Esityksessä ehdotetaan, että eduskunta hyväksyisi New Yorkissa huhtikuussa 2005 ydinterrorismin torjumisesta tehdyn kansainvälisen yleissopimuksen sekä lait sopimuksen lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten voimaansaattamisesta ja ydinenergialain 69 §:n ja rikoslain muuttamisesta.

Yleissopimuksen tarkoituksena on torjua ydinräjähteitä käyttäen tehtäviä tai ydinlaitoksiin kohdistuvia terroritekoja. Sopimus vahvistaa kansainvälistä terrorismin vastaista normipohjaa ja täydentää sektorikohtaisten terrorisminvastaisten sopimusten sarjaa. Sopimus velvoittaa osapuolet kriminalisoimaan eräiden radioaktiivisten aineiden, ydinräjähteiden ja säteilylähteiden sekä ydinlaitosten käyttöön ja hallussapitoon liittyviä tekoja samoin kuin tällaisten tekojen valmistelun ja yrityksen. Kriminalisointimääräysten ohella sopimuksessa on määräykset epäiltyjen syyttämisestä, luovuttamisesta ja oikeusavusta sekä muista toimista ydinterrorismin ehkäisemiseksi.

Ydinterrorismin torjumisesta tehty yleissopimus tuli kansainvälisesti voimaan heinäkuussa 2007. Toukokuuhun 2008 mennessä sopimuksen oli ratifioinut 34 valtiota. Suomi allekirjoitti sopimuksen syyskuussa 2005. Suomen osalta sopimus tulee voimaan kolmantenakymmenentenä päivänä siitä, kun Suomi tallettaa hyväksymiskirjansa Yhdistyneiden Kansakuntien pääsihteerin huostaan. Lait on tarkoitettu tulemaan voimaan asetuksella säädettävänä ajankohtana samanaikaisesti kuin yleissopimus tulee Suomen osalta voimaan.

Johdonmukainen sopimuspolitiikka on yksi keskeisistä keinoista kansainvälisen terrorismin torjumisessa. Terroristisen toiminnan valtiorajat ylittävä luonne edellyttää kansainvälistä yhteistoimintaa ja sääntelyä. Yhdistyneiden Kansakuntien piirissä on laadittu kaikkiaan kuusitoista terrorisminvastaista yleissopimusta tai pöytäkirjaa, jotka koskevat muun muassa lentoliikenteen ja merenkulun turvallisuutta, panttivankien ottamista, kansainvälistä suojelua nauttiviin henkilöihin kohdistuvia rikoksia, terroristisia pommi-iskuja ja terrorismin rahoitusta. Ydinterrorismin torjumisesta tehty yleissopimus on ydinaineiden turvajärjestelyjä koskevan yleissopimuksen (SopS 72/1989) ohella toinen ydinturvallisuuteen liittyvä terrorisminvastainen sopimus.

Useimmat terrori-iskut tehdään edelleen omatekoisin räjähtein. Joukkotuhoaseiden päätyminen terroristiryhmien käsiin on kuitenkin potentiaalinen uhka, joka otetaan vakavasti. Tämä on näkynyt myös kansainvälisessä sopimuspolitiikassa. Vuonna 2005 hyväksyttiin ydinterrorismisopimuksen ohella myös ydinaineiden turvajärjestelyjä koskevan yleissopimuksen muutoksia koskeva pöytäkirja, joka laajentaa sopimuksen soveltamisalaa muun muassa eräisiin ydinlaitoksiin kohdistuviin rikoksiin. Lisäksi samana vuonna hyväksyttiin merenkulun turvallisuuteen kohdistuvia laittomia tekoja koskevan yleissopimuksen (SopS 11/1999) ja kiinteiden lauttojen turvallisuuteen kohdistuvia laittomia tekoja koskevan pöytäkirjan (SopS 44/2000) muutoksia koskevat pöytäkirjat, jotka koskevat mm. joukkotuhoaseiden laittomia merikuljetuksia. Suomi on allekirjoittanut kaikki mainitut pöytäkirjat ja niiden ratifioiminen on vireillä. Myös YK:n turvallisuusneuvosto on määrännyt toimista sen estämiseksi, että joukkotuhoaseita tai niiden valmistamiseen tarvittavia aineita tai komponentteja päätyisi terroristiryhmien käsiin. Tältä kannalta toistaiseksi keskeisin asiakirja on turvallisuusneuvoston päätöslauselma 1540(2004), joka edellyttää valtioilta säännöllistä raportointia.

Ydinterrorismin torjumisesta tehty yleissopimus velvoittaa sopimuspuolet kriminalisoimaan radioaktiivisen aineen tai laitteen hallussapidon ja käytön, jonka tarkoituksena on aiheuttaa kuolema tai vakava ruumiinvamma tai huomattavaa vahinkoa omaisuudelle tai ympäristölle, samoin kuin ydinlaitoksen vahingoittaminen tai käyttäminen tässä tarkoituksessa niin, että radioaktiivista ainetta pääsee tai voi päästä ympäristöön. Yleissopimus edellyttää sopimuspuolilta yhteistyötä ydinterrorismirikosten torjumiseksi mm. tietoja vaihtamalla ja oikeusapua antamalla. Sitoutumalla sopimukseen Suomi velvoittautuu joko itse tutkimaan ydinterrorismiepäilyt ja aloittamaan tarvittaessa syytetoimet taikka luovuttamaan epäillyt sitä varten toisen sopimusosapuolen viranomaisille. Kyse on terrorisminvastaisille valtiosopimuksille ominaisesta luovuta tai tuomitse -periaatteesta.

YK:n piirissä on viime vuosikymmenten aikana laadittu varsin kattava sopimusverkosto, jolla pyritään terrorismin torjumiseen ja terroritekoihin syyllistyneiden saattamiseen oikeudelliseen vastuuseen. Käsillä olevan sopimuksen tarkoittamia rikollisia tekoja sivuavia määräyksiä on sekä ydinaineiden turvajärjestelyjä koskevassa yleissopimuksessa, joka edellyttää sopimuspuolten säätävän rangaistavaksi muun muassa ydinaineiden käyttämisen, kuljettamisen tai levittämisen tavalla, joka aiheuttaa tai on omiaan aiheuttamaan kuoleman tai vakavan ruumiinvamman tai huomattavaa omaisuusvahinkoa, että terrorististen pommi-iskujen torjumisesta tehdyssä yleissopimuksessa (SopS 60/2002). Jälkimmäisessä sopimuksessa määrätään rangaistavaksi kaikki räjähteillä tai muilla tappavilla välineillä tehdyt teot, joiden tarkoituksena on aiheuttaa kuolema, vakava ruumiillinen vamma tai huomattavaa aineellista vahinkoa. Tappavat välineet ovat sopimuksen määritelmän mukaan aseita tai välineitä, joiden tarkoitus on aiheuttaa tai joilla voidaan aiheuttaa kuolema, vakava ruumiillinen vamma tai huomattavaa aineellista vahinkoa joko vapauttamalla tai levittämällä myrkyllisiä kemikaaleja, biologisia aineita, myrkkyjä tai vastaavia aineita, säteilyä tai radioaktiivisia aineita, tai tällaisten aineiden vaikutuksen avulla. Ydinaineiden turvajärjestelyjä koskevan sopimuksen soveltamisalaa on 2005 hyväksytyissä muutoksissa laajennettu myös ydinlaitoksiin kohdistuviin laittomiin tekoihin, jotka aiheuttavat tai ovat tekijän tieten omiaan aiheuttamaan kuoleman, vakavan ruumiinvamman tai huomattavaa vahinkoa omaisuudelle tai ympäristölle.

Suomen kansallisessa lainsäädännössä keskeiset terrorismiin liittyvät säännökset ovat yleisvaarallisia rikoksia käsittelevässä rikoslain 34 luvussa sekä terrorismirikoksia käsittelevässä 34 a luvussa. Rikoslain 34 luvussa säädetään rangaistavaksi muun muassa tulipalon sytyttäminen tai jonkin räjäyttäminen, kulkuneuvon kuljettajan uhkaaminen ja kulkuneuvon kaappaus, säteilylähteen ja ydinaineen lainvastainen käyttäminen, ydinräjähteen valmistaminen, maahantuonti ja hallussapito sekä tietojenkäsittelyn vaarantaminen. RL 34 lukua sovelletaan vain, milloin teoilla on aiheutettu yleistä vaaraa ihmisten hengelle tai terveydelle taikka muulle erikseen mainitulle oikeushyvälle. Lisäksi rikoslain 34 luvussa kriminalisoidaan säteilylähteen käyttäminen säteilylain vastaisesti sekä ydinaineen ja ydinjätteen käyttäminen ydinenergialain vastaisesti. RL 34 a luvussa säädetään rangaistavaksi terroristisessa tarkoituksessa tehdyt rikokset samoin kuin tällaisten rikosten valmistelu, terrorismiryhmän toiminnan edistäminen ja ryhmän johtaminen sekä terrorismin rahoittaminen.

Ydinterrorismin torjumisesta tehdyn kansainvälisen yleissopimuksen laatimisen taustalla oli kansainvälisen yhteisön huoli terroritekojen leviämisestä. Valtioiden välinen yhteistyö on keskeisen tärkeätä terrorisminvastaisessa työssä, ja ydinterrorismin vastaisella yleissopimuksella on tarkoitus parantaa jo olemassa olevan kansainvälisen sopimusverkoston kattavuutta. Terroritekojen ehkäisemisen ohella on olennaista, että terrorismiin syyllistyneet saadaan oikeudelliseen vastuuseen teoistaan. Yleissopimus pyrkii edesauttamaan tätä määräämällä rangaistavaksi joukon radioaktiivisiin aineisiin, ydinaineisiin, ydinräjähteisiin, säteilylaitteisiin ja ydinlaitoksiin liittyviä tekoja sekä luomalla yhteistyömenettelyjä sopimusvaltioiden välille.

Sopimuksen rakenne vastaa aikaisempia terrorisminvastaisia YK-sopimuksia. Sen keskeiset määräykset koskevat kriminalisointeja, luovutusta, oikeusapua ja yhteistyötä sopimuksen tarkoittamien rikosten ehkäisemiseksi sekä rikoksentekovälineiden takavarikoimista, vaarattomaksi tekemistä ja sijoittamista. Sopimukseen sisältyy niin sanotun luovuta tai tuomitse -periaatteen mukainen määräys, joka velvoittaa sopimuspuolet luovuttamaan yleissopimuksessa tarkoitetusta rikoksesta epäillyn henkilön toimivaltaiseen sopimusvaltioon tai saattamaan teon omien viranomaistensa käsiteltäväksi syytteen nostamista varten.

Rikoksiksi määriteltävät teot kuvaillaan sopimuksen 2 artiklassa. Sen 1a kohta kriminalisoi radioaktiivisten aineiden hallussapidon sekä ydinräjähteiden ja muiden sopimuksen tarkoittamien laitteiden hallussapidon ja valmistamisen. Artiklan 1b kohta määrää rangaistavaksi tällaisten aineiden ja laitteiden käyttämisen sekä ydinlaitoksen käyttämisen tai vahingoittamisen siten, että radioaktiivista ainetta pääsee tai voi päästä ympäristöön. Rangaistavuuden edellytyksenä on se, että teoilla pyritään aiheuttamaan ihmisen kuolema, vakava ruumiinvamma taikka huomattavaa vahinkoa omaisuudelle tai ympäristölle. Artiklan 1b kohdan mukaiset teot säädetään rangaistaviksi myös silloin, kun teon tarkoituksena on pakottaa ihminen, oikeushenkilö, kansainvälinen järjestö tai valtio tekemään jotakin tai pidättäytymään jostakin.

Artiklan kohta 2a määrittelee rikollisiksi 1b kohdassa luetelluilla teoilla uhkaamisen. Kohta 2b taas säätää laittomiksi uhkavaatimukset ja voimankäytön, joiden tarkoituksena on saada haltuun radioaktiivista ainetta, sopimuksen tarkoittama laite tai ydinlaitos. Kohta 3 kriminalisoi 1 kohdan tekojen yrittämisen. Kohta 4 määrittelee rikollisiksi 1-3 kohdissa lueteltujen tekojen järjestämisen ja niihin käskemisen, sellaisiin tekoihin osallistumisen sekä tahallisen, rikollisesta tarkoituksesta tietoisen muun myötävaikuttamisen.

Sopimusvaltiot sitoutuvat 5 artiklan mukaisesti säätämään edellä kuvatuille teoille kansallisessa lainsäädännössään niiden vakavuuden huomioon ottavat rangaistukset. Sopimuksen 3 artikla rajoittaa kuitenkin kriminalisoinnit tekoihin, joilla on kansainvälinen luonne: sopimusta ei näiltä osin sovelleta, jos rikos tehdään vain yhden sopimuspuolen alueella, jos sekä uhrit että tekijät ovat tuon valtion kansalaisia ja jos rikoksentekijä tavataan saman valtion alueelta

Suomelle sopimuksen voimaansaattaminen luo velvollisuuden säätää rangaistavaksi seuraavat aiemmin kriminalisoimattomat teot: a) ydinräjähteen valmistukseen tarvittavien laitteiden tai aineiden hallussapidon ja hankkimisen yritys sekä b) tällaisten laitteiden valmistamisen yritys. Valmistelutyyppisten tekojen yrittämisen kriminalisoiminen on Suomessa harvinaista, mutta ydinräjähteitä koskevassa sääntelyssä niin on aiemminkin toimittu. Hallituksen esityksen mukaan velvoite täytetään muuttamalla rikoslain 34 luvun säännöksiä yleisvaarallisen rikoksen valmistelusta ja lisäämällä rikoslain 44 lukuun uusi pykälä, jolla säädetään rangaistavaksi radioaktiivisen aineen hallussapito aina, kun siitä peräisin olevan säteilyn käyttötarkoitus ei täytä säteilylain (592/1991) mukaisen turvallisuusluvan edellytyksiä. Rikoslain 34 luvun muuttamisen yhteydessä on päivitettävä ydinenergialain sisältämä viittaussäännös vastaamaan rikoslain muuttunutta sisältöä.

