Esityksessä ehdotetaan, että eduskunta hyväksyisi New Yorkissa 31 päivänä lokakuuta 2003 tehdyn korruption vastaisen Yhdistyneiden Kansakuntien yleissopimuksen siltä osin kuin sopimus kuuluu Suomen toimivaltaan. Suomi allekirjoitti yleissopimuksen Meridassa 10 päivänä joulukuuta 2003.

Yleissopimus liittyy lahjusrikoksiin ja eräisiin muihin korruptiota koskeviin rikoksiin, kuten rahanpesuun. Yleissopimuksessa on määräyksiä näiden rikosten ennalta ehkäisystä, kriminalisoinneista, lainvalvonnasta, kansainvälisestä yhteistyöstä ja varallisuuden takaisin hankkimisesta. Lisäksi yleissopimus sisältää määräyksiä, jotka koskevat teknistä apua, tietojen vaihtoa ja täytäntöönpanon valvontamekanismia. Eräät yleissopimuksen rahanpesua, julkisia hankintoja, julkista varainhoitoa, tilinpäätöstä ja tilintarkastusta koskevat määräykset kuuluvat Euroopan yhteisön toimivaltaan.

Suomen lainsäädäntö täyttää yleissopimuksessa asetetut velvoitteet. Esitykseen sisältyy kuitenkin ehdotus rikoslain muuttamisesta siten, että elinkeinoelämässä tehdyt lahjusrikokset olisivat virallisen syytteen alaisia.

Yleissopimus ehdotetaan saatettavaksi voimaan blankettimuotoisella lailla. Voimaansaattamislaki on tarkoitettu tulemaan voimaan samanaikaisesti yleissopimuksen kanssa. Lain voimaantulosta säädettäisiin tasavallan presidentin asetuksella. Yleissopimus tulee kansainvälisesti voimaan 14 päivänä joulukuuta 2005. Rikoslain muutos on tarkoitettu tulemaan voimaan heti kun se on hyväksytty ja vahvistettu.

Esityksen taustalla on korruption vastainen Yhdistyneiden Kansakuntien (YK) yleissopimus (yleissopimus). Yleissopimus on ensimmäinen globaaliksi tarkoitettu laaja-alainen korruption vastainen yleissopimus. Yleissopimuksen tavoitteena on kansainvälistä yhteistyötä tehostamalla ja monipuolisia keinoja käyttämällä torjua niitä vakavia ongelmia ja uhkia, joita korruptio aiheuttaa yhteiskuntien vakaudelle ja turvallisuudelle, demokraattisille instituutioille, eettisille arvoille, kestävälle kehitykselle ja oikeusvaltiolle.

Yleissopimuksen määräysten valmistelussa otettiin mallia ennen kaikkea YK:n järjestäytyneen rikollisuuden vastaisesta yleissopimuksesta (Palermon sopimus) sekä korruption vastaisesta Euroopan neuvoston rikosoikeudellisesta yleissopimuksesta (EN:n korruptiosopimus). Lisäksi otettiin huomioon muun muassa alueelliset korruptiosopimukset, kuten Amerikan valtioiden järjestöjen vuonna 1996 hyväksymä korruption vastainen Amerikan yleissopimus ja Afrikan unionin valtion- ja hallitusten päämiesten heinäkuussa 2003 hyväksymä Afrikan unionin yleissopimus korruption torjumisesta ja vastustamisesta.

Yleissopimuksen valmistelu perustui yleiskokouksen päätöslauselmiin 55/61, 55/188 ja 55/260. Yleissopimuksen valmisteli yleiskokouksen perustama ad hoc –komitea seitsemässä istunnossaan, jotka pidettiin vuosien 2002 ja 2003 aikana. Euroopan unioni (EU) osallistui yleissopimuksen valmisteluun ennen kaikkea kolmen yhteisen kannan puitteissa (12837/2/01 REV 2 CRIMORG 107, 8897/4/02 REV 4 CRIMORG 34 ja 12215/2/02 REV 2 CRIMORG 76). Euroopan yhteisöjen komissio osallistui neuvotteluprosessiin EU:n toimivaltaan kuuluvalta osuudelta.

YK:n yleiskokous hyväksyi yleissopimuksen 31 päivänä lokakuuta 2003 New Yorkissa. Yleissopimuksen päätöslauselman 57/169 mukaan yleissopimus avattiin allekirjoittamista varten Meridassa Meksikossa 9 päivästä 11 päivään joulukuuta 2003, jolloin myös Suomi allekirjoitti sopimuksen. Yleissopimus on allekirjoittamista varten avoinna YK:n päämajassa New Yorkissa 9 päivään joulukuuta 2005. Yleissopimus on myös avoinna allekirjoittamista varten alueellisille taloudellisen yhdentymisen järjestöille, edellyttäen kuitenkin, että vähintään yksi sellaisen järjestön jäsenvaltio on allekirjoittanut yleissopimuksen. Kyseinen määräys otettiin yleissopimukseen Euroopan yhteisön (EY) aloitteesta päämääränä EY:n tuleminen mukaan sopimuspuoleksi yleissopimukseen. EY ei ole vielä allekirjoittanut yleissopimusta. Yleissopimus tulee kansainvälisesti voimaan 14 päivänä joulukuuta 2005.

Esitys sisältää ehdotuksen yleissopimuksen hyväksymiseksi sekä lakiehdotuksen sopimuksen lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten voimaansaattamisesta. Sopimus ehdotetaan saatettavaksi voimaan blankettimuotoisella lailla.

Lisäksi esityksessä ehdotetaan muutettavaksi rikoslain (39/1889) 30 luvun 12 §:ää. Rikoslain muutoksella nykyisin asianomistajarikoksina syytteeseen tulevat elinkeinoelämän lahjusrikokset muutettaisiin virallisen syytteen alaisiksi rikoksiksi.

2.1. Korruption torjuntaan liittyvät kansainväliset velvoitteet

Yleissopimus täydentää Suomea jo sitovia kansainvälisiä korruption vastaisia sopimuksia. OECD:n neuvottelukonferenssin 21 päivänä marraskuuta 1997 hyväksymä kansainvälisissä liikesuhteissa tapahtuvan ulkomaisiin virkamiehiin kohdistuvan lahjonnan torjuntaa koskeva yleissopimus (SopS 14/1999; OECD:n lahjussopimus) koskee ainoastaan aktiivista lahjontaa. Suomi hyväksyi sopimuksen 18 päivänä joulukuuta 1998, ja sopimus tuli kansainvälisesti ja Suomenkin osalta voimaan 15 päivänä helmikuuta 1999. Sopimuksen myötä Suomessa säädettiin rangaistavaksi ulkomaisen virkamiehen lahjominen. Rikoslakiin otettiin lisäksi ulkomaisen virkamiehen määritelmä. Kyseiset rikoslain muutokset tulivat voimaan 1 päivänä tammikuuta 1999.

Euroopan unionista tehdyn sopimuksen 29 artiklan mukaisesti unionin tavoitteena on antaa kansalaisille korkeatasoinen suoja vapauteen, turvallisuuteen ja oikeuteen perustuvalla alueella. Tämä tavoite saavutetaan ehkäisemällä ja torjumalla järjestäytynyttä ja muuta rikollisuutta, mukaan lukien erityisesti muun muassa lahjonta. Tampereella 15 ja 16 päivänä lokakuuta 1999 kokoontuneen Eurooppa-neuvoston päätelmien 48 kohdassa todetaan lahjonnan olevan sellainen erityisen tärkeä ala, jolla on vahvistettava vähimmäisvaatimukset jäsenvaltioissa rangaistavaksi katsottavan teon tunnusmerkistölle ja siitä tuomittaville rangaistuksille. EU:n piirissä vaikuttavista korruption vastaisista instrumenteista yksi on 27 päivänä syyskuuta 1996 annettu EU:n neuvoston säädös, joka koskee Euroopan yhteisöjen taloudellisten etujen suojaamista koskevan yleissopimuksen pöytäkirjaa (EYVL C 313, 23.10.1996). Pöytäkirja tuli voimaan 17 päivänä lokakuuta 2002, ja se sisältää lahjontarikosten määritelmiä ja niiden johdosta tuomittavia yhdenmukaistettuja seuraamuksia. Lisäksi EU:n neuvosto hyväksyi 26 päivänä toukokuuta 1997 yleissopimuksen sellaisesta lahjonnan torjumisesta, jossa on osallisina Euroopan yhteisöjen virkamiehiä tai EU:n jäsenvaltioiden virkamiehiä (EU:n lahjussopimus, EYVL L 195, 25.6.1997). Suomi on hyväksynyt EU:n lahjussopimuksen 18 päivänä joulukuuta 1998. EU:n lahjussopimuksen edellyttämät vähäiset rikoslain muutokset saatettiin voimaan eri yhteyksissä. Muun muassa rikosoikeudellisessa vastuussa olevan ulkomaisen virkamiehen määritelmään tehtiin laajennuksia. EU:n neuvosto hyväksyi lisäksi 22 päivänä joulukuuta 1998 yhteisen toiminnan (98/742/YOS) lahjonnasta yksityisellä sektorilla. Tämän korvasi EU:n puitepäätös lahjonnan torjumisesta yksityisellä sektorilla, joka tuli Suomenkin osalta voimaan 22 päivänä heinäkuuta 2005. Puitepäätöksen täytäntöönpanon yhteydessä ulotettiin oikeushenkilön rangaistusvastuu lahjuksen ottamiseen elinkeinotoiminnassa (465/2005).

EU:n neuvosto teki 13 päivänä kesäkuuta 2002 puitepäätöksen (2002/584/YOS, EYVL L 190, 18.07.2002) eurooppalaisesta pidätysmääräyksestä ja jäsenvaltioiden välisistä luovuttamismenettelyistä. Päätöksessä lahjonta sisällytetään sellaisiin eurooppalaisen pidätysmääräyksen soveltamisalaan kuuluviin rikoksiin, joiden kaksoisrangaistavuutta ei tarvitse varmistaa ennalta. Puitepäätöksen johdosta Suomessa säädettiin laki rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta Euroopan unionin jäsenvaltioiden välillä (1286/2003), minkä perusteella kotimaan kansalaisia voidaan luovuttaa EU:n jäsenvaltioiden välillä esimerkiksi lahjusrikostuomion täytäntöönpanoa varten. Puitepäätöksen edellyttämä lainsäädäntö on tullut voimaan 1 päivänä tammikuuta 2004. Tällä hetkellä EU:n rikosoikeudellisen yhteistyön hankkeet painottuvat rikosasioissa annettujen päätösten vastavuoroiseen tunnustamiseen. Eurooppalaisesta pidätysmääräyksestä ja jäsenvaltioiden välisistä luovuttamismenettelyistä tehty puitepäätös on ensimmäinen vastavuoroisen tunnustamisen periaatteelle pohjautuva säädös.

Myös Euroopan neuvostossa on tehty useita korruptionvastaiseen toimintaan liittyviä yleissopimuksia. Lahjontaa koskevan siviilioikeudellisen yleissopimuksen (SopS 65/2004) Suomi on ratifioinut 23 päivänä lokakuuta 2001. Sopimus tuli Suomen osalta voimaan 8 päivänä kesäkuuta 2004. Sopimuksesta ei aiheutunut Suomessa lainmuutostarpeita. EN:n korruptiosopimus (SopS 108/2002) avattiin allekirjoitettavaksi 27 päivänä tammikuuta 1999 ja se tuli Suomen osalta voimaan 1.2.2003. Yleissopimukseen liittyy lahjonnan vastaisen valtioiden ryhmän (GRECO) perustamisesta tehty sopimus, johon Suomi on liittynyt. Sopimus kattaa sekä yksityisen että julkisen sektorin lahjonnan. EN:n korruptiosopimuksen voimaansaattaminen on edellyttänyt vähäisiä muutoksia rikoslakiin ja eräisiin muihin lakeihin. Muutokset ovat tulleet voimaan 1 päivänä lokakuuta 2002. Merkittävin muutos koskee kansanedustajia, jotka voidaan nyt saattaa rikosoikeudelliseen vastuuseen lahjusten ottamisesta. Kaksoisrangaistavuuden vaatimuksesta luovuttiin virkamiehen, myös ulkomaisen, aktiivisessa ja passiivisessa lahjomisessa. GRECO ja taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestön (OECD) työryhmä valvovat mainittujen korruption vastaisten yleissopimusten täytäntöönpanoa sopimuksiin liittyneissä valtioissa.

Myös Suomea sitovaan (Palermon sopimus) sisältyy korruption kriminalisointia koskevia määräyksiä. Palermon sopimukseen tehtiin New Yorkissa 15 päivänä marraskuuta 2000, ja se on tullut kansainvälisesti voimaan 29 päivänä syyskuuta 2003. Suomi ratifioi sopimuksen 10 päivänä helmikuuta 2003. Palermon sopimus sisältää myös lahjontaa koskevia säännöksiä. Palermon sopimuksen edellyttämät lainmuutokset saatettiin Suomessa voimaan 1 päivästä tammikuuta 2004.

2.2. Yleissopimuksen tavoitteet ja sisältö sekä keskeiset ehdotukset

Esityksen tarkoituksena on, että sopimus hyväksyttäisiin siltä osin kuin se kuuluu Suomen toimivaltaan. Toimivaltakysymystä käsitellään tarkemmin yksityiskohtaisissa perusteluissa luvussa 4. Yleissopimuksen tarkoituksena on edistää ja vahvistaa toimenpiteitä, joilla torjutaan ja vastustetaan korruptiota nykyistä vaikuttavammin ja tehokkaammin. Edelleen yleissopimuksen tarkoituksena on edistää, helpottaa ja tukea kansainvälistä yhteistyötä ja teknistä apua torjuttaessa ja vastustettaessa korruptiota sekä edistää rehellisyyttä ja vastuullisuutta sekä julkisten asioiden ja julkisen omaisuuden asianmukaista hoitoa.

Yleissopimukseen sisältyy erinäisiä velvoitteita, jotka koskevat muun muassa ehkäiseviä toimenpiteitä, kriminalisointeja, sanktioita, vahingonkorvausta, takavarikointia, konfiskaatiota, tuomiovaltaa, oikeushenkilöiden vastuuta, todistajien ja uhrien suojelua, täytäntöönpanojärjestelmiä, kansainvälistä yhteistyötä, laittomasti maasta vietyjen varojen palauttamista, teknistä apua, tietojen keräämistä, vaihtoa ja analysointia sekä täytäntöönpanon valvontamekanismia.

Keskeistä ja samalla aikaisempaan verrattuna uutta ovat laajat ennalta ehkäiseviä toimenpiteitä koskevat II luvun määräykset sekä varallisuuden takaisin hankkimista koskevat V luvun määräykset. Ennalta ehkäiseviä toimenpiteitä koskevat määräykset ovat osin velvoittavia ja osin harkinnanvaraisia. Luku sisältää hyvin laajoja määräyksiä toimintatavoista ja käytännöistä korruption ennalta ehkäisemiseksi niin yksityisellä kuin julkisella sektorilla. Tärkeä on myös rangaistavaksi säätämistä, lainvalvontaa sekä rikosprosessuaalisia velvoitteita koskeva yleissopimuksen III luku sekä kansainvälistä yhteistyötä koskeva IV luku, jonka määräykset pitkälti noudattavat Palermon sopimuksen määräyksiä.

Suomen lainsäädäntö vastaa suurelta osin yleissopimuksen vaatimuksia. Yleissopimuksen kaikki määräykset eivät ole ehdottomasti velvoittavia, vaan osa säännöksistä on harkinnanvaraisia. Suomen oikeusjärjestelmän kannalta ongelmallisina pidettävät artiklat ovatkin suositusluonteisia, eikä niistä tällöin aiheudu välttämättömiä lainsäädännön muutostarpeita. Tällaisia ovat muun muassa 18-20 artiklan jokseenkin epämääräiset kriminalisointimääräykset, kuten vaikutusvallan kauppa, tehtävien väärinkäyttö ja laiton vaurastuminen. Sopimuksen määräykset eivät siten edellytä muutosten tekemistä lainsäädäntöön.

Viranomaisten ilmoitusvelvollisuutta koskevan lainsäädännön muuttamista edellytetään OECD:n ja Euroopan neuvoston antamissa Suomea koskevissa suosituksissa. Ilmoitusvelvollisuutta koskevaa lainsäädäntöä olisikin tarpeen muuttaa lisäämällä siihen säännökset veroviranomaisten velvollisuudesta ilmoittaa lahjusepäilyistä esitutkintaviranomaiselle. Myös tilintarkastajien ilmoitusvelvollisuudesta tulisi säätää laissa. Koska ei ole syytä viivästyttää yleissopimuksen hyväksymistä valmistelemalla lainmuutoksia tässä yhteydessä, niiden valmisteluun tulee ryhtyä erikseen. Rikosilmoitusten tekemisen esteiden vähentämiseksi esityksessä kuitenkin ehdotetaan rikoslakia muutettavaksi siten, että elinkeinotoimintaan liittyvät lahjusrikokset tulisivat virallisen syytteen alaisiksi rikoksiksi.

Suomi on kansainvälisesti vertaillen yksi maailman vähiten korruptoituneista maista. Korruptio on ennen kaikkea kansainvälinen ilmiö, jolla on läheiset yhteydet järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Esityksen tavoitteena on kiinnittää huomiota myös kansainvälisen korruption tuoman uhan torjumiseen.

Yleissopimuksen voimaantulo laajentaa korruption vastaisen toiminnan kansainvälisen yhteistyön mahdollisuuksia. Yleissopimuksella pyritään edistämään ja vahvistamaan niitä toimenpiteitä, joilla torjutaan ja vastustetaan korruptiota nykyistä vaikuttavammin ja tehokkaammin. Lisäksi sopimuksella pyritään edistämään, helpottamaan ja tukemaan kansainvälistä yhteistyötä ja teknistä apua torjuttaessa ja vastustettaessa korruptiota.

Vaikka yleissopimuksesta ei suoranaisesti aiheudu mainittavia lainsäädännön muutostarpeita, sen laajat korruption ennalta ehkäisyä koskevat määräykset edellyttävät käytännössä korruption ehkäisyä koskevien toimien tehostamista ja yhteistyön lisäämistä yksityisen ja julkisen sektorin sekä kansalaisyhteiskunnan välillä. Ennalta ehkäisyn tehostamisella uskotaan olevan korruptiota vähentävä vaikutus.

Voimaan tullessaan yleissopimuksella vahvistetaan kansainvälistä yhteistyötä varallisuuden takaisin hankkimiseksi ja pyritään torjumaan, havaitsemaan ja ehkäisemään aiempaa tehokkaammin laittomasti hankitun varallisuuden kansainvälisiä luovutuksia.

Yleissopimus neuvoteltiin YK:n yleiskokouksen alaisessa ad hoc –komiteassa vuosien 2002 ja 2003 aikana ja lisäksi consistency group -työryhmässä. EU:n yhteisiä kantoja yleissopimusneuvotteluihin on valmisteltu EU:n neuvoston monialaisessa järjestäytyneen rikollisuuden vastaisessa työryhmässä (MDG). Suomen näkökohdat yleissopimusneuvotteluihin muodostettiin lähinnä EU:n yhteisten kantojen kansallisessa valmistelussa, johon osallistui muun muassa oikeusministeriön, sisäasiainministeriön ja ulkoasianministeriön edustajat. Suomi osallistui yleissopimuksen valmisteluun muiden EU:n jäsenvaltioiden kanssa.

Valtioneuvosto antoi yleissopimusneuvottelujen alkuvaiheessa eduskunnalle selvityksen (E 53/2002 vp) yleissopimuksesta. Selvitys sisälsi yhteiset kannat neuvotteluohjeiksi ja komission neuvottelumandaattiluonnoksen. Yleissopimusta on lisäksi käsitelty korruption vastaisessa yhteistyöverkostossa, jonka jäsenillä on ollut mahdollisuus lausua alustavat kantansa yleissopimuksesta ja sen vaatimista toimenpiteistä.

Yleissopimuksen täytäntöönpanoa koskeva ehdotus hallituksen esitykseksi valmisteltiin oikeusministeriön 3 päivänä joulukuuta 2004 asettamassa virkamiestyöryhmässä. Siinä olivat edustettuina ulkoasiainministeriö, oikeusministeriö, kauppa- ja teollisuusministeriö, sisäasiainministeriö ja valtakunnansyyttäjänvirasto. Työryhmä ehdotti 31 päivänä elokuuta 2005 valmistuneessa mietinnössään elinkeinoelämän lahjusrikosten saattamista virallisen syytteen alaisiksi.

Työryhmän mietinnöstä saatiin lausunnot 14 viranomaiselta ja yhteisöltä. Lausunnot olivat pääasiassa myönteisiä, mutta niihin sisältyi mietinnön yksityiskohtia koskevia täsmennysehdotuksia. Esitys on laadittu oikeusministeriössä virkamiestyönä ja perustuu työryhmän mietintöön ja siitä annettuihin lausuntoihin.

I LUKU. Yleiset määräykset

1 artikla. Tarkoitus . Artiklan mukaan yleissopimuksen tarkoituksena on tehostaa korruption torjuntaa erityisesti lisäämällä kansainvälistä yhteistyötä ja teknistä apua mukaan lukien varallisuuden takaisin hankkiminen sekä edistää rehellisyyttä, vastuullisuutta sekä julkisten asioiden ja julkisen omaisuuden asianmukaista hoitoa.

Korruption määritelmää ei ole sisällytetty yleissopimukseen eikä sitä koskevaan tulkintaohjeeseen.

2 artikla. Käsitteiden käyttö . Artiklassa määritellään yleissopimuksen keskeiset käsitteet. Tärkeimmät ovat a—c kohdassa määritellyt virkamiehen, ulkomaisen virkamiehen ja julkisen kansainvälisen toimihenkilön käsitteet. Artiklan d—i kohdat vastaavat Palermon sopimuksen 2 artiklan kohtia d—i.

Artiklan a kohdan i alakohdan mukaan "virkamies" tarkoittaa henkilöä, joka on joko nimitettynä tai vaalilla valittuna pysyvässä tai määräaikaisessa, palkallisessa tai palkattomassa sopimusvaltion lainsäädäntöön tai täytäntöönpanoon liittyvässä tai hallinto- tai oikeusvirassa, riippumatta henkilön virkaiästä. Virkamiehenä pidetään ii alakohdan mukaan myös muuta henkilöä, joka toimii julkisessa tehtävässä, mukaan lukien viraston tai julkisen yrityksen puolesta hoidettava tehtävä, tai suorittaa julkista palvelua kyseisen sopimusvaltion kansallisen lainsäädännön määritelmän ja asianomaisen oikeudenalan soveltamiskäytännön mukaisesti. Myös muu sopimusvaltion kansallisessa lainsäädännössä "virkamieheksi" määritelty henkilö on iii alakohdan mukaan yleissopimuksessa tarkoitettu virkamies.

Artiklan b kohdan mukaan "ulkomainen virkamies" tarkoittaa henkilöä, joka on joko nimitettynä tai vaalilla valittuna vieraan valtion lainsäädäntöön tai täytäntöönpanoon liittyvässä tai hallinto- tai oikeusvirassa, sekä henkilöä, joka toimii vieraan valtion puolesta julkisessa tehtävässä, mukaan lukien viraston tai julkisen yrityksen puolesta hoidettava tehtävä ja c kohdan mukaan "julkisen kansainvälisen järjestön toimihenkilö" tarkoittaa kansainvälisen järjestön virkamiestä tai henkilöä, jonka tällainen järjestö on valtuuttanut toimimaan puolestaan.

Rikoslain 40 luvun 11 §:n 1 kohdassa on määritelty rikosoikeudellinen virkamiehen käsite, joka pitkälti vastaa myös hallinto-oikeudellista virkamiehen käsitettä. Rikoslaissa määritelty virkamiehen käsite on laaja ja se kattaa pääosin yleissopimuksen virkamiehen määritelmän. Eräässä suhteessa yleissopimuksen virkamiehen käsite on kuitenkin rikoslain vastaavaa määritelmää laajempi. Yleissopimuksessa tarkoitettu virkamies käsittää 2 artiklan a kohdan i alakohdan mukaan myös parlamentin jäsenet, joita ei rikosoikeudellinen virkamiehen käsite kata. Tästä ei kuitenkaan seuraa Suomelle ongelmia, koska kansanedustajan aktiivinen ja passiivinen lahjominen on erillisillä säännöksillä säädetty rangaistavaksi. Yleissopimuksen II luvun ennalta ehkäiseviin toimenpiteisiin sisältyy kuitenkin eräitä velvoitteita kuten raportointi- ja kurinpitovelvollisuus, joita ei luontevasti ole asetettavissa kansanedustajalle. Yleissopimuksen 2 artiklan a kohdan toinen kappale poistaa kuitenkin tämän ongelman. Sen mukaan joissakin yleissopimuksen II luvun mukaisissa erityistoimenpiteissä "virkamies" voi kuitenkin tarkoittaa henkilöä, joka toimii julkisessa tehtävässä tai suorittaa julkista palvelua kyseisen sopimusvaltion kansallisen lainsäädännön määritelmän ja asianomaisen oikeudenalan soveltamiskäytännön mukaisesti. Tämä mahdollistaa tarvittavan vastuun rajoittamisen kansallisen rikosoikeudellisen virkamieskäsitteen mukaiseksi yleissopimuksen II luvun sisältämissä velvoitteissa.

3 artikla. Soveltamisala . Yleissopimusta sovelletaan artiklan 1 kappaleen mukaan korruption ennalta ehkäisyyn, tutkintaan ja sitä koskeviin syytetoimiin sekä yleissopimuksen mukaisesti rangaistaviksi säädettyjen tekojen tuottaman hyödyn jäädyttämiseen, takavarikointiin, menetetyksi tuomitsemiseen ja palauttamiseen.

Artiklan 2 kappaleen mukaan yleissopimusta täytäntöönpantaessa ei siinä tarkoitetuista rikoksista ole tarvinnut aiheutua vahinkoa tai haittaa valtion omaisuudelle, jollei yleissopimuksessa toisin määrätä.

Yleissopimuksen tulkintaohjeen mukaan yleissopimus ei rajoita oikeudellista yhteistyötä eikä yleissopimuksen sisältämät kriminalisointivaatimukset tarkoita vaatimusta uudeksi rikostunnusmerkistöksi, jos vastaava teko jo on kansallisen lain mukaan rangaistava.

Lahjusrikokset tai muut III luvun mukaan kriminalisoitavat teot eivät edellytä Suomen rikoslain mukaan valtion omaisuuden vahingoittamista, jollei III luvussa tarkoitetun rikoksen ja sitä vastaavan rikoslain rikoksen tunnusmerkistöön jo sisälly omaisuuden vahingoittamista ja, jollei rikos kohdistu valtion omaisuuteen.

4 artikla. Täysivaltaisuuden suojaaminen . Artiklan 1 kappaleen mukaan sopimusvaltiot täyttävät yleissopimuksen mukaiset velvoitteensa noudattaen valtioiden tasa-arvoisen täysivaltaisuuden ja alueellisen koskemattomuuden sekä toisten valtioiden sisäisiin asioihin puuttumattomuuden periaatteita.

Artiklan 2 kappaleen mukaan yleissopimuksen määräykset eivät oikeuta sopimusvaltiota käyttämään tuomiovaltaa toisen valtion alueella tai suorittamaan tehtäviä, jotka toisen valtion kansallisen lainsäädännön mukaan kuuluvat yksinomaan sen omille viranomaisille.

Artikla vastaa Palermon sopimuksen 4 artiklaa.

II LUKU. Ennalta ehkäisevät toimenpiteet

5 artikla. Toimintatavat ja käytännöt korruption ennalta ehkäisemiseksi . Artiklassa ovat korruption ehkäisyä koskevat yleiset säännökset. Artiklan määräykset tarkentuvat luvun muissa artikloissa. Artiklan 1 kappale velvoittaa sopimusvaltioita kehittämään tehokkaita ja yhteen sovitettuja korruption vastaisia toimintatapoja, jotka edistävät yhteiskunnan osallistumista sekä kuvastavat oikeusvaltion, julkisten asioiden ja julkisen omaisuuden asianmukaisen hoidon, rehellisyyden, avoimuuden ja vastuullisuuden periaatteita. Artiklan 2 kappale velvoittaa tavoittelemaan tehokkaita käytäntöjä korruption ennalta ehkäisemiseksi.

Artiklan 3 kappaleen mukaan sopimusvaltiot pyrkivät arvioimaan säännöllisin väliajoin asiaan liittyviä oikeudellisia asiakirjoja ja hallinnollisten toimenpiteiden riittävyyttä. Mainituissa pyrkimyksissään sopimusvaltiot toimivat 4 kappaleen mukaan tarvittaessa yhteistyössä keskenään sekä asiaan liittyvien kansainvälisten ja alueellisten järjestöjen kanssa.

Suomen kansainvälisesti katsoen alhainen korruption taso on seurausta yhteiskunnan yleisestä kokonaisvaltaisesta kehityksestä korkean oikeuskulttuurin ja tietoyhteiskunnan maaksi. Suomella on yleistä hyvinvointia, kohtuullisuutta ja pidättyväisyyttä vaaliva hallintokulttuuri sekä vallan ja varallisuuden keskittymistä paheksuva ilmapiiri, pienet tuloerot, kohtuulliset palkat ja vapaat tiedotusvälineet. Suomessa on vallan väärinkäyttöä tarkoin säätelevä lainsäädäntö, oikeuslaitos ja hallintorakenteet sekä naisilla vahva asema poliittisessa päätöksenteossa.

Suomi on liittynyt EU:n, EN:n ja OECD:n korruption vastaisiin sopimuksiin, joiden täytäntöönpanon edellytyksiä tarkasteltaessa on arvioitu kansallista lainsäädäntöä ja korruption estämiseen liittyviä hallinnollisia toimenpiteitä. Tämän lisäksi OECD ja EN:n lahjonnanvastainen komitea GRECO, joiden toimintaan Suomi aktiivisesti osallistuu, ovat suorittaneet maatarkastuksia Suomessa. Tarkastukset ovat kohdistuneet kansalliseen lainsäädäntöön ja hallinnollisiin toimenpiteisiin. Tarkastuksissa on Suomen korruption vastaisia toimia pidetty pääosin asianmukaisina ja riittävinä. Suomea koskevissa suosituksissa on kuitenkin kiinnitetty huomiota viranomaisten velvollisuuteen tehdä rikosilmoitus epäillyistä lahjusrikoksista ja lahjusrikoksia koskevaan viranomaisten koulutukseen.

Eduskunnan säätämät lait, kuten korruption vastainen lainsäädäntö, julkaistaan laajalti, lainsäädännöstä kerrotaan sanomalehdissä ja lait ovat jokaisen saatavilla muun muassa internetissä. Tämän lisäksi korruption torjuntaan liittyvää lainsäädäntöä ja muita hallinnollisia toimenpiteitä arvioidaan erilaisten kansallisten ohjelmien, kuten hallituksen ohjelmien ja sisäisen turvallisuuden ohjelman avulla. Hallitus on 9 päivänä syyskuuta 2004 asettanut valtion sisäisen valvonnan ja riskienhallinnan neuvottelukunnan, jonka tehtävänä on seurata ja arvioida sisäisen valvonnan ja riskienhallinnan järjestämisen tilaa ja menettelyitä valtionhallinnossa sekä kehittää niitä. Eduskunnan yhteydessä toimiva riippumaton valtiontalouden tarkastusvirasto tarkastaa valtion taloudenhoidon laillisuutta ja tarkoituksenmukaisuutta sekä valtion talousarvion noudattamista. Lisäksi ylimpinä lainvalvontaviranomaisina toimivat eduskunnan oikeusasiamies ja valtioneuvoston oikeuskansleri.

Suomen julkinen ja yksityinen sektori ovat mukana korruption vastaisessa yhteistyöryhmässä ja korruption vastaisessa yhteistyöverkostossa, joissa yhteistuumin työskennellään korruption vastaisten toimien ja käytäntöjen kehittämiseksi. Korruptioverkosto toimii yhteistyössä korruption vastaisen kansalaisjärjestön, Transparency Internationalin, Suomen osaston kanssa kehitettäessä tässä artiklassa tarkoitettuja toimenpiteitä. Suomi kuuluu mainitun järjestön suorittamien arviointien mukaan maailman vähiten korruptoituneihin valtioihin. Suomi osallistuu alueellisiin ja erityisesti kehitysmaihin suuntautuviin kansainvälisiin ohjelmiin ja hankkeisiin, joilla pyritään torjumaan korruptiota sekä harjoittaa kansainvälistä tutkijayhteistyötä korruption vastustamiseksi.

Suomen korruption vastaiset käytänteet ja järjestelmät vastaavat artiklassa edellytettyjä perusvaatimuksia.

6 artikla. Toimielin tai toimielimet korruption ennalta ehkäisemiseksi . Artiklan 1 kappaleen mukaan sopimusvaltiot huolehtivat oikeusjärjestelmänsä perusperiaatteiden mukaisesti tarpeen mukaan yhden tai useamman sellaisen toimielimen olemassaolosta, joka ennalta ehkäisee korruptiota muun muassa (a) toteuttamalla yleissopimuksen 5 artiklassa tarkoitettuja toimintatapoja ja tarvittaessa valvomalla ja sovittamalla yhteen näiden toimintatapojen toteuttamista sekä (b) lisäämällä ja jakamalla tietoa korruption torjunnasta.

Artiklan 2 kappaleen mukaan sopimusvaltiot antavat 1 kappaleessa tarkoitetulle yhdelle tai useammalle toimielimelle tarvittavan itsenäisyyden ja järjestävät tarvittavat aineelliset voimavarat ja erikoistuneen henkilöstön sekä tämän henkilöstön tehtäviensä hoitamiseksi tarvitseman koulutuksen.

Artiklan 3 kappaleessa edellytetään sopimusvaltioiden ilmoittavan YK:n pääsihteerille sellaisen yhden tai useamman viranomaisen nimen ja osoitteen, joka voi avustaa muita sopimusvaltioita korruption torjumiseksi tarkoitettujen erityisten toimenpiteiden kehittämisessä ja toteuttamisessa. Kappaleessa tarkoitettu viranomainen on Suomessa oikeusministeriö.

Yleissopimuksen tulkintaohjeen mukaan tässä artiklassa tarkoitettu toimielin tai toimielimet voivat olla samoja kuin 36 artiklassa tarkoitetut toimielimet.

Suomessa on vuodesta 2003 lähtien toiminut oikeusministeriön asettama valtiollisten ja muiden tahojen välinen korruption vastainen yhteistyöverkosto. Yhteistyöverkosto muun muassa kerää ja vaihtaa tietoa Suomen korruptiotilanteesta, korruption vastaisen lainsäädännön muutoksista ja hallinnollisista hankkeista sekä koordinoi ja kehittää korruption vastaista toimintapolitiikkaa. Korruption vastainen yhteistyöverkosto tarkastelee kansainvälisten korruption vastaisten yleissopimusten vaatimuksia sekä valvoo niiden ja kansainvälisten valvontaelinten antamien suositusten toimeenpanoa. Verkosto seuraa myös YK:n korruption vastaisen yleissopimuksen täytäntöönpanon valmistelua. Yhteistyöverkosto pyrkii myös edistämään lahjontarikosten ilmituloa, tutkintaa ja syytetoimenpiteitä. Esimerkiksi verkostoon kuuluva Keskuskauppakamari on julkaissut suomeksi Maailman keskuspankin laatimat korruption vastaiset ohjeet.

Korruption vastaisen toiminnan tehostamiseksi oikeusministeriö asetti vuonna 2005 korruption vastaisen yhteistyöryhmän, jonka toimintaa korruption vastainen verkosto täydentää. Korruption vastaisen yhteistyöryhmän tehtävänä on muun muassa tehdä aloitteita korruption vastaisista toimista, tukea korruption vastaisen ohjeistuksen antamista valtio-, kunta- ja yksityisellä sektorilla, lisätä yhteiskunnassa vallitsevaa tietoisuutta korruptiosta sekä edistää lahjontarikosten ilmituloa, tutkintaa ja syytteeseen saattamista. Yhteistyöryhmä myös koordinoi ministeriöiden toimintaa kansainvälisten korruption vastaisten sopimusten täytäntöönpanossa. Korruption vastaisessa yhteistyöryhmässä edustavat julkishallintoa korruption torjunnan kannalta keskeiset ministeriöt, Valtakunnansyyttäjänvirasto valtioneuvoston controllerin toimisto ja Suomen Kuntaliitto. Elinkeinoelämää edustavat yhteistyöryhmässä Elinkeinoelämän Keskusliitto ja Keskuskauppakamari.

Korruption vastaiseen verkostoon valitaan henkilöt, jotka tehtäviensä, asemansa ja koulutuksensa puolesta tuntevat hyvin virastojen hallintokäytännöt ja yritysten toimintatavat mukaan lukien korruption kannalta herkät alat sekä keinot vaikuttaa niihin. Tämän lisäksi heistä useilla on lainopillinen koulutus. Useat verkoston jäsenet osallistuvat myös oman hallinnonalansa asiantuntijoina kansainvälisten korruptionvastaisten elinten toimintaan esimerkiksi YK:ssa, EU:ssa, EN:ssa ja OECD:ssä.

Korruption vastaiseen yhteistyöryhmään valitut henkilöt osallistuvat omalla alallaan päätöksentekoon ja voivat siten vaikuttaa korruptionvastaisiin toimiin. Suomen toimenpiteitä korruption torjuntaelinten organisoimisessa, tehtävien kehittämisessä ja korruption ehkäisyyn liittyvän tiedon jakamisessa on artiklassa asetettuihin edellytyksiin nähden pidettävä Suomen tarpeiden mukaisina ja riittävinä.

7 artikla. Julkinen sektori . Artikla sisältää joukon toimenpiteitä korruption ehkäisemiseksi julkisella sektorilla. Näihin kuuluu 1 kappaleen mukaan pyrkimys tarvittaessa sellaisiin järjestelmiin virkamiesten ja toimihenkilöiden palvelukseen ottamiseksi, vuokraamiseksi, palveluksessa pitämiseksi, ylentämiseksi ja eläkkeelle siirtämiseksi, jotka määritellään a—d kohdassa. Artiklan 1 kappaleen a kohdan mukaan järjestelmien tulisi perustua tehokkuuden, avoimuuden ja objektiivisten perusteiden, kuten ansioituneisuuden, oikeudenmukaisuuden ja soveltuvuuden, periaatteisiin. Järjestelmien tulisi b kohdan mukaan sisältää asianmukaiset menettelytavat henkilöiden valitsemiseksi ja kouluttamiseksi korruptiolle erityisen alttiille aloille sekä näiden henkilöiden kierrättämiseksi tarvittaessa muihin tehtäviin. Artiklan 1 kappaleen c kohdan mukaan järjestelmien tulisi edistää asianmukaista palkkausta ja oikeudenmukaisia palkka-asteikkoja ottaen huomioon sopimusvaltion talouden kehitystaso. Artiklan 1 kappaleen d kohdan mukaan tulisi edistää koulutusohjelmia, joilla tehdään mahdolliseksi täyttää julkisten tehtävien moitteettoman, rehellisen ja asianmukaisen hoidon vaatimukset ja joilla lisätään tietoisuutta tehtävien hoitamiseen luontaisesti liittyvistä korruption riskeistä. Näissä ohjelmissa voidaan käyttää viitteenä kyseisten alojen toimintasääntöjä tai vaatimuksia.

Artiklan 2 kappaleen mukaan on harkittava lainsäädännöllisten ja hallinnollisten toimenpiteiden toteuttamista sellaisten perusteiden määräämiseksi, jotka koskevat ehdokkuutta ja valintaa julkisiin virkoihin.

Artiklan 3 kappale edellyttää sopimusvalioiden harkitsevan myös lainsäädännöllisten ja hallinnollisten toimenpiteiden toteuttamista lisätäkseen avoimuutta rahoitettaessa ehdokkuutta vaalilla täytettäviin julkisiin tehtäviin ja tapauksen mukaan rahoitettaessa poliittisia puolueita.

Artiklan 4 kappaleen mukaan olisi pyrittävä rakentamaan ja kehittämään järjestelmiä, joilla edistetään avoimuutta ja torjutaan eturistiriitoja.

Suomen perustuslaissa säädetään virkanimitysperusteista, joita sovelletaan aina virkaan nimitettäessä. Nimitysperusteet ovat taito, kyky ja koeteltu kansalaiskunto. Näillä käsitteillä on vakiintunut sisältö, jonka perusteella voidaan arvioida viranhakijan koulutuksen ja työkokemuksen kautta saavutettua ammattitaitoa, luontaisia kykyjä ja ominaisuuksia asianomaisen tehtävän menestykselliseen hoitamiseen sekä nuhteettomuutta ja yleisessä kansalaistoiminnassa hankittua, tehtävän kannalta merkityksellisiä ansioita. Nimitysperusteiden lisäksi on erityisiä kelpoisuusvaatimuksia, joita säädetään tarvittaessa virasto- ja virkakohtaisesti ottaen huomioon tehtävien asettamat erityisvaatimukset. Laissa säädetään viranhakijoiden tasapuolisen kohtelun vaatimuksesta ja objektiivisuudesta hakijoiden keskinäisessä vertailussa.

