Esityksessä ehdotetaan sotarikoksia ja rikoksia ihmisyyttä vastaan koskevia rikoslain säännöksiä muutettaviksi siten, että ne nykyistä täsmällisemmin vastaisivat Kansainvälisen rikostuomioistuimen Rooman perussäännön kriminalisointeja koskevia määritelmiä. Tavoitteena on, että Suomi saisi nykyistä paremmat mahdollisuudet käsitellä itsenäisesti Rooman perussäännössä tarkoitettuja erittäin vakavia rikoksia. Uusia rikoksia olisivat rikokset ihmisyyttä vastaan ja sotarikokset, joilla korvattaisiin nykyiset ihmisoikeuksien loukkaamisrikokset poikkeuksellisissa oloissa ja sodankäyntirikokset. Enimmäisrangaistukseksi mainituista rikoksista ehdotetaan elinkautista vankeutta. Joukkotuhonnan tunnusmerkistöön ehdotetaan ainoastaan vähäisiä muutoksia. Lakiin ehdotetaan lisättäviksi säännökset esimiehen vastuusta ja erikseen ilmoitusvelvollisuuden laiminlyönnistä sekä säännökset hallituksen määräyksestä ja esimiehen käskystä rikosoikeudellisesta vastuusta vapauttavana seikkana. Näillä säännöksillä tavoitellaan esimiesten ja alaisten vastuun jakautumista nykyistä paremmin Rooman perussääntöä vastaavaksi. Lisäksi rikoslakiin ehdotetaan eräitä muita vähäisiä muutoksia. Myös pakkokeinolakia, kokoontumislakia ja yhdenvertaisuuslakia muutettaisiin.

Ehdotetut lait ovat tarkoitetut tulemaan voimaan mahdollisimman pian.

Kansainvälisen rikostuomioistuimen Rooman perussääntö (SopS 55—56/2002, jäljempänä perussääntö) tehtiin 17 päivänä heinäkuuta 1998. Eduskunta hyväksyi perussäännön 18 päivänä joulukuuta 2000 (EV 213/2000) ja Suomi ratifioi sen 29 päivänä joulukuuta 2000. Perussääntö tuli Suomen osalta (A 501/2002; 1284/2000) ja kansainvälisesti voimaan 1 päivänä heinäkuuta 2002.

Perussäännössä määritellään Kansainvälisen rikostuomioistuimen toimivaltaan kuuluvat rikokset, joita ovat joukkotuhonta, rikokset ihmisyyttä vastaan ja sotarikokset. Myöhemmin tuomioistuimen toimivaltaa voidaan laajentaa myös hyökkäysrikokseen. Mainitut rikokset ovat niin sanottuja kansainvälisiä rikoksia, joille on ominaista se, että niihin syyllistyneet voidaan tuomita rangaistukseen minkä tahansa valtion tuomioistuimessa, vaikkei rikoksilla ole mitään liittymäkohtia tuomitsemisvaltioon. Perussääntöön ei sisälly ehdotonta velvollisuutta kriminalisoida niitä rikoksia, jotka kuuluvat Kansainvälisen rikostuomioistuimen toimivaltaan. Perussäännön johdanto-osassa kuitenkin muistutetaan, että jokainen valtio on velvollinen ulottamaan rikosoikeudellisen toimivaltansa kansainvälisiin rikoksiin syyllistyneisiin henkilöihin. Lisäksi perussäännön 1 artiklan mukaan tuomioistuimen toimivalta täydentää kansallista rikosoikeudellista toimivaltaa. Perussäännön lähtökohtana on, että rankaiseminen joukkotuhonnasta, rikoksista ihmisyyttä vastaan ja sotarikoksista kuuluu ensisijaisesti kullekin valtiolle itselleen. Kansainvälinen rikostuomioistuin saa toimivaltansa vain, jos kansallinen oikeudenkäyttö joko ei toimi lainkaan tai se toimii puutteellisella tavalla. Tämä ns. täydentämisperiaate ilmenee selkeästi perussäännön 17 artiklasta, jonka mukaan Kansainvälisellä tuomioistuimella on toimivalta, jos asianomainen valtio on haluton tai kykenemätön toimimaan asiassa. Tällöinkin tapauksen on oltava riittävän vakava, jotta Kansainvälinen rikostuomioistuin voisi ottaa sen käsiteltäväkseen.

Suomi saattoi voimaan Rooman perussäännön edellyttämät välttämättömät muutokset rikoslakiin 1 päivänä heinäkuuta 2002 (A 508/2002; 1285/2000; ks. myös 604/2002). Rikoslain 11 luvun säännöksiä sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan ei tuolloin muutettu. Rikoslain katsottiin riittävästi vastaavan perussäännössä määriteltyjä sotarikoksia, joukkotuhontaa ja rikoksia ihmisyyttä vastaan. Eduskunnan lakivaliokunta (LaVL 16/2000 vp s. 3) ja ulkoasiainvaliokunta (UaVM 13/2000 vp s. 4) pitivät kuitenkin välttämättömänä, että Suomi valmistautuu muuttamaan kansallisia säännöksiä niin, että ne tositilanteessa vastaavat kansainvälisiä säännöksiä. Ulkoasiainvaliokunnan mukaan mahdolliset Kansainvälisen rikostuomioistuimen toimialaan kuuluvia rikoksia koskevat oikeudenkäynnit pitää ensisijaisesti voida käydä Suomessa. Punaisen ristin liikkeen 28. kansainvälisessä konferenssissa 2003 Suomi ilmoitti tarkistavansa joulukuuhun 2007 mennessä aineellista rikosoikeutta koskevat kansalliset säännöksensä Rooman perussääntöä vastaaviksi.

Rikoslain vanhentumissäännöksiin on tehty perussäännön edellyttämät muutokset 1 päivänä tammikuuta 2006 voimaan tulleella rikoslain muutoksella (1165/2005).

Joukkotuhonta, rikokset ihmisyyttä vastaan ja sotarikokset ovat varsinaisia kansainvälisen oikeuden vastaisia rikoksia, jotka on katsottava rikoksiksi suoraan kansainvälisen oikeuden perusteella. Kansanvälisiin rikoksiin laajemmassa mielessä luetaan yleensä kansainvälisiin sopimuksiin perustuvat rikokset kuten esimerkiksi rahanväärennys-, huume- ja ilma-aluksen kaappausrikokset. Kansainvälisen oikeuden ensisijaisia lähteitä ovat kansainvälisten sopimusten lisäksi kansainvälinen tapa sellaisena kuin siinä on kysymys velvoittavaksi oikeudeksi tunnustetusta yleisestä käytännöstä sekä sivistyskansojen tunnustamat yleiset oikeusperiaatteet. Aineellista rikosoikeutta koskevaa kansainvälistä normistoa on luotu ja kehitetty kansainvälisten sopimusten lisäksi etenkin kansainvälisten rikostuomioistuinten oikeuskäytännössä. Nykyisistä rikostuomioistuimista mainittakoon kansainvälisen rikostuomioistuimen lisäksi entisen Jugoslavian alueella tapahtuneita rikoksia käsittelevä sotarikostuomioistuin ja Ruandan kansainvälinen sotarikostuomioistuin.

2.1. Perussäännön rikosmääritelmien ja voimassaolevan lainsäädännön keskeiset erot

Perussäännön 5—8 §:ssä määritellään Kansainvälisen rikostuomioistuimen toimivaltaan kuuluvat rikokset, joita ovat joukkotuhonta, rikokset ihmisyyttä vastaan ja sotarikokset. Lisäksi tuomioistuimen toimivaltaan kuuluu hyökkäysrikos sen jälkeen, kun se on perussäännössä lähemmin tarkoitetulla tavalla hyväksytty ja sen soveltamisen ehdot täsmennetty. Perussäännön 9 artiklan mukaisesti on hyväksytty joukkotuhonnan, ihmisyyttä vastaan tehdyn rikoksen ja sotarikoksen tulkintaohjeet (UM:n julkaisuja 1/2004), jotka ovat perussäännölle alisteisia tarkennuksia (PeVL 45/2000 vp s. 7).

Vuonna 1974 rikoslakiin lisättiin kansainvälisten sopimusten edellyttäminä uusina kriminalisointeina eräät sotarikokset ja joukkotuhonta, jotka muiden ohella sijoitettiin rikoksia ihmisyyttä vastaan koskevaan uuteen 13 lukuun. Luvun säännöksiä muutettiin vuonna 1995 ja ne siirrettiin rikoslain 11 lukuun. Tuolloin lukuun sisältyivät edelleen muuttamattomina olevat sodankäyntirikos sekä sen törkeä ja lievä tekomuoto (1—3 §), ihmisoikeuksien loukkaaminen poikkeuksellisissa oloissa ja sen törkeä tekomuoto (4 ja 5 §), joukkotuhonta ja sen valmistelu (6 ja 7 §), kiihottaminen kansanryhmää vastaan (8 §) ja syrjintä (9 §). Lukuun lisättiin vuonna 1997 kemiallisen aseen kiellon rikkomista (7 a §) ja vuonna 2003 biologisen aseen kiellon rikkomista (7 b §) koskevat säännökset.

Perussäännön määrittelemien rikosten ja Suomen rikoslainsäädännön suhdetta on arvioitu Kansainvälisen rikostuomioistuimen perussäännön hyväksymistä koskevassa hallituksen esityksessä (HE 161/2000 vp, jäljempänä perussäännön hyväksymistä koskeva hallituksen esitys, s. 13—19). Perussäännön ja rikoslainsäädännön vertailussa nojaudutaan pääosin vuonna 2000 esitettyyn.

Perussäännön 6 artiklassa määritellään joukkotuhonnan tunnusmerkistön täyttävät teot. Joukkotuhonnassa tekijän tarkoituksena on kansallisen, etnisen, rodullisen tai uskonnollisen ryhmän hävittäminen kokonaan tai osittain. Joukkotuhonta voi toteutua viidellä eri tavalla. Määrittely vastaa YK:n 1948 joukkotuhontana pidettävän rikoksen ehkäisemistä ja rankaisemista koskevan yleissopimuksen (SopS 5/1960) sisältämää joukkotuhonnan määritelmää.

Rikoslain 11 luvun 6 §:n mukaan joukkotuhonnasta rangaistaan sitä, joka jonkin kansallisen, rodullisen, etnisen tai uskonnollisen ryhmän taikka niihin rinnastettavan kansanryhmän hävittämiseksi kokonaan tai osittain 1) surmaa ryhmän jäseniä, 2) aiheuttaa ryhmän jäsenille vaikeita ruumiillisia tai henkisiä sairauksia tai vammoja, 3) ryhtyy pakkotoimiin syntyvyyden ehkäisemiseksi ryhmän piirissä, 4) pakolla siirtää lapsia ryhmästä toiseen tai 5) muulla vastaavalla tavalla olennaisesti huonontaa ryhmän elinehtoja. Seuraamuksena on vähintään neljä vuotta tai elinkausi vankeutta. Joukkotuhonnan yritys on rangaistava.

Joukkotuhonnan valmistelusta (7 §) tuomitaan se, joka 6 §:ssä mainitussa tarkoituksessa 1) sopii toisen kanssa joukkotuhonnan tekemisestä tai 2) laatii joukkotuhontasuunnitelman. Rangaistukseksi on säädetty vankeutta vähintään neljä kuukautta ja enintään neljä vuotta.

Joukkotuhonnan määrittelyssä on perussäännön ja rikoslain välillä vain vähäisiä eroja. Rikoslain 11 luvun 6 ja 7 § tukeutuvat pääosin joukkotuhontaa koskevan yleissopimuksen määrittelyihin. Kansainvälisen rikostuomioistuimen perussäännöstä ja YK:n yleissopimuksesta poiketen rikoslakimme suojaa kansallisen, etnisen, rodullisen ja uskonnollisen ryhmän lisäksi niihin rinnastettavia kansanryhmiä. Rikoslakimme määrittelee rikokseksi joukkotuhonnan, sen yrityksen, yllytyksen ja muun osallisuuden lisäksi muunkinlaisen valmistelun kuin salahankkeen joukkotuhontaan (HE 161/2000 vp, s. 15). Rikoslain ja perussäännön välillä on myös eräitä muita vähäisinä pidettäviä eroja. Rikoslain joukkotuhontaa koskevaa määrittelyä voidaan pitää jonkin verran laajempana kuin joukkotuhonnan määrittelyä perussäännössä. Ongelmana on kuitenkin se, että laajuus on toteutettu 6 §:n 5 kohdassa ilmaisulla ”muulla vastaavalla tavalla”, joka tekee säännöksestä osin epätäsmällisen.

Perussäännön 7 artiklassa määritellään tuomioistuimen toimivaltaan kuuluvat vakavimmat rikokset ihmisyyttä vastaan. Rikokset ihmisyyttä vastaan toteuttavat säännönmukaisesti samalla myös yksilöihin kohdistuvien henkeen, terveyteen, seksuaaliseen itsemääräämisoikeuteen tai henkilökohtaiseen vapauteen kohdistuvien rikosten tunnusmerkit. Yksilöihin kohdistuvat rikokset saavat ihmisyyttä loukkaavan luonteensa siitä, että ne tehdään tietoisesti osana siviiliväestöön kohdistuvaa mittasuhteiltaan laajaa tai järjestelmällistä hyökkäystä. Kumpi tahansa näistä ehdoista takaa, että yksittäisiä, irrallisia tai satunnaisia julmuuksia ei määritellä rikoksiksi ihmisyyttä vastaan (HE 161/2000 vp, s. 15).

Suomen oikeuden vastaavat säännökset sisältyvät rikoslain 11 luvun 4 ja 5 §:ään. Ihmisoikeuksien loukkaamiseen poikkeuksellisissa oloissa syyllistyy rikoslain 11 luvun 4 §:n mukaan se, joka rikkoo tai jättää täyttämättä sen, mitä Suomea velvoittavien kansainvälisten sopimusten tai yleisesti tunnustettujen ja vakiintuneiden kansainvälisen oikeuden sääntöjen mukaan on noudatettava haavoittuneiden, sairaiden tai hädänalaiseen tilaan joutuneiden aseman turvaamiseksi, sotavankien kohtelussa tai siviilihenkilöiden suojelussa sodan, aseellisen selkkauksen tai miehityksen aikana. Rikoksesta voidaan tuomita vankeuteen vähintään neljäksi kuukaudeksi ja enintään kuudeksi vuodeksi.

Yritys on rangaistava. Ellei teko, huomioon ottaen rikkomisen laatu, aiheutettujen seurausten vähäisyys tai muut tekoon liittyvät seikat, ole kokonaisuutena arvostellen vakava, rikoksentekijää ei kuitenkaan tuomita ihmisoikeuksien loukkaamisesta poikkeuksellisissa oloissa tai sen yrittämisestä, vaan niistä muista rikoksista, jotka teko käsittää.

Törkeä ihmisoikeuksien loukkaaminen poikkeuksellisissa oloissa (5 §) on kyseessä, jos ihmisoikeuksien loukkaamisessa poikkeuksellisissa oloissa 1) saatetaan useita ihmisiä hengenvaaraan tai 2) rikos tehdään erityisen raa’alla tai julmalla tavalla ja rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä. Rikoksentekijä voidaan tuomita vankeuteen vähintään kahdeksi ja enintään kahdeksitoista vuodeksi. Yritys on rangaistava.

Toisin kuin Suomen rikoslain 11 luku perussäännön 7 artikla sisältää konkreettisia teonkuvauksia rikoksista ihmisyyttä vastaan. Artiklan 1 kappaleessa sellaisina mainitaan murha, tuhoaminen, orjuus, väestön karkottaminen tai pakolla siirtäminen, vangitseminen tai muu vakava fyysisen vapauden riisto, kidutus, raiskaus, seksuaalinen orjuus, pakkoprostituutio, pakkoraskaus, pakkosterilisaatio tai muu törkeä seksuaalisen väkivallan muoto, kansaan tai ryhmään kohdistuva vaino, henkilöiden tahdonvastainen katoaminen, rotuerottelu ja muut samanlaatuiset teot, joilla tahallaan aiheutetaan kovaa kärsimystä tai vaikea ruumiillinen vamma tai vahingoitetaan henkistä tai fyysistä terveyttä. Artiklan 2 kappaleessa määritellään ja tarkennetaan useita 1 kappaleessa käytettyjä ilmaisuja. Artiklan 3 kappaleen mukaan käsitettä "sukupuoli" (engl. "gender") käytetään yksinomaan sen yhteiskunnallisessa merkityksessä (HE 161/2000 vp, s. 15—16).

Perussäännön 7 artiklan sisältämä rikosmäärittely on alaltaan suppeampi kuin mainituissa Suomen rikoslain säännöksissä. Erot ovat kuitenkin näennäisiä sen vuoksi, että perussäännön 8 artiklassa määritellään sotarikoksiksi sellaisiakin tekoja, joita Suomen rikoslain mukaan ei pidettäisi sodankäyntirikoksina vaan ihmisoikeuksien loukkaamisena poikkeuksellisissa oloissa. Perussäännön 7 ja 8 artikla yhdessä tarkasteltuina vastaavat sisällöltään asiallisesti Suomen rikoslain 11 luvun 1—5 §:n yhdessä muodostamaa kokonaisuutta. Teonkuvauksissa käytetyt ilmaisut eroavat Suomen rikoslain käyttämistä ilmaisuista. Kuitenkin on selvää, että kaikki mainitun kaltaiset teot toteuttavat jonkin Suomen rikoslakiin sisältyvän rikoksen tunnusmerkistön (HE 161/2000 vp, s. 15—16.).

Rikoslain 11 luvun nykyiset säännökset eivät näin ollen täysin vastaa perussäännön 7 artiklan rikosmääritelmiä. Lisäksi laillisuusperiaatteen kannalta ongelmana on, että rikoslain ihmisoikeuksien loukkaaminen poikkeuksellisissa oloissa on tunnusmerkistöltään varsin avoin.

Perussäännön 8 artikla on laaja ja määrittelee sotarikokset yksityiskohtaisesti luetellen. Teonkuvauksiin sisältyy toisaalta kiellettyjä sodankäyntitapoja ja taisteluvälineitä, haavoittuneita ja sairaita suojaavan kansainvälisen tunnusmerkin väärinkäyttöä ja muita rikoksia kansainvälisen oikeuden mukaisia sodan lakeja ja tapoja vastaan ja toisaalta rikoksia haavoittuneiden, sairaiden tai hädänalaiseksi joutuneiden, sotavankien ja siviilihenkilöiden turvaamiseksi noudatettavia kansainvälisen oikeuden sääntöjä vastaan. Artiklassa mainitut teot ovat siten toisaalta sellaisia, jotka toteuttavat Suomen rikoslain 11 luvun 1—3 §:ssä mainittujen sodankäyntirikosten tunnusmerkit, ja toisaalta sellaisia, jotka rikoslain 11 luvun 4 ja 5 §:n mukaan olisivat ihmisoikeuksien loukkaamista poikkeuksellisissa oloissa.

Artiklan 1 kappaleessa on korostettu, että tuomioistuimen toimivaltaan kuuluvat erityisesti teot, jotka on tehty osana suunnitelmaa tai politiikkaa tai laajamittaista sotarikollisuutta. Vaikka rikoksen tekeminen osana suunnitelmaa tai politiikkaa tai laajamittaista sotarikollisuutta ei olekaan tuomioistuimen toimivallan käytön edellytys, määräyksen tarkoituksena on korostaa, että tuomioistuimen toimivalta lähtökohtaisesti koskee kaikkein vakavimpia kansainvälisiä rikoksia (HE 161/2000 vp, s. 18.).

Artiklan 2 kappaleessa on laaja luettelo kielletyistä teoista, jossa pääasiallisesti toistetaan Haagissa vuonna 1907 tehdyn maasodan lakeja ja tapoja koskevaa yleissopimusta (SopS 11/1924) sekä neljää Genevessä 12 päivänä elokuuta 1949 tehtyä yleissopimusta haavoittuneiden, sairaiden ja haaksirikkoutuneiden aseman parantamisesta, sotavankien kohtelusta ja siviilihenkilöiden suojelemisesta sodan aikana. Kussakin mainitussa sopimuksessa on artikla, jossa määritellään törkeät rikokset suojeltavia ihmisiä vastaan (SopS 8/1955, jäljempänä Geneven yleissopimukset). Geneven yleissopimuksia on täydennetty lisäpöytäkirjoilla vuodelta 1977 (SopS 81—82/1980; HE 161/2000 vp, s. 18—19.).

Rikoslain 11 luvun 1 §:n mukaan sodankäyntirikoksesta rangaistaan sitä, joka sotatoimessa 1) käyttää kiellettyä sodankäyntitapaa tai taisteluvälinettä, 2) väärinkäyttää haavoittuneita tai sairaita suojaavaa kansainvälistä tunnusmerkkiä taikka 3) muulla tavoin rikkoo Suomea velvoittavan sodankäyntiä koskevan kansainvälisen sopimuksen määräyksiä tai yleisesti tunnustettuja ja vakiintuneita kansainvälisen oikeuden mukaisia sodan lakeja tai tapoja. Rangaistus on vankeutta vähintään neljä kuukautta ja enintään kuusi vuotta. Yritys on rangaistava. Jos sodankäyntirikoksessa 1) saatetaan useita ihmisiä hengenvaaraan, 2) aiheutetaan erittäin suurta ja laaja-alaista taloudellista vahinkoa tai 3) rikos tehdään erityisen raa′alla tai julmalla tavalla ja rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä, rikoksentekijä on tuomittava törkeästä sodankäyntirikoksesta vankeuteen vähintään kahdeksi ja enintään kahdeksitoista vuodeksi (2 §). Myös törkeän sodankäyntirikoksen yritys on rangaistava. Lievä sodankäyntirikos (3 §) on kysymyksessä, jos sodankäyntirikos, huomioon ottaen aiheutettu seuraus tai muut rikokseen liittyvät seikat, on kokonaisuutena arvostellen vähäinen. Rangaistuksena on sakkoa tai vankeutta enintään kuusi kuukautta.

Vaikka perussäännön 7 ja 8 artikla yhdessä tarkasteltuna vastaavat asiallisesti melko pitkälle rikoslain sodankäyntirikoksia ja ihmisoikeuksien loukkauksia poikkeuksellisissa oloissa, rikoslaissa ei ole perussäännön 8 artiklassa tarkoitettua sotarikosten määritelmää vastaavaa rangaistussäännöstä. Lisäksi rikoslain sodankäyntirikokset eivät näyttäisi olevan sovellettavissa valtionsisäisiin aseellisiin selkkauksiin, joihin perussäännön sotarikokset soveltuvat. Rikoslain sodankäyntirikoksia koskevat säännökset ovat myös hyvin avoimia ja voivat tämän vuoksi muodostua legaliteettiperiaatteen kannalta ongelmalliseksi. Toisaalta sodankäyntirikoksilla ja ihmisoikeuksien loukkausrikoksilla on rikoslainsäädännössä omaksutun kirjoitustavan mukaisesti myös itsenäiset törkeät tekotyyppinsä ja lisäksi lievä sodankäyntirikos. Tällaista erottelua ei ole tehty perussäännössä.