Yleissopimuksen kriminalisointivelvoitteet saattaavat koskea tilanteita, joissa rikoksella tai siitä epäillyllä henkilöllä ei ole rikoslain 1 luvun mukaista liittymäkohtaa Suomen valtioon, sen alueeseen tai Suomen kansalaiseen. Rikoslain 1 luvun 7 §:n mukaan Suomen lakia sovelletaan kuitenkin myös sellaiseen Suomen ulkopuolella tehtyyn rikokseen, jonka rankaiseminen tekopaikan laista riippumatta perustuu kansainväliseen sopimukseen tai muuhun Suomea kansainvälisesti velvoittavaan säädökseen tai määräykseen (kansainvälinen rikos). Jotta Suomen rikoslaki ulottuisi kaikkiin yleissopimuksen 2 artiklan mukaisiin tekoihin riippumatta niiden tekopaikasta, sopimuksessa tarkoitetut rikokset tulee liittää rikoslain 1 luvun 7 §:n soveltamisesta annetun asetuksen (627/1996) sisältämään luetteloon kansainvälisistä rikoksista. Tarkoituksena on lisätä yleissopimuksessa tarkoitetut rikokset tähän luetteloon siinä vaiheessa, kun yleissopimus tulee voimaan Suomen osalta.

Kriminalisointien ohella ydinterrorismin torjumista koskevaan sopimukseen sisältyy muun muassa kielto pitää sopimuksen tarkoittamia rikoksia poliittisina rikoksina samoin kuin määräyksiä vapautensa menettäneen henkilön väliaikaisesta siirtämisestä sekä sopimusvaltioiden sitoutumisesta yhteistyöhön sopimuksen tarkoittamien rikosten ehkäisemiseksi. Edellä luetellut määräykset ovat samansisältöisiä kuin YK:n terrorististen pommi-iskujen torjumista koskevassa yleissopimuksessa. Sopimukseen sisältyy myös rikoksentekovälineiden takavarikoimista, vaarattomaksi tekemistä ja sijoittamista koskevia määräyksiä sekä sopimuksen muuttamista ja irtisanomista koskevia määräyksiä.

Yleissopimus ei koske kansainvälisen humanitaarisen oikeuden sääntelemää asevoimien toimintaa aseellisen selkkauksen aikana eikä asevoimien toimintaa muutenkaan sikäli, kuin sitä säätelevät muut kansainvälisen oikeuden määräykset.

Esitys ei sisällä uusia valtiontalouteen liittyviä tai muita vähäistä merkittävimpiä taloudellisia vaikutuksia. Sopimuksen 7 artiklassa edellytetään, että sopimuspuolet vaihtavat tietoja ydinterrorismirikoksista ja niiden valmistelusta ja koordinoivat toimiaan tällaisten rikosten havaitsemiseksi, estämiseksi, torjumiseksi ja tutkimiseksi sekä rikosoikeudenkäyntien vireillepanemiseksi. Tämä yhteistyö tapahtuu kunkin sopimuspuolen lainsäädännön puitteissa. 7 artiklan tarkoittamaksi toimivaltaiseksi viranomaiseksi on tarkoitus nimetä keskusrikospoliisi. Esityksellä ei ole muilta osin vaikutusta viranomaisten menettelytapoihin, eikä se vaikuta viranomaisten keskinäisiin toimivaltasuhteisiin tai valtion ja kuntien väliseen tehtävänjakoon. Esityksellä ei ole sosiaalisia tai ympäristövaikutuksia. Esityksellä ei ole arvioitu olevan sukupuolivaikutuksia.

Ydinterrorismin torjumisesta tehty yleissopimus neuvoteltiin YK:n vuonna 1996 tehdyn päätöslauselman 51/210 mukaisesti asetetussa erityiskomiteassa, jonka tehtävänä oli täydentää olemassa olevia terrorismin torjuntaan liittyviä kansainvälisiä asiakirjoja. Suomi toimi aktiivisesti koko neuvottelujen ajan, ja sopimuksen keskeinen 2 artikla neuvoteltiin Suomen johdolla. Yleissopimus neuvoteltiin vuoden 1998 aikana lähes valmiiksi, mutta sopimuksen 4 artiklasta ei päästy sopuun, koska sitoutumattomien maiden liike liitti sopimuksen hyväksymiseen kysymyksen ydinaseiden laillisuudesta. Sopimushanke liikahti uudelleen eteenpäin vasta syksyllä 2004, ja vuoden 1998 neuvottelutulos hyväksyttiin muuttamattomana ja yksimielisesti YK:n yleiskokouksessa huhtikuun 13 päivänä 2005. Sopimuksen on allekirjoittanut 115 valtiota ja ratifioinut 34 valtiota.

Hallituksen esitys on valmisteltu ulkoasiainministeriössä. Yleissopimuksesta samoin kuin hallituksen esityksen luonnoksesta on pyydetty lausunnot oikeusministeriöltä, sisäasiainministeriöltä, puolustusministeriöltä, työ- ja elinkeinoministeriöltä sekä Säteilyturvakeskukselta. Lausunnoissa esitetyt näkemykset on otettu huomioon tätä esitystä laadittaessa.

Johdanto. Yleissopimuksen johdanto sisältää valtiosopimuksille ominaisia kappaleita, joilla valotetaan sopimuksen laatimisen lähtökohtia ja tavoitteita sekä niitä periaatteita, joihin sopimusosapuolet haluavat ilmaista sitoutuvansa.

Johdannon kolmannessa kappaleessa tunnustetaan kaikkien valtioiden oikeus kehittää ja soveltaa ydinenergiaa rauhanomaisiin tarkoituksiin. Lisäksi tunnustetaan valtioiden lailliset edut, jotka liittyvät ydinenergian rauhanomaisesta soveltamisesta saatavaan mahdolliseen hyötyyn.

Johdannon neljännessä kappaleessa viitataan ydinaineiden turvajärjestelyjä koskevista toimista tehtyyn vuoden 1980 yleissopimukseen ja johdannon kuudennessa kappaleessa YK:n yleiskokouksen vuonna 1994 hyväksymään julistukseen toimista kansainvälisen terrorismin poistamiseksi. Julistuksessa tuomittiin kaikki terroriteot, -menetelmät ja -käytännöt rikollisina tekopaikasta ja tekijästä riippumatta ja todettiin, ettei niitä voida oikeuttaa millään näkökohdilla. Julistuksessa kannustettiin valtioita ensi tilassa arvioimaan kansainvälisen terrorismin ehkäisemiseen ja torjumiseen pyrkivien velvoitteiden kattavuutta ja asetettiin tavoitteeksi kokonaisvaltaisen terrorisminvastaisen sopimusverkoston luominen. Julistus loi siten pohjan sekä käsillä olevan sopimuksen laatimiselle että yleiskokouksen myöhemmälle työlle terrorisminvastaisen rikosoikeudellisen normiston kehittämiseksi.

Johdannon kahdeksannessa ja yhdeksännessä kappaleessa viitataan YK:n yleiskokouksen vuodelta 1996 olevaan päätöslauselman 51/210, jonka mukaisesti asetettiin vuonna 1996 erityiskomitea valmistelemaan terrorismin torjuntaan liittyvän sopimusverkoston täydentämistä. Komiteassa on valmisteltu terrorististen pommi-iskujen vastainen kansainvälinen yleissopimus vuonna 1997 ja terrorismin rahoituksen vastainen kansainvälinen yleissopimus vuonna 1999. Ydinterrorismin vastainen yleissopimus neuvoteltiin vuonna 1998, mutta se hyväksyttiin vasta vuonna 2005.

Johdannon kymmenennessä kappaleessa kiinnitetään huomiota ydinterrorismin vakaviin seurauksiin sekä sen kansainväliselle rauhalle ja turvallisuudelle aiheuttamaan uhkaan. Johdannon yhdennessätoista ja kahdennessatoista kappaleessa todetaan, että voimassaolevat sopimusjärjestelyt eivät riittävästi ota huomioon ydinterrorismia, minkä vuoksi valtioyhteisöllä on kiireellinen tarve tehostaa kansainvälistä yhteistyötä sekä terroritekojen ehkäisemiseksi että syyllisten saattamiseksi vastuuseen.

1 artikla. Yleissopimuksen 1 artikla sisältää sopimuksen tulkinnan ja täytäntöönpanon kannalta tarpeelliset määritelmät.

Artiklan 1 kappaleessa määritellään ”radioaktiivinen aine”, jolla tarkoitetaan ydinaineita ja muita radioaktiivisia aineita, jotka sisältävät itsestään hajoavia nuklideja ja jotka voivat radiologisten tai halkeamisominaisuuksiensa vuoksi aiheuttaa kuoleman, vakavan ruumiinvamman tai huomattavaa vahinkoa omaisuudelle tai ympäristölle. Artiklan 2 kappaleessa määritellään ”ydinaine”, jolla tarkoitetaan tietyin rajoituksin plutoniumia, uraani-233:a ja isotoopilla 235 tai 233 rikastettua uraania sekä luonnossa muuten kuin malmina tai malmijätteenä esiintyvää isotooppeja sisältävää uraania.

Suomen kansallisessa lainsäädännössä ”ydinaine” on määritelty ydinenergialain 3 §:n 2 kohdassa ja ydinenergia-asetuksen 3 §:ssä. ”Radioaktiivinen aine” määritellään säteilylain 9 §:n 1 momentin 2 kohdassa. Määritelmät ovat asiallisesti samansisältöiset yleissopimuksen määritelmien kanssa, eikä sopimuksen voimaansaattaminen siten aiheuttaisi tarvetta kansallisen lain määritelmien muuttamiseen.

Radioaktiivisten aineiden vientiä säännellään laissa puolustustarvikkeiden maastaviennistä ja kauttakuljetuksesta. Laki ja sen nojalla annetut määräykset täyttävät yleissopimuksen vaatimukset, eikä tarvetta muutoksiin tältä osin synny.

Artiklan 3 kappaleessa määritellään ”ydinlaitos”, jolla tarkoitetaan ydinreaktoria, myös kulkuneuvoihin ja avaruusesineisiin asennettuina, ja laitosta tai kuljetuslaitetta, jota käytetään radioaktiivisen aineen tuottamiseen, varastointiin, käsittelyyn tai kuljetukseen. Tällaisten laitosten rakentamisesta ja käytöstä säädetään Suomessa ydinenergialaissa.

Artiklan 4 kappaleessa määritellään ”laite”, jolla tarkoitetaan ydinräjähdettä tai radioaktiivisen aineen hajotuslaitetta tai säteilylaitetta, joka voi radiologisten ominaisuuksiensa vuoksi aiheuttaa kuoleman, vakavan ruumiinvamman tai huomattavaa vahinkoa omaisuudelle tai ympäristölle.

Artiklan 5 kappaleessa määritellään ”valtion laitos”, jolla tarkoitetaan mitä tahansa pysyvää tai väliaikaista laitosta tai kuljetusvälineitä, joita valtion edustajat, hallituksen jäsenet, lainsäädäntöelimet tai tuomioistuimet, valtion virkamiehet tai työntekijät, muut viranomaiset tai laitokset, hallitustenvälisen järjestön työntekijät tai virkamiehet käyttävät tai joita heillä on käytettävissään virkatehtäviensä yhteydessä.

Artiklan 6 kappaleessa määritellään ”valtion puolustusvoimat”, joilla tarkoitetaan valtion asevoimia, jotka on järjestetty, koulutettu ja varustettu asianomaisen valtion sisäisen lainsäädännön nojalla ensisijaisesti kansallista puolustusta tai turvallisuutta varten, samoin kuin henkilöitä, jotka toimivat asevoimien hyväksi muodollisesti niiden komennossa, valvonnassa ja vastuulla. Määritelmä liittyy kiinteästi yleissopimuksen 4 artiklaan, jossa sopimuksen soveltamisalan ulkopuolelle suljetaan asevoimien toimet mm. aseellisen selkkauksen aikana.

2 artikla. Yleissopimuksen 2 artikla määrittelee kriminalisointivelvoitteen laajuuden ja on siten sopimuksen keskeisimpiä artikloita.

Suomen lainsäädännön kannalta yleissopimuksen 2 artiklalla on voimakas kytkentä rikoslain terrorismirikoksia koskevaan 34 a luvun 1 §:ään. Sen säännösten sovellettavaksi tuleminen edellyttää teolta ”terroristista tarkoitusta”, jolla tarkoitetaan mm. pyrkimystä herättää pelkoa väestön keskuudessa, pakottaa jonkin valtion hallitus tekemään jotakin, oikeudettomasti kumota jonkin valtion valtiosääntö tai aiheuttaa erityisen suurta taloudellista tappiota kansainvälisen järjestön taloudelle tai perusrakenteille. Lisäksi teon on oltava ”omiaan aiheuttamaan vakavaa vahinkoa jollekin valtiolle tai kansainväliselle järjestölle”. Yleissopimuksen 2 artikla ei sisällä näitä RL 34 a luvun 1 §:n soveltamisen yleisiä edellytyksiä vastaavia vaatimuksia ja on sen vuoksi soveltamisalaltaan laajempi kuin terrorismirikoksia koskevat säännökset. Käytännössä ero saattaa olla kuitenkin vähäinen, koska 2 artiklan tarkoittamien tekojenkin nimenomaisena tarkoituksena on oltava vakavan vahingon aiheuttaminen. Samoin myös terroristisessa tarkoituksessa tehdyt rikokset ovat omiaan aiheuttamaan artiklan tarkoittamaa vahinkoa ihmisten hengelle, terveydelle taikka omaisuudelle tai ympäristölle.

