuvatko toimenpiteet viranomaisten hyväksyntään tai suositukseen. Jos toimenpiteet edellyttävät viranomaislupaa, ei luvanvastaisesti tai ilman sellaista lupaa suoritettavia toimenpiteitä yleensä voitane katsoa korvaukseen oikeuttavaksi.

Pykälän 2 momentissa ehdotetaan Pariisin pöytäkirjan määräyksen (vii 6) mukaisesti ydinvahinkona korvattaviksi myös ne kustannukset, jotka aiheutuvat kohtuullisista torjuntatoimenpiteistä sekä näihin toimenpiteisiin ryhtymisestä edelleen aiheutuvista vahingoista. Tässä tarkoitettujen vahinkojen voidaan jo nyt katsoa kuuluvan Suomen vahingonkorvausoikeuden piiriin. Samalla ehdotetaan pöytäkirjamääräyksen mukaisesti tällaisten toimenpiteiden sisällyttämistä korvauksen piiriin sellaisissa tapauksissa, joissa ydintapahtumaa ei satukaan, mutta torjuntatoimenpiteisiin on ryhdytty sellaisen tapahtuman jälkeen, joka on aiheuttanut vakavan ja välittömän ydinvahingon uhan. Mitä edellä on sanottu kohtuullisuusharkinnasta ennallistamistoimenpiteiden osalta soveltuu myös torjuntatoimenpiteisiin kuitenkin niin, että kokonaisharkinnassa on niiden osalta otettava huomioon ydintapahtuman tai uhkaavan ydinvahingon luonne ja laajuus.

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin ydinvastuulain nojalla määrättävän korvauksen sovittelusta vahinkoa kärsineen oman myötävaikutuksen perusteella. Sovittelu tulisi säännöksen nojalla kysymykseen vahingonkorvauslain 6 luvun 1 §:n pääsäännöstä poiketen vain tilanteessa, jossa vahingon syntymiseen vaikuttanut vahinkoa kärsineen toiminta on ollut tahallista tai törkeän huolimatonta.

15 §. Pykälän 1 momentista ehdotetaan poistettavaksi viittaukset kanavointiperiaatteesta tehtävän poikkeuksiin, koska 17 §:n 2 momentissa ei ole kysymys sellaisesta poikkeuksesta ja toisaalta 15 a §:ssä tarkoitetaan tilannetta, jossa vastuu kohdistuu muuhun kuin laitoksenhaltijaan lähinnä kuljetusalalla voimassa olevien kansainvälisten sopimusten määräysten vuoksi.

Pykälän 3 momenttiin lisättäisiin selvyyden vuoksi säännös, siitä, että jos momentissa tarkoitetussa tapauksessa ydinlaitoksen haltija on vastuussa Wienin yleissopimuksen mukaan, momentin soveltamisen edellytyksenä on, ettei kysymyksessä ole sanotun yleissopimuksen sopimusvaltio, joka on liittynyt myös yhteispöytäkirjaan.

15 a § Pykälän muutoksella pyritään tekemään selväksi se, ettei 15 §:n kanavointisäännös estä noudattamasta niitä lähinnä meri- ja ilmakuljetusalalla tehtyjä kansainvälisiä sopimuksia tai niitä vastaavia kansallisen lain säännöksiä, joissa vastuu ydinaineiden kuljetuksen yhteydessä sattuneesta ydintapahtumasta aiheutuneista ydinvahingoista on asetettu muulle kuin laitoksenhaltijalle, esimerkiksi rahdinkuljettajalle.

Pykälään ei enää ehdoteta otettavaksi voimassa olevaa 2 momenttia vastaavaa säännöstä. Tässä säännöksessä on käsitelty sellaisia tilanteita, jolloin kuljetuksen yhteydessä syntyneen ydinvahingon osalta korvausta voidaan hakea muulta kuin laitoksenhaltijalta turvautumatta tämän lain säännöksiin, esimerkiksi jonkin kuljetusalalla voimassa olevan kansainvälisen yleissopimuksen tai sitä vastaavan kansallisen säädöksen nojalla. Vastuun kanavointia laitoksenhaltijaan ei ole suinkaan voitu toteuttaa kaikissa kuljetusalan sopimuksissa. Tarkoituksena on nyt luopua ydinvastuulaissa kokonaan sellaisten sopimusten ja vastaavien kansallisten säädösten muodostamien poikkeusten luetteloinnista ja korvata säätely 1 momenttiin ehdotetulla säännöksellä ja 16 §:ään otettavalla takautumisoikeuden käyttöä koskevalla säännöksellä.

16 §. Pykälän 1 momentissa ehdotetaan laitoksenhaltijaan kohdistuvan takautumisoikeuden käyttö mahdolliseksi aina silloinkin, kun ydinaineiden kuljetuksen yhteydessä syntyneestä, mutta muutoin laitoksenhaltijan vastuulla olevasta ydinvahingosta joutuu kuljetusalan sopimusmääräysten tai säännösten nojalla suorittamaan korvausta muu kuin laitoksenhaltija. Siten laitoksenhaltija lopulta vastaisi sellaisessakin tapauksessa, että ydinvahinko ei tulisi suoraan laitoksenhaltijan korvattavaksi ydinvastuulain soveltamisalan määrittävien 4 ja 5 §:n vuoksi. Näissä tapauksissa on kanavointiperiaatteen mukaista johtaa vastuu lopullisesti laitoksenhaltijaan eikä esimerkiksi rahdinkuljettajaan, joka on joutunut korvauksia suorittamaan.