Valtionhallinnon ylimpiin virkoihin nimitettäviksi esitettävien on valtion virkamieslain (750/1994) mukaan annettava ennen nimitystä ilmoitus taloudellisista ja muista sidonnaisuuksistaan, joilla voi olla vaikutusta viran hoitamiseen. Julkishallinnossa työskenteleviä koskevat myös laissa säädetyt esteellisyysvaatimukset. Lisäksi turvallisuusselvityksistä annetun lain (177/2002) mukaan virkaan tai tehtävään hakeutuvasta, tehtävään tai koulutukseen otettavasta taikka virkaa tai tehtävää hoitavasta henkilöstä voidaan tehdä perusmuotoinen, laaja tai suppea turvallisuusselvitys tarkoituksena ennalta estää vakavien rikosten tekemistä. Turvallisuusselvitys sisältää lukuisien rekistereiden, kuten rikosrekisterin sisältämien tietojen hyväksikäyttöä. Nimitysten perustelut ovat julkisia.

Kunkin viranomaisen velvollisuutena on huolehtia siitä, että uudet virkamiehet saavat tehtävien hoitamisen edellyttämän perehdyttämiskoulutuksen virkasuhteen alettua. Virkamiehiä ja koko hallintoa ohjaa hallinnon lainalaisuuden periaate. Virkamiehillä on laaja rikosoikeudellinen vastuu joka ulottuu myös huolimattomuudesta tehtyihin tekoihin tai laiminlyönteihin.

Julkishallinnon palkkausjärjestelmät rakentuvat tehtävän vaativuuden ja sitä hoitavan henkilön koulutuksen ja ammattitaidon mukaan. Palkkauksesta sopivat alan ammattijärjestöt. Palkkatasoa on pidettävä kohtuullisena ja matalimpiakin tasoja riittävinä. Valtionhallinnossa ollaan siirtymässä uusiin palkkausjärjestelmiin, joissa palkkaus perustuu tehtävän vaativuuden perusteella määräytyvään osaan ja henkilökohtaisen suorituksen perusteella määräytyvään osaan. Uudistuksen tarkoituksena on saada aikaan koko valtion henkilöstölle nykyistäkin oikeudenmukaisempi palkkaus.

Valtion työmarkkinalaitoksen vastuulla on valtion henkilöstöpolitiikka ja sen yleiset linjaukset. Työmarkkinalaitos on järjestänyt ja järjestää kokeiluja ja pilottihankkeita muun muassa uusien virkamiesten perehdyttämiseksi valtionhallintoon ja virkamiehen asemaan, oikeuksiin ja velvollisuuksiin. Käynnistymässä on esimerkiksi verkko-oppimista käsittelevä hanke. Varsinainen perehdyttäminen ja muu henkilöstökoulutus on jokaisen työnantajana toimivan viraston vastuulla yleisten linjausten mukaisesti. Esimerkiksi Tullilaitoksella ja verohallinnolla on omat virkamiesten koulutusohjelmansa, joissa käsitellään myös tehtävien hoitamiseen liittyviä riskejä. Tarvittaessa hallinnonalat valmistelevat eettisiä toimintasääntöjä. Valtion työmarkkinalaitos edistää arvolähtöistä ja eettisesti korkeatasoista toimintaa omien hankkeidensa ja julkaisujensa kautta, jotka jaetaan eri kanavia pitkin virastoihin ja virkamiehille ohjeeksi. Vastaavasti Kunnallinen työmarkkinalaitos huolehtii kunnan työntekijöiden ja viranhaltijoiden henkilöstöpolitiikasta.

Suomen lainsäädäntö ja käytäntö vastaavat artiklan 1 ja 2 kappaleiden vaatimuksia.

Puoluerekisterissä on tällä hetkellä 19 poliittista puoluetta. Poliittisten puolueiden rahoitusta koskevat säännökset sisältyvät puoluelakiin (10/1969). Vuoden 1987 alusta voimaan tulleella puoluelain muutoksella (1048/1986) tarkistettiin puolueiden kirjanpitovelvollisuutta ja eräiden asiakirjojen toimittamista oikeusministeriölle koskevia säännöksiä. Lakiin lisättiin myös säännös oikeusministeriön oikeudesta tarkastaa puolueiden ja näiden piiri- ja naisjärjestöjen tilinpitoa ja varojen käyttöä. Puolueiden tulee toimittaa oikeusministeriölle vuosittain puolueen ja sen piirijärjestöjen tuloslaskelma ja tase liitteineen sekä tilintarkastuskertomus. Tuloslaskelmassa on esitettävä vaalitoiminnasta aiheutuneet tuotot ja kulut riittävästi eriteltynä. Ministeriö antaa vuosittain kertomuksen puoluelaissa tarkoitetusta varainkäytön valvonnasta. Oikeusministeriön ohella myös valtiontalouden tarkastusvirastolla on oikeus tarkastaa puolueille ja niiden piiri- ja naisjärjestöille valtionavustuksena annettujen varojen käyttöä.

Tarkastusmenettelyn voidaan katsoa toimivan tyydyttävästi ja toistaiseksi tarkastuksissa onkin jouduttu kiinnittämään puolueiden huomiota pääosin vain teknisluonteisiin puutteisiin ja epäkohtiin. Puolueiden keskeinen tulolähde on valtion myöntämä puoluetuki. Valvontatoiminnassa saatujen tietojen pohjalta näyttää siltä, että poliittisen toiminnan muut keskeiset tulolähteet ovat muut valtiolta saadut tuet, kuten eduskuntaryhmän kansliamääräraha, nuorisojärjestöjen saamat avustukset ja lehdistötuki, jäsenistöltä saatava tuki (kuten jäsen- ja kannatusmaksut, talkootyö, tuotot arpajaisista ja maksullisista tilaisuuksista, taustajärjestöjen rahallinen tuki, joka saattaa ilmetä muun muassa toimitilojen käyttöön antamisena ilman vuokraa tai alennetuin vuokrin), sekä yrityksiltä saatava erilainen tuki (kuten avustukset, tuki-ilmoitukset, alennukset sekä korko- ja sijoitustoiminnan tuotot).

Puoluelain mukaista puolueiden toiminnan ja varainkäytön valvontaa voidaan pitää riittävänä sen varmistamiseksi, että lahjustyyppistä puoluerahoitusta ei esiinny. Puolueiden tilinpäätösten julkisuus on myös omiaan lisäämään puoluerahoituksen ja puoluetoiminnan avoimuutta. Puoluerahoitus on ollut myös joukkotiedotusvälineiden mielenkiinnon kohteena. Eri tiedotusvälineet ovat viime vuosina tehneet laajojakin selvityksiä puolueiden varainkäytöstä.

Ehdokkaan vaalirahoituksen ilmoittamisesta annetun lain (414/2000) mukaan ilmoituksen vaalirahoituksestaan ovat velvollisia tekemään presidentinvaalissa kaikki ehdokkaat ja muissa vaaleissa läpimenneet ja heidän varaedustajansa. Lakia on sovellettu vuoden 2003 eduskuntavaaleissa, vuoden 2004 europarlamenttivaaleissa sekä vuosien 2000 ja 2004 kunnallisvaaleissa.

Vaalirahoitusilmoitus tehdään lain mukaan kunnallisvaaleissa kunnan keskusvaalilautakunnalle ja muissa vaaleissa oikeusministeriölle kahden kuukauden kuluessa vaalien tuloksen vahvistamisesta. Ilmoitus on ministeriössä tai kunnan keskusvaalilautakunnassa sellaisenaan julkinen.

Ilmoituksessa on oltava muun muassa ehdokkaan vaalikampanjan kokonaiskulut ja rahoitus eriteltynä toisaalta ehdokkaan omiin varoihin sekä toisaalta ehdokkaan, hänen tukiryhmänsä ja muun hänen tukemisekseen perustetun yhteisön saamaan ulkopuoliseen tukeen ryhmiteltynä yksityishenkilöiltä, yrityksiltä, puoluejärjestöiltä ja muilta vastaavilta päätahoilta saatuun tukeen.

Erikseen on ilmoitettava kunkin yksittäisen tuen suuruus ja sen antajan nimi, jos tuen arvo on presidentinvaalissa ja europarlamenttivaaleissa vähintään 3 400 euroa sekä eduskuntavaaleissa ja kunnallisvaaleissa vähintään 1 700 euroa. Yksityishenkilön nimeä ei saa ilmoittaa ilman hänen nimenomaista suostumustaan, jos hänen antamansa tuen arvo jää alle mainitun rajan.

Tähänastisten kokemusten valossa vaalirahoituslaki on toiminut tyydyttävästi. Eduskuntavaaleissa ilmoituksen tekivät kaikki kansanedustajiksi valitut ja lähes kaikki varaedustajat. Europarlamenttivaaleissa kaikki valitut ja varahenkilöt tekivät ilmoituksen. Kunnallisvaalien osalta tarkkoja lukuja ei ole saatavissa, mutta kunnista saatujen hajatietojen perusteella voidaan arvioida, että molemmissa käydyissä vaaleissa kaikki läpimenneet ja varavaltuutetut ovat pääosin tehneet ilmoituksen.

Ilmoitusten perusteella ei ole saatu mitään viitteitä siitä, että lahjustyyppistä vaalirahoitusta esiintyisi. Suomen lainsäädäntö täyttää artiklan 3 kappaleen vaatimukset.

Julkisuuslainsäädäntö turvaa sen, että viranomaisten toiminta on avointa ja päätöksenteko julkista ja, että vain laissa säädetyissä erityisissä tapauksissa asia voidaan pitää salassa. Esimerkiksi ylimpien virkamiesten ilmoittamat sidonnaisuudet, joista säädetään valtion virkamieslain 8a §:ssä, ovat taloudellisia sidonnaisuuksia lukuun ottamatta julkisia. Myös virkamiesten sivutoimet, joista säädetään valtion virkamieslain 18 a §:ssä, ovat julkisia, samoin kuin palkat.

Virkamies ei hallintolain (434/2003) mukaan saa osallistua asian käsittelyyn eikä olla läsnä sitä käsiteltäessä, jos hän on esteellinen. Valtion virkamieslain 15 §:n mukaan virkamies ei saa vaatia, hyväksyä tai ottaa vastaan taloudellista tai muuta etua, jos se voi heikentää luottamusta virkamieheen taikka viranomaiseen. Virkamies ei myöskään saa luvatta ottaa vastaan eikä pitää sivutointa, joka vaatii työajan käyttämistä.

Kunnallisen viranhaltijan oikeudellista asemaa koskevat säännökset laissa kunnallisesta viranhaltijasta (304/2004) vastaavat pitkälti valtion virkamieslaissa säädettyä.

Suomen lainsäädäntö ja käytäntö täyttävät artiklan 4 kappaleen harkinnanvaraiset vaatimukset.

8 artikla. Virkamiesten toimintasäännöt . Artiklan 1 kappaleessa edellytetään sopimusvaltion edistävän korruption vastustamiseksi muun muassa virkamiestensä rehellisyyttä, vilpittömyyttä ja vastuuntuntoa oikeusjärjestelmänsä perusperiaatteiden mukaisesti.

Artiklan 2 kohdan mukaan sopimusvaltion tulee pyrkiä erityisesti soveltamaan omissa toimielin- ja oikeusjärjestelmissään toimintasääntöjä tai -vaatimuksia, joilla pyritään varmistamaan julkisten tehtävien moitteeton, rehellinen ja asianmukainen hoitaminen.

Artiklan 3 kappaleen mukaan tämän artiklan määräyksiä täytäntöön pantaessa sopimusvaltiot ottavat tarvittaessa huomioon alueellisten, alueiden välisten ja monenvälisten järjestöjen asiaan liittyvät aloitteet, kuten virkamiesten kansainvälisen toimintasäännön (International Code of Conduct for Public Officials), joka on 12 päivänä joulukuuta 1996 annetun YK:n yleiskokouksen päätöslauselman 51/59 liitteenä.

Artiklan 4 kappaleen mukaan tulisi harkita myös sellaisten toimenpiteiden ja järjestelmien käyttöönottoa, joilla tehdään virkamiehille helpoksi ilmoittaa korruptiotapauksista asianomaisille viranomaisille, kun heidän tietoonsa tulee tällaisia tapauksia heidän hoitaessaan tehtäviään.

Artiklan 5 kappaleen mukaan sopimusvaltiot pyrkivät tarvittaessa ottamaan käyttöön sellaisia toimenpiteitä ja järjestelmiä, joilla vaaditaan virkamiehiä ilmoittamaan muun muassa viranhoidon ulkopuolisista toiminnoistaan, töistään, sijoituksistaan, varoistaan ja saamistaan merkittävistä lahjoista tai eduista, joista voi aiheutua eturistiriita suhteessa heidän virkatehtäviinsä.

Artiklan 6 kappaleessa edellytetään harkittavan kurinpitotoimien tai muiden toimenpiteiden kohdistamista virkamiehiin, jotka rikkovat tämän artiklan mukaisesti käyttöön otettuja sääntöjä tai vaatimuksia.

Valtion virkamieslaki ja valtion henkilöstöpolitiikka sekä koulutus ovat välineitä, joilla edistetään artiklan 1 ja 2 kappaleiden mukaisia vaatimuksia.

Valtion virkamieslaissa on säännökset virkamiehen oikeuksista ja velvollisuuksista. Virkamiehen velvollisuuksia määrittelevän yleissäännöksen mukaan virkamiehen on käyttäydyttävä asemansa ja tehtäviensä edellyttämällä tavalla sekä noudatettava työnantajan työnjohto- ja valvontamääräyksiä. Virkamiehiä velvoittaa myös edellä 7 artiklan arvioinnin yhteydessä mainittu sopimattomien etujen vastaanottamisen kielto.

Valtion henkilöstöpolitiikan alueella voidaan mainita seuraavat vaatimukset ja samalla korruption estämiseen tähtäävät toimenpiteet: Valtioneuvoston 30 päivänä elokuuta 2001 tekemässä periaatepäätöksessä ”Valtion henkilöstöpolitiikan linjasta” todetaan, että valtionhallinnon toiminta on arvolähtöistä ja eettisesti korkeatasoista. Periaatepäätöksessä määritellyt valtionhallinnon arvot ovat: toiminnan tuloksellisuus, laatu ja vahva asiantuntemus, palveluperiaate, avoimuus, luottamus, tasa-arvo, puolueettomuus, riippumattomuus ja vastuullisuus. Periaatepäätöksen mukaan Valtion työmarkkinalaitoksen tehtävänä on toimeenpanna hankkeita ym. periaatepäätöksen toteuttamiseksi. Ensimmäisessä vaiheessa työmarkkinalaitos toteutti hankkeen ”Arvot arkeen”, jossa viiden pilottiviraston projektin avulla etsittiin keinoja valtionhallinnon arvojen saattamiseksi osaksi virastojen ja virkamiesten käytännön toimintaa (VM 6/2004). Toisena vaiheena julkaistiin vastikään valtionhallinnon käsikirjaksi tarkoitettu ”Arvot arjessa — virkamiehen etiikka” (VM, Edita 2005). Siinä selostetaan yhteistä arvoperustaa ja kerrotaan muun muassa viranomaisten ja virkamiesten oikeudet ja velvollisuudet. Käsikirjaa jaetaan valtionhallinnon kaikille virastoille ja virkamiehille ja sitä on tarkoitus käyttää myös koulutusaineistona. Se on julkaistu myös Valtion työmarkkinalaitoksen internet-sivuilla.

Suomen lainsäädäntö ja toimenpiteet edistävät artiklan 1 ja 2 kappaleissa tarkoitettuja päämääriä.

Suomi on ollut mukana 3 kappaleessa tarkoitetun YK:n kansainvälisen virkamiesten toimintasäännöstön laadinnassa. Säännöstö on käännetty suomeksi ja jaettu viranomaisille hallinnonaloittain. Artiklassa tarkoitettuja toimintasäännöstöjä, joita Suomi on ollut laatimassa, ovat myös muun muassa korruption torjuntaan suunnatut EN:n vastaavat virkamiesten eettiset ohjeet.

Artiklan 4 kappaleen mukaan tulisi harkita toimenpiteitä, joilla helpotettaisiin virkamiesten ilmoittamista korruptiotapauksista tutkintaviranomaisille. Valtiontalouden tarkastusvirastosta annetussa laissa (676/2000) on valtion viranomaiselle, laitokselle, liikelaitokselle ja valtion rahastolle säädetty velvollisuus ilmoittaa salassapitosäännösten estämättä tarkastusvirastolle kaikesta sen toiminnassa tehdystä, sen hoitamiin tai vastattaviin varoihin kohdistuvista väärinkäytöksistä sekä, jos on kysymys rikoksesta, tehtävä rikosilmoitus lukuun ottamatta vähäisinä pidettäviä rikkomuksia. Samoin edellytyksin tarkastusviraston on tehtävä tarkastustoimituksessa havaitsemastaan rikoksesta rikosilmoitus, jollei tarkastettava itse ole tehnyt rikosilmoitusta. Lisäksi lainsäädäntöön sisältyy myös viranomaiskohtaisia säännöksiä ilmoitusvelvollisuudesta poliisille. Viranomaiselle ei kuitenkaan ole säädetty yleistä velvollisuutta ilmoittaa tietoon tulleesta rikoksesta, kuten lahjusrikoksesta. Edellä 6 artiklan yhteydessä mainitussa toimielimessä, korruption vastaisessa yhteistyöverkostossa, selvitetään muun muassa ilmoitusvelvollisuuteen liittyviä lainsäädännöllisiä ja hallinnollisia toimenpiteitä sekä ryhdytään tarvittaessa niitä tehostamaan. Viranomaisten ilmoitusvelvollisuutta arvioidaan tarkemmin 38 artiklan yhteydessä.

Artiklan 5 kappaleenkin mukaista virkamiesten sidonnaisuuksien ilmoittamista on käsitelty myös edellä 7 artiklaa tarkasteltaessa. Valtion virkamieslain 8 a §:ssä on säännös ylimpien virkamiesten sidonnaisuuksien ilmoittamisesta. Sidonnaisuuksien ilmoittamisvelvollisuuden laajentamiseen muihin virkamiesryhmiin ei ole pidetty tarpeellisena. Virkamiehellä on velvollisuus ilmoittaa kaikki virkatehtäviin kuulumaton palkattu työ työnantajalle, joka voi harkita saamiensa tietojen perusteella, voiko työstä aiheutua ristiriitaa virkatehtävissä edellytettävän luotettavuus- ja puolueettomuusvaatimuksen kanssa. Sivutointen ilmoittamisvelvollisuus perustuu valtion virkamieslain 18 §:ään. Sen mukaan virkamies ei saa ilman viranomaisen antamaa lupaa harjoittaa sivutointa (palkattu työ ja tehtävä, josta virkamiehellä on oikeus kieltäytyä, sekä ammatti, elinkeino ja liike), joka edellyttää työajan käyttämistä sivutoimeen kuuluvien tehtävien hoitamiseen. Työajan ulkopuolella harjoitettavasta sivutoimesta virkamiehen on tehtävä viranomaiselle ilmoitus. Viranomainen voi kieltää esteellisyyttä aiheuttavan, luottamusta vaarantavan tms. sivutoimen harjoittamisen (VML 18.2 §). Eri hallinnonaloilla voi lisäksi olla asiasta omia normejaan.

Kappaleessa 6 mainittujen kurinpitotoimien osalta voidaan mainita valtion virkamieslain säädökset keinoista, joilla työnantajana toimiva virasto voi puuttua virkavelvollisuuksien rikkomiseen tai laiminlyöntiin. Näitä ovat kirjallinen varoitus (VML 24 §), virkamiehen irtisanominen erityisen painavasta syystä (VML 25 §) ja virkasuhteen purkaminen, jos virkamies törkeästi rikkoo tai laiminlyö virkavelvollisuuksiaan (VML 33 §). Lisäksi eduskunnan oikeusasiamies ja valtioneuvoston oikeuskansleri voivat antaa virkamiehelle huomautuksen, jos virkamiehen havaitaan menetelleen virkavelvollisuuksiensa vastaisesti. Jos virkamiehen menettely antaa aihetta, oikeusasiamies tai oikeuskansleri voivat saattaa asian syyteharkintaan.

Kansanedustajaan kohdistettavista toimenpiteistä on säännökset Suomen perustuslaissa. Eduskunta voi erottaa joko kokonaan tai määräajaksi kansanedustajan, joka olennaisesti ja toistuvasti laiminlyö edustajantoimensa hoitamisen. Jos hänet on tuomittu tahallisesta rikoksesta vankeuteen taikka vaaleihin kohdistuneesta rikoksesta rangaistukseen, eduskunta voi, jos rikos osoittaa, ettei hän ansaitse edustajantoimen edellyttämää luottamusta ja kunnioitusta, julistaa hänen edustajantoimensa lakanneeksi. Mainituissa tapauksissa eduskunnan on ennen päätöksentekoa hankittava perustuslakivaliokunnan lausunto.

Suomen lainsäädäntö ja sen edellyttämät toimenpiteet ovat 8 artiklassa edellytetyn mukaisia.

9 artikla. Julkiset hankinnat ja julkisten varojen hoito . Artiklan 1 kappaleessa edellytetään, että sopimusvaltiot ryhtyvät tarpeellisiin toimiin ottaakseen käyttöön asianmukaiset hankintajärjestelmät, jotka perustuvat avoimuuteen, kilpailuun ja objektiivisiin päätöksenteon perusteisiin ja ovat tehokkaita muun muassa korruption torjunnassa. Nämä järjestelmät, joita sovellettaessa voidaan noudattaa asianmukaisia kynnysarvoja, koskevat muun muassa a—d kohdissa mainittuja seikkoja.

Kappaleen a kohdassa mainitaan julkinen tietojen jakaminen hankintamenettelyistä ja -sopimuksista, mukaan lukien tiedot tarjouspyynnöistä sekä sopimusten tekoon liittyvät tai sitä koskevat tiedot, jolloin mahdollisille tarjoajille annetaan riittävästi aikaa valmistella ja tehdä tarjouksensa. Kappaleen b kohta koskee ennakolta tapahtuvaa osallistumisehtojen määräämistä, kuten valinnan ja sopimuksenteon perusteita sekä tarjousten tekemisen sääntöjä ja niiden julkaisemista. Kappaleen c kohdan mukaan hankintajärjestelmiin kuuluu objektiivisten ja ennakolta määrättyjen perusteiden käyttö päätettäessä julkisista hankinnoista, jotta sääntöjen tai menettelyjen moitteeton soveltaminen voidaan helposti todentaa jälkikäteen. Kappaleen d kohdan mukaan hankintajärjestelmään tulisi kuulua tehokas kansallinen seurantajärjestelmä, mukaan lukien tehokas muutoksenhakujärjestelmä, jolla varmistetaan mahdollisuus muutoksenhakuun ja oikeussuojakeinot siinä tapauksessa, että tämän kappaleen mukaisesti käyttöön otettuja sääntöjä tai menettelyjä ei noudateta. Kappaleen e kohdan mukaan järjestelmään kuuluvat tarvittaessa toimenpiteet, joilla säännellään hankinnasta vastaavaa henkilöstöä koskevia asioita, kuten etunäkökohtia koskeva ilmoitus tiettyjen julkisten hankintojen yhteydessä, karsintamenettelyt ja koulutusvaatimukset.

Artiklan 2 kappaleen mukaan sopimusvaltiot toteuttavat oikeusjärjestelmänsä perusperiaatteiden mukaisesti asianmukaiset toimenpiteet edistääkseen avoimuutta ja vastuullisuutta julkisten varojen hoidossa. Näihin sisältyvät muun muassa a—d kohdissa mainitut toimenpiteet. Kappaleen a kohdassa toimenpiteinä mainitaan menettelyt kansallisen talousarvion vahvistamiseksi ja b kohdassa oikea-aikainen raportointi tuloista ja menoista. Kappaleen c kohdassa toimenpiteinä mainitaan kirjanpito- ja tilintarkastusvaatimusten järjestelmä sekä siihen liittyvä valvonta. Kappaleen d kohdassa tarkoitetut toimenpiteet ovat tehokkaat ja vaikuttavat riskinhallinnan ja sisäisen valvonnan järjestelmät. Kappaleen e kohdan mukaan on ryhdyttävä tarvittaessa korjaaviin toimenpiteisiin tapauksissa, joissa tässä kappaleessa asetettuja vaatimuksia ei noudateta.

Artiklan 3 kappaleen mukaan sopimusvaltiot toteuttavat tarvittavat siviili- ja hallinto-oikeudelliset toimenpiteet säilyttääkseen kirjanpitokirjojen, tiedostojen, tilinpäätösten tai muiden julkisia menoja ja tuloja koskevien asiakirjojen koskemattomuuden sekä estääkseen näiden asiakirjojen väärentämisen.

Artiklan julkisia hankintoja ja julkisten varojen hoitoa koskevista määräyksistä pääosa kuuluu EY:n toimivaltaan eikä siten tule eduskunnan hyväksyttäväksi. Artiklan 1 kappaleen a—c kohtien mukaista menettelyä koskee muun muassa laki julkisista hankinnoista (1505/1992, jälj. hankintalaki) ja asetus kynnysarvot ylittävistä tavara- ja palveluhankinnoista sekä rakennusurakoista (380/1998), jotka sääntelevät Suomessa viranomaisten hankintoja. Hankintalaki edellyttää kaikkien hankintojen kilpailuttamista riippumatta niiden arvosta. EU:n julkisten hankintojen sääntelyyn perustuvassa asetuksessa säännellään yksityiskohtaisista menettelytapavaatimuksista asetuksen soveltamisrajan ylittävissä hankinnoissa. Hankintalainsäädännön keskeisiä periaatteita ovat kilpailuolosuhteiden hyväksikäyttö, taloudellisuus, yhdenvertaisuus, avoimuus ja suhteellisuus. Lainsäädännön menettelytapavaatimuksilla pyritään turvaamaan erityisesti tarjoajien tasapuolista kohtelua sekä hankintamenettelyn avoimuutta.

Asetuksen mukaiset toimenpiteet sisältyvät hankintalainsäädäntöömme. Hankintalainsäädännön kokonaisuudistus on vireillä. Uuteen hankintalainsäädäntöön tullaan tekemään EU:n uusien hankintadirektiivien edellyttämät muutokset sekä eräitä kansallisia muutoksia. Muutoksilla tullaan vahvistamaan erityisesti yhdenvertaisuusperiaatetta ja avoimuutta sekä mahdollistamaan uusien tekniikoiden hyväksikäyttöä hankintamenettelyissä. Ilmoitusvelvoitteet on tarkoitus laajentaa kaikkiin lain soveltamisalaan kuuluviin hankintoihin.

Artiklan 1 kappaleen d kohdan mukainen seurantajärjestelmä toteutuu Suomessa siten, että kaikista hankinnoista voidaan tehdä valitus markkinaoikeuteen, joka voi keskeyttää hankinnan valitusmenettelyn ajaksi. Valituksen tekemiseen ovat oikeutettuja tarjousmenettelyyn osallistuneet tahot sekä myös potentiaaliset tarjoajat tilanteessa, jossa kilpailuttamisvelvoite on laiminlyöty kokonaan. Markkinaoikeus voi poistaa hankintapäätöksen, kieltää hankintayksikön virheellisen menettelyn ja velvoittaa korjaamaan sen sekä määrätä hyvitysmaksua sellaiselle asianosaiselle, jolla olisi ollut todellinen mahdollisuus voittaa virheettömässä hankintamenettelyssä. Valitusmenettelystä säädetään hankintalain 8—12 §:ssä.

Artiklan 1 kappaleen e kohdassa mainitut seikat eivät ole hankintajärjestelmän pakollisia osia, vaan ne sisällytetään siihen tarvittaessa. Edellä a—c kohdan yhteydessä on jo käsitelty hankintalainsäädäntöön kuuluvia karsintamenettelyitä. Hallintolaissa ja kuntalaissa (365/1995) on säännökset viranomaisten esteellisyydestä ja osakeyhtiölaissa (734/1978) esteellisyydestä osakeyhtiöissä. Edellä 8 artiklan 5 kohdan yhteydessä on käsitelty viranomaisten sidonnaisuuksia koskevia ilmoituksia. Markkinaoikeus voi tutkia esteellisyystapauksia hankintalainsäädännön tarjoajien tasapuolisen kohtelun periaatteen rikkomisena, jolloin käytettävissä ovat hankintalain 9 §:ssä säädetyt seuraamukset.

Hankintalainsäädännön soveltaminen yleensä ja etenkin isoissa hankinnoissa edellyttää tietyntasoista koulutusta ja asiantuntemusta. Hankintalaissa ei ole säännöksiä hankintatoimeen liittyvistä koulutusvaatimuksista tai pätevyydestä. Kelpoisuudet ym. tulevat kuitenkin välillisesti täytettyä kynnysarvot ylittävissä hankinnoissa. Käytännössä isompien hankintapäätösten teko edellyttää tiettyä statusta, joka taas edellyttää tiettyä tutkintoa. Esimerkiksi kunnissa valtuudet hankintapäätösten tekemiseen on usein porrastettu siten, että tietyssä toimessa toimiva virkamies voi tehdä tiettyyn taloudelliseen arvoon saakka hankintapäätöksiä. Tällaisiin toimiin edellytetään usein korkeakoulu- tai muuta erityistä tutkintoa. Johtavilta virkamiehiltä edellytetään korkeakoulututkintoa. Taloudelliselta arvoltaan merkittävämmät hankinnat valmistellaan ja päätetään kunnallisen hallintoelimen, kuten monijäsenisen lautakunnan johdolla.

Suomessa ei ole erityistä julkisiin hankintoihin suunnattua ammattitutkintoa. Useissa erityisesti ostotoimintaan suunnatuissa koulutusohjelmissa perehdytään kuitenkin myös hankintalainsäädäntöön. Myös yliopistoissa julkisten hankintojen lainsäädäntö on ala, johon kohdistuu enenevässä määrin hallinto-oikeudellista tutkimusta ja opetusta. Koulutus ja neuvonta ovat yksi julkisiin hankintoihin liittyvistä painopistealueista, joilla pyritään lisäämään asiantuntemusta hankintatoimessa.

Hankintalainsäädäntömme täyttää artiklan 1 kappaleen vaatimukset.

Artiklan julkisten varojen hoitoa koskevan 2 kappaleen osalta voidaan mainita, että valtion raha-asioiden hoito ja talousarvion vahvistaminen on valtiovarainministeriön tehtävä. Valtiovarainministeriö valmistelee vuosittain ehdotuksen valtion talousarvioksi ja tarvittaessa lisätalousarvioksi sekä ehdotuksen valtiontalouden kehyksiksi tuleville vuosille. Valtion taloudesta säätää laki valtion talousarviosta (423/1988) ja asetus valtion talousarviosta (1243/1992). Kuntien taloudesta säädetään kuntalain 8 luvussa.

Sekä valtion että kunnan talousarvion julkisuus voidaan perustaa lakiin viranomaisten toiminnan julkisuudesta (621/1999, jälj. julkisuuslaki) ja sen säännöksiin asiakirjan julkiseksi tulosta (6 § ja 7 §). Valmistelun julkisuuteen kuuluu muun muassa, että valtuuston ja hallituksen kokouksissa päätettäviä asioita käsitellään julkisuudessa jo ennen kokousta.

Valtiontalouden valvontaa suoritetaan monella eri tavalla. Hallitus raportoi talousarvion ja tulostavoitteiden toteutumisesta antamalla eduskunnalle kertomuksen valtiovarain hoidosta ja tilasta. Kertomus annetaan eduskunnalle samaan aikaan kuin talousarvioesitys. Kertomus sisältää muun muassa tiedon siitä, minkä verran kunkin ministeriön hallinnonalalla on kertomusvuonna käytetty varoja ja, mitä niillä on saavutettu.

Valtiontalouden ulkoinen tarkastusjärjestelmä perustuu perustuslain 90 §:ään. Valtion taloudenhoitoa ja valtion talousarvion noudattamista valvovat eduskunnan keskuudestaan valitsemat tilintarkastajat. Eduskunnan yhteydessä toimii riippumaton valtiontalouden tarkastusvirasto, jonka toiminnasta säädetään tarkemmin valtiontalouden tarkastusvirastosta annetussa laissa. Valtion tilintarkastajien ja valtiontalouden tarkastusviraston toimintaa säätelee myös valtiontilintarkastajien ja valtiontalouden tarkastusviraston oikeudesta tarkastaa eräitä Suomen ja Euroopan yhteisöjen välisiä varainsiirtoja annettu laki (353/1995).

Kuntien hallinnon ja talouden tarkastuksesta säädetään kuntalaissa.

Tilintarkastuksen suorittaminen ja tilintarkastuskertomuksen antaminen kuuluu ammattitilintarkastajalle, jonka tulee olla JHTT-yhteisö tai JHTT -tilintarkastaja. Julkisoikeudellisten yhteisöjen tilintarkastuksessa toimivien henkilöiden tutkintovaatimuksista säädetään julkishallinnon ja –talouden tilintarkastajista annetulla lailla (467/1999, jälj. JHTT-laki). JHTT-tilintarkastajat voivat toimia niin ulkoisten kuin sisäisen tarkastuksen tehtävissä yhtä hyvin valtiosektorilla kuin muussa julkishallinnossa.

Tilintarkastuksen ulkoinen laadunvarmistus ja siihen liittyvät suositukset ovat olennainen osa hyvää tilintarkastustapaa. Lautakunta valvoo, että tilintarkastajat säilyttävät ammattitaitonsa ja lain mukaiset hyväksymisen edellytykset. JHTT-tutkintoon pyrkiviltä henkilöiltä ehdotetaan vaadittavaksi aiempia laajempia teoreettisia opintoja (HE 10/2005 vp). Lakiin ehdotetaan myös lisättäväksi laadunvarmistuksen valvontaa koskevat säännökset.

Artiklan 3 kappaleen mukaisia vaatimuksia toteuttaa Suomessa muun muassa julkisuuslaki. Julkisuuslain lähtökohdaksi on otettu perustuslain 12.2 §:ssä ilmaistu julkisuusperiaate. Sen mukaan viranomaisen hallussa olevat asiakirjat ja muut tallenteet ovat julkisia, jollei niiden julkisuutta ole välttämättömien syiden vuoksi lailla erikseen rajoitettu. Julkisuuslain mukaan sisäisessä tarkastuksessa valmistuneiden asiakirjojen olettamana on julkisuus. Tarkastus- ja valvontatoimeen liittyvien asiakirjojen salassapito on ehdollinen. Asiakirjojen ja tiedon salassapito edellyttävät vahinkoedellytyksen toteutumista.

Väärien tai harhaanjohtavien tietojen merkitseminen kirjanpitoon siten, että sellainen vaikeuttaa oikean tai riittävän kuvan saamista kirjanpitovelvollisen toiminnan tuloksista on rangaistava rikoslain 30 luvun 9 tai 9 a §:n mukaisena kirjanpitorikoksena tai törkeänä kirjanpitorikoksena. Kirjanpitoasiakirjan väärentäminen voidaan rangaista rikoslain 33 luvun 1—3 §:ssä tarkoitettuna lievänä, tavallisena tai törkeänä väärennyksenä.

Sisäisen tarkastuksen hallussa olevat viranomaisen asiakirjat ovat julkisia, jollei niiden salassapitoa voida perustella julkisuuslailla taikka jollakin muulla lailla tai EU-säännöksellä. Syitä, joiden vuoksi sisäisen tarkastuksen asiakirjat voisivat olla salaisia on esimerkiksi sisäisen tarkastuksen tarkastuksellisen intressin suojaaminen, tarkastuksen onnistumisen turvaaminen, yleisen tai yksityisen intressin suojaaminen esimerkiksi tarkastuskohteelle tärkeän intressin suojaamistarve, tarkastuskohteen henkilöstöön kuuluvan yksityisyyden suojaamistarve. Valtiontalouden tarkastusviraston julkiset asiakirjat löytyvät internet-sivuilta www.vtv.fi.

Suomen lainsäädäntö ja käytäntö ovat 9 artiklan edellyttämällä tasolla.

10 artikla. Julkinen raportointi . Artiklan mukaan sopimusvaltiot toteuttavat korruption vastustamiseksi tarvittavat toimenpiteet avoimuuden lisäämiseksi julkisessa hallinnossaan, mukaan lukien tarvittaessa sen organisaatioon, toimintaan ja päätöksentekoprosesseihin liittyvät toimenpiteet. Näihin voivat sisältyä muun muassa a—c kohdassa tarkoitetut toimenpiteet.

Artiklan a kohdan mukaan avoimuutta lisääviin toimenpiteisiin kuuluu sellaisten menettelyjen tai määräysten vahvistaminen, joilla kansalaisille tehdään mahdolliseksi saada tarvittaessa tietoja julkisen hallinnon organisaatiosta, toiminnasta ja päätöksentekoprosesseista sekä, ottaen asianmukaisesti huomioon yksityisyyden ja henkilötietojen suojan, yksittäisiä kansalaisia koskevista päätöksistä ja oikeudellisista asiakirjoista. Artiklan b kohdassa mainittu toiminta on hallinnollisten menettelyjen yksinkertaistamista tarvittaessa, jotta helpotettaisiin kansalaisten asiointia toimivaltaisissa päätöksiä tekevissä viranomaisissa. Artiklan c kohdassa mainitaan tarpeellisena toimenpiteenä tietojen julkaiseminen, mukaan lukien mahdolliset määräaikaiset raportit korruption riskeistä sopimusvaltion julkisessa hallinnossa.

Julkisen hallinnon avoimuutta säätelevät Suomessa useat lait. Näistä keskeisiä ovat hallintolaki, laki sähköisestä asioinnista viranomaistoiminnassa (13/2003) ja laki viranomaistoiminnan julkisuudesta.

Hallintolaki toteuttaa ja edistää hyvää hallintoa sekä oikeusturvaa hallintoasioissa. Lain tarkoituksena on myös edistää hallinnon palvelujen laatua ja tuloksellisuutta. Sähköisestä asioinnista viranomaistoiminnassa annetun lain tarkoituksena on lisätä asioinnin sujuvuutta ja joutuisuutta samoin kuin tietoturvallisuutta hallinnossa, tuomioistuimissa ja muissa lainkäyttöelimissä sekä ulosotossa edistämällä sähköisten tiedonsaantimenetelmien käyttöä.

Viranomaisten toiminnan julkisuudesta annettu laki sekä erityisesti siinä säädetyt tiedonsaantioikeudet ja viranomaisten velvollisuudet toteuttavat avoimuutta ja hyvää tiedonhallintotapaa viranomaisten toiminnassa sekä antaa yksilöille ja yhteisöille mahdollisuuden valvoa julkisen vallan ja julkisten varojen käyttöä, muodostaa vapaasti mielipiteensä sekä vaikuttaa julkisen vallan käyttöön ja valvoa oikeuksiaan ja etujaan.

Asetuksessa viranomaisten toiminnan julkisuudesta ja hyvästä tiedonhallintatavasta (1030/1999) säädetään tarkemmin, että valtionhallinnon viranomaisten tiedotuksen, julkaisutoiminnan ja muun viestinnän tarkoituksena on toteuttaa avoimuutta sekä tuottaa ja jakaa tietoa, joka luo yksilöille ja yhteisöille edellytyksiä muodostaa mahdollisimman totuudenmukainen kuva viranomaisten toiminnasta, vaikuttaa hallintoviranomaisissa valmisteilla oleviin yleisesti merkittäviin asioihin sekä valvoa omia etujaan ja oikeuksiaan. Valtionhallinnon viranomaisten viestintää suunniteltaessa ja toteutettaessa on otettava huomioon viestinnän merkitys viranomaisille säädettyjen tehtävien tehokkaassa hoitamisessa sekä viranomaisten ja kansalais- ja etujärjestöjen välisessä yhteistyössä.

Viestintä on keskeinen osa hallinnon toimintaa ja päämäärien toteuttamista. Viranomaisten toiminta on pääsääntöisesti julkista. Merkityksellisistä päätöksistä ja hankkeista laaditaan tiedotteita ja järjestetään tiedotustilaisuuksia, joihin kutsutaan median edustajia. Valtioneuvoston kanslia on antanut suositukset valtionhallinnon viestimissä noudatettavista periaatteista ja toimintatavoista. Tiedotusvälineet seuraavat tarkoin viranomaisten toimintaa ja kertovat niistä yleisölle. Julkishallinnon viranomaisten tehtävistä ja toiminnasta, mukaan lukien meneillään olevat lainsäädäntö- ja kehittämishankkeet, on yleisesti saatavilla ajan tasalla olevaa tietoa internet-sivuilla.

Edellä 9 artiklan perusteissa on käsitelty valtion talousarviota ja sen julkisuutta. Avoimuutta lisää muun muassa virastojen ja laitosten laadittava tilinpäätösraportointiin liittyvä toimintakertomus, jonka sisällöstä on määrätty valtion talousarvioasetuksessa. Toimintakertomukseen tulee sisällyttää arviointi sisäisen valvonnan tilasta ja siihen sisältyvien riskienhallinnan asianmukaisuudesta ja riittävyydestä sekä sen perusteella laadittu lausuma sisäisen valvonnan tilasta ja kehittämistarpeista. Lisäksi toimintakertomuksessa on raportoitava valtion tai sen vastuulla oleviin varoihin liittyvistä väärinkäytöksistä ja rikoksista sekä esitutkinnasta ja oikeudenkäynneistä samoin kuin muista väärinkäytösten ja rikosten vuoksi käynnistetyistä menettelyistä.