2 artiklan 1 kappaleen a kohta määrää kriminalisoitavaksi radioaktiivisen aineen hallussapidon ja laitteen valmistamisen ja hallussapidon. Rangaistavuuden edellytyksenä on, että teon tarkoituksena on aiheuttaa ihmishengen menetys, vakava ruumiinvamma taikka huomattavaa vahinkoa omaisuudelle tai ympäristölle. Kappaleen b kohdassa säädetään vastaavin edellytyksin rangaistavaksi radioaktiivisen aineen tai laitteen käyttäminen sekä ydinlaitoksen käyttäminen tai vahingoittaminen siten, että ympäristöön pääsee tai saattaisi päästä radioaktiivista ainetta. Tämän kohdan teot on kriminalisoitava myös silloin, kun niiden tarkoituksena on pakottaa luonnollinen henkilö, oikeushenkilö, valtio tai kansainvälinen järjestö tekemään jotakin tai pidättäytymään jostakin.

Suomen lainsäädännössä 2 artiklan 1 kappaleen a kohdan tarkoittamat teot on ydinräjähteiden osalta kriminalisoitu RL 34 a luvun 1 §:n 1 momentin 5 kohdassa, joka kattaa kaikki terroristisessa tarkoituksessa tehdyt ydinräjähteisiin liittyvät teot, ja RL 34 luvun 6 §:n 1 momentissa, joka kattaa ydinräjähteen valmistamisen, hallussapidon ja räjäyttämisen Suomessa sekä sellaisen maahantuonnin. RL 34 a luvun 2 §:n 1 momentin 3 kohta säätää rangaistavaksi ydinräjähteen valmistamiseen tarvittavien aineiden hankkimisen. Sellaisen aineen hallussapitoa säännös ei nimenomaisesti kiellä, mutta hankkiminen on hallussapidon välttämätön edellytys.

Milloin RL 34 a luvun 1 §:n 1 momentin 5 kohdan soveltaminen ei ole mahdollista, koska terroristista tarkoitusta ei voida osoittaa, voidaan sen säännösten sijasta soveltaa RL:n 34 luvun 9 §:n 2 momenttia, jonka mukaan yleisvaarallisen rikoksen valmistelu on rangaistavaa: säännös kattaa esimerkiksi ydinräjähteen valmistamiseen tarvittavien aineiden hallussapidon ydinräjähderikoksen tekemistä varten.

Suomen lainsäädännön mukaan rangaistavaa ei ole radioaktiivisen aineen hallussapito tarkoituksena aiheuttaa kuolema tai vakava ruumiinvamma taikka omaisuudelle tai ympäristölle huomattavaa vahinkoa, jollei kysymys ole RL 34 luvun 9 §:ssä tarkoitetusta yleisvaarallisen rikoksen valmistelusta tai RL 34 a luvun 2 §:ssä tarkoitetusta terroristisessa tarkoituksessa tehtävän rikoksen valmistelusta taikka jollei tämä tarkoitus jollakin tavalla konkretisoidu. Tältä osin sovellettavaksi eivät voi esimerkiksi tulla rikoslain 44 luvun 12 § tai säteilylain (592/1991) 61 §. Kuoleman tai vakavan ruumiinvamman osalta kriminalisointivaje koskee lähinnä yhteen henkilöön kohdistuvaa tekoa, koska terrorismirikoksia koskevat säännökset tulevat yleisesti sovellettaviksi suunnitteilla olevan rikoksen kohdistuessa laajempaan ihmisryhmään.

Mainitun kriminalisointivajeen poistaminen on tarkoituksenmukaista hoitaa niin, että säädetään rangaistavaksi radioaktiivisen aineen hallussapito ilman, että siitä peräisin olevan säteilyn käyttötarkoitus täyttää säteilylain 16 §:n 2 momentissa säädetyt turvallisuusluvan edellytykset, riippumatta siitä, mikä muu tarkoitus hallussapidolla on. Ihmishengen menetykseen, vakavaan ruumiinvammaan taikka omaisuuden tai ympäristön vahingoittamiseen liittyvän tarkoituksen mukaan ottamiseen rangaistussäännökseen liittyisi se ongelma, että tällaisen tarkoituksen toteennäyttäminen voi olla varsin vaikeaa. Vaikka kysymyksessä oleva kriminalisointivelvoite liittyy henkeä, terveyttä, omaisuutta ja ympäristöä koskeviin rikoksiin, täydentävän sääntelyn sijoittaminen erikseen näitä rikoksia koskeviin RL 21 lukuun, 35 lukuun ja 48 lukuun ei vaikuta perustellulta, varsinkin kun radioaktiivisen aineen oikeudetonta hallussapitoa voidaan aina pitää siihen liittyvien riskien vuoksi paheksuttavana ja yleisen rangaistavuuden ansaitsevana menettelynä, jos aineen käyttötarkoitus ei ole sätelylain mukaisesti hyväksyttävä. Yleisvaarallisuudesta ja terroristisesta tarkoituksesta riippumaton rangaistussäännös olisi myös johdonmukainen sen kanssa, että ydinräjähdettä koskeva RL 34 luvun 9 olisi tässäkin esityksessä esitettyjen muutosten jälkeen käyttötarkoitukseen sitomaton. Tällainen uusi rangaistussäännös olisi luontevaa sijoittaa rikoslain 44 lukuun asiayhteytensä vuoksi ja sen vuoksi, että rangaistusuhkana pitäisi olla myös vankeusrangaistus. Koska radioaktiivisen aineen hallussapito voi sisältyä useisiin muihin ankarammin rangaistaviin rikoksiin, uudessa rangaistussäännöksessä tulisi olla toissijaisuusmaininta, jonka mukaan uutta säännöstä sovelletaan, jollei teosta muualla laissa säädetä ankarampaa rangaistusta. Radioaktiivisen aineen hallussapito ilman säteilylain 16 §:n 2 momentissa tarkoitettua turvallisuuslupaa katsottaisiin kuitenkin jatkossakin säteilylain 61 §:n tarkoittamaksi säteilyrikkomukseksi silloin, kun säteilyn käyttötarkoitus sinänsä täyttää turvallisuusluvan edellytykset. Tällaisessa teossa on kyse sinänsä hyväksyttävään toimintaan liittyvästä laiminlyönnistä, johon ei liity vaaran aiheuttamista eikä vaarantamistarkoitusta. Tekoa onkin pidettävä hallinnollisena rikkeenä eikä rikoksena. Säteilyrikkomuksesta voidaan tuomita sakkoon.

Sopimuksen 2 artiklan 1 kappaleen b kohdan tarkoittama laitteen käyttäminen saattaa olla RL 34 a luvun 1 §:n 1 momentin 5 kohdan mukainen teko, kunhan 6 §:n 1 momentin 1 kohdan mukainen terroristisen tarkoituksen edellytys täyttyy. Samassa kohdassa tarkoitettu radioaktiivisen aineen käyttäminen tai päästäminen ympäristöön on kattavasti kriminalisoitu RL 34 a luvun 1 §:ssä, milloin terroristisen tarkoituksen edellys täyttyy. Kyse voi olla esimerkiksi terroristisessa tarkoituksessa tehdystä törkeästä vahingonteosta (RL 35:2), törkeästä terveyden vaarantamisesta (RL 34:5) tai törkeästä ympäristön turmelemisesta (RL 48:2). Milloin terroristisen tarkoituksen edellytys ei täyttyisi, sovellettaisiin tapaukseen mainittuja rikoslain säännöksiä sellaisinaan. Kysymykseen voisi tulla siis rikoslain 21 luvun (esimerkiksi tarkoitus aiheuttaa yksittäisen henkilön kuolema tai hänelle vakava ruumiinvamma), 34 luvun, 35 luvun tai 48 luvun säännösten soveltaminen. Joissakin tapauksissa sovellettavaksi voisivat tulla myös RL 44 luvun 10 §:n säännökset ydinenergian käyttörikoksista. Kaikki mainitut teot ovat rangaistavia siitä riippumatta, missä tarkoituksessa ne on tehty. Tämä pätee myös silloin, kun niiden tarkoituksena on ollut b kohdassa mainittu aineen, laitteen tai laitoksen käyttäminen tai vahingoittaminen siten, että ympäristöön pääsee tai saattaisi päästä radioaktiivista ainetta.

Suomen voimassaoleva lainsäädäntö täyttää näin ollen yleissopimuksen 2 artiklan 1 kappaleen vaatimukset lukuun ottamatta tarvetta säätää radioaktiivisen aineen oikeudeton hallussapito rangaistavaksi.

Yleissopimuksen 2 artiklan 2 kappaleessa määrätään kriminalisoitavaksi uskottava uhkaus tehdä 1 kappaleen b kohdassa tarkoitettu rikos. Lisäksi rikokseksi tulee luokitella myös se, että joku laittomasti ja tahallisesti vaatii haltuunsa radioaktiivista ainetta, laitetta tai ydinlaitosta, joko uskottavalla uhkauksella tai voimankäytöllä.

Yleissopimuksen 2 artiklan 2 kappaleen mukaiset teot kuuluvat RL 34 a luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohdan piiriin, jos ne täyttävät 34 a luvun 6 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaisen terroristisen tarkoituksen edellytyksen ja lisäksi RL 25 luvun 7 §:ssä annetut laittoman uhkauksen tunnusmerkit. Nämä kuitenkin edellyttävät henkilökohtaiseen turvallisuuteen tai omaisuuteen kohdistuvaa uhkaa, eivätkä siten kata 2 artiklan 2 kappaleen tarkoittamista teoista pelkästään ympäristöön kohdistuvia uhkauksia tai pakottamista, johon ei liity uhkaa henkilökohtaiselle turvallisuudelle tai omaisuudelle. Tällaisissa tapauksissa sovellettavaksi voi tulla pakottamista koskeva RL 25 luvun 8 §, samoin kuin silloin, kun terroristisen tarkoituksen edellytys eivät täyty.

Suomen voimassaoleva lainsäädäntö on siten sopusoinnussa yleissopimuksen 2 artiklan 2 kappaleen vaatimuksien kanssa.

Yleissopimuksen 2 artiklan 3 kappaleessa määrätään kriminalisoitavaksi 1 kappaleessa tarkoitettujen rikosten yritys. Kappaleen a kohdan tarkoittamista rikoksista ydinräjähteen valmistaminen ja hallussapito on Suomessa kriminalisoitu RL 34 a luvun 1 §:ssä, samoin näiden tekojen yrittäminen, kunhan terroristisen tarkoituksen edellytys täyttyy. Sen sijaan ydinräjähdettä varten tarvittavan radioaktiivisen aineen tai laitteen hallussapidon taikka laitteen valmistamisen yrittäminen ei ole rangaistavaa sen paremmin RL 34 a luvun 2 §:n, RL 24 luvun 9 §:n kuin muunkaan kansallisen lain säännöksen nojalla.

Suomen lainsäädännön saattaminen yleissopimuksen asettamien velvoitteiden mukaiseksi edellyttää yleisvaarallisen rikoksen valmistelua koskevan RL 34 luvun 9 §:n muuttamista siten, että myös radioaktiivisen aineen hallussapidon yritys sekä laitteen valmistamisen ja hallussapidon yritys säädetään rangaistavaksi. Samalla yritys tulisi johdonmukaisuussyistä säätää rangaistavaksi myös pykälän 2 momentissa tarkoitettujen hankkimistekojen osalta, koska ne vakavuudeltaan rinnastuvat hallussapito- ja valmistelurikoksiin. Ydinenergialain 69 § 3 momentti sisältää viittauksen RL 34 luvun 9 §:ään ja sen sisältöön. Momentti on päivitettävä vastaamaan RL 34 luvun 9 §:n muuttunutta sisältöä.

Suomessa rikoksen valmistelun yrityksen kriminalisoiminen on poikkeuksellista. Kuitenkin RL 34 a luvun 1 §:n 1 momentin 5 kohta säätää rangaistavaksi terroristisessa tarkoituksessa tehdyn ydinräjähderikoksen ja 3 momentti tällaisen rikoksen yrittämisen. Kun ydinräjähderikosta käsittelevä RL 34 luvun 6 § säätää ydinräjähderikoksena rangaistavaksi myös ydinräjähteen hallussapidon ja valmistamisen, on ydinräjähteen hallussapidon ja valmistamisen yrittäminen siten rangaistava teko Suomessa. Tässä valossa ehdotettu lakimuutos on johdonmukainen täydennys yleisvaarallisten ja terrorististen tekojen kriminalisointeihin.

Yleissopimuksen 2 artiklan 3 kappaleen asettama kriminalisoimisvelvoite edellyttää sitä, että ehdotettavan uuden rikoksen eli radioaktiivisen aineen hallussapitorikoksen yritys säädetään rangaistavaksi.

Yleissopimuksen 2 artiklan 1 kappaleen b kohdan tarkoittamien tekojen yrittämisen kriminalisoiminen ei vaadi muutoksia Suomen lainsäädäntöön. RL 34 a luvun 6 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaisen terroristisen tarkoituksen edellytyksen täyttyessä näiden tekojen yrittäminen on rangaistavaa 34 a luvun 1 §:n mukaan. Kysymykseen voi tulla myös muiden rangaistussäännösten kuin rikoslain 34 a luvun 1 §:n soveltaminen, jos rikosta ei tehdä rikoslain 34 a luvun 6 §:n 1 momentin edellyttämällä tavalla terroristisessa tarkoituksessa tai jos kyseessä ei ole ydinräjähteen käyttö. Kaikissa käytännössä sovellettaviksi tulevissa rangaistussäännöksissä yritys on säädetty rangaistavaksi. Esimerkiksi seuraavien rikosten yritys on rangaistava: törkeä vahingonteko, terveyden vaarantaminen, törkeä terveyden vaarantaminen, törkeä ympäristön turmeleminen, törkeä pahoinpitely ja törkeä tuhotyö.

