Esityksessä ehdotetaan uudistettavaksi kulutusluottoja koskeva kuluttajansuojalain 7 luku. Lisäksi ehdotetaan eräitä muutoksia osamaksukaupasta annettuun lakiin ja luottotietolakiin. Muutoksilla pantaisiin täytäntöön Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi kulutusluotoista.

Kulutusluottodirektiivi sisältää lukuisia soveltamisalapoikkeuksia, kun taas nykyistä kuluttajansuojalain 7 lukua sovelletaan lähtökohtaisesti kaikkiin elinkeinonharjoittajan kuluttajille tarjoamiin luottoihin. Ehdotuksen mukaan luvun soveltamisala säilyisi jatkossakin laajana ja siten direktiivin soveltamisalaa laajempana. Lukua sovellettaisiin direktiivistä poiketen myös esimerkiksi asuntoluottoihin ja alle 200 euron luottoihin. Luvussa nykyisin käytetty käsite ”kulutusluotto” korvattaisiin käsitteellä ”kuluttajaluotto”.

Luotonantajan olisi vertailun helpottamiseksi annettava kuluttajalle ennen luottosopimuksen tekemistä keskeiset luottoa koskevat tiedot vakiomuotoisella lomakkeella, lukuun ottamatta muun muassa asuntoluottoja, joissa luotonantaja voisi valintansa mukaan antaa tiedot myös muulla pysyvällä tavalla. Muutoksia ehdotetaan myös luoton todellisen vuosikoron laskentatapaan sekä luottosopimuksen peruuttamista ja luoton ennenaikaista takaisinmaksua koskeviin säännöksiin. Lisäksi lukuun lisättäisiin säännökset hyvästä luotonantotavasta, luotonantajan velvollisuudesta arvioida kuluttajan luottokelpoisuus sekä velvollisuudesta antaa tietoja luottosopimuksen kuluessa.

Kansallisten luottomarkkinoiden kehittymisen johdosta ehdotetaan säädettäväksi myös laki eräiden luotonantajien rekisteröinnistä, jonka mukaan kuluttajaluottoja saisi tarjota vain luotonantajarekisteriin merkitty luotonantaja. Rekisteri- ja valvontaviranomaisena toimisi ehdotuksen mukaan Etelä-Suomen aluehallintovirasto. Tältä osin esitys ei liity direktiiviin, vaan kyse olisi puhtaasti kansallisesta sääntelystä. Uutta lakia sovellettaisiin tietyin poikkeuksin sellaisiin kuluttajaluottoja tarjoaviin luotonantajiin, jotka eivät kuulu Finanssivalvonnan valvonnan piiriin, kuten pikaluottoyrityksiin ja rahoitusyhtiöihin. Rekisteröinnin edellytyksenä olisi muun muassa, että ilmoituksen tekijä on luotettava ja että tällä on riittävä luottotoiminnan tuntemus.

Myös panttilainauslaitoksista annettuun lakiin sekä luoton eräännyttämistä koskevaan kuluttajansuojalain ja pantin myyntiä koskevaan kauppakaaren säännökseen ehdotetaan eräitä muutoksia, minkä lisäksi ehdotetaan kuluttajansuojalain rangaistussäännösten kumoamista. Myöskään näiltä osin esitys ei perustu direktiiviin, vaan sääntely olisi kansallista.

Lait ovat tarkoitetut tulemaan voimaan noin kolmen kuukauden kuluttua niiden hyväksymisen ja vahvistamisen jälkeen. Muutokset sopimusoikeudellisissa säännöksissä vaikuttaisivat pääsääntöisesti vain lakien voimaantulon jälkeen tehtäviin sopimuksiin. Elinkeinonharjoittajat, jotka harjoittavat eräiden luotonantajien rekisteröinnistä annettavan lain mukaan rekisteröintiä edellyttävää toimintaa lain voimaan tullessa, saisivat jatkaa toimintaansa, kunnes päätös rekisteriin merkitsemisestä on tehty edellyttäen, että rekisteri-ilmoitus tehdään kuuden kuukauden kuluessa lain voimaantulosta.

Luotonotto on merkittävästi yleistynyt viimeisten vuosikymmenien aikana, ja kasvua on ollut havaittavissa myös aivan viime vuosina. Tilastokeskuksen luottokantatilaston mukaan vuoden 2004 ensimmäisellä vuosineljänneksellä kotitalouksien luottokanta oli alle 55 miljardia euroa, joista asuntoluottojen ja vapaa-ajan asuntoja varten myönnettyjen luottojen osuus oli hieman yli 38 miljardia euroa ja kulutusluottojen ja opintolainojen osuus oli hieman yli 8 miljardia euroa. Syyskuun lopussa 2009 kotitalouksilla oli luottoja jo 97 miljardia euroa, joista asuntoluottojen ja vapaa-ajan asuntoja varten myönnettyjen luottojen osuus oli vajaat 73 miljardia euroa ja kulutusluottojen ja opintolainojen osuus puolestaan vajaat 15 miljardia euroa.

Myös luottojen tarjonta on monipuolistunut, ja luottoja myöntäviä tahoja tulee markkinoille jatkuvasti lisää. Pankkien ohella kuluttajille suunnattuja luottoja eli kuluttajaluottoja myöntävät myös esimerkiksi rahoitusyhtiöt, luottokorttiyhtiöt ja pikaluottoyritykset. Myös luotonhakemistavat ovat monipuolistuneet, sillä nykyään luottoa voi hakea luotonantajan konttorissa asioinnin ohella esimerkiksi internetistä ja tekstiviestillä. Tämä on omiaan helpottamaan luoton hakemista myös ulkomailla sijaitsevista yrityksistä.

Kulutusluotot ovat aiheuttaneet enenevässä määrin myös velkaantumisongelmia. Suomen Asiakastieto Oy:n luottotietorekisterin tietojen mukaan yksityishenkilöihin kohdistuneet tili- ja kertaluottojen sekä rahoitusyhtiösaatavien ryhmän velkomustuomiot lisääntyivät vuosina 2005—2008 runsaasta 20 000 tuomiosta vajaaseen 80 000:een. Suomen Asiakastieto Oy:n tuoreimpien tilastojen mukaan yksin tammi-kesäkuussa 2009 yksityishenkilöille annettiin yli 58 000 tili- ja kertaluottojen ryhmän velkomustuomiota, kun vuotta aiemmin vastaava luku oli yli 34 000 kappaletta. Tammi-kesäkuussa 2009 annetuista tuomioista noin 26 700 kappaletta koski alle 300 euron saatavia eli lähinnä pikaluottoja, kun vuotta aiemmin eli tammi-kesäkuussa 2008 vastaava luku oli noin 15 500 kappaletta.

2.1 Yleistä

Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2008/48/EY kulutusluottosopimuksista ja neuvoston direktiivin 87/102/ETY kumoamisesta (kulutusluottodirektiivi) annettiin 23 päivänä huhtikuuta 2008.

Direktiivin tavoitteena on mahdollistaa avoimempien ja tehokkaampien kulutusluottomarkkinoiden luominen sekä taata sellainen kuluttajansuojan taso, jolla luottojen vapaa liikkuvuus voidaan toteuttaa luotonantajien ja kuluttajien kannalta parhaalla mahdollisella tavalla. Direktiivillä korvataan nykyinen, kulutusluottoja koskevien jäsenvaltioiden lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten lähentämisestä vuonna 1986 annettu neuvoston direktiivi 87/102/ETY.

Kuluttajaluottoja koskevien toimivien sisämarkkinoiden syntymistä on pidetty tärkeänä Euroopan unionissa, minkä vuoksi on katsottu tarpeelliseksi yhdenmukaistaa kuluttajaluottoja koskevaa lainsäädäntöä. Direktiivi onkin aiemmasta kulutusluottodirektiivistä poiketen pääosin täysharmonisointisäädös, eli jäsenvaltiot eivät saa antaa tai pitää voimassa direktiivistä poikkeavia säännöksiä seikoista, jotka direktiivillä on yhdenmukaistettu. Direktiivin useista soveltamisala- ja muista poikkeuksista johtuen jäsenvaltioilla on kuitenkin myös jatkossa kansallista harkintavaltaa luottojen sääntelyssä.

Jäsenvaltioiden on pantava direktiivi täytäntöön ennen 11 päivää kesäkuuta 2010 sekä sovellettava säännöksiä 11 päivästä kesäkuuta 2010.

2.2 Direktiivin sisältö

Soveltamisala

Uusi kulutusluottodirektiivi koskee lähtökohtaisesti kaikkia luottosopimuksia, joilla luotonantaja ammatti- tai elinkeinotoiminnassaan myöntää luottoa kuluttajalle. Direktiivin 2 artiklan 2 kohta sisältää kuitenkin suuren joukon soveltamisalapoikkeuksia, joista tärkeimpiä ovat seuraavat:

- luotot, joiden tarkoituksena on maa-alueen tai olemassa olevan tai suunnitellun rakennuksen omistusoikeuden hankkiminen tai säilyttäminen;

- luotot, joiden vakuutena on kiinteistö, asunto-osake tai vuokraoikeus;

- luotot, joiden kokonaismäärä on alle 200 euroa tai yli 75 000 euroa;

- luotot, jotka myönnetään korotta ja ilman muita maksuja;

- luotot, jotka on maksettava takaisin kolmen kuukauden kuluessa ja joista peritään vain vähäisiä maksuja;

- panttilainauslaitosten myöntämät luotot.

Vain osaa direktiivin säännöksistä sovelletaan luottosopimuksiin, jotka myönnetään tilinylitysmahdollisuutena ja joiden mukaan luotto on maksettava takaisin pyynnöstä tai kolmen kuukauden kuluessa sekä luottosopimuksiin, joissa on kyse tili- tai luottorajan ylityksestä (2 artiklan 3 ja 4 kohta). Halutessaan jäsenvaltioilla on mahdollisuus soveltaa direktiivin säännöksiä rajoitetusti myös luotto-osuuskuntien tarjoamiin luottoihin ja säädetyt edellytykset täyttäviin maksujärjestelysopimuksiin (2 artiklan 5 ja 6 kohta).

Mainonnassa ilmoitettavat vakiotiedot

Direktiivin 4 artiklassa säädetään luottosopimuksia koskevassa mainonnassa annettavista vakiotiedoista silloin, kun mainonnassa ilmoitetaan luoton korko tai mikä hyvänsä muu luoton kustannuksia koskeva luku. Vakiotiedoista on tällöin käytävä ilmi selkeästi, näkyvästi ja edustavan esimerkin avulla luoton korko ja kokonaismäärä, luoton todellinen vuosikorko, luottosopimuksen kesto, hyödykkeen käteishinta ja mahdollisten ennakkomaksujen määrä, jos kyse on tietyn hyödykkeen maksun lykkäyksenä myönnettävästä luotosta, sekä kuluttajan maksettava kokonaismäärä ja maksuerien määrä. Lisäksi jos luottosopimukseen liittyvää lisäpalvelua koskevan sopimuksen tekeminen on pakollinen edellytys luoton saamiseksi joko yleensä tai markkinoiduin ehdoin eikä tämän palvelun kustannuksia voida määrittää ennakkoon, velvollisuus tehdä tällainen sopimus on mainittava selkeästi, tiiviisti ja näkyvästi yhdessä todellisen vuosikoron kanssa.

Ennen sopimuksen tekoa annettavat tiedot

Direktiivin 5 artiklassa säädetään tiedoista, jotka luotonantajan ja -välittäjän on annettava kuluttajalle hyvissä ajoin ennen kuin luottosopimus tai tarjous sitoo kuluttajaa. Tiedot on annettava kirjallisesti tai muulla pysyvällä välineellä direktiivin liitteessä II olevan lomakkeen avulla. Näitä ennen sopimuksen tekoa annettavia tietoja ovat esimerkiksi luotonantajan henkilöllisyys ja yhteystiedot, luottotuotteen pääominaisuudet, luoton kustannukset sekä tiedot eräistä kuluttajan oikeuksista. Jos kyseessä on rahoituspalvelujen etämyynti, kuluttajalle on annettava myös rahoituspalvelujen etämyyntisäännösten mukaiset, liitteen 5 kohdassa mainitut lisätiedot. Poikkeustapauksissa tiedot voidaan antaa vasta luottosopimuksen tekemisen jälkeen.

Lomakkeen lisäksi kuluttajalle on tämän pyynnöstä toimitettava maksutta luottosopimusluonnos. Lisäksi luotonantajan ja mahdollisen luotonvälittäjän on annettava kuluttajalle riittävät selvitykset, jotta kuluttaja kykenee arvioimaan, soveltuuko tarjottu luottosopimus hänen tarpeisiinsa ja taloudelliseen tilanteeseensa.

Direktiivin 7 artiklan mukaan 5 artiklaa ei sovelleta tavaroiden toimittajiin tai palveluiden suorittajiin, jotka toimivat luotonvälittäjinä vain sivutoimisesti. Luotonantajalla on kuitenkin myös tällöin velvollisuus varmistaa, että kuluttaja saa 5 artiklassa tarkoitetut tiedot ennen sopimuksen tekoa.

Velvollisuus arvioida kuluttajan luottokelpoisuus

Direktiivin 8 artiklassa asetetaan jäsenvaltioille velvollisuus varmistaa, että luotonantaja arvioi ennen luottosopimuksen tekemistä kuluttajan luottokelpoisuuden riittävien tietojen perusteella. Jos osapuolet sopivat luoton kokonaismäärän muuttamisesta sopimuksen tekemisen jälkeen, luotonantajan on päivitettävä käytettävissään olevat kuluttajaa koskevat tiedot ja arvioitava kuluttajan luottokelpoisuus uudelleen ennen luoton kokonaismäärän merkittävää lisäämistä.

Jos luottohakemus hylätään tietokantaan tehdyn haun perusteella, luotonantajan on ilmoitettava kuluttajalle välittömästi ja maksutta tällaisen haun tuloksesta ja tarkemmat tiedot käytetystä tietokannasta (9 artikla).

Luottosopimuksissa mainittavat tiedot ja tiedonantovelvoitteet luottosopimuksen voimassaoloaikana

Direktiivin 10 artiklan 1 kohta sisältää 22-kohtaisen luettelon luottosopimuksessa mainittavista tiedoista. Vaaditut tiedot koskevat suurelta osin samoja seikkoja, joista kuluttajalle on annettava tietoja jo ennen luottosopimuksen tekemistä. Artiklan 2 kohdan mukaan luottosopimukset on laadittava kirjallisesti tai muulla pysyvällä tavalla, ja kunkin sopimusosapuolen on saatava kappale luottosopimuksesta.

Lisäksi luotonantajalla on 11 artiklan mukaan velvollisuus ilmoittaa kuluttajalle mahdollisesta lainakoron muutoksesta ja sen vaikutuksista kuluttajan suorituksiin.

Sopimuksen päättäminen

Direktiivin 13 artiklan mukaan kuluttaja voi irtisanoa toistaiseksi voimassa olevan luottosopimuksen maksutta päättymään milloin tahansa, jos osapuolet eivät ole sopineet irtisanomisajasta. Irtisanomisaikaa ei saa sopia yhtä kuukautta pidemmäksi. Jos luottosopimuksessa niin sovitaan, luotonantaja voi puolestaan irtisanoa toistaiseksi tehdyn luottosopimuksen antamalla siitä kuluttajalle vähintään kaksi kuukautta etukäteen ilmoituksen kirjallisesti tai muulla pysyvällä välineellä. Luottosopimuksessa voidaan myös sopia, että luotonantaja voi objektiivisesti perustelluista syistä lakkauttaa kuluttajan oikeuden nostaa luottoa.

Direktiivin 14 artiklan mukaan kuluttajalla on neljätoista kalenteripäivää aikaa peruuttaa luottosopimus perusteluja esittämättä. Peruuttamistilanteessa kuluttajan on maksettava luotonantajalle pääoma ja sille kertynyt korko luoton nostopäivästä päivään, jona pääoma maksetaan takaisin, tarpeettomasti viivyttelemättä ja viimeistään 30 kalenteripäivän kuluttua peruuttamisilmoituksen lähettämisestä luotonantajalle. Artiklaa sovelletaan myös etä- ja kotimyynnissä siltä osin kuin on kyse kulutusluottodirektiivin soveltamisalaan kuuluvasta luotosta.

Ennenaikaista takaisinmaksua koskevan 16 artiklan mukaan kuluttajalla on milloin tahansa oikeus täyttää luottosopimuksen mukaiset velvollisuutensa kokonaan tai osittain. Jos kuluttaja maksaa luoton ennenaikaisesti, hänellä on oikeus kohtuulliseen vähennykseen luoton kokonaiskustannuksista. Tämä vähennys koostuu koroista ja kustannuksista sopimuksen jäljellä olevana voimassaoloaikana. (artiklan 1 kohta)

Luotonantajalla on oikeus korvaukseen luoton ennenaikaiseen takaisinmaksuun liittyvistä kustannuksista vain, jos takaisinmaksu tapahtuu jaksolla, jonka osalta on sovittu kiinteästä lainakorosta. Korvaus ei saa olla enempää kuin yksi prosentti ennenaikaisesti maksetun luoton määrästä, jos ennenaikaisen takaisinmaksun ja luottosopimuksen sovitun päättymisajankohdan välinen ajanjakso on yli vuoden pituinen. Jos ennenaikaisen suorituksen ja alun perin sovitun takaisinmaksuajan välinen aika ei sen sijaan ylitä yhtä vuotta, korvaus voi olla korkeintaan puoli prosenttia ennenaikaisesti takaisinmaksetun luoton määrästä. (artiklan 2 kohta)

Kansallisesti on lisäksi mahdollisuus säätää, että luotonantaja voi vaatia korvausta ennenaikaisesta takaisinmaksusta vain, jos ennenaikaisesti takaisinmaksettu määrä ylittää tietyn kynnysarvon. Kynnysarvo ei saa olla millään 12 kuukauden jaksolla suurempi kuin 10 000 euroa. Lisäksi kansallisesti on mahdollisuus säätää, että luotonantaja voi poikkeuksellisesti vaatia suurempaa korvausta, jos hän voi osoittaa, että ennenaikaisesta takaisinmaksusta aiheutunut tappio ylittää edellä kuvatulla tavalla laskettavan määrän. Tällöin kuluttaja voi vaatia vastaavasti korvauksen alentamista, jos luotonantajan vaatima korvaus ylittää todellisen tappion. (artiklan 4 kohta)

Direktiivi ei sisällä säännöksiä luottosopimuksen purkamisesta sopimusrikkomuksen perusteella. Tältä osin sääntely jää kansallisen lain varaan (johdanto-osan 33 kappale).

Liitännäiset luottosopimukset

Direktiivin 15 artiklassa säädetään liitännäisistä luottosopimuksista. Jos kuluttaja on käyttänyt yhteisön oikeuteen perustuvaa oikeuttaan peruuttaa tavaran toimittamista tai palvelun suorittamista koskeva sopimus, liitännäinen luottosopimus ei enää sido häntä.

Jos liitännäisen luottosopimuksen tarkoittamaa tavaraa ei toimiteta tai palvelua suoriteta taikka jos se toimitetaan tai suoritetaan vain osittain tai se ei ole sopimuksen mukainen, kuluttajalla on artiklan 2 kohdan mukaan oikeus vaatia oikeuksiensa täyttämistä luotonantajalta, mikäli kuluttaja on vaatinut oikeuksiensa täyttämistä tavaran myyjältä tai palvelun suorittajalta mutta ei ole saanut tältä lain taikka tavaran toimitusta tai palvelujen suorittamista koskevan sopimuksen mukaista suoritusta. Jäsenvaltioiden tulee määritellä, missä laajuudessa ja millä edellytyksillä näitä oikeuskeinoja voi käyttää.

Artiklalla ei sen 3 kohdan mukaan rajoiteta kansallisten säännösten soveltamista, joiden mukaan luotonantaja on yhteisvastuussa kuluttajan tavaran myyjälle tai palvelun suorittajalle mahdollisesti esittämistä vaatimuksista, kun tavaran tai palvelun hankinta on rahoitettu luottosopimuksella.

Oikeuksien siirto

Direktiivin 17 artiklassa säädetään oikeuksien siirrosta. Jos luottosopimuksen mukaiset luotonantajan oikeudet tai itse luottosopimus siirretään kolmannelle osapuolelle, kyseisen artiklan mukaan kuluttajalla on oikeus esittää siirronsaajaa kohtaan kaikki ne väitteet, jotka hän olisi voinut esittää alkuperäistä luotonantajaa kohtaan, esimerkiksi vaatia kuittausta, jos se sallitaan kyseisessä jäsenvaltiossa.

Jos luottosopimus siirretään, tästä on ilmoitettava kuluttajalle lukuun ottamatta tapauksia, joissa alkuperäinen luotonantaja toimii edelleen luottosopimuksen uuden haltijan suostumuksella luotonantajana suhteessa kuluttajaan.

Todellisen vuosikoron laskeminen

Direktiivin 19 artiklassa säädetään todellisen vuosikoron laskemisesta, luoton kokonaiskustannuksia määriteltäessä huomioon otettavista seikoista sekä todellista vuosikorkoa laskettaessa käytettävistä oletuksista. Todellinen vuosikorko lasketaan direktiivin liitteen I osassa I esitetyn matemaattisen kaavan mukaisesti.

On huomattava, että todellisen vuosikoron laskemista varten määritettäviin kuluttajalle aiheutuviin luoton kokonaiskustannuksiin luetaan 3 artiklan g kohdan mukaisesti myös luottosopimukseen liittyvien lisäpalveluiden kustannukset, kuten vakuutusmaksut, jos palvelusopimuksen tekeminen on pakollista luoton saamiseksi joko yleensä tai markkinoiduin ehdoin.

Luotonantajia ja luotonvälittäjiä koskeva sääntely

Direktiivin 20 artiklan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että luotonantajia valvoo jokin rahoituslaitoksista riippumaton laitos tai viranomainen tai että luotonantajien toimintaa säännellään.

Direktiivin 21 artiklan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että luotonvälittäjä ilmoittaa mainoksissa ja kuluttajille tarkoitetuissa asiakirjoissa valtuuksiensa laajuuden, erityisesti sen, työskenteleekö välittäjä ainoastaan yhden vai useamman luotonantajan kanssa vai riippumattomana luotonvälittäjänä. Jäsenvaltioiden on myös varmistettava, että jos kuluttajan on maksettava luotonvälittäjälle tämän palveluista, maksun suuruus ilmoitetaan kuluttajalle ja siitä sovitaan kirjallisesti tai muulla pysyvällä tavalla kuluttajan kanssa. Luotonvälittäjän tulee myös ilmoittaa maksun suuruus luotonantajalle todellisen vuosikoron laskentaa varten.

3.1 Lainsäädäntö ja oikeuskäytäntö

Kuluttajansuojalain 7 luku (Kulutusluotot)

Kuluttajansuojalain (38/1978) 7 luku koskee kulutusluottoja eli luottoja, joita elinkeinonharjoittaja sopimuksen mukaan myöntää tai lupaa myöntää kuluttajalle lainana, maksunlykkäyksenä tai muuna vastaavana järjestelynä. Mainitun luvun soveltamisalaan kuuluvana luottona ei kuitenkaan pidetä sellaiseen sopimukseen perustuvaa luottoa, jonka mukaan kuluttajalla on oikeus maksaa jatkuvasti toimitettavan hyödykkeen hinta maksuerissä sopimuksen voimassaoloaikana. Asunnon hankkimiseksi tai opintojen rahoittamiseksi myönnettävään luottoon 7 lukua sovelletaan siltä osin kuin erityissäännöksissä ei toisin säädetä. (1 §)

Kaikki luvun säännökset eivät koske luottoja, joissa luottoaika on enintään kolme kuukautta. Lyhytaikaisiin luottoihin ei sovelleta säännöksiä ennen luottosopimuksen tekemistä annettavista tiedoista eikä säännöksiä luottosopimuksen sisällöstä ja muodosta paitsi jos luottoa voidaan käyttää luottokortin tai muun vastaavan tunnisteen avulla eikä myöskään säännöstä kuluttajan oikeudesta maksaa kulutusluotto ennen sen erääntymistä (4 §).

Luvun 5—9 § koskee kulutusluottojen markkinointia. Kulutusluoton myöntämistä ei 5 §:n mukaan saa käyttää pääasiallisena markkinointikeinona markkinoitaessa muita kulutushyödykkeitä. Kulutusluottoa markkinoitaessa on 6 ja 7 §:n mukaan ilmoitettava luoton todellinen vuosikorko tavanomaisia luottoehtoja tai tililuoton tyypillistä käyttöä kuvaavana esimerkkinä. Todellisen vuosikoron laskentakaavasta sekä sen laskemisessa käytettävistä oletuksista säädetään tarkemmin kauppa- ja teollisuusministeriön päätöksellä kuluttajansuojalain 7 luvun eräiden säännösten soveltamisesta (874/1986). Jos kertaluoton markkinoinnissa ilmoitetaan hyödykkeen käteishinta, on 6 §:n mukaan samalla ilmoitettava sen luottohinta. Jos luoton myöntämisen edellytyksenä on hyödykkeen vakuuttaminen, on myös vakuutuksesta ja sen maksuista ilmoitettava. Ennen luottosopimuksen tekemistä kuluttajalle on 9 §:n mukaan ilmoitettava sopimusehdot ja muut määrätyt tiedot, minkä lisäksi hänelle on annettava tilaisuus tutustua niihin kirjallisina.

Luvun 10 ja 11 §:ssä säädetään kulutusluottosopimuksen laatimistavasta sekä kulutusluottosopimuksessa mainittavista tiedoista. Kulutusluottosopimus on tehtävä kirjallisesti, ja kuluttajalle on annettava oma sopimuskappale. Sopimuksessa on mainittava määrätyt luottosuhdetta koskevat tiedot ja kaikki sopimusehdot. Kuluttajalta ei saa periä minkäänlaista maksua, korkoa, hyvitystä tai korvausta, josta ei ole sovittu luottosopimuksessa.