Suomen lainsäädäntö ja käytäntö vastaavat 10 artiklan vaatimuksia.

11 artikla. Oikeus- ja syyttäjälaitokseen liittyvät toimenpiteet . Artiklan 1 kappaleessa edellytetään sopimusvaltioiden toteuttavan toimenpiteet, joilla vahvistetaan rehellisyyttä ja estetään korruption mahdollisuuksia oikeuslaitoksen jäsenten keskuudessa. Nämä toimenpiteet voivat sisältää oikeuslaitoksen jäsenten toimintaa koskevia sääntöjä.

Artiklan 2 kappaleessa edellytetään vastaavien toimenpiteiden käyttöön ottamista ja soveltamista niiden sopimusvaltioiden syyttäjälaitoksessa, joissa syyttäjälaitos ei ole oikeuslaitoksen osa vaan nauttii samanlaista riippumattomuutta kuin oikeuslaitos.

Oikeuslaitoksen jäsenten korruptiota ehkäisevää vaikutusta on muun muassa nimitysmenettelyä ja oikeudenkäymiskaaren13 luvun esteellisyyttä koskevilla säännöksillä. Samaan suuntaan vaikuttavat myös avoin muutoksenhakumahdollisuus tuomioihin, usean tuomarin kokoonpanot muun muassa muutoksenhakuasteessa ja korkeat koulutusvaatimukset. Korruption mahdollisuuksia oikeuslaitoksen piirissä vähentää myös tuomarien palkkaus, päätösten perustelemisvelvollisuus ja oikeudenkäynnin julkisuus. Oikeuslaitoksen jäsenen lahjonnan vastaisuutta vahvistavat myös virkamiehiä yleisesti koskevat säännökset kuten virkamieslain virkavelvollisuuksia koskevat säännökset.

Oikeuslaitoksen jäsenten eettisyydellä ja rehellisyydellä on ikivanhat perinteet, jotka on vahvistettu lakikirjan johdannossa olevilla Olaus Petrin tuomarinohjeilla. Tältä osin viitataan myös edellä 7 ja 8 artiklassa julkisen sektorin osalta yleisesti sanottuun.

Suomessa syyttäjälaitos on itsenäinen ja riippumaton muista viranomaisista ja ulkopuolisista tahoista syyttäjätoiminnan osalta. Syyttäjän ratkaisun sisältöön ei voi vaikuttaa edes esimies. Syyttäjän on perusteltava tekemänsä ratkaisut. Ratkaisut on julkisia, ellei niitä erikseen julisteta salaisiksi. Syyttäjän toimintaa valvoo valtakunnansyyttäjä, jolla on mahdollisuus ottaa juttu pois syyttäjältä ja määrätä se joko toisen syyttäjän ratkaistavaksi tai ratkaista itse. Tämän lisäksi toimintaa valvoo myös oikeuskansleri ja eduskunnan oikeusasiamies. Syyttäjien eettisiksi arvoiksi on määritelty oikeudenmukaisuus, ammattitaito ja hyvinvointi. Näin määritellyt arvot otetaan osaksi syyttäjien palkkausta. Syyttäjälaitoksen asemaa tarkastellaan myös 36 artiklan yhteydessä.

Oikeus- ja syyttäjäviranomaisten asema ja heiltä edellytetyt toimet rehellisyyden vahvistamiseksi ja korruption ehkäisemiseksi vastaavat artiklan vaatimuksia.

12 artikla. Yksityinen sektori . Artiklan 1 kappaleessa edellytetään toimenpiteitä, joilla estetään yksityiseen sektoriin kohdistuvaa korruptiota, parannetaan yksityisen sektorin kirjanpito- ja tilintarkastusvaatimuksia sekä tarvittaessa säädetään tehokkaista, oikeasuhteisista ja varoittavista siviili-, hallinto- tai rikosoikeudellisista seuraamuksista, jotka määrätään näiden toimenpiteiden noudattamatta jättämisestä.

Kappaleen 2 mukaan näiden tavoitteiden saavuttamiseksi tarkoitetut toimenpiteet voivat sisältää muun muassa seuraavaa:

a kohdan mukaan edistetään lainvalvontaviranomaisten ja asiaan liittyvien yksityisten yhteisöjen välistä yhteistyötä sekä b kohdan mukaan asiaan liittyvien yksityisten yhteisöjen rehellisyyden varmistamiseksi tarkoitettujen vaatimusten ja menettelyjen kehittämistä, mukaan lukien toimintasäännöt yritysten ja kaikkien asiaan liittyvien ammattikuntien toimintojen suorittamiseksi moitteettomasti, rehellisesti ja asianmukaisesti, eturistiriitojen torjumiseksi sekä hyvien liiketapojen käytön edistämiseksi yritysten keskuudessa ja yritysten sopimussuhteissa valtioon. Kappaleen c kohdan mukaan edistetään avoimuutta yksityisten yhteisöjen keskuudessa, mukaan lukien tarvittaessa yritysten perustamiseen ja johtamiseen osallistuvien oikeushenkilöiden ja luonnollisten henkilöiden henkilöllisyyttä koskevat toimenpiteet. Kappaleen d kohdan mukaan estetään yksityisiä yhteisöjä sääntelevien menettelyjen väärinkäyttö, mukaan lukien julkisten viranomaisten kaupallista toimintaa varten myöntämiä tukia ja lupia koskevat menettelyt ja e kohdan mukaan torjutaan eturistiriitoja määräämällä rajoituksia tarvittaessa ja kohtuulliseksi ajaksi entisten virkamiesten ammattitoiminnalle tai virkamiesten työskentelylle yksityisellä sektorilla heidän erottuaan tai jäätyään eläkkeelle virastaan, jos toiminta tai työ liittyy suoraan niihin tehtäviin, joita nämä virkamiehet hoitivat tai valvoivat virassa ollessaan. Kappaleen f kohta edellyttää sen varmistamista, että yksityisissä yrityksissä toimii niiden rakenne ja koko huomioon ottaen riittävä sisäinen tarkastus, jonka avulla torjutaan ja havaitaan korruptiota, ja että näiden yksityisten yritysten tileihin ja vaadittaviin tilinpäätöksiin kohdistetaan asianmukaiset tarkastus- ja vahvistamismenettelyt.

Artiklan 3 kappaleen mukaan sopimusvaltiot pitävät korruption torjumiseksi kirjaa ja tiedostoja, julkaisevat tilinpäätöksiä sekä ryhtyvät tarvittaviin toimenpiteisiin estääkseen yleissopimuksen mukaisesti rangaistaviksi säädettyihin rikoksiin johtavia tekoja.

Näitä ovat (a) kirjanpidon ulkopuolisten tilien perustaminen, (b) kirjanpidon ulkopuolisten tai puutteellisesti yksilöityjen maksutapahtumien suorittaminen, (c) olemattomien menojen kirjaaminen, (d) sellaisten vastattavien kirjaaminen, joiden kohteet on yksilöity virheellisesti, (e) valeasiakirjojen käyttö ja (f) kirjanpitoasiakirjojen tahallinen hävittäminen ennen laissa sallittua ajankohtaa.

Artiklan 4 kappale velvoittaa epäämään lahjuksista aiheutuneiden menojen vähennyskelpoisuuden verotuksessa, koska lahjukset kuuluvat yleissopimuksen 15 ja 16 artiklan mukaisesti rangaistaviksi säädettyjen rikosten tunnusmerkistöön, sekä tarvittaessa muiden korruption edistämisestä aiheutuneiden menojen verovähennyskelpoisuuden.

Artiklan 2 kappaleen a—b kohtien mukaista toimintaa sääntelee muun muassa laki sopimattomasta menettelystä elinkeinotoiminnassa (1061/1978). Elinkeinotoiminnassa ei saa käyttää hyvän liiketavan vastaista tai muutoin toisen elinkeinonharjoittajan kannalta sopimatonta menettelyä. Vastuullisella yritystoiminnalla (CSR, Corporate Social Responsibility) tarkoitetaan yrityksen toimintaa, jossa yritykset yhdistävät vapaaehtoisesti sosiaaliset ja ekologiset näkökulmat liiketoimintaansa ja vuorovaikutukseensa eri sidosryhmien välillä. Tämä tarkoittaa muutakin kuin kaikkien lainsäädännöllisten velvoitteiden täyttämistä, muun muassa sitä, että henkilöstöresursseihin ja sidosryhmäsuhteisiin sijoitetaan enemmän. Vastuullisessa yritystoiminnassa on kysymys tiettyihin toimintaperiaatteisiin tai käyttäytymissääntöihin sitoutumisesta. OECD:n ministerineuvosto on vuonna 2000 hyväksynyt uudistetut monikansallisten yritysten toimintaohjeet (OECD Guidelines for Multinational Enterprises). Nämä toimintaohjeet muodostavat yritysten yhteiskunnallista vastuuta koskevan ainoan maailmanlaajuisen käyttäytymissäännöstön. Suomessa näiden toimintaohjeiden täytäntöönpanoa edistää kauppa- ja teollisuusministeriön yhteydessä toimiva kansainvälisen sijoitustoiminnan ja monikansallisten yritysten neuvottelukunta MONIKA.

Suomen vahva yrityskulttuuri ja yrityksissä voimassa olevat eettiset periaatteet ja näiden periaatteiden valvonta ovat keskeisessä asemassa korruptiota torjuttaessa. Lisäksi yrityksen sisäisen hallinnon järjestäminen tehokkaaksi edesauttaa korruption ehkäisyssä kuin myös yrityksen henkilöstön tietoisuus voimassa olevasta lainsäädännöstä ja lainsäädännön sisältämistä velvoitteista.

Artiklan 2 kappaleen c—f kohtien mukaisten vaatimusten osalta voidaan viitata osakeyhtiölakiin. Osakeyhtiölain 8 luvun 6.2 §:n mukaan hallituksen on huolehdittava siitä, että kirjanpidon ja varainhoidon valvonta on asianmukaisesti järjestetty. Osakeyhtiölain kokonaisuudistuksen yhteydessä säännöksen on ehdotettu säilyvän pääpiirteittäin samansisältöisenä (OYL 6:2.1).

Nimenomaisesti yhtiölainsäädännössä ei siten edellytetä sisäisen tarkastuksen olemassaoloa, vaan asiaa on lähestytty yhtiön johdon valvontavelvollisuuden kautta. Valvontavelvollisuuden toteuttaminen saattaa esimerkiksi suuressa yhtiössä edellyttää sisäisen tarkastuksen järjestämistä. Kuitenkin eräillä erityissäännellyillä toimialoilla, kuten pankki- ja vakuutussektorilla, valvontaviranomaiset käytännössä edellyttävät toimivaa sisäistä tarkastusta.

HEX Oyj:n, Keskuskauppakamarin ja Teollisuuden ja Työnantajien Keskusliiton asettama työryhmä antoi 1 päivänä heinäkuuta 2004 voimaan tulleen suosituksen listayhtiöiden hallinnointi- ja ohjausjärjestelmästä (corporate governance). Suosituksen mukaan yhtiön on määriteltävä sisäisen valvonnan toimintaperiaatteet ja selostettava, miten sisäisen tarkastuksen toiminto on yhtiössä järjestetty. Suositus on tarkoitettu Helsingin Pörssissä listattujen yhtiöiden noudatettavaksi, ellei se ole ristiriidassa yhtiön kotipaikan pakottavien säännösten kanssa.

Tilintarkastuslain (936/1994) mukaan kaikissa kirjanpitovelvollisissa yhteisöissä ja säätiöissä tulee valita tilintarkastaja. Tilintarkastuksen suorittamisesta ja sisällöstä säädetään tarkemmin tilintarkastuslaissa. Tilintarkastajan tulee työssään noudattaa hyvää tilintarkastustapaa.

Osakeyhtiölain 9 luvun 5 §:n mukaan varsinaisessa yhtiökokouksessa on esitettävä tilinpäätös ja tilintarkastuskertomus ja päätettävä tuloslaskelman ja taseen (emoyhtiössä myös konsernituloslaskelman ja konsernitaseen) vahvistamisesta.

Kirjanpitolain (1336/1997) 1 luvun 1 §:n mukaan jokainen, joka harjoittaa liike- tai ammattitoimintaa, on toiminnastaan kirjanpitovelvollinen. Kirjanpitovelvollisuudella tarkoitetaan sitä, että aineisto, joka koskee liiketapahtumia, kootaan ja säilytetään. Lisäksi aineistosta laaditaan kirjanpito sekä tehdään tilinpäätös noudattaen lakeja ja hyvää kirjanpitotapaa. Kirjanpitolain tilinpäätöstä sääntelevän 3 luvun 2 §:ssä säädetään oikeista ja riittävistä tiedoista. Sen mukaan tilinpäätöksen tulee antaa oikeat ja riittävät tiedot kirjanpitovelvollisen toiminnan tuloksesta ja taloudellisesta asemasta (oikea ja riittävä kuva). Kirjanpitovelvollisen on säilytettävä kirjallinen aineisto, joka koskee toiminnan liiketapahtumia.

Kirjanpitoaineiston säilytysajasta säädetään kirjanpitolain 2 luvun 10 §:ssä. Sen 1 momentin mukaan kirjanpitokirjat ja käyttöaikaa koskevin merkinnöin varustettu tililuettelo on säilytettävä vähintään 10 vuotta tilikauden päättymisestä. 2 momentin mukaan tilikauden tositteet, liiketapahtumia koskeva kirjeenvaihto ja koneellisen kirjanpidon täsmäysselvitys sekä muu kuin 1 momentissa mainittu kirjanpitoaineisto on säilytettävä vähintään kuusi vuotta sen vuoden lopusta, jonka aikana tilikausi on päättynyt.

Kirjanpitolain valvonnasta säädetään kirjanpitolain 8 luvun 1 §:ssä. Sen mukaan lakia valvoo muun muassa kauppa- ja teollisuusministeriö, patentti- ja rekisterihallitus soveltuvin osin sekä rahoitustarkastus niin ikään soveltuvin osin. Lisäksi kauppa- ja teollisuusministeriön yhteydessä toimii kirjanpitolautakunta, joka voi antaa viranomaisten, elinkeinonharjoittajien tai kuntien järjestön taikka kirjanpitovelvollisen hakemuksesta ohjeita ja lausuntoja tämän lain soveltamisesta.

Yhtiön informaatiovelvollisuudella on suuri merkitys yhtiölainsäädännössä ja kirjanpitolaissa. Tämä johtuu muun muassa siitä, että yhtiöiden osakkeenomistajat ja muut sidosryhmät tarvitsevat hyvin paljon julkista tietoa yhtiöiden toiminnasta. Viime kädessä tilintarkastajat takaavat yhtiön antamien tietojen luotettavuuden. Tilintarkastuksen voidaan näin ollen sanoa lisäävän talouselämän yleistä luotettavuutta ja tätä kautta tilintarkastuksen yhteiskunnallinen merkitys on huomattavan suuri. Tilintarkastuslain 3 luku sisältää säännökset velvollisuudesta toimituttaa tilintarkastus. Luvun 9 §:n mukaan yhteisössä ja säätiössä on valittava tilintarkastaja ja toimitettava tilintarkastus sen mukaan kuin tilintarkastuslaissa ja muualla laissa säädetään. Luvun 10 §:ssä säädetään tilintarkastajan yleisestä kelpoisuudesta. Sen mukaan tilintarkastajan on oltava luonnollinen henkilö tai hyväksytty tilintarkastusyhteisö. Edelleen tilintarkastajalla on oltava sellainen laskentatoimen, taloudellisten ja oikeudellisten asioiden sekä tilintarkastuksen tuntemus ja kokemus kuin yhteisön tai säätiön toiminnan laatuun ja laajuuteen katsoen on tarpeen tehtävän hoitamiseksi. Vajaavaltaista tai konkurssissa tai liiketoimintakiellossa olevaa ei voida valita tilintarkastajaksi. Sama koskee luonnollista henkilöä, jonka toimintakelpoisuutta on rajoitettu. Hyvästä tilintarkastustavasta ja sen velvoittavuudesta säädetään tilintarkastuslain 4 luvun 16 §:ssä. Lisäksi tilintarkastuslaki sisältää säännökset tilintarkastajien hyväksymisestä ja rekisteröinnistä sekä velvollisuudesta valita hyväksytty tilintarkastaja, KHT-tilintarkastaja tai -yhteisö sekä säännöksen JHTT-tilintarkastajan valitsemisesta. Tilintarkastuslain 6 luku sisältää säännökset ohjauksesta, kehittämisestä ja valvonnasta. Luku sisältää lainkohdat valtion tilintarkastuslautakunnasta, joka toimii kauppa- ja teollisuusministeriön yhteydessä, keskuskauppakamarin tilintarkastuslautakunnasta ja kauppakamarin tilintarkastusvaliokunnasta.

Artiklan 3 kappaleen tarkoittamat rikokset on säädetty rangaistavaksi kirjanpitorikoksina rikoslain 30 luvun 9, 9a ja 10 §:ssä. Rangaistavaksi on säädetty kirjanpitorikos, törkeä kirjanpitorikos ja tuottamuksellinen kirjanpitorikos.

Muun muassa kaikkien osakeyhtiöiden ja osuuskuntien tilinpäätökset ovat kirjanpitolain nojalla julkisia näiden yhteisöjen koosta riippumatta. Niiden on toimitettava jäljennös tilinpäätöksestään patentti- ja rekisterihallitukselle. Myös henkilöyhtiöiden ja muiden liiketoimintaa harjoittavien kirjanpitovelvollisten tilinpäätökset ovat julkisia, mikäli kyseessä ei ole kirjanpitolain 3 luvun 9 §:ssä tarkoitettu ns. pieni kirjanpitovelvollinen.

Suomen verolainsäädännössä ei ole nimenomaista säännöstä, jonka perusteella lahjoma ei kelpaisi vähennykseksi. Korkein hallinto-oikeus on kuitenkin katsonut, etteivät lahjoman luonteinen etuus ja siitä johtuvat menot ole vähennyskelpoisia (KHO 1957 II 91, KHO 1974 T 1390 ja KHO 1985 T 5265). Siten ratkaisuissa omaksuttujen tulkintojen mukaan ristiriitaa Suomen lainsäädännön ja sopimusvelvoitteiden välillä ei ole. Tilannetta kuitenkin selkeyttäisi se, että lahjoman luonteisen etuuden vähennyskielto nimenomaisesti todettaisiin laissa. Ehdotusta lainsäädännön muuttamiseksi ei kuitenkaan liitetä esitykseen, koska asiasta on jo annettu hallituksen esitys elinkeinotulon verottamisesta annetun lain (360/1968) muuttamisesta (HE 187/2005). Lahjoman vähennyskelvottomuuden sääntelyn merkitystä rikosilmoitusvelvollisuuteen liittyvänä kysymyksenä tarkastellaan jäljempänä 38 artiklan yhteydessä.

13 artikla. Kansalaisyhteiskunnan osallistuminen . Artiklan 1 kappaleessa edellytetään, että sopimusvaltiot toteuttavat tarvittavat toimenpiteet edistääkseen julkisen sektorin ulkopuolisten henkilöiden ja ryhmien, kuten kansalaisyhteiskunnan, kansalaisjärjestöjen ja yhteisöperustaisten järjestöjen aktiivista osallistumista korruption ennalta ehkäisyyn ja vastustamiseen sekä lisätäkseen kansalaisten tietoisuutta korruption olemassaolosta, syistä ja vakavuudesta sekä sen aiheuttamasta uhasta.

Tätä osallistumista on vahvistettava a kohdan mukaan lisäämällä päätöksentekoprosessien avoimuutta ja edistämällä kansalaisten myötävaikutusta niihin, b kohdan mukaan varmistamalla kansalaisille tehokas tiedonsaanti, c kohdan mukaan edistämällä korruption vastaisuutta julkisella tiedotustoiminnalla sekä julkisilla koulutusohjelmilla, mukaan lukien koulujen ja yliopistojen opetussuunnitelmat ja d kohdan mukaan noudattamalla, edistämällä ja suojelemalla vapautta etsiä, vastaanottaa, julkaista ja jakaa korruptiota koskevia tietoja. Tähän vapauteen voidaan kohdistaa tiettyjä rajoituksia, mutta näiden on oltava lailla säädettyjä ja oltava tarpeen i alakohdan mukaan muiden tahojen oikeuksien tai maineen kunnioittamiseksi ja ii alakohdan mukaan kansallisen turvallisuuden tai yleisen järjestyksen tai kansanterveyden tai julkisen moraalin suojaamiseksi.

Artiklan 2 kappaleen mukaan olisi toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että tässä yleissopimuksessa tarkoitetut asiaan liittyvät korruptiota ehkäisevät toimielimet ovat tunnettuja kansalaisille, ja järjestävät tarvittaessa pääsyn näihin elimiin sellaisten tapahtumien ilmoittamiseksi, myös nimettömästi, jotka voidaan katsoa yleissopimuksen mukaisesti rangaistaviksi säädetyiksi teoiksi.

Päätöksentekoprosessien ja hallinnon valmistelutyön avoimuutta ja kansalaisten ja kansalaisjärjestöjen osallistumis- ja vaikutusmahdollisuuksia on Suomessa pyritty lisäämään muun muassa siten, että ministeriöissä on käyty läpi toimintatapoja, joilla varmistetaan hankkeen tai työn alkaessa, että työn eri vaiheissa edistetään kansalaisten ja kansalaisjärjestöjen osallisuutta. Ministeriöille on myös laadittu ohjeet ja virkamiehille sekä viranhaltijoille on laadittu käsikirja kansalaisten kuulemista varten. Ministeriöiden kansliapäälliköt ovat allekirjoittaneet julkilausuman, jossa he sitoutuvat hallinnon yleisiin kuulemisen periaatteisiin. Hallinnolle on kehitetty sähköisen kuulemisen periaatteet. Edellä 5 ja 6 artiklan yhteydessä mainitut korruption vastaiset yhteistoimintaelimet toimivat myös korruptiota ja sen vaaroja koskevan tietoisuuden lisäämiseksi kansalaisyhteiskunnassa sekä kansalaisjärjestöjen aktiivisen osallistumisen lisäämiseksi korruptionvastaisessa toiminnassa.

Kansalaisyhteiskunnan korruption vastaisen toiminnan tehostuminen ilmenee muun muassa Transparency Internationalin Suomen osaston perustamisessa lokakuussa 2003. Transparency International on yksityinen järjestö, jonka tehtävänä on vähentää korruptiota vaikuttamalla niin yrityksiin kuin hallituksiinkin ja tarjoamalla niille konkreettisia apuvälineitä kuten asiantuntijapalveluita korruptionvastaiseen työhön.

Jokaisella on oikeus 2 kappaleessa edellytetyin tavoin ilmoittaa poliisille tai muulle esitutkintaviranomaiselle epäillyistä rikoksista. Poliisilla lisäksi on erityisiä vihjepuhelimia, joihin voi ilmoittaa rikoksiin liittyviä vihjeitä. Vihjeet voi tehdä nimettömänä. Suomen lainsäädäntö ja käytäntö vastaavat artiklan määräyksiä.

14 artikla. Toimenpiteet rahanpesun ennalta ehkäisemiseksi . Artikla sisältää määräykset rahanpesun torjumiseksi tarvittavista valvontatoimenpiteistä.

Artiklan 1 kappaleen a kohdan mukaan sopimusvaltion tulee, estääkseen ja havaitakseen kaikenlaista rahanpesua, perustaa toimivaltansa rajoissa kattavat kansalliset sääntely- ja valvontajärjestelyt pankeille ja muille rahoituslaitoksille, mukaan lukien virallisia tai epävirallisia rahan- tai arvonsiirtopalveluja tarjoavat luonnolliset henkilöt tai oikeushenkilöt, sekä tarvittaessa muille laitoksille, jotka ovat erityisen alttiita rahanpesulle. Järjestelyissä on painotettava asiakkaan ja tarvittaessa edunsaajan tunnistamista, tietojen tallentamista sekä epäilyttävien maksutapahtumien ilmoittamista.

Kappaleen b kohdan mukaan sopimusvaltiot varmistavat yleissopimuksen 46 artiklan soveltamista rajoittamatta, että rahanpesun torjuntaan erikoistuneet hallinto- ja sääntely- ja lainvalvontaviranomaiset sekä muut viranomaiset (mukaan lukien kansallisen lainsäädännön tarpeen mukaan oikeusviranomaiset) pystyvät toimimaan yhteistyössä ja vaihtamaan tietoa kansallisella ja kansainvälisellä tasolla kansallisessa lainsäädännössä määrättyjen ehtojen mukaisesti. Mainittua tarkoitusta varten sopimusvaltion on harkittava sitä, että perustettaisiin rahanpesun selvittelykeskus, joka toimisi kansallisena keskuksena potentiaalista rahanpesua koskevan tiedon keräystä, analyysiä ja jakamista varten.

Artiklan 2 kappaleen mukaan sopimusvaltiot harkitsevat toteutettavissa olevia toimenpiteitä havaitakseen ja tarkkaillakseen käteisen rahan ja soveltuvien jälkimarkkinakelpoisten instrumenttien liikkeitä rajojensa yli, noudattaen varmuustoimenpiteitä tietojen asianmukaisen käytön varmistamiseksi sekä haittaamatta millään tavalla laillisen pääoman liikkeitä. Toimenpiteisiin voi kuulua yksilöille ja yrityksille asetettava vaatimus ilmoittaa käteisen rahan ja soveltuvien jälkimarkkinakelpoisten instrumenttien huomattavien määrien siirtämisestä rajojen yli.

Artiklan 3 kappaleessa sopimusvaltioita kehotetaan harkitsemaan tarkoituksenmukaisia ja toteutettavia toimenpiteitä joilla vaaditaan rahoituslaitoksia, mukaan lukien rahan liikkeeseenlaskijat, (a) sisällyttämään sähköisen varojen siirron lomakkeisiin ja näihin liittyviin viesteihin tarkat ja tarkoituksenmukaiset tiedot lähettäjästä, (b) säilyttämään nämä tiedot koko maksuketjun ajan, ja (c) tutkimaan erityisen tarkasti sellaiset varojen siirrot, jotka eivät sisällä täydellisiä tietoja lähettäjästä.

Artiklan 4 kappaleessa sopimusvaltiota kehotetaan mainittuja sääntely- ja valvontajärjestelmiä perustaessaan käyttämään ohjeenaan alueellisten, alueiden välisten ja monenvälisten järjestöjen laatimia rahanpesun vastaisia aloitteita, tämän kuitenkaan rajoittamatta sopimuksen muiden artiklojen soveltamista

Artiklan 5 kappaleessa sopimusvaltion edellytetään pyrkivän kehittämään ja edistämään oikeus- ja lainvalvontaviranomaisten sekä rahoitusta sääntelevien viranomaisten maailmanlaajuista, alueellista, alueiden sisäistä ja kahdenvälistä yhteistyötä rahanpesun vastustamiseksi.

Artikla kokonaisuudessaan noudattelee suurimmalta osin Suomessa voimaansaatetun Palermon sopimuksen sisältöä rahanpesun osalta (7 artikla; HE 32/2003 vp, s. 16—17.). Eroa Palermon sopimuksen edellytyksiin on lähinnä 14 artiklan mainitsemien virallisten ja epävirallisten rahan- tai arvonsiirtopalveluja tarjoavien luonnollisten tai oikeushenkilöiden lisääminen edellytetyn sääntelyjärjestelmän piiriin. Suomen lainsäädännön mukaan lain rahanpesun estämisestä ja selvittämisestä (68/1998, jälj. rahanpesulaki) mukaisten ilmoitusvelvollisten piiri kattaa myös liike- ja ammattitoimintana muuta maksuliikennettä kuin luottolaitostoimintalain tarkoittamaa harjoittavan tahon.

Lisäksi artiklan 3 kappaleessa ehdotetaan sopimusvaltiolle sähköisen rahaliikenteen valvonnan tehostamista. Kappale on suositusluonteinen eikä siten edellytä suoraan lainsäädäntömuutosta. Vireillä olevassa EU:n rahanpesudirektiivin uudistamistyössä kysymystä käsitellään osaltaan.

Rahanpesudirektiivi sisältää velvoitteita ensisijaisesti luotto- ja rahoituslaitoksia koskevista määräyksistä, jotka liittyvät asiakkaiden tunnistamiseen, huolellisuusvelvollisuuteen, epäilyttävistä maksutapahtumista ilmoittamiseen rahanpesun torjunnasta vastuussa oleville viranomaisille sekä rahanpesuun liittyvien todisteiden säilyttämis- ja ilmoittamisvelvollisuuteen. Vastaavanlaisia velvoitteita sisältyy Palermon sopimuksen 7 artiklan 1 kappaleeseen ja tämän yleissopimuksen 14 artiklan 1 kappaleeseen. Rahanpesudirektiivissä säänneltyjen velvoitteiden kanssa päällekkäisten sopimusmääräysten on katsottava kuuluvan yhteisön toimivaltaan. Yhteisön toimivaltaan kuuluvat sopimusmääräykset eivät kuulu lainsäädännön alaan eivätkä ne tule eduskunnan hyväksyttäviksi.

Tällä hetkellä ei ole voimassa artiklan 2 kappaleessa tarkoitettua sääntelyä, joka velvoittaisi ilmoittamaan käteisen rahan siirtämisestä Suomesta ulkomaille tai ulkomailta Suomeen. Suositusluontoisia ohjeita huomattavien määrien siirtämisestä valtion rajojen yli sisältyy muun ohella OECD:n yhteydessä toimivan rahanpesun vastaisen kansainvälisen toimintaryhmän (FATF) suosituksiin. EU:ssa komissio on tehnyt ehdotuksen asetukseksi rahanpesun ehkäisemisestä tulliyhteistyöllä (COM (2002) 328 lop.), jossa asetettaisiin ilmoitusvelvollisuus arvoltaan vähintään 15.000 euroa vastaavan rahamäärän kuljettamisesta käteisenä yhteisön tullialueelle tai yhteisön tullialueelta kolmansiin valtioihin. FATF:in ja EU:n puitteissa siten harkitaan ilmoitusvelvollisuutta, joka koskisi huomattavien rahamäärien siirtämistä valtion rajojen yli. Artiklan 2 kappale ei velvoita pidemmälle meneviin toimenpiteisiin.

Myöskään artiklan 4 tai 5 kappaleet eivät edellytä lainsäädäntömuutoksia. Suomi on vuodesta 1991 lähtien ollut FATF -ryhmän jäsen. Suomi osallistuu aktiivisesti rahanpesun vastaiseen yhteistyöhön myös muilla tahoilla, kuten EU:ssa ja Itämeren alueen valtioiden välisen yhteistyön puitteissa. Lisäksi Suomi on osapuolena yleisperusteluissa mainituissa, tärkeimmissä rahanpesun torjuntaa koskevissa kansainvälisissä sopimuksissa. Lisäksi rahanpesulaissa on rahanpesun selvittelykeskuksen tehtäviin sisällytetty viranomaisyhteistyön edistäminen niin kansallisella kuin kansainväliselläkin tasolla.

III LUKU. Rangaistavaksi säätäminen ja lainvalvonta

15 artikla. Kansallisten virkamiesten lahjonta . Artikla sisältää velvoitteen säätää kansallisten virkamiesten aktiivinen ja passiivinen lahjonta rangaistavaksi. Virkamies määritellään tarkemmin yleissopimuksen 2 artiklan a kohdassa.

Virkamiesten aktiivinen lahjominen on säädetty rangaistavaksi rikoslain 16 luvun 13 ja 14 §:ssä ja passiivinen lahjominen rikoslain 40 luvun 1—3 §:ssä. Kansanedustajaa koskevat vastaavat lahjussäännökset ovat rikoslain 16 luvun 14 a §:ssä ja 40 luvun 4 §:ssä.

Artikla vastaa Palermon sopimuksen 8 artiklan 1 kappaletta. Artiklan yksityiskohtien tarkastelun osalta viitataan Palermon sopimuksen voimaan saattamista koskevan hallituksen esityksen perusteluihin (HE 32/2003 vp, s. 17—18).

16 artikla. Ulkomaisten virkamiesten ja julkisten kansainvälisten järjestöjen toimihenkilöiden lahjonta . Artiklan 1 kappale sisältää velvoitteen kriminalisoida ulkomaisten virkamiesten ja julkisten kansainvälisten järjestöjen toimihenkilöiden aktiivinen lahjominen. Sen sijaan mainittujen virkamiesten ja toimihenkilöiden passiivisen lahjomisen kriminalisointi on 2 kappaleen mukaan harkinnanvaraista. Ulkomainen virkamies määritellään yleissopimuksen 2 artiklan b kohdassa ja julkisen kansainvälisen järjestön toimihenkilö yleissopimuksen 2 artiklan c kohdassa.

Rikoslain 40 luvun 11 §:n 1 momentin 4 kohdassa on määritelty ulkomainen virkamies ja 6 kohdassa ulkomaisen parlamentin jäsen. Ulkomaisen virkamiehen määritelmä on laaja ja kattaa myös kansainvälisen järjestön virkamiehen. Rikoslaissa tarkoitettu ulkomainen virkamies voi 40 luvun 12 §:n mukaan syyllistyä lahjuksen ottamiseen, törkeään lahjuksen ottamiseen ja lahjusrikkomukseen. Rikoslain 16 luvun 20 §:n mukaan virkamiehen aktiivisen lahjomisen kohteena voi olla ulkomainen virkamies. Ulkomaisen parlamentin jäseneen sovelletaan kansanedustajaa koskevia lahjussäännöksiä.

Rikoslain säännökset vastaavat yleissopimuksen vaatimuksia.

17 artikla. Omaisuuden kavaltaminen, oikeudeton käyttöönotto tai muu väärinkäyttö virkamiehen toimesta . Artiklan mukaan tulee säätää rangaistavaksi virkamiehen haltuun hänen asemansa perusteella uskottujen omaisuuden, julkisten tai yksityisten varojen tai arvopaperien tai muun arvokkaan esineen tahallinen kavaltaminen, oikeudeton käyttöönotto tai muu väärinkäyttö virkamiehen toimesta omaksi edukseen tai toisen henkilön tai yhteisön eduksi.

Kavaltamisrikoksista ja luvatonta käyttöönottoa koskevista rikoksista on säädetty rikoslain 28 luvussa. Kavaltaminen voi olla törkeää muun muassa silloin, kun rikoksentekijä käyttää hyväkseen erityisen vastuullista asemaansa. Rikoslain rangaistussäännökset koskevat myös virkamiestä ja kansanedustajaa.

Virkamiehillä on laaja rikosoikeudellinen vastuu. Omaisuuden kavaltaminen ja luvaton käyttäminen voi virkamiehen tekemänä tulla lisäksi rangaistavaksi rikoslain 40 luvun mukaisena virka-aseman väärinkäyttämisenä tai virkavelvollisuuden rikkomisena. Jokin mainituista virkarikoksista tulee tapauksesta riippuen sovellettavaksi myös, jos virkamies artiklassa tarkoitetulla tavalla muutoin väärinkäyttää hallussaan tai määräysvallassaan olevaa omaisuutta.

Suomen rikoslainsäädäntö täyttää artiklan vaatimukset.

18 artikla. Vaikutusvallan kauppa . Artikla koskee vaikutusvallan väärinkäyttöä. Kysymyksessä on sellaisen henkilön aktiivinen (a kappale) tai passiivinen (b kappale) lahjominen, jolla on todellista tai kuviteltua vaikutusvaltaa. Teko olisi rangaistava riippumatta siitä, käyttääkö lahjottu vaikutusvaltaansa tai ei.

Artiklan määräykset eivät ole pakollisia. Artiklassa tarkoitetut teot voivat tulla rangaistaviksi yllytyksenä tai avunantona lahjusrikoksiin. Rikoslain rangaistussäännökset eivät kuitenkaan kaikilta osin kata artiklassa määriteltyjä tekoja. Vastaavan tyyppistä kriminalisointia edellytettiin EN:n korruptiosopimuksen 12 artiklassa, johon Suomi on tehnyt varauman. Tältä osin viitataan EN:n korruptiosopimuksen täytäntöönpanoa koskevaan hallituksen esitykseen (HE 77/2001 vp, s. 22, 58—59). Artiklan määräykset ovat ongelmallisia perustuslain turvaamien sananvapauden ja laillisuusperiaatteen kannalta. Vaikutusvallan väärinkäytön kriminalisointiin ei tämän vuoksi ole syytä ryhtyä.

19 artikla. Tehtävien väärinkäyttö . Artiklan mukaan olisi harkittava sellaisen tahallisen tehtävien tai aseman väärinkäytön eli lainvastaisen teon tai laiminlyönnin säätämistä rangaistavaksi, johon virkamies syyllistyy tehtäviään hoitaessaan saadakseen oikeudetonta etua itselleen tai muulle henkilölle tai yhteisölle.

Artiklassa laajennetaan virkamiehen rangaistusvastuu muihin hyötymistarkoituksessa tehtyihin tekoihin kuin varsinaisiin lahjusrikoksiin. Artiklassa tarkoitettujen tekojen säätäminen rangaistavaksi on kuitenkin jätetty harkinnanvaraiseksi.

Artiklassa tarkoitetut hyötymistarkoituksessa tehdyt oikeudettomat teot voivat tulla rangaistavaksi tapauksesta riippuen rikoslain erinäisten rangaistussäännösten mukaan. Virkamies tai kansanedustaja voi siten tulla tuomituksi esimerkiksi kavalluksesta, luvattomasta käytöstä tai vahingonteosta. Virkamies voidaan lisäksi tuomita rangaistukseen rikoslain 40 luvun mukaisesta virka-aseman väärinkäyttämisestä tai virkavelvollisuuden rikkomisesta. Mainittuja säännöksiä sovelletaan myös luottamustehtäviä hoitavaan ja julkista valtaa käyttävään henkilöön, ei kuitenkaan kansanedustajaan. Suomessa on pidetty riittävänä ja parlamentarismin toteutumisen kannalta tarkoituksenmukaisena, että kansanedustaja on viime kädessä poliittisessa vastuussa rangaistavuuden alan ulkopuolelle jäävistä vähäisistä rikkomuksista.

20 artikla. Laiton vaurastuminen . Artiklan määräykset koskevat tarvittavien toimenpiteiden toteuttamista tahallisen laittoman vaurastumisen eli virkamiehen varallisuuden merkittävän laittoman lisääntymisen kriminalisoimiseksi. Edellytyksenä on, että virkamies ei pysty kohtuullisesti selittämään varojen lisääntymistä suhteessa hänen laillisiin tuloihinsa.

Artiklassa tarkoitettuihin toimenpiteisiin on ryhdyttävä vain, jollei sopimusvaltioiden perustuslaista ja niiden oikeusjärjestelmien perusperiaatteista muuta johdu. Artiklan määräykset ovat lisäksi harkinnanvaraisia. Artikla ei edellytä virkamiehen syyllistyneen rikokseen ja se perustuu suurelta osin käännettyyn todistustaakkaan. Suomen oikeusjärjestelmään ei ole syytä ottaa sille täysin vierasta instituutiota.

21 artikla. Lahjonta yksityisellä sektorilla . Artikla sisältää yksityisen sektorin lahjonnan kriminalisointia koskevat harkinnanvaraiset määräykset. Artiklan 1 kappaleen mukaan kriminalisointi koskee talouteen, rahoitukseen ja kauppaan liittyvää toimintaa.

Lahjuksen antaminen ja lahjuksen ottaminen eivät ole Suomessa kiellettyjä ainoastaan niissä tapauksissa, kun lahjuksen saajana on julkisyhteisö Suomessa tai ulkomailla. Rikoslain 30 luku sisältää säännökset elinkeinorikoksista, joiden perusteella kielletään lahjonta yksityisoikeudellisten yritysten ja yksityisoikeudellisten yhteisöjen piirissä. Rikoslain 30 luvun 7 §:ssä säädetään lahjomisesta elinkeinotoiminnassa ja siinä rangaistuksen uhalla kielletään lahjan lupaaminen, tarjoaminen ja antaminen. Edellytyksenä on, että lahjus on annettu tarkoituksin saattaa lahjottava toimessaan tai tehtävässään suosimaan lahjuksen antajaa tai jotakuta muuta taikka palkita lahjottava tällaisesta suosimisesta. Luvun 8 §:ssä säädetään lahjuksen ottamisesta elinkeinotoiminnassa. Lainkohdassa kielletään lahjan vaatiminen, hyväksyminen tai ottaminen elinkeinotoiminnassa, jos tarkoituksena on suosia toimessaan tai tehtävässään lahjuksen antajaa tai jotakuta muuta taikka lahjus on palkkio tällaisesta suosimisesta.

Suomen rikoslain 30 luvun 7 ja 8 §:ssä säädetyt elinkeinotoiminnan lahjusrikokset täyttävät artiklan määräykset.

Artikla vastaa EN:n korruptiosopimuksen 7 ja 8 artikloita sekä lahjonnan torjumista yksityisellä sektorilla koskevan EU:n neuvoston puitepäätöksen 2 artiklaa. Yleissopimuksen 21 artiklan a ja b kohtien tarkastelun osalta viitataan EN:n korruptiosopimuksen voimaan saattamista koskevan hallituksen esityksen perusteluihin (HE 77/2001 vp, s. 22—23) ja lahjonnan torjumista yksityisellä sektorilla koskevan EU:n neuvoston puitepäätöksen täytäntöönpanoa koskevan hallituksen esityksen perusteluihin (HE 8/2005 vp, s. 5—6).