Sopimuksen 2 artiklan 4 kappaleessa edellytetään kriminalisoitavaksi artiklan aiemmissa kappaleissa tarkoitettuihin rikoksiin liittyvä tekijäkumppanuus ja muu yhteistoiminta, rikosten järjestäminen sekä rikoksiin käskeminen. Suomen lainsäädäntö täyttää nämä vaatimukset: rikoskumppanuudesta säädetään RL 5 luvun 3 §:ssä, yllytyksestä 5 §:ssä ja avunannosta 6 §:ssä, järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaan osallistumisesta RL 17 luvun 1a §:ssä, terroristiryhmän johtamisesta RL 34 a luvun 3 §:ssä ja terroristiryhmän toiminnan edistämisestä 4 §:ssä.

3 artikla. Yleissopimuksen 3 artikla rajaa sopimuksen soveltamisalan ulkopuolelle rikokset, joilla on liittymäkohtia vain yhteen sopimusvaltioon. Sopimusta ei siten sovelleta tekoihin, jotka tapahtuvat yhden valtion alueella, jos sekä rikoksesta epäilty että sen uhrit ovat tuon valtion kansalaisia ja epäilty tavataan saman valtion alueelta, paitsi jos sopimusvaltio voi perustaa lainkäyttövaltansa yleissopimuksen 9 artiklan 1 tai 2 kappaleen määräyksiin. Niissä viitataan muun muassa sopimuspuolen lippua kantavalla aluksella tehtyihin rikoksiin, rikoksiin jotka kohdistuvat sopimuspuolen ulkomailla olevaan valtion laitokseen sekä rikoksiin, joiden tarkoituksena on pakottaa kyseinen sopimusvaltio johonkin toimeen tai sellaisesta pidättäytymiseen. Soveltamisalamääräys noudattaa aiempien terrorismin vastaisen yleissopimusten vastaavien määräysten muotoiluja, lukuun ottamatta 9 artiklan tarkoittamia laajennuksia sopimusvaltioiden lainkäyttövallalle.

Artiklan poikkeussäännöksen nojalla sopimuksen artikloita 7 ja 12 sekä 14–17 sovelletaan kuitenkin myös rikoksiin, joilla ei ole liittymäkohtia yhtä useampaan sopimusvaltioon. Poikkeuksen kohteena olevissa artikloissa määrätään sopimusvaltioiden yhteistyöstä (7 artikla), syytettyjen oikeusturvatakeista (12 artikla), oikeusavusta (14 artikla), kiellosta tulkita sopimuksen tarkoittamia rikoksia luonteeltaan poliittisiksi (15 artikla), luovuttamis- ja oikeusapuvelvollisuuden soveltumattomuudesta tapauksiin, joissa on perusteltua aihetta epäillä syrjintää (16 artikla) sekä yhden sopimusvaltion alueella vangittuna olevan tai rangaistustaan suorittavan henkilön luovuttamisesta toiseen sopimusvaltioon rikostutkintaa tai syytetoimia varten (17 artikla).

Sopimuksen 3 artiklan voimaansaattaminen ei aiheuta tarvetta Suomen lain muuttamiseen.

4 artikla. Sopimuksen 4 artikla sisältää viimeaikaisissa terrorisminvastaisissa yleissopimuksissa yleistyneen suojalausekkeen, jossa vedetään rajaa muun muassa valtion asevoimien toimintaan. Artiklan 1 kappaleen mukaan mikään yleissopimuksessa ei vaikuta muihin oikeuksiin, velvoitteisiin ja velvollisuuksiin, joita valtioilla ja yksityisillä henkilöillä on kansainvälisen oikeuden nojalla, erityisesti YK:n peruskirjan päämäärien ja periaatteiden sekä kansainvälisen humanitaarisen oikeuden nojalla. Rajaus korostaa yleissopimuksen rikosoikeudellista luonnetta.

Artiklan 2 kappaleen ensimmäisen lauseen mukaan yleissopimus ei koske kansainvälisen humanitaarisen oikeuden säätelemää asevoimien toimintaa aseellisen selkkauksen aikana näiden käsitteiden humanitaarisen oikeuden mukaisessa merkityksessä. Ensimmäinen viittaus humanitaariseen oikeuteen on tarpeellinen, jotta 2 artiklan tarkoittamat teot eivät missään olosuhteissa jäisi rankaisematta. Säännöksen muotoilu takaa sen, ettei sopimuksen soveltamisalan ulkopuolelle jää rikoksia, jotka on tehty aseellisen konfliktin aikana, mutta joihin humanitaarisen oikeuden säännöt eivät sovellu. Tällainen tilanne voi syntyä esimerkiksi siksi, että kyseisillä teoilla ei ole yhteyttä konfliktiin. Mahdollisia määritelmäerimielisyyksiä varten artiklassa todetaan, että käsitteille ”asevoimien toiminta” ja ”aseellinen selkkaus” on annettava niille humanitaarisessa oikeudessa vakiintuneet merkitykset.

Artiklan 2 kappaleen toisen lauseen mukaan yleissopimus ei koske myöskään valtion asevoimien toimintaa niiden hoitaessa virallisia tehtäviään, siltä osin kuin sitä säätelevät muut kansainvälisen oikeuden määräykset. Virallisia tehtäviä koskeva rajaus sulkee sopimuksen soveltamisalan ulkopuolelle valtion asevoimien toiminnan myös muuten kuin kansainvälisen humanitaarisen oikeuden tunnustaman aseellisen selkkauksen oloissa edellyttäen, että se tällöin kuuluu muun kansainvälisen oikeudellisen sääntelyn piirin. Viittausta muihin kansainvälisen oikeuden määräyksiin täydentää artiklan 3 kappale, jonka mukaan artiklan 2 kappaleen määräysten ei tulkita oikeuttavan tai tekevän lailliseksi muutoin laittomia tekoja eikä se estä syyttämistä muiden lakien nojalla. Valtion asevoimat on määritelty 1 artiklan 6 kappaleessa.

Artiklan 4 kappaleessa korostetaan, että yleissopimuksen tarkoituksena ei ole vaikuttaa normistoon, joka sääntelee ydinaseiden käyttöä tai niillä uhkaamista valtioiden toimesta. Tämä kappale yhdessä sopimuksen johdantoon sisältyvän, valtioiden oikeutta ydinenergian rauhanomaiseen käyttöön koskevan kappaleen kanssa laukaisivat lopulta sopimuksen hyväksymistä liki seitsemän vuotta viivyttäneen kiistan.

Sopimuksen 4 artiklan voimaansaattaminen ei aiheuta tarvetta muuttaa Suomen lainsäädäntöä.

5 artikla. Yleissopimuksen 5 artikla edellyttää sopimusvaltioilta 2 artiklassa tarkoitettujen tekojen kriminalisoimista kansallisen lainsäädännön nojalla. Teoille on lisäksi säädettävä asianmukaiset rangaistukset, joiden ankaruudesta säädettäessä on otettava huomioon rikosten vakavuus.

Yleissopimuksen tarkoittamista rikoksista voidaan Suomen voimassaolevan lainsäädännön mukaan pääsääntöisesti määrätä ankaria rangaistuksia. Rikoslain 34 a luvun terrorismirikoksista voidaan tuomita vankeutta kolmesta vuodesta elinkautiseen. Muiden sopimuksen tarkoittamien rikosten osalta vankeusrangaistuksen enimmäiskestot ovat elinkautinen (murha), 12 vuotta (tappo), 10 vuotta (törkeä terveyden vaarantaminen, törkeä pahoinpitely ja törkeä tuhotyö), kuusi vuotta (törkeä ympäristön turmeleminen), neljä vuotta (törkeä vahingonteko ja terveyden vaarantaminen), kaksi vuotta (pakottaminen) ja yksi vuosi (ydinenergian käyttörikos).

Suomen lainsäädäntö täyttää siten yleissopimuksen 5 artiklan vaatimukset, eikä tarvetta lain muuttamiseen siis tältä osin ole.

6 artikla. Yleissopimuksen 6 artikla edellyttää, etteivät sopimusvaltiot missään olosuhteissa katso sopimuksen tarkoittamia rikoksia oikeutetuiksi poliittisiin, filosofisiin, ideologisiin, rotuun liittyviin, etnisiin, uskonnollisiin tai muihin vastaaviin syihin vedoten, erityisesti milloin rikoksella on aiheutettu tai tarkoitettu aiheuttaa pakokauhua kansalaisten, ihmisryhmän tai tiettyjen henkilöiden keskuudessa. Suomen lainsäädäntö ei tunnusta edellä kuvattuja seikkoja teon oikeudenvastaisuuden poistaviksi oikeuttamisperusteiksi, joten tältä osin sopimuksen voimaansaattaminen ei aiheuta tarvetta lain muuttamiseen.

7 artikla. Yleissopimuksen 7 artiklassa säädetään sopimusvaltioiden yhteistyöstä sopimuksen tarkoittamien rikosten ehkäisemisessä. Artiklan 1 kappaleen a kohdassa edellytetään sopimuspuolia tarvittaessa lainsäädännön keinoin ehkäisemään 2 artiklassa tarkoitettujen rikosten valmisteleminen alueellaan sekä ryhtymään tarvittaviin vastatoimenpiteisiin. Vastatoimenpiteillä viitataan muun muassa sopimuksen tarkoittamia rikoksia edistävien, järjestävien, rahoittavien ja avustavien ryhmien sekä niihin yllyttävien ryhmien laittoman toiminnan kieltämiseen. Suomen lainsäädäntö on 2 artiklan perusteluista ilmenevällä tavalla sopusoinnussa näiden määräysten kanssa.

Artiklan 1 kappaleen b kohdassa säädetään tietojen vaihtamisesta: sopimusvaltioiden yhteistyö kattaa täsmällisten ja varmennettujen tietojen vaihtamisen, erityisesti sopimusvaltioiden tietoon tulleista ydinterrorismirikoksista ja niiden valmistelusta. Tietojen vaihtaminen tapahtuu kunkin sopimusvaltion kansallisen lainsäädännön puitteissa. Lisäksi sopimusvaltiot sitoutuvat koordinoimaan rikosten havaitsemiseen, estämiseen, torjumiseen ja tutkimiseen sekä rikosoikeudenkäyntien vireillepanemiseen tarvittavia hallinnollisia ja muita toimepiteitä. Artiklan 2 kappaleessa edellytetään sopimusvaltiolta sen kansallisen lain mukaisia toimenpiteitä sopimuksen nojalla saamiensa tai kansainvälisille järjestöille antamiensa tietojen luottamuksellisuuden suojaamiseksi.

Sopimusvaltioille 1 kappaleen b kohdassa ja 2 kappaleessa asetetut velvollisuudet määrätään täytettäväksi kansallisen lainsäädännön puitteissa. Artiklan 3 kappale vahvistaa tätä lähestymistapaa säätämällä, ettei sopimusvaltiolla ole velvoitetta sellaisten tietojen luovuttamiseen, joita ne eivät kansallisen lakinsa mukaan saa luovuttaa tai jotka voisivat uhata sopimusvaltion turvallisuutta tai ydinaineiden fyysistä suojelua. Määräysten voimaansaattaminen ei siten aiheuta velvollisuutta Suomen lain muuttamiseen.

Artiklan 4 kappaleessa sopimusvaltiot velvoitetaan ilmoittamaan YK:n pääsihteerille sopimuksen tarkoittamien tietojen ja viestien vastaanottamisesta vastaavien viranomaisten yhteystiedot. Pääsihteeri vastaa tietojen välittämisestä muille sopimusosapuolille ja Kansainväliselle atomienergiajärjestölle. Ilmoitettujen viranomaisten on oltava jatkuvasti tavoitettavissa sopimuksen tarkoittamaa yhteydenpitoa varten. Suomessa 7 artiklan 4 kappaleen tarkoittamaksi viranomaiseksi nimettäisiin keskusrikospoliisi.

8 artikla. Yleissopimuksen 8 artikla velvoittaa sopimusvaltiot osana ydinterrorismirikosten vastaista toimintaa ryhtymään tarvittaviin toimenpiteisiin radioaktiivisten aineiden suojelemiseksi. Erikseen artiklassa viitataan Kansainvälisen atomienergiajärjestön asiaa koskeviin suosituksiin ja toimiin.

Suomessa radioaktiivisten aineiden suojelusta säädetään säteilylaissa (erit. 8 luku) ja ydinenergialaissa. Lakien rikkomisesta voidaan tuomita RL 34 luvun 4 §:n mukaisesti rangaistukseen (ks. 2 artiklan perustelut). Säteilylain 14 luvussa määrätään valvontaviranomaisena toimivan Säteilyturvakeskuksen valtuuksista, mm. oikeudesta saada tietoa, tehdä tarkastuksia ja saada virka-apua. Säteilyturvakeskuksesta ydinenergialain noudattamisen valvojana säädetään lain 10 luvussa, jossa sille myös annetaan mm. tarkastusvaltuuksia. Suomi on lisäksi saattanut kansallisesti voimaan Kansainvälisen atomienergiajärjestön perussäännön (SopS 2/1958), Kansainvälisen atomienergiajärjestön erioikeuksia ja vapauksia koskevan sopimuksen (SopS 27/1960), Kansainvälisen atomienergiajärjestön kanssa tehdyn valvontasopimuksen (SopS 2/1972) sekä ydinaineiden turvajärjestelyjä koskevista toimista tehdyn yleissopimuksen (SopS 72/1989). Suomen lainsäädäntö on siten sopusoinnussa yleissopimuksen 8 artiklan voimaansaattamisesta aiheutuvien velvoitteiden kanssa.