Kun kulutusluottoa tarjotaan etämyynnissä eli elinkeinonharjoittajan järjestämän sellaisen etätarjontamenetelmän avulla, jossa luoton markkinointiin ja sopimuksen tekemiseen käytetään yksinomaan yhtä tai useampaa etäviestintä, kuluttajalla on 11 b §:n mukaan oikeus peruuttaa luottosopimus 14 päivän määräajassa. Jos kuluttaja peruuttaa luottosopimuksen, häneltä saa vaatia korvauksena todellisen vuosikoron ajalta, jonka luotto on ollut hänen käytettävissään. Korvausta ei kuitenkaan voi vaatia, jos luotonantaja ei ole ilmoittanut kuluttajalle ennakolta todellisen vuosikoron perimisestä tai jos luotonantaja on aloittanut sopimuksen täyttämisen ilman kuluttajan nimenomaista pyyntöä. Luvun 11 c §:ssä säädetään varojen palauttamisesta peruuttamistilanteessa.

Luvun 12 §:n mukaan kuluttajalla on oikeus maksaa kulutusluotto ennenaikaisesti, jolloin hän saa hyvityksen niistä luottokustannuksista, jotka kohdistuvat käyttämättä jäävään luottoaikaan. Luotonantaja saa periä korvauksen luoton ennenaikaisesta takaisinmaksusta, jos luottoa on myönnetty yli 100 000 markkaa ja luoton korko on kiinteä tai viitekoron määräytymisjakso vähintään kolme vuotta. Lisäksi edellytetään, että kyseisen luotonantajan maksuajankohtana tarjoaman vastaavan uuden luoton korkotaso on alempi kuin sovittu korko. Korvauksena saa periä enintään sopimuksen mukaisen koron ja vastaavan uuden luoton koron erotuksen jäljellä olevalta kiinteäkorkoiselta luottoajalta tai viitekoron määräytymisjaksolta.

Luvun 13 §:ssä säädetään, että jos kuluttajalla on oikeus tehdä väitteitä myyjää tai palveluksen suorittajaa vastaan tämän sopimusrikkomuksen perusteella, hänellä on tämä oikeus myös sitä luotonantajaa kohtaan, joka on rahoittanut kaupan tai palveluksen. Luvun 14 §:n mukaan kulutusluottoon perustuvasta saatavasta ei saa ottaa kuluttajan eikä hänen kanssaan yhteisessä taloudessa elävän henkilön vekselisitoumusta tai muuta juoksevaa sitoumusta. Säännös ei koske pankin asettamaa omaa vekseliä. Edellä kuvattuja 13 ja 14 §:ää sovelletaan ainoastaan hyödykesidonnaisiin luottoihin eli kulutushyödykkeen hankkimista varten myönnettäviin kulutusluottoihin, joiden antajana on myyjä tai palveluksen suorittaja itse taikka muu elinkeinonharjoittaja myyjän tai palveluksen suorittajan kanssa tekemänsä sopimuksen tai muun kuluttajien luotottamista koskevan järjestelyn perusteella. Hyödykesidonnaisia luottoja ovat paitsi tietyn hyödykkeen, kuten ajoneuvon tai huonekalujen, hankkimiseksi myönnetyt kertaluotot myös yleisluottokortit (KKO:2007:6).

Luvun 15 §:n mukaan kuluttajalla on oikeus määrätä, mitä saman luotonantajan useammasta saatavasta hänen suorituksellaan lyhennetään.

Kuluttajan maksuviivästyksen tai muun sopimusrikkomuksen varalta säädetään 16 §:ssä edellytyksistä, joiden täyttyessä luotonantaja voi eräännyttää luoton, ottaa tavaran takaisin tai saattaa voimaan muun erityisen seuraamuksen. Luotonantaja ei pääsääntöisesti voi kuitenkaan ryhtyä näihin toimenpiteisiin, jos kyse on maksuviivästyksestä ja viivästys on johtunut kuluttajan sairaudesta, työttömyydestä tai muusta näihin rinnastettavasta seikasta. Mikäli luotonantaja on oikeutettu ottamaan tavaran takaisin, hänen ja kuluttajan välillä on toimitettava 17 §:n mukainen tilitys.

Luvussa on lisäksi säännöksiä tilinhaltijan vastuusta, kun luottokorttia käytetään oikeudettomasti, määräystenantovaltuuksista sekä luvun säännösten noudattamisen valvonnasta ja säännösten rikkomisen seuraamuksista. Säännösten noudattamista valvovat kuluttaja-asiamies, Kuluttajavirasto ja sen alaisina piirihallintoviranomaisina aluehallintovirastot sekä Finanssivalvonta silloin, kun luotonanto liittyy Finanssivalvonnan valvomaan toimintaan.

Lisäksi lukuun on 1 päivänä helmikuuta 2010 voimaan tulleella lailla 844/2009 lisätty säännös, jossa asetetaan luotonantajalle velvollisuus todentaa lainanhakijan henkilöllisyys huolellisesti (9 a §). Lukuun lisättiin myös säännös, jonka mukaan luottosopimuksen nojalla maksettavat varat saa luovuttaa kuluttajalle vasta aamulla, jos lainaa haetaan ja se myönnetään myöhään illalla tai yöllä (9 c §). Uudet säännökset liittyvät pikaluottojen tarjonnassa esiintyneisiin ongelmiin.

Luvun säännökset ovat kuluttajan hyväksi pakottavia (20 §).

Muu kulutusluottoja koskeva lainsäädäntö

Kuluttajansuojalain 7 luvun lisäksi kulutusluottoja koskevia sopimusoikeudellisia säännöksiä sisältyy rahoituspalvelujen ja rahoitusvälineiden etämyyntiä koskevaan kuluttajansuojalain 6 a lukuun, lakiin tietoyhteiskunnan palvelujen tarjoamisesta (458/2002), lakiin osamaksukaupasta (91/1966) sekä ehdotettuun maksupalvelulakiin (HE 169/2009 vp). Kulutusluottojen tarjoamista koskevaa elinkeino-oikeudellista sääntelyä sisältyy puolestaan lakeihin luottolaitostoiminnasta (121/2007), panttilainauslaitoksista (1353/1992) ja sijoituspalveluyrityksistä (922/2007) sekä ehdotettuun maksulaitoslakiin (HE 172/2009 vp). Lisäksi kulutusluotto- ja muiden kuluttajaoikeudellisten säännösten rikkomista koskevia rangaistussäännöksiä sisältyy kuluttajansuojalain 11 lukuun ja rikoslain (39/1889) 30 lukuun.

Edellä mainitun lainsäädännön sisältöä on selostettu tarkemmin kulutusluottotyöryhmän mietinnössä (työryhmämietintö 2009:15), yleisperustelujen 3.1 jaksossa.

Kauppakaaren säännökset pantista

Kauppakaaren (3/1734) 10 luvussa säädetään irtaimen pantista. Luku sisältää säännöksiä muun muassa pantin antamisesta ja säilyttämisestä, pantin myynnin edellytyksistä, edelleen panttaamisesta ja pantinhaltijan vahingonkorvausvastuusta pantin myymistä koskevien säännösten noudattamisen laiminlyönnin johdosta. Lukua sovelletaan esimerkiksi asuntoluoton vakuutena olevien asunto-osakkeiden panttaukseen.

Pantin myymisestä ei ole säännöksiä kauppakaaressa, vaan siinä noudatetaan soveltuvin osin, mitä elinkeinonharjoittajan oikeudesta myydä noutamatta jätetty esine annetun lain (688/1988; jäljempänä myyntilaki) 4 ja 8—10 §:ssä säädetään. Näiden säännösten mukaan esinettä myytäessä on otettava huomioon myös pantin omistajan etu sekä sellaisten muiden tahojen etu, joilla on panttiomaisuuteen kohdistuvia oikeuksia. Jos pantin omistaja on asetettu konkurssiin, sovelletaan konkurssilain (120/2004) 17 luvun säännöksiä.

Edellä mainittuja säännöksiä on selostettu tarkemmin kulutusluottotyöryhmän mietinnössä, yleisperustelujen 3.1 jaksossa.

3.2 Kansainvälinen kehitys sekä ulkomaiden lainsäädäntö

Luotonantajilta edellytettävää toimilupaa tai rekisteröitymistä, luoton eräännyttämistä ja hyvää luotonantotapaa koskevaa lainsäädäntöä Pohjoismaissa on selvitetty kulutusluottotyöryhmän mietinnössä, yleisperustelujen 3.2 jaksossa. Lisäksi mainitussa jaksossa on selvitetty kulutusluottodirektiivin täytäntöön panemiseksi valmisteilla olevia tai jo hyväksyttyjä lakimuutoksia Ruotsissa, Saksassa ja Ranskassa.

Ruotsissa on sittemmin valmistunut direktiivin täytäntöönpanoa koskeva mietintö (Ds 2009:67). Aikaisemmista suunnitelmista poiketen mietinnössä ehdotetaan muun muassa, että luotonantajalla ei olisi velvollisuutta käyttää direktiivissä tarkoitettua vakiotietolomaketta antaessaan ennakkotietoja asuntoluotosta.

3.3 Viranomaisohjeet ja itsesääntely

Kuluttaja-asiamies on antanut seuraavat kuluttajaluottoja koskevat linjaukset: Kulutusluotto tavaroiden ja palveluiden markkinoinnissa (vuonna 2008), Maksaminen ja laskutus (vuonna 2008) ja Tekstiviestilainojen perussäännöt (vuonna 2007). Myös Finanssivalvonta on antanut kulutusluottojen tarjoamiseen liittyviä suosituksia tai määräyksiä useassa eri standardissa, joista tärkeimpiä ovat seuraavat: Luottoriskien hallinta (standardi 4.4a), Rahoituspalvelujen tarjoamisessa noudatettavat menettelytavat (standardi 2.1) ja Rahoituspalvelujen ja rahoitusvälineiden markkinointi (standardi 2.2). Kuluttaja-asiamiehen antamien linjausten ja Finanssivalvonnan standardien sisältöä selvitetään kulutusluottotyöryhmän mietinnössä, yleisperustelujen 3.3 jaksossa.

Luotonantoon liittyvän itsesääntelyn kannalta keskeisiä ovat Finanssialan Keskusliitto ry:n (jäljempänä FK) antamat hyvän pankkitavan säännöt. Ohjeita on annettu myös muun muassa pankkisalaisuudesta, tietosuojasta sekä luottotiedoista. Lisäksi FK:n jäsenpankit ovat ottaneet yhteisesti käyttöön vakiomuotoisen ”Tietoja asuntolainasta” –lomakkeen (The European Standardised Information Sheet eli ESIS-lomake), joka perustuu eurooppalaisten pankkialan järjestöjen ja Euroopan yhteisöjen komission hyväksymiin menettelysääntöihin ennen asuntolainasopimuksen tekemistä annettavista tiedoista. FK:n jäsenpankit ovat myös valmistelleet malliehtoja ja -lomakkeita velan, luotollisten tilien ja opintolainojen yleisistä ehdoista sekä yksityishenkilön takaus- ja panttausehdoista. Pikaluottotoimialan osalta merkityksellisiä ovat puolestaan Suomen Pienlainayhdistys ry:n laatimat pienlainatoiminnan eettiset säännöt. Annettujen sääntöjen ja ohjeiden sisältöä on selvitetty kulutusluottotyöryhmän mietinnössä, yleisperustelujen 3.4 jaksossa.

3.4 Nykytilan arviointi

Kulutusluottoja koskevia säännöksiä on tarpeen uudistaa sekä kulutusluottodirektiivin säännösten täytäntöön panemiseksi että kansallisten luottomarkkinoiden kehittymisen johdosta.

Kulutusluottodirektiivin johdosta keskeisin muutostarve liittyy ”Vakiomuotoiset eurooppalaiset kuluttajaluottotiedot” -lomakkeen käyttöönottoon, jolla pyritään helpottamaan kuluttajan mahdollisuutta verrata eri luotonantajien tarjoamia luottoja. Uudistustarpeita liittyy myös muun muassa luotonantajan velvollisuuteen arvioida kuluttajan luottokelpoisuus ennen luottosopimuksen tekemistä sekä antaa tietoja sopimussuhteen kuluessa ja kuluttajan oikeuteen peruuttaa tehty luottosopimus sekä maksaa luotto ennen sovittua eräpäivää.

Kuten 1 jaksossa todetaan, luotonotto on merkittävästi yleistynyt viime vuosikymmeninä, ja kasvua on ollut havaittavissa myös aivan viime vuosina. Markkinoille on tullut myös lisää luottojen tarjoajia, ja tarjottujen luottojen valikoima on monipuolistunut. Nämä eri tekijät ovat osaltaan johtaneet siihen, että osa kuluttajista kärsii velkaongelmista. Tämän johdosta on tarpeen kehittää säännöksiä, joilla edistetään vastuullisia menettelytapoja sekä luottosopimusta tehtäessä että sen aikana ja siten ennaltaehkäistään velkaongelmien syntymistä ja pahentumista. Tarpeen on myös turvata se, että ammattimaisesti luottoja tarjoavat tahot ovat luotettavia ja että heillä on luottotoiminnan harjoittamisen edellyttämä ammattitaito. Edelleen on tarpeen turvata se, että kuluttaja- ja muut luottotoimintaa valvovat viranomaiset saavat vaivatta tiedon luottotoiminnan harjoittajista ja heidän yhteystiedoistaan. Koska kulutusluottojen tarjoaminen ei voimassa olevan lain mukaan edellytä toimilupaa tai rekisteröintiä, on valvontaviranomaisilla ollut vaikeuksia saada tarkat tiedot toiminnanharjoittajista ja heidän yhteystiedoistaan.

Kulutusluottojen tarjoamista koskevaa lainsäädäntöä on tarpeen myös teknisesti uudistaa. Kulutusluottoja koskevat kuluttajansuojalain 7 luvun säännökset ovat peräisin vuodelta 1986, minkä jälkeen luvun soveltamisalaa on laajennettu ja lukuisia yksittäisiä säännöksiä uudistettu ilman, että säännöksiä olisi kattavasti käyty läpi. Lisäksi sääntely on osittain vaikeasti avautuvaa: elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan väliseen osamaksukauppaan on sovellettu sekä kuluttajansuojalain 7 luvun säännöksiä että osamaksukaupasta annetun lain säännöksiä. Sama tilanne on myös panttilainauslaitosten myöntämissä lainoissa, joihin sovelletaan siis paitsi mainittuja 7 luvun säännöksiä myös panttilainauslaitoksista annetun lain säännöksiä.

4.1 Yleistä

Esityksen pääasiallisena tarkoituksena on panna kansallisesti täytäntöön uusi kulutusluottodirektiivi. Direktiivin säännökset vastaavat pääpiirteissään sisällöltään voimassa olevan kuluttajansuojalain 7 luvun säännöksiä, mutta ovat huomattavasti yksityiskohtaisempia. Tarkoituksena on myös ottaa luvussa käyttöön käsite ”kuluttajaluotto”, sillä nykyisin käytetty käsite ”kulutusluotto” on omiaan antamaan harhaanjohtavan kuvan siitä, että luvun säännökset eivät koskisi esimerkiksi asuntoluottoja. Tarkistusten runsaslukuisuuden vuoksi koko kuluttajansuojalain 7 luku ehdotetaan teknisesti uudistettavaksi.

Direktiivin liite I (todellisen vuosikoron laskentakaava), liite II (vakiomuotoiset eurooppalaiset kuluttajaluottotiedot), liite III (tilinylityksiä, tiettyjen luotto-organisaatioiden myöntämiä kuluttajaluottoja ja velan muuntamista koskevat eurooppalaiset kuluttajaluottotiedot) sekä luottosopimuksessa mainittavia tietoja koskeva yksityiskohtainen sääntely on tarkoitus panna täytäntöön alemmanasteisilla säädöksillä, joista laaditut luonnokset ovat esityksen liitteinä.

Lisäksi esityksessä ehdotetaan eräitä direktiivin täytäntöönpanoon liittymättömiä uudistuksia. Merkittävin näistä uudistuksista on se, että kuluttajaluottojen tarjoaminen säädettäisiin rekisteröintiä edellyttäväksi elinkeinoksi. Rekisteröinnistä säädettäisiin erillinen laki. Ehdotettu uudistus johtuu erityisesti pikaluottojen tarjonnassa esiintyneistä ongelmista. Lisäksi tarkistuksia ehdotetaan muun muassa panttilainauslaitosten myöntämiä luottoja, osamaksukauppaa sekä pantin realisointia koskeviin säännöksiin.

4.2 Direktiivin täytäntöönpanoon liittyvät ehdotukset

Kansallisen harkintavallan käyttö

Edellä 2.1 jaksossa todetun mukaisesti jäsenvaltioilla on harkintavaltaa myös jatkossa kuluttajaluottoja säänneltäessä. Näin on erityisesti säännösten soveltamisalaan, mainonnassa annettaviin tietoihin, vastuulliseen luotonantoon, luoton ennenaikaiseen takaisinmaksuoikeuteen sekä liitännäisiin luottosopimuksiin liittyvissä kysymyksissä. Kansallisen harkintavallan käytöstä päätettäessä keskeisenä seikkana on ollut se, että direktiivin täytäntöönpanon ei tule johtaa kuluttajansuojantason alenemiseen Suomessa. Kansallisen liikkumavaran käyttöä selvitetään tarkemmin jäljempänä kunkin asiakysymyksen yhteydessä.

Soveltamisala

Uusi kulutusluottodirektiivi sisältää suuren joukon soveltamisalapoikkeuksia, kun taas voimassa olevaa, kulutusluottoja koskevaa kuluttajansuojalain 7 lukua sovelletaan lähtökohtaisesti kaikkiin luottoihin, joita elinkeinonharjoittaja sopimuksen mukaan myöntää tai lupaa myöntää kuluttajalle lainana, maksunlykkäyksenä tai muuna vastaavana taloudellisena järjestelynä. Ehdotuksen mukaan luvun soveltamisala säilyisi jatkossakin laajana ja siten direktiivin soveltamisalaa laajempana. Luvun soveltamisalaan kuuluisivat siten esimerkiksi direktiivin soveltamisalasta poissuljetut asuntoluotot, luotot, joiden vakuutena on kiinteistö, asunto-osake tai vuokraoikeus rakennuksineen, sekä määrältään pienet tai suuret luotot. Tarkoituksenmukaista on niin kuluttajien kuin luotonantajienkin kannalta, että samat säännökset koskevat lähtökohtaisesti kaikkia kuluttajille tarjottavia luottoja niiden käyttötarkoituksesta ja suuruudesta riippumatta.

Direktiiviin perustuvan sääntelyn soveltamista asuntoluottoihin pidetään perusteltuna paitsi edellä mainituista tarkoituksenmukaisuussyistä myös siksi, että asuntoluotot ovat usein muita luottoja monimutkaisempia tuotteita, joilla on huomattava merkitys kuluttajan taloudelle. Tämä huomioon ottaen johdonmukaisena ei voida pitää sitä, että asuntoluotoista olisi esimerkiksi annettava kuluttajalle vähemmän tietoa kuin muista luotoista. Asuntoluottoihin liittyvien erityispiirteiden vuoksi niiden osalta säädettäisiin kuitenkin eräistä jäljempänä selvitettävistä poikkeuksista.

Ottaen huomioon pikaluottojen tarjonnasta viime vuosina aiheutuneet ongelmat pidetään perusteltuna myös sitä, että direktiivin säännöksiä sovelletaan pääsääntöisesti myös pieniin luottoihin. Pikaluottoihin liittyviä ongelmia on selvitetty 1.1 jaksossa sekä aiemmin annetussa pikaluottotyöryhmän mietinnössä (Pikaluottoihin liittyvän lainsäädännön uudistaminen; työryhmämietintö 2008:7).

Panttilainauslaitosten myöntämät luotot sen sijaan jäisivät ehdotuksen mukaan kokonaan luvun soveltamisalan ulkopuolelle, ja siltä osin kuin sopimusoikeudellinen sääntely on näissä luotoissa tarpeen, sääntely sisällytettäisiin selvyyden vuoksi kokonaisuudessaan panttilainauslaitoksista annettuun lakiin. Direktiiviin perustuvaa sääntelyä ei ehdoteta sovellettavaksi panttilainauslaitosten myöntämiin luottoihin kuin tietyiltä osin muun muassa siitä syystä, että näihin luottoihin ei liity henkilökohtaista velkavastuuta eikä siten myöskään samanlaista ylivelkaantumisen riskiä kuin muihin luottoihin.

Kuluttajaluoton mainonnassa annettavat tiedot

Ehdotuksen mukaan tiedonantovelvollisuutta kuluttajaluoton mainonnassa laajennettaisiin siten, että mainonnassa ilmoitettavia vakiotietoja olisi nykyistä enemmän. Näin kuluttaja saisi hyvän kokonaiskuvan mainostetusta luotosta ja voisi myös vertailla erilaisia luottoja nykyistä paremmin keskenään.

Direktiivin mukaan mainonnassa ilmoitettavat vakiotiedot tulee antaa silloin, kun mainonnassa ilmoitetaan luoton korko tai muu luotosta perittäviä kustannuksia kuvaava luku. Jäsenvaltion harkintaan jää, edellyttääkö se direktiivissä mainittujen tietojen antamista myös muissa tapauksissa. Ehdotuksen mukaan tiedot tulisi antaa myös silloin, kun mainonnasta ilmenee muu luottosopimuksen ehtoja koskeva tieto, kuten luottoaika. Viimeksi mainituilta osin sääntely ei siis perustuisi direktiiviin, vaan se vastaisi asiallisesti voimassa olevaa lakia. Direktiiviä kattavampaa sääntelyä pidetään edelleen perusteltuna, jotta kuluttaja saisi kokonaiskäsityksen markkinoidusta luotosta sekä mahdollisuuden vertailla erilaisia tarjouksia keskenään siitä riippumatta, onko yksittäinen tieto, jolla luottoa markkinoidaan, luoton kustannuksia kuvaava luku vai esimerkiksi tieto luoton takaisinmaksuajasta.

Ennen luottosopimuksen tekoa annettavat tiedot

Ehdotuksen mukaan kuluttajansuojalain 7 lukuun ja sen nojalla säädettävään valtioneuvoston asetukseen otetaan yksityiskohtaisemmat säännökset tiedoista, jotka luotonantajan on annettava kuluttajalle ennen luottosopimuksen tekemistä. Vertailtavuuden parantamiseksi ehdotetaan myös, että tiedot olisi annettava ”Vakiomuotoiset eurooppalaiset kuluttajaluottotiedot” -lomakkeen avulla. Vertailun helpottaminen on erityisen tärkeää ottaen huomioon, että direktiivin tavoitteena on lisätä rajat ylittävien luottojen tarjontaa. Sääntely perustuu direktiiviin, ja se on täysharmonisoivaa. Sääntely olisi kuitenkin puhtaasti kansallista siltä osin kuin sitä ehdotetaan sovellettavaksi muihin luottoihin kuin direktiivin soveltamisalaan kuuluviin luottoihin.

Kuten edellä jaksossa 3.4 selvitettiin, Euroopan yhteisöjen komissio on laatinut suosituksen asuntolainoja koskevasta vakiomuotoisesta tietolomakkeesta. Komissio on teettänyt vuoden 2009 aikana taustaselvityksiä tämän lomakkeen uudistamisesta, minkä lisäksi vireillä on laajempi hanke sen arvioimiseksi, tulisiko asuntoluotoista ja muista kiinnitysluotoista säätää EU-tasolla. Tässä vaiheessa, kun päätöksiä uudistuksista EU-tasolla ei ole vielä tehty, mutta erityisesti tiedonantovelvoitteiden uudistamisen osalta niitä on lähiaikoina odotettavissa, ei pidetä tarkoituksenmukaisena, että vakiotietolomakkeen käyttämistä edellytettäisiin myös asuntoluotoissa. Koska vakiotietolomake kuitenkin parantaa kuluttajan mahdollisuuksia verrata eri luotonantajien tarjouksia, on vakiotietolomakkeen käyttöönottamista myös asuntoluotoissa syytä harkita, kun tilanne EU-tasolla selkiytyy.

Ennakkotietojen antaminen vakiotietolomakkeella ei olisi välttämätöntä myöskään alle 100 euron hyödykesidonnaisissa kertaluotoissa eli käytännössä esimerkiksi posti- ja muussa etämyynnissä tavaran oston rahoittamiseksi myönnettävissä luotoissa. Poikkeusta pidetään perusteltuna, koska tällaisissa luotoissa vakiotietolomakkeen käyttämisestä aiheutuisi luotonantajalle enemmän kustannuksia kuin siitä arvioidaan olevan kuluttajalle hyötyä. Erityisesti näin olisi silloin, kun kuluttaja tekee useita pienehköjä ostoksia samalla kertaa, jolloin vakiotietolomake tulisi antaa jokaisen luototettavan hyödykkeen osalta erikseen.

Eräiden erityisten luottojen, kuten tilinylitysmahdollisuutena myönnettävien luottojen osalta ehdotetaan kevennettyä tiedonantovelvollisuutta. Kuten asuntoluotoissa ja alle 100 euron hyödykesidonnaisissa kertaluotoissa, myöskään näissä luotoissa ennakkotietolomakkeen (Eurooppalaiset kuluttajaluottotiedot -lomake) käyttäminen ei olisi luotonantajille pakollista, vaan ennakkotiedot voisi antaa kuluttajalle myös muulla tavoin. Sääntely perustuu direktiivin säännöksiin.