Suomen rikoslainsäädäntö on artiklan vaatimusten mukainen.

22 artikla. Omaisuuden kavaltaminen yksityisellä sektorilla . Artikla velvoittaa säätämään rangaistavaksi talouteen, rahoitukseen tai kauppaan liittyvässä toiminnassa yksityisen sektorin yhteisössä työtä johtavan tai työskentelevän henkilön tahallisen hänen haltuunsa hänen asemansa perusteella uskottujen varojen kavaltaminen.

Artiklassa tarkoitetut teot tulevat rangaistaviksi rikoslain 28 luvun 4 §:n mukaisena kavalluksena, 5 §:n mukaisena törkeänä kavalluksena tai 6 §:n mukaisena lievänä kavalluksena. Rikoslain mainitut säännökset täyttävät artiklan vaatimukset.

23 artikla. Rikoksen tuottaman hyödyn peseminen . Artiklassa määrätään rahanpesun kriminalisointivelvoitteesta.

Artiklan 1 kappaleen mukaan sopimusvaltion on säädettävä rangaistavaksi tahallinen teko, joka käsittää a kohdan i alakohdan mukaan sen, että henkilö muuntaa tai luovuttaa omaisuuden tietoisena siitä, että se on saatu rikoksen kautta, tarkoituksenaan salata tai peittää omaisuuden laiton alkuperä tai auttaa sellaiseen esirikokseen osallistunutta henkilöä välttämään tekojensa oikeudelliset seuraamukset. Lisäksi rangaistavaksi on a kodan ii alakohdan mukaan säädettävä omaisuuden todellisen luonteen, alkuperän, sijainnin, hallinnan siirron, siirtämisen tai omistuksen tai omaisuuteen liittyvien oikeuksien salaaminen tai peittäminen tietoisena siitä, että omaisuus on rikoksen tuottamaa hyötyä. Sopimusvaltion on b kohdan i alakohdan mukaan säädettävä rangaistavaksi myös omaisuuden hankinta, hallussapito tai käyttö, kun henkilö omaisuuden saadessaan on ollut tietoinen siitä, että se on rikoksen tuottamaa hyötyä. Lisäksi b kohdan ii alakohdan mukaan on kriminalisoitava mihin tahansa artiklassa määriteltyyn rikokseen osallistuminen tai sellaista rikosta koskeva kumppanuus tai salahanke, yritys ja avunanto, yllytys, edistäminen ja neuvominen.

Artiklan 1 kappaleen mukaisia velvoitteita on tarkennettu artiklan 2 kappaleessa, jossa sopimusvaltioita kehotetaan a alakohdassa pyrkimään soveltamaan 1 kappaleen mukaista rahanpesun tunnusmerkistöä mahdollisimman laajaan esirikosten piiriin. Sallittua on toisaalta se, että vain tiettyihin esirikoksiin liittyvä rahanpesu säädetään rangaistavaksi. Esirikosten tulee kuitenkin b alakohdan mukaan käsittää ainakin kaikki yleissopimuksen mukaan määritellyt rikokset. Kappaleen c kohdassa edellytetään, että b kohtaa sovellettaessa esirikokset käsittävät ne rikokset, jotka on tehty kyseisen sopimusvaltion lainkäyttövaltaan kuuluvilla alueilla ja niiden ulkopuolella. Kuitenkin sopimusvaltion lainkäyttövallan ulkopuolella tehty rikos katsotaan esirikokseksi ainoastaan, jos teko on kriminalisoitu tekovaltion lainsäädännön mukaan ja vastaava rikos olisi rangaistava myös artiklaa soveltavan tai täytäntöön panevan valtion lain mukaan (niin sanottu kaksoisrangaistavuuden vaatimus). Kappaleen d kohdan mukaan sopimusvaltiot toimittavat YK:n pääsihteerille jäljennökset tai kuvaukset niistä säädöksistään, joilla tämä artikla pannaan täytäntöön, sekä mahdollisista myöhemmistä muutoksista näihin säädöksiin. Kappaleen e kohta mahdollistaa sen, että jos sopimusvaltion kansallisen lainsäädännön perusperiaatteet sitä edellyttävät, voidaan säätää, että tämän artiklan 1 kappaleen rikoksia koskevia määräyksiä ei sovelleta esirikoksen tekijöihin.

Artikla vastaa sisällöltään täysin Palermon sopimuksen 6 artiklaa, joka taas vastaa pääosin Wienin huumausainesopimuksen sekä Strasbourgin konfiskaatiosopimuksen velvoitteita rahanpesun kriminalisoinnista. Suomi on liittynyt näihin sopimuksiin. Artiklan yksityiskohtien tarkastelun osalta viitataan Palermon sopimuksen voimaansaattamista koskevan hallituksen esityksen perusteluihin (HE 32/2003 vp, s. 14—16). Rahanpesurikokset säädettiin itsenäisiksi rikoksiksi huhtikuun 1 päivänä 2003 voimaan tulleilla muutoksilla rikoslain 32 lukuun (6 ja 7 §). Lisäksi rahanpesun tunnusmerkistöä on tekotapojen osalta laajennettu siten, että rangaistavaa on myös rikoksella hankitun omaisuuden, rikoksen tuottaman hyödyn tai niiden tilalle tulleen omaisuuden välittäminen sekä peittämisessä tai häivyttämisessä avustaminen. Myös tuottamuksellinen rahanpesu ja salahanke törkeän rahanpesun tekemiseksi sekä rahanpesun yritys on säädetty rangaistaviksi.

Rikoslain 32 luvun 11 §:ään sisältyy rajoitussäännös, jonka mukaan 32 luvussa tarkoitetusta rikoksesta ei tuomita henkilöä, joka on osallinen siihen rikokseen, jolla omaisuus on toiselta saatu tai joka on tuottanut hyödyn. Kätkemisrikoksien säätämisvaiheessa katsottiin, että esirikoksen tekijää tai siihen osallista ei tulisi rangaista enää erikseen siitä, että hän kätkee rikoksella saatua omaisuutta tai muuten ryhtyy siihen, koska menettely voidaan ottaa riittävästi huomioon jo esirikosta arvosteltaessa (HE 66/1988). Myös Strasbourgin konfiskaatiosopimuksessa sallitaan se, että rahanpesurikoksesta ei tuomita esirikoksen tekijää. Sopimusta voimaan saatettaessa 32 luvun 6 §:n rajoitussäännös on katsottu perusteelliseksi säilyttää eikä sen sisältöön ole puututtu myöskään huhtikuun alussa 2003 voimaantulleiden rikoslain 32 luvun säännösten säätämisvaiheessa. Palermon sopimuksen 6 artiklan sanamuodon mukaan rajoitussäännös voidaan ulottaa esirikoksen tekijään. Sanamuodon voidaan tulkita mahdollistavan rajoitussäännöksen ulottamisen myös osallisiin, koska sopimusvaltioiden osallisuuden rangaistavuutta koskevissa säännöksissä on suuria eroja ja lähtökohtana on, että osallisuus määräytyy kunkin sopimusvaltion kansallisen lainsäädännön mukaan. Myös Strasbourgin konfiskaatiosopimuksen on katsottu sallivan rajoitussäännöksen ulottamisen tekijöiden lisäksi yllyttäjiin ja avunantajiin. Koska yleissopimus ei välttämättä edellytä rajoitussäännöksen poistamista tai sen muuttamista, siihen ei tässä esityksessä puututa.

Suomen lainsäädäntö on artiklan vaatimusten mukainen.

24 artikla. Kätkeminen . Artikla sisältää harkinnanvaraiset määräykset, joiden mukaan sopimusvaltion tulisi yleissopimuksen 23 artiklan soveltamista rajoittamatta säätää rangaistavaksi tahallisen omaisuuden salaamisen tai jatketun pidättämisen jonkin yleissopimuksen mukaisesti rangaistavaksi säädetyn rikoksen jälkeen, mutta tällaiseen rikokseen osallistumatta, kun tekoon osallistuva henkilö tietää, että tämä omaisuus on saatu yleissopimuksen mukaisesti rangaistavaksi säädetyllä rikoksella.

Rikoslain 32 luvun 1—5 §:ssä ovat kätkemisrikoksia ja 6—10 §:ssä rahanpesurikoksia koskevat rangaistusäännökset. Kätkemis- ja rahanpesurikoksista ei rikoslain 32 luvun 11 §:n mukaan tuomita sitä, joka on osallinen siihen rikokseen, jolla omaisuus on saatu toiselta tai joka on tuottanut hyödyn. Kätkemisrikokset tulevat sovellettavaksi, jollei teko ole rangaistava rahanpesuna. Rahanpesurikoksia koskevat säännökset ovat varsin kattavia, koska niiden käyttöä ei ole rajoitettu tiettyihin esirikoksiin. Ne soveltuvat siten yleissopimuksessa tarkoitetuilla rikoksilla kuten lahjomisrikoksilla saatuun omaisuuteen. Jos rikoksen tekijänä on virkamies, voivat lisäksi tulla sovellettavaksi myös rikos lain 40 luvun säännökset.

Mainitut rikoslain säännökset vastaavat artiklan vaatimuksia.

25 artikla. Oikeudenkäytön häiritseminen . Artiklan mukaan tulisi säätää rangaistaviksi määrätyt oikeudenkäyttöä haittaavat tahalliset teot. Artikla vastaa Palermon sopimuksen 23 artiklaa.

Rangaistavia tekoja ovat a kohdan mukaan fyysinen väkivalta, uhkailu tai pelottelu tai oikeudettoman edun lupaaminen, tarjoaminen tai antaminen perättömän lausuman aikaansaamiseksi tai todisteluun tai todistusaineiston esittämiseen puuttumiseksi oikeudenkäynnissä, joka liittyy yleissopimuksen mukaisesti rangaistaviksi säädettyihin rikoksiin. Artiklan b kohdassa rangaistavaksi tarkoitettuja tekoja ovat fyysinen väkivalta, uhkailu tai pelottelu oikeuslaitoksen virkamiehen tai lainvalvonnasta vastaavan virkamiehen virkatehtävien hoitoon puuttumiseksi yleissopimuksen mukaisesti rangaistaviksi säädettyjen rikosten yhteydessä.

Rikoslain 15 luvun 9 §:ssä on säädetty oikeudenkäytössä kuultavan uhkaamisena rangaistavaksi a kohdassa tarkoitettu väkivallan ja uhkauksen käyttö oikeudenkäynnissä. Edun lupaaminen, tarjoaminen tai antaminen perättömän lausuman aikaansaamiseksi voi tulla rangaistavaksi yllytyksenä tai avunantona perättömän lausuman antamiseen, jos yllytys johtaa rikolliseen tekoon. Muutoin teko rangaistaan rikoslain 15 luvun 5 §:n mukaisena yritettynä yllytyksenä perättömään lausumaan. Tältä osin rikoslaki vastaa artiklan määräyksiä.

Artiklan b kohdassa tarkoitetut teot tulevat rangaistavaksi rikoslain 16 luvun 1 §:n mukaisena virkamiehen väkivaltaisena vastustamisena, 2 §:n mukaisena virkamiehen vastustamisena tai 3 §:n mukaisena haitantekona virkamiehelle taikka poliisin osalta lievimmillään 4 §:ssä tarkoitettuna niskoitteluna poliisia vastaan.

Rikoslain säännökset vastaavat artiklan vaatimuksia.

26 artikla. Oikeushenkilöiden vastuu . Artiklassa määrätään oikeushenkilön rangaistusvastuusta. Artiklan 1 kappaleen mukaan oikeushenkilö olisi saatettava vastuuseen osallisuudesta yleissopimuksen mukaisesti rangaistaviksi säädettyihin rikoksiin. Artiklan 2 kappaleen mukaan oikeushenkilöiden vastuu voi olla rikos-, siviili- tai hallinto-oikeudellista eikä se 3 kappaleen mukaan rajoita rikoksiin syyllistyneiden luonnollisten henkilöiden rikosoikeudellista vastuuta. Artiklan 4 kappaleen mukaan vastuuseen asetettaviin oikeushenkilöihin kohdistetaan tehokkaat, oikeasuhteiset ja varoittavat rikosoikeudelliset tai muut seuraamukset, mukaan lukien rahalliset seuraamukset.

Artiklan 1 kappaleen mukainen oikeushenkilön vastuu on ulotettava lähinnä tekoihin, joiden kriminalisointiin yleissopimus velvoittaa. Tällaisia rikoksia ovat kansallisten virkamiesten lahjonta (15 artikla), ulkomaisten virkamiesten ja kansainvälisten järjestöjen toimihenkilöiden aktiivinen lahjonta (16 artikla), omaisuuden kavaltaminen, oikeudeton käyttöönotto tai muu väärinkäyttö virkamiehen toimesta (17 artikla), rikoksen tuottaman hyödyn peseminen (23 artikla) ja oikeudenkäytön haittaaminen (25 artikla).

Artiklan 2—4 kappaleet vastaavat Palermon sopimuksen 10 artiklan 2-4 kappaleita.

Rikoslaissa oikeushenkilön rangaistusvastuu on ulotettu aktiiviseen lahjontaan sekä yksityisellä että julkisella sektorilla samoin kuin passiiviseen lahjontaan yksityisellä sektorilla samoin kuin vakavimpiin kätkemis- ja rahanpesurikoksiin. Sen sijaan esimerkiksi virkamiehen passiiviseen lahjomiseen ja muihin virkarikoksiin, kavallukseen ja luvattomaan käyttöönottoon oikeushenkilön rangaistusvastuu ei ulotu. Oikeushenkilön rangaistusvastuu voi kuitenkin olla myös hallinto- tai siviilioikeudellista. Siten yksityisoikeudelliset vahingonkorvaussäännökset riittävät täyttämään artiklan velvoitteet tilanteissa, joissa kyseessä on yleissopimuksen 15 tai 16 artiklan mukainen passiivinen lahjominen, 17 artiklan mukainen omaisuuden kavaltaminen, oikeudeton käyttöönotto tai muu väärinkäyttö virkamiehen toimesta tai 25 artiklan mukainen oikeudenkäytön haittaaminen.

Suomen lainsäädäntö täyttää artiklan mukaiset velvoitteet.

27 artikla. Osallisuus ja yritys . Artiklan 1 kappaleen mukaan olisi säädettävä rangaistavaksi osallisuus kuten rikoskumppanuus, yllytys ja avunanto yleissopimuksessa tarkoitettuihin rikoksiin. Artiklan 2 ja 3 kappaleessa on harkinnanvaraiset säännökset yleissopimuksen mukaisesti rangaistavaksi säädettyjen tekojen yrityksen ja valmistelun säätämisestä rankaistavaksi.

Rikoslain 5 luvussa on osallisuus rikokseen säädetty laajasti rangaistavaksi. Rikoslain säännökset vastaavat artiklan 1 kappaleen vaatimuksia.

Yleissopimuksessa tarkoitettujen rikosten yritys on rikoslain mukaan useimmissa tapauksissa säädetty rangaistaviksi. Sen sijaan lähinnä vain vakavien rikosten valmistelu on katsottu tarpeelliseksi säätää rangaistavaksi. Lisäksi vakavimpien yleissopimuksessa tarkoitettujen rikosten valmistelu voi tulla rangaistavaksi osallisuutena järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaan. Toisaalta esimerkiksi lahjusrikosten yritystä tai valmistelua ei ole katsottu tarpeelliseksi säätää rangaistavaksi, koska varsinaisen rikollisen teon rangaistavuus on jo ulotettu valmistelun ja yrityksen luonteisiin tekoihin. Tällaisia ovat muun muassa lahjan tarjoaminen tai lupaaminen ja lahjan tarjoamisen hyväksyminen.

Tämän vuoksi ei ole tarvetta säätää yleissopimuksessa tarkoitettujen rikosten valmistelua tai yritystä nykyistä laajemmin rangaistavaksi.

28 artikla. Tietoisuus, tahallisuus ja tarkoitus rikoksen tunnusmerkkeinä . Yleissopimuksen mukaisesti rangaistavaksi säädetyn rikoksen tunnusmerkistöön kuuluva tietoisuus, tahallisuus tai tarkoitus voidaan päätellä objektiivisista tosiseikoista.

Suomessa todisteiden harkinnassa noudatetaan niin sanottua vapaan näytön arvioinnin periaatetta. Tämä merkitsee muun muassa sitä, että tuomioistuin voi arvioida pääsääntöisesti kaikkia tietoonsa saatettua aineistoa ja muuta näyttöä. Oikeudenkäynnissä artiklassa tarkoitettujen asioiden näyttäminen käytännössä aina perustuu myös ulkoisiin seikkoihin. Yleissopimuksen alaan kuuluvissa rikoksissa "tietoisuus, tahallisuus ja tarkoitus" voidaan näyttää toteen aivan samalla tavalla kuin muissakin rikoksissa.

29 artikla. Vanhentumisaika . Artiklan mukaan olisi tarvittaessa säädettävä pitkä vanhentumisaika yleissopimuksen mukaisesti rangaistaviksi säädettyjen rikosten oikeuskäsittelyn aloittamiselle sekä vanhentumisajan pidentämisestä tai vanhentumisen keskeyttämisestä siinä tapauksessa, että rikoksesta epäilty on vältellyt oikeutta. Artikla vastaa pääosin Palermon sopimuksen 11 artiklan 5 kappaletta.

Syyteoikeuden vanhentumisesta on säädetty rikoslain 8 luvussa. Sen mukaan syyteoikeudella on sitä pitempi vanhentumisaika mitä suurempi on rikoksesta säädetty enimmäisrangaistus. Rikos vanhenee tämän mukaisesti 2, 5, 10 tai 20 vuodessa. Kuitenkin jos rikoksesta on säädetty elinkautinen vankeusrangaistus, syyteoikeus ei vanhene. Virkarikosten lyhin vanhenemisaika on kuitenkin 5 vuotta. Tyypillisimmät vakavat yleissopimuksessa tarkoitetut rikokset kuten törkeät lahjusrikokset tai törkeä kavallus vanhenevat 10 vuodessa.

Syyteoikeuden vanhenemista voidaan 1 päivänä tammikuuta 2006 voimaan tulevan rikoslain uuden 8 luvun 4 §:n mukaan jatkaa enintään vuodella muun muassa vastaajan pakoilun vuoksi.

Suomen rikoslainsäädäntöä voidaan pitää artiklan mukaisena.

30 artikla. Syytetoimet, tuomitseminen ja seuraamukset . Artiklan 1 kappaleen mukaan sopimusvaltiot kohdistavat yleissopimuksen mukaisesti rangaistavaksi säädettyyn rikokseen seuraamukset, joissa otetaan huomioon rikoksen vakavuus.

Artiklan 2 kappaleessa edellytetään tasapainoa toisaalta mahdollisten erivapauksien ja -oikeuksien sekä toisaalta tehokkaiden tutkinta-, syyte- ja tuomitsemismahdollisuuksien välille.

Artiklan 3 kappaleen mukaan sopimusvaltiot pyrkivät varmistamaan, että kaikkea sen kansallisen lainsäädännön mukaista oikeudellista harkintavaltaa, joka koskee syytteen nostamista yleissopimuksen mukaisesti rangaistaviksi säädetyistä teoista, käytetään näihin rikoksiin liittyvien lainvalvontatoimenpiteiden tehokkuuden enimmäistämiseksi ja ottaen asianmukaisesti huomioon tarpeen estää tällaisten rikosten tekeminen.

Artiklan 4 kappaleessa edellytetään, että yleissopimuksen mukaisesti rangaistaviksi säädettyjen rikosten osalta sopimusvaltiot toteuttavat tarvittavat toimenpiteet ja ottaen asianmukaisesti huomioon puolustuksen oikeudet, pyrkiäkseen varmistamaan, että ehdoissa, jotka liittyvät päätöksiin vapauttaa henkilö odottamaan oikeuskäsittelyä tai valituksen käsittelyä, otetaan huomioon tarve varmistaa syytetyn läsnäolo myöhemmässä rikosoikeudenkäynnissä.

Artiklan 5 kappaleen mukaan harkitessaan mahdollisuutta tällaisista rikoksista tuomittujen henkilöiden ennenaikaiseen tai ehdonalaiseen vapauttamiseen sopimusvaltiot ottavat huomioon kyseisten rikosten vakavuuden.

Artiklan 6 kappaleen mukaan sopimusvaltiot harkitsevat sellaisten menettelyjen käyttöönottoa, joilla asianomainen viranomainen voi tarvittaessa panna viralta yleissopimuksen mukaisesti rangaistavaksi säädetystä rikoksesta syytetyn virkamiehen, keskeyttää tämän viranhoidon tai siirtää tämän muihin tehtäviin, pitäen mielessä syyttömyysolettaman periaatteen kunnioittamisen.

Kun se on rikoksen vakavuuden vuoksi perusteltua, artiklan 7 kappaleen mukaan on harkittava sellaisten menettelyjen käyttöönottoa, joilla yleissopimuksen mukaisesti rangaistaviksi säädetyistä teoista tuomittuja henkilöitä estetään tuomioistuimen päätöksellä tai muin asianmukaisin keinoin a kohdan mukaan määrätyn ajan hoitamasta virkaa ja b kohdan mukaan hoitamasta tointa valtion kokonaan tai osittain omistamassa yrityksessä.

Artiklan 8 kappaleen mukaan 1 kappale ei estä toimivaltaisia viranomaisia käyttämästä virkamiehiin kohdistettavia kurinpitovaltuuksia.

Artiklan 9 kappaleessa todetaan, etteivät yleissopimuksen määräykset vaikuta periaatteeseen, jonka mukaan yleissopimuksen mukaisesti rangaistaviksi säädetyt rikokset ja niihin sovellettavat vastuusta vapauttavat seikat tai muut toiminnan lainmukaisuutta määräävät oikeudelliset periaatteet kuvataan kunkin sopimusvaltion kansallisessa lainsäädännössä ja tällaisista rikoksista nostetaan syyte ja tuomitaan rangaistus kyseisen lainsäädännön mukaisesti.

Artiklan 10 kappaleen mukaan sopimusvaltiot pyrkivät edistämään yleissopimuksen mukaisesti rangaistaviksi säädetyistä teoista tuomittujen henkilöiden uudelleensopeuttamista yhteiskuntaan.

Rikoslaissa aktiivisesta ja passiivisesta lahjomisesta julkisella sektorilla sekä virka-aseman väärinkäyttämisestä voi seurata enintään neljä vuotta vankeutta ja lisäksi virkamiehellä viraltapano ja kansanedustajalla tehtävästä erottaminen kansanedustajaa koskevissa lahjusrikoksissa. Yksityisellä sektorilla lahjusrikoksista voi seurata enintään kaksi vuotta vankeutta. Kavallusrikoksissa enimmäisrangaistus on neljä vuotta vankeutta, kätkemis- ja rahanpesurikoksissa kuusi vuotta. Luvattomasta käytöstä voi seurata enintään kaksi vuotta vankeutta. Oikeudenkäytössä kuultavan uhkaamisesta voi seurata enintään kolme vuotta vankeutta. Jos tekijä määrätyin tavoin osallistuu järjestäytyneen ryhmän toimintaa tehdäkseen rikoksia, joista voi seurata neljä vuotta vankeutta tai, jos tarkoituksena on uhata oikeudenkäytössä kuultavaa, rangaistus voi olla enintään kaksi vuotta vankeutta. Yleissopimuksessa kriminalisoitavaksi edellytetyistä rikoksista säädetyt seuraamukset vastaavat Suomen rikoslaissa muista vastaavan vakavuusasteen rikoksista säädettyjä seuraamuksia eikä artiklan 1 kappale edellytä muutoksia seuraamuksia koskevaan lainsäädäntöön.

Suomen lainsäädännössä virkamiehiä koskevat yleiset rikosprosessuaaliset säännökset. Sen sijaan kansanedustaja, tasavallan presidentti, ministeri sekä ylimmät lainvalvontaviranomaiset ovat tietyissä tapauksissa tutkintaa ja rikossyytteen nostamista koskevien perustuslain erityisten säännösten alaisia. Tällaisiin säännöksiin kuuluu muun muassa kansanedustajan koskemattomuutta koskeva perustuslain 30 §, jossa säännellään ehtoja kansanedustajan syytteeseen asettamiselle ja hänen vapautensa riistämiselle.

Suomen lainsäädäntö on artiklan 2 kappaleen tasapainovaatimusten mukainen.

Artiklan 3—5 kappaleet vastaavat Palermon sopimuksen 11 artiklan 2—4 kappaleita. Ne eivät edellytä syytteen nostamista, rikosasioiden oikeudenkäyntimenettelyä eivätkä ehdonalaiseen vapauteen päästämistä koskevien säännösten muuttamista.

Artiklan 6—7 kappaleiden mukaisten viraltapanosäännösten osalta voidaan mainita rikoslain 40 luku, jonka mukaan törkeästä lahjuksen ottamisesta tai törkeästä virka-aseman väärinkäyttämisestä tuomittu virkamies on määrättävä viralta pantavaksi. Lisäksi viraltapano voi seurata muun muassa lahjuksen ottamisesta, virka-aseman väärinkäyttämisestä tai virkavelvollisuuden rikkomisesta, jos rikos osoittaa tuomitun ilmeisen sopimattomaksi tehtäväänsä.

Valtion virkamieslain 40 §:n 2 momentin 1 kohdan mukaan virkamies voidaan pidättää virantoimituksesta rikossyytteen ja sen edellyttämien tutkimusten ajaksi, jos näillä voi olla vaikutusta virkamiehen edellytyksiin hoitaa tehtäväänsä. Virantoimituksesta pidättäminen on väliaikainen turvaamistoimenpide ja sitä voidaan jatkaa vain niin kauan kuin se on välttämätöntä. Virantoimituksesta pidättämisen ajalta virkamiehellä on oikeus saada puolet tavanomaisesta palkastaan. Jos virkamiestä ei tuomita rangaistukseen kyseessä olevasta teosta, hänelle maksetaan maksamatta jätetty puolet palkkauksesta jälkikäteen.

Tarvittaessa virkamies voidaan siirtää toisiin tehtäviin tutkinnan ja oikeuskäsittelyn ajaksi. Jos virka ja tehtävät muuttuvat olennaisesti toisiksi, siirto edellyttää virkamiehen suostumuksen.

Valtion virkamieslain mukaiset hallinnolliset toimenpiteet, kuten irtisanominen ja virkasuhteen purkaminen, ovat mahdollisia riippumatta siitä, tuomitaanko virkamies ko. rikoksesta rangaistukseen vai ei. Viranomaisella on siten mahdollisuus päättää virkasuhde jo ennen kuin asia on lainvoimaisesti rikosprosessissa ratkaistu. Tämä edellyttää, että riittävä näyttö valtion virkamieslain mukaisten velvollisuuksien rikkomisesta tai laiminlyömisestä on olemassa. Virkamies voi hakea muutosta valtion virkamieslain nojalla tehtyihin päätöksiin virkamieslautakunnalta ja viimeisenä asteena korkeimmalta hallinto-oikeudelta.

Eduskunta voi perustuslain 28 §:n 4 momentin mukaan tietyin edellytyksin julistaa kansanedustajan toimen lakanneeksi, jos kansanedustaja on tuomittu tahallisesta rikoksesta vankeuteen taikka vaaleihin kohdistuvasta rikoksesta rangaistukseen ja jos rikos osoittaa, ettei tuomittu ansaitse edustajantoimen edellyttämää luottamusta ja kunnioitusta. Edellä 8 artiklan 6 kappaleen yhteydessä on selostettu eräitä virkavelvollisuuksien rikkomisesta virkamieheen kohdistettavia keinoja samoin kuin kansanedustajaan kohdistettavia toimenpiteitä.

Hyvässä rekrytointiprosessissa on varmistettava, ettei nimitetä virkatehtäviin sopimatonta henkilöä. Valtion virkamieslain kirjallista varoitusta, irtisanomista ja purkamista sekä virantoimituksesta pidättämistä koskevat säännökset pätevät myös 7 kappaleeseen.

Kansanedustajan osalta 6 ja 7 kappaleiden vaatimukset eivät täysin täyty. Kappaleiden määräykset eivät kuitenkaan ole pakottavia eikä ole syytä muuttaa perustuslaissa säädettyä kansanedustajan erottamista toimestaan tai toimen keskeyttämistä koskevia säännöksiä.

Rikoslain mukaan kurinpitoseuraamuksia voidaan määrätä rangaistuksen ohella. Lisäksi lahjusrikoksista ja muista vakavissa virkarikoksista voidaan tekijä tuomita lisärangaistuksena viraltapantavaksi. Myös kansanedustajan erottaminen toimestaan tulee kysymykseen rangaistuksen ohella. Kuitenkin rikoslain 6 luvun 7 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan on tekijälle rikoksesta johtunut tai hänelle tuomiosta aiheutuva muu seuraamus otettava huomioon rangaistusta lieventävänä seikkana, jos vakiintuneen käytännön mukainen rangaistus johtaisi näistä syistä kohtuuttomaan tai poikkeuksellisen haitalliseen lopputulokseen. Rikoslainsäädäntö on artiklan 8 kappaleen sisältämien vaatimusten mukainen.

Artiklan 9 kappaleen mukaisesta vastaavasta periaatteesta määrätään myös Palermon sopimuksen 11 artiklan 6 kappaleessa. Suomen lainsäädännössä noudatetaan kappaleessa mainittuja periaatteita. Erityisasemassa olevien virkamiesten ja kansanedustajien osalta viitataan lisäksi edellä tämän artiklan yhteydessä lausuttuun.

Artiklan 10 kappaleen mukainen tuomittujen sopeuttaminen uudelleen yhteiskuntaan on Suomen rikoslainsäädännössä keskeisiä vankeinhoitoon ja kriminaalihuoltoon kuuluvia periaatteita. Esimerkkinä voidaan mainita rangaistuksen täytäntöönpanosta annetun lain (39A/1889) 4 §.

31 artikla. Jäädyttäminen, takavarikko ja menetetyksi tuomitseminen . Artiklan 1 kappaleen mukaan sopimusvaltiot toteuttavat, niin laajasti kuin se on niiden kansallisen oikeusjärjestelmän mukaan mahdollista, tarvittavat toimenpiteet mahdollistaakseen a ja b kohdassa tarkoitettujen varojen tuomitsemisen menetetyksi. Menettämisseuraamus käsittää a kohdan mukaan yleissopimuksen mukaisesti rangaistaviksi säädettyjen rikosten tuottaman hyödyn tai omaisuuden, jonka arvo vastaa tällaisen hyödyn arvoa. Kappaleen b kohdan mukaan menetetyksi on tuomittava omaisuus, laitteet tai muut rikoksentekovälineet, joita käytetään tai aiotaan käyttää yleissopimuksen soveltamisalaan kuuluvissa rikoksissa.

Artiklan 2 kappaleen mukaan sopimusvaltioiden on ryhdyttävä tarvittaviin toimenpiteisiin mahdollistaakseen 1 kappaleessa tarkoitettujen erien tunnistamisen, jäljittämisen, jäädyttämisen tai takavarikoinnin menetetyksi tuomitsemista varten.

Artiklan 3 kappaleen mukaan sopimusvaltioiden tulee ryhtyä lainsäädännöllisiin ja muihin toimenpiteisiin säännelläkseen toimivaltaisten viranomaisten menettelyä niiden hoitaessa tämän artiklan 1 ja 2 kappaleen soveltamisalaan kuuluvaa jäädytettyä, takavarikoitua tai menetetyksi tuomittua omaisuutta.

Artiklan 4 kappaleessa edellytetään, että jos tällainen rikoksen tuottama hyöty on kokonaan tai osittain muunnettu tai vaihdettu muuksi omaisuudeksi, artiklassa tarkoitetut toimenpiteet koskevat rikoksen tuottaman hyödyn sijasta tällaista omaisuutta.

Artiklan 5 kappaleen mukaan jos hyöty on sekoitettu laillisista lähteistä saatuun omaisuuteen, tämä omaisuus tuomitaan menetetyksi siltä osin kuin se vastaa siihen sekoitetun rikoksen tuottaman hyödyn arvoa, sanotun rajoittamatta jäädyttämiseen tai takavarikointiin liittyviä valtuuksia.

Artiklan 6 kappaleessa määrätään, että artiklassa tarkoitettuja toimenpiteitä sovelletaan samalla tavoin ja samassa määrin kuin rikoksen tuottamaan hyötyyn myös tuloihin tai muihin etuihin, jotka on saatu tällaisesta rikoksen tuottamasta hyödystä, omaisuudesta, joksi tällainen rikoksen tuottama hyöty on muunnettu tai vaihdettu, tai omaisuudesta, johon tällainen rikoksen tuottama hyöty on sekoitettu.

Artiklan 7 kappaleessa edellytetään, että artiklan ja 55 artiklan soveltamista varten sopimusvaltiot antavat tuomioistuimilleen tai muille toimivaltaisille viranomaisilleen valtuudet määrätä, että pankki- tai rahoitustietojen tai liiketoimintaa koskevien tietojen on oltava käytettävissä tai takavarikoitavissa. Sopimusvaltio ei saa kieltäytyä noudattamasta kappaleen määräyksiä pankkisalaisuuden perusteella.

Artiklan 8 kappaleessa on harkinnanvarainen määräys niin sanotusta käännetystä todistustaakasta. Kappaleen mukaan sopimusvaltiot voivat harkita mahdollisuutta vaatia, että rikoksentekijä todistaa väitetyn rikoksen tuottaman hyödyn tai muun menetetyksi tuomittavan omaisuuden laillisen alkuperän, siltä osin kuin tällainen vaatimus on niiden kansallisen lainsäädännön perusperiaatteiden sekä oikeudenkäyntien ja asian muun käsittelyn luonteen mukainen.

Artiklan 9 kappaleen mukaan artiklan määräysten ei katsota rajoittavan vilpittömässä mielessä toimivien kolmansien osapuolten oikeuksia.

Artiklan 10 kappaleen mukaan artikla ei vaikuta periaatteeseen, jonka mukaan siinä tarkoitetut toimenpiteet määritellään ja pannaan täytäntöön sopimusvaltion kansallisen lainsäädännön mukaisesti ja siinä säädetyin edellytyksin.

Artikla vastaa 3 kappaletta lukuun ottamatta Palermon sopimuksen 12 artiklaa. Suomen lainsäädäntö sisältää 3 kappaleessa edellytetyt esitutkintaviranomaisten, syyttäjän ja tuomioistuinten toimivaltaa koskevat säännökset. Suomen lainsäädäntöön ei sen sijaan sisälly niin sanottua käännettyä todistustaakkaa koskevia 8 kappaleen määräyksiä, jotka ovat kuitenkin harkinnanvaraisia. Suomen lainsäädäntö mahdollistaa tältä osin laajemman menetetyksi tuomitsemisen kuin yleissopimuksessa edellytetään. Tätä merkitsee niin sanottua laajennettua hyödyn menettämistä koskeva rikoslain 10 luvun 3 §.

Takavarikoinnista säännellään pakkokeinolain (450/1987) 4 luvussa, menettämisseuraamuksista rikoslain 10 luvussa ja julkisen sektorin lahjusrikoksiin liittyvässä 40 luvun 14 §:ssä. Mainittua lainsäädäntöä ja sen suhdetta 31 artiklaa vastaavaan Palermon sopimuksen 12 artiklaan käsitellään tarkemmin Palermon sopimuksen täytäntöönpanoa koskevan hallituksen esityksen perusteluissa, joihin viitataan (HE 32/2003 vp, s. 19—21). Lisäksi viitataan tämän yleissopimuksen 54 artiklan jäljempänä oleviin yksityiskohtaisiin perusteluihin.

Suomen lainsäädäntö täyttää artiklan vaatimukset.

32 artikla. Todistajien, asiantuntijoiden ja uhrien suojelu . Artiklan 1 kappaleessa sopimusvaltiot velvoitetaan ryhtymään tarvittaviin toimenpiteisiin kansallisen oikeusjärjestelmänsä ja voimavarojensa mukaisesti antaakseen tehokasta suojelua mahdolliselta kostolta tai pelottelulta todistajille ja asiantuntijoille, jotka todistavat yleissopimuksen mukaisesti rangaistaviksi säädetyistä teoista, ja tarvittaessa heidän sukulaisilleen ja muille läheisille henkilöille.

Artiklan 2 kappaleessa selostetaan esimerkinomaisesti toimenpiteet, joita todistajien suojelu voi käsittää. Niillä ei rajoiteta vastaajan oikeuksia. Toimenpiteet voivat ensinnäkin käsittää a kohdan mukaan henkilöiden fyysisen suojelemisen esimerkiksi siten, että heidät sijoitetaan toiseen paikkaan. Lisäksi voidaan tehdä mahdolliseksi, ettei heidän henkilöllisyyttään ja olinpaikkaansa koskevia tietoja paljasteta tai että niiden paljastamista rajoitetaan. Toiseksi todistelua koskevassa kansallisessa lainsäädännössä voidaan b kohdan mukaan mahdollistaa se, että todistaja voi antaa todistajankertomuksensa tavalla, joka varmistaa hänen turvallisuutensa. Voidaan esimerkiksi mahdollistaa se, että todistajakertomus annetaan videoyhteyden välityksellä.

Artiklan 3 kappaleen mukaan sopimusvaltiot harkitsevat sopimusten tai järjestelyjen tekemistä toisten valtioiden kanssa artiklan 1 kappaleessa tarkoitettujen henkilöiden sijoittamiseksi toiseen paikkaan.

Artiklan 4 kappaleen mukaan artiklan määräykset koskevat myös rikoksen uhreja, kun he toimivat todistajina.

Artiklan 5 kappaleen mukaan rikoksen uhrilla on oltava mahdollisuus esittää näkemyksensä rikosprosessin eri vaiheissa tavalla, joka ei rajoita puolustuksen oikeuksia.

Artikla vastaa Palermon sopimuksen 24 artiklaa, 5 kappale kuitenkin Palermon sopimuksen 25 artiklan 3 kappaletta, joiden yhteydessä lausuttuun viitataan (HE 32/2003 vp, s. 38—39). Suomessa on nykyisin mahdollista käyttää muun muassa todistajien kuulemisessa videokonferensseja ja myös puhelimessa kuuleminen on mahdollista. Todistajan suojaa koskevat lainsäädännölliset keinot koskevat samalla tavalla todistajia, asiantuntijoita ja asianomistajia. Kuten jo Palermon sopimuksessa kyseisten artikloiden yhteydessä todettiin, Suomen on katsottavan ryhtyneen yleissopimuksessa edellytettyihin toimenpiteisiin todistajien suojelun parantamiseksi, eikä artikla edellytä lainsäädännön muutoksia. Mahdollisia uusia todistajansuojelukeinoja on kuitenkin edelleen harkittava.

33 artikla. Ilmoituksen tekijöiden suojelu . Artiklan mukaan sopimusvaltiot harkitsevat kansalliseen oikeusjärjestelmäänsä sisällytettäviksi tarvittavia toimenpiteitä, joilla suojellaan epäoikeutetulta kohtelulta henkilöä, joka ilmoittaa vilpittömässä mielessä ja perustellusti toimivaltaisille viranomaisille yleissopimuksen mukaisesti rangaistaviksi säädettyjä rikoksia koskevista seikoista.

Poliisilain 44 (493/1995) §:n 1 momentin mukaan poliisi ei ole velvollinen ilmaisemaan hänelle luottamuksellisesti tietoja antaneen henkilöllisyyttä. Näin ilmoittajaa voidaan tarvittaessa suojella ilmiannetun kostotoimenpiteiltä. Jos ilmoituksen tekijä on työntekijä, hän saa suojaa myös työnantajaan nähden työsopimuslain (55/2001) perusteella. Työsopimuslain 2 luvun 2 §:n syrjintäkieltoa koskevan säännöksen mukaan työnantajan on kohdeltava työntekijöitään tasapuolisesti niin, ettei ketään perusteettomasti aseteta toisiin nähden eri asemaan säännöksessä luetellun tai muun niihin verrattavan seikan vuoksi. Työsopimuslain 7 luvun 1 §:n irtisanomisperusteita koskevan yleissäännöksen mukaan työnantaja saa irtisanoa toistaiseksi voimassa olevan työsopimuksen vain asiallisesta ja painavasta syystä. Työntekijän henkilöön liittyviä irtisanomisperusteita koskevan 2 §:n 2 momentin 4 kohdan mukaan asiallisena ja painavana perusteena ei voida ainakaan pitää muun muassa sitä, että työntekijä turvautuu käytettävissä oleviin oikeuskeinoihin.

Poliisilain säännökset sekä työntekijöiden suojaamiseksi kehitetyt säännökset ja tehokkaat oikeussuojakeinot vastaavat artiklan harkinnanvaraisia vaatimuksia.

34 artikla. Korruption seuraukset . Artiklan mukaan sopimusvaltiot toteuttavat kansallisen lainsäädäntönsä perusperiaatteiden mukaisesti toimenpiteet korruption seurausten käsittelemiseksi, ottaen asianmukaisesti huomioon kolmansien osapuolten vilpittömässä mielessä hankitut oikeudet. Tässä yhteydessä sopimusvaltiot voivat katsoa korruption merkitykselliseksi tekijäksi oikeudenkäynnissä, jolla pyritään sopimuksen kumoamiseen tai peruuttamiseen, toimiluvan tai vastaavan asiakirjan peruuttamiseen tai muihin oikaisutoimiin.