9 artikla. Yleissopimuksen 9 artiklassa määrätään sopimuspuolten lainkäyttövallan laajuudesta. Määräysten tarkoituksena on varmistaa, että sopimuksen tarkoittamiin rikoksiin syyllistyneet saatetaan teoistaan vastuuseen jossakin sopimusvaltiossa.

Yleissopimuksen 9 artiklan 1 kappale velvoittaa sopimusvaltiot ryhtymään toimiin 2 artiklassa tarkoitettujen rikosten saattamiseksi lainkäyttövaltaansa kolmessa tapauksessa: a) kun rikos on tehty kyseisen sopimusvaltion alueella, b) kun rikos tehdään sopimuspuolen lippua käyttävällä aluksella tai sellaisessa ilma-aluksessa, joka on kyseisen sopimusvaltion lain mukaisesti rekisteröity rikoksen tapahtumahetkellä ja c) kun rikoksen tekijä on sopimusvaltion kansalainen.

Artiklan 1 kappaleen a kohdan asettama velvollisuus on Suomen lainsäädännön kannalta ongelmaton: rikoslain 1 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan Suomessa tehtyyn rikokseen sovelletaan Suomen lakia.

Suomalaisessa aluksessa tai ilma-aluksessa tehtyihin rikoksiin sovellettavasta laista määrätään RL 1 luvun 2 §:n 1 momentissa. Sen mukaan Suomen lakia sovelletaan aluksessa tai ilma-aluksessa tehtyyn rikokseen, jos alus on rikoksen tekohetkellä ollut aavalla merellä tai millekään valtiolle kuulumattomalla alueella, tai jos ilma-alus on ollut tällaisen alueen yläpuolella. Suomen lakia sovelletaan myös aluksen tai ilma-aluksen ollessa vieraan valtion alueella tai ilma-aluksen ollessa sen yläpuolella, milloin rikoksen on tehnyt aluksen päällikkö, miehistön jäsen, matkustaja tai joku muutoin matkalla mukana oleva henkilö. Päällikköön ja miehistön jäseniin voidaan vieraan valtion alueella soveltaa Suomen rikoslakia silloin, kun päällikkö tai miehistön jäsen on rikoksellaan rikkonut jotakin hänelle tuossa roolissa erityisesti kuuluvaa velvollisuutta. Lisäksi vieraan valtion alueella olevalla aluksella tai ilma-aluksella tehtyyn rikokseen voidaan soveltaa Suomen rikoslakia myös silloin, kun rikoksen tekijä on Suomen kansalainen, jos teko on kriminalisoitu myös tekopaikan lainsäädännössä. Jos Suomen kansalainen tekee rikoksen millekään valtiolle kuulumattomalla alueella, on rangaistavuuden lisäedellytyksenä se, että teosta voidaan Suomen lain mukaan tuomita yli kuuden kuukauden vankeusrangaistus. Sopimuksen tarkoittamien rikosten osalta tämä edellytys täyttyy.

Suomen rikoslain soveltamisala on kuitenkin 9 artiklan 1 kappaleen b kohdan vaatimuksia suppeampi: laki ei sovellu rikoksiin, joihin on syyllistynyt RL 1 luvun 2 §:n 1 momentin 2 kohdassa lueteltuihin ryhmiin kuulumaton, ei-suomalainen henkilö suomalaisessa aluksessa tai ilma-aluksessa sen ollessa vieraan valtion alueella tai sen yläpuolella. Soveltamisalan ulkopuolelle jäävät esimerkiksi satamassa olevalla laivalla vierailevat henkilöt ja liikkuvassa aluksessa oleva luotsit sekä lentokentällä olevassa lentokoneessa työskentelevät miehistöön kuulumattomat henkilöt, joilla ei ole Suomen kansalaisuutta ja jotka eivät kuulu RL 1 luvun 6 §:n 3 momentin poikkeusten piiriin. Viimeksi mainitussa momentissa Suomen kansalaisiin rinnastetaan henkilöt, joilla on pysyvä asuinpaikka Suomessa ja henkilöt, jotka tavataan Suomesta ja joilla joko on jonkun muun Pohjoismaan kansalaisuus tai pysyvä asuinpaikka jossakin muussa Pohjoismaassa.

Rikoslain 1 luvun 2 §:n 1 momentin 2 kohdan rajoitusten merkitys on kuitenkin käytännössä hyvin vähäinen. Rikoslain soveltamisala eroaa vastaavalla tavalla esimerkiksi kansainvälisen järjestäytyneen rikollisuuden vastaisen YK:n yleissopimuksen 15 artiklan 1 kappaleen vaatimasta soveltamisalasta. Yleissopimusta voimaansaatettaessa ei kuitenkaan katsottu tarpeelliseksi muuttaa rikoslakia (HE 32/2003 vp). Eroavaisuus on niin ikään arvioitu vaikutukseltaan vähäiseksi ihmiskauppa-, paritus- ja lapsipornografiarikoksia koskevassa hallituksen esityksessä HE 34/2004 vp.

Soveltamisalojen eroavuutta supistaa entisestään ns. kansainvälisiä rikoksia koskeva rikoslain 1 luvun 7 § ja sen soveltamisesta annettu asetus (627/1996). RL 1 luvun 7 §:n 3 momentin mukaan RL 34a luvussa tarkoitettuihin terrorismirikoksiin sovelletaan Suomen lakia niiden tekopaikasta riippumatta. Asetuksessa puolestaan nimenomaisesti luokitellaan kansainvälisiksi rikoksiksi lukuisia kansainvälisissä sopimuksissa ja pöytäkirjoissa tarkoitettuja rikoksia. Kansainvälisiä rikoksia ovat asetuksen mukaan mm. seuraavat teot: siviili-ilmailun turvallisuuteen kohdistuvien laittomien tekojen ehkäisemistä koskevassa yleissopimuksessa (SopS 56/1973) tarkoitetut rikokset, ydinräjähderikos, terveyden vaarantaminen, ydinenergian käyttörikos ja muu ydinaineeseen liittyvä rikos, jota on pidettävä ydinaineiden turvajärjestelyjä koskevista toimista tehdyssä yleissopimuksessa (SopS 72/1989) tarkoitettuna rikoksena, sekä rikokset, jotka määritellään terrorismin vastustamisesta tehdyssä eurooppalaisessa yleissopimuksessa (SopS 16/1990) ja merenkulun turvallisuuteen kohdistuvien laittomien tekojen ehkäisemistä koskevassa yleissopimuksessa (SopS 11/1999). Yleissopimuksen 2 artiklassa tarkoitetut rikokset ja viittaus käsilläolevaan yleissopimukseen on tarkoitus sisällyttää rikoslain 1 luvun 7 §:n soveltamisesta annettuun asetukseen siinä vaiheessa, kun yleissopimus tulee Suomen osalta voimaan.

Yleissopimuksen 9 artiklan 2 kappale sallii sopimusosapuolien ulottaa lainkäyttövaltansa laajemmallekin, milloin 2 artiklan tarkoittama rikos on a) kohdistunut kyseisen sopimusvaltion kansalaiseen tai b) sen ulkomailla sijaitsevaan valtion laitokseen, mukaan lukien suurlähetystöt ja muut diplomaatti- ja konsulitilat. Lainkäyttövaltaa voi käyttää myös, jos c) rikoksen on tehnyt kansalaisuudeton henkilö, jolla on kotipaikka sopimusvaltion alueella, jos d) rikoksen tarkoituksena on pakottaa kyseinen sopimusvaltio suorittamaan jokin toimenpide tai pidättäytymään jostakin toimesta ja jos e) rikos tehdään kyseisen sopimusvaltion hallituksen käyttämässä ilma-aluksessa. Osa tapauksista kuuluu Suomen lain nojalla Suomen lainkäyttövallan piiriin: RL 1 luvun 3 §:n mukaan lainkäyttövalta ulottuu mm. suomalaiseen viranomaiseen kohdistuneisiin rikokseen, 5 §:n mukaan mm. Suomen kansalaisiin kohdistuneisiin rikoksiin ja 6 §:n mukaan mm. Suomessa pysyvästi asuvien tekemiin rikoksiin. Suomen kansalaisten ja täällä pysyvästi asuvien ulkomailla tekemien rikosten osalta on muistettava kaksoisrangaistavuuden vaatimus; toisaalta yleissopimuksen tarkoittamina tekoina näihin rikoksiin sovellettaisiin kansainvälisissä rikoksia koskevia sääntöjä. Sopimuksen 9 artiklan 2 kappaleen voimaansaattamisesta ei aiheudu velvoitetta muuttaa Suomen lainsäädäntöä.

Sopimuksen 9 artiklan 3 kappale edellyttää, että sopimuspuolet ilmoittavat sopimuksen ratifioinnin, hyväksymisen tai siihen liittymisen yhteydessä 2 kappaleen mukaisesta lainkäyttövallastaan YK:n pääsihteerille. Samoin ilmoitus on tehtävä, jos 2 kappaleen mukaisessa lainkäyttövallassa tapahtuu tämän jälkeen muutoksia. Velvoitteen täyttäminen ei vaadi erillisiä lainsäädäntötoimia.

Sopimuksen 9 artiklan 4 kappale edellyttää, että sopimuspuolet ryhtyvät tarvittaviin toimiin 2 artiklassa tarkoitettujen rikosten saattamiseksi lainkäyttövaltaansa sellaisissa tapauksissa, joissa se ei luovuta alueeltaan tavattua epäiltyä sellaisella toiselle sopimuspuolelle, joka on saattanut rikoksen lainkäyttövaltaansa 9 artiklan 1 tai 2 kappaleen mukaisesti.

Suomen lainsäädäntö sallii laajasti rikoksentekijöiden luovuttamisen, erityisesti niin vakavista rikoksista kuin sopimuksessa on kyse. Suomi voi luovuttaa rikoksista epäiltyjä ulkomaille kolmen eri lain nojalla: pohjoismaisia luovutuksia säätelee laki rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta Suomen ja muiden Pohjoismaiden välillä (270/1960), EU-maiden välisiä laki rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta Suomen ja muiden Euroopan unionin jäsenvaltioiden välillä (1286/2003) ja luovutuksia muualle laki rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta (456/1970).

Jos luovutuspyyntöön ei haluta suostua, olisi Suomen siis saatettava rikos oman lainkäyttövaltansa piiriin. Jos kyseinen rikos on tehty Suomessa, sovelletaan siihen rikoslain 1 luvun 1 §:n 1 momentin nojalla Suomen lakia. Jos taas rikos on tehty ulkomailla, niin siihen sovelletaan RL 1 luvun 8 §:n nojalla Suomen lakia, jos rikoksesta voidaan tuomita yli kuuden kuukauden vankeusrangaistus ja jos rikoksen tekopaikkana ollut valtio on esittänyt luovutuspyynnön, johon Suomi ei ole suostunut. Näin ollen Suomen laki on sopusoinnussa yleissopimuksen 9 artiklan 4 kappaleen vaatimusten kanssa.

Sopimuksen 9 artiklan 5 kappaleessa todetaan, ettei sopimus sulje pois mitään sopimuspuolen kansallisen lainsäädännön mukaisesti harjoitettavaa rikosoikeudellista lainkäyttövaltaa. Määräys ei aiheuta Suomelle velvoitetta eikä näin ollen myöskään tarvetta lainsäädännön muuttamiseen.

10 artikla. Yleissopimuksen 10 artiklan 1 kappale asettaa sopimusvaltiolle velvollisuuden tutkia saamansa tiedot alueellaan tehdystä tai aiotusta 2 artiklan tarkoittamasta rikoksesta, tai jos tällaisesta rikoksesta epäilty saattaa olla kyseisen sopimuspuolen alueella. Artiklan 2 kappale edellyttää sopimuspuolia ryhtymään toimiin rikoksentekijän tai epäillyn läsnäolon varmistamiseksi syyttämistä tai luovuttamista varten. Kummankin määräyksen mukaan toimiin ryhdytään ja ne suoritetaan kansallisen lainsäädännön mukaisesti. Määräysten voimaansaattaminen ei siten aiheuta tarvetta muuttaa Suomen lakia.

Sopimuksen 10 artiklan 3 kappaleessa taataan tiettyjä oikeuksia 2 kappaleessa tarkoitettujen toimien kohteeksi joutuneille. Tällaisella henkilöllä on 2 kappaleen a kohdan mukaan oikeus saada viipymättä yhteys lähimpään henkilöön, joka edustaa sitä valtiota, jonka kansalainen hän on tai jolla muuten on oikeus suojella hänen oikeuksiaan. Kansalaisuudettoman osalta oikeus koskee hänen kotipaikkavaltionsa edustajaa. Lisäksi 2 kappaleen tarkoittamien toimien kohteeksi joutuneille taataan b kohdan nojalla oikeus myös tavata artiklan tarkoittaman valtion edustaja. Kappaleen c kohdassa turvataan oikeus saada tietoa a ja b kohtien tarkoittamista oikeuksista.

Artiklan 4 kappale määrää, että 3 kappaleen oikeuksia käytetään rikoksentekijän tai epäillyn sijaintipaikkana olevan sopimusvaltion lainsäädännön mukaisesti, kunhan tuo lainsäädäntö mahdollistaa 3 kappaleen mukaisten oikeuksien täysimääräisen toteutumisen.