Rikoslain 11 luvun 7 a §:ssä (kemiallisen aseen kiellon rikkominen) ja 7 b §:ssä (biologisen aseen kiellon rikkominen) säädetään rangaistavaksi kemiallisen aseen, biologisen aseen tai toksiiniaseen käyttäminen muuten kuin luvun 1—3 §:ssä tarkoitetulla tavalla eli sodankäyntirikosten yhteydessä. Tyypillisesti kysymyksessä olevia kiellettyjä aseita käytetään juuri sotatoimien yhteydessä. Toisaalta tietyn aseen tai tekovälineen käytöllä ei ole merkitystä perussäännön 6 ja 7 artiklan sekä rikoslain 11 luvun 4—6 §:n kannalta.

2.2. Perussäännön vaikutus rikosoikeuden yleisiä oppeja koskeviin säännöksiin

Kansainvälisen rikostuomioistuimen perussäännössä on rikosmääritelmien ohella määräyksiä rikosoikeudellisen vastuun edellytyksistä. Perussäännön 11 artiklan mukaan tuomioistuin on toimivaltainen käsittelemään ainoastaan sellaisia rikoksia, jotka on tehty perussäännön voimaantulon jälkeen. Perussäännön 12 artiklassa on määräyksiä tuomioistuimen alueellisesta toimivallasta.

Perussäännön 3 osassa (22—33 artiklat) on määräyksiä sovellettavista yleisistä rikosoikeudellisista periaatteista. Niihin kuuluvat ensinnäkin laillisuusperiaate (22—23 artiklat) ja taannehtivuuskielto (24 artikla). Perussäännön 25 artiklassa on määräyksiä toimivallan ulottumisesta luonnollisiin henkilöihin, vastuun henkilökohtaisuudesta ja vastuun ulottumisesta täytetyn teon ohella erilaisiin osallisuuden muotoihin ja yrityksiin jääneisiin tekoihin. Perussäännön 26 artiklan mukaan tuomioistuimen toimivaltaan eivät kuulu alle 18-vuotiaina tehdyt rikokset. Perussäännön 27 artiklan mukaan henkilön valtiollinen virallinen asema ei vapauta vastuusta tuomioistuimen toimivaltaan kuuluvista rikoksista, eikä se sinänsä ole rangaistuksen lieventämisperuste. Perussäännön 28 artiklan mukaisesti määräytyy päälliköiden ja muiden esimiesten vastuu alaisten tekemistä teoista. Päälliköillä ja esimiehillä on alaisiin kohdistuva valvontavelvollisuus. Perussäännön 29 artiklan mukaan vanhentumisajat eivät koske tuomioistuimen toimivaltaan kuuluvia rikoksia. Perussäännön 30 artiklassa on määräyksiä syyksiluettavuudesta eli tahallisuudesta. Perussäännön 31 artiklassa on määräyksiä rikosoikeudellisista vastuuvapausperusteista, kuten syyntakeettomuudesta, päihtymyksestä, hätävarjelusta ja pakkotilasta. Perussäännön 32 artiklassa on määräyksiä tosiasiaerehdyksestä ja oikeuserehdyksestä. Lopuksi perussäännön 33 artiklassa säännellään kysymystä esimiehen ja lain määräyksen vaikutuksesta rikosvastuuseen.

Rikosoikeuden yleisiä oppeja koskevat säännökset on uudistettu kokonaan vuonna 2003 säädetyillä 3—6 luvuilla (13.6.2003/515). Säännökset tulivat voimaan 1.1.2004.

Uudessa rikoslain 3 luvussa on säännöksiä rikosoikeudellisen vastuun yleisistä edellytyksistä. Niitä ovat laillisuusperiaate (1 §), ajallinen soveltuvuus (2 §), laiminlyönnin rangaistavuus (3 §), vastuuikäraja ja syyntakeisuus (4 §), syyksiluettavuus (5 §), tahallisuus (6 §) ja tuottamus (7 §).

Rikoslain 4 luvussa on säännöksiä vastuuvapausperusteista. Niitä luvun mukaan ovat tunnusmerkistöerehdys (1 §), kieltoerehdys (2 §), vastuusta vapauttavaa seikkaa koskeva erehdys (3 §), hätävarjelu (4 §), pakkotila (5 §) sekä voimakeinojen käyttö (6 §). Lisäksi luvussa on rangaistusvastuun lievennystä koskeva säännös (7 §).

Rikoslain 5 luvussa on säännöksiä yrityksestä ja osallisuudesta. Luvun säännöksiä ovat yritys (1 §), yrityksestä luopuminen ja tehokas katuminen (2 §) rikoskumppanuus (3 §), välillinen tekeminen (4 §), yllytys (5 §), avunanto (6 §), säännös erityisistä henkilöön liittyvistä olosuhteista (7 §) sekä oikeushenkilön puolesta toimimisesta (8 §).

Rikoslain 6 luvussa on säännöksiä rangaistuksen määräämisestä, ensin yleisiä säännöksiä (1—3 §) ja sen jälkeen säännöksiä rangaistuksen mittaamisesta (4—8 §), rangaistuslajin valinnasta (9—12 §) sekä tuomitusta rangaistuksesta tehtävistä vähennyksistä (13—16 §).

Kansainvälisen rikostuomioistuimen Rooman perussäännön rikosoikeudellista vastuuta koskevia 3 osan määräyksiä on perusteellisesti selostettu ja niiden vastaavuutta Suomen rikoslain säännöksiin arvioitu perussäännön hyväksymistä koskevassa hallituksen esityksessä (s. 27—39). Rikoslain yleisiä oppeja koskevat uudet säännökset vastaavat asiallisesti hyvin pitkälle aikaisemmin voimassa ollutta oikeutta, jota on selkeytetty ja osaksi ensi kertaa kirjoitettu lakiin.

Kotimaisen tuomioistuimen käsiteltävinä olevissa jutuissa sovelletaan yleisten oppien tulkinnoissa kansallisessa oikeudessa vakiintuneita periaatteita sekä kotimaiseen lakiin perustuvia rangaistussäännöksiä. Perussäännön määräysten ja niiden tulkintakäytännön odotetaan ajan kuluessa heijastuvan myös kotimaisen oikeuden kehitykseen. Jos perussäännön ja rikoslain rikosoikeudellista vastuuta koskevissa säännöksissä tai periaatteissa ei ole eroja tai ne ovat aivan vähäisiä, tarkastelun lähtökohtana on, että rikosoikeuden yleisiä oppeja koskevat säännökset soveltuvat kansainvälisen oikeuden vastaisiin rikoksiin. Jos erot ovat huomattavat, on syytä esittää perussäännön edellyttämiä säännöksiä rikoslain 11 lukuun.

Säännökset rikosoikeuden yleisistä opeista rikoslain 3—6 luvussa vastaavat sisällöltään pääosin hyvin Kansainvälisen rikostuomioistuimen perussäännössä määriteltyjä rikosoikeudellisen vastuun yleisiä periaatteita. Perussäännön artiklojen kirjoittamistapa on kuitenkin toisenlainen kuin Suomessa on rikoslainsäädännön laadintatapa. Perussäännön ja rikoslakimme välillä on myös säännösten sisältöä koskevia eroja.

Valtaosa Kansainvälisen rikostuomioistuimen perussäännön yleisiä rikosoikeudellisia periaatteita koskevista artikloista on oikeudessamme toteutettu. Rikosoikeudellisesta laillisuusperiaatteesta (perussäännön 22 artikla, nullum crimen sine lege, ja 23 artikla, nulla poena sine lege) on säännös Suomen perustuslain 8 §:ssä ja rikoslain 3 luvun 1 §:ssä. Perussäännön 24 artiklan tarkoittama taannehtivuuskielto sisältyy Suomessa laillisuusperiaatetta koskeviin säännöksiin ja ajatus ilmenee myös ajallista soveltuvuutta koskevasta säännöksestä rikoslain 3 luvun 2 §:ssä. Perussäännön 25 artiklan vaatimukset henkilökohtaisesta rikosoikeudellisesta vastuusta täyttyvät rikoslain 5 luvun yritystä ja osallisuutta koskevista säännöksistä sekä rikoslain 17 luvun 1 §:n säännöksestä, joka säätää rangaistavaksi julkisen kehottamisen rikokseen ja rikoslain 11 luvun 8 §:n rangaistussäännöksestä, joka koskee kiihottamista kansanryhmää vastaan.

Perussäännön 26 artiklan mukaan tuomioistuimella ei ole toimivaltaa alle 18-vuotiaana tehdyksi epäiltyyn joukkotuhontaan, rikokseen ihmisyyttä vastaan eikä sotarikokseen. Ikärajaa nuorempana tehtyjen tekojen rangaistavuus jää kansallisen lainsäädännön varaan. Jos Suomessa käsitellään 15—17 -vuotiaina tehtyjä Kansainvälisen rikostuomioistuimen toimivaltaan kuuluvia rikoksia, heihin sovelletaan iästä johtuvia rikosoikeudellisia lievennysperusteita.

Perussäännön 27 artiklan mukaan tekijän virallinen asema ei vapauta häntä perussäännön mukaisesta rikosoikeudellisesta vastuusta eikä se ole peruste rangaistuksen lieventämiselle. Suomen oikeuden mukaan ei edes tasavallan presidentti ole vapaa rikosoikeudellisesta vastuusta joukkotuhonnasta, rikoksesta ihmisyyttä vastaan eikä sotarikoksesta (perustuslain 113 §). Tasavallan presidentin rikosoikeudellista vastuuta käsitellään tarkemmin seuraavassa luvussa.

Perussäännön 28 artikla päälliköiden ja muiden esimiesten vastuusta perustuu siihen ajatukseen, että sotilaallinen tai muu esimies vastaa rikoksen tekijänä niistä teoista, joita alaiset ovat tehneet, jos esimies ei ole täyttänyt velvollisuuttaan valvoa alaisiaan, estää heitä tekemästä rikoksia ja ryhtyä toimiin rikosten saattamiseksi tutkintaa ja syytteen nostamista varten. Suomen rikoslaissa ei ole nimenomaisia säännöksiä esimiehen vastuusta. Esimiehen laiminlyöntiin voidaan soveltaa yleisten osallisuussääntöjen lisäksi ainakin rikoslain 40 luvun virkarikoksia koskevia säännöksiä tai 45 luvun 1—4 §:n säännöksiä palvelurikoksista. Artikla edellyttää lain muuttamista.

Perussäännön 29 artiklan mukaan vanhentumisajat eivät koske tuomioistuimen toimivaltaan kuuluvia rikoksia. Artikla on otettu huomioon rikoslain 8 lukuun 22.12.2005 tehdyissä muutoksissa ja tähän ehdotukseen sisältyvässä teknisluonteisessa 8 luvun 1 §:n 1 momentin muutoksessa.

Perussäännön 30 artiklassa on syyksiluettavuutta koskevia määritelmiä. Perussäännön sanonnat poikkeavat huomattavasti rikoslain 3 luvun 5 ja 6 §:ssä olevista sanonnoista ja terminologiasta, mutta tosiasiallisesti perussäännön mainittu artikla ja Suomen rikoslain mainitut säännökset perustuvat samanlaisiin ajatuksiin syyksiluettavuudesta yleisenä rikosoikeudellisen vastuun edellytyksenä. Rikoslain säännökset eivät niin muodoin tarvitse muutoksia tai täydennyksiä.

Perussäännön 31 artiklassa on luonnehdittu rikosoikeudellisia vastuuvapausperusteita. Niitä ovat mielisairaus tai mielenterveyden häiriö, päihtymys poikkeuksellisissa tapauksissa, hätävarjelu ja voimankäyttö sekä pakkotila. Perussäännön kirjoittamistapa on toisenlainen kuin vastaavissa rikoslakimme säännöksissä. Syyntakeettomuutta koskeva säännös rikoslain 3 luvun 4 §:n 2 momentissa vastaa asiallisesti perussäännön vastaavaa kohtaa. Sen sijaan päihtymyksen merkitystä perussäännössä arvioidaan toisella tavoin kuin vastaavassa rikoslain säännöksessä 3 luvun 4 §:n 4 momentissa. Ei liene kuitenkaan tarkoituksenmukaista säätää päihtymyksen merkityksestä erityissäännöstä, joka koskisi vain Kansainvälisen rikostuomioistuimen toimivaltaan kuuluvia rikoksia. Perussäännön 31 artiklan määräykset hätävarjelusta, voimakeinojen käytöstä ja pakkotilasta asiallisesti vastaavat rikoslain 4 luvun 4—6 §:n säännöksiä hätävarjelusta, pakkotilasta ja voimakeinojen käytöstä. Erityissäännöksiä tai täydennyksiä rikoslakiimme ei näiltä osin siten tarvita.

Perussäännön 32 artiklassa on määräyksiä tosiasiaerehdyksestä ja oikeuserehdyksestä. Perussäännön ajatusmalli perustuu perinteelliseen rikoslainoppiin. Suomen säännökset rikoslain 4 luvun 1 §:ssä (tunnusmerkistöerehdys) ja 2 §:ssä (kieltoerehdys) perustuvat modernille käsitykselle erehdyksen vaikutuksesta rikosoikeudelliseen vastuuseen. Suomen rikoslain säännökset ovat ajantasaisia tältä osin eikä niitä tarvitse muuttaa tai täydentää.

Sen sijaan perussäännön 33 artikla esimiehen määräyksistä ja lain määräyksistä poikkeaa voimassaolevasta laista. Rikoslain 45 luvun 26 b §:ssä oleva säännös esimiehen käskystä koskee vain sotilaan esimiehensä käskystä tekemää rikosta. Perussäännön 33 artikla edellyttää samankaltaisen vastuunjakosäännöksen omaksumista myös muihin esimiesten ja alaisten välisiin suhteisiin sekä hallituksen antamiin lainvastaisiin määräyksiin. Artikla edellyttää lain muuttamista.

Rooman perussäännössä määritellyt rikokset ovat yleensä samalla rikoslain yksilöön kohdistuvia rikoksia kuten murhia, tappoja, pahoinpitelyjä ja raiskauksia. Yksilöön kohdistuvista rikoksista tulee joukkotuhonta, rikos ihmisyyttä vastaan tai sotarikos, jos rikokset on tehty tietyissä viimeksi mainituille rikoksille ominaisissa raskauttavissa olosuhteissa tai tarkoituksessa. Rikoskonkurrenssista perussäännössä ei kuitenkaan ole määräyksiä. Voimassa olevista rikoskonkurrenssia koskevista rikosoikeudellisista periaatteista seurannee, että perussäännön tarkoittamien ja rikoslakiin otettavien rikosten soveltaminen tekee tarpeettomaksi yksilöön kohdistuvien rikosten soveltamisen. Tiettyyn kokonaistilanteeseen liittyvät kansainvälisen oikeuden vastaiseen rikokseen kuten rikokseen ihmisyyttä vastaan sisältyvät yksittäiset teot muodostavat kokonaisuuden, jota yleensä on pidettävä yhtenä rikoksena riippumatta yksittäisten yksilöön kohdistuvien tekojen ajallisista eroista tai niiden kohteena olevien henkilöiden lukuisuudesta. Joissakin tapauksissa rikoksentekijä saattaa joutua vastuuseen myös muista rikoksista kuten omaisuusrikoksista. Rikoksen uhrilla on kuitenkin aina oikeus hakea korvausta yksittäisestä teosta hänelle aiheutuneesta vahingosta. Ehdotettujen rikosten keskinäinen järjestys näyttäisi olevan se, että joukkotuhonta sisältää monissa tapauksissa muut rikokset. Sen sijaan rikoksen ihmisyyttä vastaan ja sotarikoksen keskinäinen suhde on ongelmallisempi ja ratkaistava tapaus tapaukselta, kummasta rikoksesta kulloinkin on pääasiassa kyse.

2.3. Tasavallan presidentin rikosoikeudellinen vastuu

Kansainvälisesti tarkastellen on yleistä, että valtionpäämiehen rikosoikeudellista vastuuta virkatoimistaan on rajoitettu. Suomi on myös omaksunut ajatuksen. Vuoden 1919 Hallitusmuodon 47 §:n 2 momentissa oli säännös tasavallan presidentin mahdollisesta lainvastaisesta menettelystä virkatoimessaan. Oikeuskanslerin tehtävänä oli huomauttaa siitä. Jos oikeuskansleri tai valtioneuvosto katsoi presidentin tehneen itsensä syypääksi valtiopetokseen tai maanpetokseen, siitä tuli ilmoittaa eduskunnalle. Jos eduskunta kolmella neljäsosalla annetuista äänistä päätti syytteen nostettavaksi, oikeuskanslerin tuli ajaa sitä korkeimmassa oikeudessa ja presidentin pidättäytyä sillä aikaa toimestaan. Muissa tapauksissa presidentin virkatoimesta ei saanut nostaa syytettä.

Tasavallan presidentin rikosoikeudellinen vastuu virkatoimistaan on rajoitettu myös Suomen perustuslaissa (731/1999), joka tuli voimaan 1 maaliskuuta 2000. Aikaisemmasta poiketen presidenttiä vastaan voidaan perustuslain 113 §:n mukaan nostaa syyte myös rikoksesta ihmisyyttä vastaan, jolla tässä yhteydessä tarkoitetaan rikoslain 11 lukuun sisältyviä rangaistussäännöksiä (HE 1/1998 vp). Perustuslain 113 §:n mukaan jos oikeuskansleri, oikeusasiamies tai valtioneuvosto katsoo tasavallan presidentin syyllistyneen maanpetosrikokseen, valtiopetosrikokseen tai rikokseen ihmisyyttä vastaan, asiasta on ilmoitettava eduskunnalle. Jos eduskunta tällöin kolmella neljäsosalla annetuista äänistä päättää syytteen nostettavaksi, valtakunnansyyttäjän on ajettava syytettä valtakunnanoikeudessa ja presidentin on pidättäydyttävä siksi ajaksi toimestaan. Muissa tapauksissa virkatoimesta ei saa nostaa syytettä.

Säännöksen sisältämä luettelo rikoksista, joista tasavallan presidentti virkatoimissaan on vastuussa, ei ilmaisultaan tarkasti vastaa voimassa olevaa rikoslakia. Perustuslaissa oleva sanonta viittaa tarkasti rikoslain 11—13 lukuun sellaisina kuin luvut olivat ennen vuotta 1995 voimassa olleita vastaavia säännöksiä. Tuolloin rikoslain 11 luvussa oli säännöksiä valtiopetoksesta ja rikoslain 12 luvussa maanpetoksesta. Kumpikin luku sisälsi säännöksiä erilaisista valtiollisista rikoksista. Vuonna 1974 säädettiin rikoslain 13 luku (987/1974), joka sisälsi säännöksiä rikoksista ihmisyyttä vastaan.

Rikoslain 11—13 luvut uudistettiin kokonaan vuonna 1995 (578/1995). Voimassa olevassa rikoslain 11 luvussa on otsikkonsa mukaisesti säännöksiä sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan, 12 luvussa maanpetosrikoksista ja 13 luvussa valtiopetosrikoksista. Perustuslakivaliokunta (PeVL 45/2000 vp) katsoi Rooman perussäännön ratifioinnin yhteydessä, että perustuslain 113 §:ssä mainittu rikos ihmisyyttä vastaan kattaa vastuun perussäännön 6—8 artiklassa tarkoitetuista joukkotuhonnasta, rikoksista ihmisyyttä vastaan ja sotarikoksista. Nyt tehdyssä muutosesityksessä rikoslain 11 luvun rikokset vastaisivat aikaisempaa täsmällisemmin Rooman perussäännön rikosmääritelmiä.

Välttämätöntä ja kiireellistä tarvetta Suomen perustuslain 113 §:n muuttamiseen ei ole. Viittauksen epätarkkuus on vähäinen ja perustuslain säännös on perusteltua ymmärtää niin, että siinä mainituilla maanpetosrikoksella, valtiopetosrikoksella ja rikoksella ihmisyyttä vastaan tarkoitetaan rikoslain 11—13 luvussa olevia rikossäännöksiä. Säännös sillä tavoin ymmärtäen tasavallan presidentillä on virkatoimissaan rikosoikeudellinen vastuu muun muassa joukkotuhonnasta, rikoksista ihmisyyttä vastaan ja sotarikoksista. Kansainvälisen rikostuomioistuimen perussäännön 27 artiklan vaatimus virallisen aseman merkityksettömyydestä toteutuu tältäkin osin.

2.4. Kansainvälinen kehitys

Pohjoismaat ovat ratifioineet Kansainvälisen rikostuomioistuimen perussäännön muuttamatta lainsäädäntöään tarkasti perussäännön rikosmääritelmiä vastaavaksi. Ruotsissa ja Norjassa on valmisteilla rikosoikeudellisen lainsäädännön saattaminen täsmällisemmin vastaamaan perussäännön vaatimuksia. Saksassa on säädetty erillinen laki, joka sisältää Rooman perussäännön rikokset ja muita kansainvälisiä rikoksia.

Ruotsi

Ruotsissa on joukkotuhonnasta säännökset laissa joukkotuhonnan rankaisemisesta (om straff för folkmord 169/1964). Laki säädettiin joukkotuhonnan ehkäisemistä ja rankaisemista koskevan YK:n yleissopimuksen sisältämien velvollisuuksien täyttämiseksi. Rangaistuksena joukkotuhonnasta voi seurata vankeutta vähintään neljäksi vuodeksi ja enintään 10 vuodeksi tai elinkaudeksi. Myös joukkotuhonnan valmistelu ja suosiminen kuten laiminlyönti paljastaa joukkotuhonta ovat rangaistavia.

Ruotsissa ei ole erityisiä säännöksiä rikoksista ihmisyyttä vastaa. Nämä Kansainvälisen rikostuomioistuimen Rooman perussäännön 7 artiklassa tarkoitetut rikokset ovat rangaistavia Ruotsin rikoskaaren tai muualla lainsäädännössä olevien rangaistussäännösten perusteella. Tällaisia ovat esimerkiksi murha, tappo, pahoinpitely, raiskaus ja ihmisryöstö.

Sotarikokset ovat rangaistavia ihmisoikeusrikoksena (rikoskaaren 22 luvun 6 §). Säännöksillä on täytetty Ruotsin velvollisuudet neljää Genevessä tehtyä sopimusta ja niiden kahta lisäpöytäkirjaa, maasodan lakeja ja tapoja sekä eri tyyppisten aseiden kieltoa koskevia sopimuksia kohtaan. Rangaistuksena ihmisoikeusrikoksesta voi seurata vankeutta enintään neljäksi vuodeksi tai, jos rikos on törkeä, vankeutta enintään kymmeneksi vuodeksi tai elinkaudeksi.

Lisäksi rikoskaaren 22 luvussa on rangaistussäännökset kemiallisten aseiden luvattomasta hallussapidosta, miinojen luvattomasta hallussapidosta ja luvattomasta ydinräjäytyksestä. Rangaistus kaikista rikoksista on vankeutta enintään neljä vuotta tai jos rikos on törkeä, vankeutta enintään kymmenen vuotta tai elinkaudeksi. Rangaistussäännösten taustalla ovat kansainväliset sopimukset. Sen sijaan biologisten aseiden käytöstä ei ole erityisiä rangaistussäännöksiä.