Suomen lainsäädännössä ei ole lain tai hyvän tavan vastaisen sopimuksen pätemättömyyttä koskevaa yleistä säännöstä. Yleisesti voidaan kuitenkin katsoa, että oikeusjärjestyksessämme ei hyväksytä eikä tueta sisällöltään lain tai hyvän tavan vastaisia oikeustoimia. Tällaisen oikeustoimen pätemättömyys otetaan huomioon viran puolesta. Suomessa lahjonnan vaikutuksesta syntynyt sopimus voidaan julistaa pätemättömäksi varallisuusoikeudellisista oikeustoimista annetun lain (228/1929, jälj. oikeustoimilaki) 33 §:n nojalla. Myös oikeustoimilain 36 §:n soveltaminen saattaa joissakin tapauksissa tulla kysymykseen. Oikeustoimilain nykyisiä säännöksiä voidaan pitää artiklassa sopimusvaltiolle asetettujen velvoitteiden täyttämisen kannalta riittävinä.

Suomessa erilaisten toimilupien tai vastaavien asiakirjojen saannin edellytyksenä on yleensä hakijan henkilökohtaiset ominaisuudet, kuten luotettavuus tai sopivuus toimiluvan mahdollistamaan toimintaan. Tällöin hakijan aikaisempi rikostuomio, kuten rangaistus lahjusrikoksesta, voi muodostaa esteen toimiluvan saannille tai olla syy sen peruuttamiseen. Yleensä toimiluvasta päättävän elimen harkintaan jää, mikä vaikutus lahjusrikoksiin tai muihin yleissopimuksessa tarkoitettuihin rikoksiin syyllistymisellä on toimilupaa koskevassa asiassa. Käytännössä hakijan aikaisemmalla rikostuomiolla on merkittävä vaikutus toimiluvan saantiin tai sen pysyvyyteen. Suomen lainsäädännön on tältäkin osin katsottava vastaavan artiklan vaatimuksia

35 artikla. Vahingonkorvaus . Artiklan mukaan sopimusvaltiot toteuttavat kansallisen lainsäädäntönsä periaatteiden mukaisesti tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että yhteisöillä tai henkilöillä, jotka ovat kärsineet vahinkoa korruption johdosta, on oikeus vahingonkorvausta saadakseen panna vireille oikeudenkäynti niitä vastaan, jotka ovat vastuussa tästä vahingosta.

Yleissopimuksen tulkintaohjeen 38 kohdan mukaan artikla sisältää periaatteen, jonka mukaan jäsenvaltiolla on oltava mekanismi, jolla vahinkoa kärsinyt voi hakea korvausta oikeudenkäynnillä niiltä henkilöiltä tai yhteisöiltä, jotka ovat syyllistyneet korruptioon. Artiklassa tai sitä selittävässä tulkintaohjeessa ei täsmennetä vahingon käsitettä. Tulkintaohjeiden 38 kohdan mukaan kukin valtio voi itse määritellä ne edellytykset ja tavat, joilla tuomioistuin voi määrätä vahingon korvaamisesta.

Artikla vastaa korruptiota koskevan vuoden 1999 Euroopan neuvoston siviilioikeudellisen yleissopimuksen (jälj. EN:n siviilioikeudellinen yleissopimus; ETS 174) 3 artiklaa. EN:n siviilioikeudellisessa yleissopimuksessa on määritelty korvausvastuu ja sen edellytykset laajemmin ja tarkemmin kuin YK:n korruption vastaisessa yleissopimuksessa. Esimerkiksi EN:n siviilioikeudellisen yleissopimuksen 3 artiklassa tarkoitettu korvaus voi käsittää hyvityksen aineellisesta vahingosta. Suoranaisen aineellisen vahingon lisäksi myös artiklassa mainittu tulon tai ansion menetys voi tulla korvattavaksi epäsuorana aineellisena vahinkona. Korvaus voi kattaa myös aineettoman vahingon. EN:n siviilioikeudellisen yleissopimuksen täytäntöönpano ei edellyttänyt Suomessa lainmuutoksia.

Yleissopimuksessa korruptiona rangaistavat teot ovat rikoslain mukaan rangaistavia lahjusrikoksina ja eräinä muina rikoksina. Niistä aiheutuneet taloudelliset vahingot ovat vahingonkorvauslain (412/1974) 5 luvun 1 §:n nojalla korvattavia vahinkoja. Vahingonkorvauslain 5 luvun 1 §:n mukaan sellainen taloudellinen vahinko, joka ei ole yhteydessä henkilövahinkoon eikä esinevahinkoon, korvataan pääsääntöisesti vain, jos vahinko on aiheutettu rangaistavaksi säädetyllä teolla tai julkista valtaa käytettäessä. Vahingonkorvauslaki ei koske sopimussuhteita. Niissä taloudellisen vahingon korvaaminen on pääsääntö. Myös erityislait syrjäyttävät vahingonkorvauslain. Tyypillisesti korruptiota voidaan olettaa ilmenevän tarjouskilpailun yhteydessä. Tällöin oikeus korvaukseen toteutuu tehokkaasti hankintalainsäädännön nojalla, jota on selostettu edellä 9 artiklan käsittelyn yhteydessä.

Ennen rikoslain lahjusrikoksia koskevien säännösten uudistamista elinkeinotoiminnan lahjusrikoksista säädettiin sopimattomasta menettelystä elinkeinotoiminnassa annetussa laissa. Lahjontaa voidaan edelleenkin pitää mainitun lain 1 §:ssä tarkoitettuna hyvän liiketavan vastaisena sopimattomana menettelynä. Markkinaoikeus voi sopimattomasta menettelystä elinkeinotoiminnassa annetun lain 6 §:n nojalla kieltää elinkeinonharjoittajaa jatkamasta 1 §:n vastaista sopimatonta menettelyä. Se voi samalla velvoittaa 8 §:n nojalla elinkeinonharjoittajan ryhtymään sopivaan oikaisutoimeen. Lisäksi markkinaoikeus voi määrätä, että päätös on vastaajan kustannuksella julkaistava yhdessä tai useammassa sanoma- tai aikakauslehdessä.

Lisäksi lahjonnan antamiseen tai ottamiseen taikka muuhun yleissopimuksessa tarkoitettuun rikokseen elinkeinotoiminnassa syyllistynyt yksityisen elinkeinon harjoittaja taikka yhteisön tai säätiön johtoon kuuluva henkilö voidaan tuomita liiketoimintakieltoon. Liiketoimintakiellosta annetun lain (1059/1985) 3 §:n mukaan liiketoimintakieltoon voidaan tietyin edellytyksin määrätä liiketoiminnassa mihin tahansa rikokseen syyllistynyt, jollei rikos ole vähäinen. Liiketoimintakielto kieltää paitsi tietyssä johtavassa asemassa työskentelyn myös muun muassa osakeyhtiön tai osuuskunnan perustajana olemisen sekä omistukseen tai sopimukseen perustuvan määräämisvallan hankkimisen missä tahansa liiketoiminnassa.

Vahingonkorvauslain 5 luvun 6 §:n mukaan henkilövahinkoa koskevia vahingonkorvauslain säännöksiä on sovellettava myös sellaisen kärsimyksen korvaamiseen, jonka on aiheuttanut muun muassa kunniaan kohdistunut tai muu sen kaltainen rikos. Myös rikoslain 27 luvun 7 §:n nojalla kunnianloukkauksesta tuomittu voidaan velvoittaa asianhaarain mukaan korvaamaan asianomistajalle kulut tuomion painattamisesta viralliseen tai paikkakunnan sanomalehteen.

Muutoin Suomen lainsäädännön yksityiskohtien osalta viitataan EN:n siviilioikeudellisen yleissopimuksen täytäntöönpanoa koskevan hallituksen esityksen perusteluihin (HE 86/2001 vp).

Suomen lainsäädäntö täyttää 35 artiklassa asetetut vaatimukset.

36 artikla. Erityisviranomaiset . Artiklan mukaan sopimusvaltiot varmistavat oikeusjärjestelmänsä perusperiaatteiden mukaisesti sellaisen yhden tai useamman toimielimen tai sellaisten henkilöiden olemassaolon, jotka ovat erikoistuneet vastustamaan korruptiota lainvalvonnan keinoin. Tälle yhdelle tai useammalle toimielimelle tai näille henkilöille on annettava sopimusvaltion oikeusjärjestelmän perusperiaatteiden mukaisesti tarvittava riippumattomuus, jotta ne voivat hoitaa tehtävänsä tehokkaasti ja ilman asiatonta ulkopuolista vaikuttamista. Näillä henkilöillä tai tämän yhden tai useamman toimielimen henkilöstöllä on oltava asianmukainen koulutus ja voimavarat tehtäviensä hoitamista varten.

Yleissopimuksen tulkintaohjeen 39 kohdan mukaan tässä artiklassa tarkoitetut toimielimet voivat olla samoja kuin 6 artiklassa tarkoitetut. Tältä osin viitataan siihen, mitä 6 artiklan yhteydessä lausutaan korruption vastaisesta verkostosta ja muusta korruption ehkäisemiseksi perustetusta toimielimestä. Tämän lisäksi Suomessa on sekä poliisi- että syyttäjäorganisaation eri tasoilla erityisesti talousrikosten ja niiden mukana lahjusrikosten tutkintaan koulutettua henkilöstöä. Suomessa korruptiorikoksina pidettävät teot tutkitaan joko keskusrikospoliisissa tai paikallisissa talousrikostutkintayksiköissä.

Korruptioon erikoistunutta poliisiyksikköä Suomessa ei ole, koska korruptiota koskevia juttuja on tutkittavana keskimäärin 10-15 kappaletta vuodessa. Samasta syystä myöskään nimenomaista koulutusta korruptioon liittyvästä esitutkinnasta ei järjestetä. Korruptiota koskevaa koulutusta annetaan talousrikoksiin liittyvän koulutuksen yhteydessä.

Keskusrikospoliisin yhteyteen on perustettu valtakunnallinen rikostiedustelukeskus, joka muun ohella seuraa keskusrikospoliisin valtakunnallisissa rekistereissä olevia korruptiorikoksia koskevia tietoja sekä vihjetietoja ja käsittelee niitä sekä ryhtyy tarvittaessa toimiin tutkinnan käynnistämiseksi. Rikostiedustelukeskukselle toimitetaan keskitetysti viranomaisilta tulevat tai viranomaisia koskevat korruptiota koskevat vihjeet.

Syyttäjälaitoksessa vakavimmat korruptiorikokset syyttää valtionsyyttäjä tai talousrikoksiin tai virkarikoksiin erikoistunut avainsyyttäjä. Syyttäjän riippumattomuus muista viranomaisista ja ulkopuolisista tahoista turvaa myös korruptiorikoksista ratkaisuja tehtäessä päätösten objektiivisuuden. Syyttäjän ratkaisun sisältöön ei voi vaikuttaa edes esimies. Vain valtakunnansyyttäjällä on mahdollisuus ottaa juttu pois syyttäjältä ja määrätä se joko toisen syyttäjän ratkaistavaksi tai ratkaista juttu itse.

Erityistä korruptiorikoksiin liittyvää jatkuvaa koulutusta syyttäjille ei järjestetä. Valtakunnansyyttäjänvirasto on kuitenkin järjestänyt yhteistyössä keskusrikospoliisin kanssa vuonna 2004 korruptiorikoksia koskevan seminaarin.

Suomen lainsäädäntö ja käytäntö vastaavat artiklan vaatimuksia.

37 artikla. Yhteistyö lainvalvontaviranomaisten kanssa . Artiklan 1 kappaleen mukaan sopimusvaltiot toteuttavat tarvittavat toimenpiteet kannustaakseen yleissopimuksen mukaisesti rangaistavaksi säädettyyn rikokseen osallistuvia tai osallistuneita henkilöitä antamaan tietoja, jotka ovat hyödyksi toimivaltaisille viranomaisille tutkinnan ja todistelun kannalta, sekä antamaan toimivaltaisille viranomaisille tosiasiallista erityisapua, joka voi auttaa riistämään rikoksentekijöiltä rikoksen tuottaman hyödyn ja hankkimaan takaisin tällaista hyötyä.

Artiklan 2 kappaleen mukaan sopimusvaltiot harkitsevat soveltuvissa tapauksissa mahdollisuutta lieventää rangaistusta sellaisen syytetyn osalta, joka tekee huomattavasti yhteistyötä yleissopimuksen mukaisesti rangaistavaksi säädetyn rikoksen tutkinnassa tai syytetoimissa.

Artiklan 3 kappaleen mukaan sopimusvaltiot harkitsevat kansallisen lainsäädäntönsä perusperiaatteiden mukaisesti mahdollisuutta luopua syytteistä sellaisen henkilön osalta, joka tekee huomattavasti yhteistyötä yleissopimuksen mukaisesti rangaistavaksi säädetyn rikoksen tutkinnassa tai syytetoimissa.

Artiklan 4 kappaleen mukaan kyseisiä henkilöitä suojellaan soveltuvin osin yleissopimuksen 32 artiklan mukaisesti.

Artiklan 5 kappaleen mukaan, kun yhdessä sopimusvaltiossa oleskeleva tämän artiklan 1 kappaleessa tarkoitettu henkilö voi tehdä huomattavasti yhteistyötä toisen sopimusvaltion toimivaltaisten viranomaisten kanssa, nämä sopimusvaltiot voivat harkita kansallisen lainsäädäntönsä mukaisia keskinäisiä sopimuksia tai järjestelyjä, joiden mukaan jälkimmäinen sopimusvaltio voi antaa tämän artiklan 2 ja 3 kappaleen mukaisen kohtelun.

Suomessa on niin sanottuun kruununtodistajajärjestelmään katsottu liittyvän periaatteellisia, sekä tarkoituksenmukaisuusnäkökohtiin että moraalisiin syihin liittyviä ongelmia. Tämän vuoksi Suomen lainsäädännön mukaan myötävaikuttaminen rikoskumppanien tai muiden henkilöiden rikosten selvittämiseen ei ole rangaistuksen lieventämisperuste. Sen sijan tekijän myötävaikutus oman rikoksensa selvittämiseen voidaan rikoslain 6 luvun 6 §:n mukaan ottaa huomioon rangaistuksen lieventämisperusteena. Vastaavasta syystä myös syyttäjä voi jättää syytteen nostamatta oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 8 §:n mukaan.

Artikla vastaa Palermon sopimuksen 26 artiklaa, jonka yhteydessä on tarkemmin selostettu Suomen edellä mainittua lainsäädäntöä ja, johon tämän vuoksi viitataan (HE 32/2003 vp, s. 39—40).

38 artikla. Kansallisten viranomaisten välinen yhteistyö . Artiklan mukaan sopimusvaltiot toteuttavat tarvittavat toimenpiteet kannustaakseen kansallisen lainsäädäntönsä mukaisesti yhteistyötä toisaalta julkisten viranomaistensa ja virkamiestensä ja toisaalta rikostutkinta- ja syyttäjäviranomaistensa kesken.

Yhteistyön toteuttamiseen on artiklassa mainittu esimerkkeinä kaksi vaihtoehtoista tapaa. Ensimmäisen, a kohdassa tarkoitetun vaihtoehdon mukaan viranomaisten on ilmoitettava oma-aloitteisesti mainituille tutkintaviranomaisille, jos on perusteltu syy uskoa, että on tehty yleissopimuksen 15, 21 ja 23 artiklan mukaisesti rangaistavaksi säädetty rikos. Toinen, b kohdassa tarkoitettu vaihtoehto on, että tutkintaviranomaisille annetaan heidän pyynnöstään kaikki tutkinnassa tarvittavat tiedot.

Oma-aloitteinen ilmoitusvelvollisuus koskee lahjontaa yksityisellä ja julkisella sektorilla sekä rahanpesua. Suomessa ei ole yleistä velvollisuutta oma-aloitteisesti ilmoittaa rikoksista poliisille tai syyttäjälle. Ainoastaan eräiden hankkeilla olevien törkeiden rikosten ilmoittamatta jättäminen on rikoslain 15 luvun 10 §:ssä säädetty rangaistavaksi. Viranomaisella on kuitenkin velvollisuus tehdä rikosilmoitus omassa toiminnassaan tehdystä sen hoitamiin varoihin kohdistuneesta rikoksesta. Tätä velvollisuutta on käsitelty edellä 8 artiklan 4 kappaleen yhteydessä. Joissakin tapauksissa ilmoitusvelvollisuudesta, kuten rahanpesuepäilyistä, on erityisesti säädetty. Viranomaisilla ei kuitenkaan ole yleistä velvollisuutta ilmoittaa epäillyistä lahjusrikoksista esitutkintaviranomaisille.

Epäillyistä lahjusrikoksista saavat tietoa ennen kaikkea veroviranomaiset sekä valtion talouden tarkastajat ja julkishallinnon ja -talouden tilintarkastajat. Valtiontalouden tarkastajilla on velvollisuus tehdä rikosilmoitus siinä laajuudessa kuin edellä 8 artiklan 4 kappaleen yhteydessä on tarkemmin kuvailtu. Ilmoitusvelvollisuus on kuitenkin toissijainen ja koskee vain verovelvollisen viranomaisen oman toiminnan piirissä tapahtunutta sen varallisuuteen kohdistunutta rikosta. Julkishallinnon ja –talouden tilintarkastajat voivat salassapitosäännösten estämättä antaa tilintarkastuksen yhteydessä saamiaan tietoja esitutkintaviranomaiselle, mutta oma-aloitteista ilmoitusvelvollisuutta rikosepäilyistä heillä ei ole. Veroviranomaisilla on laissa säädetty oikeus ilmoittaa lahjusepäilyistä esitutkintaviranomaiselle, mutta heillä ei ole siihen nimenomaista velvollisuutta.

Artiklan määräykset eivät edellytä muutosten tekemistä lainsäädäntöön. OECD:n ja EN:n valvontaelimen GRECO:n antamissa Suomea koskevissa suosituksissa on kuitenkin edellytetty, että veroviranomaisten velvollisuudesta ilmoittaa lahjusepäilyistä esitutkintaviranomaiselle säädettäisiin selkeästi laissa. Myös tilintarkastajien ilmoitusvelvollisuudesta edellytetään selkeitä säännöksiä. Viranomaisten ilmoitusvelvollisuuteen liittyvää lainsäädäntöä tulisikin selkeyttää lisäämällä siihen säännökset veroviranomaisten velvollisuudesta ilmoittaa lahjusepäilyistä esitutkintaviranomaiselle. Myös tilintarkastajien ilmoitusvelvollisuudesta tulisi säätää laissa. Koska yleissopimus ei vaadi lainmuutoksia, ei ole aiheellista viivästyttää yleissopimuksen hyväksymistä valmistelemalla lainmuutoksia tässä yhteydessä. Veroviranomaisen ja tilintarkastajan ilmoitusvelvollisuutta koskevan lainsäädännön muutos on tarkoituksenmukaisempaa valmistella erikseen.

Joillakin toimenpiteillä voidaan kuitenkin välittömästi helpottaa rikosilmoitusten tekemistä. Ensinnäkin lahjoman vähennyskelvottomuuden nimenomainen sääntely laissa, jota on edellä 12 artiklan yhteydessä pidetty muutoinkin tarpeellisena, selventäisi veroviranomaisen tietoon tulleiden lahjusepäilyjen ja veropetosepäilyjen yhteyttä toisiinsa. Tämän taas voidaan odottaa lisäävän veroviranomaisen tekemiä rikosilmoituksia veropetosepäilyihin liittyvistä ja muistakin epäillyistä lahjusrikoksista. Lahjuksen vähennyskelvottomuuden sääntelemiseksi on Eduskunnan käsiteltävänä tästä esityksestä erillinen hallituksen esitys. Lisäksi rikosilmoitus saattaa keneltä tahansa jäädä tekemättä yksityisen sektorin piirissä tapahtuneiksi epäillyistä lahjusrikoksista pelkästään sillä perusteella, että elinkeinoelämän lahjusrikokset ovat pääsääntöisesti asianomistajarikoksia. Esityksessä ehdotetaankin rikoslakia muutettavaksi siten, että elinkeinotoiminnassa tehdyt lahjusrikokset tulisivat virallisen syytteen alaisiksi.

Julkisuuslain mukaan viranomaisten asiakirjat ovat lähtökohtaisesti julkisia. Mainitun lain 29 §:n mukaan viranomainen voi antaa toiselle viranomaiselle tiedon salassa pidettävästä asiakirjasta muun muassa silloin, kun tiedon antamisesta ja oikeudesta tiedon saamiseen on laissa erikseen säädetty. Poliisilla on poliisilain 35 §:n mukaan oikeus saada viranomaiselta ja julkista tehtävää hoitamaan asetetulta yhteisöltä virkatehtävän suorittamiseksi tarvittavat tiedot ja asiakirjat maksutta ja salassapitovelvollisuuden estämättä, jollei sellaisen tiedon antamista poliisille tai tietojen käyttöä todisteena ole laissa kielletty tai rajoitettu. Säännöksiä täydentävät lukuisat eri viranomaisten henkilörekistereissä olevien tietojen luovutusta koskevat säännökset, jotka yleensä nimenomaisesti mahdollistavat henkilötietojen luovutuksen rikosten tutkintaa suorittaville viranomaisille. Säännökset eivät ole täysin aukottomia.

Suomen lainsäädäntö ja käytäntö vastaavat artiklan määräyksiä.

39 artikla. Kansallisten viranomaisten ja yksityisen sektorin välinen yhteistyö . Artiklan 1 kappaleen mukaan sopimusvaltiot toteuttavat tarvittavat toimenpiteet kannustaakseen kansallisen lainsäädäntönsä mukaisesti yhteistyötä kansallisten rikostutkinta- ja syyttäjäviranomaisten ja yksityisen sektorin yhteisöjen, erityisesti rahoituslaitosten, välillä asioissa, jotka koskevat yleissopimuksen mukaisesti rangaistaviksi säädettyjen rikosten tekemistä.

Artiklan 2 kappaleen mukaan sopimusvaltiot harkitsevat kansalaistensa ja muiden alueellaan vakituisesti asuvien henkilöiden kannustamista ilmoittamaan kansallisille rikostutkinta- ja syyttäjäviranomaisille yleissopimuksen mukaisesti rangaistaviksi säädettyjen rikosten tekemisestä.

Korruption torjunnassa lainkäyttöviranomaiset tekevät yhteistyötä elinkeinoelämän kanssa lähinnä vain yksittäisten juttujen yhteydessä. Poliisi - ja syyttäjäviranomaisten yhteistyötä yksityisen sektorin kanssa tehtäneen lähinnä korruption vastaisessa verkostossa, jota on käsitelty edellä 6 artiklan yhteydessä. Yleisen tietoisuuden herättäminen tai ylläpitäminen korruptiorikollisuudesta on Suomessa perinteisesti kuulunut muille kuin lainkäyttöviranomaisille ja tästä Suomella on hyvä kokemuksia.

Artiklan määräykset eivät edellytä lainmuutoksia. Artiklan 2 kappaleen harkinnanvaraiseen määräykseen liittyviä ongelmia on käsitelty edellä 37 artiklan yhteydessä.

40 artikla. Pankkisalaisuus . Artiklan mukaan sopimusvaltiot varmistavat, että yleissopimuksen mukaisesti rangaistaviksi säädettyjen rikosten kansallisen rikostutkinnan yhteydessä niiden kansallisissa oikeusjärjestelmissä on käytettävissä asianmukaiset järjestelmät sellaisten esteiden poistamiseksi, joita voi syntyä sovellettaessa pankkisalaisuuslainsäädäntöä.

Luottolaitostoiminnasta annetun lain (1607/1993) 94 § koskee pankkisalaisuutta. Pykälän 2 momentin mukaan 1 momentissa tarkoitettuja salassa pidettäviä tietoja on annettava syyttäjä- ja esitutkintaviranomaiselle sekä muille viranomaisille, joilla on lain mukaan oikeus saada sellaisia tietoja. Poliisilla on poliisilain 36 §:n nojalla oikeus saada rikoksen ehkäisemiseksi tai selvittämiseksi tarpeellisia tietoja yksityiseltä yhteisöltä tai henkilöltä yritys-, pankki- tai vakuutussalaisuuden estämättä. Pankkisalaisuutta koskevaa sääntelyä tarkastellaan myös 52 artiklan yhteydessä.

Suomen lainsäädäntö vastaa tältä osin yleissopimuksen vaatimuksia.

41 artikla. Aiempi rikollisuus . Artiklan mukaan sopimusvaltiot voivat toteuttaa tarvittavat lainsäädännölliset tai muut toimenpiteet, jotta rikoksesta epäillylle mahdollisesti aiemmin toisessa valtiossa annettu tuomio tulee otetuksi huomioon asianmukaisiksi katsotuin ehdoin ja tarkoituksin, jotta tätä tietoa voidaan käyttää yleissopimuksen mukaisesti rangaistavaksi säädettyyn rikokseen liittyvässä rikosoikeudenkäynnissä.

Ulkomailta tulleet Suomen kansalaista ja Suomessa pysyvästi asuvaa ulkomaalaista koskevat tiedot rikostuomioista talletetaan rikosrekisteriin rikosrekisterilain (770/1993) 2 §:n mukaan. Muun muassa Suomea sitovan vuoden 1959 keskinäistä oikeusapua rikosasioissa koskevan eurooppalaisen yleissopimuksen 22 artiklan mukaan jäsenvaltioilla on velvollisuus oma-aloitteisesti ilmoittaa osapuolten kansalaisia koskevista rangaistuspäätöksistä.

Tuomioistuimella on rikosrekisterilain 4 §:n mukaan vireillä olevan asian käsittelyä varten ja virallisella syyttäjällä syyteharkintaa ja pakkokeinoasiaa varten oikeus saada rikosrekisteristä tietoja. Tuomioistuimella on lisäksi myös oikeus pyytää tietoja rikostuomioista toisesta valtiosta kansainvälisestä oikeusavusta annetun lain (4/1994, jälj. rikosoikeusapulaki) 5 §:n nojalla. Toinen osapuoli voi käytännössä harvoin kieltäytyä luovuttamasta pyydettyjä tietoja, sillä muun muassa keskinäistä oikeusapua rikosasioissa koskevan eurooppalaisen yleissopimuksen 13 artikla velvoittaa antamaan toisen valtion oikeusviranomaisille heidän rikosasioiden käsittelyä varten pyytämänsä tiedot.

Suomen lainsäädäntö on artiklassa edellytetyn mukainen.

42 artikla. Tuomiovalta . Artiklan 1 kappaleen mukaan sopimusvaltiot toteuttavat tarvittavat toimenpiteet ulottaakseen tuomiovaltansa yleissopimuksen mukaisesti rangaistaviksi säädettyihin rikoksiin, kun toinen artiklassa mainituista kohdista täyttyy. Kohta a sisältää vaatimuksen siitä, että rikos on tehty kyseisen sopimusvaltion alueella ja kohta b, että rikos on tehty aluksessa, joka käyttää kyseisen sopimusvaltion lippua, tai ilma-aluksessa, joka on rekisteröity kyseisen sopimusvaltion lainsäädännön mukaisesti rikoksen tekohetkellä.

Artiklan kappaleen 2 mukaan, jollei yleissopimuksen 4 artiklassa toisin määrätä, sopimusvaltio voi myös ulottaa tuomiovaltansa tällaisiin rikoksiin, jos (a) rikos on tehty kyseisen sopimusvaltion kansalaista vastaan tai (b) rikoksen on tehnyt kyseisen sopimusvaltion kansalainen tai sen alueella vakituisesti asuva kansalaisuudeton henkilö tai (c) rikos on säädetty rangaistavaksi yleissopimuksen 23 artiklan 1 kappaleen b kohdan ii alakohdan mukaisesti ja se on tehty kyseisen sopimusvaltion alueen ulkopuolella tarkoituksena tehdä sen alueella rikos, joka on säädetty rangaistavaksi yleissopimuksen 23 artiklan 1 kappaleen a kohdan i tai ii alakohdan tai b kohdan i alakohdan mukaisesti tai (d) rikos on tehty tätä sopimusvaltiota vastaan.

Artiklan kappaleen 3 mukaan yleissopimuksen 44 artiklan soveltamista varten sopimusvaltiot toteuttavat tarvittavat toimenpiteet ulottaakseen tuomiovaltansa yleissopimuksen mukaisesti rangaistaviksi säädettyihin rikoksiin, kun rikoksesta epäilty oleskelee kyseisen sopimusvaltion alueella, eikä tämä sopimusvaltio luovuta epäiltyä yksinomaan sillä perusteella, että tämä on sen kansalainen.

Artiklan kappaleen 4 mukaan sopimusvaltiot voivat myös toteuttaa tarvittavat toimenpiteet ulottaakseen tuomiovaltansa yleissopimuksen mukaisesti rangaistaviksi säädettyihin rikoksiin, kun rikoksesta epäilty oleskelee kyseisen sopimusvaltion alueella, eikä tämä sopimusvaltio luovuta epäiltyä.

Artiklan kappaleen 5 mukaan, jos tuomiovaltaansa tämän artiklan 1 tai 2 kappaleen mukaisesti käyttävälle sopimusvaltiolle on ilmoitettu tai se on muutoin saanut tietää, että muut sopimusvaltiot ovat aloittaneet rikostutkinnan, syytetoimet tai oikeudenkäynnin saman teon perusteella, kyseisten sopimusvaltioiden toimivaltaiset viranomaiset neuvottelevat tarvittaessa keskenään toimiensa yhteensovittamiseksi.

Artiklan kappaleen 6 mukaan yleissopimus ei estä sopimusvaltiota käyttämästä kansallisen lainsäädäntönsä mukaista rikosoikeudellista toimivaltaa, sanotun kuitenkaan rajoittamatta yleisen kansainvälisen oikeuden määräyksiä.

Artikla vastaa 2 kappaleen d kohtaa lukuun ottamatta Palermon sopimuksen 15 artiklaa, jonka yhteydessä lausuttuun viitataan (HE 32/2003 vp, s. 23—24). Mainittujen perustelujen mukaan Palermon sopimuksen ei ole katsottava aiheuttavan tarvetta laajentaa Suomen rikosoikeuden soveltamisalaa. Artiklan 2 kappaleen velvoitteet ovat harkinnanvaraisia. Kuten Palermon sopimuksen perusteluissa todetaan, rikoslain 1 luku kattaa laajalti myös harkinnanvaraiset velvoitteet (s. 24). Suomen rikoslaki soveltuu muun muassa 3 ja 4 kappaleessa tarkoitettuihin tilanteisin, joissa teko on tehty Suomen ulkopuolella eikä epäillyn henkilön luovuttamispyyntöön ole suostuttu. Kaikki tässä yleissopimuksessa kriminalisoitavaksi edellytetyt rikokset täyttävät rikoslain soveltamisen vaatimuksen, jonka mukaan teosta saattaa Suomen lain mukaan seurata yli kuusi kuukautta vankeutta. Suomen rikoslaki vastaa muutoinkin 2 kappaleen d kohdan vaatimuksia, sillä rikoslain 1 luvun 3 §:n mukaan Suomen ulkopuolella tehtyyn rikokseen, joka kohdistuu Suomeen, sovelletaan Suomen lakia. Suomen viranomaiseen kohdistuneen rikoksen on katsottava kohdistuneen Suomeen. Vakavasti Suomen taloudellisia etuuksia koskeneiden rikosten, kuten lahjusrikosten, on myös katsottava kohdistuneen Suomeen.

Artiklan määräykset eivät vaadi muutoksia lainsäädäntöön.

IV LUKU. Kansainvälinen yhteistyö

43 artikla. Kansainvälinen yhteistyö . Artiklan 1 kohdan mukaan sopimusvaltiot sitoutuvat toimimaan rikosoikeudellisessa yhteistyössä 44—50 artiklan mukaisesti. Sopimusvaltiot voivat avustaa toisiaan myös lahjontaan liittyvien, yksityisoikeudellisten ja hallinnollisten asioiden käsittelyssä.

Artiklan 2 kohdassa määrätään, että kun yhteistyön edellytykseksi asetetaan kaksoisrangaistavuus, sen katsotaan täyttyvän riippumatta valtioiden lainsäädännössä olevista kategorisista tai terminologisista eroista.

Suomen lainsäädäntö täyttää artiklan vaatimukset. Kaksoisrangaistavuus merkitsee sitä, että rikoksen tulee olla rangaistava sekä yhteistyöpyynnön esittäneen että sen vastaanottaneen valtion lain mukaan. Vaatimuksen katsotaan Suomen oikeusapu- ja luovuttamislainsäädännön mukaan täyttyvän, kun teko vastaavissa olosuhteissa tehtynä olisi rangaistava Suomen lainsäädännön mukaan. Merkitystä on tällöin sillä, onko pyynnössä selostettu käyttäytyminen kriminalisoitu Suomen lainsäädännössä. Kaksoisrangaistavuus ei siten täyttyäkseen edellytä sitä, että teon tulisi olla samannimisenä rikoksena rangaistava myös Suomessa.

44 artikla. Luovuttaminen . Artiklan 1 kappaleen mukaan artiklaa sovelletaan yleissopimuksen soveltamisalaan kuuluviin rikoksiin, kun luovutettavaksi pyydetty henkilö oleskelee pyynnön vastaanottaneen sopimusvaltion alueella. Lisäedellytyksenä on kaksoisrangaistavuuden vaatimus.

Artiklan 2 kappaleen mukaan sopimusvaltio voi sen lainsäädännön niin salliessa suostua luovuttamiseen kaksoisrangaistavuuden vaatimuksesta riippumatta.

Artiklan 3 kappaleessa määrätään, että jos luovuttamispyyntö koskee useita rikoksia, joista osa ei kuulu yleissopimuksen soveltamisalaan, pyynnön vastaanottanut sopimusvaltio voi soveltaa artiklaa myös jälkimmäisiin rikoksiin.

Artiklan 4 kappaleen mukaan jokainen rikos, johon artiklaa sovelletaan, on katsottava sopimusvaltioiden välisissä luovuttamissopimuksissa rikokseksi, jonka johdosta voidaan luovuttaa. Sopimusvaltiot sitoutuvat sisällyttämään rikokset kaikkiin välillään tehtäviin luovuttamissopimuksiin luovuttamiskelpoisina rikoksina.

Artiklan 5 kappaleen mukaan sopimusvaltio, joka asettaa luovuttamisen ehdoksi sopimuksen ja saa luovuttamispyynnön toiselta sopimusvaltiolta, jonka kanssa sillä ei ole sopimusta, voi katsoa yleissopimuksen luovuttamisen sopimusperustaksi kaikkien niiden rikosten osalta, joihin artiklaa sovelletaan.

Artiklan 6 kappale velvoittaa ne sopimusvaltiot, jotka asettavat luovuttamisen ehdoksi sopimuksen, yleissopimukseen liittyessään ilmoittamaan YK:n pääsihteerille siitä, pitävätkö ne yleissopimusta luovuttamisen sopimusperustana (a kohta). Kielteisessä tapauksessa sopimusvaltion on pyrittävä tekemään sopimuksia luovuttamisesta muiden sopimusvaltioiden kanssa artiklan täytäntöönpanemiseksi (b kohta).

Artiklan 7 kappaleen mukaan sopimusvaltiot, jotka eivät aseta luovuttamisen ehdoksi sopimusta, tunnustavat välillään luovuttamiskelpoisiksi rikoksiksi ne rikokset, joihin artiklaa sovelletaan.

Artiklan 8 kappaleen mukaan luovuttamisen ehdot, mukaan lukien muun muassa luovuttamisen edellytyksenä oleva vähimmäisrangaistus sekä luovuttamisesta kieltäytymisen perusteet, määräytyvät pyynnön vastaanottaneen sopimusvaltion kansallisen lainsäädännön tai voimassaolevien luovuttamissopimusten mukaan.

Artiklan 9 kappaleessa sopimusvaltioita kehotetaan lainsäädäntönsä puitteissa nopeuttamaan luovuttamismenettelyä ja yksinkertaistamaan siihen liittyviä todistusaineistoa koskevia vaatimuksia niiden rikosten osalta, joihin artiklaa sovelletaan.

Artiklan 10 kappaleessa määrätään väliaikaisesta säilöönotosta. Sen mukaan pyynnön vastaanottanut sopimusvaltio voi pyynnön esittäneen valtion pyynnöstä ottaa säilöön luovutettavaksi pyydettävän, alueellaan tavatun henkilön. Pyynnön vastaanottanut valtio voi kiireellisissä tapauksissa ryhtyä myös muihin toimenpiteisiin luovutettavaksi pyydetyn henkilön läsnäolon varmistamiseksi luovuttamismenettelyssä.

Artiklan 11 kappale sisältää useisiin luovuttamista käsitteleviin valtiosopimuksiin sisältyvän niin sanotun ”luovuta tai syytä” — velvoitteen (aut dedere aut judicare). Kappaleen mukaan sopimusvaltiolla, joka kieltäytyy luovuttamisesta sillä perusteella, että luovutettavaksi pyydetty henkilö on sen kansalainen, on pyynnön esittäneen valtion pyynnöstä viipymättä velvollisuus saattaa tapaus toimivaltaisille viranomaisilleen syyttämistä varten. Viranomaisten on käsiteltävä tapaus samalla tavoin kuin mitä tahansa vakavaa rikosta koskeva asia. Pyynnön esittäneen ja sen vastaanottaneen valtion viranomaisten on oltava keskenään yhteistyössä erityisesti oikeudenkäyntimenettelyyn ja todistusaineistoon liittyvissä kysymyksissä varmistuakseen syytetoimien tehokkuudesta.

Artiklan 12 kappaleessa täsmennetään, että luovuttamiseksi ”luovuta tai syytä” — velvoitteen tarkoittamassa merkityksessä tulkitaan ehto, jonka mukaan sopimusvaltio luovuttaa oman kansalaisensa sillä edellytyksellä, että hänet palautetaan kotivaltioonsa suorittamaan mahdollisesti tuomittavaa vankeusrangaistusta.

Artiklan 13 kappaleen mukaan, jos pyynnön vastaanottanut valtio kieltäytyy tuomion täytäntöönpanemiseksi pyydetystä luovuttamisesta sillä perusteella, että luovutettavaksi pyydetty henkilö on pyynnön vastaanottaneen valtion kansalainen, sen tulee pyynnön esittäneen valtion pyynnöstä harkita pyynnön esittäneessä valtiossa tuomitun rangaistuksen tai siitä jäljellä olevan osan täytäntöönpanemista.

Artiklan 14 kappaleen mukaan luovutettavaksi pyydetylle henkilölle on taattava oikeudenmukainen kohtelu luovuttamismenettelyn kaikissa vaiheissa.

Artiklan 15 kappale sisältää niin sanotun syrjintäkiellon. Sen mukaan yleissopimus ei velvoita luovuttamaan henkilöä tilanteessa, jossa pyynnön vastaanottaneen sopimusvaltion toimivaltaisilla viranomaisilla on painavia syitä uskoa, että pyyntö on esitetty henkilön asettamiseksi syytteeseen tai rankaisemiseksi hänen sukupuolensa, rotunsa, uskontonsa, kansallisuutensa, etnisen alkuperänsä tai poliittisten näkemysten perusteella tai että pyynnön noudattaminen mainituista syistä heikentäisi luovutettavaksi pyydetyn henkilön asemaa.

Artiklan 16 kappaleen mukaan sopimusvaltiot eivät voi kieltäytyä luovuttamispyynnöstä pelkästään sillä perusteella, että pyynnön perusteena on julkiseen talouteen liittyvä rikos (niin sanottu fiskaalinen rikos).

Artiklan 17 kappaleessa pyynnön vastaanottaneelle valtiolle asetetaan velvollisuus mahdollisuuksien mukaan neuvotella pyynnön esittäneen valtion kanssa ennen luovuttamisesta kieltäytymistä.

Artiklan 18 kappaleen mukaan sopimusvaltioiden on pyrittävä saamaan aikaan kahden- ja monenkeskisiä sopimuksia tai järjestelyjä luovuttamisten toteuttamiseksi tai tehostamiseksi.

Artiklan velvoitteet vastaavat Palermon sopimuksen 16 artiklan määräyksiä. Niiden suhdetta Suomen voimassaolevaan lainsäädäntöön on selostettu hallituksen esityksessä HE 32/2003 vp. Luovuttaminen tapahtuu aina ihmisoikeuksia kunnioittaen (15 kappale). Palermon sopimusta vastaavasti 44 artikla ei velvoita luovuttamaan omia kansalaisia, jota koskeva kielto sisältyy rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta annetun lain (456/1970) 2 §:ään sekä perustuslain 9 §:ään. Tästä kiellosta on määrätyin edellytyksin luovuttu EU:n jäsenvaltioiden sekä pohjoismaiden välillä. Luovuttaminen EU-maiden välillä määräytyy eurooppalaisesta pidätysmääräyksestä ja jäsenvaltioiden välisestä luovuttamismenettelystä tehdyn neuvoston puitepäätöksen velvoitteiden perusteella. Suomessa säännökset Suomen ja muiden EU-maiden välisistä luovuttamisista sisältyvät rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta Suomen ja muiden Euroopan unionin jäsenvaltioiden välillä annettuun lakiin (1286/2003). Pohjoismaiden välillä luovuttaminen perustuu lakiin rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta Suomen ja muiden pohjoismaiden välillä (270/1960). Pohjoismaiden oikeusministerit ovat kesäkuussa 2005 päässeet yhteisymmärrykseen lain uudistamisesta uudella sopimuksella.