Voimassa olevan 7 luvun 4 §:n mukaan luvun säännöksiä ennen sopimuksen tekoa annettavista tiedoista ei sovelleta luottoon, jossa luottoaika on enintään kolme kuukautta. Säännöstä ehdotetaan muutettavaksi siten, että rajauksen soveltuminen edellyttäisi lisäksi, ettei tällaisesta lyhytaikaisesta luotosta peritä korkoa ja että luotosta perittävät muut maksut eivät ylitä todelliseksi vuosikoroksi muunnettuna korkolain (633/1982) 4 §:n 1 momentissa tarkoitetun koron määrää. Uudistus merkitsee muun muassa sitä, että pikaluotot tulevat täysimääräisesti kuluttajansuojalain 7 luvun soveltamisalan piiriin.

Todellisen vuosikoron laskeminen

Luoton todellisen vuosikoron laskentakaava säilyisi ennallaan, mutta luoton todellisen vuosikoron laskentatapaa ehdotetaan muutettavaksi siten, että vuosikoron laskemisessa huomioon otettaviin luoton kokonaiskustannuksiin luettaisiin myös luottosopimuksiin liittyvien vakuutusten ja muiden lisäpalveluiden kustannukset, jos lisäpalvelua koskevan sopimuksen tekeminen on luoton saamisen edellytyksenä. Nykyisin edellytetään ainoastaan, että kertaluoton markkinoinnissa ilmoitetaan vakuutuksesta ja sen maksuista, jos hyödykkeen vakuuttaminen on luoton myöntämisen edellytys, mutta maksuja ei tarvitse ottaa huomioon luoton todellista vuosikorkoa laskettaessa.

Ehdotuksen mukaan uutta luoton todellisen vuosikoron laskentatapaa sovellettaisiin myös asuntoluottoihin sillä erotuksella, että asuntoluotoissa luoton todellista vuosikorkoa laskettaessa ei otettaisi huomioon vakuuden arvon turvaamiseksi vaaditun vakuutuksen kustannuksia, kuten asunnon palovakuutusta. Tavanomaista on, että kuluttaja joka tapauksessa ottaisi tällaisen vakuutuksen, eikä sen kustannuksia sen vuoksi olekaan tarkoituksenmukaista ottaa huomioon laskettaessa asuntoluoton todellista vuosikorkoa. Asuntoluottojen ja muiden luottojen erilaisesta sääntelystä ei myöskään arvioida olevan haittaa, koska asunnon rahoittamiseen ei yleensä käytetä muita luottoja kuin asuntoluottoja, jolloin mahdollisuus vertailla asuntoluottojen hintaa muiden luottojen hintaan ei ole kuluttajalle erityisen tarpeellinen. Olennaista on, että erilaisten asuntoluottojen hinnat ovat helposti vertailtavissa keskenään.

Velvollisuus arvioida kuluttajan luottokelpoisuus

Kuluttajansuojalain 7 lukuun ehdotetaan lisättäväksi säännös, jolla asetettaisiin luotonantajalle velvollisuus arvioida kuluttajan luottokelpoisuus ennen luottosopimuksen tekemistä. Sama koskisi luoton määrän tai luottorajan merkittävää korottamista.

Luottokelpoisuuden arvioimiseksi tarpeellisten toimenpiteiden laajuus riippuu luoton määrästä ja muista olosuhteista. Luoton määrästä riippumatta luotonantajan tulisi kuitenkin yleensä tarkistaa vähintään se, onko luotonhakijalla maksuhäiriömerkintöjä luottotietorekisterissä. Sääntely perustuu direktiiviin, ja sillä pyritään edistämään vastuullista menettelyä luotonannossa ja ehkäisemään ylivelkaantumista.

On syytä todeta, että luotonhakijalla oleva maksuhäiriömerkintä ei esityksen mukaan merkitsisi ehdotonta estettä myöntää tälle luottoa. Eräissä tapauksissa luottosopimuksen tekemistä tällaisen luotonhakijan kanssa voitaisiin kuitenkin pitää ehdotettavan hyvää luotonantotapaa koskevan säännöksen vastaisena.

Luotonantajalle ei ehdoteta lakisääteistä velvollisuutta tarkistaa kuluttajan luottokelpoisuutta kertaluottosopimuksissa, joissa luottoaika on enintään kolme kuukautta ja joista ei peritä korkoa vaan ainoastaan vähäisiä maksuja, sillä tällaiset luotot ovat omiaan lisäämään kuluttajan ylivelkaantumisriskiä vähemmän kuin kalliimmat ja pidempiaikaiset luotot.

Hyvä luotonantotapa

Direktiivin johdanto-osan 26 kappaleen mukaan jäsenvaltioiden tulisi toteuttaa asianmukaiset toimenpiteet vastuullisten käytäntöjen edistämiseksi kaikissa luottosuhteiden vaiheissa ottaen huomioon luottomarkkinoidensa erityispiirteet. Ehdotuksen mukaan suositus toteutettaisiin kansallisesti siten, että kuluttajansuojalain 7 lukuun otettaisiin nimenomainen säännös hyvästä luotonantotavasta. Sääntelyn tavoitteena on ehkäistä epäasianmukaista menettelyä luotonannossa ja luottosuhteen kuluessa. Tarkoituksena on lisäksi korostaa luotonantajan velvollisuutta toimia luotonannossa avoimesti ja myös kuluttajan etu huomioon ottaen. Jo nykyisin valvontaviranomaiset ovat voineet puuttua luotonantajien epäasianmukaiseen toimintaan lain 2 luvun 1 §:n markkinointia ja menettelyä asiakassuhteessa koskevan yleislausekkeen sekä 3 luvun kohtuuttomia sopimusehtoja koskevien säännösten nojalla, mutta nimenomaista säännöstä hyvästä luotonantotavasta pidetään tarpeellisena selkeyssyistä.

Ehdotuksen mukaan hyvää luotonantotapaa koskeva säännös olisi luonteeltaan joustava normi. Tämäntyyppinen sääntely mahdollistaa puuttumisen asiattomaan toimintaan sitä mukaa kuin uusia, ennen tuntemattomia menettelytapoja otetaan käyttöön. Yhteiskunnassa vallitsevien arvostusten muuttuminen voidaan myös ottaa soveltamiskäytännössä huomioon ilman, että perussääntelyä tarvitsisi muuttaa.

Yleislausekkeen lisäksi säännöksessä mainittaisiin menettelytapoja, joiden noudattamista luotonantajalta erityisesti edellytetään, jotta toimintaa voidaan pitää hyvän luotonantotavan mukaisena. Hyvän luotonantotavan vastaista olisi muun muassa markkinoida luottoa siten, että markkinointi olisi omiaan selvästi heikentämään kuluttajan kykyä harkita luoton ottamista huolellisesti. Samoin kiellettyä olisi käyttää luoton myöntämistä pääasiallisena markkinointikeinona markkinoitaessa muita kulutushyödykkeitä. Hyvä luotonantotapa edellyttäisi myös, että luotonantaja antaa kuluttajalle sellaiset selvitykset ennen luottosopimuksen tekemistä, joiden perusteella kuluttaja voi arvioida, sopiiko luotto hänen tarpeisiinsa ja taloudelliseen tilanteeseensa. Lisäksi luotonantajan olisi maksuviivästystilanteessa annettava kuluttajalle tietoa ja neuvoja maksuvaikeuksien syntymisen tai syvenemisen estämiseksi ja maksukyvyttömyystilanteiden hoitamiseksi sekä suhtauduttava vastuullisesti maksujärjestelyihin.

Ehdotettu säännös koskisi luotonantajaa ja osin myös luotonvälittäjää. On kuitenkin tärkeää, että myös kuluttaja harkitsee luoton ottamista huolellisesti.

Kuten muidenkin kuluttajansuojalain 7 luvun säännösten rikkomiseen, hyvän luotonantotavan vastaiseen menettelyyn voitaisiin puuttua luvussa säädetyin hallinnollisin sanktioin. Tämän lisäksi velkajärjestelylainsäädännön uudistustyössä on erikseen harkittavana hyvän luotonantotavan vastaisen menettelyn vaikutus harkittaessa velkajärjestelyn myöntämisen edellytyksiä.

Luottosopimuksen peruuttaminen

Kuluttajan oikeutta peruuttaa luottosopimus ehdotetaan laajennettavaksi koskemaan myös muita kuin koti- tai etämyyntinä tarjottavia luottoja. Peruuttamisoikeus koskisi siis myös sellaisia luottosopimuksia, jotka tehdään luotonantajan toimitiloissa.

Nykyisin luotonantaja voi etämyynnissä kuluttajan peruuttaessa luottosopimuksen vaatia korvauksena luoton todellisen vuosikoron, mutta jatkossa kulutusluottodirektiivin soveltamisalaan kuuluvissa luotoissa luotonantajalla olisi oikeus vaatia kuluttajalta korvauksena ainoastaan luoton korko ajalta, jonka luotto on ollut kuluttajan käytettävissä. Lisäksi luotonantajalla on oikeus saada kuluttajalta korvaus viranomaisille luottosopimuksen tekemisen johdosta maksetuista maksuista, joita ei peruuttamistapauksessa palauteta.

Korvauksen määräytymisen perusteen muutos luoton todellisesta vuosikorosta luoton koroksi parantaa vähäisesti kuluttajan asemaa. Muutoksella on suuri merkitys sellaisten luottojen tarjonnalle, joissa luoton hinta peritään kokonaisuudessaan muuna kuin korkona, esimerkiksi toimitus- ja käsittelykustannuksina.

Säännökset pysyisivät sisällöltään ennallaan kulutusluottodirektiivin soveltamisalan ulkopuolelle jäävissä luotoissa, kuten alle 200 euron tai yli 75 000 euron suuruisissa luotoissa. Myös jatkossa näiden luottojen etämyynnissä luotonantajalla olisi oikeus saada korvauksena luoton todellinen vuosikorko ajalta, jolloin luotto on ollut kuluttajan käytettävissä.

Asuntoluotot ehdotetaan rajattavaksi kokonaan peruuttamisoikeuden ulkopuolelle silloin, kun kyse ei ole koti- tai etämyynnistä. Asuntoluottojen myöntämisen yhteydessä luotonantajalle aiheutuu tyypillisesti myös muille kuin viranomaisille maksettavia kertaluonteisia kuluja, kuten korkokattopalkkioita. Jos asuntoluottoihin sovellettaisiin direktiivin sääntelyä, luotonantaja ei saisi periä tällaisia muita kuin viranomaisille maksettuja kuluja kuluttajalta takaisin. Koska tällaiset kulut voivat olla asuntoluotoissa merkittäviä, direktiiviin perustuvan sääntelyn soveltaminen asuntoluottoihin voisi johtaa luotonantajan kannalta kohtuuttomaan lopputulokseen. Vaihtoehtona olisi, että korvauksista peruuttamistilanteessa säädettäisiin asuntoluottojen osalta erikseen, mutta tällöin vaarana on, että sääntely muodostuu tarpeettoman monimutkaiseksi ilman, että erityissääntelystä olisi kuluttajille sanottavaa hyötyä. Peruuttamisoikeus ei liene asuntoluotoissa kuluttajien kannalta erityisen tarpeellinen, koska asuntoluottoja ei tyypillisesti oteta hetken mielijohteesta, ja lisäksi on huomattava, että kuluttajalla olisi jatkossakin oikeus maksaa asuntoluotto ennenaikaisesti takaisin.

Tiedonantovelvollisuus luottosopimuksen kuluessa

Ehdotuksen mukaan luotonantajille asetettaisiin velvollisuus antaa kuluttajalle milloin tahansa sopimussuhteen kuluessa tämän pyynnöstä maksutta lyhennystaulukko, jos luottosopimus on tehty määräajaksi ja jos velka lyhennetään erissä. Asuntoluotoissa oikeutta kuitenkin rajoitettaisiin siten, että taulukon saisi maksutta vain kerran vuodessa.

Koron muutosten ohella luotonantajalle asetettaisiin velvollisuus ilmoittaa kuluttajalle maksujen muutoksista. Ilmoitus olisi tehtävä pysyvällä tavalla, ja se tulisi pääsääntöisesti antaa kuluttajalle ennen muutoksen voimaantuloa.

Luoton ennenaikainen takaisinmaksu

Esityksessä ehdotetaan, että kuluttajalla on oikeus maksaa luotto ennenaikaisesti takaisin paitsi kokonaan myös osittain. Voimassa olevan säännöksen nojalla on ollut epäselvää, koskeeko kuluttajan oikeus maksaa luotto ennenaikaisesti takaisin myös osittaista ennenaikaista takaisinmaksua.

Jos kuluttaja maksaa luoton tai sen osan ennenaikaisesti, on ehdotuksen mukaan jäljellä olevasta luotonantajan saatavasta vähennettävä se osa luottokustannuksista, joka kohdistuu käyttämättä jäävään luottoaikaan. Luotonantaja saisi periä kuitenkin kokonaisuudessaan luoton perustamiseen liittyvistä toimista aiheutuneet todelliset kulut, jos ne on luottosopimuksessa yksilöity.

Luotonantajalla olisi oikeus muissa kuin asuntoluotoissa vaatia kuluttajalta korvausta luoton ennenaikaisesta takaisinmaksusta vain, jos luoton korkoa ei ole sidottu viitekorkoon eli jos korko on kiinteä. Voimassa olevan säännöksen mukaan luotonantajalla on oikeus saada korvausta kuluttajalta myös silloin, kun luoton viitekoron määräytymisjakso on vähintään kolme vuotta. Käytännössä muutos ei ole kuitenkaan merkittävä, sillä muissa kuin asuntoluotoissa käytetään harvoin näin pitkiä koronmääräytymisjaksoja.

Lisäksi ehdotuksen mukaan hyödynnettäisiin jäsenvaltioille annettua mahdollisuutta säätää, ettei oikeutta korvaukseen ole silloin, kun luottoa on maksettu takaisin ennenaikaisesti viimeksi kuluneen vuoden aikana enintään 10 000 euroa. Tätä mahdollisuutta ehdotetaan käytettäväksi, koska nykyisin kuluttajalla ei ole velvollisuutta maksaa korvausta ennenaikaisesta takaisinmaksusta lainkaan, jos luottoa on myönnetty korkeintaan 100 000 markkaa, eikä kuluttajansuojaa ole perusteltua tältä osin heikentää. Kuluttajan kannalta edulliset ennenaikaista takaisinmaksua koskevat säännökset ovat omiaan myös edistämään kilpailua luottomarkkinoilla.

Koron ollessa kiinteä luotonantajalla olisi oikeus laissa tarkemmin säädettyyn vakiokorvaukseen. Vakiokorvauksen saadakseen luotonantajalla ei olisi siis velvollisuutta näyttää, että hänelle on tosiasiassa syntynyt vahinkoa velan ennenaikaisesta takaisinmaksusta. Direktiivin mukaan jäsenvaltioilla on lisäksi mahdollisuus säätää, että luotonantaja voi poikkeuksellisesti vaatia suuremman korvauksen kuin säädetyn vakiokorvauksen, jos hän voi osoittaa, että ennenaikaisesta takaisinmaksusta aiheutuu hänelle vakiokorvausta suurempi tappio. Tätä mahdollisuutta ei pidetä perusteltuna hyödyntää, koska ehdotetun vakiokorvaussäännöksen nojalla luotonantaja saa osassa tapauksista korvauksen myös silloin, kun hän ei tosiasiassa ole kärsinyt mitään vahinkoa. Luotonantaja saa siten ehdotetun säännöksen nojalla kaiken kaikkiaan kohtuullisena pidettävän korvauksen niistä vahingoista, jotka hän kärsii kuluttajien käyttäessä oikeuttaan maksaa luotto ennenaikaisesti takaisin.

Direktiivin mukaista korvaussäännöstä ei sovellettaisi kuitenkaan asuntoluottoihin, vaan niissä sovellettaisiin myös vastaisuudessa nykylakia vastaavia säännöksiä, joiden mukaan luotonantajalla on oikeus saada korvausta paitsi kiinteäkorkoisissa luotoissa myös silloin, kun koronmääräytymisjakso on vähintään kolme vuotta. Tarvetta muuttaa voimassa olevia säännöksiä perusteiltaan ei ole asuntoluotoissa ilmennyt. Säännösten säilyttämistä ennallaan puoltaa myös se, että direktiivin säännösten laajentaminen asuntoluottoihin saattaisi heikentää luotonantajien edellytyksiä tarjota kiinteäkorkoisia asuntoluottoja ja sellaisia asuntoluottoja, joissa koronmääräytymisjakso on pidempi, mikä olisi kuluttajienkin kannalta epäedullista, koska tällaiset luotot tarjoavat kuluttajalle mahdollisuuden ennakoida omaa taloudenpitoa pidemmäksi aikaa.

Tulkintaeroavaisuuksia on kuitenkin voimassa olevaa säännöstä sovellettaessa ilmennyt sen suhteen, minkä suuruiseen korvaukseen luotonantajalla on oikeus. Tämän johdosta ehdotetaan laissa säädettäväksi, että luotonantajalla olisi oikeus saada korvauksena korkotason alenemisesta johtuva tappio jäljellä olevalta kiinteäkorkoiselta luottojaksolta tai viitekoron määräytymisjaksolta, minkä lisäksi Finanssivalvonnalla olisi oikeus antaa tarkempia määräyksiä tappion laskentamenetelmästä. Tarkoituksena on näin saada yhtenäistettyä korvauskäytäntöä.

Luotonantajan oikeus lakkauttaa kuluttajan oikeus käyttää jatkuvaa luottoa

Kuluttajansuojalain 7 lukuun ehdotetaan lisättäväksi säännös luotonantajan oikeudesta lakkauttaa kuluttajan oikeus käyttää jatkuvaa luottoa. Oikeudesta ja sen käyttämisen perusteista on sovittava luottosopimuksessa. Direktiivin mukaan lakkauttaminen on mahdollista objektiivisesti perustelluista syistä, mutta kansallisesti ilmaisua ehdotetaan täsmennettäväksi siten, että lakkauttamissyyn on oltava hyvän luotonantotavan mukainen. Pääsäännön mukaan lakkauttamisesta olisi ilmoitettava kuluttajalle pysyvällä tavalla etukäteen, mutta tietyin edellytyksin ilmoitus voitaisiin tehdä myös välittömästi lakkauttamisen jälkeen.

4.3 Luotonantajien rekisteröinti

Esityksessä ehdotetaan säädettäväksi laki eräiden luotonantajien rekisteröinnistä. Laissa asetettaisiin rekisteröitymisvelvollisuus sellaisille kuluttajansuojalain 7 luvussa tarkoitettuja luottoja tarjoaville luotonantajille, jotka eivät nykyisin kuulu Finanssivalvonnan valvonnan piiriin. Luotonantajien rekisteröinnin tavoitteena on varmistaa luotonantajien luotettavuus ja ammattipätevyys. Samalla pyritään helpottamaan luotonantajiin kohdistuvaa valvontaa ja yhteydenpitoa sekä ehkäisemään luottotoiminnan käyttämistä rikollisiin tarkoitusperiin, kuten rahanpesuun.

Luotonantajien luotettavuuden ja ammattipätevyyden varmistamiseksi rekisteröinnille asetettaisiin määrätyt edellytykset. On tarpeen korostaa, että rekisteröintimenettelyyn ei liity tarkoituksenmukaisuusharkintaa, vaan jokainen rekisteröinnin edellytykset täyttävä elinkeinonharjoittaja olisi merkittävä luotonantajarekisteriin.

Rekisteröintivaatimus koskisi käytännössä esimerkiksi pikaluottoyrityksiä, rahoitusyhtiöitä sekä etämyyntiyritysten yhteydessä toimivia luotonantajia. Ehdotuksen mukaan rekisteröitymisvaatimuksen ulkopuolelle rajattaisiin sellaiset elinkeinonharjoittajat, jotka tarjoavat kuluttajaluottoja vain myymiensä kulutushyödykkeiden oston rahoittamiseksi. Tällaisten luottojen myöntämisessä ei ole ilmennyt sen tyyppisiä ongelmia, joiden vuoksi nyt ehdotettava elinkeino-oikeudellinen sääntely olisi tarpeen. Rajausta puoltaa myös se, että ilman sitä rekisteristä tulisi hyvin laaja vaatien rekisteriviranomaiselta suuria resursseja.

Rekisteri- ja valvontaviranomaisina voivat tulla kyseeseen lähinnä Finanssivalvonta, Kuluttajavirasto ja aluehallintovirastot. Esitystä valmisteltaessa on päädytty siihen, että sopivimpia viranomaisia luotonantajien elinkeino-oikeudelliseen valvontaan ovat aluehallintovirastot ja että mahdollisimman yhdenmukaisen rekisteröintikäytännön takaamiseksi pidetään parhaana vaihtoehtona sitä, että rekisteröintiasioiden käsittely keskitetään ainoastaan yhdelle aluehallintovirastolle. Luontevimmin tehtävä sopii tällöin Etelä-Suomen aluehallintovirastolle, koska se valvoo jo nykyisin ainoana aluehallintovirastona vastaavantyyppisten alojen toimijoita, kuten panttilainauslaitoksia ja perintätoimistoja. Valvontaviranomaisia koskevia eri sääntelyvaihtoehtoja on selvitetty tarkemmin työryhmämietinnössä, yleisperustelujen 4.3 jaksossa.

4.4 Muut ehdotukset

Osamaksukauppa

Kuluttajansuojalain 7 luvun säätämisen myötä laki osamaksukaupasta on menettänyt suurelta osin merkityksensä elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisessä osamaksukaupassa. Osamaksukauppalaki sisältää useita viittauksia kuluttajansuojalakiin siten, että joissakin tapauksissa kuluttajansuojalaki on rinnakkainen ja joissakin tapauksissa ensisijainen suhteessa osamaksukauppalakiin. Selkeyssyistä pidetään aiheellisena, että kaikki elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välistä osamaksukauppaa koskevat säännökset ovat samassa paikassa eli kuluttajansuojalain 7 luvussa ja että samalla rajataan kuluttajan ja elinkeinonharjoittajan välinen osamaksukauppa kokonaan osamaksukauppalain soveltamisalan ulkopuolelle.

Kulutusluottodirektiivin lyhyt täytäntöönpanoaika huomioon ottaen sisällöllisiä uudistuksia osamaksukauppalakiin ei ole ollut mahdollista valmistella tämän esityksen yhteydessä, vaan sääntely jäisi asiallisesti ennalleen. Uudistustarpeet osamaksukauppalakiin olisi kuitenkin syytä selvittää eri yhteydessä. Tarpeen olisi selvittää muun muassa, olisivatko eräät kuluttajaosamaksukauppaan ehdotetut muutokset, kuten luopuminen sopimuksen allekirjoitusvaatimuksesta, syytä ulottaa myös elinkeinonharjoittajien väliseen osamaksukauppaan ja muuhun osamaksukauppaan, jotka nyt ehdotettavan uudistuksen jälkeen jäävät lain soveltamisalaan.

Luoton eräännyttäminen

Voimassa olevan kuluttajansuojalain 7 luvun mukaan luotonantaja voi käyttää luottosopimuksessa sovittua oikeutta eräännyttää koko luotto maksettavaksi, ottaa myyty tavara takaisin tai saattaa voimaan muu erityinen seuraamus kuluttajan maksuviivästyksen johdosta vain tietyin edellytyksin. Ensinnäkin maksun on oltava viivästynyt vähintään kuukauden, ja sen on oltava edelleen suorittamatta. Lisäksi kertaluotossa viivästyneen määrän on oltava vähintään 10 prosenttia, tai, jos viivästyneeseen määrään sisältyy useampi kuin yksi maksuerä, viivästyneen määrän on oltava vähintään viisi prosenttia alkuperäisestä luottomäärästä tai hyödykesidonnaisessa luotossa luottohinnasta taikka kyse on luotonantajan koko jäännössaatavasta.

Ehdotuksen mukaan sääntelyä luoton eräännyttämisestä maksuviivästystilanteissa täydennettäisiin siten, että luotonantajalla olisi edellä mainittujen prosenttirajojen estämättä oikeus eräännyttää luotto tai saattaa muu sovittu seuraamus voimaan, jos maksu on viivästynyt vähintään kuusi kuukautta ja se on olennaisissa määrin edelleen suorittamatta. Uudistus on tarpeellinen, koska voimassa olevan säännöksen prosenttirajat johtavat nykyisenkaltaisissa suurissa ja pitkäaikaisissa asuntoluotoissa luotonantajan kannalta kohtuuttomaan pitkään odotusaikaan ja myös kuluttajan sekä takauksen tai vierasvelkapantin antajan kannalta epäedulliseen perinnän hidastumiseen.

Pantin omistajan edun huomioiminen panttia myytäessä

Kauppakaaren panttia koskevaan 10 lukuun ehdotetaan lisättäväksi säännös, jonka mukaan panttia myytäessä on otettava huomioon myös pantin omistajan etu. Säännös vastaisi asiallisesti nykyistä oikeustilaa, koska velvollisuus pantin omistajan edun huomioon ottamiseen seuraa jo nykyisin myyntilaista (laki elinkeinonharjoittajan oikeudesta myydä noutamatta jäänyt esine). Asian tärkeyden vuoksi on kuitenkin perusteltua säätää asiasta nimenomaisesti kauppakaaressa.

Kuluttajansuojalain rangaistussäännökset

Kuluttajansuojalain 11 luvun rangaistussäännökset ehdotetaan kumottaviksi, koska niiden käyttö on jäänyt hyvin vähäiseksi. Käytännössä lainvastaisuuksiin puututaan kielloin, joita tehostetaan uhkasakoilla, mikä onkin paljon tehokkaampi keino puuttua epäasianmukaiseen toimintaan kuin pieniin sakkorangaistuksiin johtavat rangaistussäännökset. Lisäksi rikoslain 30 luvun säännökset elinkeinorikoksista säilyisivät asiallisesti ennallaan, eli lainvastaiseen toimintaan voidaan myös jatkossa puuttua markkinointi- ja kuluttajaluottorikoksia koskevien rikoslain säännösten nojalla.