Ruotsissa on valmistunut komiteanmietintö Kansainväliset rikokset ja Ruotsin tuomiovalta, johon sisältyvät myös ehdotukset laiksi kansainvälisistä rikoksista (SOU 2002:98). Ehdotettuun lakiin sisältyisivät erityiset rangaistussäännökset joukkotuhonnasta, rikoksesta ihmisyyttä vastaan, sotarikoksesta ja törkeästä sotarikoksesta. Nykyiset joukkotuhontaa ja sotarikoksia koskevat säännökset kumottaisiin. Ehdotus perustuu pääosin Kansainvälisen rikostuomioistuimen Rooman perussäännön rikosmääritelmiin. Lakiin sisältyvät myös ehdotukset laajennetusta rikosoikeudellisesta vastuusta esimiehille. Ehdotetut säännökset poikkeavat jonkin verran perussäännön määräyksistä, koska niissä on otettu huomioon rikoslainsäädännössä sovellettavat rikosoikeudelliset periaatteet ja käytössä oleva lainkirjoittamistapa. Rangaistukseksi joukkotuhonnasta, rikoksesta ihmisyyttä vastaan ja törkeästä sotarikoksesta ehdotetaan vankeutta vähintään neljäksi ja enintään kymmeneksi vuodeksi tai elinkaudeksi.

Norja

Norjassa ei ole erityislakia sotarikoksista, ainoastaan yksittäisiä rangaistussäännöksiä sotaväen rikoslaissa. Norjan valmisteilla olevaan rikoslakiin on tarkoitus sisällyttää oma luku sotarikoksista, joukkotuhonnasta ja rikoksista ihmisyyttä vastaan. Rikoslakikomitean ( NOU 2002:4) ehdotukset perustuvat Kansainvälisen rikostuomioistuimen Rooman perussäännön rikosmääritelmiin. Enimmäisrangaistukseksi on kaavailtu 30 vuotta vankeutta. Lisäksi rikoslakiin ehdotetaan säännöstä, jonka mukaan sopimuksen tekeminen joukkotuhonnasta, sotarikoksesta ja rikoksesta ihmisyyttä vastaan olisi rangaistavaa, vaikkei kahden jälkimmäisen rikoksen osalta Rooman perussääntö velvoita tällaisen valmistelun kriminalisointiin. Komitea ehdottaa myös erityistä rikosoikeudellista vastuusäännöstä esimiehille.

Tanska

Sotarikoksia ei ole Tanskassa erotettu erinäisiksi rikoksiksi. Tanskassa ei myöskään ole erityistä lakia kansainvälisistä rikoksista tai sotarikoksista. Sen sijaan sotarikosten rangaistuksista vuonna 1946 säädetyn lain mukaan yksittäisen rangaistussäännöksen rangaistusasteikkoa voidaan korottaa vankeuteen elinkaudeksi asti, jos rikosta on pidettävä sotarikoksena tai rikoksena ihmisyyttä vastaan. Lisäksi laki joukkotuhonnasta vuodelta 1955 sisältää säännöksiä, joiden mukaan joukkotuhontaan syyllistynyt voidaan tuomita elinkaudeksi vankeuteen tai vankeuteen määräajaksi enintään 16 vuodeksi. Laki perustuu joukkotuhontasopimukseen. Tanska katsoi, että Kansainvälisen rikostuomioistuimen perussäännön velvoitteet täyttyvät lailla joukkotuhonnasta, sotaväen rikoslailla ja rikoslain yleisillä rangaistussäännöksillä kuten säännöksillä taposta, pahoinpitelystä ja raiskauksesta.

Saksa

Rooman perussäännön voimaansaattamisen yhteydessä Saksassa päätettiin turvautua uuteen lakiin (Völkerstrafgesetzbuch, BGBl I 2002, 2254) sen sijaan, että voimassaolevaa rikoslakia olisi muutettu ja laajennettu. Laki tuli voimaan 1 päivänä heinäkuuta 2002 eli samaan aikaan kun Rooman perussääntö tuli kansainvälisesti voimaan. Laki sisältää Rooman perussäännön rikokset sekä muita kansainvälisiä rikoksia. Saksan mukaan erillinen laki lisää läpinäkyvyyttä ja painottaa kylliksi rikosten vakavuutta. Erillinen laki myös sovittaa yhteen Rooman perussäännön rikokset Saksan rikoslainsäädännön rakenteisiin ja terminologiaan. Laissa luetellut yksittäiset rikokset eroavat siten jossain määrin Rooman perussäännön rikoksista, etenkin koska Saksan oli määriteltävä rikokset Rooman perussääntöä tarkemmin täyttääkseen Saksan perustuslain rikosmääritelmille asettamat tarkkuusvaatimukset. Lakiin sisältyvät myös säännökset esimiesten laajennetusta vastuusta.

Saksan uusi laki ja Rooman perussääntö eroavat muun muassa sotarikosten määritelmien osalta (8—12 §). Laissa ryhmitellään sotarikokset teon kohteen ja vahingon mukaan: henkilöihin kohdistuvat sotarikokset (8 §), omaisuuteen ja muihin oikeuksiin kohdistuvat sotarikokset (9 §), humanitaarisiin operaatioihin ja tunnusmerkkeihin kohdistuvat sotarikokset (10 §) sekä kiellettyjen sodankäyntimenetelmien käyttö (11—12 §).

3.1. Tavoitteet

Esityksen tavoitteena on, että Suomi kykenisi entistä paremmin itsenäisesti käsittelemään Kansainvälisen rikostuomioistuimen Rooman perussäännössä tarkoitettuja vakavia rikoksia. Tarkoituksena on, että rikoslain 11 luvun rikokset muutetaan nykyistä täsmällisemmin vastaamaan Kansainvälisen rikostuomioistuimen perussäännön määräyksiä tuomioistuimen toimivaltaan kuuluvista rikoksista. Tavoitteena on myös saattaa rikosoikeudellista vastuuta koskevat rikoslain säännökset vastaamaan perussäännön sisältämiä vastuusäännöksiä. Rikoslainsäädännön yhdenmukaistamisella perussäännön vaatimusten kanssa vältetään sellainen ajateltavissa oleva tilanne, jossa kansainvälinen rikostuomioistuin joutuisi ottamaan käsiteltäväkseen tapauksen, joka koskee Suomen kansalaisen tekemäksi epäiltyä ihmisoikeusrikosta ja josta on tuomittu rangaistus Suomessa. Asia otettaisiin käsiteltäväksi kansainvälisessä rikostuomioistuimessa sen vuoksi, että Suomen lainsäädännön mukaisia toimenpiteitä pidettäisiin riittämättöminä. Lähtökohtana on, että Suomi kykenisi kaikissa Kansainvälisen rikostuomioistuimen toimivaltaan kuuluvissa rikoksissa käyttämään tarvittaessa tehokkaasti ensisijaista toimivaltaansa. Uusien säännösten kautta Suomen tuomioistuimet voisivat myös käsitellä näitä rikoksia, vaikka niillä ei olisi liittymäkohtia Suomeen.

Säännösten tarkentamiseen on syytä ryhtyä myös rikoslain melko avointen säännösten saattamiseksi laillisuusperiaatteen kannalta riittävän täsmälliseen muotoon ja Suomen uskottavuuden säilyttämiseksi kansainvälisessä yhteisössä. Yhdenmukaistaminen vastaa myös eduskunnan tahtoa.

Rikoslainsäädännön vastaavuus perussäännössä määriteltyjen rikosten ja rikosoikeudellisten vastuusäännösten kanssa pyritään toteuttamaan soveltamalla mahdollisuuksien mukaan rikoslainsäädännön kokonaisuudistuksessa hyväksyttyjä rikosoikeuden yleisiä periaatteita ja noudattamalla vakiintuneita kirjoitustapoja.

Perussäännön rikosten määritelmien tulkinnassa samoin kuin ehdotettujen säännösten laadinnassa on käytetty hyväksi Kansainvälisen rikostuomioistuimen käyttöön tarkoitettuja perussäännön edellyttämiä tulkintaohjeita.

3.2. Keskeiset ehdotukset

Esityksessä ehdotetaan rikoslain 11 lukua muutettavaksi. Lukuun sijoitettaisiin joukkotuhontarikoksia, rikoksia ihmisyyttä vastaan ja sotarikoksia koskevat rangaistussäännökset, jotka muutettaisiin Kansainvälisen rikostuomioistuimen Rooman perussäännön rikosmääritelmiä vastaaviksi ja nykyistä täsmällisemmiksi. Rikos ihmisyyttä vastaan ja törkeä rikos ihmisyyttä vastaan olisivat uusia rangaistussäännöksiä, joilla yhdessä sotarikosten kanssa korvattaisiin nykyiset säännökset ihmisoikeuksien loukkaamisesta poikkeuksellisissa oloissa ja sodankäyntirikokset. Yksilöön kohdistuvat rikokset saisivat ihmisyyttä loukkaavan luonteensa siitä, että ne tehdään tietoisesti osana siviiliväestöön kohdistuvaa laajaa tai järjestelmällistä hyökkäystä. Sotarikokset, joista muodostettaisiin myös erilliset tunnusmerkistöt törkeää ja lievää tekomuotoa varten, ehdotetaan sovellettaviksi myös valtionsisäisiin aseellisiin selkkauksiin. Joukkotuhontaa koskevat muutokset olisivat vähäisiä.

Ehdotetut varsinaiset rikokset kansainvälistä oikeutta vastaan ovat erittäin törkeitä ja laajamittaisia. Ne vaarantavat maailman rauhan, turvallisuuden ja hyvinvoinnin ja näin koskettavat koko kansainvälistä yhteisöä. Tämän vuoksi rikoksesta ihmisyyttä vastaan ja sotarikoksesta ehdotetaan rangaistukseksi vankeutta vähintään yksi vuosi tai elinkausi. Törkeästä rikoksesta ihmisyyttä vastaan ja törkeästä sotarikoksesta seurauksena olisi vankeutta vähintään kahdeksan vuotta tai elinkausi. Sen sijaan lievästä sotarikoksesta voisi seurata sakkoa tai vankeutta enintään kaksi vuotta. Joukkotuhonnasta voitaisiin tuomita nykyiseen tapaan vankeuteen vähintään neljäksi vuodeksi tai elinkaudeksi.

Esityksessä on vain jossain määrin voitu ottaa huomioon laajemmin kansainvälisen oikeuden kehitys. Tavanomaisen kansainvälisen oikeuden kehitys on kuitenkin otettu huomioon sotarikoksissa, joiden soveltamisalaa ehdotetaan laajemmaksi kuin Rooman perussääntö olisi edellyttänyt. Myös rikos ihmisyyttä vastan on osittain perussäännön edellyttämää laajempi. Joukkotuhonnan ja sen valmistelun soveltamisala on jo nykyisin eräiltä osin Rooman perussääntöä laajempi. Syyt viimeksi mainittuihin laajennuksiin eivät välttämättä ole kansainvälisessä oikeudessa, vaan pikemminkin kansallisen lainsäädännön tarkoituksenmukaisuudessa.

Joukkotuhonnan määritelmää rikoslaissa ehdotetaan muutettavaksi siten, että se nykyistä tarkemmin vastaisi joukkotuhontasopimuksen ja Rooman perussäännön rikosmääritelmää. Koska joukkotuhonta on kansainvälisen oikeuden vastaisista rikoksista kaikkein vakavin, ehdotetaan, että rikoslain 11 luvun alkuun, 1 ja 2 §:ään, sijoitettaisiin joukkotuhontaa, sen yritystä ja joukkotuhonnan valmistelua koskevat säännökset.

Kansainvälisen rikostuomioistuimen perussäännön 7 artiklan määritelmät rikoksista ihmisyyttä vastaan ja 8 artiklan määritelmät sotarikoksista edellyttävät rikoslain 11 luvun 1—5 §:n perusteellista uudistamista. Rikoslain 11 luvun 3—7 §:ään sijoitettaisiin rikos ihmisyyttä vastaan, törkeä rikos ihmisyyttä vastaan, sotarikos, törkeä sotarikos ja lievä sotarikos. Kummankin rikostyypin johtolauseessa ilmaistaisiin rikostyypeille ominainen soveltamisala.

Kansainvälisen rikostuomioistuimen perussäännön 7 artiklassa on yksityiskohtainen luettelo teoista, joita pidetään rikoksina ihmisyyttä vastaan. Perussäännön 8 artiklan luettelo sotarikoksista on vielä huomattavasti yksityiskohtaisempi. Perussäännössä rikosmääritelmien kirjoittamistapa on erilainen kuin Suomen rikoslainsäädännössä. Näin ollen rikosta ihmisyyttä vastaan ja sotarikosta ei Suomen rikoslaissa voida määritellä kopioimalla perussäännön artikloja, vaan perussäännön artiklojen sisältö on saatava sellaisiin rikostunnusmerkistöihin, jonka kaltaisiin Suomessa muun muassa rikoslain kokonaisuudistuksessa on totuttu. Siihen on pyritty esimerkiksi laadittaessa säännöstä rikoksesta ihmisyyttä vastaan (ehdotettu 3 §) ja sotarikoksesta (ehdotettu 5 §).

Rikoslain 11 luvussa olevat säännökset kemiallisen aseen kiellon rikkomisesta (7a §), biologisen aseen kiellon rikkomisesta (7b §), kiihottamisesta kansanryhmää vastaan (8 §) ja syrjinnästä (9 §) eivät tarvitse sisällöllisiä muutoksia tässä vaiheessa. Kyseiset rikokset eivät kuulu Kansainvälisen rikostuomioistuimen toimivaltaan eikä soveltamisessa ole syntynyt muutoksia edellyttäviä ongelmia. Uudessa 11 luvussa mainitut säännökset sijoitettaisiin 8—11 §:ään.

Perussäännön rikosoikeudellista vastuuta koskevista säännöksistä 28 artikla päälliköiden ja muiden esimiesten vastuusta ja 33 artikla esimiehen määräyksistä ja lain määräyksistä edellyttävät rikoslakiin täydentäviä säännöksiä.

Rikoslain 11 lukuun ehdotetaankin säännöksiä sotilaallisen ja muun esimiehen vastuusta sekä säännöksiä hallituksen määräyksestä ja esimiehen käskystä rikosoikeudellisesta vastuusta vapauttavana seikkana. Esimiehet vastaisivat monissa tapauksissa kuten valvonnan laiminlyödessään tekijöiden tai osallisten tavoin joukkotuhonnasta, rikoksista ihmisyyttä vastaan ja sotarikoksista. Toisaalta alaiset eivät vapaudu automaattisesti vastuusta syyllistyessään mainittuihin kansainvälisen oikeuden vastaisiin rikoksiin esimiesten käskystä. Esimiesten ja alaisten vastuu jakautuisi nykyistä paremmin perussäännön edellyttämällä tavalla.

Suomen rikoslaissa ei ole nimenomaisia säännöksiä esimiehen vastuusta. Perussäännön 28 artikla perustuu esimiehen suhteellisen ankaraan tekijänvastuuseen alaistensa teoista valvonnan tai tarvittavan toimenpiteen laiminlyönnin perusteella. Perussäännön 28 artiklan edellyttämä rikosoikeudellisen vastuun määrittely ehdotetaan toteutettavaksi rikoslain 11 luvun 12 §:n säännöksellä sotilaallisen ja muun esimiehen vastuusta. Lisäksi ehdotetaan 13 §:ään erillistä rangaistussäännöstä alaisen tekemäksi epäillyn rikoslain 11 luvun 1, 3—7 tai 13 §:n rikoksen ilmoittamatta jättämisestä.

Rikoslain 11 luvun 14 §:ään ehdotetaan säännöksiä hallituksen määräyksen ja esimiehen käskyn vaikutuksesta rikosoikeudelliseen vastuuseen. Ehdotus perustuu perussäännön 33 artiklaan, jossa lähtökohtana on, että esimiehen käsky tai hallituksen määräys eivät poista rikoksentekijän vastuuta. Rikoslain 45 luvun 26 b §:ssä on säännökset ainoastaan esimiehen käskyn vaikutuksesta. Käskyn tai määräyksen antavien henkilöpiiri on perussäännössä laajempi kuin voimassa olevassa rikoslaissa. Vastuusta voisi ehdotuksen mukaan kuitenkin vapautua tietyin edellytyksin.

Esityksellä varmistetaan se, että Suomi voi entistä tehokkaammin käyttää ensisijaista toimivaltaansa Kansainvälisen rikostuomioistuimen toimivaltaan kuuluvissa rikoksissa. Sotarikoksia koskevien säännösten ulottaminen rauhanajan aseellisiin konflikteihin parantaa naisten ja muun siviiliväestön turvaa tarpeettomilta väkivallanteoilta ja oikeudenloukkauksilta. Esityksellä ei ole organisaatio-, taloudellisia tai henkilöstövaikutuksia. Siitä ei aiheudu myöskään yritys- tai ympäristövaikutuksia.

Oikeusministeriö asetti lokakuussa 2005 työryhmän, jonka tehtävänä oli laatia ehdotus sotarikoksia ja rikoksia ihmisyyttä vastaan koskevien rikoslain 11 luvun säännösten muuttamisesta siten, että ne vastaavat Kansainvälisen rikostuomioistuimen Rooman perussäännön kriminalisointeja koskevia määritelmiä. Oikeusministeriön lisäksi työryhmässä olivat edustettuna alan tutkimus ja ulkoasiainministeriö. Työryhmä järjesti maaliskuussa 2006 alustavasta ehdotuksestaan suppean asiantuntijakuulemisen. Kuulemisessa esitettyjen huomautusten perusteella ehdotukseen tehtiin joitakin muutoksia — muun muassa rangaistuksia ankaroitettiin ja esimiesten vastuusäännöksiä täsmennettiin.

Työryhmän ehdotus valmistui 31 päivänä maaliskuuta 2006. Ehdotuksesta pyydettiin lausunto 20 viranomaiselta, järjestöltä ja asiantuntijalta, joista 14 antoi lausunnon. Lausunnon antaneet edustivat ministeriöitä, oikeuslaitosta, poliisia, syyttäjiä, yhdistyksiä ja kansainvälisiä järjestöjä ja rikosoikeuden professoreita. Ehdotukseen suhtauduttiin myönteisesti, mutta sen yksityiskohdista esitettiin huomautuksia.

Lausunnossa esitettyjen huomautusten perustalta muutettiin muun muassa sotarikosten tunnusmerkistön tekoluettelon järjestystä ja sotarikokseen muodostettiin erillinen 2 momentti. Rikosta ihmisyyttä vastaan, sotarikosta ja niiden törkeitä tekomuotoja on täsmennetty. Lisäksi ehdotetaan erillistä rangaistussäännöstä alaisen rikoksen ilmoittamatta jättämisestä.

Eräät lausunnonantajat olisivat toivoneet, että tässä yhteydessä olisi voitu Rooman perussopimuksen edellyttämää laajemmin käydä perusteellisesti läpi kansainvälisen rikosoikeuden ja kansainvälisen tapaoikeuden normistoa ja käytäntöä ja saattaa rikoslain 11 luvun rikokset niitä vastaaviksi. Ottaen huomioon työryhmän toimeksianto ja käytettävissä ollut aika toivomus kansainvälisen rikosoikeuden lähteiden laajemmasta huomioon ottamisesta on vain rajoitetusti voitu ottaa huomioon.

Rikokselle ihmisyyttä vastaan ja sotarikokselle ehdotettuja erillisiä tunnusmerkistöjä törkeitä tekomuotoja varten toisaalta puollettiin ja toisaalta pidettiin ongelmallisena rajanvedon kannalta. Rikoskonkurrenssinkysymysten ongelmallisuuteen esiintyi myös viittauksia. Joissakin lausunnoissa laillisuusperiaatteen kannalta ongelmallisena nähtiin etenkin sotarikos. Nämä ongelmat pyrittiin mahdollisuuksien mukaan ottamaan huomioon tarkentamalla säännöksiä ja perusteluja.

Eräät lausunnonantajat ehdottivat kidutukselle, joka sisältyy sotarikoksen ja rikoksen ihmisyyttä vastaan tunnusmerkistöön, lisäksi omaa erityistä rangaistusäännöstä. Vaikka kidutus on jo nyt rangaistavaa muina yksilöön kohdistuvina rikoksina, kidutuksen nimenomainen kriminalisointi on tarpeen kidutuksen paheksuttavuuden korostamiseksi ja kidutustekojen ehkäisemiseksi. Kysymys kidutuksen erillisestä sääntelystä on kuitenkin laajempi kuin vain 11 lukua koskeva. Erillisen kidutussäännöksen vaatimia lain muutoksia onkin tarkoituksenmukaista valmistella mahdollisimman pian erikseen. Oikeusministeriö asetti 14.6.2007 työryhmän, jonka tehtävänä on vuoden 2007 loppuun mennessä laatia ehdotus kidutusta koskeviksi rangaistussäännöksiksi.

1.1. Rikoslaki

1 luku. Suomen rikosoikeuden soveltamisalasta

Paitsi Suomessa tehtyihin rikoksiin Suomen rikosoikeutta sovelletaan varsin laajasti myös Suomen ulkopuolella tehtyihin rikoksiin. Pääsäännön mukaan edellytetään, että rikoksella on maahamme jokin lähinnä rikoksen tekijästä tai kohteesta juontuva liittymäkohta ja että teko on myös tekopaikan lain mukaan rangaistava rikoksena (kaksoisrangaistavuuden vaatimus). Varsinaisissa kansainvälisissä rikoksissa, joihin kuuluvat Rooman perussäännössä tarkoitetut vakavat rikokset, ja muissa rikoksissa kansainvälistä oikeutta vastaan mainitunkaltaista liittymäperiaatetta ja kaksoisrangaistavuutta ei edellytetä, vaan tuomioistuinten toimivalta perustuu suoraan kansainväliseen tapaoikeuteen ja kansainvälisiin sopimuksiin. Rikoslainopissa puhutaan tällöin universaaliperiaatteesta, jonka ulottuvuuden määrää siten kansainvälinen oikeus. Kaikki Roomankaan perussäännössä tarkoitetut rikokset eivät ilman muuta ole universaaliperiaatteen piirissä. Sen ulkopuolelle jäävät ennen kaikkea lievät sotarikokset. Geneven yleissopimusten ja niiden ensimmäisen lisäpöytäkirjan perusteella on selvää, että ainakin törkeiksi rikoksiksi (grave breaches) määritellyt teot voivat tulla rangaistaviksi kansallisella ja kansainvälisellä tasolla riippumatta tekopaikasta ja tekijän kansallisuudesta.