Pariisin pöytäkirjan G kohdan määräyksillä poistetaan yleissopimuksen soveltamisalan laajennuksen jälkeen tarpeettomaksi jäänyt määräys takautumisoikeuden käytöstä laitoksenhaltijaa vastaan siinä tapauksessa, että korvausta on joutunut suorittamaan se, jolla on pääasiallinen toimipaikka sopimusvaltiossa tai tämän palveluksessa oleva. Tämän vuoksi pykälään ei ehdoteta otettavaksi sen voimassa olevaa 2 momenttia vastaavia säännöksiä. Pykälän uusi 2 momentti vastaa voimassa olevaa 3 momentin säännöstä.

18 §. Pykälän 1 momentiksi ehdotetaan otettavaksi säännös, jossa perustetaan laitoksenhaltijan rajoittamaton vastuu. Tämä vastuu koskisi vain niitä vahinkoja, jotka ilmenevät Suomessa.

Pykälän 2 momentti koskee laitoksenhaltijan vastuun enimmäismäärää, jota Suomessa olevan ydinlaitoksen haltijan osalta sovelletaan muualla kuin Suomessa ilmenevien vahinkojen osalta. Toinen asia on, että jäljempänä käsitelty vakuutusvelvollisuus kattaa Suomessa olevan ydinlaitoksen haltijan rajoittamattoman vastuun täällä ilmenneistä vahingoista ja enimmäismäärään rajoitetun vastuun muualla ilmenneistä vahingoista. Laitoksenhaltijan vakuutuksesta korvauksia suoritetaan samanlaisin perustein molemmissa tapauksissa niin kauan kuin vakuutusmäärä 700 miljoonaa euroa on käytetty.

Yleissopimuksen ja vastaavan ydinvastuulain säännöksen nojalla vastuun enimmäismäärä voidaan laskea alimmillaan 5 miljoonaan erityisnosto-oikeuteen (noin 5,8 miljoonaa euroa) silläkin perusteella, että laitoksenhaltijalla voisi olla vaikeuksia hankkia asianmukainen vakuutus.

Pariisin pöytäkirjan H kohdan määräyksien mukaisesti viimeksi mainittu mahdollisuus poistetaan, mutta kansallisessa laissa voidaan edelleen alentaa vastuun enimmäismäärää alle 700 miljoonan euron, mutta kuljetustapauksissa ei alle 80 miljoonan euron, eikä vähäriskisemmiksi katsottujen ydinlaitostenkaan osalta alle 70 miljoonan euron.

Suomen oloissa ei nykyisen lain voimassaoloaikana ole ollut tarvetta käyttää alentamismahdollisuutta muuta kuin eräissä kuljetustapauksissa. Tarkoituksenmukaista olisi, että alentamismahdollisuus jäisi valtioneuvoston käytettäväksi yksittäistapauksissa. Näissäkin tapauksissa tulisi aina korvattavaksi Pariisin pöytäkirjan määräysten mukaisesti muita kuin itse kuljetusvälineelle aiheutuneita vahinkoja vähintään 80 miljoonan euron määrältä.

19 §. Pykälässä ehdotetaan otettavaksi huomioon 18 §:ssä omaksuttu käsitteistö sekä pidettäväksi vastuun jakautumista koskevat säännökset muuten ennallaan, mutta kuitenkin otettavaksi huomioon se sinänsä harvinaiseksi katsottava tilanne, että vastuussa voi Suomessa olla samanaikaisesti muualla kuin Suomessa sijaitseva ydinlaitos ja täällä sijaitseva ydinlaitos, joka on Suomessa syntyneistä ydinvahingoista vastuussa ilman rajoitusta.

Pykälässä ennestään olevan säännöksen nojalla toimivaltaisen tuomioistuimen tehtävänä on päättää siitä, miten vastuu jaetaan ydinlaitosten välillä.

20 §. Pykälässä ehdotetaan, kuten nykyisinkin että korvauksia alennetaan siinä tapauksessa, että täyttä korvausta ei voida suorittaa laitoksenhaltijan vakuutuksesta. Muilta osin ehdotetun muutoksen tarkoituksena on huolehtia siitä, että kaikki ne, joilla on oikeus saada korvausta laitoksenhaltijan vakuutuksesta, saavat sitä tasapuolisesti.

21 §. Pykälässä oleva viittaus 19 §:n 2 momenttiin ehdotetaan muutettavaksi koskemaan 19 §:n 3 momentiksi muuttuvaa lainkohtaa.