Artikla ei muutoinkaan ole ongelmallinen Suomen lainsäädännön kannalta. Rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta annetun lain mukaan luovuttaminen Suomesta ei välttämättä edellytä, että Suomen ja asianomaisen vieraan valtion kanssa olisi tehty sopimus luovuttamisesta. Siten Suomen ei tarvitsisi tehdä artiklan 6 kohdassa tarkoitettua ilmoitusta sopimuksen edellyttämisestä luovuttamisen perusteena. Suomessa on kriminalisoitu yleissopimuksessa edellytetyt rikokset, joten kaksoisrangaistavuus täyttyy sopimusvelvoitteiden mukaisesti.

45 artikla. Tuomittujen siirtäminen . Artiklan mukaan sopimusvaltiot voivat harkita liittymistä kahden- tai monenkeskisiin sopimuksiin tai järjestelyihin, jotka koskevat yleissopimuksen soveltamisalaan kuuluvista rikoksista vankeusrangaistukseen tuomittujen henkilöiden siirtämistä alueelleen rangaistuksensa suorittamiseksi loppuun.

Artikla vastaa Palermon sopimuksen 17 artiklan määräystä eikä edellytä lainsäädännön muuttamista. Määräyksen suhdetta Suomen lainsäädäntöön ja voimassaolevia sopimuksia on selostettu esityksessä HE 32/2003 vp.

46 artikla. Keskinäinen oikeusapu . Artiklan 1 kappaleen mukaan sopimusvaltioilla on laaja velvollisuus antaa toisilleen oikeusapua yleissopimuksen soveltamisalaan kuuluvien rikosten tutkinnassa, syytetoimissa ja oikeudenkäynnissä. Sopimusvaltiot sitoutuvat vastavuoroisesti antamaan toisilleen oikeusapua, kun pyynnön esittäneellä sopimusvaltiolla on perusteet epäillä, että 3 artiklan a tai b kohdassa määritelty rikos on luonteeltaan kansainvälinen. Kyseeseen voivat muun ohella tulla tilanteet, joissa rikosten uhrit, todistajat, rikoksen tuottama hyöty, rikoksentekovälineet tai todisteet sijaitsevat pyynnön vastaanottaneessa sopimusvaltiossa ja joissa rikokseen liittyy järjestäytynyt rikollisryhmä.

Artiklan 2 kappaleen mukaan velvollisuus antaa laajaa oikeusapua kattaa myös tilanteet, joissa pyynnön perusteena on rikos, josta oikeushenkilö voi 26 artiklan mukaan joutua vastuuseen pyynnön esittäneessä sopimusvaltiossa.

Artiklan 3 kappaleessa määrätään siitä, mihin tarkoituksiin oikeusapua voidaan pyytää. Oikeusapua voidaan pyytää (a) todisteiden tai lausuntojen hankkimiseksi henkilöiltä, (b) oikeudellisten asiakirjojen toimittamiseksi tiedoksi, etsintöjen ja takavarikointien sekä (c) jäädyttämisen suorittamiseksi, (d) esineiden ja paikkojen tutkimiseksi, (e) tietojen, todistuskappaleiden sekä asiantuntija-arvioiden saamiseksi, (f) alkuperäisten tai oikeaksi todistettujen jäljennösten saamiseksi asiakirjoista ja tiedostoista, (g) rikoksen tuottaman hyödyn, omaisuuden, apuvälineiden, muiden tarvikkeiden tai esineiden tunnistamiseksi tai jäljittämiseksi todistelua varten sekä (h) henkilöiden vapaaehtoisen kuulemisen helpottamiseksi pyynnön esittäneessä sopimusvaltiossa. Lisäksi voidaan pyytää mitä tahansa muuta apua, joka ei ole vastoin pyynnön vastaanottaneen sopimusvaltion kansallista lainsäädäntöä (i kohta). Edelleen oikeusapua voidaan pyytää rikoshyödyn identifioimiseksi, jäädyttämiseksi tai jäljittämiseksi taikka varojen löytämiseksi sopimuksen V luvun mukaisesti (j ja k kohdat).

Artiklan 4 kappaleeseen sisältyy määräys oma-aloitteisesta tietojenvaihdosta. Sen mukaan sopimusvaltiot voivat lainsäädäntöään rajoittamatta ilman pyyntöä toimittaa rikosasiaan liittyvää tietoa toisessa sopimusvaltiossa olevalle toimivaltaiselle viranomaiselle. Edellytyksenä on, että tieto kyseisen sopimusvaltion viranomaisen käsityksen mukaan saattaa auttaa viranomaista esitutkinnan ja rikosoikeudenkäynnin hoitamisessa tai saattaisi johtaa oikeusapupyyntöön jälkimmäiseltä sopimusvaltiolta.

Artiklan 5 kappaleen mukaan tiedon lähettäminen 4 kappaleen mukaisesti ei rajoita tutkimuksia ja rikosoikeudenkäyntejä valtiossa, josta tiedot on annettu. Tiedon vastaanottaneiden viranomaisten on noudatettava tiedon luottamuksellisuutta tai muuta tiedon käyttöä koskevia ehtoja. Tämä ei kuitenkaan estä tiedon vastaanottanutta valtiota paljastamasta oikeudenkäynnissä syytetyn henkilön syyttömyyttä osoittavaa tietoa. Tällaisessa tapauksessa tiedon vastaanottaneen valtion on ilmoitettava asiasta tiedon lähettäneelle valtiolle ennen tiedon paljastamista ja, jos näin pyydetään, neuvoteltava tiedon lähettäneen valtion kanssa. Jos poikkeustapauksessa etukäteisilmoitus ei ole mahdollinen, tiedon vastaanottaneen valtion on ilmoitettava asiasta tiedon lähettäneelle sopimusvaltiolle viipymättä.

Artiklan 6 kappaleen mukaan artiklan määräykset eivät saa rajoittaa velvoitteita, jotka johtuvat muusta kahden- tai monenkeskisestä oikeusapusopimuksesta.

Artiklan 7 kappaleen mukaan 9—29 kappaleiden määräyksiä sovelletaan sellaisten sopimusvaltioiden välillä, joita ei sido oikeusapusopimus. Muussa tapauksessa sovelletaan asianomaisten valtioiden välisen oikeusapusopimuksen vastaavia määräyksiä, elleivät valtiot päätä soveltaa artiklan 9—29 kappaleita niiden sijasta. Sopimusvaltioita kehotetaan soveltamaan 9—29 kappaleiden määräyksiä, mikäli ne edistävät yhteistyötä.

Artiklan 8 kappaleen mukaan valtio ei saa pankkisalaisuuden perusteella kieltäytyä antamasta artiklan mukaista keskinäistä oikeusapua.

Artiklan 9 kappaleen a kohdan mukaan sopimusvaltion on vastatessaan pyyntöön antaa oikeusapua kaksoisrangaistavuuden vaatimuksesta huolimatta, otettava huomioon sopimuksen tarkoitus 1 artiklan mukaisesti. Kappaleen b kohdassa sallitaan oikeusavun antamisesta kieltäytyminen, jos kaksoisrangaistavuus ei täyty.

Artiklan 10 kappaleen mukaan vapautensa menettäneenä oleva henkilö voidaan määrätyin edellytyksin siirtää väliaikaisesti toiseen sopimusvaltioon kuultavaksi todistelutarkoituksessa. Edellytyksenä on ensinnäkin se, että henkilö antaa vapaasti suostumuksensa siirtämiseen (a kohta). Toisena edellytyksenä on, että molempien sopimusvaltioiden toimivaltaiset viranomaiset sopivat siirtämisestä (b kohta). Sopimusvaltiot voivat asettaa siirtämiselle myös muita asianmukaisiksi katsomiaan ehtoja.

Artiklan 11 kappaleessa määrätään muista 10 kappaletta täsmentävistä velvoitteista. Ensinnäkin sopimusvaltion, johon henkilö on siirretty, on pidettävä siirretty henkilö säilössä, ellei sopimusvaltio, josta henkilö on siirretty, toisin pyydä (a kohta). Toiseksi sopimusvaltion, johon henkilö on siirretty, on noudatettava valtioiden kesken sovittuja ehtoja siirretyn henkilön palauttamisesta sen sopimusvaltion säilöön, josta henkilö on siirretty (b kohta). Kolmanneksi määräyksessä kielletään se, että sopimusvaltio, johon henkilö on siirretty, vaatisi sopimusvaltiota, josta henkilö on siirretty, pyytämään siirretyn henkilön luovuttamista saadakseen hänet palautetuksi (c kohta). Neljänneksi 11 kappaleessa määrätään vapauden menetyksen keston laskemisesta sopimusvaltiossa, josta henkilö on siirretty. Siirretyn henkilön hyväksi on laskettava aika, jonka hän on ollut vapautensa menettäneenä siinä valtiossa, johon hänet on siirretty (d kohta).

Artiklan 12 kappaleen mukaan väliaikaisesti siirrettyä henkilöä ei saa asettaa syytteeseen ilman sen sopimusvaltion, josta henkilö on siirretty, artiklan 10 ja 11 kappaleiden mukaista lupaa. Ilman tällaista lupaa ei myöskään saa riistää siirretyn henkilön vapautta, rangaista tai muutoin rajoittaa hänen henkilökohtaista vapauttaan sen valtion alueella, johon hänet on siirretty, niiden tekojen, laiminlyöntien tai tuomioiden perusteella, jotka edelsivät hänen lähtöään sen valtion alueelta, josta hänet on siirretty (niin sanottu erityissääntö).

Artiklan 13 kappaleessa sopimusvaltio velvoitetaan nimeämään keskusviranomainen, jonka tehtävänä on ottaa vastaan oikeusapupyyntöjä ja joko panemaan ne täytäntöön tai välittämään ne edelleen toimivaltaisille viranomaisille täytäntöönpanoa varten. Jos sopimusvaltiolla on erityinen alue, jolla on erillinen oikeusapua koskeva järjestelmä, se voi määrätä erillisen keskusviranomaisen, jolla on vastaava tehtävä kyseisellä alueella. Keskusviranomaisen on varmistettava pyyntöjen nopea ja asianmukainen täytäntöönpano tai edelleen välittäminen. Tapauksissa, joissa keskusviranomainen välittää pyynnön toimivaltaiselle viranomaiselle täytäntöönpanoa varten, sen on kehotettava toimivaltaista viranomaista täyttämään pyyntö nopeasti ja asianmukaisesti. Valtion on yleissopimukseen liittyessään ilmoitettava YK:n pääsihteerille, minkä viranomaisen se nimeää 13 kappaleessa tarkoitetuksi keskusviranomaiseksi. Oikeusapupyynnöt ja niihin liittyvät tiedonannot on toimitettava sopimusvaltion nimeämälle keskusviranomaiselle. Vaatimus ei rajoita sopimusvaltion oikeutta vaatia, että pyynnöt ja tiedonannot toimitetaan sille diplomaattiteitse sekä kiireellisissä tapauksissa ja sopimusvaltioiden suostuessa tähän, mahdollisuuksien mukaan Kansainvälisen rikospoliisijärjestön Interpolin kautta.

Artiklan 14 kappaleen mukaan oikeusapupyynnöt on laadittava pyynnön vastaanottaneen sopimusvaltion hyväksymällä kielellä kirjallisesti tai muulla tavalla, joka tuottaa kirjallisen asiakirjan siten, että pyynnön vastaanottanut sopimusvaltio pystyy varmistumaan asiakirjan aitoudesta. Valtion on yleissopimukseen liittyessään ilmoitettava YK:n pääsihteerille, millä kielellä tai kielillä laaditut asiakirjat hyväksytään. Kiireellisissä tapauksissa ja sopimusvaltioiden suostuessa tähän pyynnöt voidaan esittää suullisesti, mutta ne on välittömästi vahvistettava kirjallisesti.

Artiklan 15 kappaleessa määrätään tiedoista, joita oikeusapupyynnön tulee sisältää. Pyynnössä tulee ensinnäkin mainita pyynnön esittävä viranomainen yksilöidysti (a kohta). Toiseksi on mainittava pyynnössä tarkoitetun rikosasian asiasisältö ja luonne sekä asian käsittelyä johtavan viranomaisen nimi ja tehtävät (b kohta). Kolmanneksi edellytetään, että pyyntö sisältää yhteenvedon asiaan vaikuttavista tosiseikoista. Yhteenvetoa ei edellytetä, jos pyyntö koskee oikeudellisten asiakirjojen tiedoksiantoa (c kohta). Neljänneksi pyynnössä on oltava kuvaus pyydetystä avusta ja kaikkien pyynnön esittäneen sopimuspuolen toivomien menettelytapojen yksityiskohdat (d kohta). Viidenneksi pyynnössä on mahdollisuuksien mukaan mainittava kaikkien asianosaisten henkilötiedot, oleskelupaikka ja kansalaisuus (e kohta). Kuudenneksi on mainittava pyynnön tarkoitus (f kohta).

Artiklan 16 kappaleen mukaan pyynnön vastaanottanut sopimusvaltio voi tarvittaessa pyytää lisätietoja pyynnön toteuttamista varten.

Artiklan 17 kappaleessa määrätään, että pyyntö toteutetaan pyynnön vastaanottaneen sopimusvaltion lainsäädännön mukaisesti. Pyynnön täytäntöönpanossa tulee mahdollisuuksien mukaan noudattaa pyynnössä esitettyä erityistä menettelyä, jos sitä ei ole pidettävä pyynnön vastaanottaneen valtion lainsäädännön vastaisena.

Artiklan 18 kappaleeseen sisältyy määräys videokokouksesta. Sen mukaan voidaan järjestää videokokous toisen sopimusvaltion alueella olevan henkilön kuulemiseksi todistajana tai asiantuntijana. Sopimusvaltio voi toisen sopimusvaltion pyynnöstä sallia kuulustelun pidettäväksi videokokouksena, mikäli ei ole mahdollista tai toivottavaa, että kyseinen henkilö esiintyy henkilökohtaisesti pyynnön esittäneen sopimusvaltion alueella. Sopimusvaltiot voivat sopia siitä, että pyynnön esittäneen sopimusvaltion oikeusviranomainen johtaa kuulustelua, kuitenkin siten, että pyynnön vastaanottaneen sopimusvaltion oikeusviranomainen osallistuu kuulusteluun.

Artiklan 19 kappaleen mukaan pyynnön esittänyt sopimusvaltio ei saa ilman pyynnön vastaanottaneen sopimuspuolen etukäteen antamaa lupaa välittää tai käyttää pyynnön vastaanottaneelta sopimusvaltiolta saatuja tietoja ja todisteita muihin kuin pyynnössä ilmoitettuihin tarkoituksiin. Estettä ei kuitenkaan ole tiedon käyttämiselle siinä tapauksessa, että se osoittaa syytetyn henkilön syyttömyyden. Tällöin pyynnön esittäneen sopimusvaltion on ilmoitettava asiasta pyynnön vastaanottaneelle sopimusvaltiolle ennen tiedon paljastamista. Mikäli poikkeuksellisesti etukäteisilmoitus ei ole mahdollista, pyynnön esittäneen sopimusvaltion on ilmoitettava pyynnön vastaanottaneelle sopimusvaltiolle tiedon paljastamisesta viipymättä.

Artiklan 20 kappaleen mukaan pyynnön esittänyt sopimusvaltio voi vaatia, että pyynnön vastaanottanut sopimusvaltio pitää pyynnön sisällön luottamuksellisena, ellei sen paljastaminen ole pyynnön toteuttamisen kannalta välttämätöntä. Jos sopimusvaltio ei voi noudattaa luottamuksellisuuden vaatimusta, sen tulee viipymättä ilmoittaa tästä pyynnön esittäneelle sopimusvaltiolle.

Artiklan 21 kappaleessa määrätään oikeusavun antamisen kieltäytymisperusteista. Kieltäytymisperusteena mainitaan ensinnäkin se, että oikeusapupyyntöä ei ole tehty artiklan määräysten mukaisesti (a kohta). Toisena kieltäytymisperusteena on se, että pyynnön vastaanottaneen sopimusvaltion mielestä pyynnön toteuttaminen saattaisi rajoittaa sen täysivaltaisuutta, turvallisuutta, yleistä järjestystä (ordre public) tai muita olennaisia etuja (b kohta). Kolmanneksi pyynnöstä voidaan kieltäytyä, jos pyynnön toteuttaminen ei pyynnön vastaanottaneen sopimusvaltion lainsäädännön mukaan olisi sallittua vastaavassa kotimaisessa tilanteessa (c kohta). Neljäntenä kieltäytymisperusteena mainitaan se, että pyyntöön suostuminen olisi pyynnön vastaanottaneen sopimusvaltion oikeusapulainsäädäntöön liittyvän oikeusjärjestelmän vastaista (d kohta).

Artiklan 22 kappaleen mukaan sopimusvaltiot eivät saa kieltäytyä keskinäisen oikeusavun antamisesta yksinomaan sillä perusteella, että pyynnön perusteena on julkiseen talouteen liittyvä rikos (niin sanottu fiskaalinen rikos).

Artiklan 23 kappale velvoittaa pyynnön vastaanottaneen sopimusvaltion perustelemaan oikeusavun antamisesta kieltäytymisen.

Artiklan 24 kappaleen mukaan pyynnön vastaanottaneen sopimusvaltion on mahdollisuuksien mukaan pantava oikeusapupyyntö täytäntöön nopeasti ja otettava mahdollisimman täysimääräisesti huomioon pyynnön esittäneen sopimusvaltion perustellusti pyytämät määräajat. Pyynnön vastaanottaneen sopimusvaltion on vastattava pyynnön esittäneen sopimusvaltion tiedusteluihin asian etenemisestä pyynnön vastaanottaneessa sopimusvaltiossa. Pyynnön esittäneen sopimusvaltion on puolestaan viipymättä ilmoitettava pyynnön vastaanottaneelle sopimusvaltiolle silloin, kun pyydettyä apua ei enää tarvita.

Artiklan 25 kappale mahdollistaa sen, että pyynnön vastaanottanut sopimusvaltio voi lykätä oikeusavun antamista sillä perusteella, että se haittaa aloitettuja tutkinta-, syyte- tai oikeudenkäyntitoimia.

Artiklan 26 kappaleessa pyynnön vastaanottaneelle sopimusvaltiolle asetetaan velvollisuus neuvotella pyynnön esittäneen sopimusvaltion kanssa, ennen kuin se kieltäytyy oikeusavun antamisesta tai lykkää pyynnön täytäntöönpanoa.

Artiklan 27 kappaleen mukaan, väliaikaista siirtämistä koskevan 12 kappaleen soveltamista rajoittamatta, todistajaa, asiantuntijaa tai muuta henkilöä, joka suostuu pyynnön esittäneen sopimusvaltion alueella todistamaan asian käsittelyssä tai avustamaan tutkinnassa, syytteen nostamisessa tai oikeudellisessa käsittelyssä, ei saa asettaa syytteeseen, riistää hänen vapauttaan, rangaista tai muutoin rajoittaa hänen henkilökohtaista vapauttaan sen valtion alueella, johon hänet on siirretty, niiden tekojen, laiminlyöntien tai tuomioiden perusteella, jotka edelsivät hänen lähtöään pyynnön vastaanottaneen sopimusvaltion alueelta. Koskemattomuus päättyy, kun henkilöllä on ollut tilaisuus poistua maasta viidentoista päivän tai valtioiden sopiman ajanjakson ajan alkaen siitä päivästä, jona hänelle on virallisesti ilmoitettu, etteivät oikeusviranomaiset enää vaadi hänen läsnäoloaan, mutta hän on vapaaehtoisesti jäänyt sopimusvaltion alueelle tai sieltä poistuttuaan palannut sinne omasta vapaasta tahdostaan.

Artiklan 28 kappaleen mukaan pyynnön vastaanottaneen sopimusvaltion on vastattava pyynnön toteuttamisesta aiheutuvista tavanomaisista kustannuksista, elleivät sopimusvaltiot toisin sovi. Jos pyynnön toteuttaminen vaatii huomattavia tai erityisiä menoja, sopimusvaltioiden on neuvoteltava keskenään ratkaistakseen, minkälaisin ehdoin ja edellytyksin pyyntö toteutetaan ja miten kuluista vastataan.

Artiklan 29 kappaleessa pyynnön vastaanottanut sopimusvaltio velvoitetaan antamaan pyynnön esittäneelle sopimusvaltiolle kopioita hallussaan olevista valtion rekistereistä tai asiakirjoista, jotka sen lainsäädännön mukaan ovat julkisia (a kohta). Kohdan b mukaan se voi harkintansa mukaan antaa pyynnön esittäneelle sopimusvaltiolle kopioita myös asiakirjoista, jotka eivät ole julkisia.

Artiklan 30 kappaleen mukaan sopimusvaltioiden on harkittava mahdollisuutta tehdä kahdenkeskisiä tai monenkeskisiä sopimuksia tai järjestelyjä, jotka vastaisivat artiklan soveltamistarkoitusta, toteuttaisivat ne käytännössä tai edistäisivät niiden soveltamista.

Artiklan 3 kappaleen j ja k kohtia lukuun ottamatta artiklan velvoitteet vastaavat Palermon sopimuksen 18 artiklan määräyksiä. Niiden suhdetta lainsäädäntöön ja voimassaolevia sopimuksia on selostettu esityksessä HE 32/2003 vp. Mainitussa esityksessä selostetut lainsäädäntömuutokset videoyhteyden välityksellä tapahtuvasta todistajan kuulemisesta ja vapautensa menettäneenä olevan henkilön väliaikaisesta siirtämisestä ovat tulleet esityksen antamisen jälkeen voimaan. Yleissopimus keskinäisestä oikeusavusta rikosasioissa EU:n jäsenvaltioiden välillä (SopS 57/2004) on tullut voimaan sopimukseen liittyneiden jäsenvaltioiden välillä 23 päivänä elokuuta 2005. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 34 a §:ään (360/2003) sisältyy uusi säännös todistajan ja muun todistelutarkoituksessa kuultavan henkilön kuulemisesta videoyhteyden välityksellä. Pykälässä säädetään videokuulemisen edellytyksistä kansallisissa tapauksissa. Myös esitutkintalain 22 §:ää on lailla (645/2003) muutettu siten, että asianosainen, todistaja tai määrätyin edellytyksin myös rikoksesta epäilty voi antaa lausumansa videokokousta käyttäen, jos tutkija katsoo, ettei siitä aiheudu haittaa ja ettei se vaaranna tutkinnan luotettavuutta.

Jo ennen kansallisten säännösten voimaantuloa on katsottu, että kansainvälisissä oikeusaputilanteissa videoyhteyden käyttö on sallittua rikosoikeusapulain 2 luvun 11 §:ssä tarkoitettuna erityisenä menettelynä, jota pyydettäessä tulee noudattaa, jollei se ole Suomen lainsäädännön vastaista. EU:n oikeusapusopimuksen voimaansaattamisen yhteydessä kynnystä kieltäytyä erityisen menettelyn noudattamisesta nostettiin siten, että pyydettyä menettelyä tulisi noudattaa paitsi jos menettelyä olisi pidettävä Suomen lainsäädännön perusperiaatteiden vastaisena. Oikeusaputilanteissa videokuulustelun sallimisen edellytykset määräytyvät pyynnön esittäneen valtion lainsäädännön mukaan ja ottaen huomioon edellä mainittu rikosoikeusapulain säännös. Myös oikeusaputilanteissa videokuulustelun käyttämistä voidaan pitää perusteltuna niissä tilanteissa, joihin kansallisessa rikosprosessissa noudatettavien säännösten on tarkoitettu soveltuvan. Oikeusapua on kuitenkin tulkittu voitavan antaa laajalti pyynnön esittäneen valtion toivomusten mukaisesti ilman velvollisuutta tutkia sitä, täyttyisivätkö videokuulemiselle kansallisessa laissa asetetut edellytykset vai eivät. Videokuulemisiin soveltuu myös rikosoikeusapulain 10 §, jonka mukaan pyynnön esittäneen valtion viranomaisella on oikeus osallistua asian käsittelyyn ja esittää kuultavalle kysymyksiä, jos suomalainen viranomainen antaa tähän luvan. Säännösten perustelujen mukaan vieraan valtion viranomaiset eivät tällöin osallistuisi kuulemiseen julkista valtaa käyttävinä viranomaisina, vaan olisivat lähinnä asianosaiseen rinnastettavassa asemassa (HE 31/1993).

Laki vapautensa menettäneen henkilön väliaikaisesta siirtämisestä todistelutarkoituksessa (150/2004) säädettiin keskinäisestä oikeusavusta rikosasioissa EU:n jäsenvaltioiden välillä tehdyn yleissopimuksen voimaansaattamisen yhteydessä. Lain soveltamisalaa ei ole rajoitettu EU:n jäsenvaltioiden väliseen yhteistyöhön, joten laki mahdollistaa myös YK:n sopimuksiin liittyneiden valtioiden välisen yhteistyön. Lain 3 §:n mukaan väliaikaista siirtämistä koskevan oikeusavun antamisesta ja pyytämisestä päättää oikeusministeriö. Lain 7 §:n mukaan Suomen kansalaisen väliaikainen siirtäminen ja myös kuljetus Suomen kautta on vastoin siirrettäväksi aiotun henkilön suostumusta kielletty.

Artiklan 3 kappaleen j ja k kohdissa tarkoitettu yhteistyö liittyy rikoksella saatujen varojen identifioimiseen, jäljittämiseen ja löytämiseen. Yksityiskohtaiset määräykset tästä yhteistyöstä sisältyvät lukuun V, jota käsittelevässä jaksossa selostetaan määräysten suhdetta Suomen lainsäädäntöön.

47 artikla. Rikosasian käsittelyn siirtäminen . Artiklan mukaan sopimusvaltioiden on syytetoimien keskittämiseksi harkittava mahdollisuutta siirtää toisilleen syytteen käsittely, joka koskee yleissopimuksessa tarkoitettua rikosta tapauksissa, joissa siirtoon on perusteita asianmukaisen lainkäytön kannalta. Syytteen siirtäminen soveltuisi erityisesti tapauksiin, joissa useilla valtioilla on tuomiovalta.

Artikla vastaa Palermon sopimuksen 21 artiklaa. Määräys ei ole ongelmallinen Suomen lainsäädännön kannalta.

48 artikla. Lainvalvontaviranomaisten välinen yhteistyö . Artiklan 1 kappaleen mukaan sopimusvaltioiden on oltava läheisessä yhteistyössä parantaakseen lainvalvonnan tehokkuutta yleissopimuksen soveltamisalaan kuuluvien rikosten vastustamisessa. Toimenpiteinä mainitaan ensinnäkin tiedonvaihtokanavien parantaminen ja tarvittaessa niiden perustaminen toimivaltaisten viranomaisten, virastojen ja palveluiden välille, jotta helpotettaisiin tietojenvaihtoa yleissopimuksen soveltamisalaan kuuluvista rikoksista ja muun ohella niiden yhteyksistä muuhun rikolliseen toimintaan (a kohta). Toiseksi sopimusvaltioita kehotetaan tehokkaisiin toimenpiteisiin ollakseen yhteistyössä muiden sopimusvaltioiden kanssa tutkittaessa yleissopimuksen soveltamisalaan kuuluvia rikoksia (b kohta). Erityisesti mainitaan rikoksista epäiltyjen henkilöiden henkilöllisyyden, olinpaikan ja toiminnan tai muiden asiaan liittyvien henkilöiden olinpaikan selvittäminen (i alakohta) sekä rikoksen kautta saadun hyödyn tai omaisuuden sekä rikoksentekovälineiden liikkeiden selvittäminen (ii ja iii alakohta).

Kolmanneksi sopimusvaltioita kehotetaan tarjoamaan, silloin kun asianmukaista, tarpeellisia esineitä tai aineita analyyttisiin tai tutkinnallisiin tarkoituksiin (c kohta). Neljäntenä päämääränä mainitaan yhteistyön helpottaminen toimivaltaisten viranomaisten, virastojen ja palvelujen välillä sekä henkilökunnan ja muiden asiantuntijoiden vaihtoa koskevissa sopimuksissa ja järjestelyissä (d kohta). Viidenneksi sopimusvaltioita kehotetaan vaihtamaan tietoa järjestäytyneiden rikollisryhmien käyttämistä keinoista ja menetelmistä, mukaan lukien, milloin asianmukaista, reitit ja kulkuvälineet sekä väärän henkilöllisyyden käyttö, muutettujen tai väärennettyjen asiakirjojen käyttö tai muiden toiminnan salaamisessa käytettävien keinojen käyttö (e kohta). Kuudentena toimenpiteenä mainitaan tiedon vaihto ja hallinnollisten sekä muiden toimenpiteiden yhteensovittaminen yleissopimuksen soveltamisalaan kuuluvien rikosten havaitsemisen mahdollistamiseksi (f kohta).

Artiklan 2 kappaleen mukaan yleissopimuksen täytäntöönpanemiseksi sopimusvaltioiden on harkittava sopimusten tai muiden järjestelyjen tekemistä lainvalvontaviranomaisten välisestä suorasta yhteistyöstä ja, milloin sopimuksia tai järjestelyjä on jo olemassa, niiden muuttamista. Sopimusten tai järjestelyjen puuttuessa sopijapuolet voivat pitää yleissopimusta perustana keskinäiselle lainvalvontaviranomaisten yhteistyölle yleissopimuksen soveltamisalaan kuuluvien rikosten selvittämisessä. Aina kun asianmukaista, sopimusvaltioiden on käytettävä täysimääräisesti hyväksi sopimuksia tai järjestelyjä, mukaan lukien kansainvälisiä tai alueellisia järjestöjä, edistääkseen yhteistyötä lainvalvontaviranomaistensa kesken.

Artiklan 3 kappaleen mukaan sopimusvaltioiden on pyrittävä toimimaan yhteistyössä nykyaikaista teknologiaa hyväksikäyttäen.

Artikla vastaa Palermon sopimuksen 27 artiklaa. Esityksessä 32/2003 vp on selostettu poliisialan yhteistyöhön soveltuvia säännöksiä ja sopimuksia. Artikla ei edellytä lainsäädännön muuttamista.

49 artikla. Yhteinen tutkinta . Artiklassa mainitaan yhteiset tutkintaryhmät harkinnanvaraisena yhteistyön muotona. Artiklan mukaan yhteisistä tutkintaryhmistä voidaan tehdä sopimuksia, muita järjestelyjä tai tapauskohtaisia päätöksiä. Asianomaisten sopimusvaltioiden on kunnioitettava täysimääräisesti sen sopimusvaltion täysivaltaisuutta, jonka alueella tutkintaryhmä toimii.

Artikla vastaa Palermon sopimuksen 19 artiklaa. Kuten esityksessä 32/2003 vp on todettu, laki yhteisistä tutkintaryhmistä (1313/2002) sisältää säännökset yhteisten tutkintaryhmien perustamisesta ja niiden toiminnassa noudatettavista periaatteista. Lain soveltamisalaa ei ole rajattu EU:n jäsenvaltioiden välisiin tilanteisiin, joten laki mahdollistaa myös YK:n sopimuksiin liittyneiden valtioiden välisen yhteistyön.

50 artikla. Erityiset tutkintamenetelmät . Artiklan 1 kappaleen mukaan sopimusvaltion on oikeusjärjestelmänsä salliessa ja lainsäädännössään säädettyjen ehtojen mukaan ryhdyttävä mahdollisuuksien mukaan tarpeellisiin toimenpiteisiin, jotta sen toimivaltaiset viranomaiset voivat käyttää valvottua läpilaskua. Jos sopimusvaltio pitää tarkoituksenmukaisena, se voi sallia myös muita erityisiä tutkintamenetelmiä kuten elektronista tai muuta valvontaa sekä peiteoperaatioiden käyttöä alueellaan vastustaakseen tehokkaasti järjestäytynyttä rikollisuutta.

Artiklan 2 kappaleessa sopimusvaltioita kehotetaan tekemään tarvittaessa kansainvälisiä sopimuksia tai järjestelyjä erityisistä tutkintamenetelmistä yleissopimuksen soveltamisalaan kuuluvien rikosten tutkimista varten. Yhteistyössä tulee noudattaa valtioiden täysivaltaisen tasa-arvon periaatetta sekä sopimusten tai muiden järjestelyjen ehtoja.

Artiklan 3 kappaleen mukaan 2 kappaleessa tarkoitettujen sopimusten tai järjestelyjen puuttuessa päätökset erityisistä tutkintamenetelmistä kansainvälisellä tasolla tehdään tapauskohtaisesti. Päätöksissä voidaan tarpeen mukaan ottaa huomioon rahoitusjärjestelyt ja yhteisymmärrys asianomaisten sopimusvaltioiden tuomiovallan käytöstä.

Artiklan 4 kappaleen mukaan valvottua läpilaskua koskeviin päätöksiin voidaan asianomaisten sopimusvaltioiden suostumuksella sisällyttää tarkempia määräyksiä läpilaskun toteuttamisesta ja siihen puuttumisesta.

Artikla vastaa Palermon sopimuksen 20 artiklaa eikä edellytä lainsäädännön muuttamista. Suomessa sallittuja erityisiä tutkintamenetelmiä on selostettu esityksessä HE 32/2003 vp. Siinä selostettu peitetoimintaa koskeva kansainvälisen rikosoikeusapulain 23 §:n muutos on tullut voimaan vuonna 2004. Säännös mahdollistaisi sen, että vieraan valtion viranomainen voisi pyytää suomalaista poliisimiestä suorittamaan peitetoimintaa tai valeostoja oikeusapupyynnössä tarkoitetun rikoksen selvittämiseksi. Menettelyyn sovellettaisiin Suomen lainsäädäntöä.

V LUKU. Varallisuuden takaisin hankkiminen

51 artikla. Yleinen määräys . Artiklan mukaan sopimusosapuolet sitoutuvat laaja-alaiseen yhteistyöhön luvussa tarkoitettujen varojen palauttamiseksi.

52 artikla. Rikoksen tuottaman hyödyn luovutusten torjunta ja havaitseminen . Artiklassa käsitellään valvontakäytäntöjä rikoshyödyn monitoroimiseksi ja ilmoitusvelvollisten ohjeistamiseksi liittyen tilinhaltijoiden valvontaan ja rahoituslaitosten velvollisuuksiin sekä viranomaisten toimenpiteisiin.

Artiklan 1 kappaleen mukaan rajoittamatta yleissopimuksen 14 artiklan soveltamista sopimusvaltiot toteuttavat kansallisen lainsäädäntönsä mukaisesti tarvittavat toimenpiteet vaatiakseen tuomiovaltaansa kuuluvia rahoituslaitoksia todentamaan asiakkaiden henkilöllisyyden, toteuttamaan kohtuulliset toimet määrittääkseen korkeakorkoisille tileille talletettujen varojen edunsaajien henkilöllisyyden ja tutkimaan tehostetusti tilit, joiden avaamista pyytävät tai joita pitävät merkittävissä julkisissa tehtävissä toimivat tai toimineet henkilöt, näiden perheenjäsenet ja läheiset sidostahot tai joku muu näiden puolesta. Tämä tehostettu tutkiminen on suunniteltava kohtuullisesti sellaiseksi, että sen avulla havaitaan epäilyttävät maksutapahtumat, jotta niistä voidaan ilmoittaa toimivaltaisille viranomaisille, eikä tämä tutkiminen saa rajoittaa tai estää rahoituslaitosten liiketoimia laillisten asiakkaiden kanssa.

Artiklan 2 kappaleen mukaan helpottaakseen artiklan 1 kappaleessa määrättyjen toimenpiteiden toteuttamista sopimusvaltiot, toimien kansallisen lainsäädäntönsä mukaisesti ja ottaen huomioon asiaan liittyvät alueellisten, alueiden välisten ja monenvälisten järjestöjen laatimat rahanpesun vastaiset aloitteet,

(a) antavat ohjeita sellaisista luonnollisten henkilöiden tai oikeushenkilöiden ryhmistä, joiden tilit niiden tuomiovaltaan kuuluvien rahoituslaitosten odotetaan tutkivan tehostetusti, sellaisista tilien ja maksutapahtumien ryhmistä, joihin on kiinnitettävä erityistä huomiota, sekä näihin tileihin kohdistettavista asianmukaisista tilinavaus-, tilinpito- ja tiedostointitoimenpiteistä ja

(b) ilmoittavat tarvittaessa tuomiovaltaansa kuuluville rahoituslaitoksille toisen sopimusvaltion pyynnöstä tai omasta aloitteestaan sellaisten yksittäisten luonnollisten henkilöiden tai oikeushenkilöiden henkilöllisyyden, joiden tilit näiden laitosten odotetaan tutkivan tehostetusti, niiden luonnollisten henkilöiden tai oikeushenkilöiden lisäksi, jotka rahoituslaitokset voivat muutoin tunnistaa.

Artiklan 3 kappaleen mukaan saman artiklan 2 kappaleen a kohdan yhteydessä sopimusvaltiot toteuttavat toimenpiteet varmistaakseen, että niiden rahoituslaitokset pitävät riittävän kauan tileistä ja maksutapahtumista, joihin liittyy artiklan 1 kappaleessa mainittuja henkilöitä, asianmukaisia tiedostoja, jotka sisältävät tiedot ainakin asiakkaan henkilöllisyydestä ja mahdollisuuksien mukaan edunsaajasta.

Artiklan 4 kappaleen mukaan torjuakseen ja havaitakseen yleissopimuksen mukaisesti rangaistaviksi säädettyjen rikosten tuottaman hyödyn luovutuksia sopimusvaltiot toteuttavat asianmukaiset ja tehokkaat toimenpiteet torjuakseen sääntely- ja valvontaelintensä avulla sellaisten pankkien perustamisen, joita ei ole olemassa fyysisesti ja jotka eivät ole sidoksissa säänneltyyn rahoituskonserniin. Lisäksi sopimusvaltiot voivat harkita vaativansa, että niiden rahoituslaitokset kieltäytyvät solmimasta tai jatkamasta kirjeenvaihtajapankkisuhdetta tällaisten laitosten kanssa ja varovat solmimasta suhteita sellaisten ulkomaisten rahoituslaitosten kanssa, jotka sallivat tiliensä käytön pankeille, joita ei ole olemassa fyysisesti ja jotka eivät ole sidoksissa säänneltyyn rahoituskonserniin.

Artiklan 5 kappaleen mukaan sopimusvaltiot harkitsevat tehokkaiden rahoituksen ilmoitusjärjestelmien käyttöönottoa asianomaisia virkamiehiä varten kansallisen lainsäädäntönsä mukaisesti ja määräävät asianmukaisista noudattamatta jättämisen seuraamuksista. Sopimusvaltiot harkitsevat myös tarvittavien toimenpiteiden toteuttamista tehdäkseen toimivaltaisille viranomaisilleen mahdolliseksi jakaa kyseisiä tietoja muiden sopimusvaltioiden toimivaltaisten viranomaisten kanssa tarvittaessa tutkiakseen, vaatiakseen ja hankkiakseen takaisin yleissopimuksen mukaisesti rangaistaviksi säädettyjen rikosten tuottamaa hyötyä.

Artiklan 6 kappaleen mukaan sopimusvaltiot harkitsevat tarvittavien toimenpiteiden toteuttamista kansallisen lainsäädäntönsä mukaisesti vaatiakseen asianomaisia virkamiehiä, joilla on toisessa valtiossa olevaan rahoitustiliin liittyvä osuus tai nimenkirjoitusoikeus tai muu valtuus, ilmoittamaan tästä seikasta asianomaisille viranomaisille ja ylläpitämään asianmukaisia tiedostoja tällaisista tileistä. Näillä toimenpiteillä on myös määrättävä noudattamatta jättämisen asianmukaisista seuraamuksista.

Artiklan mukaisia vastaavantyppisiä säännöksiä rahoituslaitosten velvollisuuksista sisältyy rahanpesulakiin. Rahanpesulain säännökset eivät kuitenkaan liity nimenomaisesti artiklassa mainittuihin merkittävissä julkisissa tehtävissä toimiviin henkilöihin, mutta rahanpesulaissa on säännöksiä rahoituslaitosten velvollisuudesta valvoa liiketoimia sekä ilmoittaa epäilyttävistä liiketoimista viranomaisille. Rahanpesulaissa on myös säännökset asiakkaan tunnistamistietojen säilyttämisvelvollisuudesta.

Myös muualla lainsäädännössä on säännöksiä, joilla voidaan edesauttaa rikoksen tuottaman hyödyn luovutusten torjuntaa ja havaitsemista. Luottolaitostoiminnasta annetun lain 94 §:n 2 momentin, poliisilain 36 §:n 1 momentin ja 53 §:n 1 momentin mukaan poliisilla ja muulla esitutkintaviranomaisella on oikeus saada rikoksen estämiseksi ja selvittämiseksi pyynnöstä tietoja pankilta yritys- pankki- tai vakuutussalaisuuden estämättä. Tämä oikeus saada tietoja poliisilla on myös vieraan valtion poliisin pyynnöstä. Valtion tarkastusvirastosta annetun lain 2 §:n 1 momentin mukaan tarkastusvirastolla on oikeus tarkastaa valtion maksuliikennettä hoitavia luottolaitoksia ja muita yhteisöjä valtion maksuliikkeen hoidon selvittämiseksi. Pankkitilitietojen selvittämistä koskevia määräyksiä on lisäksi muun muassa EU:n jäsenvaltioiden välistä rikosoikeusapua koskevaan yleissopimukseen liitettävässä vuonna 2001 tehdyssä pöytäkirjassa, jonka väliaikainen soveltaminen Suomessa on alkanut 22 päivänä toukokuuta 2005. Pankkisalaisuuden osalta viitataan myös edellä 40 artiklan yhteydessä käsiteltyyn.