Rikoslain 1 luvussa ovat säännökset Suomen rikosoikeuden soveltamisalasta. Luvun 7 § koskee kansainvälisiä rikoksia, joihin rangaistavuus ulotetaan tekopaikasta riippumatta. Kansainvälisinä rikoksina pidettävistä rikoksista säädetään tarkemmin 7 §:n soveltamisesta annetussa asetuksessa (627/1996). Esityksessä ei ehdoteta 7 §:ää muutettavaksi. Sen sijaan asetuksen 1 §:n 2 kohtaan on tarkoitus lisätä sellainen rikos ihmisyyttä vastaan ja sotarikos, joka määritellään Rooman perussäännössä. Asetuksen 1 §:ään ehdotetaan lisättäväksi myös uusi 13 a kohta. Siihen sisällytettäisiin sellainen biologisen aseen kiellon rikkominen, jota tarkoitetaan kahdessa biologisen aseen käytön, varastoinnin yms. kiellon rikkomista koskevassa kansainvälisessä sopimuksessa (SopS 23/1929 ja SopS 15/1975). Sopimusten täytäntöönpanon yhteydessä lisättiin rikoslain 11 luvun 7 b §:ään biologisen aseen kiellon rikkominen. Luonnos asetuksen muutokseksi on esityksen liitteenä.

Tässä esityksessä ehdotetut joukkotuhonta, rikokset ihmisyyttä vastaan ja sotarikokset ovat eri syistä rangaistavuudeltaan osin laajempia kuin Rooman perussäännössä on tarkoitettu. Tarkoituksena ei kuitenkaan ole ulottaa Suomen rikosoikeudellista toimivaltaa universaaliperiaatteen mukaisesti laajemmaksi kuin kansainvälinen oikeus määrää. Tämä näkökohta vastaa rikoslain 1 luvun 15 §:ää, jonka mukaan Suomen rikosoikeudessa on muun muassa noudatettava niitä soveltamisalarajoituksia, jotka johtuvat kansainvälisen oikeuden yleisesti tunnetuista säännöistä.

Tässä yhteydessä ei ole ollut mahdollisuutta yksityiskohtaisesti selvittää, missä laajuudessa ehdotetuissa vakavissa kansainvälisissä rikoksissa taikka muissa rikoslain 1 luvun 7 §:n nojalla annetussa asetuksessa tarkoitetuissa kansainvälisissä rikoksissa Suomen rikoslain soveltuvuus määräytyy universaaliperiaatteen mukaan. Mainittu kysymys asetuksen osalta samoin kuin universaaliperiaatteen rinnalla esiintyvän sijaistoimivallan laajuus jäivät tulkinnanvaraisiksi rikoslain 1 luvun uudistuksen yhteydessä (HE 1/1996 vp).

Esitutkinnan käynnistyminen ja syytteen nostaminen ulkomailla tapahtuneesta rikoksesta edellyttää rikoslain 1 luvun 12 §:n mukaan valtakunnansyyttäjän syytemääräystä. Valtakunnansyyttäjällä onkin rikoslain 1 luvun 15 §:n huomioon ottamalla mahdollisuus viime kädessä estää esitutkinta- ja syytetoimet sellaisissa tilanteissa, joissa Suomen rikoslainkäytön toimivalta voisi ulottua liian laajalle.

11 §. Kaksoisrangaistavuuden vaatimus. Luvun 11 §:ssä on säännös kaksoisrangaistavuuden vaatimuksesta. Luvun 11 §:n 2 momentissa on lueteltu poikkeuksia kaksoisrangaistavuuden vaatimuksesta. Tekoon sovelletaan Suomen lakia, vaikka teosta ei säädetä rangaistusta tekopaikan laissa. Luvun 11 §:n 2 momentin 1 kohdassa on säännös sodankäyntirikoksesta tai törkeästä sodankäyntirikoksesta.

Vaikka teosta ei säädetä rangaistusta tekopaikan laissa, siihen sovelletaan Suomen lakia, jos sen on tehnyt Suomen kansalainen tai 6 §:n 3 momentin 1 kohdassa tarkoitettu henkilö ja teosta säädetään rangaistus:

1) 11 luvun 1 tai 2 §:ssä, jos teko on sellainen sodankäyntirikos tai törkeä sodankäyntirikos taikka osallisuusteko niihin, jota tarkoitetaan kulttuuriomaisuuden suojelemisesta aseellisen selkkauksen sattuessa tehdyn Haagin vuoden 1954 yleissopimuksen toisen pöytäkirjan 15 artiklassa;

Nyt tehdyssä esityksessä 1 kohdan pykälien numerot ehdotetaan korvattaviksi pykälien numeroilla 5 ja 6. Lisäksi sanat ”sodankäyntirikos tai törkeä sodankäyntirikos” ehdotetaan korvattavaksi sanoilla ”sotarikos tai törkeä sotarikos”. Muutos on puhtaasti tekninen ja johtuu siitä, että ehdotetussa rikoslain 11 luvun 5 §:ssä on säännös sotarikoksesta ja 6 §:ssä säännös törkeästä sotarikoksesta.

2 c luku. Vankeudesta

11 §. Koko rangaistuksen suorittaminen vankilassa. Pykälän 1 momentissa luetellaan ne törkeät rikokset, joista tuomitun vankeusrangaistuksen voi joutua suorittamaan kokonaan vankilassa. Siinä mainitut törkeä sodankäyntirikos ja törkeä ihmisoikeuksien loukkaaminen poikkeuksellisissa oloissa korvattaisiin rikoksella ihmisyyttä vastaan, törkeällä rikoksella ihmisyyttä vastaan, sotarikoksella ja törkeällä sotarikoksella. Muutos on luonteeltaan tekninen ja seurausta uusista rikosnimikkeistä. Rikos ihmisyyttä vastaan ja sotarikos ovat niin vakavia rikoksia, että myös ne on ehdotettu sisällytettäväksi rikosluetteloon.

8 luku. Vanhentumisesta

Kansainvälisen rikostuomioistuimen perussäännön 29 artiklan mukaan vanhentumisajat eivät koske tuomioistuimen toimivaltaan kuuluvia rikoksia. Ehdotetuista rikoslain 11 luvun rangaistussäännöksistä joukkotuhonnan valmistelu ei kuulu rikostuomioistuimen toimivaltaan. Perussäännön 25 artiklasta johtuu, että joukkotuhonnan toteuttamisen ohella tuomioistuimen toimivaltaan kuuluu myös erilaisia joukkotuhontaan osallistumisen ja edistämisen muotoja. Näin ollen vanhentumista koskevia säännöksiä sovelletaan joukkotuhonnan valmisteluun.

Rikoslain uuden 8 luvun (297/2003), säännökset tulivat voimaan 1.1.2006 alkaen. Niihin tehtiin joulukuussa 2005 muutoksia (1161/2005), jotka koskevat myös sodankäyntirikoksia ja rikoksia ihmisoikeuksien loukkaamisesta poikkeuksellisissa oloissa. Luvussa tarkoitettuja vanhentumisen muotoja ovat syyteoikeuden vanhentuminen (1 §), rangaistuksen tuomitsemisen estävä vanhentuminen (6 §) ja tuomitun vankeusrangaistuksen raukeaminen (10 §). Luvussa on myös eräitä muita vanhentumisen muotoja, mutta niitä koskevien säännösten muuttamiseen ei ole Kansainvälisen rikostuomioistuimen perussäännöstä johtuvia syitä.

1 §. Syyteoikeuden vanhentuminen. Rikoslain 8 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan oikeus syyttää rikoksesta, josta säädetty ankarin rangaistus on elinkautinen vankeus, ei vanhennu. Syyteoikeus ei vanhennu myöskään, jos kysymyksessä on sodankäyntirikos, törkeä sodankäyntirikos, ihmisoikeuksien loukkaaminen poikkeuksellisissa oloissa tai törkeä ihmisoikeuksien loukkaaminen poikkeuksellisissa oloissa. Rikoslain 8 luvun 6 §:n 1 momentin mukaan oikeus tuomita rangaistus 1 §:n 1 momentissa tarkoitetusta rikoksesta ei vanhennu. Rikoslain 8 luvun 10 §:n 1 momentin mukaan elinkautinen vankeusrangaistus ja 1 §:n 1 momentissa mainitusta rikoksesta tuomittu määräaikainen vankeusrangaistus eivät raukea.

Vanhentumista koskevat säännökset eivät koskisi joukkotuhontaa, rikosta ihmisyyttä vastaan, törkeää rikosta ihmisyyttä vastaan, sotarikosta eikä törkeää sotarikosta sen vuoksi, että niistä säädetty ankarin rangaistus on elinkautinen vankeus.

Mainituilla rikoslain 8 luvun muutoksilla on kattavasti otettu huomioon Kansainvälisen rikostuomioistuimen perussäännön 29 artikla vanhentumisaikojen soveltumattomuudesta tuomioistuimen toimivaltaan kuuluviin rikoksiin. Rikoslain 8 luvun 1 §:n 1 momenttia syyteoikeuden vanhentumisesta ehdotetaan muutettavaksi siten, että sodankäyntirikosta, törkeää sodankäyntirikosta, ihmisoikeuksien loukkaamista poikkeuksellisissa oloissa ja törkeää ihmisoikeuksien loukkaamista poikkeuksellisissa oloissa koskevat säännökset poistettaisiin. Muutos on puhtaasti tekninen ja luonnollinen seuraus siitä, että elinkautisen vankeuden mahdollisuutta laajennetaan ehdotuksessa. Lievä sotarikos vanhenisi yleisten vanhenemissäännösten mukaisesti kuten nykyinen lievä sodankäyntirikoskin. Koska rikoslain 8 luvun 6 §:n 1 momentissa jo nyt viitataan luvun 1 §:n 1 momenttiin, sen muuttamiseen ei ole tarvetta.

10 §. Tuomitun vankeusrangaistuksen raukeaminen. Perussäännössä määritellystä rikoksesta tuomittu rangaistus ei perussäännön 29 artiklan mukaan vanhennu. Tämän vuoksi ehdotetaan 10 §:n 1 momenttia muutettavaksi siten, että siinä nimenomaisesti mainitaan ne ehdotetun 11 luvun 1 ja 3—6 §:ssä tarkoitetut rikokset, joista tuomitut määräaikaiset vankeusrangaistukset eivät raukea. Tälläisia rikoksia olisivat joukkotuhonta, rikos ihmisyyttä vastaan, törkeä rikos ihmisyyttä vastaan, sotarikos ja törkeä sotarikos.

11 luku. Sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan

Kaikkein vakavimmat kansainväliset rikokset, joukkotuhonta, rikokset ihmisyyttä vastaan ja sotarikokset, ehdotetaan sijoitettavaksi 11 luvun 1—7 §:ään. Luvun loppuun 12—14 §:ään ehdotetaan uusia säännöksiä sotilaallisen ja muun esimiehen näihin rikoksiin liittyvästä vastuusta, alaisen rikoksen ilmoittamatta jättämisen rangaistavuudesta sekä hallituksen määräyksen ja esimiehen käskyn vaikutuksista vastuun jakautumiseen mainituissa rikoksissa. Mainittujen säännösten väliin, 8—11 §:ään, sijoitettaisiin lähes muutoksitta kemiallisen aseen kiellon rikkominen, biologisen aseen kiellon rikkominen, kiihottaminen kansanryhmää vastaan ja syrjintä, joita koskevat säännökset ovat nykyisin luvun 7a, 7b, 8 ja 9 §:ssä.

Joukkotuhonta (1 §) käsittää tekoja, joiden tarkoituksena on jonkin kansallisen, etnisen, rodullisen tai uskonnollisen taikka niihin rinnastettavan kansanryhmän hävittäminen kokonaan tai osittain. Sellaisesta rikoksesta sopiminen tai suunnitelman laatiminen sitä varten on rangaistavaa joukkotuhonnan valmisteluna (2 §). Rikos ihmisyyttä vastaan kattaisi erilaisia tekoja osana siviiliväestöön kohdistuvaa laajamittaista tai järjestelmällistä hyökkäystä (3 §). Törkeä rikos ihmisyyttä vastaan (4 §) koskisi rikoksia, jotka 1) kohdistuvat suureen joukkoon ihmisiä, 2) tehdään erityisen raa’alla, julmalla tai nöyryyttävällä tavalla taikka 3) tehdään erityisen suunnitelmallisesti tai järjestelmällisesti. Lisäksi edellytetään, että rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä. Sotarikosta koskeva säännös (5 §) kattaisi monenlaisia sodassa, kansainvälisessä tai valtionsisäisessä aseellisessa selkkauksessa tai miehityksessä tapahtuvia kansainvälisen oikeuden kieltämiä tekoja. Törkeä sotarikos (6 §) olisi sotarikos, joka tehdään osana suunnitelmaa tai politiikkaa tai osana sellaisten rikosten laajamittaista tekemistä ja joka 1) kohdistuu suureen joukkoon ihmisiä, 2) aiheutetaan erittäin suurta ja laaja-alaista vahinkoa, 3) tehdään erityisen raa’alla, julmalla tai nöyryyttävällä tavalla taikka 4) tehdään erityisen suunnitelmallisesti tai järjestelmällisesti. Lisäksi siinäkin edellytetään, että rikos myös kokonaisuutena arvostellen on törkeä. Lievä sotarikos (7 §) olisi sotarikoksen kokonaisuutena arvostellen vähäinen tekomuoto.

Joukkotuhonta, rikos ihmisyyttä vastaan, törkeä rikos ihmisyyttä vastaan, sotarikos ja törkeä sotarikos toteuttavat säännönmukaisesti samalla joidenkin yksilöön kohdistuvien vakavien rikosten tunnusmerkistöjä. Ehdotuksen mukaan ensisijaisesti sovellettaisiin ensiksi mainittuja kansainvälisiä rikoksia koskevia säännöksiä, joihin nähden yksilöihin kohdistuvia rikoksia koskevat säännökset siis olisivat toissijaisia. Rikoksina kansainvälistä oikeutta vastaan niillä on erityinen asema. Jotta mainittujen rikosten tunnusmerkistöt voisivat kattaa samalla myös esimerkiksi niihin sisältyvät tahalliset henkirikokset, ehdotetaan, että elinkautinen vankeusrangaistus olisi mahdollista tuomita joukkotuhonnan ohella rikoksesta ihmisyyttä vastaan, törkeästä rikoksesta ihmisyyttä vastaan, sotarikoksesta ja törkeästä sotarikoksesta.

1 §. Joukkotuhonta. Joukkotuhontana pidettävän rikoksen ehkäisemiseksi ja rankaisemiseksi 1948 solmitun yleissopimuksen mukaan joukkotuhonnalla tarkoitetaan jokaista sellaista tekoa, joka tähtää jonkin kansallisen, etnisen, rodullisen tai uskonnollisen ryhmän hävittämiseen tässä sen ominaisuudessa joko kokonaan tai osittain. Teot on lueteltu yleissopimuksen II artiklassa seuraavasti:

a) ryhmän jäsenten tappaminen,

b) vaikean ruumiillisen tai henkisen vamman aiheuttaminen ryhmän jäsenille,

c) ryhmän elinehtojen tahallinen huonontaminen tarkoituksella aikaansaada sen fyysinen hävittäminen joko kokonaan tai osittain,

d) toimenpiteiden toteuttaminen, joiden tarkoituksena on syntyväisyyden ehkäiseminen ryhmän piirissä ja

e) lasten pakollinen siirtäminen ryhmästä toiseen.

Kansainvälisen rikostuomioistuimen perussäännön 6 artiklassa joukkotuhonnan määrittely on varsin tarkasti samansisältöinen. Joukkotuhontasopimuksen ja Rooman perussäännön suomennoksissa käytetään eräissä yksityiskohdissa erilaisia sanontoja, mutta kummassakin rikoksen jäsentely ja säännösten sisältö vastaavat toisiaan. Rooman perussäännön suomennoksessa on käytetty nykyaikaisempia ilmaisuja.

Voimassa olevassa rikoslain 11 luvun 6 §:ssä oleva määrittely eroaa muutamissa kohdin joukkotuhontasopimuksen ja Rooman perussäännön määritelmistä. Sen mukaan joukkotuhontana pidetään sitä, että joku jonkin kansallisen, rodullisen, etnisen tai uskonnollisen ryhmän taikka niihin rinnastettavan kansanryhmän hävittämiseksi kokonaan tai osittain

1) surmaa ryhmän jäseniä,

2) aiheuttaa ryhmän jäsenille vaikeita ruumiillisia tai henkisiä sairauksia tai vammoja,

3) ryhtyy pakkotoimiin syntyvyyden ehkäisemiseksi ryhmän piirissä,

4) pakolla siirtää lapsia ryhmästä toiseen, tai

5) muulla vastaavalla tavalla olennaisesti huonontaa ryhmän elinehtoja.

1 momentti. Nyt valmistellussa ehdotuksessa joukkotuhonnan määrittely rikoksena lähentyisi joukkotuhontasopimuksen ja Rooman perussäännön määrittelyjä. Rangaistavaa joukkotuhontana olisi se, että joku jonkin kansallisen, etnisen, rodullisen tai uskonnollisen taikka niihin rinnastettavan kansanryhmän hävittämiseksi kokonaan tai osittain

1) surmaa ryhmän jäseniä,

2) aiheuttaa ryhmän jäsenille vaikeita ruumiillisia tai henkisiä sairauksia tai vammoja,

3) asettaa ryhmälle sellaisia elinehtoja, joista voi aiheutua ryhmän häviäminen kokonaan tai osittain,

4) ryhtyy pakkotoimiin syntyvyyden ehkäisemiseksi ryhmän keskuudessa tai

5) pakolla siirtää lapsia ryhmästä toiseen.

Joukkotuhonnan ehdotettu määrittely edistää joukkotuhontasopimuksen ja Rooman perussäännön tavoin nykyistä enemmän laillisuusperiaatteen toteutumista. Nykyisessä rikoslain 11 luvun 6 §:n 5 kohdan mukaan joukkotuhontaa on teko, jolla muulla vastaavalla tavalla olennaisesti huononnetaan ryhmän elinehtoja. Ehdotuksessa tällainen yleisluonteinen määritelmä poistuu. Sitä vastaa ehdotuksen 3 kohta, jonka mukaan rangaistavaa olisi nykyistä selkeämmin sellaisten elinehtojen asettaminen, joista voi aiheutua ryhmän häviäminen osittain tai kokonaan.

Säädettäessä voimassa olevaa säännöstä joukkotuhonnasta pidettiin perusteltuna laajentaa suojelukohteita kansallisten, rodullisten, etnisten ja uskonnollisten ryhmien lisäksi myös niihin rinnastettaviin kansanryhmiin. Sellaisia kansanryhmiä voivat olla esimerkiksi kielen, yhteiskunnallisen aseman tai poliittisten näkemysten perusteella määräytyvä kansanryhmä. Joukkotuhontasopimusta ja Rooman perussääntöä laajempaa suojelukohteen määrittelyä voidaan perustellusti pitää edelleen tarpeellisena.

Nykyisen joukkotuhontasäännöksen perustana olevaan hallituksen esitykseen (HE 94/1993 vp) sisältyi ilmaisu ”sen tässä ominaisuudessa”. Eduskuntakäsittelyssä se poistettiin tarpeettomana ja kenties harhauttavanakin. Lienee vaikea ajatella tapauksia, joissa jotakin ryhmää hävitettäisiin jossakin muussa ominaisuudessa kuin ryhmänä. Näin ollen ilmaisun puuttuminen ehdotetusta säännöksestä ei tarkoita sitä, että haluttaisiin olennaisesti poiketa joukkotuhontasopimuksen ja Rooman perussäännön määritelmistä.

Ehdotettu 2 kohta eroaa Rooman perussäännön määritelmästä siten, että rikoksen seurauksia voivat olla vammojen lisäksi myös sairaudet. Vastaava laajennus on jo nykyisessä rikoslain 11 luvun 6 §:ssä. Ehdotetun säännöksen 3 kohdassa ei ole Rooman perussäännössä olevaa viittausta tahallisuuteen, koska rikoslain 3 luvun 5 §:n 2 momentin perusteella sitä pidetään tarpeettomana. Tahallisuusvaatimuksesta johtuu, että rikoksentekijän on oltava tietoinen mahdollisista seurauksista. Ehdotuksen 4 kohdassa selvennetään, että syntyvyyden ehkäisemiseen tähtäävien toimien tulee olla pakkotoimia. Tällainen selvennys on nykyisessäkin säännöksessä.

Rooman perussäännön 6 artiklasta on annettu tulkintaohjeita, jotka on perusteltua ottaa huomioon myös Suomen rikoslain joukkotuhontasäännöksen tulkitsemisessa. Ehdotetun säännöksen 1 kohdassa surmaamisella tarkoitetaan tahallisia henkirikoksia. Surmaamisen kohteina voi olla yksi tai useampi ihminen, kunhan säännöksen muut tunnusmerkit toteutuvat ja toiminta toteutetaan ilmeisen järjestelmällisesti tarkoituksena ryhmän hävittäminen kokonaan tai osittain. Pykälän 3 kohdassa käsite ”elinehdot” voi tarkoittaa esimerkiksi henkiin jäämisen kannalta välttämättömien hyödykkeiden, kuten ruuan ja lääkintäpalveluiden saannin tahallista estämistä tai ihmisten järjestelmällistä karkottamista kodeistaan. Vastaavansisältöisiä tulkintaohjeita on myös muita säännöksen kohtia varten.

Joukkotuhonta toteuttaa samalla eräitä yksilöön kohdistuvien rikosten tekomuotoja, kuten tahallisten henkirikosten, pahoinpitelyn tai vapauteen kohdistuvien rikosten tunnusmerkistöjä. Joukkotuhonnan luonne rikoksena kansainvälistä oikeutta vastaan tulee esille johdonmukaisimmin pidettäessä sitä koskevaa säännöstä ensisijaisena säännöksenä suhteessa yksilöä vastaan tehtyjä rikoksia koskeviin säännöksiin. Säännöksen ensisijaisuus ilmenee myös käytössä olevasta rangaistusasteikosta. Joukkotuhonta käsittäisi yleensä myös rikokset ihmisyyttä vastaan ja sotarikokset.

Rangaistukseksi joukkotuhonnasta ehdotetaan vankeutta vähintään neljäksi vuodeksi tai elinkaudeksi. Rangaistusasteikko on sama kuin voimassa olevassa säännöksessä.

2 momentti. Joukkotuhonnan yritys on ehdotuksen mukaan rangaistava kuten nykyisinkin. Joukkotuhontaa koskevan yleissopimuksen ja Kansainvälisen rikostuomioistuimen perussäännön mukaan myös joukkotuhonnan yritys on säädettävä rangaistavaksi.

2 §. Joukkotuhonnan valmistelu. Joukkotuhontaa koskevan yleissopimuksen mukaisesti rikoslain 13 luvun 4 §:n 3 momenttiin sijoitettiin vuonna 1974 rangaistussäännös salahankkeesta joukkotuhontaan. Salahankkeeksi katsottiin se, että kaksi tai useammat keskenään sopivat joukkotuhonnan tekemisestä.

Suomalaisessa rikosoikeudessa salahanketyyppisiä kriminalisointeja on vierastettu. Täytettyä rikosta ja rikoksen yritystä varhaisempaan toimintaan on mieluummin puututtu kriminalisoimalla tarvittaessa rikoksen valmistelu. Nykyinen rikoslain 11 luvun 7 §:n säännös joukkotuhonnan valmistelusta on vuodelta 1995. Sen mukaan rangaistavaa on joukkotuhontasopimuksen edellyttämän salahankkeen lisäksi joukkotuhontasuunnitelman laatiminen. Rangaistavaa on siis joukkotuhonnan valmistelu niissäkin tapauksissa, joissa sitä ei edellä sopiminen joukkotuhonnasta.