4.5 Direktiivin säännökset, jotka eivät edellytä muutoksia lainsäädäntöön

Direktiivin 2 artiklan 5 kohdan mukaan jäsenvaltiot voivat tietyin edellytyksin säätää, että direktiivin säännöksiä ei sovelleta ollenkaan tai vain osaa sen säännöksistä sovelletaan luotto-osuuskuntien (credit union) tarjoamiin luottoihin. Suomessa tällaisia organisaatioita muistuttavia organisaatioita ovat lähinnä yritysten ja muiden yhteisöjen huoltokonttorit tai henkilöstökassat. Koska näiden harjoittamassa luottotoiminnassa on pikemminkin kyse työnantajan henkilöstölleen tarjoamasta sosiaalisesta edusta kuin varsinaisesta elinkeinotoiminnasta, organisaatiot rajautuvat ilman eri toimenpiteitä kuluttajansuojalain 7 luvun soveltamisalan ulkopuolelle, eikä erillisiä säännöksiä kohdan täytäntöön panemiseksi näin ollen tarvita.

Direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle on 2 artiklan 2 kohdan e alakohdan mukaan rajattu luottosopimukset, jotka myönnetään tilinylitysmahdollisuutena ja joiden mukainen luotto on maksettava takaisin kuukauden kuluessa. Kuitenkin 6 artiklan 5 kohdan mukaan näissäkin luottosopimuksissa on sovellettava vähintään 6 artiklan 4 kohdan ensimmäisen virkkeen vaatimuksia puhelinviestinnässä annettavista tiedoista. Koska Suomi ehdotuksen mukaan soveltaa direktiiviin perustuvia säännöksiä myös tällaisiin luottoihin, 6 artiklan 5 kohdan täytäntöönpano ei edellytä erityisiä toimenpiteitä.

Direktiivin 9 artiklan mukaan kunkin jäsenvaltion on varmistettava, että muiden jäsenvaltioiden luotonantajilla on rajat ylittävien luottojen yhteydessä pääsy kyseisessä jäsenvaltiossa käytettyihin tietokantoihin kuluttajien luottokelpoisuuden arvioimiseksi. Pääsyn edellytysten on oltava syrjimättömiä. Artiklaa ei ole tarpeen erikseen panna täytäntöön Suomessa, sillä luottotietolain (527/2007) 10 §:n 1 momentin mukaan luottotietotoiminnan harjoittaja ei saa kieltäytyä antamasta yleiseen käyttöön perustuvasta luottotietorekisteristä luottotietoja sille, jonka on lain mukaan käytettävä luottotietoja rekisteröityä koskevaa päätöstä tehdessään. Koska 1. lakiehdotuksen 7 luvun 14 §:n mukaan luotonantajalla on tällainen velvollisuus luottopäätöstä tehdessään, luotonantajalla on siis mainitun luottotietolain pykälän mukaan oikeus saada lainaa hakevan kuluttajan tiedot luottotietorekisteristä eikä luottotietotoiminnan harjoittaja saa asettaa luovuttamisen edellytykseksi syrjiviä ehtoja.

Direktiivin 15 artiklan 1 kohdassa säädetään, että jos kuluttaja on käyttänyt yhteisön oikeuteen perustuvaa oikeuttaan peruuttaa tavaroiden toimittamista tai palveluiden suorittamista koskeva sopimus, liitännäinen luottosopimus ei enää sido häntä. Kuluttajansuojalain koti- ja etämyyntiä koskevan 6 luvun 24 §:ssä säädetään jo nykyisin, että jos kuluttajalle on koti- tai etämyynnissä tehtävää sopimusta varten myönnetty luottoa, jonka antajana on myyjä tai palveluksen suorittaja taikka muu luotonantaja myyjän tai palveluksen suorittajan kanssa tekemänsä sopimuksen tai muun kuluttajien luotottamista koskevan järjestelyn perusteella, luottosopimus peruuntuu kuluttajan peruuttaessa koti- tai etämyynnissä tehdyn sopimuksen. Luottosopimus peruuntuu vastaavasti, jos sopimus raukeaa tiedonantovelvollisuuden laiminlyönnin johdosta. Vastaavankaltainen säännös sisältyy myös aikaosuusasuntoja koskevaan kuluttajansuojalain 10 luvun 12 §:ään. Tämän vuoksi kohdan täytäntöön panemiseksi ei tarvita uusia säännöksiä.

Direktiivin 20 artiklan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että luotonantajia valvoo jokin rahoituslaitoksista riippumaton laitos tai viranomainen tai että luotonantajien toimintaa säännellään. Jo nykyisin luotonantajia valvovat kuluttaja-asiamies, Kuluttajavirasto sekä piirihallintoviranomaisina aluehallintoviranomaiset. Myös Finanssivalvonta valvoo luotonantajia silloin, kun kyse on luottolaitoksesta tai muusta sen valvottavaksi säädetystä tahosta. Suomen järjestelmä täyttää siten artiklassa edellytetyt vaatimukset, eikä lainsäädäntöä olisi direktiivin asianmukaiseksi täytäntöön panemiseksi välttämätöntä muuttaa. Kansallisten luottomarkkinoiden kehittymisen johdosta esityksessä kuitenkin ehdotetaan, että eräille luotonantajille asetettaisiin velvollisuus rekisteröityä.

Direktiivin 22 artiklan 3 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on huolehdittava siitä, että niiden kulutusluottodirektiivin täytäntöön panemiseksi antamia säännöksiä ei voida kiertää siten, että sopimukselle annetaan erityinen muoto, erityisesti yhdistämällä kulutusluottodirektiivin soveltamisalaan kuuluvia luoton nostoja tai luottosopimuksia luottosopimuksiin, joiden luonne tai tarkoitus tekisi mahdolliseksi välttää kulutusluottodirektiivin soveltaminen. Koska ehdotuksen mukaan direktiivin säännöksiä sovellettaisiin lähtökohtaisesti myös muihin kuluttajaluottoihin kuin direktiivin soveltamisalaan kuuluviin luottoihin, eli kuluttajaluottoja koskevan 7 luvun soveltamisala olisi hyvin laaja, varsinaisia säännöksiä kohdan täytäntöön panemiseksi ei tarvita.

Direktiivin 22 artiklan 4 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava tarpeelliset toimenpiteet varmistaakseen, että kuluttajat eivät jää ilman kulutusluottodirektiivin mukaista suojaa siitä syystä, että luottosopimukseen sovellettavaksi laiksi valitaan kolmannen maan lainsäädäntö, jos luottosopimuksella on läheinen yhteys yhden tai useamman jäsenvaltion alueeseen. Kulutusluottodirektiivin antamisen jälkeen voimaan tulleen, sopimusvelvoitteisiin sovellettavasta laista annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen 593/2008 (niin sanottu Rooma I -asetus) johdosta kohta ei edellytä täytäntöönpanotoimia. Kyseisen asetuksen 3 artiklan 4 kohdassa säädetään, että jos kaikki muut lakiviittauksen ajankohtana tilanteeseen liittyvät seikat liittyvät yhteen tai useampaan jäsenvaltioon, se, että osapuolet valitsevat sovellettavaksi laiksi muun kuin jonkin jäsenvaltion lain, ei rajoita yhteisön oikeuden sellaisten säännösten, joista ei voida sopimuksin poiketa, soveltamista soveltuvissa tapauksissa sellaisina kuin ne on pantu täytäntöön tuomioistuinjäsenvaltiossa.

5.1 Valtiontaloudelliset vaikutukset ja vaikutukset viranomaisten toimintaan

Esityksellä on vähäisiä vaikutuksia valtiontalouteen, sillä Etelä-Suomen aluehallintovirastoon tulisi perustaa luotonantajarekisteri. Laki tulee lisäämään jossain määrin myös muulla tavoin Etelä-Suomen aluehallintoviraston tehtäviä, sillä sen valvontaan tulee arvion mukaan hieman yli sata luotonantajaa. Uusien valvontatehtävien arvioidaan edellyttävän noin yhden henkilötyövuoden panosta. Aluehallintoviraston on myös koulutettava henkilöstönsä uusien tehtävien hoitamiseen. Luotonantajien rekisteröinti-ilmoitusten käsittelystä ei sen sijaan aiheudu Etelä-Suomen aluehallintovirastolle lisäkustannuksia, koska niistä aiheutuvat kustannukset perittäisiin toimenpidemaksuina rekisteröintiä hakevilta luotonantajilta.

Toisaalta luotonantajien rekisteröitymisvaatimus tulee osaltaan helpottamaan Kuluttajaviraston, aluehallintovirastojen ja muiden kuluttajaluottojen tarjontaa valvovien viranomaisten valvontatyötä, sillä jatkossa niiden saatavissa olisi luotettavat ja kattavat tiedot toimintaa harjoittavista yrityksistä ja niiden yhteystiedoista.

Ehdotetut uudistukset kuluttajansuojalain 7 lukuun ja siihen liittyviin lakeihin tulevat aluksi aiheuttamaan valvontaviranomaisille lisätehtäviä, sillä valvontaviranomaisten on muun muassa päivitettävä kuluttajaluottoja koskevat ohjeet sekä neuvottava luotonantajia ja kuluttajia uusien säännösten sisällöstä. Markkinoinnin, ennakkotietojen ja sopimusehtojen lainmukaisuuden valvonta ei lisää valvontaviranomaisten tehtäviä, mutta aiheuttaa tarpeen kohdentaa valvontatoimia muutosten voimaan tullessa luotonantajien käytäntöihin. Koska luotot ovat olleet viranomaisten, erityisesti kuluttaja-asiamiehen erityisen huomion kohteena jo nykyisin, luotonantoon kohdistuvien valvontatoimien lisääminen entisestään saattaa johtaa siihen, että mahdollisuudet valvoa muita sektoreita ovat entistä rajallisemmat. Toisaalta esimerkiksi hyvää luotonantotapaa koskevan nimenomaisen säännöksen myötä puuttumisen luottomarkkinoilla havaittuihin epäkohtiin arvioidaan helpottuvan.

5.2 Vaikutukset kuluttajien ja luotonantajien asemaan

Nykyistä yhtenäisemmät kuluttajaluottoja koskevat säännökset Euroopan talousalueella ovat omiaan helpottamaan luotonantajien mahdollisuuksia tarjota luottoja rajan yli ja vastaavasti parantamaan kuluttajien mahdollisuuksia hakea luottoa muusta kuin kotimaastaan.

Nykyistä laajemmat tiedonantovelvoitteet aiheuttavat luotonantajille kustannuksia, koska niiden on koulutettava henkilökuntaansa, päivitettävä markkinointiaineistonsa ja sopimuslomakkeensa sekä otettava käyttöön ”Vakiomuotoiset eurooppalaiset kuluttajaluottotiedot” -lomake. Lisäksi uudet tiedonantovelvoitteet sekä muutokset todellisen vuosikoron laskemisessa edellyttävät luotonantajilta myös järjestelmäteknisiä muutoksia. FK:n arvion mukaan ensiksi mainituista toimista aiheutuu sen jäsenille yhteensä noin kahden miljoonan euron kustannukset, minkä lisäksi järjestelmämuutoksista aiheutuu suunnilleen samansuuruinen kustannus. Etämyyntiyrityksiä edustavan Suomen Asiakkuusmarkkinointiliitto ry:n arvion mukaan suurelle etämyyntiyritykselle aiheutuu lomakkeen käytöstä yli 100 euron suuruisissa luotoissa vuosittain 0,1—0,65 miljoonan euron kustannukset, minkä lisäksi järjestelmämuutoksista aiheutuu 0,1—0,2 miljoonan euron kertaluonteiset kustannukset.

”Vakiomuotoiset eurooppalaiset kuluttajaluottotiedot” -lomakkeen käyttöönotto helpottaa kuluttajien mahdollisuuksia vertailla erilaisia luottoja keskenään. Myös hyvää luotonantotapaa koskeva säännös parantaa kuluttajien asemaa, sillä hyvään luotonantotapaan kuuluvan selittämisvelvollisuuden ansiosta kuluttajilla on paremmat mahdollisuudet arvioida luottoon liittyviä taloudellisia riskejä sekä valita itselleen sopivin luotto. Luotonantajan velvollisuus antaa maksuviivästystilanteissa tietoa ja neuvoja maksuvaikeuksien syntymisen tai syvenemisen estämiseksi ja maksukyvyttömyystilanteiden hoitamiseksi madaltanee kuluttajien kynnystä ottaa maksuvaikeustilanteessa yhteyttä luotonantajaan ja sopia maksujärjestelyistä, mikä voi ehkäistä maksuvaikeuksien pahenemista.

Luottokelpoisuuden arvioimista koskevan velvollisuuden oletetaan aiheuttavan kustannuksia niille luotonantajille, jotka eivät jo nykyisin tarkista lainaa hakevan kuluttajan luottotietoja sekä muulla tavoin selvitä hänen kykyään täyttää luottosopimuksen mukaiset velvoitteensa. Sen sijaan luottolaitosten kannalta uudistus ei ole kovin merkittävä, sillä Finanssivalvonta edellyttää luottoriskien hallintaan liittyvistä syistä jo nykyisin, että luottolaitokset selvittävät seikkaperäisesti luotonhakijan kyvyn vastata sitoumuksistaan.

Peruuttamisoikeuden laajentuminen muissa kuin asuntoluotoissa tilanteisiin, joissa luottosopimus on tehty luotonantajan konttorissa, parantaa kuluttajansuojaa. Luotonantajiin laajennuksen arvioidaan vaikuttavan vain vähän, koska oletettavaa on, ettei peruuttamisoikeuden käyttö tule olemaan kovin yleistä, ja lisäksi on huomattava, että kuluttajalla on jo nykyisin oikeus maksaa luotto ennenaikaisesti takaisin. Sen sijaan peruuttamistilanteissa perittävän korvauksen määräytymistä koskevan muutoksen arvioidaan vaikuttavan sellaisten kulutusluottodirektiivin soveltamisalaan kuuluvien luottojen hinnoittelurakenteeseen, joista ei nykyisin peritä nimenomaisesti korkoa, vaan esimerkiksi toimitus- ja käsittelykuluja.

Ennenaikaista takaisinmaksuoikeutta koskevan säännöksen muuttaminen selkiyttää oikeustilaa, sillä aiemmin on ollut epäselvää, koskeeko kuluttajan oikeus maksaa luotto ennenaikaisesti takaisin myös luoton osittaista ennenaikaista takaisinmaksua. Vaikka luotonantajan oikeutta saada korvausta luoton ennenaikaisesta takaisinmaksusta ehdotetaankin perinteisten kulutusluottojen osalta rajoitettavaksi, muutoksella ei arvioida olevan suurta käytännön merkitystä, sillä näissä luotoissa käytetään harvoin pitkiä koronmääräytymisjaksoja.

Luoton eräännyttämistä koskevan säännöksen muuttaminen saattaa joissakin tapauksissa nopeuttaa luottojen eräännyttämistä kokonaisuudessaan ja siten nopeuttaa luoton etenemistä perintään. Käytännössä kyse olisi näissä tapauksissa muutamasta kuukaudesta.

Laki eräiden luotonantajien rekisteröinnistä edellyttäisi lain soveltamisalan piiriin kuuluvilta luotonantajilta rekisteröitymistä Etelä-Suomen aluehallintovirastolle. Näille luotonantajille aiheutuisi kustannuksia muun muassa rekisteröinti-ilmoituksen tekemisestä. Rekisteröintivaatimus voi vaikeuttaa luottomarkkinoille pääsyä, sillä jos luotonantaja ei täytä rekisteröinnin edellytyksiä, tällä ei ole oikeutta tarjota kuluttajansuojalain 7 luvussa tarkoitettuja kuluttajaluottoja. Koska rekisteröitymisvaatimus koskisi myös jo alalla toimivia luotonantajia, on mahdollista, että jotkut alalla nykyisin toimivat luotonantajat joutuisivat lopettamaan toimintansa. Toisaalta luotonantajien rekisteröitymisvaatimuksen oletetaan lisäävän luottamusta luottomarkkinoihin ja samalla parantavan kuluttajien asemaa, kun vilpillisten toimijoiden pääsyä luottomarkkinoille vaikeutetaan. Rekisteröintiä koskevalla uudistuksella arvioidaan olevan suotuisia vaikutuksia myös rikoksentorjuntaan.

Panttilainauslaitoksista annettuun lakiin tehtävillä tarkistuksilla on vain vähäisiä vaikutuksia panttilainauslaitoksiin, sillä tarkistukset ovat luonteeltaan joko teknisiä tai ne vastaavat käytäntöjä, joita valtaosa panttilainauslaitoksista jo nykyisin noudattaa.

6.1 Valmistelu

Oikeusministeriö asetti 2 päivänä lokakuuta 2008 työryhmän, jonka tehtävänä oli valmistella hallituksen esityksen muotoon laadittu ehdotus kulutusluottodirektiivin täytäntöön panemiseksi tarvittavasta lainsäädännöstä. Työryhmän tehtävänä oli myös selvittää ja tarvittaessa valmistella säännösehdotukset siitä, miten voidaan tarkoituksenmukaisimmin edistää vastuullisia menettelytapoja luotonannossa ja luottosuhteen kuluessa, sekä olisiko ja missä laajuudessa kulutusluottojen tarjoaminen perusteltua säätää rekisteröintiä edellyttäväksi elinkeinoksi. Lisäksi työryhmän tuli selvittää luoton eräännyttämistä koskevien säännösten toimivuus muuttuneilla luottomarkkinoilla. Työryhmässä olivat edustettuina oikeusministeriö, valtiovarainministeriö, työ- ja elinkeinoministeriö, Kuluttajavirasto/kuluttaja-asiamies, Finanssivalvonta, FK, Suomen Asiakkuusmarkkinointiliitto ry, Suomen Kaupan Liitto ry ja Suomen Kuluttajaliitto ry.

Työnsä aikana työryhmä kuuli Etelä-Suomen lääninhallitusta, Katakombista Elämään Kansanliike ry:tä, Suomen Panttilainauslaitosten Yhdistys ry:tä, Suomen Pienlainayhdistys ry:tä, Takuu-Säätiötä ja Velkaneuvonta ry:tä. Työryhmän mietintö valmistui 19 päivänä marraskuuta 2009.

6.2 Lausunnot ja jatkovalmistelu

Oikeusministeriö pyysi mietinnöstä lausuntoa 30 viranomaiselta ja yhteisöltä, ja sen antoi 23 tahoa. Lausunnoista on laadittu oikeusministeriössä tiivistelmä (Oikeusministeriön julkaisuja 19/2010).

Useat lausunnonantajat suhtautuivat myönteisesti työryhmän ehdotuksiin. Erityisesti kannatettiin ehdotusta, jonka mukaan kuluttajaluottojen tarjoaminen säädettäisiin rekisteröintiä edellyttäväksi elinkeinoksi.

Elinkeinoelämää edustavat tahot suhtautuivat kriittisesti siihen, että kulutusluottodirektiiviin perustuvia säännöksiä sovellettaisiin laajasti myös muihin kuin direktiivin soveltamisalaan kuuluviin luottoihin. Nämä lausunnonantajat suhtautuivat kielteisesti tai epäilevästi myös kuluttajaluoton mainonnassa annettavia tietoja koskevaan säännökseen siltä osin kuin se sisältää direktiivin vähimmäisvaatimukset ylittävää kansallista sääntelyä sekä siihen, että luotonantaja ei olisi ehdotuksen mukaan oikeutta periä luoton perustamisesta aiheutuvia kuluja kokonaisuudessaan kuluttajan maksaessa luoton ennenaikaisesti takaisin. Soveltamisalaan ja mainontaan liittyviä säännöksiä ei ole pidetty perusteltuna jatkovalmistelussa muuttaa. Syitä sääntelyyn selvitetään edellä 4.2 jaksossa. Asuntoluottojen ja pienten, alle 100 euron hyödykesidonnaisten kertaluottojen osalta esitystä on jatkovalmistelussa kuitenkin muutettu siten, että näissä luotoissa direktiiviin pohjautuvaa vakiotietolomaketta ei olisi pakko käyttää. Myös säännöksiä luotonantajan oikeudesta periä kuluttajalta luoton perustamisesta aiheutuvia kuluja on jatkovalmistelussa muutettu.

Kuluttajavirasto katsoi lausunnossaan muun muassa, että lisäetujen tarjoaminen luoton markkinoinnin yhteydessä pitäisi kieltää kokonaan, kun ehdotetun hyvää luotonantotapaa koskevan säännöksen nojalla kiellettyä olisi markkinoida luottoa siten, että markkinointi on omiaan selvästi heikentämään kuluttajan kykyä harkita luoton ottamista huolellisesti. Kuluttajaviraston ehdottama täyskielto estäisi esimerkiksi luottokorttien yhteydessä yleisesti käytössä olevien bonusjärjestelmien säilyttämisen. Bonusjärjestelmistä ja muista lisäetujärjestelmistä ei ole osoitettu olevan sellaista vaaraa kuluttajien kyvylle harkita luoton ottamista, että ne pitäisi kokonaan kieltää, eikä ehdotusta ole pidetty sen johdosta perusteltuna toteuttaa.

Luotonantajan ja myyjän tai palveluksen suorittajan yhteisvastuuta koskevan sääntelyn säilyttämistä nykyisellään kuluttajansuojalaissa on lausunnoissa sekä kannatettu (Kuluttajavirasto) että vastustettu (FK ja Elinkeinoelämän Keskusliitto). Vuodesta 1987 voimassa ollutta sääntelyä ei ole pidetty esityksen jatkovalmistelussa perusteltuna muuttaa, koska tämä merkitsisi kuluttajansuojan tason heikentymistä Suomessa. Jos tavaraa ei ole toimitettu tai toimitettu tavara on osoittautunut virheelliseksi, oikeus pidättyä maksusta tai vaatia hinnanalennusta taikka vahingonkorvausta paitsi tavaran myyjältä myös esimerkiksi luottokorttiyhtiöltä on kuluttajalle erityisen tärkeä rajat ylittävässä verkkokaupassa, jossa myyjään kohdistettavien vaatimusten toteuttaminen riitatapauksissa on usein hankalaa ja kallista.

Kuten 3.1 jaksossa todetaan, eduskunnan käsiteltäväksi on annettu hallituksen esitys maksupalvelulaiksi ja eräiksi siihen liittyviksi laeiksi (HE 169/2009 vp). Maksupalvelulakiesityksen 2. lakiehdotuksella ehdotetaan muutettavaksi kuluttajansuojalain 7 luvun säännöstä, joka koskee kuluttajan vastuuta luottokortin tai muun jatkuvan luoton käyttöön oikeuttavan tunnisteen oikeudettomasta käytöstä. Lisäksi tämän esityksen 1. lakiehdotuksen 7 luvun 4 § sisältää säännöksiä maksupalvelulain säännösten ensisijaisuudesta suhteessa ehdotetun 7 luvun eräisiin säännöksiin. Jos maksupalvelulakiesitykseen tehdään eduskuntakäsittelyssä näiden säännösehdotusten kannalta merkityksellisiä muutoksia, ne on huomioitava tämän esityksen käsittelyssä.

1.1 Kuluttajansuojalaki

6 a luku Rahoituspalvelujen ja rahoitusvälineiden etämyynti

12 §. Peruuttamisoikeus. Pykälän 1 momentti vastaa voimassa olevaa lakia.

Pykälän 2 momentti vastaa muutoin asiasisällöltään voimassa olevaa lakia, mutta momenttiin lisättäisiin maininta siitä, ettei kuluttajaluottoihin sovelleta myöskään luvun 13 §:n 1 momenttia. Tämä johtuu siitä, että liitännäissopimusten sitomattomuudesta säädettäisiin luottojen osalta erikseen ehdotetun 7 luvun 21 §:ssä.

Pykälän 3 momentti on uusi. Toisin kuin muihin kuluttajaluottoihin, momentin mukaan luvun säännöksiä peruuttamisoikeudesta sovellettaisiin kuitenkin panttilainauslaitoksen myöntämiin luottoihin. Lisäys on tarpeen, koska nämä luotot ehdotetaan rajattavaksi kokonaan kuluttajansuojalain 7 luvun ulkopuolelle, jolloin myöskään 7 luvun säännökset peruuttamisoikeudesta eivät niitä enää koske. Vaikka panttilainauslaitokset eivät käytännössä tarjoa luottoja etämyyntinä, rahoituspalvelujen etämyyntiä koskevan direktiivin (Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2002/65/EY kuluttajille tarkoitettujen rahoituspalvelujen etämyynnistä ja neuvoston direktiivin 90/619/ETY sekä direktiivien 97/7/EY ja 98/27/EY muuttamisesta; jäljempänä rahoituspalvelujen etämyyntidirektiivi) johdosta peruuttamisoikeudesta on säädettävä myös niiden osalta.

7 luku Kuluttajaluotot

Luvun otsikkoa on muutettu kuvaamaan paremmin sitä, että luvun säännökset koskevat lähtökohtaisesti kaikkia kuluttajille tarjottavia luottoja. Voimassa olevan 7 luvun otsikko ”kulutusluotot” on omiaan antamaan harhaanjohtavan kuvan siitä, että luvun säännökset eivät koskisi esimerkiksi asuntoluottoja.

Yleiset säännökset

1 §. Soveltamisala. Pykälän 1 momentti sisältää kuluttajaluoton määritelmän, joka vastaa voimassa olevan 7 luvun 1 §:n 1 momenttia. Säännöksellä pannaan täytäntöön direktiivin 3 artiklan b ja c kohta.