Pankkien toimintaa on perinteisesti säännelty hyvin tarkasti laeilla ja viranomaismääräyksillä. Tarkalla sääntelyllä pyritään ennen muuta turvaamaan sijoittajien ja erityisesti tallettajien saamisia. Sääntelyn perustan muodostaa laki luottolaitosten toiminnasta. Lisäksi talletuspankkien toimintaa säännellään laissa liikepankeista ja osakeyhtiömuotoisista luottolaitoksista (1501/2001), laissa osuuspankeista ja muista osuuskuntamuotoisista luottolaitoksista (1504/2001) sekä säästöpankkilaissa (1502/2001). Mainittuihin säännöksiin sisältyy muun muassa säännökset pankkien perustamisesta.

Toimintansa harjoittamiseen luottolaitos tarvitsee toimiluvan, jonka myöntää Rahoitustarkastus. Edellytyksistä mainittakoon muun muassa se, että omistajien ja hallintohenkilöiden luotettavuudesta ja sopivuudesta saadun selvityksen ja muun selvityksen perusteella voidaan varmistua siitä, että luottolaitosta tullaan johtamaan ammattitaitoisesti sekä terveiden ja varovaisten liikeperiaatteiden mukaisesti.

Artikla sisältää harkinnanvaraiset määräykset muun muassa kirjeenvaihtajapankkien toiminnan rajoittamisesta rikoshyödyn luovuttamisen estämiseksi. Rahanpesudirektiivin meneillään olevassa uudistamistyössä ollaan ottamassa kantaa myös kirjeenvaihtajapankkien asemaan rahanpesun torjuntatyössä.

Asiallisesti artikla sivuaa 14 artiklan velvoitteita. Valvontatoimenpiteiden osalta viitataan 14 artiklan kohdalla lausuttuun. Sen mukaan eräät rahanpesua koskevat sopimusmääräykset kuuluvat yhteisön toimivaltaan. Siltä osin kuin yhteisö on toimivaltuuksiensa rajoissa säätänyt rahanpesun torjuntatoimista, sille on kyseisissä asioissa siirtynyt myös sopimuksentekovalta suhteessa kolmansiin valtioihin. EU:n neuvosto on 2 päivänä toukokuuta 2000 tehnyt päätöksen komission valtuuttamisesta neuvottelemaan kansainvälisen järjestäytyneen rikollisuuden vastaisesta Yhdistyneiden kansakuntien yleissopimusehdotuksesta (6612/3/00) REV 3 RESTREINT CRIMORG 37) ja tällä valtuuttanut komission neuvottelemaan rahanpesun torjuntatoimista siltä osin kuin kyseiset määräykset kuuluvat yhteisön toimivallan piiriin. Päätöksessä viitataan 10 päivänä kesäkuuta 1991 annettuun EU:n neuvoston direktiiviin rahoitusjärjestelmän rahanpesutarkoituksiin käyttämisen estämisestä (EYVL L 166, 28.6.1991, jälj. rahanpesudirektiivi) ja luetellaan joukko kysymyksiä, joita neuvotteluvaltuudet koskevat.

Rahanpesudirektiivi sisältää velvoitteita ensisijaisesti luotto- ja rahoituslaitoksia koskevista määräyksistä, jotka liittyvät asiakkaiden tunnistamiseen, huolellisuusvelvollisuuteen, epäilyttävistä maksutapahtumista ilmoittamiseen rahanpesun torjunnasta vastuussa oleville viranomaisille sekä rahanpesuun liittyvien todisteiden säilyttämis- ja ilmoittamisvelvollisuuteen. Vastaavanlaisia velvoitteita sisältyy Palermon sopimuksen 7 artiklan 1 kappaleeseen. Rahanpesudirektiivissä säänneltyjen velvoitteiden kanssa päällekkäisten sopimusmääräysten on katsottava kuuluvan yhteisön toimivaltaan. Yhteisön toimivaltaan kuuluvat sopimusmääräykset eivät kuulu lainsäädännön alaan eivätkä ne tule eduskunnan hyväksyttäviksi.

53 artikla. Toimenpiteet omaisuuden välittömäksi takaisin hankkimiseksi . Artiklan perusteella kansallisen lainsäädäntönsä mukaisesti sopimusvaltiot toteuttavat tarvittavat toimenpiteet tehdäkseen toiselle sopimusvaltiolle mahdolliseksi nostaa tuomioistuimissaan siviilikanne sellaisen omaisuuden omistusoikeuden tai omistuksen toteamiseksi, joka on hankittu yleissopimuksen mukaisesti rangaistavaksi säädetyllä rikoksella (a kohta), toteuttavat tarvittavat toimenpiteet tehdäkseen tuomioistuimilleen mahdolliseksi määrätä yleissopimuksen mukaisesti rangaistaviksi säädettyjen rikosten tekijät maksamaan vahingonkorvausta toiselle sopimusvaltiolle, jolle nämä rikokset ovat aiheuttaneet vahinkoa (b kohta), ja toteuttavat tarvittavat toimenpiteet tehdäkseen tuomioistuimilleen tai toimivaltaisille viranomaisilleen mahdolliseksi tunnustaa toisen sopimusvaltion vaatimus yleissopimuksen mukaisesti rangaistavaksi säädetyllä rikoksella hankitun omaisuuden laillisena omistajana, kun nämä joutuvat päättämään menetetyksi tuomitsemisesta (c kohta).

Jos toinen sopimusvaltio on omaisuuden laillinen omistaja, Suomen lainsäädännöstä ei johdu mitään estettä tämän seikan vahvistamiselle tuomioistuimen toimesta. Vahingonkorvaukseenkin vieraalla valtiolla voi olla oikeus siinä missä muillakin oikeussubjekteilla, tässä vahinkolajista riippumatta, koska vahinko olisi aina rikoksella aiheutettu. Prosessioikeuden näkökulmasta artiklan määräykset eivät myöskään ole ongelmallisia, jos vieras valtio toimisi näissä tilanteissa, kuten artiklassa edellytetään, laillisen omistajan asemassa.

Siviili- ja prosessioikeuden näkökulmasta artikla ei edellytä täytäntöönpanotoimia.

54 artikla. Järjestelmät omaisuuden takaisin hankkimiseksi kansainvälisellä menetetyksi tuomitsemisen yhteistyöllä . Artiklassa määrätään yhteistyöstä sen turvaamiseksi, että sopimuksessa tarkoitetulla rikoksella hankittu tai sen tekemisessä käytetty omaisuus voidaan tuomita menetetyksi. Sopimusosapuolet ryhtyvät tarvittaviin toimenpiteisiin tehdäkseen toimivaltaisille viranomaisilleen mahdolliseksi panna täytäntöön toisen sopimusosapuolen tuomioistuimen määräämät menettämisseuraamukset (1 kappaleen a kohta) ja määrätä niiden tuomiovaltaan kuuluvissa asioissa ulkomaista alkuperää olevaan omaisuuteen kohdistuvasta menettämisseuraamuksesta antamalla tuomion rahanpesurikoksesta tai muusta sen tuomiovaltaan kuuluvasta rikoksesta tai noudattamalla muita kansallisen lainsäädännön mukaisia menettelyjä (1 kappaleen b kohta). Olisi myös harkittava toimenpiteitä menettämisseuraamuksen menetetyksi tuomitsemisen mahdollistamiseksi ilman rikostuomiota tapauksissa, joissa rikoksentekijää ei voida asettaa syytteeseen kuoleman, pakenemisen tai poissaolon vuoksi tai muissa soveltuvissa tapauksissa (1 kappaleen c kohta).

Artiklan 2 kappaleen mukaan valtiot sitoutuvat antamaan keskinäistä oikeusapua 55 artiklan 2 kappaleen mukaan kansallisen lainsäädännön mukaisesti ja ryhtyvät toimenpiteisiin salliakseen omaisuuden jäädyttämisen ja takavarikoimisen silloin kun pyynnön vastaanottaneella valtiolla on riittäviä perusteita uskoa, että omaisuus mahdollisesti voidaan tuomita menetetyksi. Yhteistyövelvoite kattaa sekä ne tilanteet, joissa turvaamistoimipäätös on annettu pyynnön esittäneessä valtiossa (a kohta) että ne tilanteet, joissa pyynnön vastaanottanutta valtiota pyydetään jäädyttämään pyynnössä tarkoitettu omaisuus (b kohta). Kappaleen c kohdan mukaan sopimuspuolten on harkittava myös lisätoimenpiteisiin ryhtymistä säilyttääkseen omaisuuden menettämisseuraamusta varten.

Artiklan 1 kappaleen a kohta vastaa EU:n neuvoston puitepäätöksen, joka koskee vastavuoroisen tunnustamisen periaatteen soveltamisesta menetetyksi tuomitsemista koskeviin päätöksiin (konfiskaatiopuitepäätös), mukaista järjestelmää, jossa EU:n jäsenvaltiossa pannaan täytäntöön toisen EU:n jäsenvaltion toimivaltaisen oikeusviranomaisen tuomitsema menettämisseuraamus. Puitepäätösehdotuksen viimeisimmän version (14622/04 COPEN 135) 1 artiklan mukaan puitepäätöksen tavoitteena on vahvistaa säännöt, joiden nojalla jäsenvaltioiden on omalla alueellaan tunnustettava ja pantava täytäntöön toisen jäsenvaltion rikosasioissa toimivaltaisen tuomioistuimen tekemä päätös menetetyksi tuomitsemisesta. Konfiskaatiopuitepäätöstä ei ole vielä lopullisesti hyväksytty, mutta siitä on saavutettu poliittinen yhteisymmärrys.

Edelleen artiklan 1 kappaleen a kohdan voidaan katsoa vastaavan nykyisin voimassa olevaa konfiskaatiotuomioiden täytäntöönpanomenettelyä, joka toimii kansainvälisestä yhteistoiminnasta eräiden rikosoikeudellisten seuraamusten täytäntöönpanossa annetun lain (21/1987, jälj. kansainvälinen yhteistoimintalaki) säännösten perusteella. Lain mukaan oikeusministeriö toimii keskusviranomaisena. Lain 5 §:n mukaan vieraassa valtiossa määrätyn seuraamuksen täytäntöönpanosta Suomessa päättää oikeusministeriö. Kun vieraassa valtiossa määrätyn seuraamuksen täytäntöönpano lain 6 §:n mukaan määrätään tapahtuvaksi Suomessa, on oikeusministeriön joko annettava tarpeelliset määräykset täytäntöönpanosta (täytäntöönpanon jatkaminen) tai ryhdyttävä toimenpiteisiin vieraassa valtiossa määrätyn seuraamuksen muuntamiseksi Suomessa täytäntöönpantavaksi seuraamukseksi (seuraamuksen muuntaminen). Seuraamuksen muuntamisesta on säädetty lain 8-14 §:ssä. Lain 8 §:n mukaan vaatimus seuraamuksen muuntamisesta tutkitaan Helsingin käräjäoikeudessa ja vaatimuksen tekee syyttäjä oikeusministeriön pyynnöstä.

Euroopan neuvoston rikoksen tuottaman hyödyn rahanpesua, etsintää, takavarikkoa ja menetetyksi tuomitsemista koskevaa yleissopimusta (583/1994, SopS 53/1994, jälj. rahanpesusopimus) sovelletaan lisäksi suhteessa yleissopimuksen sopimuspuolena olevaan vieraaseen valtioon. Kaikki EU:n jäsenvaltiot ovat ratifioineet rahanpesusopimuksen. Suomessa rahanpesusopimuksen käytännön soveltaminen on kuitenkin jäänyt vähäiseksi.

Islannin, Norjan, Ruotsin tai Tanskan tuomioistuimen määräämän menettämisseuraamuksen täytäntöönpanosta Suomessa ja Suomen tuomioistuimen määräämän menettämisseuraamuksen jättämisestä täytäntöönpantavaksi Islannissa, Norjassa, Ruotsissa tai Tanskassa säädetään Suomen ja muiden pohjoismaiden välisestä yhteistoiminnasta rikosasioissa annettujen tuomioiden täytäntöönpanosta annetussa laissa (326/1963, jälj. pohjoismainen yhteistoimintalaki). Menettämisseuraamusten täytäntöönpano pohjoismaiden välillä toimii tehokkaasti.

Artiklan 1 kappaleen a kohdassa ja c kohdassa tarkoitetusta yhteistyöstä määrätään tarkemmin 55 artiklassa, jota selostetaan jäljempänä. Kappaleen c kohta on harkinnanvarainen.

Artiklan 1 kappaleen b kohdan mukainen velvollisuus täyttyy yleissopimuksen tulkintaohjeen 58 kohdan mukaan sillä, että rikosprosessin yhteydessä määrätään konfiskaatiosta. Suomen lainsäädäntö vastaa kohdan määräyksiä. Keskeisimpiä säännöksiä ovat menettämisseuraamusten edellytyksiä koskevat rikoslain 10 luvun säännökset.

Artiklan 2 kappaleen a kohta vastaa omaisuuden ja todistusaineiston jäädyttämistä koskevien päätösten täytäntöönpanosta EU:ssa annetun neuvoston puitepäätöksen (2003/577/YOS) eli jäädyttämispuitepäätöksen mukaista järjestelmää. Puitepäätöksen 1 artiklan mukaan puitepäätöksen tarkoituksena on vahvistaa säännöt, joiden mukaisesti jäsenvaltion on tunnustettava ja pantava alueellaan täytäntöön toisen jäsenvaltion oikeusviranomaisen rikosoikeudellisen menettelyn yhteydessä tekemä jäädyttämispäätös. Puitepäätös on pantu täytäntöön 2 päivänä elokuuta 2005 voimaan tulleella lailla omaisuuden tai todistusaineiston jäädyttämistä koskevien päätösten täytäntöönpanosta Euroopan unionissa (ns. EU-jäädyttämislaki 540/2005). Laki sisältää sekä aineelliset että menettelylliset säännökset toisen jäsenvaltion tekemän jäädyttämispäätöksen täytäntöönpanosta Suomessa sekä Suomessa tehdyn jäädyttämispäätöksen lähettämisestä täytäntöönpantavaksi toiseen jäsenvaltioon. Laki on tullut voimaan 2 päivänä elokuuta 2005.

Artiklan 2 kappaleen b kohtaa vastaa pakkokeinolain 3 luvun 6 a §:n säännös vieraan valtion pyynnöstä määrättävästä hukkaamiskiellosta ja vakuustakavarikosta sekä lain 4 luvun 15 a §:n säännös vieraan valtion pyynnöstä määrättävästä takavarikosta. Pakkokeinolain 3 luvun 6 a §:n 1 momentin mukaan, jos joku on vieraan valtion tuomioistuimen päätöksellä rikoksen johdosta tuomittu menettämään rahamäärä taikka, jos voidaan aiheellisesti olettaa, että joku tuomitaan vieraan valtion viranomaisen käsiteltävänä olevassa asiassa rikoksen johdosta menettämään rahamäärä, saadaan hänen omaisuuttaan panna tuon vieraan valtion viranomaisen pyynnöstä hukkaamiskieltoon tai vakuustakavarikkoon. Pakkokeinolain 4 luvun 15 a §:n 1 momentin mukaan esine tai asiakirja voidaan vieraan valtion viranomaisen pyynnöstä takavarikoida, jos se voi olla todisteena pyynnön esittäneen vieraan valtion viranomaisen käsiteltävänä olevassa rikosasiassa taikka se on rikoksella joltakulta viety. Esine voidaan takavarikoida, jos se on vieraan valtion tuomioistuimen antamalla päätöksellä julistettu rikoksen johdosta menetetyksi taikka jos voidaan aiheellisesti olettaa, että esine tullaan julistamaan rikoksen johdosta menetetyksi vieraan valtion viranomaisen käsiteltävänä olevassa asiassa. Mainittuja säännöksiä sovelletaan kaikkiin valtioihin ja niitä voidaan soveltaa myös EU:n jäsenvaltioihin EU-jäädyttämislain voimaantulon jälkeenkin.

Artiklan 2 kappaleen c kohta ei ole velvoittava eikä tässä ehdoteta siinä tarkoitettua yhteistyötä koskevien säännöksiä otettavaksi lakiin.

Artikla ei edellytä muutoksia lainsäädäntöön.

55 artikla. Kansainvälinen yhteistyö menetetyksi tuomitsemista varten . Artiklassa määrätään menettämisseuraamuksen määräämiseen ja täytäntöönpanoon liittyvästä yhteistyöstä. Kun sopimusvaltio on artiklan mukaan saanut sellaiselta sopimusvaltiolta, jonka tuomiovaltaan tämän yleissopimuksen mukaisesti rangaistavaksi säädetty rikos kuuluu, pyynnön tuomita menetetyksi alueellaan sijaitseva tämän yleissopimuksen 31 artiklan 1 kappaleessa tarkoitettu rikoksen tuottama hyöty, omaisuus, laite tai muu rikoksentekoväline, sen on kansallisen oikeusjärjestelmän sallimissa rajoissa joko

(a) toimitettava toimivaltaisille viranomaisilleen pyyntö menetetyksi tuomitsemista koskevan päätöksen saamiseksi, ja jos tällainen päätös annetaan, pantava se täytäntöön, tai

(b) toimitettava toimivaltaisille viranomaisilleen menetetyksi tuomitsemista koskeva päätös, jonka pyynnön esittäneen sopimusvaltion alueella oleva tuomioistuin on tehnyt tämän yleissopimuksen 31 artiklan 1 kappaleen ja 54 artiklan 1 kappaleen a kohdan mukaisesti, pannakseen pyynnön täytäntöön pyydetyssä laajuudessa, siltä osin kuin pyyntö koskee sellaista 31 artiklan 1 kappaleessa tarkoitettua rikoksen tuottamaa hyötyä, omaisuutta, laitetta tai muuta rikoksentekovälinettä, joka sijaitsee pyynnön vastaanottaneen sopimusvaltion alueella.

Artiklan 2 kappaleen mukaan valtion tulee toisen sopimusosapuolen pyynnöstä ryhtyä toimenpiteisiin varojen jäädyttämiseksi tai takavarikoimiseksi mahdollisen menettämisseuraamuksen turvaamiseksi.

Artiklan 3 kappaleessa määrätään menettämisseuraamuksia koskeviin oikeusapupyyntöihin sisällytettävistä tiedoista. Soveltuvin osin sovelletaan keskinäistä oikeusapua koskevia 46 artiklan määräyksiä. Lisäksi artiklan 1a kohdassa tarkoitetuissa pyynnöissä tulee olla kuvaus konfiskoitavasta omaisuudesta. Kuvauksen tulee mahdollisuuksien mukaan sisältää omaisuuden sijaintia ja arvoa sekä tosiseikkoja koskevat tiedot. Tietojen on oltava riittäviä, jotta pyynnön vastaanottanut valtio voi antaa määräyksen oman valtion lainsäädännön mukaan. Artiklan 1b kohdan tilanteissa pyyntöön tulee liittää jäljennös menettämisseuraamusta koskevasta päätöksestä, tosiseikkoja koskeva ilmoitus ja täytäntöönpanoa varten tarvittavat tiedot. Lisäksi tulee olla ilmoitus pyynnön esittäneessä valtiossa tehdyistä toimenpiteistä vilpittömässä mielessä oleville kolmansille osapuolille tehtävistä ilmoituksista ja oikeudenmukaisesta oikeudenkäynnistä sekä ilmoitus siitä, että menettämisseuraamusta koskeva määräys on lopullinen. Artiklan 1c kohdassa tarkoitetuissa tilanteissa tulee olla ilmoitus tosiseikoista, pyydetyn toimenpiteen kuvaus ja jäljennös pyynnön perusteena olevasta määräyksestä, kun sellainen on saatavilla.

Artiklan 4 kappaleen mukaan artiklassa tarkoitetut päätökset ja toimenpiteet tehdään pyynnön vastaanottaneen valtion lakien ja menettelysäännösten mukaisesti sekä asianomaisten valtioiden välillä voimassaolevien kansainvälisten sopimusvelvoitteiden mukaisesti.

Kappaleen 5 mukaan sopimusosapuolten tulee toimittaa YK:n pääsihteerille jäljennökset artiklaan liittyvistä laeista ja asetuksista.

Kappaleessa 6 ne valtiot, jotka edellyttävät sopimusta yhteistyön perustana, katsovat yleissopimuksen riittäväksi oikeusperustaksi yhteistyölle.

Artiklan 7 kappaleen mukaan artiklassa tarkoitetusta yhteistyöstä voidaan kieltäytyä myös riittämättömien todisteiden vuoksi tai omaisuuden vähäisen arvon perusteella. Kappaleessa 8 pyynnön esittäneelle valtiolle tulee mahdollisuuksien mukaan antaa mahdollisuus esittää perusteet toimenpiteen jatkamiselle. Kappaleen 8 mukaan artiklan määräyksillä ei rajoiteta vilpittömässä mielessä olevien kolmansien osapuolten oikeuksia.

Menettämisseuraamuksiin liittyvät yhteistyömääräykset vastaavat olennaisilta osiltaan Palermon sopimuksen 13 artiklan sekä rahanpesusopimuksen määräyksiä. Niiden suhdetta Suomen voimassaolevaan lainsäädäntöön on selostettu hallituksen esityksessä HE 32/2003 s. 21—23. Siinä selostetuin tavoin kansainvälinen yhteistoimintalaki, kansainvälinen rikosoikeusapulaki, pakkokeinolaki ja pohjoismainen yhteistoimintalaki mahdollistavat artiklassa edellytetyt menettelyt.

Rahanpesusopimus on saatettu voimaan kansainvälisen rikosoikeusapulain säätämisen yhteydessä (HE 61/1993 vp). Voimaansaattamisen yhteydessä kansainvälisestä yhteistoiminnasta vapausrangaistusten täytäntöönpanossa annetun lain nimike muutettiin laiksi kansainvälisestä yhteistoiminnasta eräiden rikosoikeudellisten seuraamusten täytäntöönpanossa ja siihen otettiin säännökset vieraan valtion tuomioistuimen tuomitseman menettämisseuraamuksen täytäntöönpanosta Suomessa ja Suomen tuomioistuimen tuomitseman menettämisseuraamuksen jättämisestä täytäntöönpantavaksi vieraassa valtiossa. Kansainvälinen rikosoikeusapulaki ja pakkokeinolaki (3 luvun 6 a § ja 4 luvun 15 a §) puolestaan mahdollistavat menettämisseuraamusten turvaamiseen liittyvän oikeusavun. Kansainvälistä yhteistoimintalakia vastaisi se, että Suomessa pantaisiin täytäntöön toisen sopimusosapuolen määräämä menettämisseuraamus eli menettely vastaisi 55 artiklan 1 kappaleen b kohtaa. Kuten esityksessä HE 32/2003 vp on selostettu, menettämisseuraamuksiin liittyvät yhteistyöpyynnöt pantaisiin Suomessa täytäntöön Suomen lainsäädännön mukaista menettelyä noudattaen. EU:n jäsenvaltioita koskevasta yhteistoimintamenettelystä on säännöksiä EU-jäädyttämislaissa.

Artikla 55 ei edellytä lainsäädännön muuttamista.

Suomi tulisi 55 artiklan 5 kappaleessa edellytetyn mukaisesti yleissopimukseen liittyessään toimittamaan YK:n pääsihteerille jäljennökset edellä mainituista laeista.

56 artikla. Erityinen yhteistyö . Artiklan mukaan kansallisen lainsäädännön soveltamista rajoittamatta sopimusvaltiot pyrkivät toteuttamaan toimenpiteet, jotka tekevät niille mahdolliseksi tutkintaansa, syytetoimiaan tai oikeudenkäyntejään rajoittamatta toimittaa tietoja yleissopimuksen mukaisesti rangaistaviksi säädettyjen rikosten tuottamasta hyödystä toiselle sopimusvaltiolle ilman ennakkopyyntöä, kun ne katsovat, että näiden tietojen paljastaminen voi auttaa ne vastaanottanutta sopimusvaltiota tutkinnan, syytetoimien tai oikeudenkäyntien aloittamisessa tai suorittamisessa tai johtaa siihen, että tämä sopimusvaltio esittää yleissopimuksen tämän luvun mukaisen pyynnön.

Koska artiklan määräykset eivät ole velvoittavia, lainsäädäntöön ei ehdoteta lisättäväksi säännöksiä artiklassa tarkoitetusta yhteistyöstä.

57 artikla. Varallisuuden palauttaminen ja sen käytöstä määrääminen . Artiklassa on määräykset menetetyksi tuomitun omaisuuden palauttamisesta sopimusvaltiolle tai sen aiemmille laillisille omistajilleen.

Artiklan 1 kappaleen perusteella sopimusvaltio, joka on yleissopimuksen 31 tai 55 artiklan mukaisesti tuominnut omaisuutta menetetyksi, määrää omaisuuden käytöstä, myös palauttamalla sen aiemmille laillisille omistajilleen, tämän artiklan 3 kappaleen mukaisesti, yleissopimuksen määräyksiä ja kansallista lainsäädäntöään noudattaen.

Artiklan 2 kappaleen perusteella sopimusvaltiot toteuttavat kansallisen lainsäädäntönsä perusperiaatteiden mukaisesti tarvittavat lainsäädännölliset ja muut toimenpiteet tehdäkseen toimivaltaisille viranomaisilleen mahdolliseksi palauttaa menetetyksi tuomittu omaisuus toimiessaan toisen sopimusvaltion pyynnöstä yleissopimuksen mukaisesti, ottaen huomioon vilpittömässä mielessä toimivien kolmansien osapuolten oikeudet.

Artiklan 3 kappaleen perusteella yleissopimuksen 46 ja 55 artiklan mukaisesti sekä tämän artiklan 1 ja 2 kappaleen mukaisesti pyynnön vastaanottanut sopimusvaltio

(a) palauttaa menetetyksi tuomitun omaisuuden pyynnön esittäneelle sopimusvaltiolle, kun on kyse yleissopimuksen 17 ja 23 artiklassa tarkoitetusta julkisten varojen kavaltamisesta tai kavallettujen julkisten varojen pesusta, ja kun menetetyksi tuomitseminen on pantu täytäntöön 55 artiklan mukaisesti ja pyynnön esittäneessä sopimusvaltiossa annetun lopullisen tuomion perusteella, josta vaatimuksesta pyynnön vastaanottanut sopimusvaltio voi luopua,

(b) palauttaa menetetyksi tuomitun omaisuuden pyynnön esittäneelle sopimusvaltiolle, kun on kyse muun yleissopimuksen soveltamisalaan kuuluvan rikoksen tuottamasta hyödystä, ja kun menetetyksi tuomitseminen on pantu täytäntöön yleissopimuksen 55 artiklan mukaisesti ja pyynnön esittäneessä sopimusvaltiossa annetun lopullisen tuomion perusteella, josta vaatimuksesta pyynnön vastaanottanut sopimusvaltio voi luopua, ja kun pyynnön esittänyt sopimusvaltio kohtuullisesti selvittää pyynnön vastaanottaneelle sopimusvaltiolle menetetyksi tuomitun omaisuuden aiemman omistuksen, tai kun pyynnön vastaanottanut sopimusvaltio tunnustaa pyynnön esittäneelle sopimusvaltiolle aiheutuneen vahingon perusteeksi menetetyksi tuomitun omaisuuden palauttamiselle,

(c) harkitsee kaikissa muissa tapauksissa ensisijaisesti menetetyksi tuomitun omaisuuden palauttamista pyynnön esittäneelle sopimusvaltiolle, tämän omaisuuden palauttamista aiemmille laillisille omistajilleen tai vahingonkorvauksen maksamista rikoksen uhreille.

Artiklan 4 kappaleen mukaan, jolleivät sopimusvaltiot toisin päätä, pyynnön vastaanottanut sopimusvaltio voi tarvittaessa vähentää kohtuulliset kulut, jotka ovat aiheutuneet menetetyksi tuomitun omaisuuden palauttamiseen tai sen käytöstä määräämiseen tämän artiklan mukaisesti johtaneista tutkinnasta, syytetoimista tai oikeudenkäynneistä.

Artiklan 5 kappaleen mukaan sopimusvaltiot voivat tarvittaessa myös erityisesti harkita sopimusten tai keskinäisesti hyväksyttävien järjestelyjen tekemistä tapauskohtaisesti määrätäkseen lopullisesti menetetyksi tuomitun omaisuuden käytöstä.

Kansainvälisen yhteistoimintalain 14 §:n 2 momentin mukaan vieraan valtion tuomioistuimen määräämä menettämisseuraamus pannaan Suomessa täytäntöön siten, että menetetyksi tuomittu omaisuus tai esine menee Suomen valtiolle. Vieraan valtion viranomaisen pyynnöstä oikeusministeriö voi kuitenkin päättää, että omaisuus, osa siitä tai menetetyksi tuomittu esine luovutetaan vieraalle valtiolle. Lainsäädäntö siten mahdollistaa 57 artiklan 3 kappaleessa tarkoitetun, menetetyksi tuomittujen varojen palauttamisen pyynnön esittäneelle valtiolle. Pohjoismaisessa yhteistoimintalaissa ei ole nimenomaista säännöstä omaisuuden siirtämisestä, mutta käytännössä kertyneet varat luovutetaan täytäntöönpanoa pyytäneelle valtiolle.

Konfiskaatiopuitepäätöksen mukainen (16 artikla) pääsääntö on, että omaisuudesta puolet jää täytäntöönpanovaltioon ja puolet siirretään tuomitsemisvaltioon. Kuitenkin, kun omaisuuden arvo on 10 000 euroa tai alle, se jää kokonaisuudessaan täytäntöönpanovaltioon.

Vuoden 1990 yleissopimuksen 15 artiklan mukaan pyynnön vastaanottanut sopimuspuoli menettelee menetetyksi tuomitun omaisuuden suhteen sisäisen lainsäädäntönsä mukaisesti, ellei sopimuspuolten välillä ole muuta sovittu.

Artiklan 3 kappaleen c kohta sisältää harkinnanvaraisen mahdollisuuden määrätä menetetyksi tuomittu omaisuus palautettavaksi sen aikaisemmille omistajilleen tai maksaa vahingonkorvausta rikoksen uhreille. Jäädyttämispuitepäätös eikä myöskään konfiskaatiopuitepäätös koske omaisuuden palauttamista lailliselle omistajalleen. Sen sijaan pakkokeinolain 4 luvun 15 a §:n säännös vieraan valtion pyynnöstä tehtävästä takavarikosta koskee myös sellaisia tilanteita, joissa esine on joltakulta viety. Koska sopimusmääräys ei ole velvoittava, lainsäädäntöön ei esitetä lisättäväksi säännöksiä 57 artiklan 3 kappaleen c kohdassa tarkoitetusta yhteistyöstä.

Artiklan 4 kappale mahdollistaa pyynnön täyttämisestä aiheutuneiden kustannusten kohtuullisen vähentämisen. Laki kansainvälisestä oikeusavusta rikosasioissa sisältää yleissäännöksen oikeusavun antamisesta aiheutuneista kustannuksista. Lain 25 §:n mukaan vieraan valtion viranomaisen pyynnöstä annetusta oikeusavusta aiheutuvista kustannuksista ei peritä korvausta pyynnön esittäneeltä vieraalta valtiolta, jollei asetuksella toisin säädetä. Konfiskaatiopuitepäätöksen 20 artiklan mukaan täytäntöönpanovaltiolle aiheutuneet kustannukset voidaan jakaa tuomitsemisvaltion ja täytäntöönpanovaltion välillä, jos täytäntöönpanovaltiolle on aiheutunut suuria tai poikkeuksellisia kuluja.

58 artikla. Rahanpesun selvityskeskus . Artiklan mukaan sopimusvaltiot toimivat yhteistyössä keskenään torjuakseen ja vastustaakseen yleissopimuksen mukaisesti rangaistaviksi säädettyjen rikosten tuottaman hyödyn luovutuksia sekä edistääkseen tapoja ja keinoja hankkia takaisin tätä hyötyä ja harkitsevat tätä tarkoitusta varten rahanpesun selvityskeskuksen perustamista vastaamaan epäilyttäviä maksutapahtumia koskevien ilmoitusten vastaanotosta, analysoinnista ja jakelusta toimivaltaisille viranomaisille.

Laki rahanpesun estämisestä ja selvittämisestä sisältää säännöksen rahanpesun selvittelykeskuksesta. Lain 4 §:n mukaan rahanpesun selvittämiseen kuuluvien tehtävien hoitamista varten keskusrikospoliisissa on rahanpesun selvittelykeskus, jäljempänä selvittelykeskus. Selvittelykeskuksen tehtävänä on myös edistää eri viranomaisten yhteistyötä rahanpesun torjunnassa sekä yhteistyötä ja tietojen vaihtoa rahanpesun selvittämisestä huolehtivien vieraan valtion viranomaisten ja kansainvälisten järjestöjen kanssa. Keskusrikospoliisi antaa vuosittain poliisitoimesta vastaavalle ministeriölle selvityksen selvittelykeskuksen toiminnasta sekä rahanpesun vastaisen toiminnan yleisestä edistymisestä Suomessa.

Suomen lainsäädäntö täyttää artiklassa asetetut vaatimukset.

59 artikla. Kahdenväliset ja monenväliset sopimukset ja järjestelyt . Artiklan mukaan sopimusvaltiot harkitsevat yleissopimuksen tämän luvun mukaisesti aloitettua kansainvälistä yhteistyötä tehostavien kahden- tai monenvälisten sopimusten tai järjestelyjen tekemistä.

Suomi on tehnyt joidenkin valtioiden kanssa kahdenvälisiä valtiosopimuksia kansainvälisestä rikosoikeusavusta taikka rikostorjuntaa tai muuta yhteistyötä koskevia sopimuksia, jotka sisältävät määräyksiä kansainvälisestä rikosoikeusavusta. Suomi on menetellyt artiklassa esitettyjen suositusluonteisten määräysten mukaisesti.

VI LUKU. Tekninen apu ja tietojen vaihto

60 artikla. Koulutus ja tekninen apu . Artiklan 1 kappale sisältää sopimusvaltioille velvoitteen tarvittavassa määrin käynnistää, kehittää tai parantaa erityisiä koulutusohjelmia korruption torjunnasta vastaavalle henkilöstölle. Kappaleen a—i kohdissa on kuvailtu millaisia asioita tällaisissa koulutusohjelmissa voidaan käsitellä.

Artiklan 2 kappale, joka ei ole velvoittava, koskee sopimusvaltioiden välistä, erityisesti kehitysmaiden hyväksi tapahtuvan mahdollisimman laajan teknisen avun antamista suunnitelmissaan ja ohjelmissaan korruption vastustamiseksi mukaan lukien aineellinen tuki ja koulutus tämän artiklan 1 kappaleessa tarkoitetuilla aloilla. Lisäksi kappaleessa tavoitellaan asiaan liittyvän kokemuksen ja erikoistiedon keskinäistä vaihtoa, joka helpottaa luovuttamista ja keskinäistä oikeusapua koskevaa kansainvälistä yhteistyötä sopimusvaltioiden välillä.

Artiklan 3 kappaleen mukaan sopimusvaltioiden tulee vahvistaa tarvittavassa määrin pyrkimyksiään enimmäistää operatiivinen toiminta ja koulutustoiminta kansainvälisissä ja alueellisissa järjestöissä sekä asiaan liittyvien kahden- ja monenvälisten sopimusten tai järjestelyjen puitteissa.

Artiklan 4 kappaleen mukaan sopimusvaltiot harkitsevat toistensa avustamista pyynnöstä maissaan esiintyvän korruptiota koskevien arviointien, selvitysten ja tutkimusten tekemisessä kehittääkseen strategioita tai toimintasuunnitelmia korruption vastustamiseksi.

Helpottaakseen yleissopimuksen mukaisesti rangaistaviksi säädettyjen tekojen tuottaman hyödyn takaisin hankkimista sopimusvaltiot voivat artiklan 5 kappaleen mukaan toimia yhteistyössä toimittaakseen toisilleen sellaisten asiantuntijoiden nimiä, jotka voivat auttaa tämän tavoitteen saavuttamisessa.

Artiklan 6 kappaleen mukaan sopimusvaltiot harkitsevat konferenssien ja seminaarien käyttämistä edistääkseen yhteistyötä ja teknistä apua sekä lisätäkseen keskustelua yhteisistä ongelmista, mukaan lukien kehitysmaiden erityiset ongelmat.

Artiklan 7 kappaleen mukaan tulisi harkita vapaaehtoisten järjestelmien luomista avustaakseen taloudellisesti kehitysmaiden ja siirtymätalousmaiden pyrkimyksiä soveltaa tätä yleissopimusta teknisen avun ohjelmien ja hankkeiden avulla sekä 8 kappaleen mukaan vapaaehtoisia avustuksia YK:n huumausaine- ja kriminaalipolitiikan toimistolle edistääkseen toimiston välityksellä kehitysmaissa toteutettavia ohjelmia ja hankkeita yleissopimuksen täytäntöönpanemiseksi.

Artiklan 1 kappale sisältää velvoitteen erityisten koulutusohjelmien käynnistämiseksi, kehittämiseksi ja parantamiseksi. Yksityiskohtaisten perusteluiden 36 artiklaa koskevassa jaksossa selvitetään nykyistä poliisi- ja syyttäjähenkilöstön kouluttamista talousrikosten ja niiden mukana lahjusrikosten tutkintaan. Korruption vastaisen yhteistyöverkoston ja korruption vastaisen yhteistyöryhmän tehtävänä on muun muassa kehittää korruption vastaista toimintapolitiikkaa, edistää lahjontarikosten tutkintaa ja syytteeseen saattamista sekä tehdä aloitteita korruption vastaisista toimista. Mainitut korruption vastaiset toimielimet voivat siten olla aloitteellisia muun muassa koulutusohjelmien kehittämisessä.

Artiklan muiden kappaleiden määräykset ovat harkinnanvaraisia.

Suomen kehitysyhteistyön keskeisimpiin toteutusmuotoihin kuuluu kansainvälinen kehitysyhteistyö ja etenkin kahdenvälinen kehitysyhteistyö. Kansainvälinen kehitysyhteistyö onkin rahamääräisesti ulkoasiainhallinnon suurin menoerä.

Valtioneuvosto on tehnyt tammikuussa 2004 periaatepäätöksen kehityspoliittisesta ohjelmasta, jonka mukaan YK:n vuosituhatjulistus luo puitteet Suomen kehityspolitiikalle. Suomi onkin yhdessä muiden kansakuntien kanssa sitoutunut vuosituhatjulistuksessa muun muassa ihmisoikeuksiin, demokratiaan ja hyvään hallintoon. Suomi kohdistaa tukeaan erityisesti kehitysmaiden demokraattisten instituutioiden ja kansalaisyhteiskunnan vahvistamiseen, paikallishallinnon kehittämiseen ja korruptionvastaiseen taisteluun.

Suomi pyrkii monin eri tavoin välittämään ammattitaitoisia henkilöitä kokemusten ja erikoistiedon toimittamiseksi ulkomaille. Suomi toimii lisäksi aktiivisesti korruption vastaisessa työssä. Ulkoasiainministeriö onkin linjannut korruption vastaista toimintaansa muun muassa ministeriön kehitysyhteistyöosaston (nykyisin kehityspoliittinen osasto) joulukuussa 2001 vahvistamalla linjauksella korruption vastaisen toiminnan keskeisiksi toimintatavoiksi.

Linjauksen mukaan korruption vastainen toiminta käsittää viisi erillistä tasoa. Yksi on kansainvälisten instituutioiden tukeminen ja osallistuminen kansainvälisten sopimusten ja suositusten valmisteluun, joiden kautta Suomi pyrkii lakien ja hallinnollisten ohjeiden harmonisointiin. Lisäksi Suomi osallistuu aktiivisesti kansainvälisten instituutioiden, erityisesti YK:n järjestelmän ja kansainvälisten rahoituslaitosten, kehitystyöhön, jonka kohteena on kansainvälinen ja kansallisen tason korruption ehkäisy. Toisena linjaus mainitsee poliittisen dialogin, kolmantena korruption ehkäisyyn keskittyvät hankkeet kehitysmaissa, joiden avulla pyritään kehittämään kehitysmaiden sellaisia kansallisten julkishallinnon toimielimiä, jotka toimivat korruption ehkäisyn kanssa. Lisäksi tähän kuuluu kansalaisyhteiskunnan korruption vastaisen toiminnan tukeminen esimerkiksi paikallisen yhteistyön määrärahoin. Edelleen linjaus sisältää korruptiota ehkäisevän toiminnan kehitysyhteistyöhankkeissa sekä menetelmien ja henkilöstön osaamisen kehittämisen, mihin kuuluu lainsäädännön seuraaminen ja siitä tiedottaminen sekä korruption vastaisen toiminnan ohjeiden päivittäminen.