Artiklan 5 kappaleessa säädetään, että 3 ja 4 kappaleen määräykset eivät millään tavalla rajoita 9 artiklan 1 kappaleen c kohdan (rikoksen tekijä on sopimusvaltion kansalainen) ja 2 kappaleen c kohdan (rikoksen tekijä on kansalaisuudeton henkilö, jolla on kotipaikka sopimusvaltiona alueella) mukaisesti lainsäädäntövaltaansa käyttävän sopimusvaltion oikeutta pyytää Punaisen Ristin kansainvälistä komiteaa olemaan yhteydessä rikoksesta epäiltyyn ja tapaamaan hänet.

Artiklan 6 kappaleessa velvoitetaan sopimuspuolet ilmoittamaan artiklan mukaisesti tehdyistä säilöönotoista ja säilöönottoja edellyttäneistä olosuhteista YK:n pääsihteerin välityksellä sopimuspuolille, jotka ovat saattaneen rikokset lainkäyttövaltaansa 9 artiklan 1 ja 2 kappaleen mukaisesti. Samoin velvoitetaan kertomaan 1 kappaleen tarkoittamien tutkimusten tulokset sekä se, aikooko sopimuspuoli käyttää tapauksessa lainkäyttövaltaansa.

Suomen laissa ei ole täysin samansisältöistä sääntelyä kuin 10 artiklan 3-5 kappaleissa. Määräykset eivät kuitenkaan vaadi muutoksia Suomen lainsäädäntöön.

11 artikla. Yleissopimuksen 11 artikla sisältää terrorisminvastaisissa yleissopimuksissa yhdenmukaisen luovuta tai tuomitse -velvoitteen. Artiklan 1 kappaleen mukaisesti sopimuspuolen, jonka alueelta epäilty tavataan, on 9 artiklan soveltamisalaan kuuluvissa tapauksissa aina joko saatettava tapaus oman lainsäädäntönsä mukaisesti toimivaltaisen viranomaisen käsiteltäväksi syyttämistä varten tai luovutettava epäilty rikoksen johdosta. Artiklan 2 kappaleessa tarkennetaan, että myös niin sanotun ehdollisen luovuttamisen katsotaan täyttävän luovuta tai tuomitse -velvollisuuden. Jos siis sopimuspuolen kansallinen lainsäädäntö mahdollistaa omien kansalaisten luovuttamisen vain sillä ehdolla, että nämä palautetaan takaisin suorittamaan mahdollista tuomiotaan, näin voidaan sopimuksen mukaan tehdä, kunhan tämä sopimuspuoli ja luovutuspyynnön tehnyt valtio pääsevät järjestelystä sopuun.

Perustuslakivaliokunta on ottanut kantaa luovuta tai tuomitse -velvoitteen ja Suomen perustuslain väliseen suhteeseen terrorististen pommi-iskujen torjumista koskevan YK:n yleissopimuksen hyväksymisen yhteydessä (PeVL 7/2002 vp). Valiokunnan mukaan perustuslain 9 §:n 3 momentin mukainen Suomen kansalaisten luovuttamiskielto ja 4 momentin mukainen kielto luovuttaa ulkomaalaisia tapauksissa, joissa heitä uhkaa kuolemanrangaistus, kidutus tai muu ihmisarvoa loukkaava kohtelu, eivät aiheuta ongelmia suhteessa luovuta ja tuomitse -määräyksiin. Määräysten nojalla Suomella on aina halutessaan mahdollisuus ryhtyä itse syytetoimiin, joten ehdotonta luovuttamisvelvollisuutta ei voi syntyä. Perustuslain 9 §:n 3 momenttia on myöhemmin muutettu lailla 802/2007: nykyisin Suomen kansalaisen luovuttamisesta voidaan tietyin edellytyksin säätää lailla. Sopimuksen 11 artiklan voimaansaattaminen ei ole ongelmallista Suomen lainsäädännön kannalta.

12 artikla. Yleissopimuksen 12 artiklassa turvataan sopimuksen tarkoittamien säilöönotto-, syyte- tai muiden toimenpiteiden kohteiksi joutuneille tietyt perusoikeudet. Artiklan mukaan epäillyille taataan oikeudenmukainen kohtelu, mukaan lukien kaikki sekä hänen sijaintipaikkanaan olevan sopimusvaltion kansallisen lainsäädännön että kansainvälisten ihmisoikeusmääräysten mukaiset oikeudet ja takeet. Suomelle 12 artikla ei synnytä uusia velvoitteita, eikä se aiheuta tarvetta lainsäädännön muutoksiin.

13 artikla. Yleissopimuksen 13 artiklassa määrätään 2 artiklan tarkoittamiin rikoksiin syyllistyneiden luovuttamisesta. Sen 1 kappaleen mukaan sopimuksen voimaantulon jälkeen sopimuspuolet katsovat, että 2 artiklan rikokset sisältyvät kaikkiin niiden muiden sopimuspuolten kanssa aiemmin tekemiin luovuttamista koskeviin sopimuksiin rikoksina, joiden johdosta rikoksentekijä voidaan luovuttaa.

Artiklan 2 kappaleessa määrätään, että sopimuspuolen lainsäädännön edellyttäessä luovuttamisen oikeusperustaksi voimassaolevaa valtiosopimusta tämän yleissopimuksen voidaan katsoa tarjoavan tarvittavan oikeusperustan. Milloin sopimuspuolet eivät tällaista oikeusperustaa tarvitse, niiden tulee artiklan 3 kappaleen nojalla tunnustaa keskenään 2 artiklan tarkoittamat rikokset sellaisiksi, joiden johdosta luovuttaminen on mahdollista. Artiklan 4 kappale säätää mahdollisuudesta käsitellä 2 artiklan rikokset tarvittaessa siten, että ne olisivat tapahtuneet tekopaikan ohella myös sellaisten valtioiden alueella, jotka käyttävät lainkäyttövaltaansa sopimuksen 9 artiklan 1 ja 2 kappaleen mukaisesti. Artiklan 5 kappale määrää, että kaikkien sopimuspuolten aiemmin tekemien keskinäisten luovutussopimusten määräykset katsotaan muutetuiksi siltä osin kuin ne ovat ristiriidassa tämän yleissopimuksen kanssa.

Suomessa luovuttamisesta säädetään niin sanotussa yleisessä luovuttamislaissa (laki 456/1970), pohjoismaisessa luovuttamislaissa (270/1960) ja EU-luovuttamislaissa (1286/2003). Suomi voi luovuttaa rikoksentekijöitä yksin lain nojalla, eikä edellytykseksi siis aseteta voimassaolevaa valtiosopimusta. Luovuttaminen on mahdollista yleisen luovuttamislain nojalla silloin, kun kyseessä olevasta rikoksesta on mahdollista tuomita Suomen lain mukaan vähintään vuosi vankeutta. Pohjoismaisen ja EU-luovutuslain mukaiset edellytykset ovat alhaisemmat. Kun yleissopimus saatetaan voimaan Suomessa, Suomen lainsäädännön on täytettävä 2 artiklan kriminalisointivelvoitteet. Sopimuksen tarkoittamien tekojen luonteen huomioon ottaen tulee samalla täytetyksi myös yhden vuoden vankeusrangaistusta koskeva kynnys ja siten myös 13 artiklan asettama velvollisuus. Sopimuksen 13 artiklan voimaansaattamisesta ei siis aiheudu velvoitetta muuttaa Suomen lakia.

14 artikla. Yleissopimuksen 14 artiklassa velvoitetaan sopimuspuolet antamaan toisilleen mahdollisimman laajaa oikeusapua 2 artiklassa tarkoitettujen rikosten tutkinnassa, oikeudenkäynneissä ja luovuttamisen yhteydessä. Artiklan mukaan oikeusapua annetaan ensisijaisesti sopimuspuolten välisten oikeusapua koskevien sopimusten tai muiden järjestelyjen puitteissa. Milloin tällaisia ei ole, annetaan oikeusapua sopimuspuolten kansallisten lainsäädäntöjen mukaisesti.

Artikla ei aiheuta tarvetta muuttaa Suomen lakia. Laki kansainvälisestä oikeusavusta rikosasiassa (4/1994) tarjoaa viranomaisille mahdollisuuden oikeusavun antamiseen laajasti sopimusjärjestelyistä riippumatta. Suomi on myös osallisena useassa rikosoikeusapua koskevassa sopimusjärjestelyssä.

15 artikla. Yleissopimuksen 15 artikla kieltää sopimuspuolia pitämästä 2 artiklan tarkoittamia rikoksia poliittisina rikoksina, poliittiseen rikokseen liittyvinä rikoksena tai poliittisista vaikuttimista tehtynä rikoksena silloin, kun päätetään sopimuksen mukaisesta luovuttamisesta tai oikeusavusta. Sopimuspuolet eivät siis voi kieltäytyä antamasta keskinäistä oikeusapua tai luovuttamasta rikoksentekijää vedoten ydinterrorismirikoksen poliittisuuteen.

Suomen yleisen luovuttamislain 6 § kieltää luovuttamasta poliittisesta rikoksesta. EU-luovutuslaissa ei ole vastaavaa säännöstä. Rikosoikeusapulain 13 §:n 1 momentin 1 kohdassa rikoksen poliittisuus on harkinnanvarainen kieltäytymisperuste.

Sopimuksen 15 artiklan määräykset kaventavat Suomen määräysvaltaa siinä, minkälaisia tekoja voidaan määritellä poliittisiksi 15 artiklan tarkoittamissa tilanteissa. Kun Suomi joutui vastaavan tilanteen eteen terrorismin vastustamista koskevan eurooppalaisen yleissopimuksen (SopS 16/1990) voimaansaattamisen yhteydessä, päätettiin tuolloin tehdä sopimukseen varauma, jotta kansallisen harkintavallan supistuminen vältettäisiin. Varaumasta on kuitenkin sittemmin luovuttu: luopumista perusteltiin mm. sillä, ettei sopimuksen tarkoittamia rikoksia voida missään oloissa pitää poliittisina (HE 209/2001 vp). Tulkinnan muutokseen katsottiin vaikuttanen mm. YK:ssa valmistellut terrorismia koskevat yleissopimukset, joissa kaikissa pyritään kriminalisoimaan tietyt väkivallanteot ja ryhtymään toimiin niihin syyllistyneiden saattamiseksi vastuuseen teoistaan. Muuttuneissa olosuhteissa ei enää katsottu olevan ensisijaisen tärkeää, että Suomi säilyttää mahdollisimman laajan harkintavallan rikosten määrittämisessä luonteeltaan poliittisiksi.

Perustuslakivaliokunta ei pitänyt varauman poistamista ongelmallisena, koska sen mukaan poistaminen ei vaikuta Suomen kansalaisen oikeusasemaan eikä velvoita luovuttamaan ketään maahan, jossa häntä uhkaisi kuolemanrangaistus, kidutus tai muu ihmisarvoa loukkaava kohtelu (PeVL 61/2001 vp).

Koska Suomen ei enää katsota tarvitsevan mahdollisimman laajaa harkintavaltaa rikoksen määrittämisessä luonteeltaan poliittiseksi, ja koska nyt käsiteltävän yleissopimuksen 2 artiklan tarkoittamia rikoksia ei missään oloissa voitaisi kuitenkaan pitää luonteeltaan poliittisina, ei 15 artiklan voimaansaattaminen aiheuta tarvetta muuttaa Suomen lakia. Voimaansaattamisella ei myöskään ole vaikutusta Suomen kansalaisen oikeusasemaan, koska yleinen luovuttamislaki ei mahdollista Suomen kansalaisen luovuttamista ja koska EU-luovuttamislaissa rikoksen poliittisuudesta kieltäytymisperusteena on jo luovuttu. Toisaalta Suomen harkintamarginaalia kasvattaa yleissopimuksen 16 artikla, jonka mukaan ketään ei tarvitse luovuttaa eikä oikeusapua tarvitse antaa tapauksissa, joissa on perusteltua syytä epäillä, että pyynnön tarkoituksena on henkilön syyttäminen tai tuomitseminen hänen rotunsa, uskontonsa, kansallisuutensa, etnisen alkuperänsä tai poliittisen mielipiteensä vuoksi, tai jos pyynnön noudattaminen muuten vaikeuttaisi henkilön asemaa tällaisesta syystä.

Vastaavat poliittisia rikoksia koskevat määräykset sisältyvät Suomessa jo voimaansaatettuihin YK:n terrorististen pommi-iskujen torjumista koskevaan yleissopimukseen (HE 231/2001 vp) ja kansainvälisen terrorismin rahoituksen vastaiseen yleissopimukseen (HE 43/2992).

Sopimuksen 15 artiklan voimaansaattaminen ei siis edellytä Suomen lainsäädännön muuttamista.

16 artikla. Niin sanotun syrjintälausekkeen sisältävä yleissopimuksen 16 artikla liittyy edellä käsiteltyihin 13–15 artikloihin. Syrjintälausekkeen mukaan ketään ei tarvitse luovuttaa eikä oikeusapua tarvitse antaa tapauksissa, joissa on perusteltua syytä epäillä, että tarkoituksena on henkilön syyttäminen tai tuomitseminen hänen rotunsa, uskontonsa, kansallisuutensa, etnisen alkuperänsä tai poliittisen mielipiteensä vuoksi, tai jos pyynnön noudattaminen muuten vaikeuttaisi henkilön asemaa tällaisesta syystä. Suomen yleisen luovuttamislain 7 § sisältää vastaavan määräyksen.

Sopimuksen 16 artiklan voimaansaattaminen ei aiheuta tarvetta Suomen lainsäädännön muuttamiseen.