22 §. Pykälässä ehdotetaan Pariisin pöytäkirjan I kohdan määräysten mukaisesti omaksuttavaksi nykyisen 10 vuoden pituisen kanneajan sijasta 30 vuoden pituinen kanneaika niissä tapauksissa, joissa on kysymyksessä henkilövahinko. Muissa tapauksissa noudatettaisiin edelleen 10 vuoden pituista kanneaikaa. Säännös on kirjoitettu siten, että sitä päivää, jona ydintapahtuma sattui, ei oteta huomioon kanneaikaa laskettaessa. Saattaa osoittautua, että 30 vuoden pituinen kanneaika on vakuutuksenantajan kannalta vaikeasti vakuutettavissa tai jopa vakuuttamiskelvoton. Näissä tapauksissa voidaan vakuutusta täydentää ydinvastuulain 28 §:ssä tarkoitetulla muulla taloudellisella takuulla.

Pariisin pöytäkirja edellyttää, että erityinen pykälän 1 momentissa tarkoitettu määräaika ei saa olla kolmea vuotta lyhyempi. Pykälän 2 momentissa olevat kanneajat ovat pakollisia, eikä erityisen määräajan noudattamisella voida pidentää näitä kanneaikoja.

Pykälästä poistetaan Pariisin pöytäkirjan mukaisesti anastettua, kadonnutta tai hylättyä ydinainetta koskeva erityinen kanneaika.

23 §. Tässä vakuutusvelvollisuutta ja vaihtoehtoisia vakuutusmuotoja koskevassa pykälässä ilmaistaisiin selvästi, että vakuutusvelvollisuuden täyttämisellä katetaan suomalaisen laitoksenhaltijan rajoittamaton vastuu ja muualla kuin Suomessa syntyviä vahinkoja koskeva vastuun enimmäismäärä. Muutokset pykälän aikaisempaan sanamuotoon johtuvat 18 pykälässä omaksutusta käsitteistöstä.

Pykälän 3 momenttia on aikaisempaan sanamuotoon verrattuna täsmennetty viittaamaan nimenomaan ydinvahinkoon.

24 §. Pykälässä säädetään nykyisin siitä, että vakuutuksen ollessa sellainen, että vakuutusmäärä kattaa jokaisesta ydintapahtumasta aiheutuvan vastuun, vakuutusmäärän tulee olla laitoksenhaltijan vastuun enimmäismäärän suuruinen. Edelleen kumottavaksi ehdotettuun säännökseen sisältyy laitoksenhaltijan velvollisuus ottaa vakuutus korotettuna viidesosalla vastuun enimmäismäärästä, jos vakuutus on sellainen, että se kunakin hetkenä on voimassa laitosta kohden.

Lain voimassaoloaikana on osoittautunut, että sellaisen vakuutuksen saaminen, jossa vakuutusmäärä kattaisi jokaisesta ydintapahtumasta aiheutuvan vastuun, ei ole käytännössä mahdollista. Vakuutukset onkin myönnetty säännönmukaisesti siten, että vakuutus on voimassa kunakin hetkenä laitosta kohden. Tällöin vakuutus vastaa ydintapahtuman aiheuttamista ydinvahingoista vakuutusmäärään saakka, mutta ei enää mahdollisen uuden ydintapahtuman aiheuttamista ydinvahingoista, muuta kuin siltä osin kuin vakuutusmäärä on edellisen ydintapahtuman seurauksena vielä käyttämättä. Tällainen vakuutus on Pariisin yleissopimuksen nojalla ollut ja on edelleen sallittu. Siltä varalta, että samalla ydinlaitoksella tapahtuisi useampia perättäisiä ydintapahtumia, ydinvastuulakiin otettiin alkuaan säännös, jonka mukaan vakuutus on otettava sellaisena, että vakuutusmäärä on korotettava viidesosalla.

Edellä 18 §:ssä ehdotetun 700 miljoonan euron suuruisen vastuun enimmäismäärän vakuuttaminen voi osoittautua saatavilla olevaan vakuutuskapasiteettiin nähden vaikeaksi. Tuon määrän korottaminen vielä viidenneksellä 840 miljoonan euron määrään, merkitsisi nykytietämyksen mukaan sitä, että olisi erittäin epätodennäköistä, että vakuutusta olisi yleensä saatavilla. Korotusjärjestely on Suomen lisäksi käytössä vielä toistaiseksi Ruotsissa, mutta kansainvälisessä käytännössä sitä ei sovelleta. Ottaen huomioon sen, että korotusmenettelyn poistaminen ei heikentäisi vahingonkärsijöiden asemaa, pykälä ehdotetaan kumottavaksi.

29 §. Pariisin pöytäkirjan mukaan sopimus-valtion on vastattava siitä, että sen alueella sijaitsevan ydinlaitoksen kanssa vakuutussopimuksen tehnyt vakuutuksenantaja pystyy suorittamaan vakuutuskorvaukset vakuutus-sopimuksen mukaisesti. Tätä tarkoittava säännös on ydinvastuulaissa jo entuudestaan.

Pariisin pöytäkirjan määräyksillä sallitaan kansallisen lain nojalla alentaa laitoksenhaltijan vastuumäärää – ja vakuutusmäärää – edellä 18 §:n perusteluissa selostetulla tavalla. Tämä tapahtuu Pariisin pöytäkirjan K kohdan määräysten mukaan kuitenkin asianomaisen sopimusvaltion riskillä. Sopimusvaltio vastaisi pykälän mukaan niin ollen niistä vahingoista, jotka olisi voitu korvata laitoksenhaltijan vakuutuksesta, jollei vastuun enimmäismäärää olisi siten alennettu.