Kuten nykyisin, maksunlykkäyksellä tarkoitetaan kuluttajalle sopimuksen mukaan annettua oikeutta maksaa hyödykkeen hinta joko osittain tai kokonaan sen jälkeen, kun tavara on luovutettu tai palvelus suoritettu. Maksunlykkäys ei kuitenkaan aina merkitse luoton antamista. Sekä kulutustavaran kaupassa että varsinkin kuluttajapalveluksissa kuluttajalla on usein mahdollisuus maksaa hinta lyhyehkön määräajan kuluessa laskua vastaan. Tällaista laskutuskäytäntöä ei pidetä momentissa tarkoitettuna kuluttajaluottona, jos laskutus- ja maksuaika on alalla tavanomainen. Korkolain 6 §:n mukaan kuluttajalla on yleensä kuukauden pituinen maksuaika laskun lähettämisestä, jos eräpäivästä ei ole sovittu.

Pykälän 2 momentti vastaa asiallisesti voimassa olevan 7 luvun 3 §:n 1 momentin 2 kohtaa, mutta säännökseen on tehty lainsäädännön muuttumisesta johtuvia teknisiä tarkistuksia. Ehdotuksen mukaan kuluttajaluottoja koskevia säännöksiä sovellettaisiin vuokra- tai leasingsopimuksiin, joiden ehtojen mukaan tavaran käteishinta ja luottokustannukset tulevat suoritetuiksi vuokrakaudella tai joiden ehtojen mukaan kuluttaja voi muutoin tulla tavaran omistajaksi sopimuksen päättyessä. Luvun säännöksiä siis sovellettaisiin viimeksi mainitun nojalla silloin, kun kuluttajalla on suoraan sopimusehtojen nojalla velvollisuus lunastaa tavara omakseen sopimuskauden päättyessä tai kun luotonantajalla on sopimusehtojen mukaan oikeus yksipuolisesti päättää kuluttajan tällaisesta velvollisuudesta. Momentilla pannaan täytäntöön direktiivin 2 artiklan 2 kohdan d alakohta.

Pykälän 3 momentti vastaa voimassa olevan 7 luvun 3 §:n 2 momenttia, mutta tililuoton sijasta käytetään termiä jatkuva luotto.

Pykälän 4 momentissa säädetään soveltamisalaa koskevista poikkeuksista. Direktiivi ei estä säätämästä kansallisten säännösten soveltamisalaa laajemmaksi kuin direktiivin soveltamisala on, ja ehdotuksen mukaan luvun soveltamisala olisikin direktiivin soveltamisalaa laajempi. Direktiivin soveltamisalaan eivät kuulu esimerkiksi luottosopimukset, joiden vakuutena on kiinnitys kiinteään omaisuuteen, asuntoluotot, alle 200 euron tai yli 75 000 euron luotot, koroltaan tai muilta ehdoiltaan edulliset opintolainat, mutta ehdotuksen mukaan luvun säännöksiä sovellettaisiin myös näihin luottoihin eräin jäljempänä selvitettävin poikkeuksin. Syitä direktiiviä laajempaan soveltamisalaan selvitetään yleisperustelujen 4.2 jaksossa.

Momentin 1 kohdan mukaan kuluttajaluottoja koskevia säännöksiä ei sovelleta kuluttajaluottoon, josta ei peritä korkoa tai muita maksuja. Edellytyksenä on siis, että luotto on täysin maksuton kuluttajalle. Rajaus perustuu direktiivin 2 artiklan 2 kohdan f alakohtaan. Käytännössä säännöksessä tarkoitettuja luottoja ovat esimerkiksi elintarvikkeiden ostaminen tiliin, jonka koko saldo maksetaan kerran tai kaksi kertaa kuukaudessa ja josta ei peritä maksuja kuluttajalta.

Momentin 2 kohdan mukaan säännösten soveltamisalan ulkopuolelle rajataan myös sellaiseen sopimukseen perustuvat luotot, jonka mukaan kuluttajalla on oikeus maksaa jatkuvasti toimitettavan hyödykkeen hinta maksuerissä sopimuksen voimassaoloaikana. Kohta vastaa voimassa olevan 7 luvun 1 §:n 2 momenttia ja direktiivin 3 artiklan c kohtaa, ja siinä tarkoitettuja sopimuksia ovat esimerkiksi veden ja sähkön jatkuvaa toimittamista koskevat sopimukset.

Momentin 3 kohdan mukaan luvun soveltamisalan ulkopuolelle rajataan panttilainauslaitosten myöntämät luotot. Rajaus perustuu direktiivin 2 artiklan 2 kohdan k alakohtaan. Siltä osin kuin kuluttajasopimusoikeudellista sääntelyä pidetään panttilainoissa tarpeellisena, sääntely sisällytetään 3. lakiehdotuksen mukaisesti kokonaisuudessaan panttilainauslaitoksista annettuun lakiin.

Momentin 4 kohdan mukaan luvun säännösten soveltamisalan ulkopuolelle rajataan myös sosiaalisesta luototuksesta annetun lain (1133/2002) nojalla myönnettävät luotot, koska näistä luotoista on erityissäännöksiä sosiaalisesta luototuksesta annetussa laissa. Soveltamisalarajaus perustuu direktiivin 2 artiklan 2 kohdan l alakohtaan. Sen sijaan esimerkiksi opintolainoihin sovellettaisiin ehdotuksen mukaan 7 luvun säännöksiä, jollei opintotukilaista (65/1994) erityislainsäädäntönä muuta johdu. Erityislainsäädännön säilyttäminen on mahdollista, koska opintolainat eivät kuulu edellä todetuin tavoin direktiivin soveltamisalaan.

2 §. Säännösten soveltamisen rajoitukset käyttelytileihin liittyvissä luotoissa sekä maksujärjestelysopimuksissa. Pykälän 1 momentissa säädetään soveltamisrajoituksista silloin, kun kyse on käyttelytiliin liittyvästä kuluttajaluotosta, jota koskevien sopimusehtojen mukaan luottoaika on enintään kolme kuukautta tai luotto on maksettava takaisin vaadittaessa eli ilman irtisanomisaikaa. Momentissa mainittuja luottoja ei ainakaan nykyisin ole tarjolla Suomessa, mutta säännöksen ottaminen lakiin on tarpeen direktiivin 2 artiklan 3 kohdan täytäntöön panemiseksi.

Pykälän 2 momentissa säädetään soveltamisrajoituksista sellaisten kuluttajaluottojen osalta, jotka luotonantaja myöntää sallimalla käyttelytilin saldon tai luottorajan ylityksen ilman, että siitä on nimenomaisesti sovittu osapuolten välillä. Kyse on siis tilanteista, joissa kuluttaja on rikkonut käyttelytilisopimusta, mutta kuluttaja tästä huolimatta saa käyttelytilin saldon tai luottorajan ylittävän summan käyttöönsä. Momentilla pannaan täytäntöön direktiivin 2 artiklan 4 kohta.

Pykälän 3 momentissa säädetään soveltamisalarajoituksista eräissä maksujärjestelysopimuksissa. Näihin luottoihin sovelletaan 9—12 §:ssä säädettyjen tiedonantovelvoitteiden sijasta erityisiä luottotyyppejä koskevia kevennettyjä tiedonantovelvoitteita eli ehdotuksen 41—44 §:ää. Viimeksi mainittujen pykälien soveltamisesta maksujärjestelysopimuksiin mainitaan kyseisissä pykälissä erikseen.

Momentissa tarkoitetuista maksujärjestelysopimuksista voidaan mainita esimerkkinä sellainen usean vanhan luoton järjestelemiseksi tehty uusi luottosopimus, joka ei ole ehdoiltaan kuluttajan kannalta epäedullisempi kuin aiemmat luottosopimukset ja jonka tarkoituksena on todennäköisesti välttää sopimuksen noudattamatta jättämistä koskeva tuomioistuinmenettely. Selvyyden vuoksi on syytä mainita, että momentti ei koske tapauksia, joissa sovitaan esimerkiksi ainoastaan luoton maksamisen lykkäyksestä ilman, että kuluttajan kanssa tehdään uutta luottosopimusta, koska luvun tiedonantovelvoitteet eivät ylipäätään koske tällaisia tapauksia. Momentilla pannaan täytäntöön direktiivin 2 artiklan 6 kohta.

3 §. Säännösten soveltamisen rajoitukset eräissä muissa tapauksissa. Pykälässä säädetään eräiden kuluttajaluottosäännösten soveltamisalan rajoituksista. Ehdotetun 1 momentin ensimmäisen virkkeen mukainen soveltamisalarajaus koskee kuluttajaluottoja, joissa luottoaika on enintään kolme kuukautta. Toisin kuin nykyisin, rajauksen soveltamisen edellytyksenä on lisäksi, että luotosta ei peritä korkoa ja että siitä perittävät luottokustannukset eivät ylitä todelliseksi vuosikoroksi muunnettuna korkolain 4 §:n 1 momentissa tarkoitetun koron määrää. Rajaus perustuu direktiivin 2 artiklan 2 kohdan f alakohtaan, jonka mukaan direktiiviä ei sovelleta sellaisiin luottosopimuksiin, joiden nojalla luotto on maksettava takaisin kolmen kuukauden kuluessa ja joissa edellytetään vain vähäisten maksujen suorittamista. Koska on tärkeää, että luotonantaja tietää etukäteen varmuudella, sovelletaanko luvun säännöksiä hänen tarjoamiinsa lyhytaikaisiin luottoihin, pidetään aiheellisena täsmentää kansallisessa säännöksessä edellä esitetyin tavoin se, missä tapauksissa perittäviä kustannuksia pidetään vähäisinä.

Rajaus koskisi kertaluotoissa tiedonantovelvoitteita, hyvään luotonantotapaan kuuluvaa selitysvelvollisuutta, velvollisuutta arvioida kuluttajan luottokelpoisuus sekä sopimuksen tekemistä koskevia säännöksiä, ja jatkuvissa luotoissa vain tiedonanto- ja selitysvelvollisuutta.

Pykälän 2 momentin ensimmäinen virke vastaa lain 7 luvun 4 §:n 1 momentin viimeistä virkettä.

Momentin toisessa virkkeessä säädetään asuntoluottoja koskevista poikkeuksista. Kuluttajalla ei olisi oikeutta peruuttaa tällaista luottoa koskevaa sopimusta. Poikkeuksen muodostaisivat tapaukset, joissa luottoa tarjotaan koti- tai etämyyntinä, jolloin kuluttajalla siis olisi oikeus peruuttaa myös asuntoluottoa koskeva sopimus. Kotimyyntiä koskeva poikkeus perustuu kotimyyntidirektiivin (neuvoston direktiivi 85/577/ETY muualla kuin elinkeinonharjoittajan toimitiloissa neuvoteltuja sopimuksia koskevasta kuluttajansuojasta) 5 artiklan 1 kohtaan, ja etämyyntiä koskeva poikkeus rahoituspalvelujen etämyyntidirektiivin 6 artiklan 1 kohtaan, jota direktiiviä täytäntöön pantaessa (laki kuluttajansuojalain muuttamisesta; 29/2005) päätettiin soveltaa myös asuntoluottoihin. Lain voimaantulon jälkeen ei ole tullut ilmi seikkoja, joiden vuoksi peruuttamisoikeus olisi tarpeen poistaa, minkä vuoksi se ehdotetaan säilytettäväksi myös asuntoluottojen etämyynnissä.

Myös luotonantajan oikeus periä korvausta luoton ennenaikaisesta takaisinmaksusta määräytyisi asuntoluotoissa eri tavoin kuin muissa luotoissa, joten asuntoluottoihin sovellettaisiin 28 §:n sijasta 29 §:ää.

Pykälän 3 momentti vastaa voimassa olevan 7 luvun 4 §:n 2 momenttia.

4 §. Suhde maksupalvelulakiin. Kuluttajaluottosopimuksiin sovelletaan kuluttajansuojalain 7 luvun säännösten lisäksi maksupalvelulakia, jos kyse on luotollisesta tilistä, jota voidaan käyttää tilisiirtojen ja muiden maksutapahtumien toteuttamiseen. Maksupalvelulakia sovelletaan myös silloin, kun luottoa voi käyttää maksukortilla tai muulla maksuvälineellä, lukuun ottamatta sellaisiin välineisiin perustuvia luottoja, joita voidaan käyttää tavaran, palvelun tai muun hyödykkeen hankkimiseksi ainoastaan välineen liikkeeseenlaskijan käyttämissä tiloissa taikka liikkeeseenlaskijan kanssa solmitun sopimuksen nojalla joko hyödykkeen tarjoajien rajatussa verkossa tai joidenkin hyödykkeiden hankkimiseksi. Esimerkkinä tällaisesta maksupalvelulain soveltamisalaan kuulumattomasta luotosta voidaan mainita myymäläketjun liikkeeseen laskema luottokortti, jota voidaan käyttää maksuvälineenä vain kyseisen myymäläketjun myymälöissä.

Tarkoituksenmukaista ei ole kuitenkaan, että molempien lakien säännöksiä sovelletaan päällekkäin kaikissa tapauksissa. Tämän johdosta pykälän 1 momentissa säädetään, että maksupalvelulain soveltamisalaan kuuluviin luottosopimuksiin sovelletaan kuluttajansuojalain 7 luvun 24 §:n sijasta maksupalvelulain säännöksiä puitesopimuksen muuttamisesta eli lain 30—33 §:ää. Maksupalvelulain ensisijaisuus perustuu 7 luvun 24 §:n 1 momentin osalta siihen, että kuluttajansuojalain sääntely on tältä osin kansallista, kun taas maksupalvelulain sääntely perustuu maksupalveludirektiiviin, ja 24 §:n 2—4 momentin osalta siihen, että maksupalvelulain mukaiset vaatimukset ovat tältä osin täsmällisempiä. Kuluttajansuojalain 7 luvun 30 ja 31 §:n sijasta sovellettaisiin puolestaan maksupalvelulain 34—36 §:ää ja ehdotetun 7 luvun 40 §:n sijasta maksupalvelulain 62 §:ää. Näiltä osin maksupalvelulain ensisijaisuus johtuu siitä, että mainitut maksupalvelulain pykälät perustuvat maksupalveludirektiiviin, kun taas kuluttajansuojalain vastaava sääntely on kansallista.

Pykälän 2 momentissa säädetään maksupalvelulain ensisijaisuudesta silloin, kun kyse on maksupalvelulaissa tarkoitetun maksuvälineen käytön estämisestä.

5 §. Pakottavuus. Pykälän mukaan sopimusehto, joka poikkeaa 7 luvun säännöksistä kuluttajan vahingoksi, on mitätön. Pykälällä pannaan täytäntöön direktiivin 22 artiklan 2 kohta.

6 §. Luottokustannukset ja todellinen vuosikorko. Pykälän 1 momentin sisältämä luottokustannusten määritelmä on voimassa olevaa määritelmää laajempi. Kohdalla pannaan täytäntöön direktiivin 3 artiklan g kohta.

Ehdotuksen mukaan luottokustannuksiin luetaan kaikki luotonantajan tiedossa olevat, luottosuhteen johdosta kuluttajan maksettavaksi tulevat kustannukset. Näitä ovat korko, kulut ja muut maksut eli esimerkiksi luoton hakemisesta ja luottosopimuksen perustamisesta perittävät kulut ja palkkiot, maksuvälineen käytöstä perittävät maksut sekä maksut luotonvälittäjille.

Uutta on, että luottokustannuksiin luetaan ehdotuksen mukaan myös luottosopimukseen liittyvien vakuutusten ja muiden lisäpalveluiden kustannukset, jos lisäpalvelua koskevan sopimuksen tekeminen on edellytyksenä luoton saamiseksi markkinoiduin ehdoin. Kyse voi olla siis joko siitä, että luoton saisi vain epäedullisemmin ehdoin ilman lisäpalvelua, tai siitä, että sitä ei ylipäätään saisi ilman tarjottua lisäpalvelua. Ajoneuvon hankkimiseksi myönnettävissä luotoissa säännöksessä tarkoitettuja lisäpalveluja voivat olla esimerkiksi autovakuutukset, joiden kustannukset olisi siis vastaisuudessa pääsääntöisesti otettava huomioon laskettaessa luoton todellinen vuosikorko. Tästä pääsäännöstä muodostaa poikkeuksen luottojen mainontaa koskeva 8 §:n 3 momentti, jonka mukaan lisäpalveluista aiheutuvia kustannuksia ei kuitenkaan tarvitse ottaa huomioon todellista vuosikorkoa laskettaessa, jos kustannuksia ei voida ennakolta määrittää, vaan tällöin riittää edellytyksestä mainitseminen mainoksessa yhdessä luoton todellisen vuosikoron kanssa. Selvyyden vuoksi voidaan lisäksi todeta, että liikennevakuutukset eivät ole säännöksessä tarkoitettuja pakollisia lisäpalveluja, koska liikennevakuutuksen ottaminen on lakisääteinen velvollisuus eikä sidoksissa siihen, onko ajoneuvo maksettu luotolla vai ei.

Yleisenä edellytyksenä kustannusten huomioimiselle on, että kustannukset ovat luotonantajan tiedossa. Sitä, milloin luottokustannukset ovat olleet luotonantajan tiedossa, arvioidaan sen mukaan, mitä huolelliselta luotonantajalta voidaan perustellusti edellyttää (direktiivin johdanto-osan 20 kappale). Jos esimerkiksi luottoa hakeva kuluttaja on toisesta maasta kuin luotonantaja ja hän on kääntynyt luotonantajan puoleen oma-aloitteisesti, ilman luotonantajan erityisiä markkinointitoimia kuluttajan kotivaltiossa, ei luotonantajalta voida edellyttää toisen maan lainsäädännön mukaisesti kuluttajalta mahdollisesti perittävien kustannusten, kuten verojen, tuntemusta.

Koska luottokustannuksiin luetaan nimenomaan kuluttajan maksettavaksi tulevat kustannukset, luottokustannuksiin ei esimerkiksi korkotukilainoissa lueta sitä osuutta koroista, jonka suorittaa jokin muu taho kuin kuluttaja. Vastaavasti, koska kuluttajan maksettavaksi tulevien kustannusten on johduttava luottosuhteesta, selvää on, että luottokustannuksiin ei lueta maksuja, jotka kuluttajan on tavaroiden tai palvelujen hankkimisen yhteydessä maksettava hankintahinnan lisäksi, jos nämä maksut on suoritettava siitä riippumatta, maksetaanko hankinta käteisellä vai luotolla.

Pykälän 2 momentissa säädetään luottokustannuksia koskevista poikkeuksista. Momentin 1 kohdan mukaan kustannuksiin ei lueta asuntoluotoissa vakuuden arvon turvaamiseksi vaadittujen vakuutusten kustannuksia, kuten palovakuutusmaksuja. Asuntoluottoja koskeva poikkeus on kansallista sääntelyä, jonka syitä selvitetään yleisperustelujen 4.2 jaksossa.

Momentin 2 kohdan mukaan luottokustannuksiin ei lueta myöskään luoton hoitamiseen käytettävästä tilistä perittäviä kustannuksia edellyttäen, että tilin avaaminen on vapaaehtoista ja että tilin kustannukset on sopimuksessa, esimerkiksi luotto- tai tilisopimuksessa, eritelty. Luoton hoitamiseen käytettävällä tilillä tarkoitetaan tiliä, jolle kirjataan esimerkiksi maksu- ja luotonnostotapahtumat sekä kustannukset maksuvälineen käytöstä. Kohdalla pannaan osaltaan täytäntöön direktiivin 19 artiklan 2 kohta.

Momentin 3 kohdan mukaan luottokustannusten määritelmän ulkopuolelle jäävät myös mahdolliset maksut, jotka kuluttajan on suoritettava, jos hän ei ole noudattanut luottosopimuksen ehtoja. Kohdalla pannaan osaltaan täytäntöön direktiivin 19 artiklan 2 kohta.

Momentin 4 kohdan mukaan luottokustannuksiin ei lueta myöskään notaarikuluja. Suomessa ei käytetä notaaria luottosopimuksen tekemiseen, eikä kohdalla näin ollen ole käytännön merkitystä, mutta maininta on tarpeen direktiivin 3 artiklan g kohdan täytäntöön panemiseksi.

Pykälän 3 momentti sisältää todellisen vuosikoron määritelmän, ja se vastaa voimassa olevan 7 luvun 2 §:n 7 kohtaa. Määritelmä perustuu myös direktiivin 3 artiklan i kohtaan.

Todellisen vuosikoron laskemistavasta ja sen laskemisessa käytettävistä oletuksista säädettäisiin oikeusministeriön asetuksella, ja momentti sisältäisikin tätä koskevan valtuuden.

7 §. Muut määritelmät. Pykälän 1 kohta sisältää jatkuvan luoton määritelmän, jolla korvattaisiin voimassa olevan 7 luvun 2 §:n 1 kohdan mukainen tililuoton määritelmä. Muutosta pidetään perusteltuna, koska nykyinen tililuoton käsite on ollut omiaan antamaan virheellisen kuvan siitä, että luottoon liittyisi aina varsinainen tili. Uusi termi kuvaisikin voimassa olevaa määritelmää paremmin luoton todellista käyttötapaa.

Jatkuvan luoton määritelmän piiriin kuuluisivat kaikki ne luotot, jotka nykyisin kuuluvat tililuoton määritelmän piiriin. Jatkuvia luottoja olisivat esimerkiksi yleis- ja erityisluottokorttiluotot, luotolliset tilit sekä muut luotot, joita kuluttaja voi luottorajan puitteissa käyttää jatkuvasti ilman luotonantajan erillistä luottopäätöstä. Direktiivi ei sisällä vastaavaa määritelmää.

Pykälän 2 kohta puolestaan sisältää kertaluoton määritelmän, joka vastaa asiallisesti voimassa olevan 7 luvun 2 §:n 2 kohtaa. Kertaluottoja olisivat kaikki muut luotot kuin jatkuvat luotot. Direktiivi ei sisällä vastaavaa määritelmää.

Pykälän 3 kohta sisältää hyödykesidonnaisen luoton määritelmän. Määritelmä vastaa voimassa olevan 7 luvun 2 §:n 3 kohdan määritelmää. Se on laajempi kuin direktiivin 3 artiklan n kohdan sisältämä liitännäisen luottosopimuksen määritelmä kattaen paitsi tietyn hyödykkeen oston rahoittamiseksi myönnetyn luoton myös muun luoton, jonka antajana on myyjä tai palveluksen suorittaja itse taikka muu elinkeinonharjoittaja myyjän tai palveluksen suorittajan kanssa tekemänsä sopimuksen tai muun kuluttajien luotottamista koskevan järjestelyn perusteella. Hyödykesidonnaisia luottoja ovat siten myös erityisluottokortit (tietyn liikkeen omat kortit) sekä niin sanotut yleisluottokortit (Visa, MasterCard), kuten korkein oikeus on jo voimassa olevan säännöksen nojalla katsonut ratkaisussaan KKO:2007:6.

Pykälän 4 kohta sisältää asuntoluoton määritelmän. Määritelmä ei perustu direktiiviin, vaan kyse olisi puhtaasti kansallisesta sääntelystä. Olennaista on, että luoton tietyn käyttötarkoituksen lisäksi määritelmässä edellytetään, että luoton vakuudeksi annetaan hankittava asuinkiinteistö tai asuinhuoneiston hallintaan oikeuttavat yhteisöosuudet. Merkitystä ei ole sillä, hankitaanko kiinteistö tai huoneisto vakituiseen käyttöön vai vapaa-ajan asunnoksi, vaan määritelmä kattaa käyttötarkoituksesta riippumatta asuinkiinteistön ja asuinhuoneiston hallintaan oikeuttavien yhteisöosuuksien hankkimiseksi myönnettävät luotot. Lisäksi määritelmä kattaa asuinkiinteistön tai asuinhuoneiston peruskorjauksen tekemiseksi myönnettävät luotot edellyttäen siis, että luoton vakuudeksi annetaan edellä mainittu vakuus. Mitä edellä todetaan asuinkiinteistöistä tai asuinhuoneistoista, koskee myös vuokraoikeutta rakennuksineen. Sitä vastoin perinteiset kuluttajaluotot, kuten ajoneuvon hankkimiseksi myönnettävät luotot, eivät kuulu asuntoluoton määritelmän piiriin, vaikka luoton vakuutena olisikin esimerkiksi asuinkiinteistö.

Pykälän 5 kohta sisältää osamaksukaupan määritelmän. Myöskään tämä määritelmä ei perustu direktiiviin, vaan se vastaisi asiallisesti osamaksukaupasta annetun lain 1 §:n 1 momenttia.

Pykälän 6 kohta on uusi, ja se sisältää luotonvälittäjän määritelmän. Kohdalla pannaan täytäntöön direktiivin 3 artiklan f kohta. Luotonvälittäjällä tarkoitetaan muuta elinkeinonharjoittajaa kuin luotonantajaa, joka esittelee tai tarjoaa kuluttajaluottosopimuksia, joka muutoin avustaa kuluttajaluottosopimusten tekemisessä taikka joka tekee kuluttajaluottosopimuksia luotonantajan puolesta.

Luotonvälittäjän määritelmä on laaja kattaen myös sivutoimiset luotonvälittäjät, kuten rahoitusyhtiön lukuun toimivat huonekalu- ja autokauppiaat. Viimeksi mainittujen luotonvälittäjien osalta on tosin huomattava, että ne jäävät sivutoimisina luotonvälittäjinä tiettyjen tiedonantovelvollisuutta koskevien säännösten soveltamisalan ulkopuolelle.

Luotonvälittäjinä ei pidettäisi asianajajia ja muita tahoja, jotka avustavat luottosopimuksen tekemisessä ainoastaan antamansa oikeudellisen neuvonnan puitteissa. Luotonvälittäjän määritelmää tulkittaessa on otettava huomioon myös direktiivin johdanto-osan 16 kappale, jonka mukaan luotonvälittäjinä ei ole pidettävä organisaatioita, jotka sallivat nimensä käytön luottotuotteiden, kuten luottokorttien, myynnin edistämisessä ja jotka voivat myös suositella kyseisiä tuotteita jäsenilleen. Tämän mukaisesti luotonvälittäjänä ei pidetä esimerkiksi ammattiliittoa, joka suosittelee jäsenilleen tietyn luottokorttiyhtiön kortin hankkimista.