17 artikla. Yleissopimuksen 17 artiklassa säädetään vapautensa menettäneen henkilön väliaikaisesta siirtämisestä toiseen sopimusvaltioon todistelutarkoituksessa. Artiklan 1 kappaleen mukaan tällainen henkilö voidaan väliaikaisesti siirtää todistamaan, tunnistamaan tai antamaan muun todistusaineiston hankkimiseksi tarvittavaa apua rikoksen tutkimista tai syytteen nostamista varten yleissopimuksen nojalla kahden edellytyksen täyttyessä: 1) henkilö antaa tähän suostumuksensa tietoisena asiaan vaikuttavista seikoista ja 2) sopimusvaltioiden viranomaiset sopivat järjestelyn ehdoista.

Artiklan 2 kappaleen a–c kohdissa säädetään väliaikaisesti siirretyn henkilön vastaanottavan sopimuspuolen velvoitteista. Sen on a) pidettävä vastaanottamansa henkilö säilössä ja b) palautettava hänet viipymättä viranomaisten tekemän sopimuksen ehtojen mukaisesti. Vastaanottava valtio ei c kohdan määräyksen nojalla saa vaatia, että luovuttava valtio käynnistää rikoksen johdosta tapahtuvan luovuttamismenettelyn kyseisen henkilön palauttamista varten. Kappaleen d kohdassa määrätään, että luovuttavan sopimuspuolen on luettava kyseisen henkilön suorittamatta olevaa rangaistusaikaa laskettaessa tämän hyväksi se aika, jonka hän on viettänyt säilössä vastaanottavassa valtiossa.

Artiklan 3 kappaleessa määrätään, että ilman luovuttavan sopimuspuolen suostumusta luovutettavaa henkilöä ei saa asettaa syytteeseen tai pitää vangittuna eikä hänen vapauttaan muuten saa rajoittaa sellaisten tekojen tai tuomioiden vuoksi, jotka on tehty tai annettu ennen henkilön poistumista luovuttaneen sopimuspuolen alueelta.

Perustuslakivaliokunta totesi terrorististen pommi-iskujen torjumista koskevan YK:n yleissopimuksen hyväksymisen yhteydessä, etteivät tuon sopimuksen vastaavat määräykset väliaikaisesta siirtämisestä olleet ongelmallisia perustuslain kannalta (PeVL 7/2002 vp). Lausunnon antamisen jälkeen Suomessa on säädetty laki vapautensa menettäneen henkilön väliaikaisesta siirtämisestä todistelutarkoituksissa rikosasioissa (150/2004). Laki ja yleissopimuksen 17 artikla ovat keskenään sopusoinnussa.

18 artikla. Yleissopimuksen 18 artiklassa säädetään sopimuspuolten velvollisuuksista sen jälkeen, kun nämä ovat takavarikoineet tai muutoin ottaneet haltuunsa radioaktiivisia aineita, laitteita tai ydinlaitoksia 2 artiklassa tarkoitettujen rikosten jälkeen.

Artiklan 1 kappaleessa sopimusvaltiot velvoitetaan a) ryhtymään toimeen aineen, laitteen tai laitoksen tekemiseksi vaarattomaksi, b) varmistamaan ydinaineen säilyttäminen Kansainvälisen atomienergiajärjestön turvallisuusohjeiden mukaisesti ja c) noudattamaan järjestön antamia turvallisuus- ja terveysvaatimuksia sekä sen antamia suosituksia fyysisestä suojelusta. Suomi on saattanut voimaan Kansainvälisen atomienergiajärjestön perussäännön (SopS 2/1958), Kansainvälisen atomienergiajärjestön erioikeuksia ja vapauksia koskevan sopimuksen (SopS 27/1960), Kansainvälisen atomienergiajärjestön kanssa tehdyn valvontasopimuksen (SopS 2/1972) sekä ydinaineiden turvajärjestelyjä koskevista toimista tehdyn yleissopimuksen (SopS 72/1989). Artiklan 1 kappale ei aiheuta tarvetta muutoksiin kansallisessa laissa.

Artiklan 2 kappaleessa määrätään, että rikosoikeudellisten menettelyjen päätyttyä, tai kansainvälisen oikeuden vaatiessa aiemminkin, sopimuspuolen on ryhdyttävä neuvotteluihin ja niiden jälkeen palautettava hallussaan oleva aine, laite tai laitos. Kyseinen kohde on palautettava 1) siihen sopimuspuoleen, johon se kuuluu, tai 2) sopimuspuoleen, jonka kansalainen sen omistava luonnollinen henkilö on tai jossa sen omistavalla oikeushenkilöllä on kotipaikka, taikka 3) siihen sopimuspuoleen, jonka alueelta kohde varastettiin tai muutoin saatiin laittomasti.

Artiklan 3 kappaleen a kohdassa säädetään, että sopimuspuolen on jatkettava 1 kappaleessa tarkoitettuja toimia edelleen, jos sen kansallinen lainsäädäntö kieltää palauttamisen tai jos vastaanottavan valtion laki kieltää vastaanottamisen. Artiklan b kohta säätää, että jos ainetta, laitetta tai laitosta hallussaan pitävän sopimuspuolen laki ei salli hallussapitoa, sen on mahdollisimman pian huolehdittava objektin sijoittamisesta sellaisen sopimuspuolen haltuun, joka tähän suostuu. Luovuttavan sopimuspuolen on varmistauduttava siitä, että vastaanottaja tekee objektin vaarattomaksi. Sekä a että b kohdan tarkoittamissa tapauksissa radioaktiivista ainetta, laitetta tai laitosta saa käyttää yksinomaan rauhanomaisiin tarkoituksiin.

Artiklan 4 kappaleen mukaan tapauksissa, joissa 1 ja 2 kappaleessa tarkoitetulla objektilla ei ole 2 kappaleissa tarkoitettua liittymää mihinkään sopimuspuoleen, eikä mikään sopimuspuoli suostu ottamaan sitä vastaan 3 kappaleen mukaisesti, on aineen, laitteen tai laitoksen sijoittamisesta tehtävä erillinen päätös neuvotteluissa sopimuspuolten ja kansainvälisten järjestöjen kesken.

Artiklan 5 kappaleessa annetaan sopimuspuolelle oikeus pyytää apua muilta sopimuspuolilta tai kansainvälisiltä järjestöiltä, milloin tämä pitää hallussaan radioaktiivista ainetta, laitetta tai laitosta 1-4 kappaleissa tarkoitetulla tavalla. Samalla sopimuspuolia ja erityisesti Kansainvälistä atomienergiajärjestöä kehotetaan antamaan mahdollisimman paljon tällaista apua.

Artiklan 6 kappaleen mukaisesti aineen, laitteen tai laitoksen sijoittamiseen ja haltuunottoon osallistuneiden sopimuspuolten on informoitava Kansainvälisen atomienergiajärjestön pääjohtajaa siitä, kuinka kohde otettiin haltuun tai mihin se sijoitettiin. Pääjohtaja välittää tiedon muille sopimuspuolille.

Artiklan 7 kappaleessa todetaan, etteivät artiklan säännökset millään tavoin vaikuta kansainvälisen oikeuden ydinvahinkoja tai muita asioita koskeviin sääntöihin, jos 2 artiklassa tarkoitetun rikoksen yhteydessä ympäristöön leviää radioaktiivisia aineita tai ydinaineita.

Artiklan 2-7 kappaleet eivät nekään aiheuta tarvetta muuttaa Suomen lainsäädäntöä.

19 artikla. Yleissopimuksen 19 artiklan mukaan sopimuspuolen on tiedotettava sopimuksen tarkoittamaa rikosta koskevan oikeudenkäynnin lopputuloksesta YK:n pääsihteerille, joka puolestaan informoi asiasta muita sopimuspuolia. Velvoite määrätään täytettäväksi oikeudenkäyntivaltion kansallisen lainsäädännön puitteissa. Sopimuksen 19 artiklan voimaansaattaminen ei aiheuta tarvetta muuttaa Suomen lakia.

20 artikla. Yleissopimuksen 20 artikla asettaa sopimuspuolille yleisen neuvotteluvelvollisuuden sopimuksen tehokkaan täytäntöönpanon varmistamiseksi.

21 artikla. Yleissopimuksen 21 artiklassa korostetaan, että sopimuksen mukaisia velvoitteita täyttäessään sopimuspuolet kunnioittavat valtioiden välisen suvereenin tasa-arvon ja alueellisen koskemattomuuden periaatteita, eivätkä puutu toisten valtioiden sisäisiin asioihin.

22 artikla. Yleissopimuksen 22 artiklassa selvennetään, ettei mikään käsillä olevan yleissopimuksen määräys oikeuta sopimuspuolta käyttämään lainkäyttövaltaa toisen sopimuspuolen alueella eikä muutenkaan hoitamaan tehtäviä, jotka tämän toisen sopimusvaltion lainsäädännön mukaan kuuluvat yksinomaan sen viranomaisille.

23 artikla. Yleissopimuksen 23 artiklan 1 kappaleessa määrätään sopimuspuolten välisten riitojen selvittämisestä. Jos sopimuksen tulkintaa tai soveltamista koskevaa kahden tai useamman sopimuspuolen erimielisyyttä ei saada kohtuullisessa ajassa ratkaistua neuvottelemalla, voi riidan osapuoli esittää pyynnön välimiesmenettelystä. Jos osapuolet eivät kuuden kuukauden kuluessa tällaisesta pyynnöstä ole päässeet sopuun menettelyn järjestämisestä, on kullakin kiistan osapuolella oikeus saattaa riita Kansainvälisen tuomioistuimen ratkaistavaksi tuomioistuimen perussäännön mukaisella hakemuksella.

Artiklan 2 kappale antaa sopimuspuolille oikeuden tehdä 1 kappaletta koskeva varauma sopimusta allekirjoittaessaan, ratifioidessaan tai hyväksyessään. Artiklan 1 kappale ei tällöin tule voimaan myöskään muiden sopimuspuolten suhteessa varauman tehneeseen sopimuspuoleen.

Artiklan 3 kappaleen mukaan varauma on milloin tahansa peruutettavissa ilmoittamalla asiasta YK:n pääsihteerille.

Suomi on alun perin 25 päivänä kesäkuuta 1958 antamallaan ja sen jälkeen toistuvasti uusimallaan selityksellä etukäteen hyväksynyt Kansainvälisen tuomioistuimen toimivallan kaikissa itseään koskevissa kansainvälisoikeudellisissa riidoissa, milloin riidan muutkin osapuolet ovat antaneet vastaavan selityksen. Suomi on säännönmukaisesti hyväksynyt kansainvälisen tuomioistuimen toimivallan myös monenkeskisissä sopimuksissa. Sopimuksen 23 artikla ei siten aiheuta sellaisia muutoksia Suomen kansainvälisoikeudellisiin velvoitteisiin, että olisi syytä harkita sopimusvarauman tekemistä.

24 artikla. Yleissopimuksen 24 artiklan 1 kappaleessa määrätään sopimuksen allekirjoittamisen ajanjaksosta: sopimus oli avoinna allekirjoituksille 14 päivästä syyskuuta 2005 31 päivään joulukuuta 2006. Suomi allekirjoitti sopimuksen 14 päivänä syyskuuta 2005.

Artiklan 2 kappaleen mukaan sopimus on ratifioitava tai hyväksyttävä. Ratifioimis- tai hyväksymiskirjat talletetaan YK:n pääsihteerin huostaan.

Artiklan 3 kappaleen mukaan yleissopimus on liittymistä varten avoinna kaikille valtiolle.

25 artikla. Yleissopimuksen 25 artiklan 1 kappaleessa määrätään sen voimaantulosta, joka tapahtuu 30 päivän kuluttua siitä, kun 22 ratifioimis-, hyväksymis-, tai liittymiskirjaa on talletettu. Sopimus tuli näiden edellytysten täytyttyä kansainvälisesti voimaan 7 päivänä heinäkuuta 2007.

Artiklan 2 kappaleen mukaan sopimus tulee yksittäisen sopimuspuolen osalta voimaan 30 päivän kuluttua siitä, kun se on tallettanut ratifioimis-, hyväksymis- tai liittymiskirjan YK:n pääsihteerin huostaan.

26 artikla. Yleissopimuksen 26 artiklassa määrätään sopimuksen muuttamisesta. Artiklan 1 kappaleen mukaan sopimuspuoli voi ehdottaa muutosta toimittamalla esityksensä tallettajalle, joka välittää sen eteenpäin muille sopimuspuolille. Artiklan 2 kappaleen mukaan enemmistö sopimuspuolista voi pyytää tallettajaa kutsumaan koolle konferenssin käsittelemään muutosehdotuksia. Konferenssiin kutsutaan kaikki sopimuspuolet, ja se saa alkaa aikaisintaan kolmen kuukauden kuluttua kutsun esittämisestä. Artiklan 3 kappaleen mukaan konferenssi pyrkii yksimielisiin päätöksiin, mutta milloin se ei ole mahdollista, muutoksista sovitaan kahden kolmasosan enemmistöllä kaikista sopimuspuolista. Artiklan 4 kappaleen mukaan sovitut muutokset tulevat voimaan sitä koskevan ratifioimis-, hyväksymis- tai liittymiskirjan tallettaneiden sopimuspuolten osalta voimaan 30. päivänä siitä, kun kaksi kolmasosaa sopimuspuolista on tallettanut asianmukaisen asiakirjan. Muiden sopimuspuolten osalta muutos tulee voimaan 30 päivän kuluttua asianmukaisen asiakirjan tallettamisesta.

Tullakseen Suomea sitoviksi kaikki sopimusmuutokset vaativat Suomelta ratifioimis- tai hyväksymistoimen. Artikla ei siten rajoita Suomen päätäntävaltaa.

27 artikla. Yleissopimuksen 27 artiklassa määrätään sopimuksen irtisanomisesta. Irtisanominen toimitetaan kirjallisesti tallettajalle, ja se tulee voimaan vuoden kuluttua ilmoituksen vastaanottamisesta.