30 §. Brysselin pöytäkirjan B kohdan mukaisesti laajennetaan lisäyleissopimuksen soveltamisala koskemaan myös talousvyöhykkeitä ja muita kansainvälisen oikeuden tunnustamia alueita.

Soveltamisalan laajennus merkitsee tässä tarkoitetun korvauksen suorittamista sopimusvaltion kansalaisille myös aavalla merellä syntyneistä vahingoista ja vahingoista, joita nämä ovat kärsineet aluksella tai muualla siihen verrattavalla rakennelmalla, joka on sijainnut muualla kuin valtioalueella, joka kuuluu lisäyleissopimuksen ulkopuoliselle valtiolle.

Pykälän kirjoitustavassa heijastuu Suomen jo aikaisemmin valitsema tapa soveltaa lisäyleissopimusta, joka perustuu siihen, että Suomen valtion varoista korvataan Suomen valtion osuus korvauksista isäntävaltiona tai muun lisäyleissopimukseen liittyneen valtion osuus korvauksista isäntävaltiona, milloin viimemainitun valtion alueella sijaitseva laitoksenhaltija on vahingosta vastuussa. Näissä tapauksissa jää Suomen valtion tehtäväksi periä takaisin sen toisen valtion puolesta suorittama osuus korvauksista. Sama menettely koskee korvausyhteisön korvausta.

31 §. Pykälässä olevat viittaukset muihin tämän lain säännöksiin ehdotetaan muutettavaksi viittaamaan asianomaisiin muutettuihin lainkohtiin.

32 §. Brysselin pöytäkirjan C kohdan määräysten mukaan isäntävaltion tulee vastata vahingoista laitoksenhaltijalle määrätyn vastuun enimmäismäärän ja 1 200 miljoonan euron erotuksesta. Vahingon ylittäessä 1 200 miljoonaa euroa, vastaa korvausyhteisö vahingoista 300 miljoonan euron määrään saakka eli korvauksia maksetaan sopimusjärjestelyjen pohjalta yhteensä 1 500 miljoonan euron määrältä. Brysselin pöytäkirjan mukaan korvausyhteisön maksama korvaus ylittää 300 miljoonaa euroa, jos lisäyleissopimukseen liittyy jokin uusi valtio. Sellaisessa tapauksessa ylitetään luonnollisesti myös 1 500 miljoonan euron kokonaismäärä. Pykälän sanamuodossa on otettu huomioon se, että vaikka korvauksia, jotka maksetaan julkisista varoista jouduttaisiinkin alentamaan vahingonkärsijöiden kesken, jäisi suomalainen laitoksenhaltija vielä vastuuseen niistä näin korvaamatta jääneistä vahingoista, jotka ovat ilmenneet Suomen alueella.

Pykälässä ehdotetaan, että kysymyksen ollessa valtion varoista suoritettavia korvauksia koskevasta määräyksestä, sen antaa Vakuutusvalvontaviraston sijasta Valtiokonttori.

33 §. Kanneajan pidentyessä Pariisin pöytäkirjan määräysten mukaan aina 30 vuoteen henkilövahinkojen osalta, ei enää ole tarvetta pykälään aiemmin sisältyneen Pariisin yleis-sopimuksen ja lisäyleissopimuksen ulkopuolella tapahtuvan valtion korvausvelvollisuuden säilyttämiseen myöhäisvahinkojen osalta. Pykälän 1 momentti sisältäisi siten enää säännökset niistä tapauksista, joissa valtion varoista suoritetaan korvausta kanneajan tultua menetetyksi hyväksyttävästä syystä ja suomalainen laitoksenhaltija on ollut ydintapahtuman sattuessa vahingosta vastuussa.

34 §. Tässä pykälässä on nykyisin säädetty siitä, että valtion varoista voidaan suorittaa korvausta Suomessa syntyneistä vahingoista valtioneuvoston vahvistamilla perusteilla eduskunnan annettua siihen suostumuksensa. Korvauksen edellytyksenä on myös, että korvauksia ei suoriteta lisäyleissopimuksen mukaan. Jos suomalainen ydinlaitos olisi vahingosta vastuussa, tulisi lisäyleissopimus sovellettavaksi, ja toisaalta nykyisessä tilanteessa täällä syntyneen vahingon korvaaminen jäisi pelkästään Pariisin yleissopimuksen korvausjärjestelmän varaan vain, jos vahingosta olisi vastuussa Portugalissa, Kreikassa tai Turkissa sijaitseva ydinlaitos. Näissä valtioissa ei kuitenkaan ole ydinlaitoksia.

Wienin yleissopimuksen järjestelmän varaan jäätäisiin, jos vahingosta olisi vastuussa Suomen lähialueilla, esimerkiksi Virossa, Puolassa, Latviassa tai Liettuassa sijaitseva ydinlaitos. Näistä valtioista vain Liettuassa on ydinvoiman tuotantoa.