Joukkotuhonnan valmistelun kriminalisointiin ei ehdoteta sisällöllisiä muutoksia. Ainoa muutos on luonteeltaan tekninen. Kun joukkotuhontaa koskeva säännös on ehdotettu sijoitettavaksi 11 luvun 1 §:ään, niin joukkotuhonnan valmistelua koskevassa säännöksessä tulee viitata siihen. Joukkotuhonnan valmistelu ei kuulu Kansainvälisen rikostuomioistuimen toimivaltaan. Niin muodoin sen perussääntö ei edellytä säännökseen muutoksia.

Säännöksen tunnusmerkistön toteutuminen edellyttää, että on olemassa todellinen ja varteen otettava sopiminen tai suunnitelma joukkotuhonnan tekemiseksi. Näin ollen esimerkiksi ravintolakeskusteluissa pidetyt päihtyneiden ihmisten puheet jonkin kansanryhmän hävittämisestä eivät sellaisinaan ole joukkotuhonnan valmistelua. Samoin aivan epärealistiset sopimiset ja suunnitelmat jäävät säännöksen soveltamisalan ulkopuolelle. Säännöksen tarkoituksena on pitää rangaistavana sellaisten henkilöiden toiminta, jotka sopivan tilaisuuden tullen todellisuudessa voisivat ryhtyä panemaan sopimusta tai suunnitelmaa täytäntöön sekä sellaisen vakavasti otettavan suunnitelman laatiminen, joka olisi toteutettavissa.

Jos joukkotuhonnan valmistelu etenee yritysasteelle, sovellettaisiin 2 §:n sijasta 1 §:n 2 momenttia.

Rangaistus joukkotuhonnan valmistelusta on voimassa olevassa laissa vankeutta vähintään neljä kuukautta ja enintään neljä vuotta. Koska joukkotuhonta on raskain ajateltavissa oleva rikos kansainvälistä oikeutta vastaan, valmistelun rangaistuksen tulee olla verraten ankara. Nykyinen rangaistusasteikko ehdotetaan säilytettäväksi.

3 §. Rikos ihmisyyttä vastaan. Rikos ihmisyyttä vastaan käsittää joukon vakavia yksilöön kohdistuvia rikoksia. Rikokset muodostavat rikoksen ihmisyyttä vastaan, jos ne tehdään osana siviiliväestöön kohdistuvaa laajamittaista tai järjestelmällistä hyökkäystä. Yksittäiset yksilöön kohdistuvat teot ovat pääosin jo nyt rangaistavia yksilöön kohdistuvina rikoksina. Jotkut rikokseksi ihmisyyttä vastaan katsottavat teot saattavat merkitä rangaistavuuden alan laajenemista nykyisestään. Tällaisia ovat eräiltä osin esimerkiksi rotuerottelu ja vaino.

Rikoslain voimassa olevassa 11 luvussa ovat säännökset ihmisoikeuksien loukkaamisesta poikkeuksellisissa oloissa (4 §) ja sen törkeästä tekomuodosta (5§). Rikoslain 11 luvun 4 §:n 1 momentti kuuluu seuraavasti:

Joka rikkoo tai jättää täyttämättä sen, mitä Suomea velvoittavien kansainvälisten sopimusten tai yleisesti tunnustettujen ja vakiintuneiden kansainvälisen oikeuden sääntöjen mukaan on noudatettava haavoittuneiden, sairaiden tai hädänalaiseen tilaan joutuneiden aseman turvaamiseksi, sotavankien kohtelussa tai siviilihenkilöiden suojelussa sodan, aseellisen selkkauksen tai miehityksen aikana, on tuomittava ihmisoikeuksien loukkaamisesta poikkeuksellisissa oloissa vankeuteen vähintään neljäksi kuukaudeksi ja enintään kuudeksi vuodeksi.

Yritys on nykyisen 4 §:n 2 momentin mukaan rangaistava. Lisäksi 4 §:n 3 momentissa määritellään rikoksen soveltamisalaa seuraavasti: ”Ellei tässä pykälässä tarkoitettu teko, huomioon ottaen rikkomisen laatu, aiheutettujen seurausten vähäisyys tai muut tekoon liittyvät seikat, ole kokonaisuutena arvostellen vakava, rikoksentekijää ei tuomita ihmisoikeuksien loukkaamisesta poikkeuksellisissa oloissa tai sen yrittämisestä, vaan niistä muista rikoksista, jotka teko käsittää.”.

Pyrkimys saada rikoslain 11 luvun säännökset vastaamaan Kansainvälisen rikostuomioistuimen Rooman perussäännön rikosmääritelmiä edellyttää 4 §:n rikossäännöksen perusteellista uudistamista. Tarpeeseen uudistaa säännös on muitakin syitä. Säännös on yleisluonteinen eikä siinä kuvata poikkeuksellisissa oloissa kiellettyjä tekoja. Teonkuvaukset ovat lähinnä vuonna 1949 solmituissa Genèven yleissopimuksissa maasotavoimiin kuuluvien haavoittuneiden ja sairaiden aseman parantamisesta, merisotavoimiin kuuluvien haavoittuneiden, sairaiden ja haaksirikkoutuneiden aseman parantamisesta, sotavankien kohtelusta sekä siviilihenkilöiden suojelemisesta sodan aikana.

Yleissopimuksissa tarkoitetut teot ovat rangaistavia jo yksilöihin kohdistuvina rikoksina, mutta niiden tekeminen poikkeusoloissa ja osana järjestelmällistä tai laajamittaista hyökkäystä tuo rikoksiin lisämerkityksiä, joita ei ole otettu huomioon yksilöihin kohdistuvia rikoksia koskevissa säännöksissä. On asianmukaista, että tämän näkökohdan huomioon ottavassa säännöksessä nykyistä tarkemmin kuvataan ne teot, joita rikossäännös tarkoittaa.

Nyt valmistellun säännösehdotuksen esikuvana on Kansainvälisen rikostuomioistuimen Rooman perussäännön 7 artikla. Siinä määritellään varsin yksityiskohtaisesti rikokset ihmisyyttä vastaan.

Perussäännössä ”rikos ihmisyyttä vastaan” tarkoittaa mitä tahansa seuraavista teoista, kun se tehdään tietoisesti ja osana siviiliväestöön kohdistuvaa laajamittaista tai järjestelmällistä hyökkäystä: a) murha; b) tuhoaminen; c) orjuus; d) väestön karkottaminen tai pakolla siirtäminen; e) vangitseminen tai muu vakava fyysisen vapauden riisto kansainvälisen oikeuden perustavaa laatua olevien määräysten vastaisesti; f) kiduttaminen; g) raiskaus, seksuaalinen orjuus, pakkoprostituutio; pakkoraskaus; pakkosterilisaatio tai muu yhtä törkeä seksuaalisen väkivallan muoto; h) tunnistettavissa olevaan ryhmään tai yhteisöön kohdistuva vaino poliittisen mielipiteen, rodun, kansallisuuden, etnisen alkuperän, kulttuurin, uskonnon tai sukupuolen perusteella tai muilla perusteilla, jotka yleisesti katsotaan kielletyiksi kansainvälisen oikeuden nojalla, muun tässä kappaleessa tarkoitetun teon tai tuomioistuimen toimivaltaan kuuluvan rikoksen yhteydessä; i) tahdonvastainen katoaminen; j) rotuerottelu; k) muut samanlaatuiset epäinhimilliset teot, joilla tahallisesti aiheutetaan suurta kärsimystä, tai vaikea ruumiillinen vamma tai vahingoitetaan henkistä tai fyysistä terveyttä.

Artiklassa on lisäksi määritelmiä siviiliväestöön kohdistuvasta hyökkäyksestä, tuhoamisesta, orjuudesta, väestön karkottamisesta tai pakolla siirtämisestä, kiduttamisesta, pakkoraskaudesta, vainosta, rotuerottelusta ja tahdonvastaisesta katoamisesta.

Artiklasta on annettu tulkintaohjeita, joita on perusteltua noudattaa myös kansallisen säännöksen tulkinnassa. Tulkintaohjeet on jäsennetty artiklassa omaksutun jäsentelyn mukaisesti. Niiden mukaan säännöstä on tulkittava suppeasti. Vaikka rikoksentekijän tahallisuuteen kuuluu tietoisuus toimintansa kuulumisesta osana siviiliväestöön kohdistuvaa laajamittaista tai järjestelmällistä hyökkäystä, rikoksentekijän ei tarvitse olla selvillä suunnitelmien tai politiikan yksityiskohdista. Rikoksessa on kysymys siviiliväestöön kohdistuvasta hyökkäyksestä valtion tai järjestön politiikan toteuttamiseksi. Rikoksen kohteena voi olla yksikin henkilö, kunhan teko on osa tunnusmerkistössä tarkoitettua kokonaisuutta.

Perussäännön 7 artiklan kirjoitustapa eroaa suomalaisen rikoslainsäädännön kirjoitustavasta. Näin ollen artiklaa ei voida ottaa kirjaimellisesti esikuvaksi säännökselle rikoksesta ihmisyyttä vastaan. Suomen rikoslaissa on perusteltua käyttää tavanomaista rikossäännösten muotoilua. Perussäännössä ei esimerkiksi käytetä rikossäännösten tavanomaista muotoilua "joka tekee jotakin on tuomittava” Rikoslain säännöksessä ei myöskään ole tarpeen mainita teon tahallisuutta, koska se päätellään rikoslain 3 luvun 5 §:stä.

Laajemmin Kansainvälisen rikostuomioistuimen Rooman perussäännön 7 artiklaa on selvitetty Rooman perussäännön hyväksymistä koskevassa hallituksen esityksessä.

1 mom. Ehdotetussa 11 luvun 3 §:n 1 momentissa rikos ihmisyyttä vastaan määriteltäisiin seuraavasti:

Joka osana siviiliväestöön kohdistuvaa laajamittaista tai järjestelmällistä hyökkäystä

1) surmaa toisen, orjuuttaa, käy hänellä kauppaa tekemällä tarjouksen, ostamalla, myymällä tai vuokraamalla taikka kiduttaa häntä tai aiheuttaa hänelle muulla tavoin suurta kärsimystä tai vaikean vamman taikka vahingoittaa vakavasti hänen terveyttään taikka tuhoaa väestöä asettamalla sitä tai sen osaa hävittäviä elinehtoja,

2) karkottaa tai pakolla siirtää alueella laillisesti oleskelevaa väestöä,

3) vangitsee toisen tai muuten riistää häneltä vapauden kansainvälisen oikeuden perustavaa laatua olevien määräysten vastaisesti taikka aiheuttaa vapautensa menettäneen tahdonvastaisen katoamisen,

4) raiskaa toisen, orjuuttaa seksuaalisesti, pakottaa prostituutioon, saattaa pakolla raskaaksi tai sterilisaatioon taikka harjoittaa toista vastaan muuta niihin rinnastettavaa seksuaalista väkivaltaa tai

5) harjoittaa rotuerottelua tai vainoaa tunnistettavissa olevaa ryhmää tai yhteisöä poliittisen mielipiteen, rodun, kansallisuuden, etnisen alkuperän, kulttuurin, uskonnon tai sukupuolen perusteella tai muilla perusteilla, jotka kansainvälisessä oikeudessa yleisesti katsotaan kielletyiksi,

on tuomittava rikoksesta ihmisyyttä vastaan vankeuteen vähintään yhdeksi vuodeksi tai elinkaudeksi.

Pykälän johtolauseesta ilmenee, että rikossäännös suojaa siviiliväestöä laajamittaista tai järjestelmällistä hyökkäystä vastaan. Vastaavat teot sotavoimiin kuuluvia haavoittuneita, sairaita ja haaksirikkoutuneita sekä sotavankeja vastaan arvioidaan ehdotetussa 5 §:ssä olevan sotarikosta koskevan säännöksen mukaisesti.

Säännöksen soveltamisen edellytyksenä on hyökkäyksen laajamittaisuus tai järjestelmällisyys. Tällä halutaan korostaa, että hyökkäyksen toteuttajana tyyppitapauksissa on valtio tai muu julkisen vallan organisaatio. Se ei kuitenkaan ole välttämätöntä, sillä rikos ihmisyyttä vastaan voidaan toteuttaa myös esimerkiksi yksityisen armeijan tai muun vastaavan järjestön harjoittamassa politiikassa. Olennaista yksilön vastuun kannalta on se, että yksilö tietää olevansa laajassa tai järjestelmällisessä hyökkäyksessä siviiliväestöä vastaan.

Rikos ihmisyyttä vastaan toteutuu tyypillisesti joukkoilmiönä. Säännös on laadittu kuitenkin niin, että rikosoikeudelliseen vastuuseen riittää rikoksen toteutuminen yhtäkin ihmistä vastaan. Kuten yleensä rikosoikeudessa rikoksessa ihmisyyttä vastaan jokainen yksilö vastaa vain omista teoistaan. Vastuu toisten teoista voi syntyä kuitenkin osallisuutta koskevien sääntöjen ja ehdotetussa 12 §:ssä tarkoitetun sotilaallisen tai muun esimiesaseman perusteella.

Ehdotettu rikos ihmisyyttä vastaan vastaa pääosin Rooman perussäännön kyseistä rikosta koskevaa määritelmää. Kuitenkin ihmiskaupan ja vainon rangaistavuus ehdotetaan tarkoituksenmukaisuussyistä ulotettavaksi Rooman perussääntöä jonkin verran pitemmälle.

1 kohta. Rikos ihmisyyttä vastaan voi toteutua surmaamalla toisen. Perussäännössä käytetään ilmaisua ”murha”. Perussäännön rikosmääritelmien tulkintaohjeissa ”murhalla” tarkoitetaan kaikkia tahallisia henkirikoksia. Tulkintaohjeissa puhutaan ”surmaamisesta” ja ”kuoleman aiheuttamisesta. Tulkintaohjeiden mukaisesti surmaamisella tässä tarkoitetaan kuoleman aiheuttamista. Rikos ihmisyyttä vastaan säännöksenä kattaa myös sen yhteydessä tehdyt tahalliset henkirikokset.

Säännöksessä orjuuttamisella tarkoitetaan samaa, kuin Genevessä vuonna 1926 tehdyssä orjuutta koskevassa yleissopimuksessa (SopS 27/1927) omistukseen perustuvan tai siihen rinnastettavan vallan kohdistamista ihmiseen. Orjuuttamista tapahtuu lähinnä ihmiskaupan, erityisesti naisiin ja lapsiin kohdistuvan kaupan yhteydessä. Tällöin sitä voidaan usein pitää 4 kohdassa tarkoitettuna seksuaalisena orjuuttamisena. Ihmiskauppa mainitaan kuitenkin 1 kohdassa erikseen. Siihen viitataan ilmaisulla ”käy hänellä kauppaa tekemällä tarjouksen, ostamalla, myymällä tai vuokraamalla”. Tarjouksella tarkoitetaan osto- ja myyntitarjousta sekä tarjousta antaa ja ottaa vuokralle. Näin varmistetaan, että ihmiskauppa eri muodoissaan on säännöksen piirissä.

Kiduttamisella tarkoitetaan tahallista voimakkaan fyysisen tai henkisen väkivallan kohdistamista säilössä tai valvonnassa olevaan henkilöön niin, että siitä aiheutuu hänelle suurta tuskaa tai kärsimystä. Tämä perussäännön mukainen kidutuksen määritelmä on jonkin verran laajempi kuin kidutuksen vastaisen Yhdistyneiden Kansakuntien yleissopimuksen määritelmä vuodelta 1984 (SopS 59—60/1989). Kidutuksesta ei ole Suomen rikoslaissa omaa rikossäännöstä. Vuoteen 1995 asti oli voimassa rikoslain 25 luvun 11 § tunnustukseen kiduttamisesta. Säännös poistettiin rikoslain kokonaisuudistuksen toisessa vaiheessa. Tuolloin katsottiin, että kidutusta koskeva säännös on päällekkäinen pahoinpitelyrikoksia ja pakottamista koskevien säännösten kanssa (HE 94/1993 vp. s 103).

Väestön tuhoamisella tarkoitetaan etenkin sellaisten elinehtojen asettamista, joilla surmataan suoraan tai välillisesti väestöä tarkoituksin hävittää kyseinen väestönosa. Sellaista on esimerkiksi ravinnon, juoman ja lääkkeiden ja muiden elämisen kannalta tarpeellisten tavaroiden saannin estäminen. Tällaisena rikoksena pidetään tulkintaohjeiden mukaan myös sellaisia ensimmäisiä tekoja, jotka ovat alkuna joukkosurmalle. Kyse on jossakin määrin joukkotuhonnan tapaisesta toiminnasta. Toiminnan tavoite ei kuitenkaan ole joukkotuhontaa koskevassa säännöksessä tarkoitetun ryhmän hävittäminen kokonaan tai osittain.

2 kohta. Väestön karkottamisella tai pakolla siirtämisellä tarkoitetaan ihmisten siirtämistä pakolla alueelta, jossa he laillisesti oleskelevat, eikä pakkosiirtoihin ole kansainvälisen oikeuden mukaisia perusteita. Perussäännön tulkintaohjeiden mukaisesti tunnusmerkistön mukainen toiminta voi kohdistua yhteenkin henkilöön.

3 kohta. Vangitsemisella ja muulla vapaudenriistolla tarkoitetaan sellaista vapauden riistämistä, joka ei perustu rikokseen tai muuhun kansainvälisessä oikeudessa ja Suomen oikeudessa hyväksyttävään perusteeseen. Tahdonvastainen katoaminen tarkoittaa Rooman perussäännön määritelmän mukaan ihmisten pidättämistä, vangitsemista tai kaappausta, valtion tai poliittisen järjestön toimesta, luvalla, tuella tai suostumuksella. Lisäksi kieltäydytään tunnustamasta vapaudenriistoa tai antamasta tietoja ihmisistä ja heidän olinpaikastaan tarkoituksella evätä heiltä lainmukainen oikeussuoja.

4 kohta. Raiskauksella tarkoitetaan tässä samaa kuin rikoslain 20 luvussa. Seksuaalinen orjuuttaminen ja prostituutioon pakottaminen on tyypillisesti sellaista toimintaa, jota pidetään rikoslain 25 luvun 3 ja 3 a §:ssä tarkoitettuna ihmiskauppana ja törkeänä ihmiskauppana. Saattaminen pakolla raskaaksi on vapaudenriiston kohteeksi joutuneen naisen saattamista raskaaksi ja pitämistä vangittuna aikomuksin vaikuttaa väestön etniseen koostumukseen tai rikkoa kansainvälisen oikeuden sääntöjä. Muulla niihin rinnastettavalla seksuaalisella väkivallalla tarkoitetaan tulkintaohjeiden mukaisesti seksuaalisia tekoja, joihin pakotetaan voimalla, voimankäytöllä uhkaamalla tai käyttämällä väkivaltaa, vankina pitämistä, psyykkistä alistamista, valtaa väärin, pakottavia olosuhteita tai käyttämällä hyväksi henkilöiden kykenemättömyyttä antaa vapaasti suostumustaan.

5 kohta. Rotuerottelulla tarkoitetaan vuonna 1965 solmitun kaikkinaisen rotusyrjinnän poistamista koskevan yleissopimuksen (SopS 37/1970) tarkoittamaa rotuun, ihonväriin, syntyperään tai etniseen alkuperään perustuvaa erottelua, poissulkemista tai etuoikeutta, jota toteuttaa vakiintuneeseen järjestelmälliseen syrjintään ja alistamiseen perustuva hallintojärjestelmä. Ryhmään tai yhteisöön kohdistuva vaino on perussäännön mukaan perusoikeuksien tahallista ja törkeää epäämistä kansainvälisen oikeuden vastaisesti ryhmän ominaisuuksien vuoksi. Se muistuttaa syrjintää, mutta on sitä huomattavasti vakavampi rikos. Toisaalta se muistuttaa läheisesti joukkotuhontaa, mutta ei ole rikoksena yhtä vakava.

Perussäännön 7 artiklan 1 kappaleen h kohta edellyttää, että vaino tapahtuu muun mainitussa kappaleessa tarkoitetun tai Kansainvälisen rikostuomioistuimen toimivaltaan kuuluvan rikoksen yhteydessä. Suomen rikoslakiin ehdotettu säännös vainosta ei edellytä vainon liittymistä joukkotuhontaan, rikokseen ihmisyyttä vastaan tai sotarikokseen tai niiden törkeisiin tekomuotoihin. Ehdotettu kriminalisointi on siis laajempi kuin Rooman perussääntö edellyttää, mutta on Jugoslavia-tribunaalin oikeuskäytännössä (erit. sjä vs. Kupreskij et al IT-95-16-T, tuomio 14 tammikuuta 2000, kappale 580) vahvistetun kansainvälisen oikeuden mukainen.

Rikos ihmisyyttä vastaan voi toteuttaa paitsi tahallisen henkirikoksen myös usean muun yksilöön kohdistuvan rikoksen tunnusmerkistön. Sellaisia ovat esimerkiksi pahoinpitely, vapauteen kohdistuvat rikokset ja seksuaalirikokset. Yleisenä lähtökohtana on soveltaa ensisijaisesti ihmisyyttä vastaan tehtyä rikosta koskevaa säännöstä.

Rikos ihmisyyttä vastaan on rangaistava tahallisena. Tahallisuuteen kuuluu tietoisuus siitä, että tekijä toimii osana siviiliväestöön kohdistuvaa laajamittaista tai järjestelmällistä hyökkäystä. Rikoksentekijän ei kuitenkaan tarvitse olla selvillä laajamittaisen tai järjestelmällisen toiminnan tai suunnitelmien yksityiskohdista.

Ihmisyyttä vastaan tehdyt rikokset ovat lähtökohtaisesti sangen vakavia rikoksia. Sen vuoksi rangaistusasteikoksi ehdotetaan vankeutta vähintään yhdeksi vuodeksi tai elinkaudeksi. Vakavimmissa tapauksissa ehdotetaan siis mahdollisuutta tuomita elinkautiseen vankeuteen. Perusteena on se, että rikos ihmisyyttä vastaan voi sisältää vakavan rikoksen yksilöä vastaan, esimerkiksi murhan tunnusmerkistön toteuttavan teon, vaikka tekoa ei voitaisi pitää törkeänä rikoksena ihmisyyttä vastaan. Ankaraa rangaistusta voidaan perustellusti käyttää etenkin silloin, kun tekoon on syyllistynyt johtavassa tai muutoin vastuullisessa asemassa oleva henkilö.

2 momentti. Yritys olisi rangaistava kuten nykyisessä ihmisoikeuksien loukkaamisessa poikkeuksellisissa oloissa. Kansainvälisen rikostuomioistuimen perussäännön 25 artiklan 3 kohdan alakohta f edellyttää ihmisyyttä vastaan tehdyn rikoksen yrityksen säätämistä rangaistavaksi. Toisaalta perussääntö sallii sen, että yrityksestä ei rangaista rikoslain 5 luvun 2 §:n tarkoittaman yrityksestä luopumisen ja tehokkaan katumisen perusteella.