28 artikla. Yleissopimuksen 28 artikla määrää yhdenvertaisiksi todistusvoimaisiksi teksteiksi sopimuksen arabian-, englannin-, espanjan-, kiinan-, ranskan- ja venäjänkieliset versiot. Sopimuksen alkuperäisversion tallettaja on YK:n pääsihteeri.

2.1 Laki ydinterrorismin torjumisesta tehdyn kansainvälisen yleissopimuksen lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten voimaansaattamisesta

1 §. Pykälä sisältää säännöksen siitä, että yleissopimuksen lainsäädännön alaan kuuluvat määräykset ovat lakina voimassa sellaisina kuin Suomi on niihin sitoutunut. Suomen tarkoituksena ei ole tehdä yleissopimukseen sen 23 artiklan 2 kappaleessa sallittua varaumaa eikä muitakaan varaumia.

2 §. Pykälä sisältää säännöksen siitä, että Suomessa yleissopimuksen 7 artiklan 4 kappaleessa tarkoitettuna sopimuspuolten välisten tietojen lähettämisestä ja vastaanottamisesta vastaavana viranomaisena toimii keskusrikospoliisi.

3 §. Pykälä sisältää tavanomaisen voimaantulosäännöksen, jonka mukaan lain voimaantulosta säädetään tasavallan presidentin asetuksella.

2.2 Rikoslaki

34 luku. Yleisvaarallisista rikoksista

9 § Yleisvaarallisen rikoksen valmistelu

Pykälän 2 momenttia ehdotetaan muutettavaksi siten, että yleisvaarallisen rikoksen valmistelusta tuomittaisiin se, joka tehdäkseen ydinräjähderikoksen

1) hankkii tai yrittää hankkia taikka pitää hallussaan tai yrittää pitää hallussaan ydinräjähteen valmistukseen tarvittavia aineita,

2) hankkii tai yrittää hankkia, valmistaa tai yrittää valmistaa taikka pitää hallussaan tai yrittää pitää hallussaan ydinräjähteen valmistukseen tarvittavia laitteita, tai

3) hankkii ydinräjähteen valmistukseen tarvittavan valmistuskaavan tai -piirustuksen.

Ydinräjähderikoksen tekemistarkoituksessa tapahtuvan radioaktiivisen aineen tai laitteen hallussapidon yritys taikka laitteen valmistamisen yritys eivät ole voimassaolevan Suomen lain mukaan rangaistavia tekoja. Yleissopimuksen voimaansaattaminen synnyttää Suomelle sopimuksen 2 artiklan ja 5 artiklan nojalla velvollisuuden muuttaa oikeustilaansa tältä osin, jotta lainsäädäntö ei olisi ristiriidassa sopimusmääräyksen kanssa. Samalla, vaikka yleissopimus ei sitä vaadikaan, on johdonmukaista säätää rangaistavaksi myös aineiden tai laitteiden hankkimisen yritys, sillä voimassaolevan 9 §:n mukaan hankkimisrikokset rinnastuvat vakavuudeltaan hallussapito- ja valmistamisrikoksiin.

Sisällyttämällä teon yritys ehdotetulla tavalla samaan pykälään täytetyn teon kanssa rinnastettaisiin yritys rangaistavuudeltaan täytettyyn tekoon. Yritysasteelle jääminen voidaan kuitenkin huomioida rangaistusta alentavana seikkana rikoslain 6 luvun 4 §:n yleissäännön perustella.

44 luku. Terveyttä ja turvallisuutta vaarantavista rikoksista

12 a § Radioaktiivisen aineen hallussapitorikos

Rikoslain 44 lukuun esitetään lisättäväksi uusi 12 a §, jossa säädetään rangaistavaksi, jollei teosta muualla laissa säädetä ankarampaa rangaistusta, radioaktiivisen aineen hallussapito ilman, että siitä peräisin olevan säteilyn käyttötarkoitus täyttää säteilylain 16 §:n 2 momentissa säädetyt turvallisuusluvan edellytykset.

Radioaktiivisen aineen käsite on määritelty säteilylain (592/1991) 9 §:ssä. Radioaktiivista ainetta on aine, joka hajoaa itsestään ja lähettää ionisoivaa säteilyä. Pykälän 2 momentin mukaan Säteilyturvakeskus ratkaisee tarvittaessa yksittäistapauksessa, onko ainetta pidettävä radioaktiivisena aineena. Säteilylain määritelmä on luonnontieteellisesti selvä ja yksiselitteinen. Lisäksi niin sanotut vapaarajat, joiden alapuolella esimerkiksi luonnon radionuklideja sisältävä aine on vapautettu säteilylain mukaisesta turvallisuusvalvonnasta, ovat tarkat ja kattavasti määritellyt. Nämä määrittelyt perustuvat yleiseurooppalaisiin standardeihin, joten yksittäisiä tulkintaratkaisuja siitä, onko aine säteilylain valvontavelvoitteiden alaista radioaktiivista ainetta, ei tiettävästi ole jouduttu säteilylain voimassaoloaikana tekemään.

Radioaktiivisen aineen hallussapito ja muu käsittely on säteilylain 11 §:n määritelmän mukaista säteilyn käyttöä, johon on oltava säteilylain 16 §:n mukainen turvallisuuslupa. Joka pitää hallussaan radioaktiivista ainetta ilman säteilylain mukaista turvallisuuslupaa, toimii säteilylain vastaisesti ja täten oikeudettomasti. Säteilylain 61 §:ssä on säädetty sakkorangaistus toiminnan harjoittajalle, joka tahallaan tai huolimattomuudesta olennaisesti laiminlyö säädetyn turvallisuusluvan hakemisen. Säteilylain 61 §:n säännös on luonteeltaan seuraamus sinänsä hyväksyttäväksi katsottavaan toimintaan liittyvästä laiminlyönnistä, ja siten hallinnollistyyppisestä rikkeestä, johon ei liity vaaran aiheuttamista tai vaarantamistarkoitusta.

Nyt ehdotetun säännöksen tarkoitus on kriminalisoida radioaktiivisen aineen oikeudeton hallussapito yleisesti, lähtien siitä, että radioaktiivisen aineen hallussapito siten, että siitä peräisin olevan säteilyn käyttötarkoitus ei täytä säteilylaissa säädettyjä turvallisuusluvan edellytyksiä, sisältää aina potentiaalisen vaarantamismahdollisuuden. Säteilylain mukaan radioaktiivisen aineen käyttöön (jota on myös hallussapito ja muu käsittely) ei voida myöntää turvallisuuslupaa ilman, että toiminnalle osoitetaan säteilylain 16 §:n 2 momentin 1-kohdassa edellytetty asianmukainen säteilyn käyttötarkoitus. Nyt ehdotettu säännös tulisi täten sovellettavaksi silloin, kun radioaktiivista ainetta ilman turvallisuuslupaa hallussaan pitävä ei voi osoittaa hyväksyttävää käyttötarkoitusta hallussaan pitämälleen radioaktiiviselle aineelle. Jos hän taas voi esittää selvitystä siitä, että hallussapidetty radioaktiivinen aine on hankittu sinänsä perustelluksi katsottavaan käyttötarkoitukseen, mutta säteilylain mukaisen turvallisuusluvan hakeminen on lyöty laimin, on tekoa arvosteltava ensisijaisesti säteilylain 61 §:n säännösten mukaisena laiminlyöntirikkomuksena. Käytännössä tällaisesta selvityksestä käy ilmi esimerkiksi tieto kyseisen toiminnanharjoittajan koulutuksesta, radioaktiivisiin aineisiin perehtyneisyydestä ja yleensäkin aikaisemmasta toimintahistoriasta. Jos radioaktiivisia aineita oikeudettomasti hallussaan pitävä ei ole aikaisemmin toiminut luvallisesti säteilylähteiden parissa, on syytä olettaa, että oikeudeton hallussapito on rangaistava nyt ehdotetun säännöksen nojalla.

Toissijaisuusmaininta liittyy siihen, että monissa tapauksissa sovellettavaksi tulisi ankarammin rangaistavaa rikosta koskeva rangaistussäännös. Esimerkkeinä voidaan mainita ydinräjähderikos (RL 34 luku 6 §), yleisvaarallisen rikoksen valmistelu (RL 34 luku 9 § 2 momentti), terroristisessa tarkoituksessa tehty rikos (RL 34 a luku 1 § 1 momentti 5 kohta) ja terroristisessa tarkoituksessa tehdyn rikoksen valmistelu (RL 34 a luku 2 §).

Ehdotettu enimmäisrangaistus 6 kuukautta vankeutta liittyy ennen kaikkea siihen, että vastaava enimmäisrangaistus on esimerkiksi RL 44 luvun 12 §:ssä, joka sentään lisäksi edellyttää vaaran aiheutumista. Pelkästään hallussapitoa koskevassa rangaistussäännöksessä säädetty enimmäisrangaistus ei voi olla kovin korkea.

Lain voimaantulosta säädetään valtioneuvoston asetuksella.

2.3 Ydinenergialaki

69 § Rangaistuksia koskevat viittaussäännökset

Pykälän 3 momentti sisältää viittauksen muutettavaksi ehdotettuun rikoslain 34 luvun 9 §:ään ja sen sisältöön. Rikoslain muutos edellyttää vastaavuuden säilyttämiseksi pykälän päivittämistä siten, että siihen sisällytetään myös viittaukset hallussapitoon ja sen yritykseen, hankkimisen yritykseen sekä valmistamiseen ja sen yritykseen.

Lain voimaantulosta säädetään valtioneuvoston asetuksella.

Sopimus tulee kansainvälisesti voimaan 30 päivän kuluttua siitä, kun 22 sopimuspuolta on tallettanut ratifioimis-, hyväksymis- tai liittymiskirjan YK:n pääsihteerille. Tämä edellytys on täyttynyt ja sopimus on tullut voimaan 7 päivänä heinäkuuta 2007. Suomen osalta yleissopimus tulee voimaan 30 päivän kuluttua siitä, kun Suomi on tallettanut hyväksymiskirjansa YK:n pääsihteerille. Laki yleissopimuksen lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten voimaansaattamisesta ehdotetaan tulemaan voimaan tasavallan presidentin asetuksella säädettävänä ajankohtana samanaikaisesti, kun sopimus tulee Suomen osalta voimaan. Lait rikoslain muuttamisesta ja ydinenergialain muuttamisesta ehdotetaan tulemaan voimaan vastaavasti valtioneuvoston asetuksella samana päivänä.

4.1 Eduskunnan suostumuksen tarpeellisuus

Perustuslain 94 §:n 1 momentin mukaan eduskunta hyväksyy muun muassa sellaiset valtiosopimukset ja muut kansainväliset velvoitteet, jotka sisältävät lainsäädännön alaan kuuluvia määräyksiä. Eduskunnan perustuslakivaliokunnan tulkinnan mukaan perustuslaissa tarkoitettu eduskunnan hyväksymistoimivalta kattaa kaikki aineelliselta luonteeltaan lain alaan kuuluvat kansainvälisen velvoitteen määräykset. Sopimuksen määräykset on luettava lainsäädännön alaan, jos 1) määräys koskee jonkin perustuslaissa turvatun oikeuden käyttämistä tai rajoittamista, 2) määräys muutoin koskee yksilön oikeuksien tai velvollisuuksien perusteita, 3) määräyksen tarkoittamasta asiasta on perustuslain mukaan säädettävä lailla, 4) määräyksen tarkoittamasta asiasta on voimassa lain säännöksiä, tai 5) siitä on Suomessa vallitsevan käsityksen mukaan säädettävä lailla. Kysymykseen ei vaikuta se, onko jokin määräys ristiriidassa vai sopusoinnussa Suomen lailla annetun säädöksen kanssa (PeVL 11, 12 ja 45/2000 vp).

Yleissopimuksen artiklat 2, 5 ja 6 sisältävät rikosoikeudellista sääntelyä: 2 artiklassa määritellään rikoksena tuomittavia tekoja, 5 artiklassa määrätään niistä tuomittavista rangaistuksista ja 6 artiklassa niitä koskevista oikeuttamisperusteista. Suomen perustuslain 8 §:n mukaan rikoksista ja rangaistuksista on säädettävä lailla. Näin ollen sopimusmääräykset kuuluvat lainsäädännön alaan. Yleissopimuksen artiklat 7 ja 10–17 koskevat kansainvälistä rikosoikeudellista yhteistyötä ja kuuluvat sellaisina lainsäädännön alaan.

4.2 Käsittelyjärjestys

Yleissopimus ei sisällä määräyksiä, jotka koskisivat perustuslakia sen 94 §:n 2 momentissa tai 95 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla. Sopimus voidaan hallituksen käsityksen mukaan hyväksyä äänten enemmistöllä ja ehdotus sen voimaansaattamislaiksi voidaan hyväksyä tavallisen lain säätämisjärjestyksessä.

Ehdotus rikoslain muuttamiseksi ei sisällä sellaisia säännöksiä, jotka vaatisivat perustuslain 73 §:n mukaista lainsäädäntöjärjestystä. Sellaisia säännöksiä ei sisällä myöskään ehdotus ydinenergialain muuttamiseksi. Kummankaan lain muutos ei myöskään vaadi Ahvenanmaan maakuntapäivien toimenpiteitä. Kumpikin laki voidaan hyväksyä tavallisen lain säätämisjärjestyksessä.

Edellä olevan perusteella ja perustuslain 94 §:n mukaisesti esitetään,

että Eduskunta hyväksyisi New Yorkissa 13 päivänä huhtikuuta 2005 ydinterrorismin torjumisesta tehdyn kansainvälisen yleissopimuksen.

Koska sopimus sisältää määräyksiä, jotka kuuluvat lainsäädännön alaan, annetaan samalla Eduskunnan hyväksyttäviksi seuraavat lakiehdotukset:

Lakiehdotukset