Ottaen huomioon vielä, että nyt ehdotetaan suomalaisen laitoksenhaltijan vastuun määräämistä rajoittamattomaksi, ei tässä pykälässä olevalle säännöstölle todennäköisesti ole tarvetta. Siinä tapauksessa, että sattuisi katastrofiluokan ydinonnettomuus, jonka vaikutukset ulottuisivat Suomen alueelle, eivätkä sopimusperäisten korvausjärjestelmien tuomat korvaukset riittäisi täällä syntyneiden vahinkojen korvaamiseen, voitaisiin varsin nopeasti viedä eduskunnan päätettäväksi valtion varoista suoritettavaa ylimääräistä korvausta koskeva esitys.

Edellä sanottuun viitaten pykälä ehdotetaan kumottavaksi.

35 §. Edellä 34 §:ää koskeviin perusteluihin viitaten ehdotetaan tähän lainkohtaan sisältyvä viittaus 34 §:ään poistettavaksi.

36 §. Pykälän 2 momentista ehdotetaan poistettavaksi viittaukset kumottavaan 34 §:ään. Brysselin pöytäkirjan määräyksen mukaisesti perustetaan valtiolle takautumis-oikeus sen lisäyleissopimuksen mukaisena isäntävaltiona suorittaman korvauksen tai muun sopimusvaltion lisäyleissopimuksen mukaan suorittaman korvauksen osalta, jonka Suomen valtio on toisen sopimusvaltion puolesta suorittanut. Takautumisoikeus on yhtäläinen kuin laitoksenhaltijan takautumisoikeus eli vaade kohdistetaan siihen luonnolliseen henkilöön, joka on tahallaan aiheuttanut vahingon, tai siihen, joka on kirjallisella sopimuksella nimenomaan sitoutunut vastaamaan vahingosta.

37 §. Käsillä olevan pykälän säännökset, jotka koskevat Suomen tuomioistuimen toimivaltaa, ehdotetaan Euroopan yhteisön yksinomaiseen toimivaltaan kuuluvina korvattavaksi viittauksella Pariisin pöytäkirjalla muutettavaan Pariisin yleissopimuksen 13 artiklaan, joka koskee toimivaltaista tuomioistuinta sopimusvaltioiden keskinäisissä suhteissa ajettaessa kannetta laitoksenhaltijan vastuun nojalla. Euroopan unionin neuvosto päätti 4.1 kohdassa selostetulla tavalla valtuuttaa unionin jäsenvaltiot puolestaan ratifioimaan Pariisin pöytäkirjan näiltä osin. Viittaus tuomiovaltaa koskevaan artiklaan ehdotetaan otettavaksi pykälään vain informatiivisuussyistä.

Päätös sisältää sen, että toimivaltainen tuomioistuin on sen Pariisin yleissopimuksen sopimusvaltion tuomioistuin, jonka alueella ydintapahtuma on sattunut ja sen, että Pariisin pöytäkirjan M kohdan mukaisesti Pariisin yleissopimuksen sopimusvaltion tuomioistuimella on toimivalta myös silloin kun ydintapahtuma on sattunut sopimusvaltion talousvyöhykkeellä. Talousvyöhyke rinnastetaan alueeseen, jolle sopimusvaltiolla olisi kansainvälisen oikeuden mukaan oikeus perustaa talousvyöhyke.

Jos ydintapahtuma sattuu sopimusvaltioiden alueiden ulkopuolella, talousvyöhykkeeseen rinnastettavalla alueella, josta ei kuitenkaan ole asianmukaisesti ilmoitettu OECD:n pääsihteerille, tai jos ydintapahtuman paikka ei voida varmuudella määrätä, toimivaltainen on sen sopimusvaltion tuomioistuin, jossa vastuussa oleva ydinlaitos sijaitsee.

Artikla sisältää myös määräykset toimivallan määräytymisestä useamman sopimusvaltion tuomioistuimen ollessa lähtökohtaisesti toimivaltainen sekä toimivallan määräytymisestä tapauksissa, joissa on syntynyt erimielisyys rajojen määräytymisestä merellä.

38 §. Pykälästä ehdotetaan poistettavaksi viittaukset lain muihin säännöksiin, koska toimivalta johtuu pääsääntöisesti edellä selostetulla tavalla suoraan Euroopan yhteisön toimivallasta.

39 §. Pykälän 1 momentin käsitteistöä ehdotetaan muutettavaksi vastaamaan 18 §:n sisältöä.

Pariisin pöytäkirja tulee kansainvälisesti voimaan, kun kaksi kolmannesta Pariisin yleissopimuksen osapuolista on ratifioinut tai hyväksynyt pöytäkirjan. Brysselin pöytäkirja tulee voimaan, kun kaikki lisäyleissopimuksen osapuolet ovat hyväksyneet tai ratifioineet pöytäkirjan.