4 §. Törkeä rikos ihmisyyttä vastaan. Nykyisin voimassa olevassa rikoslain 11 luvun 5 §:ssä on säännös törkeästä ihmisoikeuksien loukkaamisesta poikkeuksellisissa oloissa. Pykälän 1 momentti kuuluu seuraavasti:

Jos ihmisoikeuksien loukkaamisessa poikkeuksellisissa oloissa

1) saatetaan useita ihmisiä hengenvaaraan tai

2) rikos tehdään erityisen raa’alla tai julmalla tavalla

ja rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä, rikoksentekijä on tuomittava törkeästä ihmisoikeuksien loukkaamisesta poikkeuksellisissa oloissa vankeuteen vähintään kahdeksi ja enintään kahdeksitoista vuodeksi.

1 momentti. Ehdotetun 11 luvun 4 §:n 1 momentti kuuluu seuraavasti:

Jos rikoksessa ihmisyyttä vastaan

1) rikos kohdistuu suureen joukkoon ihmisiä,

2) rikos tehdään erityisen raa’alla, julmalla tai nöyryyttävällä tavalla tai

3) rikos tehdään erityisen suunnitelmallisesti tai järjestelmällisesti

ja rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä, rikoksentekijä on tuomittava törkeästä rikoksesta ihmisyyttä vastaan vankeuteen vähintään kahdeksaksi vuodeksi tai elinkaudeksi.

Jotta kyseessä voisi olla törkeä rikos ihmisyyttä vastaan, 3 §:n perustunnusmerkistön tulee toteutua. Ehdotettu 4 §:n rikos tehdään siten osana siviiliväestöön kohdistunutta laajamittaista tai järjestelmällistä hyökkäystä. Sotavoimiin kuuluneisiin haavoittuneisiin, sairaisiin ja haaksirikkoutuneisiin sekä sotavankeihin kohdistuvat rikolliset teot arvosteltaisiin sotarikosta koskevan 5 §:n ja törkeää sotarikosta koskevan 6 §:n mukaan.

Pykälän 1 momentissa olevan esimerkkiluettelon 1 kohta ehdotetaan muotoiltavaksi toisin kuin voimassa olevan rikoslain 11 luvun 5 §:n 1 momentin 1 kohdassa on säädetty. Ehdotetun 3 §:n tarkoittama rikos ihmisyyttä vastaan jo perusmuodossaan saattaa yleensä useita ihmisiä hengenvaaraan. Sen vuoksi esimerkki tulee muotoilla niin, että se viittaa vakavuusasteeltaan törkeämpiin tapauksiin. Rikos ihmisyyttä vastaan on ehdotuksen mukaan törkeä, jos rikos kohdistuu suureen joukkoon ihmisiä. Ei ole mahdollista sanoa, miten moneen ihmiseen lukumääräisesti rikoksen tulisi kohdistua. Kyse on siitä, että näissä tapauksissa voidaan puhua rikoksesta joukkoilmiönä eikä vain yksittäistapauksina. Koska rikos ihmisyyttä vastaan voi toteutua eri tyyppisillä teoilla, ehdotetulle törkeyskriteerille tulee antaa merkitystä lähinnä silloin, kun kohteena olevan ihmisjoukon määrä selvästi ylittää sen, mitä on pidettävä kyseessä olevalle teolle tyypillisenä. Siten esimerkiksi karkottamisen ja pakkosiirron kohteena olevan ihmisjoukon on oltava suurempi kuin kiduttamisessa tai raiskaamisessa, jotta 1 kohdan kriteeri täyttyisi.

Rikoksissa ihmisyyttä vastaan tyypillisesti tekijöitä on paljon tai ainakin useita ja myös uhreina on suuri joukko ihmisiä. Tällöin ei vielä sinänsä ole kyse törkeästä rikoksesta ihmisyyttä vastaan. Ehdotuksen 1 kohdassa tarkoitetaan yksilöinä niitä tekijöitä, joiden rikosoikeudellinen vastuu ulottuu suureen joukkoon ihmisiä rikoksen uhreina, toisin sanoen joukon johtajia tai muuten määräävässä tai hallitsevassa asemassa olevia tekijöitä. Ne tekijäjoukon jäsenet, joiden vastuu rajoittuu yksittäistapauksiin, eivät syyllisty törkeään rikokseen ihmisyyttä vastaan.

Toisena esimerkkinä on rikoksen tekeminen erityisen raa’alla, julmalla tai nöyryyttävällä tavalla. Mitä tarkoitetaan erityisen raa’alla tai julmalla tekotavalla, voidaan hakea johtoa esimerkiksi murhaa ja törkeää pahoinpitelyä sekä törkeää raiskausta koskevasta säännöksestä ja oikeuskäytännöstä. Törkeänä pidetään rikosta ihmisyyttä vastaan, kun se on tehty erityisen nöyryyttävällä tavalla. Siihen voidaan etsiä tulkinta-apua törkeää raiskausta koskevasta säännöksestä ja oikeuskäytännöstä. Tyypillinen esimerkki törkeästä rikoksesta ihmisyyttä vastaan voisi olla joukkoraiskaus, jota loukattuun siviiliväestöön kuuluvia pakotetaan katsomaan.

Kolmanneksi esimerkiksi ehdotetaan rikoksen tekemistä erityisen suunnitelmallisesti tai järjestelmällisesti. Tämä peruste täydentää 1 kohtaa siinä, että siinä korostuu teon kohteen lukumäärän sijasta teon erityisestä suunnitelmallisuudesta ja järjestelmällisyydestä ilmenevä tekijän syyllisyys. Kriteeri voi siten tulla sovellettavaksi silloinkin, kun teon kohteena ei ole poikkeuksellisen suuri väkijoukko. Myös tämä kriteeri toteutuu tyypillisesti joukon johtajien tai muutoin vastuullisessa asemassa olevien toimenpiteiden yhteydessä.

Esimerkkiluettelo on tyhjentävä. Suomessa omaksuttua periaatelinjaa noudattaen kvalifioidun säännöksen soveltaminen edellyttää kaikissa tapauksissa lisäksi sitä, että rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä. Kokonaisarvosteluun vaikuttaa muun muassa se, kuinka laajan hyökkäyksen osana rikolliset teot tehdään ja kuinka suuri osuus tekijällä on tässä kokonaisuudessa. Kokonaisarvosteluun vaikuttaa myös se, miten vakavia yksilöön kohdistuvia loukkauksia sisältyy rikokseen ihmisyyttä vastaan.

Törkeä rikos ihmisyyttä vastaan on vakavimmissa tapauksissa rinnastettavissa joukkotuhontaan. Törkeää rikosta ihmisyyttä vastaan voidaan perustellusti pitää vakavampana rikoksena kuin joukkotuhonnan tunnusmerkistön täyttäviä vähemmän vakavia tekoja. Sen vuoksi rangaistusasteikoksi törkeässä rikoksessa ihmisyyttä vastaan ehdotetaan vankeutta vähintään kahdeksaksi vuodeksi tai elinkaudeksi.

2 mom. Ehdotetun 2 momentin mukaan yritys olisi rangaistava kuten nykyisin törkeässä ihmisoikeuksien loukkaamisessa poikkeuksellisissa oloissa. Se, mitä edellä sanottiin ihmisyyttä vastaan tehdyn rikoksen yrityksestä, koskee myös törkeän ihmisyyttä vastaan tehdyn rikoksen yritystä.

5 §. Sotarikos. Voimassa olevassa rikoslain 11 luvun 1 §:ssä on säännös sodankäyntirikoksesta. Sen 1 momentti kuuluu seuraavasti:

Joka sotatoimessa

1) käyttää kiellettyä sodankäyntitapaa tai taisteluvälinettä,

2) väärinkäyttää haavoittuneita tai sairaita suojaavaa kansainvälistä tunnusmerkkiä taikka

3) muulla tavoin rikkoo Suomea velvoittavan sodankäyntiä koskevan kansainvälisen sopimuksen määräyksiä tai yleisesti tunnustettuja ja vakiintuneita kansainvälisen oikeuden mukaisia sodan lakeja tai tapoja

on tuomittava sodankäyntirikoksesta vankeuteen vähintään neljäksi kuukaudeksi ja enintään kuudeksi vuodeksi.

Rikoslain 11 luvun 2 §:ssä on säännös törkeästä ja 3 §:ssä lievästä sodankäyntirikoksesta. Sodankäyntirikoksen ja törkeän sodankäyntirikoksen yritys on säädetty rangaistavaksi.

Säännösten kansainvälisoikeudellisena taustana ovat muun muassa Haagissa vuonna 1907 tehdyt sopimukset, erityisesti maasodan lakeja ja tapoja koskevat ja vastaavat merisotaa koskevat sopimukset ja Geneven yleissopimukset vuodelta 1949.

Tarpeeseen uudistaa säännös kokonaisuudessaan on erilaisia syitä. Ensinnäkin säännös on hyvin yleisluonteinen eikä siitä ilman tutustumista kansainvälisen rikosoikeuden normeihin voi päätellä, millainen toiminta on rangaistavaa säännöksen mukaan. Toiseksi, säännöksen soveltamisala rajoittuu sotatoimissa tehtyihin rikoksiin. Se ei koske sodan aikana muualla kuin sotatoimessa tehtyjä rikoksia. Se ei myöskään koske kansainvälisissä aseellisissa selkkauksissa eikä valtionsisäisissä aseellisissa selkkauksissa tehtyjä rikoksia, ellei selkkaus ole edennyt sotatoimien asteelle. Nämä rajoitukset ehdotetaan poistettavaksi. Ehdotus menee Rooman perussääntöä pitemmälle siinä, että ehdotetut kriminalisoinnit koskisivat koko laajuudessaan myös valtionsisäisiä aseellisia selkkauksia.

Kansainvälisen rikostuomioistuimen Rooman perussäännön 8 artiklassa on hyvin laaja ja yksityiskohtainen luettelo sotarikosten tekotavoista. Artiklan kirjoitustapa on toisenlainen kuin Suomessa tavanomainen rikoslain säännösten kirjoitustapa. Ehdotetun 5 §:n 1 momentin yksityiskohtaisessa tekoluettelossa on pyritty nykyistä tarkemmin määrittelemään ne vakavat teot, jotka mainitaan Rooman perussäännön 8 artiklassa. Perussäännön 8 artiklaa on selvitetty laajasti perussäännön hyväksymistä koskevassa hallituksen esityksessä. Kansainvälisen rikostuomioistuimen Rooman perussäännön rikosten määritelmien tulkintaohjeet on syytä ottaa huomioon myös sovellettaessa ehdotettua sotarikosta koskevaa säännöstä Suomen rikoslaissa.

Rooman perussäännön 8 artiklan mukaan kansainvälisen rikostuomioistuimen toimivalta käsittää sotarikokset ainakin silloin, kun ne on tehty osana suunnitelmaa tai politiikkaa tai osana sellaisten rikosten laajamittaista tekemistä. Ehdotuksessa ei ole sotarikoksen soveltamiselle asetettu tällaista edellytystä. Sen sijaan törkeä sotarikos ei voisi ehdotuksen mukaan toteutua, jollei sotarikosta tehtäisi osana mainitunlaisia olosuhteita.

Ehdotetussa 2 momentissa on kuitenkin haluttu säilyttää nykyisen sodankäyntirikoksen laaja soveltamisala ulottamalla sotarikos koskemaan kaikkia Suomea velvoittavien sotaa, aseellista selkkausta tai miehitystä koskevien kansainvälisen sopimusten määräysten rikkomisia samoin kuin kansainvälisen oikeuden mukaisten sodan lakien ja tapojen loukkauksia. Ehdotus menee siten näiltä osin Rooman perussääntöä pitemmälle ja rangaistavuus ulottuu kansainvälisten sopimusten myötä myös osin pitemmälle kuin kansainvälisen oikeuden määrittelemä sotarikos.

1mom. Ehdotetun 11 luvun 5 §:n johtolauseessa määritellään säännöksen soveltamisalaksi sota, muu kansainvälinen tai valtionsisäinen aseellinen selkkaus ja miehitys. Sodan mainitseminen erikseen olisi tarpeetonta, koska sodissa on kysymys aseellisista selkkauksista. Luontevaa se on kuitenkin siksi, että rikoksen nimi on sotarikos. Valtionsisäisillä aseellisilla selkkauksilla tarkoitetaan valtioiden viranomaisten ja järjestäytyneiden aseellisten ryhmien tai tällaisten ryhmien välisiä aseellisia yhteenottoja, mutta ei valtionsisäisiä levottomuuksia, kuten mellakoita, erillisiä ja satunnaisia väkivaltaisuuksia tai muita vastaavia tilanteita. Sodalla, kansainvälisellä aseellisella selkkauksella ja miehityksellä tarkoitetaan niiden kansainvälisessä oikeudessa yleisesti hyväksyttyjä määritelmiä.

Teolla tulee olla yhteys teon aikaisiin olosuhteisiin. Se, että teko on tehty sodan, muun aseellisen selkkauksen tai miehityksen aikana ja sen alueella, ei riitä pitämään tekoa sotarikoksena.

Johtolauseessa on lisäksi maininta siitä, että sotarikoksissa rikotaan Geneven yleissopimuksia ja niiden lisäpöytäkirjoja tai muita sotaa, aseellisia selkkauksia tai miehitystä koskevia kansainvälisen oikeuden sääntöjä ja tapoja.

Rooman perussäännössä mainitaan erikseen vain Geneven yleissopimukset. Niiden kaksi lisäpöytäkirjaa vuodelta 1977 Suomeakin sitovina kansainvälisinä sopimuksina ovat kuitenkin Geneven sopimusten rinnalla niin merkittäviä kansainvälisen humanitaarisen oikeuden perussopimuksia, että ne halutaan mainita nimenomaisesti. Tosin monet lisäpöytäkirjojen velvoitteista ovat myös kansainvälistä tapaoikeutta, jonka rikkominen tulee rangaistavaksi lähinnä 2 momentin nojalla.

Ehdotettuun 1 momenttiin on pyritty kokoamaan Rooman perussäännössä sotarikoksina mainitut keskeiset ja vakavat kansainvälistä oikeutta loukkaavat rikokset, joihin myös universaaliperiaatteen on katsottava riidattomasti ulottuvan. Tällaisia rikoksia sisältyy kuitenkin Geneven yleissopimusten lisäksi myös niiden I lisäpöytäkirjaan, jonka määrittelemät vakavat rikokset on eräiltä osin otettu nimenomaisesti huomioon ehdotetun pykälän kohdissa 5, 10 ja 11. Vakavien rikosten ala on 13 ja 14 kohdissa ulotettu koskemaan kaikkea kansainvälisessä oikeudessa kiellettyjen aseiden, taisteluvälineiden ja sodankäyntimenetelmien käyttöä. Muilta osin vakavat rikokset tulevat ehdotetun sotarikoksen piiriin viime kädessä 2 momentin nojalla.

1 kohta. Ehdotetun 11 luvun 5 §:n 1 momentin 1 ja 2 kohdassa määritellään erilaisia johtolauseessa tarkoitetuissa kansainvälisissä sopimuksissa suojeltuihin henkilöihin kohdistuvia sotarikoksen muotoja. Kiellettyä on siis sellainen väkivalta, joka ei kuulu sotatoimiin vihollisen sotavoimia vastaan. Vihollisen sotajoukkoon kuuluvan surmaaminen tai haavoittaminen voi kuitenkin olla sotarikos, jos hän on taistelukyvytön tai sotavanki tai, jos teossa käytetään kiellettyjä sodankäyntimenetelmiä tai –välineitä tai petollisia keinoja. Momentin 1 kohdassa kielletään yhden tai useamman ihmisen surmaaminen, kidutus, haavoittaminen, silpominen, biologiset, lääketieteelliset ja tieteelliset kokeet ja muu suuren kärsimyksen tai vaikean vamman aiheuttaminen ja vakava terveyden vahingoittaminen. Kidutus on voimakkaan fyysisen tai henkisen tuskan tai kärsimyksen aiheuttamista esimerkiksi tietojen tai tunnustuksen saamiseksi, rangaistukseksi, pelottelemiseksi tai pakottamiseksi johonkin taikka syrjivin perustein. Suomen rikoslaissa kidutus toteuttaa lähinnä pahoinpitelyrikosten tai pakottamisen ja virka-aseman väärinkäyttämisen tunnusmerkistön. Biologisilla kokeilla tarkoitetaan kokeita, jotka vaarantavat vakavasti henkilöiden fyysisen tai henkisen terveyden tai koskemattomuuden. Silpomisen tai kokeiden tarkoitus ei ole hoidollinen eikä niitä voida perustella lääketieteellisesti eikä niitä ole tehty kohteiksi joutuneiden henkilöiden etujen mukaisesti.

2 kohta. Momentin 2 kohdassa sotarikokseksi määritellään raiskaus ja muut törkeän seksuaalisen väkivallan muodot. Sellaisia ovat raiskauksen ohella seksuaalinen orjuus, pakkoprostituutio, pakkoraskaus, pakkosterilisaatio ja muut vastaavat törkeän seksuaalisen väkivallan muodot mukaan lukien lasten seksuaalinen hyväksikäyttö. Vastaava teko osana siviiliväestöön kohdistuvaa laajamittaista tai järjestäytynyttä hyökkäystä on rikos ihmisyyttä vastaan ehdotetun 3 §:n mukaisesti. Tekomuotoja on lähemmin kuvattu Rooman perussäännön tulkintaohjeiden mukaisesti ihmisyyttä vastaan tehdyn rikoksen 4 kohdan perusteluissa.

3 kohta. Momentin 3 kohta koskee omaisuuden tuhoamista, takavarikoimista tai anastamista mielivaltaisesti ja ilman sotilaallista tarvetta. Kiellettyä on esimerkiksi asuintalojen tuhoaminen sotatoimien ulkopuolella tai arvo-omaisuuden anastaminen sotilaiden hallintaan joutuneista asunnoista. Ollakseen sotarikos omaisuuteen kohdistuvien tekojen tulee olla luonteeltaan laajamittaisia ja mielivaltaisia.

4 kohta. Kaupunkien ja muiden vastaavien paikkojen ryöstäminen määritellään niin ikään sotarikokseksi. Ryöstämisellä tarkoitetaan lähinnä niissä olevan omaisuuden anastamista. Ryöstön tunnusmerkistön ei siis tarvitse välttämättä toteutua.

5 kohta. Ehdotetussa 5 kohdassa kielletään alle 18-vuotiaiden lasten ottaminen tai värvääminen sotilaiksi. Perussäännön 8 artiklassa on mainittu alle 15-vuotiaiden lasten ottaminen tai värvääminen kansallisiin asevoimiin tai ryhmiin, jotka käyttävät heitä osallistumaan aktiivisesti vihollisuuksiin. Ikärajaksi ehdotetaan tässä kuitenkin 18 vuotta. Tämä olisi perusteltua Suomea sitovien lapsen oikeuksien sopimuksen (SopS 59—60/1991) sekä erityisesti sen lasten osallistumista aseellisiin selkkauksiin tehdyn valinnaisen lisäpöytäkirjan (SopS 30—31/2002) määräysten vuoksi. Ehdotettu 5 kohta ei edellytä, että lasta käytetään vihollisuuksiin aktiivisesti. Muunlainenkin käyttö vihollisuuksiin olisi rangaistavaa sotarikoksena Suomen lain mukaan. Rooman perussäännön tulkintaohjeiden mukaan edellytyksenä on, että rikoksentekijä tiesi tai hänen olisi pitänyt tietää sotilaaksi otetun olevan alle 15 vuotias. Syyksiluettavuusohjetta voidaan vastaavasti soveltaa alle 18 vuotiaisiin sotilaisiin.

6 kohta. Momentin 6 kohta määrittelee sotarikokseksi sotavangin tai muun suojelun alaisen henkilön pakottamisen toimimaan omaa maataan vastaan. Ihmisillä on omaa maataan kohtaan uskollisuusvelvollisuuksia, joiden rikkominen voidaan rangaista maanpetosrikoksena.

7 kohta. Momentin 7 kohdassa sotarikokseksi määritellään heihin kohdistuva oikeusturvan epääminen. Sotavangeilla ja muilla suojelluilla henkilöillä on rikoksia tehtyäänkin oikeus lailliseen ja oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin ja muuhun oikeusturvaan.

8 kohta. Sotarikoksena rangaistavaa on aloittaa sellainen hyökkäys, jonka aiheuttamat ihmishenkien menetykset ja muut seuraukset ovat selvästi liiallisia verrattuna odotettavissa olevaan todelliseen ja välittömään sotilaalliseen hyötyyn.

9 kohta. Momentin 9 kohdassa sotarikokseksi määritellään eräitä kansainvälisessä oikeudessa kiellettyjä sotatoimia. Sellaisia ovat hyökkäystoimet siviiliväestöä vastaan tai vihollisuuksien ulkopuolella olevia siviilihenkilöitä vastaan. Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirjan (SopS 1/1956) mukaisissa avustus- tai rauhanturvaamistehtävissä olevat henkilöt ja heidän käytössään olevat rakennelmat, materiaali, yksiköt ja ajoneuvot ovat suojeltuja hyökkäystekoja vastaan.

10 kohta. Kiellettyä on hyökkäys puolustamattomiin siviilikohteisiin ja niiden pommittaminen. Tällaisia kohteita ovat Rooman perussäännön tulkintaohjeiden mukaan lähinnä kaupungit, kylät, asumukset ja rakennukset, jotka eivät ole sotilaskohteita. Uskonnonharjoitukseen, tieteeseen, taiteeseen, sairaanhoitoon tai hyväntekeväisyyteen tarkoitettuihin kohteisiin hyökkääminen on rangaistavaa sotarikoksena, samoin historiallisten muistomerkkien tuhoaminen. Säännös suojaa myös Geneven yleissopimuksissa ja niiden I lisäpöytäkirjassa vuodelta 1977 tarkoitettuja tunnusmerkkejä käyttäviä henkilöitä hyökkäyksiltä. Lisäpöytäkirjan mainitseminen merkitsee laajennusta Rooman perussäännöstä, sillä lisäpöytäkirjassa tunnusmerkkien suojelu ulotetaan lääkintäkohteiden suojelutunnusten lisäksi muun muassa neuvottelulippuun ja kulttuuriomaisuuden suojelutunnukseen.

11 kohta. Momentin 11 kohdassa sotarikokseksi määritellään erilaisten tunnusten väärinkäyttö. Sellaisia ovat valkoinen lippu, vihollisen ja Yhdistyneiden kansakuntien lippu, sotilasmerkit, sotilaspuvut sekä Geneven yleissopimuksissa ja niiden I lisäpöytäkirjassa tarkoitetut tunnusmerkit. Valkoisen lipun väärinkäyttöä on sen harhauttava näyttäminen ilman aikomusta neuvotella. Myös muiden tunnusten väärinkäytössä on kysymys harhauttamisesta. Rooman perussäännön mukaan rangaistavuus edellyttää, että teosta seuraa jonkun kuolema tai vakava vamma tai sairaus. Rangaistavuuden edellytystä ehdotetaan kuitenkin lievennettäväksi siten, että tunnusmerkkien väärinkäyttö tulisi rangaistavaksi myös, jos se johtaa vihollisen vangitsemiseen. Soveltamisalan laajennus on tarpeen, sillä esimerkiksi punaisen ristin väärinkäyttöä, jos siitä seuraa vihollisen vangitseminen, pidetään vakavana sotarikoksena Geneven yleissopimusten I lisäpöytäkirjan perusteella.