Pykälän 7 kohta on uusi, ja siinä määritellään tietojen antaminen pysyvällä tavalla. Kohdalla pannaan täytäntöön direktiivin 3 artiklan m kohta. Tarkoituksena on turvata se, että kuluttaja saa annettavat tiedot siten, että hän voi säilyttää tiedot ja tarvittaessa vedota niihin.

Jos tiedot toimitetaan sähköisesti, olennaista on, että kuluttaja saa ne henkilökohtaisesti ja että hänellä on tosiasiallinen mahdollisuus tallentaa ja toisintaa ne. Esimerkiksi henkilökohtaisessa verkkopankkipalvelussa tietojenantovelvollisuus voidaan täyttää siten, että ohjelma ohjaa kuluttajan tallentamaan ja tulostamaan tiedot. Tiedot voidaan myös lähettää kuluttajalle sähköpostitse. Tiedonantovelvollisuutta täytettäessä on otettava kuitenkin huomioon se, että annettavat tiedot voivat sisältää salassapitovelvollisuuden alaisia tietoja. Tietoturvallisuusvaatimukset saattavatkin asettaa lisärajoituksia sille, miten tiedonantovelvollisuus voidaan toteuttaa.

Tiedonantovelvollisuudet

8 §. Kuluttajaluoton mainonnassa annettavat tiedot. Pykälässä säädetään tiedonantovelvollisuuksista kuluttajaluoton mainonnassa.

Voimassa olevassa laissa käytetään käsitettä markkinointi, joka on mainonnan käsitettä laajempi kattaen mainonnan lisäksi myös muunlaisen kaupallisen viestinnän, kuten kaupanteon yhteydessä annetut tiedot. Voimassa olevan lain esitöissä HE 88/1985 vp sivulla 25 on kuitenkin todettu nimenomaisesti, että markkinointia koskevat 7 luvun pykälät koskevat yleismarkkinointivaihetta, eli käytännössä lähinnä mainontaa. Asiantilan selventämiseksi pykälässä käytettäisiin jatkossa käsitettä mainonta. Koska asiallista muutosta ei ehdoteta, kuluttajaluoton mainonnalla tarkoitetaan samaa kuin yleismarkkinoinnilla eli esimerkiksi joukkotiedotusvälineiden avulla tai niihin rinnastettavalla tavalla tapahtuvaa markkinointia sekä muuta yleisölle suunnattua markkinointia, kuten jaettavia mainoslehtiä, verkossa tapahtuvaa markkinointia tai liikkeen ikkunoihin kiinnitettäviä mainoksia.

Pykälän 1 momentissa säädetään mainonnassa annettavista tiedoista silloin, kun mainonnasta ilmenee luoton korko, muu luotosta perittäviä kustannuksia kuvaava luku, esimerkiksi luoton käsittelykulut tai toimituskulut, taikka muu luottosopimuksen ehtoja koskeva tieto, esimerkiksi luottoaika. Momentilla pannaan täytäntöön direktiivin 4 artiklan 1 ja 2 kohta. Momentin mukainen tiedonantovelvollisuus olisi kuitenkin laajempi kuin mitä direktiivissä edellytetään: tiedonantovelvollisuus koskee direktiivin 4 artiklan 1 kohdan mukaan vain sellaista mainontaa, josta ilmenee luoton korko tai muu luotosta perittäviä kustannuksia kuvaava luku, kun taas ehdotetun momentin mukaan tiedonantovelvollisuus koskee myös mainontaa, josta ilmenee luottosopimuksen ehtoja koskeva muu tieto.

Jos mainonnasta ilmenee jokin edellä mainituista seikoista, mainonnassa on myös ilmoitettava luoton todellinen vuosikorko. Lisäksi mainonnasta on käytävä ilmi luoton korko ja muut luottokustannukset sekä luoton määrä tai luottoraja. Mainittava on myös luottosopimuksen kesto eli se, onko kyse määräaikaisesta vai toistaiseksi voimassa olevasta luottosopimuksesta sekä mikä on mahdollisen määräajan pituus. Lisäksi on ilmoitettava hyödykkeen käteishinta ja mahdollinen käsiraha, jos kyse on tietyn hyödykkeen, kuten ajoneuvon tai huonekalun, oston rahoittamiseksi mainostetusta luotosta, sekä luoton ja luottokustannusten yhteismäärä ja maksuerien määrä.

Selvyyden vuoksi voidaan todeta, että koska säännöksessä tarkoitettu tiedonantovelvollisuus koskee vain tilanteita, joissa kuluttajaluoton mainonnasta ilmenee jokin luottosopimuksen ehtoa koskeva tieto, pelkän kuluttajaluottomahdollisuuden mainitseminen ei johda siihen, että kaikki säännöksessä mainittavat tiedot olisi samalla annettava. Sama koskee pelkkää mainintaa luoton tai siihen liittyvien maksujen edullisuudesta. Lisäksi on syytä todeta, että luottosopimuksen ehtoja koskevina tietoina ei pidetä seikkoja, jotka koskevat yleisesti luoton saamisen edellytyksiä, esimerkiksi vaatimusta luotonhakijan täysi-ikäisyydestä tai siitä, että tällä on säännölliset tulot.

Pykälän 2 momentin mukaan todellisen vuosikoron ja muiden 1 momentissa mainittujen tietojen on vastattava luotonantajan tavanomaisesti tarjoamia luottoehtoja. Momentti vastaa asiallisesti voimassa olevan 7 luvun 6 §:n 2 momenttia ja 7 §:ää. Momentilla pannaan täytäntöön direktiivin 4 artiklan 2 kohdan vaatimus siitä, että tiedot on annettava edustavan esimerkin avulla.

Pykälän 3 momentin mukaan mainonnassa on yhdessä luoton todellisen vuosikoron kanssa ilmoitettava kuluttajalle velvollisuudesta tehdä vakuutusta tai muuta lisäpalvelua koskeva sopimus, jos tällaisen sopimuksen tekeminen mainostetuin ehdoin on luoton saamisen edellytyksenä, mutta lisäpalvelun kustannukset eivät ole ennakolta määriteltävissä, jolloin niitä ei siis voi ottaa huomioon todellista vuosikorkoa laskettaessa. Näin on usein esimerkiksi autovakuutuksessa, jonka hintaan saattaa vaikuttaa esimerkiksi vakuutuksenottajan vahinkohistoria. Tällainen ilmoitusvelvollisuus luotonantajalla on jo voimassa olevan 7 luvun 6 §:n 1 momentin mukaan silloin, kun kertaluottojen myöntämisen edellytyksenä on hyödykkeen vakuuttaminen, mutta nyt velvollisuus laajenisi koskemaan myös jatkuvia luottoja sekä muita lisäpalveluja kuin vakuutuksia. Momentilla pannaan täytäntöön direktiivin 4 artiklan 3 kohta.

On syytä huomata, että ehdotetun pykälän tiedonantovelvoitteiden ohella sovellettavaksi voivat tulla myös 2 luvun säännökset markkinoinnissa annettavista tiedoista. Kun kuluttajaluottoa markkinoidaan tiettyyn hintaan, mainonnassa on mainittava kyseisen luvun 8 §:n nojalla myös esimerkiksi tieto luotonantajan nimestä ja maantieteellisestä osoitteesta.

9 §. Ennen luottosopimuksen tekemistä annettavat tiedot. Pykälän 1 momentissa säädetään tiedoista, jotka elinkeinonharjoittajan on annettava kuluttajalle hyvissä ajoin ennen luottosopimuksen tekemistä. Tiedonantovelvoitteet ovat pääpiirteissään sisällöltään samoja kuin voimassa olevan lain 11 §:ssä, mutta ne ovat huomattavasti yksityiskohtaisempia. Uutta on myös, että ennakkotiedot on 2 momentin mukaisia poikkeuksia lukuun ottamatta annettava ”Vakiomuotoiset eurooppalaiset kuluttajaluottotiedot” -lomaketta käyttäen. Pykälällä ja siihen liittyvällä asetuksella pannaan täytäntöön direktiivin 5 artiklan 1 ja 5 kohta.

Pykälän 1 momentissa todetaan selvyyden vuoksi, että jos muualla laissa säädetään tiedonantovelvoitteista, luotonantajan on annettava myös näissä muissa laeissa edellytetyt tiedot kuluttajalle. Tapauksesta riippuen sovellettavaksi voivat tulla esimerkiksi 6 a luvun säännökset rahoituspalvelujen ja rahoitusvälineiden etämyynnistä, tietoyhteiskunnan palvelujen tarjoamisesta annetun lain sekä maksupalvelulain säännökset.

Pykälän 2 momentin mukaan asuntoluotoissa eikä alle 100 euron hyödykesidonnaisissa kertaluotoissa ennakkotietoja ei tarvitsisi antaa vakiomuotoisella lomakkeella, vaan luotonantaja voisi antaa ennakkotiedot myös muulla pysyvällä tavalla. Vastaavaa ratkaisua on asuntoluottojen osalta ehdotettu myös Ruotsissa (Ds 2009:67). Ennakkotiedoista ja vakiomuotoisesta lomakkeesta on tarkoitus säätää tarkemmin valtioneuvoston asetuksella, ja momentti sisältäisikin lisäksi tätä koskevan valtuuden.

10 §. Ennakkotiedot puhelinmyynnissä. Pykälässä säädetään vähimmäistiedoista, jotka kuluttajalle on annettava puhelinmyynnissä. Puhelinmyynnillä tarkoitetaan perinteistä puhelinmyyntiä, jossa luotonantaja tarjoaa luottoa suullisesti, eikä siis asiointia esimerkiksi tekstiviestillä. Säännöstä sovelletaan siitä riippumatta, tapahtuuko yhteydenotto kuluttajan vai luotonantajan aloitteesta, ja sitä sovelletaan paitsi etämyyntitilanteissa myös silloin, kun luotosta keskustellaan puhelimessa, vaikka itse sopimus tehtäisiinkin lopulta esimerkiksi elinkeinonharjoittajan toimitiloissa. Jos kyse on etämyynnistä, sovellettavaksi tulevat myös kuluttajansuojalain 6 a luvun säännökset etämyynnissä annettavista ennakkotiedoista.

Tiedonantovelvoitteet puhelinmyynnissä ovat suppeammat kuin muissa tapauksissa. Ehdotuksen mukaan puhelinmyynnissä luotonantajan tai luotonvälittäjän on annettava kuluttajalle tiedot tarjottavasta luotosta, luottokustannuksista ja luoton takaisinmaksusta sekä luototettavasta hyödykkeestä. Annettavista tiedoista on tarkoitus säätää tarkemmin valtioneuvoston asetuksella. Pykälällä pannaan täytäntöön direktiivin 5 artiklan 2 kohta.

11 §. Eräitä ennakkotiedonantovelvollisuutta koskevia muita säännöksiä. Pykälän 1 momentissa säädetään ”Vakiomuotoiset eurooppalaiset kuluttajaluottotiedot” –lomakkeen toimittamisesta silloin, kun sopimus tehdään kuluttajan pyynnöstä puhelimitse tai muuta sellaista etäviestintä käyttäen, että lomaketta ei voida antaa pysyvällä tavalla ennen sopimuksen tekemistä. Tällaisissa tilanteissa lomake on toimitettava kuluttajalle pysyvällä tavalla viipymättä sopimuksen tekemisen jälkeen. Asuntoluotoissa ja alle 100 euron hyödykesidonnaisissa kertaluotoissa ennakkotiedot voitaisiin toimittaa jälkikäteen myös muulla pysyvällä tavalla kuin vakiomuotoisella lomakkeella, koska 9 §:n mukaan ennakkotietojen antaminen vakiomuotoisella lomakkeella ei ole näissä luotoissa muutoinkaan välttämätöntä.

Vakiintuneen tulkinnan mukaan ”kuluttajan pyynnöstä” viittaa kuluttajan yksilölliseen tarpeeseen, jonka perusteella hän oma-aloitteisesti pyytää saada sopimuksen voimaan vain puhelimitse saatujen tietojen perusteella. Säännös ei siis ole tulkittavissa niin, että luotonantaja voisi välttää ennakkotietojen antamisen lomakkeella tai muulla pysyvällä tavalla ennen sopimuksen tekemistä ottamalla kuluttajaan yhteyttä puhelimitse ja ehdottamalla, että kuluttaja pyytää sopimuksen tekemistä näkemättä sopimusehtoja. Momentilla pannaan täytäntöön direktiivin 5 artiklan 3 kohta.

Ehdotetun 2 momentin mukaan kuluttajalle on annettava pyynnöstä ja maksutta luottosopimusluonnos. Luotonantajalla ei luonnollisestikaan ole tätä velvollisuutta kuitenkaan silloin, kun on ilmeistä, että luotonantaja ei tulisi tekemään luottosopimusta kuluttajan kanssa. Momentilla pannaan täytäntöön direktiivin 5 artiklan 4 kohta. Momentti sisältää lisäksi selvyyden vuoksi viittauksen sopimusehtojen toimittamista koskeviin säännöksiin 6 a luvussa, joiden mukaisesti etämyynnissä sopimusehdot on toimitettava kuluttajalle automaattisesti, ilman eri pyyntöä. Mainittuja säännöksiä sovelletaan myös vastaisuudessa luottojen etämyynnissä.

12 §. Sivutoimisia luotonvälittäjiä koskeva poikkeus. Pykälän mukaan sivutoimisilla luotonvälittäjillä eli ainoastaan päätoimensa ohella luotonvälittäjinä toimivilla myyjillä tai palvelujen suorittajilla ei ole 9—11 §:ssä tarkoitettuja tiedonantovelvollisuuksia, eli niiden ei esimerkiksi tarvitse antaa kuluttajalle vakiomuotoisia eurooppalaisia kuluttajaluottotietoja. Säännöksessä tarkoitettuja sivutoimisia luotonvälittäjiä ovat esimerkiksi rahoitusyhtiön lukuun toimivat huonekalu- ja autokauppiaat. Pykälällä pannaan osaltaan täytäntöön direktiivin 7 artikla.

Vaikka sivutoimisella luotonvälittäjällä ei olekaan lakisääteistä tiedonantovelvollisuutta, luotonantaja ja luotonvälittäjä voivat halutessaan sopia, että kuluttaja saa laissa edellytetyt tiedot välittäjältä luotonantajan sijaan. Pykälä ei siis vapauta luotonantajaa luvun mukaisista tiedonantovelvoitteista siinäkään tapauksessa, että kuluttaja asioi pelkästään luotonvälittäjän kanssa.

Luotonantajan velvollisuus menetellä vastuullisesti

13 §. Hyvä luotonantotapa. Pykälä on uusi. Finanssivalvonta on jo nykyisin antanut luottolaitoksia koskevia standardeja hyvästä luotonantotavasta, mutta nyt velvollisuus sisällytettäisiin nimenomaisesti lakiin, ja se ulotettaisiin koskemaan myös muita luotonantajia kuin luottolaitoksia.

Pykälän 1 momentti sisältää luotonantajan menettelyä koskevan yleislausekkeen, jonka mukaan luotonantajan on luotonannossa meneteltävä vastuullisesti. Velvollisuus ulottuu luottosuhteen kaikkiin vaiheisiin markkinoinnista luottosopimuksen tekemiseen ja mahdollisten ongelmien selvittämiseen. Hyvästä perintätavasta säädetään kuitenkin erikseen saatavien perinnästä annetussa laissa (513/1999), ja pantin omistajan edun huomioon ottamisesta panttia realisoitaessa 7. lakiehdotuksen (kauppakaaren) 10 luvun 2 §:ssä.

Ehdotettu säännös kattaa kaikki sopimattoman painostuksen muodot ja epäasianmukaiset menettelytavat, ja se täydentää luottojen osalta kuluttajansuojalain 2 luvun säännöksiä markkinoinnista ja menettelystä asiakassuhteessa, kuluttajansuojalain 3 luvun säännöksiä sopimusehdoista sekä kuluttajansuojalain 7 luvun muita säännöksiä, esimerkiksi säännöstä luotonantajan velvollisuudesta todentaa lainanhakijan henkilöllisyys huolellisesti, säännöksiä tiedonantovelvoitteista samoin kuin 14 §:ssä luotonantajalle säädettyä velvollisuutta arvioida kuluttajan luottokelpoisuus.

Kuluttajan luottokelpoisuuden arviointiin liittyen on syytä toistaa yleisperustelujen 4.2 jaksossa todettu seikka, jonka mukaan kuluttajalla oleva maksuhäiriömerkintä ei merkitsisi ehdotonta kieltoa tehdä luottosopimus tällaisen kuluttajan kanssa, vaan luotonantajan tulisi luottosopimuksen tekemistä harkitessaan ottaa huomioon kuluttajan maksuhäiriömerkintöjen määrä, niihin liittyvien velkojen määrä, merkintöjen tuoreus sekä niihin johtaneet tekijät. Vaikka kuluttajalla olisi maksuhäiriömerkintöjä, luoton myöntäminen kuluttajalle voi olla perusteltua ja hyvän luotonantotavan mukaista esimerkiksi silloin, kun merkintöjen rekisteröinnistä on kulunut kohtuullisen pitkä aika taikka kun ne ovat johtuneet sairauden tai työttömyyden aiheuttamasta velanmaksukyvyn tilapäisestä heikkenemisestä. Toisin olisi arvioitava tilannetta, jossa kuluttajalle myönnetään luottoa, vaikka tämän maksuhäiriömerkinnät ovat suhteellisen tuoreita ja merkintöjä on useita, eikä kyse ole aikaisemmin otettujen luottojen järjestelemiseksi myönnettävästä luotosta, joka ei ole ehdoiltaan epäedullisempi kuin alkuperäinen luottosopimus. Tällaiseen luotonantoon voidaan ehdotetun momentin nojalla puuttua.

Hyvää luotonantotapaa koskevan säännöksen pääasiallisena tavoitteena on ehkäistä epäasianmukaista menettelyä luotonannossa, korostaa luotonantajan velvollisuutta toimia luotonannossa avoimesti ja rehellisesti sekä ottaa myös kuluttajan etu ja taloudellinen turvallisuus riittävässä määrin huomioon. Säännös on luonteeltaan joustava normi, jota sovellettaessa tulee tarvittaessa huomioida myös uudet ja muuttuneet menettelytavat. Tämän vuoksi säännöksen sisältöä ei ole mahdollista eikä tarkoituksenmukaistakaan määritellä yksityiskohtaisesti. Pykälän 2 momentissa luetellaan kuitenkin menettelytapoja, joiden noudattamista luotonantajalta erityisesti edellytetään, jotta toimintaa voidaan pitää hyvän luotonantotavan mukaisena.

Pykälän 2 momentin 1 kohdassa asetetaan vaatimuksia luoton markkinoinnille. Koska luotolla on usein pitempiaikaisia ja taloudellisesti merkittävämpiä seuraamuksia kuluttajan talouteen kuin arkisilla hankinnoilla, on tärkeää, että kuluttaja kykenee harkitsemaan luoton ottamista rauhassa ilman asiatonta painostusta tai houkuttelua. Hyvän luotonantotavan vastaista on esimerkiksi markkinoida luottoa riskittömänä tai huolettomana ratkaisuna kuluttajan taloudellisiin ongelmiin taikka korostaa markkinoinnissa luoton saamisen nopeutta siten, että samalla yllytetään kuluttajaa velkaantumaan harkitsemattomasti.

Kuluttajan harkintakykyä olennaisesti heikentävänä ja siten kiellettynä markkinointikeinona on pidettävä myös erilaisten lisäetujen käyttämistä luottojen markkinoinnissa siten, että lisäedut, kuten arpajaiset, palkinnot ja kylkiäiset, ovat hallitsevassa asemassa. Markkinoinnin pääsanoman tulee olla tarjottu tuote, eli tässä tapauksessa luotto, ja sen esittely.

Kuluttajan harkintakykyä olennaisesti heikentävää ja siten kiellettyä on myös alennuksen tai muun erityisen edun tarjoaminen kuluttajalle välittömästi hyödykkeen maksamisen yhteydessä, jos etu annetaan vain luotolla maksaville. Samoin on arvioitava tilannetta, jossa välittömän alennuksen tai muun erityisen edun saaminen hyödykkeestä edellyttää luottosopimuksen tekemistä. Tällaisena välittömänä etuna ei ole pidettävä kuluttajalle luoton ohessa tarjottavaa vakuutusta, kuten matka- ja ostoturvavakuutusta. On kuitenkin syytä huomata, että myös vakuutusta lisäetuna tarjottaessa on noudatettava vakuutussopimuslain (543/1994) mukaisia säännöksiä muun muassa vakuutuksenantajan velvollisuudesta antaa tietoja vakuutuksenhakijalle ennen sopimuksen tekemistä. Tärkeää on, että kuluttajalle annetaan selkeä kuva vakuutuksen kattavuudesta. On syytä huomata myös, että harhaanjohtavana ja siten sopimattomana pidetään kuluttajalle lain mukaan kuuluvien oikeuksien esittämistä osana elinkeinonharjoittajan tarjousta (kuluttajien kannalta sopimattomasta menettelystä markkinoinnissa ja asiakassuhteissa annetun valtioneuvoston asetuksen 601/2008 1 §:n 9 kohta). Näin ollen kuluttajalle ei siis saa tarjota lisäetuna sellaista vakuutusta, jonka antamaan turvaan hänellä on oikeus suoraan lain nojalla.

Jos alennus tai muu erityinen etu on saatavissa ainoastaan kanta-asiakasjärjestelmien kautta myönnettävillä pisteillä tai muulla vastaavalla tavalla, eikä etua siten tarjota kuluttajalle välittömästi, ei tällaisia järjestelmiä sinänsä pidetä hyvän luotonantotavan vastaisena. On kuitenkin syytä korostaa, että järjestelmien markkinoinnin ja ehtojen erityispiirteet voivat tulla arvioitaviksi hyvää luotonantotapaa, markkinointia ja menettelyä asiakassuhteessa sekä kohtuuttomia sopimusehtoja koskevien säännösten nojalla.

Myös momentin 2 kohta koskee luoton markkinointia. Kohdan mukaan hyvän luotonantotavan vastaista on käyttää luoton myöntämistä pääasiallisena markkinointikeinona markkinoitaessa muita kulutushyödykkeitä. Säännös vastaa asiallisesti voimassa olevan 7 luvun 5 §:ää.

Momentin 3 kohta täydentää kuluttajansuojalaissa luotonantajalle asetettuja tiedonantovelvoitteita. Kohdan tarkoituksena on korostaa luotonantajan vastuuta siitä, että kuluttaja saa päätöksentekonsa tueksi riittävästi tietoa selkeällä tavalla. Monesti luotto on monimutkainen tuote, jonka ehtoja kuluttajan saattaa olla vaikea ymmärtää, ja tämän vuoksi luotonantajan tulee kiinnittää erityistä huomiota antamiensa tietojen selkeyteen ja riittävyyteen.

Luotonantajan tulee antaa riittävät ja selkeät selvitykset paitsi sen arvioimiseksi, mikä luotonantajan tarjoamista luottovaihtoehdoista sopii kuluttajalle parhaiten, myös sen arvioimiseksi, onko kuluttajalla mahdollisuus ylipäänsä selviytyä luoton takaisinmaksusta asianmukaisesti. Jos luotonantaja ei tarjoa kuin yhtä luottotuotetta, tietoja ei luonnollisesti tarvitse antaa kuin tästä luotosta. Muiden luotonantajien tarjoamista luottotuotteista ei tietoja tarvitse antaa, mutta jos vertailevia tietoja kuitenkin annetaan, kuluttajalle ei saa syntyä harhaanjohtavaa kuvaa luottojen keskinäisestä edullisuudesta. Vertailun on oltava kattavaa ja sen tulee koskea luottojen olennaista, merkityksellistä ja edustavaa ominaisuutta. Lisäksi luottojen tulee olla keskenään vertailukelpoisia.

Eräissä tapauksissa pelkkien vakiomuotoisten tietojen luovuttamista kuluttajalle ei voida pitää riittävänä, vaan luotonantajan tulee tarvittaessa myös selittää kuluttajalle luoton keskeiset ehdot ja ominaisuudet, luoton mahdolliset erityiset vaikutukset kuluttajaan sekä kuluttajan suoritettavaksi tulevien maksujen laiminlyönnin seuraamukset. Selittäminen on erityisesti tarpeen pitkäaikaisissa ja suurissa luotoissa, mutta myös pienemmissä ja lyhytaikaisissa luotoissa silloin, kun kuluttaja tätä pyytää tai kun elinkeinonharjoittaja itse havaitsee, ettei kuluttaja ole ilmeisesti ymmärtänyt luottosopimuksen ehtoja tai niiden merkitystä. Selittäminen on tarpeen myös silloin, kun kuluttajalle tarjotaan uudehkoa, monimutkaista luottotuotetta, kuten käänteistä asuntolainaa, tai kun luottotuote sisältää kuluttajan kannalta yllättäviä ominaisuuksia, esimerkiksi että luoton pääoma maksetaan yhdessä erässä takaisin (niin sanotut bullet-luotot). Säännöksellä pannaan täytäntöön direktiivin 5 artiklan 6 kohta.

Säännöksessä ei oteta tarkasti kantaa ajankohtaan, jolloin selvitykset on annettava, vaan ne voidaan antaa luoton luonne huomioon ottaen tarkoituksenmukaisimmassa luotonhakuprosessin vaiheessa. Koska selvitys voidaan tyypillisesti toteuttaa selittämällä kuluttajalle vakiomuotoisten tietojen sisältö, ei sitä yleensä voida tehdä ennen kuin kuluttaja on saanut nämä tiedot luotonantajalta.