Edellä yleisperustelujen 4.1 kohdassa selostetuista syistä on odotettavissa, että Pariisin pöytäkirja tulee voimaan sitten, kun ne Euroopan unionin jäsenvaltiot, jotka kuuluvat Pariisin yleissopimukseen, unionin neuvoston tekemän päätöksen mukaisesti ratifioivat tai hyväksyvät pöytäkirjan, minkä tulisi tapahtua samanaikaisesti vuoden 2006 loppuun mennessä. Päätös ei koske Tanskaa, eikä myöskään niitä unionin jäsenvaltioita, jotka eivät ole yleissopimuksen sopimuspuolia.

Tarkoituksena on, että voimaansaattamislakien ja ydinvastuulain muuttamista koskevan lain voimaantulosta säädettäisiin valtioneuvoston asetuksella, joko niin, että kaikki ydinvastuulain muutetut säännökset tulevat voimaan samanaikaisesti voimaansaattamislakien kanssa tai, kuten näyttää todennäköiseltä, siten että ensin säädetään asetuksella Pariisin pöytäkirjan voimaansaattamislain ja sen kannalta tarpeellisten ydinvastuulain säännösten voimaantulon ajankohdasta ja myöhempänä ajankohtana vastaavasti Brysselin pöytäkirjan osalta.

Perustuslain 94 §:n 1 momentin mukaisesti eduskunta hyväksyy muun muassa sellaiset valtiosopimukset ja muut kansainväliset velvoitteet, jotka sisältävät lainsäädännön alaan kuuluvia määräyksiä tai ovat muutoin merkitykseltään huomattavia taikka vaativat perustuslain mukaan muusta syystä eduskunnan hyväksynnän.

Eduskunnan perustuslakivaliokunnan tulkintakäytännön mukaan tämä perustuslaissa tarkoitettu eduskunnan hyväksymistoimivalta kattaa kaikki aineelliselta luonteeltaan lain alaan kuuluvat kansainvälisen velvoitteen määräykset. Valtiosopimuksen tai muun kansainvälisen velvoitteen määräys on perustus-lakivaliokunnan kannan mukaan luettava lainsäädännön alaan, 1) jos määräys koskee jonkin perustuslaissa turvatun perusoikeuden käyttämistä tai rajoittamista, 2) jos määräys muutoin koskee yksilön oikeuksien tai velvollisuuksien perusteita, 3) jos määräyksen tarkoittamasta asiasta on perustuslain mukaan säädettävä lailla taikka 4) jos määräyksen tarkoittamasta asiasta on voimassa lain säännöksiä tai 5) siitä on Suomessa vallitsevan käsityksen mukaan säädettävä lailla.

Perustuslakivaliokunnan mukaan kansainvälisen velvoitteen määräys kuuluu näiden perusteiden mukaan lainsäädännön alaan siitä riippumatta, onko määräys ristiriidassa vai sopusoinnussa Suomessa lailla annetun säännöksen kanssa (ks. PeVL 11/2000 vp ja PeVL 12/2000 vp).

Pariisin pöytäkirjan määräyksistä valtaosa on sellaisia, että ne kuuluvat lainsäädännön alaan.

Pöytäkirjan A kohdassa olevat käsitteet määritelmineen vaikuttavat välillisesti muiden ydinvastuulaissa olevien aineellisten säännösten tulkintaan ja soveltamiseen ja kuuluvat siten myös lainsäädännön alaan (PeVL 6/2001 vp).

Pöytäkirjan B kohdan määräykset asettavat vähimmäisvaatimukset suoritettavan vahingonkorvauksen laajuudelle, josta on ennestään säädetty lailla.

Pöytäkirjan C kohdan soveltamisalaa koskevat määräykset laajentavat laissa jo olevia vastaavia määräyksiä ja kuuluvat siten lainsäädännön alaan.

Pöytäkirjan D kohdan määräykset koskevat vahingonkorvausoikeutta, mutta eivät poikkea siitä, mikä Suomessa jo on lakina voimassa. Nämä määräykset kuuluvat lainsäädännön alaan.

Pöytäkirjan E kohdan määräykset rajoittavat vastuun siirtämistä laitoksenhaltijalta toiselle, tavalla, joka poikkeaa laissa jo olevien säännösten sisällöstä, ja kuuluvat siten lainsäädännön alaan.

Pöytäkirjan F ja G kohdan määräyksillä poiketaan eräiltä osin siitä, miten takautumisoikeus laitoksenhaltijaa vastaan on laissa järjestetty, minkä vuoksi määräykset kuuluvat lainsäädännön alaan.

Pöytäkirjan H kohdan määräykset poikkeavat laitoksenhaltijan vastuun määrää ja sisältöä koskevista lain säännöksistä ja kuuluvat lainsäädännön alaan.

Pöytäkirjan I kohdan vanhentumisaikoja koskevat määräykset poikkeavat osittain lain säännöksistä ja kuuluvat kaikilta osin lainsäädännön alaan.

Pöytäkirjan J kohdan määräykset laitoksenhaltijan vastuun poistavista perusteista koskevat sitä, mitä laissa on nyt säädetty ja osittain poikkeavat siitä, minkä vuoksi ne kuuluvat lainsäädännön alaan.

Pöytäkirjan K kohdan määräykset vakuutusvelvollisuudesta ja vakuutuksen sisällöstä koskevat sitä, mitä asiasta on ennestään laissa säädetty ja osittain poikkeavat siitä. Nämä määräykset kuuluvat lainsäädännön alaan.