Korruption vastaisia hankkeita toteutetaan sekä monenkeskisellä että kahdenvälisellä kehitysyhteistyöllä. Ulkoasianministeriön kehitysyhteistyöosastolla valmistui vuonna 2002 korruption vastaisen toiminnan käsikirja. Käsikirjassa käsitellään mainittua ministeriön linjausta tarkemmin korruption vastaisen toiminnan eri osa-alueita. Korruption vastaista toimintaa on käsitelty myös yleissopimuksen 5, 6 ja 62 artiklan yksityiskohtaisissa perusteluissa.

61 artikla. Korruptiota koskevien tietojen kerääminen, vaihtaminen ja analysointi . Suositusluonteinen 61 artikla koskee analyysien tekemistä yhteistyössä asiantuntijoiden kanssa korruption kehityssuuntauksista ja teko-olosuhteista (1 kappale), korruptiota koskevien tilastojen, analyyttisen asiantuntemuksen ja tietojen kehittämistä ja jakamista keskenään sekä kansainvälisten ja alueellisten järjestöjen kautta kehittääkseen menetelmiä ja tietoja parhaista käytännöistä korruption torjumiseksi ja vastustamiseksi (2 kappale) sekä korruption vastustamista koskevien toimintatapojensa ja todellisten toimenpiteidensä seuraamista sekä niiden vaikutuksen arvioimista (3 kappale).

Edellä on etenkin yleissopimuksen II luvun arvioinnin yhteydessä käsitelty korruption vastaista toimintaa ja sitä koskevaa arviointia sekä toimielimiä. Yleissopimuksen 6 artiklan mukaisten toimielinten tehtävänä on muun muassa kehittää ja arvioida korruption vastaista toimintaa. Suomen kokemuksia korruption ennalta ehkäisyssä on koottu ulkoasianministeriössä vuonna 2005 valmistuneeseen julkaisuun, Combating Corruption, The Finnish Experience.

62 artikla. Muut toimenpiteet: yleissopimuksen täytäntöönpano taloudellisen kehityksen ja teknisen avun kautta . Artikla sisältää määräykset yleissopimuksen täytäntöönpanemiseksi taloudellisen kehityksen ja teknisen avun antamisen kautta.

Artiklan 1 kappaleen mukaan sopimusvaltiot toteuttavat mahdollisuuksien mukaan toimenpiteet, joilla varmistetaan yleissopimuksen paras mahdollinen täytäntöönpano kansainvälisen yhteistyön avulla, ottaen huomioon korruption yleiset kielteiset vaikutukset yhteiskuntaan, erityisesti kestävään kehitykseen.

Artiklan 2 kappaleen mukaan sopimusvaltiot toteuttavat konkreettiset toimenpiteet mahdollisuuksien mukaan sovittaen ne yhteen keskenään sekä kansainvälisten ja alueellisten järjestöjen kanssa seuraavien päämäärien saavuttamiseksi: (a) edistääkseen yhteistyötään kehitysmaiden kanssa eri tasoilla, pyrkien parantamaan kehitysmaiden kykyä torjua ja vastustaa korruptiota, (b) edistääkseen taloudellista ja aineellista apua, jolla tuetaan kehitysmaiden pyrkimyksiä torjua ja vastustaa korruptiota tehokkaasti ja autetaan niitä panemaan tämä yleissopimus onnistuneesti täytäntöön, (c) antaakseen teknistä apua kehitysmaille ja siirtymätalousmaille tarkoituksena auttaa niitä täyttämään yleissopimuksen täytäntöönpanoon liittyvät tarpeensa. Tätä varten sopimusvaltiot pyrkivät suorittamaan riittäviä ja säännöllisiä vapaaehtoisia maksuja YK:n rahoitusjärjestelmän tilille, joka on osoitettu nimenomaisesti tähän tarkoitukseen. Sopimusvaltiot voivat myös erityisesti harkita kansallisen lainsäädäntönsä ja yleissopimuksen määräysten mukaisesti tietyn prosentuaalisen osuuden maksamista kyseiselle tilille siitä rahamäärästä tai sen rikoksen tuottaman hyödyn tai omaisuuden vastaavasta arvosta, joka on tuomittu menetettäväksi yleissopimuksen määräysten mukaisesti (c kohta), kannustaakseen ja suostutellakseen tarvittaessa muita valtioita ja rahoituslaitoksia liittymään tämän artiklan mukaisiin pyrkimyksiin, erityisesti tarjoamalla kehitysmaille lisää koulutusohjelmia ja nykyaikaisia laitteita auttaakseen niitä yleissopimuksen tavoitteiden saavuttamisessa (d kohta).

Artiklan 3 kappaleen mukaan näiden toimenpiteiden on mahdollisuuksien mukaan oltava sellaisia, etteivät ne rajoita olemassa olevia ulkomaanapua koskevia sitoumuksia tai muita kahdenvälisiä, alueellisia tai kansainvälisiä rahoitusyhteistyöjärjestelyjä.

Artiklan 4 kappaleen mukaan sopimusvaltiot voivat tehdä aineellista ja logistista apua koskevia kahden- tai monenvälisiä sopimuksia tai järjestelyjä ottaen huomioon rahoitusjärjestelyt, jotka tarvitaan, jotta yleissopimuksen mukaiset kansainvälisen yhteistyön keinot ovat tehokkaita ja jotta korruptiota voidaan torjua, havaita ja hallita.

Artikla on laadittu ei velvoittavaan muotoon, joten sopimuspuolet voivat ryhtyä esitettyihin toimenpiteisiin mahdollisuuksiensa mukaan. Sikäli kuin teknisellä avulla tarkoitetaan kansainvälisten oikeusapuasioiden hoitamista, toimii oikeusministeriössä kansainvälisten oikeusapu-asioiden hoitamista seuraava ja kehittävä työryhmä, jossa käsitellään myös koulutusyhteistyön parantamista. Artiklassa tarkoitettua yhteistyötä tapahtuu myös muun ohella lähialueyhteistyön puitteissa. Kehitysyhteistyöksi katsottava artiklan mukainen koulutus ja tekninen apu sekä sen antaminen kuuluu lähinnä ulkoasiainministeriön ja sen kehitysyhteistyösektoriin, miltä osin viitataan 60 artiklan perusteluissa todettuun. Sopimuspuolten välinen yhteistyö tulee sovittaa yhteen keskenään sekä kansainvälisten että alueellisten järjestöjen kanssa. Uusilla apuohjelmilla ei voida rajoittaa olemassa olevia ulkomaanapua koskevia sitoumuksia tai muita kahdenvälisiä, alueellisia tai kansainvälisiä rahoitusyhteistyöjärjestelyjä. Yleissopimuksen perusteella tietyn prosentuaalisen osuuden maksamista YK:n rahoitusjärjestelmän tilille siitä rahamäärästä tai sen rikoksen tuottaman hyödyn tai omaisuuden vastaavasta arvosta, joka on tuomittu menetettäväksi yleissopimuksen määräysten mukaisesti, ei voida toteuttaa Suomen voimassaolevan lainsäädännön perusteella.

VII LUKU. Täytäntöönpanojärjestelmät

63 artikla. Yleissopimuksen sopimusvaltioiden konferenssi . Artikla sisältää määräykset yleissopimuksen sopijapuolten konferenssin järjestämiseksi ja sen 1 kappaleen mukaan yleissopimuksen sopimusvaltioiden konferenssin tarkoituksena on parantaa sopimusvaltioiden toimintakykyä ja keskinäistä yhteistyötä yleissopimuksen tavoitteiden saavuttamiseksi sekä sen täytäntöönpanon edistämiseksi ja seuraamiseksi.

Artiklan 2 kappaleen mukaan YK:n pääsihteeri kutsuu sopimusvaltioiden konferenssin koolle viimeistään vuoden kuluttua yleissopimuksen voimaantulosta. Sen jälkeen sopimusvaltioiden konferenssin kokouksia pidetään säännöllisesti konferenssin hyväksymien menettelytapasääntöjen mukaisesti.

Artiklan 3 kappaleen mukaan sopimusvaltioiden konferenssi hyväksyy menettelytapasäännöt sekä säännöt, jotka koskevat tässä artiklassa tarkoitettua toimintaa, mukaan lukien tarkkailijoiden hyväksymistä ja osallistumista sekä toimintamenojen maksamista koskevat säännöt.

Artiklan 4 kappaleen mukaan sopimusvaltioiden konferenssi sopii toiminnasta, menettelytavoista ja työmenetelmistä, joilla tämän artiklan 1 kappaleessa mainitut tavoitteet on tarkoitus saavuttaa, mukaan lukien yleissopimuksen 60 ja 62 artiklan sekä II—V luvun mukaisen sopimusvaltioiden toiminnan helpottaminen; (a) kannustamalla vapaaehtoisten avustusten edistämistä; (b) tietojenvaihdon helpottaminen sopimusvaltioiden kesken korruption muodoista ja kehityssuuntauksista sekä sen torjunnassa ja vastustamisessa ja rikoksen tuottaman hyödyn palauttamisessa käytetyistä onnistuneista menetelmistä, muun muassa julkaisemalla tässä artiklassa mainittuja asiaan liittyviä tietoja; (c) yhteistyö asiaan liittyvien kansainvälisten ja alueellisten järjestöjen ja järjestelmien sekä kansalaisjärjestöjen kanssa; (d) muiden kansainvälisten ja alueellisten korruption vastustamis- ja torjuntajärjestelmien tuottamien asiaan liittyvien tietojen asianmukainen käyttö tarpeettoman kaksinkertaisen työn välttämiseksi; (e) yleissopimuksen täytäntöönpanon tarkastelu säännöllisin väliajoin sopimusvaltioiden toimesta; (f) suositusten antaminen yleissopimuksen ja sen täytäntöönpanon parantamiseksi; (g) sopimusvaltioiden teknistä apua yleissopimuksen täytäntöönpanossa koskevien vaatimusten huomioon ottaminen sekä konferenssin tältä osin tarpeelliseksi katsomien toimien suositteleminen.

Artiklan 5 kappaleen mukaan artiklan 4 kappaletta sovellettaessa sopimusvaltioiden konferenssi hankkii tarvittavat tiedot niistä toimenpiteistä, joita sopimusvaltiot ovat toteuttaneet yleissopimuksen täytäntöönpanemiseksi, sekä niiden tässä yhteydessä kohtaamista vaikeuksista käyttämällä hyväkseen sopimusvaltioiden toimittamia tietoja ja sopimusvaltioiden konferenssin mahdollisesti käyttöön ottamia täydentäviä valvontajärjestelmiä.

Artiklan 6 kappaleen mukaan sopimusvaltiot toimittavat sopimusvaltioiden konferenssille tämän vaatimat tiedot ohjelmistaan, suunnitelmistaan ja käytännöistään sekä lainsäädännöllisistä ja hallinnollisista toimenpiteistään, joilla tämä yleissopimus pannaan täytäntöön. Sopimusvaltioiden konferenssi selvittää edelleen tehokkaimman tavan vastaanottaa tietoja ja toimia niiden perusteella, mukaan lukien muun muassa sopimusvaltioilta ja toimivaltaisilta kansainvälisiltä järjestöiltä saadut tiedot. Huomioon voidaan ottaa myös tiedot, jotka on saatu sopimusvaltioiden konferenssin määräämillä menettelyillä asianmukaisesti valtuutetuilta asiaan liittyviltä kansalaisjärjestöiltä.

Artiklan 7 kappaleen mukaan tämän artiklan 4—6 kappaleiden mukaisesti sopimusvaltioiden konferenssi ottaa tarpeelliseksi katsoessaan käyttöön asianmukaisen järjestelmän tai laitoksen avustamaan yleissopimuksen tehokkaassa täytäntöönpanossa.

Artiklan perusteella ja sen ohjeistuksen mukaan sopimusvaltioiden ensimmäinen konferenssi laatii omat menettelytapasääntönsä ja monitorointimekanismin yksityiskohdat yleissopimuksen täytäntöönpanon seuraamiseksi ja edistämiseksi, jolloin tulee huomioida muiden kansainvälisten järjestöjen toiminta samalla alalla päällekkäisyyksien välttämiseksi ja työskentelyn koordinoimiseksi sekä synergiaetujen saamiseksi.

Artikla ei sisällä lainsäädännön alaan kuuluvia kysymyksiä.

64 artikla. Sihteeristö . Artikla sisältää määräykset sopimuspuolten konferenssin sihteeristöstä ja sen tehtävistä. YK:n pääsihteeri antaa yleissopimuksen sopimusvaltioiden konferenssille tarvittavat sihteeristön palvelut. Sihteeristön tehtävänä on avustaa sopimusvaltioiden konferenssia yleissopimuksen 63 artiklassa tarkoitetussa toiminnassa, (a) huolehtia sopimusvaltioiden konferenssin istuntojen järjestelyistä sekä antaa niille tarvittavat palvelut, (b) avustaa pyynnöstä sopimusvaltioita yleissopimuksen 63 artiklan 5 ja 6 kappaleessa tarkoitettujen tietojen toimittamisessa sopimusvaltioiden konferenssille ja (c) varmistaa tarvittavan yhteensovittamisen asiaan liittyvien kansainvälisten ja alueellisten järjestöjen sihteeristöjen kanssa.

Sihteeristönä tulee toimimaan Wienissä sijaitseva YK:n sikäläinen toimisto United Nations Office for Drugs and Crime (UNODC).

VIII LUKU. Loppumääräykset

65 artikla. Yleissopimuksen täytäntöönpano . Artikla sisältää määräyksen yleissopimuksen täytäntöönpanosta ja vastaa Palermon sopimuksen 35 artiklaa. Artiklan 1 kappaleen mukaan sopimusvaltiot toteuttavat kansallisen lainsäädäntönsä perusperiaatteiden mukaisesti tarvittavat toimenpiteet, mukaan lukien lainsäädännölliset ja hallinnolliset toimenpiteet, varmistaakseen yleissopimuksen mukaisten velvoitteidensa täytäntöönpanon. Sopimusvaltiot voivat myös toteuttaa yleissopimuksessa määrättyjä toimenpiteitä ankarampia toimenpiteitä korruption torjumiseksi ja vastustamiseksi.

Niin kuin edellä on yksittäisten artiklojen kohdalla selostettu, Suomen kansallinen lainsäädäntö ulottuu eräiltä osin jopa sopimusvelvoitteita laajemmalle.

66 artikla. Riitojen ratkaiseminen . Artikla sisältää määräykset riitojen ratkaisemisesta. Artiklan l kappaleen mukaan sopimusvaltiot pyrkivät ratkaisemaan yleissopimuksen tulkintaa tai soveltamista koskevat riidat neuvottelemalla.

Artiklan 2 kappaleen mukaan kahden tai useamman sopimusvaltion välinen yleissopimuksen tulkintaa tai soveltamista koskeva riita, jota ei voida ratkaista neuvottelemalla kohtuullisessa ajassa, saatetaan yhden tällaisen sopimusvaltion pyynnöstä välimiesmenettelyyn. Mikäli sopimusvaltiot eivät ole onnistuneet sopimaan välimiesmenettelyn järjestämisestä kuuden kuukauden kuluttua välimiesmenettelyä koskevan pyynnön esittämisestä, mikä tahansa näistä sopimusvaltioista voi saattaa riidan Kansainvälisen tuomioistuimen ratkaistavaksi esittämällä sitä koskevan pyynnön tuomioistuimen perussäännön mukaisesti.

Artiklan 3 kappaleessa määrätään, että sopimusvaltiot voivat allekirjoittaessaan, ratifioidessaan tai hyväksyessään yleissopimuksen tai liittyessään siihen ilmoittaa, etteivät ne katso tämän artiklan 2 kappaleen sitovan itseään. Tämän artiklan 2 kappale ei sido muita sopimusvaltioita tällaisen varauman tehneisiin sopimusvaltioihin nähden.

Artiklan 4 kappaleen mukaan sopimusvaltio, joka on tehnyt tämän artiklan 3 kappaleen mukaisen varauman, voi peruuttaa sen milloin tahansa ilmoittamalla asiasta YK:n pääsihteerille.

Artikla ei varsinaisesti aiheuta Suomelle uusia lisävelvoitteita, koska Suomi jo on Kansainvälisen tuomioistuimen jäsen.

67 artikla. Allekirjoittaminen, ratifiointi, hyväksyminen ja liittyminen . Artikla sisältää määräykset yleissopimuksen allekirjoittamisesta, ratifioinnista, hyväksymisestä ja siihen liittymisestä. Artiklan 1 kappaleessa määrätään missä ja milloin yleissopimuksen voi allekirjoittaa. Yleissopimus on avoinna allekirjoittamista varten kaikille valtioille 9 päivästä 11 päivään joulukuuta 2003 Meridassa, Meksikossa, ja sen jälkeen YK:n päämajassa New Yorkissa 9 päivään joulukuuta 2005 saakka.

Artiklan 2 kappaleen mukaan yleissopimus on myös avoinna allekirjoittamista varten alueellisille taloudellisen yhdentymisen järjestöille, edellyttäen kuitenkin, että vähintään yksi sellaisen järjestön jäsenvaltio on allekirjoittanut yleissopimuksen tämän artiklan 1 kappaleen mukaisesti. Määräys otettiin yleissopimukseen EY:n aloitteesta päämääränä EY:n tuleminen mukaan sopimuspuoleksi yleissopimukseen. EY ei ole vielä allekirjoittanut sopimusta.

Artiklan 3 kappaleen mukaan yleissopimus on ratifioitava tai hyväksyttävä. Ratifioimis- tai hyväksymiskirjat talletetaan YK:n pääsihteerin huostaan. Alueellinen taloudellisen yhdentymisen järjestö voi tallettaa ratifioimis- tai hyväksymiskirjansa, jos vähintään yksi sen jäsenvaltioista on tehnyt samoin. Tässä ratifioimis- tai hyväksymiskirjassa järjestö ilmoittaa toimivaltansa laajuuden yleissopimuksen soveltamisalaan kuuluvissa asioissa. Järjestö ilmoittaa tallettajalle myös kaikista oleellisista toimivaltansa laajuuden muutoksista. EY ei ole vielä hyväksynyt yleissopimusta. EU:n neuvosto ei myöskään ole vielä tehnyt EY:n liittymistä koskevaa päätöstä.

Edelleen artiklan 4 kappale sisältää 3 kappaletta vastaavat määräykset yleissopimukseen liittymisestä.

Artikla vastaa yleistä standardiformaattia kansainvälisoikeudellisissa yleissopimuksissa.

68 artikla. Voimaantulo . Artikla sisältää määräykset yleissopimuksen voimaantulosta. Artiklan 1 kappaleen mukaan yleissopimus tulee voimaan yhdeksäntenäkymmenentenä päivänä sen päivän jälkeen, jona kolmaskymmenes ratifioimis-, hyväksymis- tai liittymiskirja on talletettu. Tätä kappaletta sovellettaessa alueellisen taloudellisen yhdentymisen järjestön tallettamaa asiakirjaa ei lasketa erikseen järjestön jäsenvaltioiden tallettamien asiakirjojen lisäksi.

Artiklan 2 kappaleen mukaan sellaisen valtion tai alueellisen taloudellisen yhdentymisen järjestön osalta, joka ratifioi tai hyväksyy yleissopimuksen tai liittyy siihen sen jälkeen, kun kolmaskymmenes sitä tarkoittava asiakirja on talletettu, tämä yleissopimus tulee voimaan kolmantenakymmenentenä päivänä sen päivän jälkeen, jona kyseinen valtio tai järjestö on tallettanut asiakirjansa, tai päivänä, jona tämä yleissopimus tulee voimaan tämän artiklan 1 kappaleen mukaisesti, sen mukaan, kumpi päivä on myöhäisempi.

Artikla vastaa yleistä standardiformaattia kansainvälisoikeudellisissa yleissopimuksissa. Yleissopimuksen kansainväliselle voimaantulolle vaaditaan yhteensä 30 ratifiointia tai hyväksymistä.

69 artikla. Yleissopimuksen muuttaminen . Artikla sisältää määräykset yleissopimuksen muuttamisesta ja vastaa Palermon sopimuksen 39 artiklaa. Artiklan 1 kappaleen mukaan, kun yleissopimuksen voimaantulosta on kulunut viisi vuotta, sopimusvaltio voi ehdottaa siihen muutosta ja toimittaa sen YK:n pääsihteerille, joka antaa ehdotetun muutoksen tiedoksi sopimusvaltioille ja yleissopimuksen sopimusvaltioiden konferenssille ehdotuksen käsittelyä ja päätöksen tekemistä varten. Sopimusvaltioiden konferenssi pyrkii kaikin keinoin saavuttamaan yksimielisyyden muutoksesta. Jos kaikki yritykset yksimielisyyden saavuttamiseksi epäonnistuvat eikä sopimukseen päästä, muutoksen hyväksyminen edellyttää viime kädessä sopimusvaltioiden konferenssin kokouksessa läsnä olevien ja äänestävien sopimusvaltioiden kahden kolmasosan äänten enemmistöä.

Artiklan 2 kappaleen perusteella alueelliset taloudellisen yhdentymisen järjestöt käyttävät tämän artiklan mukaista äänioikeuttaan toimivaltaansa kuuluvissa asioissa äänimäärällä, joka vastaa niiden yleissopimuksen sopimuspuolina olevien jäsenvaltioiden määrää. Nämä järjestöt eivät käytä äänioikeuttaan, jos niiden jäsenvaltiot käyttävät omaa äänioikeuttaan, ja päinvastoin.

Artiklan 3 kappaleen perusteella artiklan 1 kappaleen mukaisesti hyväksytty muutos edellyttää sopimusvaltioiden ratifiointia tai hyväksymistä ja artiklan 4 kappaleen perusteella tällainen muutos tulee sopimusvaltion osalta voimaan yhdeksänkymmenen päivän kuluttua siitä päivästä, jona sopimusvaltio on tallettanut muutosta koskevan ratifioimis- tai hyväksymiskirjan YK:n pääsihteerin huostaan.

Artiklan 5 kappaleen perusteella, kun muutos tulee voimaan, se sitoo niitä sopimusvaltioita, jotka ovat ilmaisseet suostumuksensa tulla sen sitomiksi. Muita sopimusvaltioita sitovat edelleen yleissopimuksen määräykset sekä niiden mahdollisesti aikaisemmin ratifioimat tai hyväksymät muutokset.

Artiklassa on kysymys teknisestä sopimusmääräyksestä.

70 artikla. Irtisanominen . Artikla sisältää määräykset yleissopimuksen irtisanomisesta. Artiklan 1 kappaleen mukaan sopimusvaltio voi irtisanoa yleissopimuksen ilmoittamalla siitä kirjallisesti YK:n pääsihteerille. Irtisanominen tulee voimaan vuoden kuluttua päivästä, jona pääsihteeri on vastaanottanut ilmoituksen.

Artiklan 2 kappaleen nojalla alueellinen taloudellisen yhdentymisen järjestö lakkaa olemasta yleissopimuksen sopimuspuoli, kun kaikki sen jäsenvaltiot ovat irtisanoneet yleissopimuksen.

Kansainvälisoikeudellisen sopimuksen irtisanomisessa noudatetaan yleensä samaa muotoa kuin sen tekemisessä. Irtisanominen edellyttää siis Suomessa eduskunnan hyväksymistä.

71 artikla. Tallettaja ja kielet . Artiklan mukaan YK:n pääsihteeri toimii yleissopimuksen tallettajana.

Artiklassa määrätään myös, että yleissopimuksen alkuperäiskappale, jonka arabian-, englannin-, espanjan-, kiinan-, ranskan- ja venäjänkieliset tekstit ovat yhtä todistusvoimaiset, talletetaan YK:n pääsihteerin huostaan.

Artiklassa on kysymys teknisestä sopimusmääräyksestä.

2.1. Laki korruption vastaisen Yhdistyneiden Kansakuntien yleissopimuksen lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten voimaansaattamisesta

1 §. Pykälä sisältää säännöksen siitä, että yleissopimuksen lainsäädännön alaan kuuluvat määräykset olisivat lakina voimassa sellaisina kuin Suomi on niihin sitoutunut. Suomen tarkoituksena ei ole tehdä varaumia yleissopimukseen.

2 §. Pykälä sisältää tavanomaisen voimaantulosäännöksen, jonka mukaan lain voimaantulosta säädettäisiin tasavallan presidentin asetuksella. Voimaantuloasetukseen olisi tarkoitus ottaa säännöksiä yleissopimuksessa edellytetyistä ilmoituksista. Niin kuin yksityiskohtaisten perustelujen yleissopimusta käsittelevässä jaksossa on todettu, yleissopimus velvoittaa 6 artiklassa sopimusvaltioita ilmoittamaan YK:n pääsihteerille sellaisen yhden tai useamman viranomaisen nimen ja osoitteen, joka voi avustaa muita sopimusvaltioita korruption torjumiseksi tarkoitettujen erityisten toimenpiteiden kehittämisessä ja toteuttamisessa. Lisäksi yleissopimuksen 23 artikla velvoittaa toimittamaan YK:n pääsihteerille jäljennökset tai kuvaukset niistä säädöksistään, joilla pannaan täytäntöön rikoksen tuottaman hyödyn pesemistä koskeva artikla. Edelleen 23 artiklan mukaan sopimusvaltioiden on ilmoitettava mainittuihin säännöksiin tehdyt myöhemmät muutokset. Edelleen yleissopimuksen 44 artiklan mukaan sopimusvaltio, joka asettaa luovuttamisen ehdoksi sopimuksen olemassaolon, ilmoittaa yleissopimusta koskevan ratifioimis-, hyväksymis- tai liittymiskirjansa tallettaessaan YK:n pääsihteerille, pitääkö se tätä yleissopimusta oikeusperustana luovuttamista koskevalle yhteistyölle muiden yleissopimuksen sopimusvaltioiden kanssa. Keskinäistä oikeusapua koskevan 46 artiklan mukaan sopimusvaltioiden tulee nimetä viranomainen, jolla on velvollisuus ja valtuudet ottaa vastaan keskinäistä oikeusapua koskevia pyyntöjä ja panna ne täytäntöön ja ilmoittaa YK:n pääsihteerille tämä viranomainen. Lisäksi sopimusvaltioiden tulee ilmoittaa YK:n pääsihteerille, millä kielillä laaditut oikeusapupyynnöt se hyväksyy. Kansainvälistä yhteistyötä menetetyksi tuomitsemista varten koskevassa yleissopimuksen 55 artiklassa edellytetään, että sopimusvaltiot toimittavat YK:n pääsihteerille jäljennökset tai selostuksen niistä säädöksistään ja määräyksistään, joilla kyseinen artikla pannaan täytäntöön sekä määräysten myöhemmät muutokset.

Ilmoitukset liittyvät viranomaisten väliseen yhteydenpitoon, jolloin niitä koskevat säännökset voidaan sisällyttää asetuksentasoiseen säädökseen.

2.2. Laki rikoslain 30 luvun 12 §:n muuttamisesta

Rikoslain 30 luku sisältää säännökset elinkeinorikoksista. Luvun 12 §:n 2 momentti koskee syyteoikeutta. Sen mukaan virallinen syyttäjä ei saa nostaa syytettä 2 eikä 4—8 §:ssä tarkoitetuista rikoksista, ellei asianomistaja ilmoita rikosta syytteeseen pantavaksi taikka ellei erittäin tärkeä yleinen etu vaadi syytteen nostamista. Asianomistajan ilmoituksen varaan jäävät siten myös lahjominen elinkeinotoiminnassa (RL 30:7) ja lahjuksen ottaminen elinkeinotoiminnassa (RL 30:8).

Yleissopimuksen 8 artiklan 4 kohdassa ja 38 artiklassa edellytetään toimenpiteitä, joilla helpotettaisiin tutkintaviranomaisille tehtävien rikosilmoitusten tekemistä. Lahjusrikokset ovat luonteeltaan koko yhteiskuntaa koskettavia ja vaikutuksiltaan laaja-alaisia, eivätkä lahjusrikosten johdosta välittömästi vahinkoa kärsineet yritykset välttämättä saa tietoa lahjusrikoksista. Halukkuutta ilmoittaa epäillyistä lahjusrikoksista heikentää muun muassa tietoisuus siitä, ettei ilmoituksen perusteella useissa tapauksissa voitaisi ryhtyä tutkintatoimenpiteisiin. Tämän vuoksi ehdotetaan rikoslain 30 luvun 12 §:n 2 momenttia muutettavaksi siten, että elinkeinoelämän lahjusrikoksista tulisi virallisen syytteen alaisia.

Yleissopimus tulee voimaan sen 68 artiklan mukaan yhdeksäntenäkymmenentenä päivänä sen päivän jälkeen, jona kolmaskymmenes ratifioimis-, hyväksymis- tai liittymiskirja on talletettu YK:n pääsihteerin huostaan. Yleissopimus tulee kansainvälisesti voimaan 14 päivänä joulukuuta 2005.

Kunkin sellaisen valtion tai alueellisen taloudellisen yhdentymisen järjestön osalta, joka ratifioi tai hyväksyy yleissopimuksen tai liittyy siihen sen jälkeen, kun kolmaskymmenes ratifioimis-, hyväksymis- tai liittymiskirja on talletettu, yleissopimus tulee voimaan kolmantenakymmenentenä päivänä sen jälkeen, jona kyseinen valtio tai järjestö on tallettanut asiakirjansa tai päivänä, jona yleissopimus tulee voimaan edellä mainitun mukaisesti, sen mukaan, kumpi päivä on myöhäisempi.

Ehdotetun lain voimaantulosta säädettäisiin tasavallan presidentin asetuksella. Laki on tarkoitus säätää tulemaan voimaan samanaikaisesti, kun yleissopimus tulee voimaan Suomen osalta.

Laki rikoslain 30 luvun 12 §:n muuttamisesta ehdotetaan tulevaksi voimaan heti, kun se on hyväksytty ja vahvistettu.

Perustuslain 94 §:n 1 momentin mukaan eduskunta hyväksyy muun muassa sellaiset valtiosopimukset ja muut kansainväliset velvoitteet, jotka sisältävät lainsäädännön alaan kuuluvia määräyksiä. Yleissopimus sisältää runsaasti lainsäädännön alaan kuuluvia määräyksiä, joten yleissopimus edellyttää eduskunnan hyväksymistä. Lainsäädännön alaan eivät kuitenkaan kuulu sellaiset sopimusvelvoitteet, jotka koskevat EY:n yksinomaiseen toimivaltaan kuuluvia asioita eikä eduskunnan suostumus koske mainittuja sopimuksen osia (PeVL 6/2001 vp).

EY:n toimivaltaa tämän yleissopimuksen soveltamisalaan kuuluvissa asioissa ei ole vielä määritelty. Sen sijaan EY:n toimivalta Palermon sopimuksen soveltamisalaan kuuluvissa asioissa on määritelty huhtikuussa 2004. Niin kuin edellä yleissopimuksen 14 artiklaa käsittelevässä jaksossa on todettu, osa rahanpesun torjuntatoimista koskee yhteisön toimivallan piiriin kuuluvia asioita. Näitä määräyksiä ovat 14 artiklan 1 kappaleen velvoitteet siltä osin kuin ne ovat päällekkäiset rahanpesudirektiivissä säänneltyjen kysymysten kanssa. Yhteisön toimivaltaan ei kuitenkaan sisälly toimenpiteitä, jotka koskevat rahanpesun selvittelykeskusten välistä yhteistyötä, käteisvarojen rajat ylittävien liikkeiden havaitsemista ja seurantaa jäsenvaltioiden välillä tai oikeusviranomaisten ja lain noudattamista valvovien viranomaisten välistä yhteistyötä. Julkisia hankintoja ja julkista varainhoitoa koskevat määräykset sekä tilinpäätöstä ja tilintarkastusta koskevat määräykset eivät myöskään vaadi eduskunnan suostumusta siltä osin kuin ne kuuluvat EY:n toimivaltaan. Muilta osin yksityiskohtaisen arvion tekeminen yhteisön ja jäsenvaltioiden välisestä toimivallanjaosta on tässä esityksessä mahdotonta erityisesti siitä syystä, että toimivallanjako sekasopimuksissa riippuu paitsi yhteisön toimivallan laajuudesta, myös yhteisön päätöksestä käyttää toimivaltaansa sekasopimuksia hyväksyttäessä, eikä neuvosto ole vielä tehnyt päätöstä yleissopimuksen hyväksymisestä yhteisön puolesta.

Eduskunnan perustuslakivaliokunnan mukaan perustuslain 94 §:n 1 momentin mukainen eduskunnan hyväksymistoimivalta kattaa kaikki aineelliselta luonteeltaan lainsäädännön alaan kuuluvat kansainvälisen velvoitteen määräykset. Valtiosopimuksen tai muun kansainvälisen velvoitteen määräys on perustuslakivaliokunnan kannan mukaan luettava lainsäädännön alaan, 1) jos määräys koskee jonkin perustuslaissa turvatun perusoikeuden käyttämistä tai rajoittamista, 2) jos määräys muutoin koskee yksilön oikeuksien ja velvollisuuksien perusteita, 3) jos määräyksen tarkoittamasta asiasta on perustuslain mukaan säädettävä lailla, 4) jos määräyksen tarkoittamasta asiasta on voimassa lain säännöksiä tai 5) siitä on Suomessa vallitsevan käsityksen mukaan säädettävä lailla. Perustuslakivaliokunnan mukaan kansainvälisen velvoitteen määräys kuuluu näiden perusteiden mukaan lainsäädännön alaan siitä riippumatta, onko määräys ristiriidassa vai sopusoinnussa Suomessa lailla annetun säännöksen kanssa (PeVL 11/2000 vp, 12/2000 vp, 31/2001 vp ja 38/2001 vp).

Perustuslain 8 § sisältää laillisuusperiaatteen tärkeimmät ainesosat, joihin kuuluu vaatimus, jonka mukaan rikoksina rangaistavat teot on määriteltävä laissa. Tämä merkitsee sitä, että sellainen kansainvälinen velvoite, jolla Suomi sitoutuu kriminalisoimaan jonkin teon tai joitakin tekoja, kuuluu lainsäädännön alaan. Perustuslakivaliokunta on katsonut perustuslaista seuraavan myös sen, että Suomen rikosoikeuden soveltamisalasta on säädettävä lailla (PeVL 4/1998 vp). Näin ollen yleissopimuksen velvoitteet lahjonnan, rahanpesun, oikeudenkäytön häiritsemisen, virkamiehen toimesta tapahtuvan omaisuuden kavaltamisen, oikeudettoman väärinkäytön tai muun väärinkäytön kriminalisoimisesta, vahingonkorvauksesta ja korruption seurausten oikeudellisesta käsittelystä sekä oikeushenkilölle säädettävistä seuraamuksista kuuluvat lainsäädännön alaan. Samoin lainsäädännön alaan kuuluvat oikeushenkilön vastuuta, osallisuutta ja yritystä, tietoisuutta, tahallisuutta ja tarkoitusta sekä määritelmiä koskevat yleiset määräykset. Lainsäädännön alaan kuuluvat myös yleissopimuksen harkinnanvaraiset määräykset vaikutusvallan kauppaamisen, tehtävien väärinkäytön, laittoman vaurastumisen, lahjonnan yksityisellä sektorilla, omaisuuden kavaltamisen yksityisellä sektorilla ja kätkemisen kriminalisoimisesta, eräistä seuraamuksista ja rikosten vanhentumisesta.

Niin ikään lainsäädännön alaan kuuluvat yleissopimuksen määräykset rikosoikeudellisesta tuomiovallasta.

Vastaavasti lainsäädännön alaan kuuluvat yleissopimuksen määräykset yhteistyöstä lainvalvontaviranomaisten kanssa ja kansallisten viranomaisten välillä sekä yhteistyöstä julkisen ja yksityisen sektorin välillä sekä määräykset pankkisalaisuudesta ja aiempaa rikollisuutta koskevien tietojen saamisesta, sillä yhteistyöhön liittyy salassa pidettävien tietojen luovutusta ja henkilötietolaissa (523/1999) tarkoitettujen henkilötietojen luovuttamista. Myös määräykset todistajien, asiantuntijoiden, uhrien ja ilmoituksen tekijöiden suojelusta kuuluvat lainsäädännön alaan, sillä niihin voi liittyä pakkokeinojen ja salassapidon sääntelyä.

Julkisen vallan käytön kannalta merkityksellisiä ovat yleissopimuksen määräykset syyttämisestä ja tuomitsemisesta, rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta ja keskinäisestä oikeusavusta rikosasioissa, yhteisistä tutkintaryhmistä, erityisistä tutkintamenetelmistä, lainvalvontaviranomaisten välisestä yhteistyöstä sekä menetetyksi tuomitsemisesta ja varallisuuden takaisin hankkimisesta ja näihin liittyvästä kansainvälisestä yhteistyöstä. Niissä määrätään muun muassa pakkokeinojen käytöstä ja määräysten suhteesta muihin yhteistyö- ja luovutussopimuksiin. Yleissopimukseen liittyvien riitojen ratkaisemista koskevat määräykset kuuluvat myös lainsäädännön alaan, sillä ratkaisut voivat johtaa sitoviin päätöksiin lainsäädännön alaan kuuluvissa asioissa. Määräysten voidaan katsoa luovan Suomen viranomaisille perusteen, jonka nojalla niiden on annettava ulkomaan viranomaiselle apua yleissopimuksen päämäärän saavuttamiseksi (PeVL 2/1980 vp). Koska julkisen vallan käyttämisen edellytyksistä on säädettävä lain tasolla, näiden yleissopimuksen määräysten on katsottava kuuluvan lainsäädännön alaan.

Yleissopimuksen säätämisjärjestyksen kannalta merkityksellisiä sopimusmääräyksiä ovat rikoksen johdosta tapahtuvaa luovuttamista koskeva 44 artikla sekä keskinäistä oikeusapua koskevan 46 artiklan 10 kappaleen määräykset vapautensa menettäneenä olevan henkilön väliaikaisesta siirtämisestä toiseen sopimusvaltioon. Perustuslain 9 §:n 3 momentin mukaan Suomen kansalaista ei saa vastoin tahtoaan luovuttaa tai siirtää toiseen maahan. Perustuslain 9 §:n 4 momentin mukaan ulkomaalaista ei saa luovuttaa, jos häntä tämän vuoksi uhkaa kuolemanrangaistus, kidutus tai muu ihmisarvoa loukkaava kohtelu.

Yleissopimuksen 44 artiklan ja 46 artiklan 10 kappaleen velvoitteet vastaavat Palermon sopimuksen 16 artiklan määräyksiä rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta ja 18 artiklan 10 kappaleen määräyksiä vapautensa menettäneenä olevan henkilön väliaikaisesta siirtämisestä toiseen sopimusvaltioon. Näitä määräyksiä on käsitelty säätämisjärjestyksen kannalta hallituksen esityksessä HE 32/2003 vp, s. 50. Suomi täyttää sopimusvelvoitteen saattamalla asian 46 artiklan 10 kappaleen mukaisesti syyttämistä varten toimivaltaisten viranomaistensa käsiteltäväksi. Yleissopimuksesta ei seuraa velvollisuutta luovuttaa Suomen kansalaista tai ulkomaalaista toiseen sopimusvaltioon perustuslain säännösten vastaisesti. Sopimusmääräykset eivät siten ole ristiriidassa perustuslain kanssa.

Yleissopimuksen 49 artiklan määräyksiä yhteisistä tutkintaryhmistä sekä 50 artiklan määräyksiä erityisistä tutkintamenetelmistä voidaan arvioida Suomen täysivaltaisuuden kannalta. Merkityksellinen on erityisesti 50 artiklan määräys peiteoperaatioista. Yleissopimuksen 49 ja 50 artiklan määräykset eivät ole velvoittavia määräyksiä. Määräykset vastaavat Palermon sopimuksen 19 ja 20 artiklan määräyksiä, joiden suhdetta perustuslakiin on käsitelty hallituksen esityksessä HE 32/2003 vp, s. 50—51. Koska yleissopimuksen yhteistyömääräykset ovat Suomessa jo voimaan saatetun EU:n oikeusapusopimuksen vastaavia määräyksiä huomattavasti rajoitetummat, yleissopimuksen ei tältä osin ole katsottava loukkaavan Suomen täysivaltaisuutta.

Edellä esitetyin perustein sopimus ei koske perustuslakia sen 94 §:n 2 momentissa eikä 95 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla. Näin ollen sopimus voidaan hallituksen käsityksen mukaan hyväksyä äänten enemmistöllä ja ehdotukset sen voimaansaattamislaiksi sekä laiksi rikoslain 30 luvun 12 §:n muuttamiseksi voidaan hyväksyä tavallisen lain säätämisjärjestyksessä.

Edellä olevan perusteella ja perustuslain 94 §:n mukaisesti esitetään, että

Eduskunta hyväksyisi New Yorkissa 30 päivänä lokakuuta 2003 tehdyn korruption vastaisen Yhdistyneiden Kansakuntien yleissopimuksen siltä osin kuin sopimus kuuluu Suomen toimivaltaan.

Edellä esitetyn perusteella ja koska yleissopimus sisältää määräyksiä, jotka kuuluvat lainsäädännön alaan, annetaan samalla Eduskunnan hyväksyttäviksi seuraavat lakiehdotukset:

Lakiehdotukset