Lisäselvityksen antamisen ei välttämättä tarvitse tapahtua myöskään henkilökohtaisesti suullisesti, vaan se voi myyntitilanteesta riippuen tapahtua myös kirjallisesti tai sähköisesti. Kuluttajan hakiessa luottoa esimerkiksi verkkopankissa edellytetään, että ohjelma tarjoaa tarkemmat selvitykset ehtojen sisällöstä ja merkityksestä kuluttajan niin halutessa sekä ohjaa kuluttajan tarvittaessa ottamaan henkilökohtaisesti yhteyttä luotonantajaan.

Momentin 4 kohdassa edellytetään, että luotonantaja antaa kuluttajalle maksuviivästystilanteessa tietoa ja neuvoja siitä, miten kuluttaja voi menetellä estääkseen maksuvaikeuksien syntymisen tai syvenemisen sekä hoitaakseen maksukyvyttömyystilanteet. Luotonantajan tulee kehottaa kuluttajaa tarvittaessa ottamaan tähän yhteyttä tilanteen selvittämiseksi ja mahdollisten maksujärjestelyjen sopimiseksi sekä kertoa viranomaisista, joiden puoleen kuluttaja voi kääntyä saadakseen apua. Lisäksi luotonantajan tulee antaa tarkempaa tietoa maksujärjestelyistä sekä tietoa mahdollisesta luoton eräännyttämisestä, viivästyskorosta ja sen määräytymisestä, perinnästä sekä siitä, että maksulaiminlyönnit voivat johtaa maksuhäiriömerkintään. Käytännössä luotonantaja voi toimittaa tiedot ja neuvot kuluttajalle esimerkiksi maksumuistutuksen yhteydessä.

Lisäksi 4 kohdassa edellytetään, että luotonantaja suhtautuu vastuullisesti maksujärjestelyihin. Näitä ovat muun muassa uuden eräpäivän sopiminen, luoton kuukausierien pienentäminen ja laina-ajan pidentäminen, luottojen yhdistäminen, sopiminen lyhennysvapaista jaksoista sekä viitekoron muuttaminen koron alentamiseksi. Vastuullisen suhtautumisen vaatimus ulottuu myös ulosottomenettelyyn ja muihin maksukyvyttömyysmenettelyihin sisältyviin sovinto- ja myönnytysmahdollisuuksiin. Ulosotossa tällaisia myönnytysmahdollisuuksia liittyy ulosottokaaren (705/2007) mukaan muun muassa maksuajan ja vapaakuukausien myöntämiseen sekä maksusopimuksen tekemiseen.

Luotonantajilla ei luonnollisestikaan ole velvollisuutta suostua ehdotettuihin maksujärjestelyihin, eikä suostumuksen antaminen aina ole edes luotonantajan yksinomaisessa päätösvallassa, mutta toisaalta myöskään järjestelmällistä kieltäytymistä erilaisista vapaaehtoisista järjestelyistä ei voida pitää velallisen kannalta asianmukaisena. Luotonantajan tulee aina tapauskohtaisesti arvioida, voidaanko maksujärjestelyä pitää olosuhteet huomioon ottaen kohtuullisena, sekä pyrkiä mahdollisuuksien mukaan sovinnolliseen ratkaisuun. Luotonantajan suopea suhtautuminen erilaisiin maksujärjestelyihin on erityisen tärkeää silloin, kun kyse on luotosta, jonka vakuutena on velallisen asunto.

Pykälän 3 momentissa säädetään hyvää luotonantotapaa koskevan säännöksen soveltumisesta luotonvälittäjiin. Näihin sovelletaan säännöksiä luoton ja kulutushyödykkeen markkinoinnista sekä selvitysten antamisesta. Selvitysvelvollisuutta ei ole kuitenkaan päätoimensa ohella luotonvälittäjinä toimivilla myyjillä eikä palvelun suorittajilla. Sivutoimisia luotonvälittäjiä koskeva rajaus perustuu direktiivin 7 artiklaan.

14 §. Velvollisuus arvioida kuluttajan luottokelpoisuus. Pykälä on uusi ja se perustuu direktiivin 8 artiklaan. Pykälän 1 momentin mukaan luotonantajalle asetetaan velvollisuus arvioida kuluttajan luottokelpoisuus eli kyky suoriutua luottosopimuksen mukaisista velvoitteistaan. Luottokelpoisuuden arvioimiseksi tarpeellisten toimenpiteiden laajuus riippuu luoton määrästä ja muista olosuhteista. Lähtökohtana voidaan pitää sitä, että luotonantaja tarkistaa kuluttajan luottotiedot. Ne voisi kuitenkin jättää tarkistamatta esimerkiksi silloin, kun luotonantaja tuntee entuudestaan kuluttajan taloudellisen tilanteen pidemmältä ajalta ja sillä on tämän johdosta perusteltu syy olettaa, että kuluttajalla on taloudelliset edellytykset täyttää sitoumuksensa. Luottotietoja ei tarvitsisi tarkistaa myöskään silloin, kun kyse on hyödykesidonnaisesta, rahamäärältään pienehköstä kertaluotosta. Sama koskee tapauksia, joissa luotonhakija on maasta, josta luottotietoja ei ole saatavissa. Viimeksi mainituissa tilanteissa luottokelpoisuuden arviointi olisi suoritettava muiden tietojen perusteella. Koska pykälän mukainen velvollisuus koskee vain tapauksia, joissa luotonantajan on tarkoitus tehdä luottosopimus kuluttajan kanssa, luottotietoja ei tarvitsisi tarkistaa luottotietorekisteristä myöskään silloin, kun luotonantaja tietää, että kuluttaja on maksukyvytön ja on ilmeistä, että kuluttajalle ei tämän vuoksi tultaisi myöntämään luottoa.

Vaikka luottotietoja tarkistettaessa olisikin ilmennyt, että kuluttajalla on maksuhäiriömerkintöjä, tämä ei merkitsisi ehdotonta kieltoa myöntää luottoa tällaiselle kuluttajalle. Asiaa selvitetään tarkemmin hyvää luotonantotapaa koskevan 13 §:n perusteluissa.

Jatkuvissa luotoissa sekä suuremmissa kertaluotoissa, esimerkiksi asunto- ja autoluottoja myönnettäessä, pelkkien luottotietojen tarkistamista ei voida pitää riittävänä kuluttajan luottokelpoisuuden arvioimiseksi, vaan tällöin luotonantajan tulisi hankkia myös muita tietoja kuluttajan taloudellisesta asemasta kuluttajalta itseltään tai mahdollisista muista käytettävissä olevista lähteistä. Tarpeellisia tietoja kuluttajan maksuvaran ja siten luoton takaisinmaksukyvyn arvioimiseksi ovat esimerkiksi kuluttajan tulot, varallisuus, menot, velat ja mahdolliset takausvastuut. Maksuvaran selvittämisessä tulisi ottaa huomioon myös mahdollinen luoton korkomenojen nouseminen. Samoin tulisi ottaa huomioon tulojen jatkuvuuteen vaikuttavat seikat, kuten työ- tai virkasuhteen laatu. Mitä suuremmasta lainasta on kyse, sitä seikkaperäisemmät selvitykset ovat tarpeen.

Pykälän 2 momentti koskee tilanteita, joissa luoton määrää tai luottorajaa myöhemmin korotetaan. Ehdotuksen mukaan luotonantajalla on velvollisuus varmistaa kuluttajaa koskevien tietojen ajantasaisuus, jos luoton määrää tai luottorajaa myöhemmin korotetaan. Luotonantajan on siis yleensä varmistettava vähintään se, onko kuluttajalle tullut maksuhäiriömerkintöjä ja pitävätkö myös muut aiemmin selvitetyt tiedot edelleen paikkansa.

Jos luoton määrää tai luottorajaa korotetaan merkittävästi, luottokelpoisuus on arvioitava uudelleen ennen korotuksesta sopimista. Luoton määrästä riippuen tällöin saattaa olla tarpeen hankkia enemmän tietoja kuluttajan taloudellisesta tilanteesta kuin luottoa ensimmäistä kertaa myönnettäessä. Esimerkkinä voidaan mainita tilanne, jossa luottoa ensimmäistä kertaa haettaessa riittävää on ollut pelkkien luottotietojen tarkistaminen. Kun luoton määrää tai luottorajaa korotetaan merkittävästi, tällöin voi olla tarpeellista selvittää myös kuluttajan tulo- ja menotiedot.

15 §. Luotonhakijan henkilöllisyyden todentaminen. Pykälä vastaa voimassa olevan 7 luvun 9 a §:ää.

16 §. Velvollisuus säilyttää todentamista koskevat tiedot. Pykälä vastaa voimassa olevan 7 luvun 9 b §:ää.

Luottosopimuksen tekeminen ja varojen luovuttaminen

17 §. Luottosopimuksen tekeminen. Pykälän 1 momentin mukaan kuluttajaluottosopimus on tehtävä kirjallisesti ja kuluttajalle on annettava kappale sopimusta. Selvyyden vuoksi momentissa mainitaan erikseen, että sopimus voidaan tehdä myös sähköisesti siten, että kuluttaja voi tallentaa ja toisintaa sopimuksen muuttumattomana. Momentti vastaa asiallisesti nykyisen lain 7 luvun 10 §:n 1 momenttia. Momentilla pannaan täytäntöön direktiivin 10 artiklan 1 kohta.

Pykälän 2 momentissa säädetään kuluttajaluottosopimuksessa mainittavista tiedoista, joita ovat ennen sopimuksen tekemistä annettavien tietojen lisäksi muun muassa tiedot luottosopimuksen osapuolista, peruuttamisoikeuden käyttämisen edellytyksistä sekä luottosopimuksen irtisanomisesta tai muusta päättämisestä.

Pykälän 3 momentin ensimmäisen virkkeen mukaan sopimuksessa mainittavista tiedoista on tarkoitus säätää tarkemmin valtioneuvoston asetuksella. Momentilla pannaan täytäntöön direktiivin 10 artiklan 2 kohta. Pykälän 3 momentin toisen virkkeen mukaan kuluttajalta ei saa luottosuhteen perusteella periä korkoa tai maksuja, joista ei ole sovittu luottosopimuksessa. Säännös vastaa asiallisesti voimassa olevan 7 luvun 10 §:n 2 momenttia, mutta muotoilua ehdotetaan yksinkertaistettavaksi. Momentilla pannaan osaltaan täytäntöön direktiivin 23 artikla.

18 §. Kielto ottaa kuluttajalta juokseva sitoumus. Pykälä vastaa voimassa olevan 7 luvun 14 §:ää. Pykälällä pannaan täytäntöön direktiivin 17 artiklan 1 kohta.

19 §. Varojen luovuttamisaikaa koskeva rajoitus. Pykälä vastaa voimassa olevan 7 luvun 9 c §:ää. Tililuoton sijasta käytetään kuitenkin termiä jatkuva luotto.

Luottosopimuksen peruuttaminen

20 §. Peruuttamisoikeus. Pykälässä säädetään kuluttajan oikeudesta peruuttaa luottosopimus. Jo nykyisin kuluttajalla on oikeus peruuttaa luottosopimus etämyynnissä, mutta nyt peruuttamisoikeus laajennettaisiin koskemaan myös muita kuin etäviestimellä tehtyjä luottosopimuksia eli esimerkiksi luotonantajan konttorissa tehtyjä sopimuksia. Peruuttamisoikeutta ei ehdotetun 3 §:n mukaan ole asuntoluotoissa lukuun ottamatta tapauksia, joissa asuntoluottoa tarjotaan koti- tai etämyynnissä.

Peruuttamisoikeuden osalta on syytä huomata, että se koskee vain luottosopimusta, eikä peruuttamisoikeuden käyttäminen siten vaikuta luottosopimuksella rahoitetun kauppasopimuksen mukaisiin velvoitteisiin.

Kuluttajalla on 1 momentin mukaan oikeus peruuttaa kuluttajaluottosopimus 14 päivän kuluessa sopimuksen tekemisestä tai siitä myöhäisemmästä ajankohdasta, jona kuluttaja on saanut laissa edellytetyt tiedot sisältävän kappaleen luottosopimuksesta. Voimassa olevassa laissa peruuttamiselle ei ole asetettu mitään muotovaatimuksia eli peruuttamisen on voinut tehdä esimerkiksi puhelimella, mutta jatkossa peruuttamisesta olisi ilmoitettava luotonantajalle pysyvällä tavalla eli esimerkiksi kirjeellä tai sähköpostilla. Jatkossakaan kuluttajan ei sen sijaan tarvitsisi perustella peruuttamisoikeuden käyttämistä. Momentilla pannaan täytäntöön direktiivin 14 artiklan 1 kohta ja 3 kohdan a alakohta.

Pykälän 2 momentissa säädetään luotonantajan oikeudesta vaatia kuluttajalta korvausta peruuttamisesta. Momentilla pannaan täytäntöön direktiivin 14 artiklan 3 kohdan b alakohta.

Ehdotetun 2 momentin mukaan luotonantajalla on oikeus vaatia luoton korko ajalta, jonka luotto on ollut kuluttajan käytettävissä. Lisäksi luotonantajalla olisi oikeus saada kuluttajalta korvaus viranomaisille maksetuista kuluista, jos niitä ei peruuttamistapauksessa palauteta. Viimeksi mainitun kaltaisia kuluja ei Suomessa ole, mutta maininta on tarpeen direktiivin asianmukaiseksi täytäntöön panemiseksi. Muita kuluja, esimerkiksi luottotietojen tarkistamisesta aiheutuneita kuluja, ei saisi kuluttajalta peruuttamistilanteessa periä.

Jos kuluttajalle ei ole ilmoitettu ennakolta maksuvelvollisuudesta tai koron ja maksujen määrästä taikka, jos koron määrää ei ole mahdollista antaa, sen määräytymisen perusteista, edes korkoa tai viranomaisille maksettuja kuluja ei saisi periä kuluttajalta. Vaatimus siitä, että luotonantajan on tullut ilmoittaa maksuvelvollisuudesta ja muista pykälässä mainituista seikoista ennakolta, perustuu 10 artiklan 2 kohdan p alakohtaan.

Pykälän 3 momentin mukaan kuluttajan on palautettava varat ja suoritettava mahdolliset 2 momentissa tarkoitetut korvaukset viivytyksettä ja viimeistään 30 päivän kuluttua peruuttamisilmoituksen lähettämisestä, mikä perustuu direktiivin 14 artiklan 3 artiklan b alakohtaan.

Jos kuluttaja laiminlyö palautusvelvollisuutensa, peruuttaminen raukeaa ja luottosopimus jää siis voimaan. Maksuvelvollisuuden täyttämisestä saa kuitenkin pidättäytyä niin kauan kunnes luotonantaja täyttää oman vastaavan velvollisuutensa. Jos peruutettavalle luotolle on annettu vakuus, se on palautettava kuluttajan palauttaessa luottosopimuksen nojalla saamansa varat luotonantajalle. Näiltä osin momentti ei perustu direktiiviin, vaan kansalliseen sopimusoikeuteen. Etämyynnin osalta säännökset vastaavat voimassa olevaa lakia (kuluttajansuojalain 7 luvun 11 c §).

21 §. Liitännäissopimuksen sitomattomuus. Useimmiten kuluttajaluottosopimukseen liittyvä muu sopimus, esimerkiksi lainaturvavakuutus, on niin vahvasti sidoksissa itse luottoon, ettei sen voimassa pitäminen olisi mielekästä luottosopimuksen peruuntuessa. Ehdotetun 1 momentin mukaan liitännäissopimus ei peruuttamistilanteissa sido kuluttajaa silloin, kun liitännäispalvelun tarjoaa luotonantaja tai kolmas tämän ja luotonantajan välisen sopimuksen tai muun järjestelyn perusteella. Momentilla pannaan täytäntöön direktiivin 14 artiklan 4 kohta.

Vaikka liitännäissopimus ei sidokaan kuluttajaa, on kuitenkin mahdollista, että kuluttajan edun mukaista olisi pitää kuluttajaluottosopimukseen liittyvä muu sopimus voimassa luottosopimuksen peruuttamisesta huolimatta. Tämän vuoksi 2 momentissa säädettäisiin kuluttajan oikeudesta pitää halutessaan liitännäissopimus voimassa luottosopimuksen peruuttamisesta huolimatta. Oikeusvarmuussyistä edellytetään, että kuluttaja ilmoittaa tästä luotonantajalle 30 päivän kuluessa peruuttamisilmoituksen lähettämisestä. Kuluttajan oikeus pitää liitännäissopimus voimassa perustuu direktiivin 14 artiklan 4 kohtaan. Sen sijaan ilmoittamista koskeva vaatimus ei perustu direktiiviin, vaan se olisi kansallista sääntelyä.

On huomattava, että pykälä ei koti- ja etämyyntitilanteita lukuun ottamatta koske asuntoluottoja, koska ne on rajattu peruuttamisoikeuden ulkopuolelle.

22 §. Etämyyntiä ja kotimyyntiä koskevia erityissäännöksiä. Luottojen etämyyntiä koskee rahoituspalvelujen etämyyntidirektiivi ja kotimyyntiä puolestaan kotimyyntidirektiivi. Myös näissä direktiiveissä on säännöksiä sopimuksen peruuttamisesta, ja niiden luottojen osalta, jotka eivät kuulu kulutusluottodirektiivin soveltamisalan piiriin, onkin kulutusluottodirektiivin 14 artiklan 5 kohdan mukaan sovellettava tapauksesta riippuen joko rahoituspalvelujen etämyyntidirektiivin taikka kotimyyntidirektiivin säännöksiä sopimuksen peruuttamisesta.

Pykälän 1 momentin mukaan luotonantajalla on oikeus vaatia korvauksena luoton todellinen vuosikorko ajalta, jonka luotto on ollut kuluttajan käytettävissä, jos kuluttaja etämyynnissä peruuttaa säännöksessä tarkoitetun luottosopimuksen. Momentti vastaa asiallisesti voimassa olevan 7 luvun 11 b §:n 3 momenttia.

Luotonantajan ja kuluttajan palauttamisvelvollisuutta koskevat 2 ja 3 momentti vastaavat voimassa olevan 7 luvun 11 c §:ää. Selvyyden vuoksi voidaan todeta, että jos peruutettavalle luotolle on annettu vakuus, se on palautettava kuluttajan palauttaessa kaikki luottosopimuksen perusteella maksetut varat luotonantajalle.

Pykälän 4 momentissa viitataan kotimyynnin osalta kotimyyntiä koskevaan kuluttajansuojalain 6 lukuun. Kulutusluottodirektiivin soveltamisalaan kuulumattomien, esimerkiksi alle 200 euron suuruisten luottojen kotimyynnissä sovellettavaksi tulevat 6 luvun säännökset peruuttamisoikeudesta.

Kuluttajan oikeus saada tietoja luottosopimuksen kuluessa

23 §. Kuluttajan oikeus saada pyynnöstä lyhennystaulukko. Pykälä on uusi, ja siinä säädetään lyhennystaulukosta. Pykälällä pannaan täytäntöön direktiivin 10 artiklan 2 kohdan i alakohdan toinen kappale ja saman artiklan 3 kohta.

Pykälän 1 momentin mukaan määräaikaisissa, erissä maksettavissa luotoissa kuluttajalla on oikeus milloin tahansa sopimussuhteen kuluessa saada luotonantajalta lyhennystaulukko pyynnöstä ja maksutta. Asuntoluotoissa tämä kuluttajan oikeus taulukon saamiseen maksutta ei kuitenkaan olisi rajaton, vaan luotonantajalla olisi oikeus kohtuulliseen korvaukseen lyhennystaulukon antamisesta aiheutuvista kustannuksista, jos lyhennystaulukkoa pyydetään useammin kuin kerran vuodessa. Poikkeusta pidetään perusteltuna, koska asuntoluotoissa maksueriä on paljon, ja lyhennystaulukon toimittaminen toistuvasti aiheuttaisi luotonantajalle kustannuksia ilman että kuluttajan asema paranisi vastaavassa suhteessa. Asuntoluottoja koskeva poikkeus on mahdollinen, koska ne eivät kuulu direktiivin soveltamisalaan.

Selvää on, että luotonantajan velvollisuus antaa lyhennystaulukko edellyttää, että sen laatimiseksi tarpeelliset tiedot ovat luotonantajan tiedossa. Esimerkiksi opintolainoissa takaisinmaksuaika ja korkojen pääomitus riippuvat opintojen kestosta, joten lyhennystaulukko on mahdollista antaa vasta kuluttajan opintojen päättymisajankohdan selvittyä.

Pykälän 2 momentissa säädetään lyhennystaulukossa ilmoitettavista tiedoista.

24 §. Koron ja maksujen muutokset. Pykälässä säädetään mahdollisuudesta sopia tietyin edellytyksin luotosta maksettavan koron muuttumisesta viitekoron muutosten mukaisesti sekä luotonantajan velvollisuudesta ilmoittaa kuluttajalle koron ja maksujen muutoksista.

Pääosin pykälän 1 momentti perustuu voimassa olevan 7 luvun 11 §:n 3 momenttiin, mutta uutta on, että pykälässä asetetaan luotonantajalle velvollisuus toteuttaa koron muutokset tasapuolisesti ja kuluttajia syrjimättömällä tavalla. Vastaava maininta on maksupalvelulain koron ja vaihtokurssin muutoksia koskevassa 33 §:ssä, ja yhdenmukaisuussyistä vastaavaa vaatimusta ehdotetaan nyt siis myös kuluttajansuojalakiin. Kuten maksupalvelulaissa, tasapuolisuusvaatimus edellyttää, että luotonantaja ei toteuta koron muutoksia sellaisella tavalla, että tämä saa perusteetonta etua kuluttajan kustannuksella. Koronmuutokset on esimerkiksi toteutettava vastaavalla tavalla sekä alas- että ylöspäin. Syrjimättömyysvaatimus edellyttää puolestaan sitä, että luotonantaja ei saa ilman hyväksyttävää perustetta toteuttaa koron muutoksia kuluttajien osalta eri tavoin esimerkiksi heidän ikänsä tai sukupuolensa perusteella. Momentti ei perustu direktiiviin, vaan se on kansallista sääntelyä.

Pykälän 2 momentissa säädetään luotonantajan velvollisuudesta ilmoittaa koron muutoksista ja eräistä muista tiedoista kuluttajalle pysyvällä tavalla. Momentilla pannaan täytäntöön direktiivin 11 artiklan 1 kohta. Lisäksi momentti sisältää vailla direktiivipohjaa olevan kansallisen säännöksen, jonka mukaan asuntoluotoissa kuluttajalle tulee antaa maksuerien lukumäärää koskevan tiedon sijasta tieto viimeisestä maksupäivästä. Syynä poikkeussäännökseen on se, että asuntoluotoissa eriä on perinteisesti paljon, eikä tieto niiden lukumäärästä ole kuluttajalle yleensä yhtä informatiivinen kuin tieto viimeisestä maksupäivästä.

Selvää on, että luotonantajan ilmoitusvelvollisuus koskee vain saatavilla olevia tietoja. Esimerkiksi opintolainoissa maksuerien lukumäärä on mahdollista ilmoittaa vasta opintojen päättymisajankohdan selvittyä.

Pykälän 3 momentissa säädetään 2 momentissa tarkoitettujen tietojen antamisajasta. Lähtökohtaisesti tiedot on annettava ennen muutoksen voimaantuloa. Jos uutta viitekorkoa koskevat tiedot julkistetaan asianmukaisesti ja ne ovat saatavilla myös luotonantajan toimitiloissa, tiedot voidaan kuitenkin antaa tämän sijasta sopimuksessa sovituin määräajoin. Määräajan pituutta ei ole mahdollista tarkkaan määritellä, joskin käytännön syistä ilmoitusväli voi olla tarpeen sopia lyhyeksi, jotta kuluttaja tietää, kuinka paljon hänen tulee luotonantajalle kulloinkin maksaa. Tältä osin säännös perustuu direktiivin 11 artiklan 2 kohtaan. Lisäksi oikeusvarmuussyistä ehdotetaan kansallisella tasolla tarkennettavaksi, että tiedot tulee antaa kuluttajalle kuitenkin vähintään kerran vuodessa.

Pykälän 4 momentin mukaan luottosopimuksen johdosta perittäviä maksuja voidaan muuttaa vain sopimuksessa yksilöidyin perustein. Maksuilla tarkoitetaan esimerkiksi tilinhoitomaksuja ja luottokorttien vuosimaksuja. Maksujen muutoksista on ilmoitettava samalla tavoin kuin koron muutoksista. Velvollisuutta ilmoittaa maksujen muutoksista ei edellytetä direktiivissä, vaan sääntely olisi puhtaasti kansallista.

25 §. Tiedonantovelvollisuus luottosopimuksen siirtymisestä. Pykälän 1 momentti on uusi, ja siinä säädetään velvollisuudesta ilmoittaa kuluttajalle luottosopimuksen mukaisten luotonantajan oikeuksien tai itse luottosopimuksen siirtymisestä kolmannelle osapuolelle. Jos alkuperäinen luotonantaja siirron jälkeen toimii kuitenkin uuden luotonantajan edustajana suhteessa kuluttajaan, ilmoitusvelvollisuutta ei ehdotuksen mukaan ole. Tämän direktiivin 17 artiklan 2 kohtaan perustuvan rajoituksen taustalla ovat anglosaksisissa maissa käytetyt niin sanotut arvopaperistamisjärjestelyt. Suomessa ilmoitusvelvollisuuden rajoituksella lienee merkitystä lähinnä tilanteissa, joissa luottolaitos siirtää luoton samaan ryhmään kuuluvaan toiseen luottolaitokseen, kuten asuntoluottopankkiin, säilyen itse edelleen luoton hallinnoijana.