Pöytäkirjan L kohdan sopimusvaltioiden välistä rahaliikennettä koskevat vapautukset poikkeavat ainakin valmiuslaissa säädetyistä valvontaa ja säännöstelyä poikkeusoloissa koskevista määräyksistä ja kuuluvat lainsäädännön alaan.

Toimivaltaista tuomioistuinta koskevan Pariisin pöytäkirjan M kohdan osalta eduskunnan suostumus ei ole tarpeen, koska asiasta määrääminen kuuluu Euroopan yhteisön yksinomaiseen toimivaltaan, vaikkakin Euroopan Unionin neuvostolta on saatu valtuutus Pariisin pöytäkirjan ratifioimiseen yhteisön puolesta.

Pöytäkirjan N kohdan määräykset sovellettavasta laista koskevat sitä, mitä asiasta säädetään Suomen laissa, ja kuuluvat siten lainsäädännön alaan.

Pöytäkirjan Q kohdan kansainvälistä riitojenratkaisumenettelyä koskevat määräykset voivat johtaa Suomea pakollisesti sitovaan ratkaisuun, jossa vahvistetaan miten tiettyä lainsäädännön alaan kuuluvaa sopimusmääräystä on tulkittava. Asiasta on säännöksiä entuudestaan laissa. Tällaisen riitojenratkaisulausekkeen katsotaan kuuluvan lainsäädännön alaan, vaikka se kansainväliseen yhteistoimintaan luonnostaan kuuluvana seikkana ei olekaan ristiriidassa nykyaikaisen täysivaltaisuuskäsityksen kanssa.

Eräät Brysselin pöytäkirjan määräykset kuuluvat lainsäädännön alaan.

Pöytäkirjan soveltamisalaa koskevat B kohdan määräykset poikkeavat säännöksistä, jotka nyt ovat laissa ja kuuluvat sen vuoksi lainsäädännön alaan.

Sopimusvaltioiden varoista vahingonkärsijöille suoritettavissa olevia varoja koskevat C kohdan määräykset poikkeavat siitä, mitä laissa säädetään ja kuuluvat sen vuoksi lainsäädännön alaan.

Pöytäkirjan E kohdan määräykset, jotka koskevat valtiolla laitoksenhaltijaa kohtaan olevaa takaisinsaantioikeutta, koskevat seikkoja, joista säädetään laissa ja kuuluvat sen vuoksi lainsäädännön alaan.

Pöytäkirjan F ja G kohdan määräykset, jotka koskevat vahingonkorvausoikeuden vanhentumista, koskevat sitä mitä laissa säädetään, ja kuuluvat sen vuoksi lainsäädännön alaan.

Pöytäkirjan H kohdan määräykset vahingonkorvauksen määrästä koskevat seikkoja, joista säädetään laissa ja kuuluvat siksi lainsäädännön alaan.

Pöytäkirjan I kohdan määräykset vahingonkorvausoikeuden toteuttamisesta koskevat seikkoja, joista säädetään laissa, ja kuuluvat siksi lainsäädännön alaan.

Pöytäkirjan J kohdan määräys, joka koskee tuomioiden tunnustamista ja täytäntöönpanoa, koskee asiaa, josta säädetään laissa ja kuuluu siksi lainsäädännön alaan.

Pöytäkirjan K kohdan määräykset, jotka koskevat sen sopimusvaltion tehtäviä, jonka tuomioistuimilla on asiassa toimivalta, koskevat seikkoja, joista säädetään laissa, ja kuuluvat siksi lainsäädännön alaan.

Pöytäkirjan M kohdan määräys, joka koskee valtion varoista suoritettavan sopimusvaltioiden yhteisen korvausmäärän korottamista, koskee seikkaa, josta säädetään laissa ja kuuluu sen vuoksi lainsäädännön alaan.

Pöytäkirjan Q kohdassa tarkoitettu riitojenratkaisumenettely voi johtaa Suomea sitovaan ratkaisuun, jolla vahvistetaan, miten tiettyä lainsäädännön alaan kuuluvaa sopimusmääräystä on tulkittava. Tällaisen riitojenratkaisulausekkeen katsotaan kuuluvan lainsäädännön alaan, vaikka se kansainväliseen yhteistoimintaan luonnostaan kuuluvana seikkana ei olekaan ristiriidassa nykyaikaisen täysivaltaisuuskäsityksen kanssa.

Edellä selostetun lisäksi eduskunnan suostumus on tarpeen myös siitä syystä, että sekä Pariisin pöytäkirjan K kohdan että Brysselin pöytäkirjan C kohdan määräykset merkitsevät sitä, että vahinkovaikutuksiltaan erittäin suuren ydinonnettomuuden seurauksena Suomen valtio joutuisi esityksen mukaan korvaamaan ydinvahinkoja 700 miljoonan euron ylittävältä osalta aina 1 200 miljoonaan euroon ja aiemmin selostetun suhteellisen osuuden ydinvahingoista, jotka ylittävät 1 200 miljoonaa euroa ja ulottuvat aina 1 500 miljoonaan saakka. Suomen valtio saattaisi joutua korvaamaan laitoksenhaltijan vastuun enimmäismäärään kuuluvaa osuutta Pariisin pöytäkirjan K kohdassa selostetulla tavalla.