12 kohta. Momentin 12 kohdassa sotarikokseksi määritellään laittomat vapaudenriistot ja väestön pakkosiirrot ja karkotukset. Siirrot tai karkotukset kohdistuvat tulkintaohjeiden mukaan yhteen tai useampaan ihmiseen. Tällaiset teot ovat Suomessa perustuslain 9 §:n vastaisia ja toteuttaisivat yleensä myös jonkin rikoslain 25 luvussa tarkoitetun vapauteen kohdistuvan rikoksen tunnusmerkit. Teot ovat kiellettyjä myös kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan yleissopimuksen (SopS 8/1976) 12 artiklan ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen (SopS 18—19/1990 ja 63/1999) 2—4 artiklan mukaan. Rangaistavaa sotarikoksena on myös miehitysvallan omien väestönosien siirtäminen miehitysalueelle.

13 kohta. Momentin 13 kohdassa määritellään sotarikokseksi erilaiset kansainvälisessä oikeudessa kielletyt sodankäynnin tavat, kuten panttivankien ottaminen, armon epääminen, sotilaskohteiden suojeleminen käyttäen hyväksi siviilihenkilöitä tai muita suojelun alaisia ja ravinnon tai muiden henkiin jäämiseksi välttämättömien tarvikkeiden tai hätäavun epääminen.

14 kohta. Momentin 14 kohdassa sotarikokseksi määritellään kiellettyjen aseiden tai taisteluvälineiden käyttäminen. Sellaisia aseita ja taisteluvälineitä ovat mm. myrkyt ja myrkkyaseet, tukehduttavat tai myrkylliset kaasut ja muut vastaavat aineet, ihmisen ruumiissa helposti laajentuvat tai litistyvät luodit ja muut liiallisia vammoja tai tarpeetonta kärsimystä aiheuttavat aseet, ammukset ja tarvikkeet, kemialliset ja biologiset aseet ja taisteluvälineet. Kemiallisten aseiden käyttäminen muissa kuin sotarikossäännöksen tarkoittamissa oloissa on rangaistavaa 8 §:n ja biologisten aseiden käyttäminen 9 §:n mukaan.

2 momentti. Pykälän 2 momentissa ehdotetaan pykälän soveltamisala varsin laajaksi. Momentissa viitataan muihin mahdollisiin sotarikoksen muotoihin, jotka on määritelty Kansainvälisen rikostuomioistuimen perussäännön 8 artiklassa tai muussa Suomea velvoittavassa sotaa, aseellista selkkausta tai miehitystä koskevassa kansainvälisessä sopimuksessa tai yleisesti tunnustetuissa ja vakiintuneissa kansainvälisen oikeuden mukaisissa sodan laeissa ja tavoissa.

Tärkeimmistä Suomea velvoittavista kansainvälisistä sopimuksista voidaan edellä jo todettujen lisäksi mainita tukehduttavien, myrkyllisten tai muiden samankaltaisten kaasujen sekä bakteriologisten keinojen käytön kieltoa sodassa koskeva pöytäkirja vuodelta 1925 (SopS 23/1929), yleissopimus ympäristön muuttamismenetelmien sotilaallisen tai vihamielisen käytön kieltämisestä (SopS 60/1978), yleissopimus vuodelta 1980 tiettyjen sellaisten tavanomaisten aseiden käytön kielloista tai rajoituksista, joiden voidaan katsoa aiheuttavan tarpeettoman vakavia vammoja tai olevan vaikutuksiltaan umpimähkäisiä (SopS 64/1983), Haagissa vuonna 1954 tehty yleissopimus kulttuuriomaisuuden suojelemisesta aseellisen selkkauksen sattuessa (SopS 92—93/1994) ja siihen vuonna 1999 hyväksytty II pöytäkirja (SopS 152/2004) ja kemiallisten aseiden kehittämisen, tuotannon ja varastoinnin ja käytön kieltämistä sekä niiden hävittämistä koskeva yleissopimus (SopS 19/1997).

Vaikka ehdotetut 1 momentin säännökset sotarikoksesta ovat tarkoitetut olemaan varsin kattavia ja yksityiskohtaisia, momentissa ei silti ole tyhjentävää luetteloa niistä teoista, joita kansainvälinen oikeus pitää sotarikoksena. Avoin lauseke on sen vuoksi tarpeellinen. Ehdotuksessa nimenomaisesti mainitsematta jääviä sotarikoksen muotoja kansainvälisessä oikeudessa ovat esimerkiksi taistelukyvyttömän henkilön surmaaminen tai haavoittaminen, petollinen surmaaminen tai haavoittaminen, sotavangiksi ottaminen petollisin keinoin, vihollisen omaisuuden tuhoaminen tai haltuunotto ilman sotilaallista välttämättömyyttä, kunniaa loukkaavat sotarikoksen muodot kuten epäinhimillinen tai halventava kohtelu sekä rangaistus ja teloitus ilman asianmukaista oikeudenkäyntiä. Jos tekoa on kokonaisuudessaan pidettävä vähäisenä, tulee lievä sotarikos sovellettavaksi.

3 momentti. Sotarikoksen yritys on rangaistava. Sen kriminalisoimiseen velvoittaa Rooman perussäännön 25 artiklan 3 kohdan f alakohta. Yrityksestä luopuminen ja tehokas katuminen poistavat rangaistusvastuun rikoslain 5 luvun 2 §:ssä tarkoitetulla tavalla.

Sotarikos toteuttaa yleensä myös jonkin yksilöön kohdistuvan rikoksen tunnusmerkistön. Silloin sovelletaan ensisijaisesti sotarikosta koskevaa säännöstä. Muina yksilöön kohdistuvina rikoksina, jotka voivat toteutua sotarikoksen yhteydessä, voidaan mainita pahoinpitelyrikokset, anastusrikokset, vahingontekorikokset, vapauteen kohdistuvat rikokset ja seksuaalirikokset sekä yhteisöön kohdistuvina rikoksina ympäristörikokset.

Myös sotarikos on ensisijaisesti rikos kansainvälistä oikeutta vastaan ja toissijaisesti rikos yksilöitä vastaan. Rangaistavuudeltaan sotarikos on yhtä vakava kuin rikos ihmisyyttä vastaan. Sen vuoksi ehdotetaan, että sotarikoksen rangaistusasteikko olisi sama kuin rikoksessa ihmisyyttä vastaan eli vankeutta vähintään yhdeksi vuodeksi tai elinkaudeksi.

6 §. Törkeä sotarikos. Nykyisin voimassa olevassa rikoslain 11 luvun 2 §:ssä on säännökset törkeästä sodankäyntirikoksesta. Pykälän 1 momentti kuuluu seuraavasti:

Jos sodankäyntirikoksessa

1) saatetaan useita ihmisiä hengenvaaraan,

2) aiheutetaan erittäin suurta ja laaja-alaista taloudellista vahinkoa,

3) rikos tehdään erityisen raa’alla tai julmalla tavalla

ja rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä, rikoksentekijä on tuomittava törkeästä sodankäyntirikoksesta vankeuteen vähintään kahdeksi ja enintään kahdeksitoista vuodeksi.

1 momentti. Nyt ehdotettu 11 luvun 6 §:n 1 momentti kuuluu seuraavasti:

Jos sotarikos tehdään osana suunnitelmaa tai politiikkaa taikka osana laajamittaisia sotarikoksia ja

1) rikos kohdistuu suureen joukkoon ihmisiä,

2) rikoksella aiheutetaan erittäin suurta ja laaja-alaista vahinkoa,

3) rikos tehdään erityisen raa’alla, julmalla tai nöyryyttävällä tavalla tai

4) rikos tehdään erityisen suunnitelmallisesti tai järjestelmällisesti

ja rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä, rikoksentekijä on tuomittava törkeästä sotarikoksesta vankeuteen vähintään kahdeksaksi vuodeksi tai elinkaudeksi.

Jotta kyseessä voisi olla törkeä sotarikos, 5 §:n perustunnusmerkistön tulee toteutua. Ehdotettu 6 § koskee siis sodan, muun kansainvälisen tai valtionsisäisen aseellisen selkkauksen tai miehityksen yhteydessä tapahtuvia niitä koskevia kansainvälisen oikeuden sääntöjen ja tapojen rikkomisia. Siviiliväestöön kohdistuneissa laajamittaisissa tai järjestelmällisissä hyökkäyksissä tehtyjä tekoja arvosteltaisiin rikosta ihmisyyttä vastaan koskevan 3 §:n ja sen törkeää tekomuotoa koskevan 4 §:n mukaan.

Koska sotarikos jo sinällään on vakava kansainvälinen rikos, sen törkeät tekomuodot tulisi rajoittaa vain sellaisiin tekoihin, joissa Kansainvälisellä rikostuomioistuimella riidattomasti on toimivalta Rooman perussäännön 8 artiklan mukaan. Tämän vuoksi ehdotetaan, että sotarikos voisi olla törkeä vain sillä edellytyksellä, että se tehdään osana suunnitelmaa tai politiikkaa tai osana sotarikosten laajamittaista tekemistä.

Esimerkkiluettelon 1 kohtaa ehdotetaan muotoiltavaksi toisin kuin voimassa olevan rikoslain 11 luvun 2 §:n 1 momentin 1 kohdassa on säädetty. Ehdotetun 5 §:n tarkoittama sotarikos jo perusmuodossaan saattaa yleensä useita ihmisiä hengenvaaraan. Siksi esimerkki on syytä muotoilla niin, että se viittaa vakavuusasteeltaan törkeimpiin tapauksiin. Sotarikos olisi ehdotuksen mukaan törkeä, jos rikos kohdistuu suureen joukkoon ihmisiä. Ei ole mahdollista sanoa, miten moneen ihmiseen lukumääräisesti rikoksen tulisi kohdistua. Rikoksesta voidaan puhua joukkoilmiönä eikä vain yksittäistapauksina.

Sotarikoksissa tyypillisesti tekijöitä on paljon tai ainakin useita ja myös uhreja on tyypillisesti paljon. Tällöin ei vielä sinänsä ole kyse törkeästä sotarikoksesta. Ehdotuksen 1 kohdalla tarkoitetaan niitä tekijöitä yksilöinä, joiden rikosoikeudellinen vastuu ulottuu suureen joukkoon ihmisiä rikoksen uhreina, toisin sanoen joukon johtajia tai muuten määräävässä tai hallitsevassa asemassa olevia tekijöitä. Ne tekijäjoukon jäsenet, joiden vastuu rajoittuu yksittäistapauksiin, eivät syyllisty törkeään sotarikokseen.

Toisena esimerkkinä on se, että rikoksessa aiheutetaan erittäin suurta ja laajamittaista vahinkoa. Toisin kuin voimassa olevassa rikoslain 11 luvun 2 §:ssä vahinko voi olla muutakin kuin taloudellista. Sotarikos voi aiheuttaa esimerkiksi korjaamattomia vahinkoja kulttuurille, historiallisille arvoille, tieteelle, taiteelle, siviililiikenteelle tai ympäristölle.

Kolmantena esimerkkinä on rikoksen tekeminen erityisen raa’alla, julmalla tai nöyryyttävällä tavalla. Määritelmälle voidaan hakea johtoa esimerkiksi murhaa, törkeää pahoinpitelyä ja törkeää raiskausta koskevista säännöksistä ja niitä koskevasta oikeuskäytännöstä.

Neljänneksi sotarikos voi olla törkeä, jos se tehdään erityisen suunnitelmallisesti tai järjestelmällisesti. Tämä peruste täydentää muita kohtia siinä, että siinä korostuu teon erityisestä suunnitelmallisuudesta ja järjestelmällisyydestä ilmenevä tekijän syyllisyys. Peruste voi siten tulla sovellettavaksi silloinkin, kun teon kohteena ei ole poikkeuksellisen suuri väkijoukko tai kun sillä ei aiheuteta erityisen suurta vahinkoa. Myös tämä kriteeri toteutuu tyypillisesti joukon johtajien tai muutoin vastuullisessa asemassa olevien toimenpiteiden yhteydessä.

Esimerkkiluettelo on tyhjentävä. Törkeää sotarikosta koskevan säännöksen soveltaminen edellyttää, että rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.

Törkeä sotarikos on erityisesti vakavimmissa tapauksissa rinnastettavissa joukkotuhontaan. Törkeää sotarikosta voidaan kuitenkin pitää vakavampana rikoksena kuin joukkotuhonnan tunnusmerkistön toteuttavia lievimpiä tekoja. Sen vuoksi rangaistukseksi ehdotetaan vankeutta vähintään kahdeksaksi vuodeksi tai elinkaudeksi.

2 momentti. Törkeän sotarikoksen yritys olisi rangaistava. Se, mitä edellä sanottiin sotarikoksen yrityksestä, koskee myös törkeän sotarikoksen yritystä.

7 §. Lievä sotarikos. Voimassa olevassa rikoslain 11 luvun 3 §:ssä on säännös lievästä sodankäyntirikoksesta. Sen mukaan jos sodankäyntirikos, huomioon ottaen aiheutettu seuraus tai muut rikokseen liittyvät seikat, on kokonaisuutena arvostellen vähäinen, rikoksentekijä on tuomittava lievästä sodankäyntirikoksesta sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi.

Uuteen 11 luvun 7 §:ään ehdotetaan sitä vastaavaa säännöstä lievästä sotarikoksesta.

Lievää sotarikosta koskevan säännöksen merkitys on siinä, että sotarikoksena ei ole tarkoitus rangaista sotaa, aseellisia selkkauksia ja miehitystä koskevien kansainvälisten sopimusten tai yleisesti tunnustettujen ja vakiintuneiden kansainvälisen oikeuden mukaisten sodan lakien tai tapojen vähäistä rikkomista. Kansainvälisissä yleissopimuksissa on myös miltei järjestysluonteisia velvoitteita, joiden rikkominen ei aiheuta merkittäviä seurauksia. Tällainen on esimerkiksi neljännen Geneven yleissopimuksen 87 artiklan säännös, jonka mukaan internoiduilta siviileiltä ei kanttiinissa saa periä saippuasta tai tupakkatuotteista tavanomaista markkinahintaa korkeampaa hintaa.

Arvioitaessa teon vähäisyyttä tulisi ottaa huomioon ennen kaikkea aiheutettu seuraus. Seurauksella tarkoitetaan vahingon lisäksi ruumiillista tai henkistä kärsimystä, kipua, vammaa tai vastaavia. Jos teolla on aiheutettu kärsimystä, on sitä syytä pitää yleensä vakavampana kuin pelkästään vahinkoa aiheuttanutta tekoa. Millaista vahinkoa on pidettävä vähäisenä, on suhteuttava sodan, aseellisen selkkauksen tai miehityksen oloihin.

Rajanveto sotarikoksen ja lievän sotarikoksen välillä määräytyy viime kädessä kokonaisarvostelun perusteella. Rajanvedossa otetaan huomioon muutkin seikat kuin aiheutettu seuraus.

Lievän sotarikoksen rangaistukseksi ehdotetaan sakkoa tai vankeutta enintään kahdeksi vuodeksi. Tämä merkitsee kovennusta lievään sodankäyntirikokseen verrattuna. Rangaistusasteikko on suhteutettava sotarikoksen ja törkeän sotarikoksen rangaistusasteikkoihin. Rangaistusasteikko olisi osittain päällekkäinen sotarikoksen rangaistusasteikon kanssa.

8 §. Kemiallisen aseen kiellon rikkominen.

Pariisissa tehtiin 13.1.1993 yleissopimus kemiallisten aseiden kehittämisen, tuotannon, varastoinnin ja käytön kieltämisestä sekä niiden hävittämisestä. Suomessa yleissopimus saatettiin voimaan vuonna 1995 annetulla lailla kemiallisten aseiden kehittämisen, tuotannon, varastoinnin ja käytön kieltämistä sekä niiden hävittämistä koskevan yleissopimuksen eräiden määräysten hyväksymisestä ja sen soveltamisesta (346/1997).

Kemiallisen aseen kiellon rikkominen on siis kansainvälisen oikeuden vastainen teko.

Vuonna 1997 rikoslain 11 lukuun lisättiin kemiallisen aseen kiellon rikkomista koskeva rangaistussäännös (351/1997). Säännöstä ei ehdoteta muutettavaksi sisällöltään. Siihen on tarpeen tehdä teknisiä muutoksia. Ensinnäkin rangaistussäännöksen pykälänumeroa on syytä muuttaa 7a §:stä 8 §:ksi. Lisäksi muun muassa säännöksen 1 kohdassa mainitut 1—3 § on korvattava 5—7 §:llä, joihin ehdotetaan sotarikosta, törkeää ja lievää sotarikosta koskevia säännöksiä.

Kemiallisen aseen kiellon rikkomista koskeva säännös muuttuu jonkin verran välillisesti sen vuoksi, että säännöksen 1 kohta koskee kemiallisen aseen käyttämistä. Kohta on nykyisin toissijainen verrattuna sodankäyntirikokseen, sen törkeään ja lievään tekomuotoon, jotka voivat toteutua vain sotatoimessa tehtyinä. Toissijaisuus ehdotetaan säilytettäväksi. Ehdotetut 5—7 § koskevat sotaa, kansainvälisiä tai valtionsisäisiä aseellisia selkkauksia ja miehityksiä eivätkä pelkästään sotatoimia. Näin ollen kemiallisen aseen kiellon rikkomista koskevan säännöksen 1 kohdan sovellettavuus vastaavasti kaventuu.

Kemiallisen aseen kiellon rikkomisen nykyinen rangaistusasteikko, vankeutta vähintään neljäksi kuukaudeksi ja enintään kuudeksi vuodeksi, ehdotetaan säilytettäväksi. Ehdotetun lievää sotarikosta koskevan säännöksen rangaistusasteikko olisi lievempi kuin kemiallisen aseen kiellon rikkomisen rangaistusasteikko. Kemiallisen aseen käyttämistä sotarikoksen tekomuotona on kuitenkin pidettävä niin vakavana rikoksena (ks. 5 §:n 1 momentin 12 kohta), ettei lievää sotarikosta koskevaa rangaistussäännöstä voida sellaiseen tekoon soveltaa.

9 §. Biologisen aseen kiellon rikkominen. Biologisen aseen kiellon rikkomisesta on nykyisin säännös rikoslain 11 luvun 7b §:ssä. Se säädettiin vuonna 2003 (17/2003). Kriminalisoinnin kansainvälisoikeudellisena taustana on Genevessä vuonna 1925 tehty pöytäkirja tukehduttavien, myrkyllisten tai muiden samankaltaisten kaasujen sekä bakteriologisten keinojen käytön kiellosta sodassa ja YK:n yleissopimus vuodelta 1972 bakteriologisten (biologisten) ja toksiiniaseiden kehittämisen, tuottamisen ja varastoimisen kieltämiseksi ja hävittämiseksi sekä neuvoston puitepäätös 2002/475/YOS terrorismin torjumisesta. Yleissopimus saatettiin voimaan Suomessa vuonna 1975. Rikossäännöksellä biologisen aseen kiellon rikkomisesta on siis selkeä kansainvälisoikeudellinen tausta.

Säännöstä ei ehdoteta muutettavaksi sisällöltään. Ehdotetusta luvun systematiikasta johtuu, että säännöksen sijainniksi luvussa ehdotetaan 9 §:ää. Luvun systematiikasta johtuu myös, että säännöksen 1 kohdassa ehdotetaan viitattavaksi 5—7 §:ään.

Biologisen aseen kiellon rikkomisen rangaistusasteikkoa ei ehdoteta muutettavaksi. Ehdotetun lievää sotarikosta koskevan säännöksen rangaistusasteikko olisi lievempi kuin biologisen aseen kiellon rikkomisen rangaistusasteikko. Biologisen aseen käyttämistä sotarikoksen tekomuotona on kuitenkin pidettävä niin vakavana rikoksena, ettei lievää sotarikosta koskevaa rangaistussäännöstä voida sellaiseen tekoon soveltaa.

10 §. Kiihottaminen kansanryhmää vastaan. Kansanryhmän syrjintään kiihottamista tarkoittava kriminalisointi otettiin vuonna 1970 rikoslain 16 luvun 6a §:ään, josta se vuonna 1974 rikoslain 13 luvun uudistamisen yhteydessä siirrettiin 13 luvun 5 §:ään. Vuonna 1995 säännös siirrettiin rikoslain 11 lukuun, jolloin sitä tarkennettiin eräiltä osin ja rikos sai nimekseen kiihottaminen kansanryhmää vastaan. Säännöksen kansainvälisoikeudellisena taustana ovat vuonna 1965 tehty kaikkinaisen rotusyrjinnän poistamista koskeva yleissopimus (SopS 37/1970) ja vuonna 1966 hyväksytty kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskeva yleissopimus. Molemmat saatettiin Suomessa voimaan 1970-luvulla.

Kiihottamisesta kansanryhmää vastaan ehdotetaan säädettäväksi 10 §:ssä nykyisen 8 §:n sijasta. Voimassa olevia säännöksiä ei ehdoteta tässä yhteydessä sisällöltään muutettaviksi. Sanaa ”muuta” ehdotetaan selvyyden vuoksi lisättäväksi kansanryhmää koskevan ilmaisun eteen.

11 §. Syrjintä. Syrjintää koskeva kriminalisointi tuli rikoslakiin vuonna 1974, jolloin rikoslain 13 luku uudistettiin. Säännökset tulivat voimaan 1.3.1975. Uudistettaessa sotarikoksia ja ihmisyyttä vastaan tehtyjä rikoksia koskevat säännökset vuonna 1995 ne sijoitettiin rikoslain 11 lukuun.

Syrjintää koskevan voimassa olevan 11 luvun 9 §:n säännökset sijoitettaisiin 11 §:ään. Niitä ei ehdoteta tässä yhteydessä sisällöltään muutettaviksi. Pykälän lopun toissijaisuuslausekkeeseen ehdotetaan selvyyden vuoksi lisättäväksi kiskonnantapainen työsyrjintä.

12 §. Esimiehen vastuu. Kansainvälisessä rikosoikeudessa tunnetaan sotilaallisten ja muiden esimiesten korostunut vastuu. Siihen kuuluu vastuu alaisten tekemistä rikoksista, jotka olisivat olleet esimiehen toimenpitein estettävissä. Jos esimies on antanut käskyn tehdä rikos, hän on rikoksen yllyttäjänä vastuussa rikoslain 5 luvun 5 §:n mukaisesti. Joka tahallaan taivuttaa toisen tahalliseen rikokseen tai sen rangaistavaan yritykseen, tuomitaan yllytyksestä rikokseen kuten tekijä.

Jos esimiehen antama käsky on ollut alaista sitova tai muusta syystä alaista on käytetty välikappaleena, esimies vastaa rikoksesta välillisenä tekijänä rikoslain 5 luvun 4 §:n mukaisesti. Tekijänä tuomitaan se, joka on tehnyt tahallisen rikoksen käyttäen välikappaleena toista, jota ei rangaista siitä rikoksesta syyntakeettomuuden tai tahallisuuden puuttumisen vuoksi taikka muusta rikosoikeudellisen vastuun edellytyksiin liittyvästä syystä.

Jos siis on olemassa selvä käsky Kansainvälisen rikostuomioistuimen toimivaltaan kuuluvan rikoksen tekemiseen, Suomen rikoslain mukaan jo nyt sotilaallisen ja muun esimiehen vastuu on laadultaan ja tasoltaan tekijänvastuuseen rinnastettavaa.

Esimiehen vaikuttaminen alaiseen voi olla vähäisempää kuin yllytystä koskevassa säännöksessä tarkoitetaan. Rikoslain 5 luvun 6 §:ssä on säännös avunannosta rikokseen. Se, joka ennen rikosta tai sen aikana neuvoin, toimin tai muilla tavoin tahallaan auttaa toista tahallisen rikoksen tai sen rangaistavan yrityksen tekemisessä, tuomitaan avunannosta rikokseen saman lainkohdan mukaan kuin tekijä. Rangaistus mitataan kuitenkin lievennetystä asteikosta.

Niissä tapauksissa, joissa alaiset ovat tehneet Rooman perussäännössä mainittuja rikoksia sen vuoksi, että esimies ei ole valvonut alaisten toimintaa asianmukaisesti, Suomen rikoslaissa ei ole nimenomaista säännöstä, jonka perusteella esimies olisi tekijänvastuussa tai siihen rinnastettavassa vastuussa rikoksista. Rikoslain 3 luvun 3 §:ssä on säännös laiminlyönnin rangaistavuudesta. Säännöstä laadittaessa sitä ei nimenomaisesti ajateltu sovellettavaksi törkeisiin kansainvälisoikeudellisiin rikoksiin eikä voida olla varmoja säännöksen riittävän laajasta sovellettavuudesta niihin.

Todennäköisesti valvontavelvollisuuden laiminlyönti yleensä toteuttaisi ainakin rikoslain 40 luvun 9 §:ssä mainitun virkavelvollisuuden rikkomisen tai 10 §:ssä mainitun tuottamuksellisen virkavelvollisuuden rikkomisen tunnusmerkistön. Se voisi toteuttaa myös rikoslain 45 luvun 1—4 §:ssä mainittujen palvelusrikosten tunnusmerkit. Näiden rikosten rangaistavuusaste on niin alhainen, ettei sotilaallisen ja muun esimiehen vastuuta vakavista rikoksista kansainvälistä oikeutta vastaan voida jättää niidenkään varaan. Erityinen esimiesvastuuta koskeva säännös on siten tarpeellinen.

Rikoslain 11 luvun 12 §:ään ehdotetaan uutta säännöstä sotilaallisen ja muun esimiehen vastuusta. Säännöksen taustana on Kansainvälisen rikostuomioistuimen perussäännön 28 artikla. Esimiehen vastuun peruste on kansainvälisissä sopimuksissa ja aikaisempien kansainvälisten rikostuomioistuinten käytännössä. Geneven yleissopimusten kansainvälisten aseellisten selkkausten uhrien suojelemista koskevan I lisäpöytäkirjan 87 artiklassa on määrätty päällystön velvollisuuksista. Sopimuspuolten on velvoitettava sotilaspäällystönsä ehkäisemään ja tarvittaessa lopettamaan yleissopimusten ja lisäpöytäkirjan vastaiset rikkomukset alaistensa asevoimien jäsenten ja muiden johdossaan olevien henkilöiden keskuudessa ja ilmoittamaan niistä asianomaisille viranomaisille. Päällystöön kuuluvat tulee velvoittaa ryhtymään toimenpiteisiin rikkomusten estämiseksi ja tarvittaessa aloittamaan kurinpidolliset ja rikosoikeudelliset toimenpiteet rikkojia vastaan. Lisäpöytäkirjan 86 artikla koskee laiminlyöntiä. Se seikka, että alainen on rikkonut yleissopimuksia ja lisäpöytäkirjaa vastaan, ei vapauta hänen esimiehiään vastuusta, jos he tiesivät tai heidän olisi saamiensa tietojen perusteella pitänyt vallitsevissa oloissa päätellä, että alainen teki tai aikoi tehdä sellaisen rikoksen, eivätkä ryhtyneet kaikkiin vallassaan oleviin toimenpiteisiin rikoksen ehkäisemiseksi tai estämiseksi.

Perussäännön 28 artiklaa on selvitetty laajemmin perussäännön hyväksymistä koskevassa hallituksen esityksessä.

Ehdotetun 11 luvun 12 §:n mukaan sotilaallinen ja muu esimies tuomitaan rangaistukseen tekijän tai osallisen tavoin joukkotuhonnasta, rikoksesta ihmisyyttä vastaan, törkeästä rikoksesta ihmisyyttä vastaan, sotarikoksesta, törkeästä ja lievästä sotarikoksesta sekä niiden yrityksestä ja alaisen rikoksen ilmoittamatta jättämisestä, joihin tosiasiallisesti esimiehen komennossa, valvonnassa ja määräysvallassa olevat joukot tai alaiset ovat syyllistyneet sen johdosta, että esimies on laiminlyönyt velvollisuutensa asianmukaisesti valvoa joukkojen tai alaisten toimintaa, jos

1) esimies tiesi tai hänen olisi olosuhteiden perusteella pitänyt tietää, että joukot tai alaiset olivat tekemässä tai aikoivat tehdä kyseisiä rikoksia eikä

2) esimies ryhtynyt käytettävissään oleviin tarpeellisiin ja häneltä kohtuudella vaadittaviin toimiin rikosten täyttymisen ehkäisemiseksi

Laiminlyönti valvoa alaisten toimintaa ei sinänsä ole rangaistavaa muuten kuin virkavelvollisuuden rikkomisena tai palvelusrikoksena. Säännöksessä tarkoitettu erityinen esimiehen vastuu syntyy, jos laiminlyönti tekee mahdolliseksi sen, että alaiset tekevät mainittuja rikoksia. Sotilaallisilla ja muilla esimiehillä on siis sodassa, aseellisissa selkkauksissa ja miehityksissä erityisenä oikeudellisena velvollisuutena 1) valvoa alaisten toimia, 2) olla selvillä alaisten aikomuksista, 3) havaitessaan aikeita tehdä kyseisiä rikoksia pyrkiä estämään aikeiden toteutuminen ja 4) rikosten tapahduttua saattaa rikokset asianomaisten viranomaisten tutkittaviksi syytteen nostamista varten. Viimeksi mainitun velvollisuuden laiminlyönnistä esimiestä rangaistaisiin ehdotetun 13 §:n mukaan. Tällöin esimiehen esimiehen vastuu valvonnan laiminlyömisestä määräytyy 12 §:n mukaan.

Esimiehen erityinen vastuu voi olla säännöksen mukaan eritasoista. Tapauksissa, joissa esimies varmuudella tiesi, mitä alaiset olivat tekemässä tai aikoivat tehdä, ja hän olisi helposti voinut estää rikokset, tekijään tai yllyttäjään rinnastettava rangaistusvastuu on perusteltua. Lievempää, avunantoon rinnastettavaa vastuuta voidaan soveltaa tapauksissa, joissa rikosten estäminen olisi ollut mahdollista, mutta vaikeampaa. Lievemmänluonteista vastuu olisi myös sellaisissa tapauksissa, joissa esimies ei tiennyt, mutta hänen olisi olosuhteiden perusteella pitänyt tietää, että alaiset olivat tekemässä tai aikoivat tehdä säännöksessä mainittuja rikoksia. Ehdotettu Rooman perussäännön mukainen sanonta viittaa lähinnä tahallisuuteen. Huolimattomuudesta tapahtuneisiin valvonnan laiminlyönteihin voivat tulla sovellettavaksi tuottamuksellinen virkavelvollisuuden rikkominen (RL 40:10) tai tuottamuksellinen palvelusrikos (RL 45:4).

Esimiehiltä ei alaisten valvonnassa voida edellyttää mahdottomia. Toimilta, joihin esimiehen on ryhdyttävä, täytyy voida edellyttää, että ne ovat hänen käytettävissään, tarpeellisia ja että niitä voidaan häneltä kohtuudella edellyttää. Arvioinnissa on otettava huomioon tekojen aikana vallitsevat kenties poikkeukselliset olosuhteet. Jos esimies on tehnyt kaiken häneltä edellytettävän, mutta ei ole onnistunut estämään alaisia tekemästä rikoksia, laiminlyönti saattaa rikokset viranomaisten tutkittaviksi syytteen nostamista varten ei edes aiheuta erityistä esimiesvastuuta, koska syy-yhteys sellaisen laiminlyönnin ja rikosten tekemisen välillä puuttuu. Alaisten syyllistyminen rikoksiin on oltava seuraus siitä, että esimies laiminlyö valvonnan. Jos alaiset esimiehen valvonnasta huolimatta syyllistyvät ko rikoksiin, ei esimiestä voida asettaa vastuuseen tämän säännöksen nojalla.

Esimiehen vastuu ei edellytä virallista esimiesasemaa, vaan tosiasiallinen esimiesasema riittää. Kansainvälisen rikostuomioistuimen perussäännön 28 artikla on laadittu niin, että sotilasesimiesten vastuu on eräiltä osin jonkin verran ankarampi kuin siviiliesimiesten. Ehdotetussa säännöksessä ei ole tehty sellaista nimenomaista erottelua. Säännöstä tulkittaessa on kuitenkin otettava huomioon velvollisuutensa laiminlyöneen esimiehen asema organisaatiossa ja kyseisen organisaation luonne. Sotilasesimieheltä voidaan edellyttää tiukempaa alaisten valvontaa kuin siviiliesimiehiltä. Muun kuin sotilaspäällikön tietoisuudelle alaistensa aikeista sodan olosuhteissa on asetettava tiukemmat vaatimukset kuin perusteellisen koulutuksen saaneelle sotapäällikön tietoisuudelle. Siviiliesimiehen vastuuseen ei riitä, että joukot ovat hänen komennossaan ja valvonnassaan, vaan niiden on oltava hänen välittömässä valvonnassaan ja vastuullaan. Tällöinkin hän joutuisi vastuuseen vain, jos hän ei kiinnitä huomiota tietoihin, jotka selvästi osoittavat alaisten rikolliset aikeet tai toimet. Organisaation luonne on syytä ottaa huomioon myös rangaistusta määrättäessä ja mitattaessa.

13 §. Alaisen rikoksen ilmoittamatta jättäminen. Rooman perussäännön 28 artiklan vaatimukset esimiehen vastuusta on pääosin otettu huomioon ehdotetussa 12 §:ssä. Sen perusteella esimiestä ei kuitenkaan voisi asettaa vastuuseen siitä, että hän jättää saattamatta asianomaisten viranomaisten tutkittavaksi alaistensa tekemiksi epäillyt Rooman perussäännössä tarkoitetut vakavat rikokset. Mainittu 28 artikla edellyttää kuitenkin esimiehen asettamista vastuuseen tällaisestakin laiminlyönnistä.

Suomen rikoslaissa ei ole yleistä velvollisuutta ilmoittaa tietoon tulleista jo tehdyistä vakavistakaan rikoksista. Eräistä hankkeissa olevista törkeistä rikoksista ilmoittamatta jättäminen on kuitenkin rangaistavaa rikoslain 15 luvun 10 §:n mukaan. Tämän säännöksen rikosluetteloa ehdotetaan tarkistettavaksi jäljempänä.

Perussäännön 28 artiklan vaatimuksen täyttämiseksi ehdotetaan rikoslain 11 luvun 13 §:ään erillistä rangaistussäännöstä alaisen rikoksen ilmoittamatta jättämisestä. Sen mukaan sotilaallinen tai muu esimies, joka jättää ryhtymättä tarpeellisiin ja häneltä kohtuudella vaadittaviin toimiin saattaakseen viranomaisten tutkittavaksi hänen välittömässä määräysvallassaan ja valvonnassaan olevan alaisensa tekemäksi epäillyn 12 §:ssä tarkoitetun rikoksen, on tuomittava alaisen rikoksen ilmoittamatta jättämisestä sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.

Säännös tulee ensisijaisesti sovellettavaksi, jos esimies huolellisesta valvonnastaan huolimatta ei ole kyennyt estämään alaisiaan syyllistymästä rikoksiin kansainvälistä oikeutta vastaan, mutta laiminlyö alaistensa tekemiksi epäiltyjen rikosten ilmoittamisen. Esimiehellä on kuitenkin ilmoitusvelvollisuus alaistensa rikoksista myös tilanteissa, joissa esimies on itse osallistunut rikoksiin tai joutuu tekijänä tai osallisena vastuuseen ko rikoksista valvonnan laiminlyönnin vuoksi 12 §:n perusteella. Esimies voisi siten omasta osallisuudestaan huolimatta joutua vastuuseen alaistensa rikosten ilmoittamatta jättämisestä.

Esimies on ehdotuksen mukaan velvollinen ilmoittamaan vain välittömässä määräysvallassaan ja valvonnassaan olevan alaisensa tekemäksi epäillystä 12 §:ssä tarkoitetusta rikoksesta. Rangaistuksen määrää arvioitaessa on samalla tavalla otettava huomioon esimiehen asema ja olosuhteet organisaatiossa kuin 12 §:n vastuuta arvioitaessa. Sotilasesimiehelle voidaan asettaa korkeammat vaatimukset kuin siviiliesimiehelle. Esimieheltä voidaan kuitenkin vaatia vain sellaisia toimia, joita huolelliselta esimieheltä voidaan olosuhteet huomioon ottaen kohtuudella edellyttää.

Rangaistukseksi ehdotetaan sakkoa tai enintään kaksi vuotta vankeutta.

14 §. Hallituksen määräys ja esimiehen käsky. Suomen rikoslaissa on säännelty alaisen vastuu sotilasorganisaatiossa (rikoslain 45 luvun 26 b §). Teosta, jonka sotilas on tehnyt esimiehensä käskystä, tuomitaan käskynalainen rangaistukseen vain, jos:

1) hän on käsittänyt, että hän käskyn täyttämällä toimisi lakia taikka virka- tai palvelusvelvollisuutta vastaan; tai

2) hänen olisi pitänyt ymmärtää käsky ja sen edellyttämän teon oikeudenvastaisuus, kun otetaan huomioon käsketyn teon lainvastaisuuden ilmeisyys.

Jos teko on tapahtunut olosuhteissa, joissa käskynalaiselta ei voitu kohtuudella edellyttää käskyn täyttämättä jättämistä, tekijä on kuitenkin rangaistusvastuusta vapaa.

Kansainvälisen rikostuomioistuimen perussäännön 33 artikla sisältää samantapaiset säännökset esimiehen ja lain määräysten suhteesta alaisten vastuuseen. Se, että henkilö on tehnyt tuomioistuimen toimivaltaan kuuluvan rikoksen hallituksen taikka sotilas- tai siviiliesimiehen määräyksestä, ei vapauta kyseistä henkilöä rikosoikeudellisesta vastuusta, paitsi artiklassa tarkemmin määritellyissä tilanteissa.

Periaate, jonka mukaan vetoaminen esimiehen käskyyn ei vapauta vastuusta, oli jo Nürnbergin kansainvälisessä sotarikosoikeudenkäynnissä tärkeä. Siitä oli maininta tuomioistuimen perussäännössä. Samalla tavalla asia on muotoiltu entisen Jugoslavia- sekä Ruanda-tuomioistuimen perussäännöissä. Kansainvälisen rikostuomioistuimen perussäännön 33 artiklassa on omaksuttu sama periaate hieman yksityiskohtaisemmin. Pääsäännön mukaan se, että henkilö on tehnyt tuomioistuimen toimivaltaan kuuluvan rikoksen hallituksen taikka sotilas- tai siviiliesimiehen käskystä, ei vapauta häntä rikosoikeudellisesta vastuusta. Vastuuvapaus voi kuitenkin toteutua, jos kolme edellytystä täyttyy. Ensinnäkin tällä henkilöllä oli oikeudellinen velvollisuus totella hallituksen tai esimiehen määräyksiä. Toiseksi henkilö ei tiennyt, että määräys oli oikeudenvastainen. Ja kolmanneksi määräys ei ollut ilmeisen oikeudenvastainen. Artiklaa tulkitaan niin, että joukkotuhonnan ja ihmisyyttä vastaan kohdistuvien rikosten täytäntöönpanoa koskevat määräykset ovat ilmeisen lainvastaisia.

Mainittua artiklaa on selvitetty laajemmin perussopimuksen hyväksymistä koskevassa hallituksen esityksessä.

1 momentti. Nyt tehty ehdotus rikoslain 11 luvun 14 §:ksi on Kansainvälisen rikostuomioistuimen perussäännön 33 artiklan antamien suuntaviivojen mukainen. Sen mukaan hallitusvaltaa käyttävän viranomaisen tai muun julkista valtaa käyttävän tahon antamasta määräyksestä tai esimiehen käskystä sotarikoksen, törkeän sotarikoksen tai lievän sotarikoksen tehnyt taikka sellaista yrittänyt on rangaistusvastuusta vapaa vain, jos

1) hänellä on ollut oikeudellinen velvollisuus noudattaa hallituksen määräyksiä tai esimiehen käskyjä,

2) hän ei tiennyt määräyksen tai käskyn olevan lainvastainen, ja

3) määräys tai käsky ei ollut selvästi lainvastainen.

Sen sijaan joukkotuhonnan ja ihmisyyttä vastaan tehdyn rikoksen ja sen törkeän tekomuodon toteuttamiseksi annettua määräystä tai käskyä on pidettävä selvästi lainvastaisena eikä näihin rikoksiin syyllistynyt siten voi vapautua vastuusta vetoamalla toimineensa käskystä. Alainen voidaan siten jättää vastuun ulkopuolelle vain sotarikoksista sillä perusteella, ettei hän tiennyt käskyn lainvastaisuudesta. Joukkotuhonnan tai ihmisyyttä vastaan tehtyjen rikosten tunnusmerkistöt eivät soveltamisen kannalta ole erityisen tulkinnanvaraisia. Säännöksistä voidaan verraten helposti päätellä rangaistavan toiminnan ala ja rajat. Sotarikoksen, törkeän sotarikoksen ja lievän sotarikoksen tunnusmerkistöt ovat pulmallisempia. Sotarikosta koskevassa säännöksessä on paljon kohtia, joissa säännöksen soveltuminen teon ajankohtana käytössä olevien tietojen valossa ei ole kovin selvää.

Säännös koskee siis vain ehdotettuja, pääosin Kansainvälisen rikostuomioistuimen toimivaltaan kuuluvia sotarikoksia. Sotilasorganisaatiossa Suomessa noudatetaan muissa rikoksissa rikoslain 45 luvun 26 b §:n säännöksiä. Muutoin voimassa ovat Suomessa tavanomaiset osallisuutta koskevat säännökset rikoslain 5 luvussa.

Perussäännössä käytettyä käsitettä ”hallitus” on ehdotuksessa täsmennetty. Sen sijasta käytetään ilmaisua ”hallitusvaltaa käyttävä viranomainen tai muu julkista valtaa käyttävä taho”. Näin esimerkiksi kansainvälinen järjestö voisi olla siinä asemassa, että sillä on valta antaa alaisia sitova käsky esimerkiksi alaisten esimiesten välityksellä.

15 luku. Rikoksista oikeudenkäyttöä vastaan

10 §. Törkeän rikoksen ilmoittamatta jättäminen. Pykälässä säädetään rangaistus hankkeilla olevan törkeän rikoksen ilmoittamatta jättämisestä. Säännöksen 1 momentissa on luettelo niistä vakavista rikoksista, joiden hankkeilla olosta on rangaistuksen uhalla ilmoitettava viranomaisille tai sille, jota vaara uhkaa, kun rikos vielä on estettävissä. Pykälän luettelossa on joukkotuhonta ja joukkotuhonnan valmistelu sekä kemiallisen ja biologisen aseen kiellon rikkominen. Pykälän rikosluetteloa ehdotetaan täydennettäväksi rikoksella ihmisyyttä vastaan, törkeällä rikoksella ihmisyyttä vastaan, sotarikoksella ja törkeällä sotarikoksella. Ilmoittamisvelvollisuus on johdonmukaista ulottaa myös mainittuihin erittäin vakaviin kansainvälisiin rikoksiin. Esimiehen velvollisuudesta ilmoittaa alaisensa tekemäksi epäilemänsä sotarikos ehdotetaan säädettäväksi 11 luvun 13 §:ssä.

1.2. Pakkokeinolaki

5 a luku. Telekuuntelu, televalvonta ja tekninen tarkkailu

Luvun telekuuntelua koskevan 2 §:n 1 momentti ja teknistä kuuntelua koskevan 4 §:n 3 momentti sisältävät luettelon niistä törkeiksi katsotuista rikoksista, joihin syylliseksi epäiltyyn voidaan mainituissa pykälissä tarkemmin säädetyin edellytyksin kohdistaa kyseisiä pakkokeinoja. Pakkokeinolain 5 a luvun 2 §:n 1 momentin ja 4 §:n 3 momentin 1 kohdassa mainitaan joukkotuhonta, joukkotuhonnan valmistelu, kemiallisen aseen kiellon rikkominen ja biologisen aseen kiellon rikkominen. Mainittuihin lainkohtiin ehdotetaan lisättäväksi rikos ihmisyyttä vastaan, törkeä rikos ihmisyyttä vastaan, sotarikos ja törkeä sotarikos, joista on säädetty ankarimpana rangaistuksena elinkautinen vankeus. Rikosten poikkeuksellinen vakavuus puoltaa telekuuntelun ja teknisen kuuntelun käyttömahdollisuutta myös näissä rikoksissa.

1.3. Kokoontumislaki

25 §. Rikoslain rangaistussäännökset. Pykälässä on viittaus syrjintää koskevaan rikoslain 11 luvun 9 §:ään. Ehdotuksen mukaan syrjinnästä säädettäisiin vastaisuudessa rikoslain 11 luvun 11 §:ssä, johon ehdotetaan viitattavan.

1.4. Yhdenvertaisuuslaki

20 §. Rangaistussäännökset. Pykälässä on viittaus syrjintää koskevaan rikoslain 11 luvun 9 §:ään. Ehdotuksen mukaan syrjinnästä säädettäisiin vastaisuudessa rikoslain 11 luvun 11 §:ssä, johon ehdotetaan viitattavan. Pykälää ehdotetaan myös täydennettäväksi viittauksella kiskonnan tapaista työsyrjintää koskevaan rikoslain 47 luvun 3 a §:ään, joka lisättiin 47 lukuun vuonna 2004.

Lait rikoslain, pakkokeinolain, kokoontumislain ja yhdenvertaisuuslain muuttamisesta ehdotetaan tuleviksi voimaan mahdollisimman pian sen jälkeen, kun ne on hyväksytty ja vahvistettu.

Edellä esitetyn perusteella annetaan Eduskunnan hyväksyttäviksi seuraavat lakiehdotukset:

Lakiehdotukset