Vaikka nämä määräykset eivät aiheuta valtiolla välittömiä menoja, eduskunnan olisi tällaisen ydinvahingon tapahtuessa myönnettävä määrärahat korvauksen suorittamiseksi. Vaikka vaikutukset eivät ole välittömiä, ne olisivat toteutuessaan mittavia ja luonteeltaan sellaisia, että ne sitovat eduskunnan budjettivaltaa, ja sen vuoksi esitys edellyttää poikkeuksellisesti eduskunnan hyväksymistä myös tästä syystä.

Esitys sisältää ehdotukset pöytäkirjojen voimaansaattamislaeiksi, jotka olisivat blankettimuotoisia. Tämän lisäksi esitys sisältää ehdotuksen laiksi ydinvastuulain muuttamisesta, johon koottaisiin ne säännökset, joita pöytäkirjojen määräysten voimaan saattaminen Suomessa edellyttää. Sovellettavien säännösten kokoamista samaan lakiin on pidettävä erityisesti vahingonkärsineiden kannalta perusteltuna.

Vahingonkärsineiden asemaa on valtiosääntöoikeudellisesti arvioitava perustuslain 15 §:ssä turvatun omaisuuden suojan kannalta. Omaisuudella tarkoitetaan perustuslakivaliokunnan käytännössä varallisuusarvoisia etuja kuten vahinkoa kärsineen tuomiolla tai sopimuksella vahvistettua oikeutta vahingonkorvaukseen.

Ydinvastuun järjestämistä koskevat säännökset niihin aikaisemmin sisältyneine vastuunrajoituksineen on Suomessa ennen perustuslain voimaan tuloa saatettu voimaan tavanomaisessa säätämisjärjestyksessä. Esityksessä lähdetään siitä, että vahingonkorvausta ei enää rajoiteta. Esitys ei ole ongelmallinen perustuslain 15 §:n kannalta.

Ydinlaitoksen haltijan kannalta vahingonkorvausvelvollisuutta turvaavaa vakuutuksenottovelvollisuutta voidaan tarkastella perustuslain 18 §:n 1 momentissa turvatun elinkeinovapauden kannalta. Ydinlaitosten toimintaa säännellään ydinenergialain nojalla. Sen 5 luvun säännösten mukaan toiminta ei ole mahdollista, ellei ydinvastuulaissa säädettyä velvollisuutta ole täytetty. Elinkeinovapauteen kohdistuvista rajoituksista, jollaisena ydinvastuulaista ja esityksestä ilmeneviä velvollisuuksia on edellä esitetyn valossa pidettävä, on aina säädettävä lailla, jonka on täytettävä perusoikeuden rajoitusta koskevat täsmällisyyden ja tarkkarajaisuuden vaatimukset. Rajoitusten olennaisen sisällön, kuten rajoitusten laadun ja edellytysten tulee ilmetä laista (esimerkiksi PeVL 4/2000 vp.).

Esitys ei siten ole ongelmallinen perustuslain 18 §:n 1 momentin kannalta.

Edellä mainituilla perusteilla hallitus katsoo, että ehdotetut lait voidaan säätää tavallisen lain säätämisjärjestyksestä. Koska hallitus ehdottaa, että eduskunnan suostumus ei ole tarpeen Pariisin pöytäkirjan M kohdan osalta, mutta asiasta kuitenkin säädettäisiin ehdotuksessa laiksi ydinvastuulain muuttamisesta, esityksestä olisi suotavaa hankkia perustuslakivaliokunnan lausunto.

Edellä olevan perusteella ja perustuslain 94 §:n mukaisesti esitetään:

että Eduskunta hyväksyisi vahingonkorvausvastuusta ydinvoiman alalla Pariisissa 29 päivänä heinäkuuta 1960 tehtyä, 28 päivänä tammikuuta 1964 tehdyllä lisäpöytäkirjalla ja 16 päivänä marraskuuta 1982 tehdyllä pöytäkirjalla muutettua yleissopimusta muuttavan Pariisissa 12 päivänä helmikuuta 2004 tehdyn pöytäkirjan, siltä osin kuin se kuuluu Suomen toimivaltaan,

sekä vahingonkorvausvastuusta ydinvoiman alalla Pariisissa 29 päivänä heinäkuuta 1960 tehtyä yleissopimusta täydentävää, 31 päivänä tammikuuta 1963 tehtyä, 28 päivänä tammikuuta 1964 tehdyllä lisäpöytäkirjalla ja 16 päivänä marraskuuta 1982 tehdyllä pöytäkirjalla muutettua lisäyleissopimusta muuttavan Pariisissa 12 päivänä helmikuuta 2004 tehdyn pöytäkirjan.

Koska pöytäkirjoihin sisältyy lainsäädännön alaan kuuluvia määräyksiä, annetaan samalla Eduskunnan hyväksyttäviksi seuraavat lakiehdotukset:

Lakiehdotukset