Pykälän 2 momentti vastaa voimassa olevan 7 luvun 3 §:n 1 momentin 1 kohtaa.

Luoton takaisinmaksu ja luottosopimuksen päättyminen

26 §. Suorituksen kohdentaminen. Pykälä vastaa voimassa olevan 7 luvun 15 §:ää. Säännös ei perustu direktiiviin.

27 §. Kuluttajan oikeus maksaa kuluttajaluotto ennen sen erääntymistä. Pykälän 1 momentti vastaa muilta osin voimassa olevan 7 luvun 12 §:n 1 momenttia, mutta uutta on maininta kuluttajan oikeudesta maksaa koko luoton sijasta myös vain osa luotosta ennen sen erääntymistä. Momentti perustuu direktiivin 16 artiklan 1 kohtaan.

Pykälän 2 momentti perustuu direktiivin 16 artiklan 1 kohtaan. Momentin ensimmäinen virke vastaa muilta osin voimassa olevan 12 §:n 2 momentin ensimmäistä virkettä, mutta kuten ehdotetun pykälän 1 momentissa, säännöksessä mainittaisiin nyt myös tilanne, jossa kuluttaja maksaa ennenaikaisesti vain osan luotosta.

Voimassa olevan 12 §:n 2 momentin toisen virkkeen nojalla luotonantajalla on oikeus periä luottosuhteen perustamisesta aiheutuneet kulut, jos ne on erikseen mainittu luottosopimuksessa eivätkä ne ole kohtuuttomat. Nyt ehdotetaan, että luotonantaja saisi periä luottosopimuksen perustamiskulut kokonaisuudessaan edellyttäen, että kulut on yksilöity luottosopimuksessa, ne ovat aiheutuneet kyseisen luoton perustamiseen liittyvistä toimista ja että kulut ovat todellisia.

Luoton perustamiseen liittyvistä toimista aiheutuvat kustannukset voivat olla esimerkiksi osoite- ja luottotietojen tarkistamisesta, lainanhakijan henkilöllisyyden todentamisesta sekä mahdollisten vakuuksien arvioimisesta aiheutuneita kuluja. Koska lisäksi edellytetään, että kulut ovat aiheutuneet kyseisestä luotosta eli luotosta, jonka kuluttaja maksaa ennenaikaisesti takaisin, luotonantaja ei saisi periä kuluttajalta kuluja, jotka luotonantajalle olisivat syntyneet siitä riippumatta, olisiko kyseinen luotto myönnetty vai ei. Tällaisia kuluja ovat esimerkiksi henkilökunnan palkat, markkinointikustannukset ja tilavuokrat.

Sitä vastoin kuluttajan maksaessa luoton vain osittain ennenaikaisesti takaisin luotonantajalla ei olisi velvollisuutta hyvittää kuluttajalle perustamiskustannuksia miltään osin. Selvyyden vuoksi voidaan todeta, että luotonantajalla ei ole myöskään velvollisuutta hyvittää kuluttajalle vakuusjärjestelyistä perittyjä kuluja, kuten asuntoluottoon liittyviä valtiontakauspalkkioita, kuluttajan maksaessa luoton ennenaikaisesti joko kokonaan tai osittain takaisin.

28 §. Luotonantajan oikeus saada korvaus ennenaikaisesta takaisinmaksusta. Pykälässä säädetään edellytyksistä, joiden täyttyessä luotonantajalla on oikeus saada korvausta kuluttajan maksaessa luoton ennenaikaisesti takaisin. Lisäksi pykälässä säädetään mahdollisen korvauksen enimmäismäärästä. Pykälää sovelletaan kaikkiin muihin kuluttajaluottoihin paitsi asuntoluottoihin, joiden osalta korvauksista säädetään 29 §:ssä.

Pykälän 1 momentin mukaan luotonantajalla on oikeus saada korvaus luoton ennenaikaisesta takaisinmaksusta, jos luoton korkoa ei ole sidottu viitekorkoon. Toisin kuin nykyisessä säännöksessä, ehdotuksen mukaan oikeutta korvaukseen ei siis olisi silloinkaan, kun viitekoron määräytymisjakso on vähintään kolme vuotta. Tällä muutoksella ei ole kuitenkaan suurta käytännön merkitystä, koska näin pitkiä koronmääräytymisjaksoja on ollut käytössä lähinnä asuntoluotoissa, joihin ehdotettua säännöstä ei edellä todetuin tavoin sovelleta. Jos luoton korko on osan aikaa kiinteä ja osan aikaa sidoksissa viitekorkoon, luotonantajalla on oikeus saada korvaus ennenaikaisesta takaisinmaksusta vain siinä tapauksessa, että luotto maksetaan ennenaikaisesti takaisin jaksolla, jonka osalta on sovittu kiinteästä lainakorosta. Momentilla pannaan täytäntöön direktiivin 16 artiklan 2 kohta ja saman artiklan 3 kohdan c alakohta.

Pykälän 2 momentin mukaan luotonantajan korvaus ei saa ylittää määrältään yhtä prosenttia ennenaikaisesti takaisinmaksetun luoton määrästä, jos luotto maksetaan takaisin vähintään vuotta ennen luottosopimuksen päättymistä. Jos luottosopimuksen päättymiseen sen sijaan on alle vuosi, korvaus saa olla enintään puoli prosenttia ennenaikaisesti takaisinmaksetun luoton määrästä. Korvaus ei saa kuitenkaan ylittää koron määrää ennenaikaisen takaisinmaksun ja luottosopimuksen väliseltä ajanjaksolta. Enimmäisrajat perustuvat direktiivin 16 artiklan 2 ja 5 kohtaan.

Pykälän 3 momentissa säädetään tilanteista, joissa oikeutta korvaukseen ei ole edes silloin, kun luoton korko on kiinteä. Korvausta ei saa vaatia ensinnäkään silloin, kun takaisinmaksu suoritetaan lainaturvavakuutuksen nojalla. Korvausta ei saa vaatia myöskään silloin, kun takaisinmaksettava luotto perustuu käyttelytiliin liittyvään luottosopimukseen. Näiltä osin 3 momentti perustuu direktiivin 16 artiklan 3 kohdan a ja b alakohtaan.

Lisäksi 3 momentissa käytetään direktiivissä jäsenvaltioille varattua mahdollisuutta säätää, että korvausta ei saa vaatia, jos takaisinmaksettava määrä ei millään 12 kuukauden jaksolla ylitä 10 000 euron kynnysarvoa. Syitä sääntelyratkaisuun selvitetään yleisperustelujen 4.2 jaksossa. Kynnysarvon ylittymistä arvioidaan ennenaikaisen suorituksen maksupäivästä vuosi taaksepäin, ja jos ennenaikaiset suoritukset tänä aikana ylittävät 10 000 euroa, luotonantajalla on oikeus periä korvausta kynnysarvon ylittävältä osalta. Voimassa olevassa 12 §:n 4 momentissa kynnysarvoksi on asetettu 100 000 markkaa siten, että jos luottoa on myönnetty korkeintaan 100 000 markkaa, luoton ennenaikaisesta takaisinmaksusta ei saa periä korvausta.

29 §. Korvausoikeus asuntoluotoissa. Pykälän 1 momentti vastaa asiallisesti voimassa olevan 7 luvun 12 §:n 4 momentin ensimmäistä virkettä. Uutta on, että säännös koskee ainoastaan asuntoluottoja. Muiden luottojen osalta korvauksesta säädetään ehdotuksen 28 §:ssä. Selvyyden vuoksi on syytä lisäksi mainita, että kuten voimassa olevan säännöksen nojalla, luotonantajalla ei olisi oikeutta korvaukseen kuluttajan maksaessa luoton takaisin viitekoron määräytymisjakson päättyessä.

Pykälän 2 momentissa säädetään korvauksen enimmäismäärästä. Tarkoituksena on, että Finanssivalvonta antaa tarkempia määräyksiä tappion laskentamenetelmästä, ja momentti sisältäisikin tätä koskevan valtuuden.

30 §. Jatkuvaa luottoa koskevan sopimuksen irtisanominen. Pykälä on uusi ja se perustuu direktiivin 13 artiklan 1 kohtaan.

Ehdotetussa 1 momentissa säädetään kuluttajan oikeudesta milloin tahansa irtisanoa jatkuvaa luottoa koskeva sopimus heti päättyväksi, jolleivät osapuolet ole sopineet irtisanomisajasta. Kuluttajan noudatettavaa irtisanomisaikaa ei saa ehdotuksen mukaan kuitenkaan sopia kuukautta pitemmäksi. Säännös perustuu direktiivin 13 artiklan 1 kohtaan.

Pykälän 2 momentin mukaan luotonantaja saa irtisanoa jatkuvaa luottoa koskevan sopimuksen, jos luottosopimuksessa niin sovitaan. Luotonantajan on ilmoitettava irtisanomisesta kuluttajalle vähintään kaksi kuukautta etukäteen. Irtisanomisilmoitus olisi toimitettava kuluttajalle pysyvällä tavalla. Tietojen antaminen pysyvällä tavalla on määritelty ehdotuksen 7 §:n 7 kohdassa.

Luottosopimussuhde päättyy irtisanomisajan kuluttua. Tämä ei luonnollisestikaan merkitse sitä, että kuluttaja vapautuisi jo nostetun luoton takaisinmaksusta. Toisaalta luottosopimuksen irtisanominen ei myöskään merkitse sitä, että jo nostettu luotto erääntyisi irtisanomishetkellä tai irtisanomisajan kuluttua, vaan kuluttajalla on oikeus maksaa se takaisin luottosopimuksessa sovituin ehdoin. Luoton eräännyttämisestä säädetään erikseen 33 §:ssä.

31 §. Irtisanomistilanteessa perittävät kulut. Pykälä ei perustu direktiiviin, vaan maksupalvelulain 36 §:ään, jossa säädetään puitesopimuksen irtisanomistilanteessa perittävistä kuluista. Yhdenmukaisuussyistä ehdotetaan, että maksupalvelulain 36 §:ää vastaava säännös sisällytetään kuluttajansuojalakiin, jotta irtisanomistilanteissa maksettavia korvauksia koskevat säännökset olisivat yhteneväiset kaikissa jatkuvissa luotoissa.

Pykälän mukaan luotonantajalla ei ole oikeutta periä kuluttajalta maksua jatkuvaa luottoa koskevan sopimuksen irtisanomisesta, ja kuluttajan on maksettava luottosopimuksesta säännöllisesti perittävät kulut vain siltä osin kuin ne kohdistuvat irtisanomisen voimaantuloa edeltävään aikaan. Jos tällaisia maksuja on maksettu ennakolta, maksut on palautettava kuluttajalle siltä osin kuin ne kohdistuvat irtisanomisen voimaantulon jälkeiseen aikaan. Jos jompikumpi osapuoli siis irtisanoo jatkuvaa luottoa koskevan sopimuksen, kuluttajalle on palautettava esimerkiksi mahdollisesta etukäteen maksetusta luottokortin vuosimaksusta se osa, joka kohdistuu irtisanomisen voimaantulon jälkeiseen aikaan.

32 §. Luotonantajan oikeus lakkauttaa kuluttajan oikeus käyttää jatkuvaa luottoa. Pykälä on uusi, ja se koskee luotonantajan oikeutta lakkauttaa kuluttajan oikeus käyttää jatkuvaa luottoa. Pykälällä pannaan täytäntöön direktiivin 13 artiklan 2 kohta.

Jotta luoton käytön lakkauttaminen olisi mahdollista, lakkauttamisoikeudesta ja lakkauttamisen edellytyksistä on tullut sopia luottosopimuksessa. Lisäksi direktiivissä edellytetään, että lakkauttaminen perustuu objektiivisesti perusteltuihin syihin. Selkeyden vuoksi pykälän 1 momentissa viitattaisiin objektiivisesti perusteltujen syiden sijasta kuitenkin hyvän luotonantotavan mukaisuuteen.

Hyväksyttäviä lakkauttamisperusteita ovat direktiivin johdanto-osan kappaleen 33 mukaan ensinnäkin epäily luoton luvattomasta tai petollisesta käytöstä. Luvaton käyttö viittaa tilanteisiin, joissa luotonantaja epäilee jonkun muun kuin luoton käyttöön oikeutetun käyttävän luottoa, kun taas vilpillisellä käytöllä tarkoitetaan tilanteita, joissa luotonantaja epäilee luotonottajan itsensä käyttävän luottoa vilpillisellä tavalla.

Hyväksyttävänä lakkauttamisperusteena mainitaan myös huomattavasti kasvanut riski siitä, että kuluttaja ei kykene maksamaan luottoa takaisin. Jos luottosopimuksen ehtojen mukaan useampi kuluttaja on yhteisvastuullisesti vastuussa luoton takaisin maksamisesta, riittävää on, että edellytys täyttyy yhden heistä osalta. Esimerkiksi maksuhäiriömerkintä luottotietorekisterissä tai kuluttajan maksuviivästys saman luotonantajan muun luoton maksamisessa ei sinänsä oikeuta luotonantajaa lakkauttamaan kuluttajan oikeutta käyttää jatkuvaa luottoa, jollei merkinnän voida katsoa osoittavan huomattavasti kohonnutta riskiä maksuvelvoitteiden täyttämättä jäämisestä. Kyse on kokonaisarvioinnista, jossa on huomioitava esimerkiksi maksuhäiriömerkintöjen lukumäärä ja merkinnän taustalla olevan velan määrä. Näin ollen yksittäinen maksuhäiriömerkintä voisi vain hyvin poikkeuksellisesti oikeuttaa luotonantajan lakkauttamaan kuluttajan oikeuden käyttää jatkuvaa luottoa.

Direktiivin mukaan luotonantajan on ilmoitettava oikeuden lakkauttamisesta ja sen syistä kuluttajalle kirjallisesti tai muulla pysyvällä välineellä mahdollisuuksien mukaan ennen lakkauttamista ja viimeistään välittömästi sen jälkeen. Oikeusvarmuussyistä ilmaisua ”mahdollisuuksien mukaan” ehdotetaan täsmennettäväksi pykälän 2 momentissa siten, kuluttajalla olisi pääsäännön mukaan oikeus saada etukäteen pysyvällä tavalla luotonantajalta tieto jatkuvan luoton käytön lakkauttamisesta. Jos käyttöoikeuden lakkauttaminen välittömästi on kuitenkin välttämätöntä väärinkäytösten tai vahinkojen estämiseksi taikka rajoittamiseksi, ilmoitus voitaisiin tehdä myös viipymättä lakkauttamisen jälkeen.

Pykälän 3 momentin mukaan ilmoitusta ei saa kuitenkaan tehdä, jos sen tekeminen on muualla laissa kielletty. Nykylainsäädännössä ei tiettävästi ole tämänkaltaisia kieltoja, mutta säännös on tarpeen direktiivin 13 artiklan 2 kohdan asianmukaiseksi täytäntöön panemiseksi.

Jatkuvan luoton käyttämisen lakkauttaminen ei luonnollisestikaan merkitse sitä, että kuluttaja vapautuisi jo nostetun luoton takaisinmaksusta. Toisaalta lakkauttaminen ei myöskään merkitse sitä, että jo nostettu luotto erääntyisi lakkauttamishetkellä, vaan kuluttajalla on oikeus maksaa se takaisin luottosopimuksessa sovituin ehdoin. Luoton eräännyttämisestä säädetään erikseen 33 §:ssä.

33 §. Kuluttajan sopimusrikkomuksen seuraamukset. Pykälä ei perustu direktiiviin, vaan kyse on kansallisesta sääntelystä. Pykälän 1 momentti vastaa asiallisesti voimassa olevan 7 luvun 16 §:n 1 momenttia.

Pykälän 2 momentti on uusi. Ehdotuksen mukaan 1 momentissa mainituista prosenttirajoista riippumatta luotonantajalla on oikeus saattaa sovittu seuraamus voimaan, jos maksu on viivästynyt vähintään kuusi kuukautta ja se on olennaisissa määrin edelleen suorittamatta. Säännöksellä on merkitystä ennen kaikkea asuntoluotoissa, joissa alun pitäen osamaksukauppaa silmällä pitäen asetettujen prosenttirajojen täyttyminen ja siten mahdollisuus luoton eräännyttämiseen kestää varsin pitkään ja johtaa myös velallisen, takaajan ja vierasvelkapantin antajan kannalta epäedulliseen perinnän hidastumiseen.

Luotonantajan harkitessa luoton eräännyttämistä tai muita pykälässä tarkoitettuja toimia luotonantajan on hyvää luotonantotapaa koskevan periaatteen mukaisesti suhtauduttava vastuullisesti maksujärjestelyihin.

34 §. Sosiaalinen suorituseste. Pykälä vastaa voimassa olevan 7 luvun 16 §:n 2 momenttia.

35 §. Eräännyttäminen. Pykälä vastaa asiasisällöltään pääosin voimassa olevan 7 luvun 16 §:n 3 momenttia. Ainoastaan pykälän 1 momentin säännöksiä niistä edellytyksistä, joiden täyttyessä luotonantaja saa periä luoton perustamiseen liittyneistä toimista aiheutuneet kulut, muutetaan vastaavalla tavalla kuin ehdotetussa 27 §:ssä.

36 §. Tilitys. Luotonantajan ja kuluttajan välillä toimitettavaa tilitystä koskevan pykälän 1—3 momentti vastaa asiallisesti voimassa olevan 7 luvun 17 §:n 1—3 momenttia.

Pykälän 4 momentti vastaa asiallisesti osamaksukaupasta annetun lain 4 §:ää.

Pykälän 5 momentin ensimmäinen virke vastaa voimassa olevan 7 luvun 17 §:n 4 momenttia. Momentin toinen virke vastaa osamaksukaupasta annetun lain 5 §:n 2 momenttia.

37 §. Virka-apu. Pykälän 1 momentissa säädetään luotonantajan oikeudesta hakea osamaksukaupassa virka-apua ulosottomieheltä tavaran takaisin ottamiseksi. Jotta virka-apua olisi mahdollista saada, luottosopimus olisi tehtävä 17 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla eli kirjallisesti tai muulla pysyvällä tavalla, minkä lisäksi kuluttajalle olisi annettava kappale sopimusta. Virka-avun saamisen edellytyksenä olisi lisäksi, että luottosopimus sisältää tiedot momentissa mainituista seikoista. Osamaksusopimuksessa mainittavista tiedoista on tarkoitus säätää tarkemmin valtioneuvoston asetuksella, ja pykälän 4 momentti sisältäisikin tätä koskevan valtuuden.

Pykälän 2 momentissa säädetään virka-avun hakemista koskevasta menettelystä. Hakemus on tehtävä kirjallisesti ja siinä on ilmoitettava 36 §:n 3 momentin mukaiset määrät. Hakemukseen on liitettävä osamaksusopimus.

Pykälän 3 momentti vastaa asiallisesti osamaksukaupasta annetun lain 10 §:n 1 ja 2 momenttia.

38 §. Eräät muut osamaksukauppaa koskevat säännökset. Pykälässä viitataan tiettyihin osamaksukaupasta annetun lain säännöksiin, joita siis sovellettaisiin jatkossakin kuluttajan ja elinkeinonharjoittajan väliseen osamaksukauppaan.

Vastuusäännökset

39 §. Luotonantajan ja myyjän tai palveluksen suorittajan yhteisvastuu. Pykälä vastaa voimassa olevan 7 luvun 13 §:ää, ja se perustuu myös direktiivin 15 artiklan 3 kohtaan.

40 §. Kuluttajan vastuu luottokortin tai muun jatkuvan luoton käyttöön oikeuttavan tunnisteen oikeudettomasta käytöstä. Voimassa olevan lain 7 luvun 19 §:ää tilinhaltijan vastuusta väärinkäyttötapauksissa ehdotetaan muutettavaksi maksupalvelulakia koskevaan hallituksen esitykseen (HE 169/2009 vp) sisältyvässä 2. lakiehdotuksessa. Nyt ehdotettu pykälä olisi asiallisesti samansisältöinen kuin maksupalveluesityksessä ehdotettu pykälä, ja siihen tehtäisiin ainoastaan tiettyjä selvennyksiä ja terminologisia muutoksia.

Pykälän 3 momenttiin ehdotetaan lisättäväksi uusi 2 kohta, jolloin aiempi 2 kohta siirtyy 3 kohdaksi. Uuden 2 kohdan mukaan kuluttaja ei vastaa tunnisteen oikeudettomasta käytöstä myöskään silloin, jos luotonantaja on laiminlyönyt huolehtia siitä, että kuluttajalla tai muulla tunnisteen haltijalla on mahdollisuus ilmoittaa tunnisteen katoamisesta, joutumisesta oikeudettomasti toisen haltuun tai oikeudettomasta käytöstä ilman aiheetonta viivytystä sen havaittuaan. Kuluttajalla ei syntyisi edes ehdotetun 1 momentin 3 kohdan nojalla vastuuta tällaisissa tapauksissa, mutta selvyyden vuoksi pidetään parempana säätää asiasta nimenomaisesti ehdotetussa 3 momentissa.

Säännöksestä ei sinänsä seuraa, että luotonantajan tulisi järjestää mahdollisuus tehdä ilmoitus kaikkina vuoden päivinä ja kaikkina vuorokaudenaikoina, vaan ratkaisevaa olisi, milloin tunnistetta on mahdollista käyttää. Jos tunnisteen käyttäminen on mahdollista mihin vuorokaudenaikaan hyvänsä, myös tunnisteen katoamis- tai vastaavan ilmoituksen tekemisen tulisi olla mahdollista milloin tahansa.

Erityisiä luottotyyppejä koskevia säännöksiä

41 §. Ennakkotiedot. Pykälän 1 momentissa säädetään tiedoista, jotka kuluttajalle on annettava ennen luottosopimuksen tekemistä silloin, kun kuluttajaluotto liittyy käyttelytiliin eli tavanomaiseen talletustiliin, jonka ehtojen mukaan luottoaika on enintään kolme kuukautta tai luotto on maksettava takaisin vaadittaessa. Momentin mukaisten tiedonantovelvoitteiden lisäksi luotonantajan ja luotonvälittäjän on luonnollisesti täytettävä myös muualla lainsäädännössä, esimerkiksi tietoyhteiskunnan palvelujen tarjoamisesta annetussa laissa säädetyt tiedonantovelvoitteet.

Pykälän 2 momentin mukaan 1 momentissa tarkoitetut tiedot on annettava myös silloin, kun luotonantaja tekee kuluttajan maksuvaikeuksien johdosta tämän kanssa maksujärjestelysopimuksen, joka ei ole ehdoiltaan kuluttajan kannalta epäedullisempi kuin alkuperäinen luottosopimus. Tällaisiin maksujärjestelysopimuksiin ei siis sovelleta 2 §:n 3 momentissa todetuin tavoin 9 §:ää, vaan 41 §:ää.

Annettavista tiedoista on tarkoitus säätää tarkemmin valtioneuvoston asetuksella, minkä vuoksi 3 momentti sisältää tätä koskevan valtuuden.

Pykälällä pannaan osaltaan täytäntöön direktiivin 6 artiklan 1 ja 3 kohta.

42 §. Ennakkotietojen antaminen puhelimessa. Pykälän 1 momentissa säädetään kuluttajalle annettavista ennakkotiedoista silloin, kun kuluttaja on pyytänyt puhelimitse, että hän saisi välittömästi käyttöönsä 41 §:n 1 momentissa tarkoitetun luoton eli käyttelytiliin liittyvän kuluttajaluoton, jota koskevien sopimusehtojen mukaan luottoaika on enintään kolme kuukautta tai luotto on maksettava takaisin vaadittaessa.

Pykälän 2 momentissa säädetään 1 momentin soveltumisesta luotonantajan kuluttajan kanssa tekemään maksujärjestelysopimukseen, joka ei ole ehdoiltaan kuluttajan kannalta epäedullisempi kuin alkuperäinen luottosopimus. Tällaisiin maksujärjestelysopimuksiin ei siis sovelleta 2 §:n 3 momentissa todetuin tavoin ennakkotietoja puhelinmyynnissä koskevaa 10 §:ää, vaan erityisiä luottotyyppejä koskevaa 42 §:ää.

Pykälällä pannaan täytäntöön direktiivin 6 artiklan 4 kohta.

43 §. Ennakkotietojen toimittaminen pysyvällä tavalla. Pykälän 1 momentissa asetetaan luotonantajalle ja luotonvälittäjälle velvollisuus toimittaa kuluttajalle 41 §:ssä tarkoitetut ennakkotiedot hyvissä ajoin ennen sopimuksen tekemistä. Tiedot voidaan toimittaa erityisiä luottotyyppejä koskevalla ”Eurooppalaiset kuluttajaluottotiedot” –lomakkeella taikka muulla pysyvällä tavalla. Kuten asuntoluotoissa, vakiomuotoisen lomakkeen käyttäminen on siis vapaaehtoista. Lomakkeesta on tarkoitus säätää tarkemmin valtioneuvoston asetuksella, ja momentti sisältäisikin tätä koskevan valtuuden. Momentilla pannaan osaltaan täytäntöön direktiivin 6 artiklan 1 kohta.

Pykälän 2 momentti koskee tapauksia, joissa sopimus tehdään kuluttajan pyynnöstä puhelimitse tai muulla sellaisella etäviestimellä, ettei ennakkotietoja voida toimittaa pysyvällä tavalla ennen sopimuksen tekemistä. Tällöin luotonantajan on toimitettava kuluttajalle sopimusta koskevat eli 45 §:ssä mainittavat tiedot välittömästi luottosopimuksen tekemisen jälkeen. Momentilla pannaan täytäntöön direktiivin 6 artiklan 7 kohta.

Pykälän 3 momentin mukaan kuluttajan on pyynnöstä ja maksutta saatava luottosopimusluonnos. Säännöksellä ei ole käytännön merkitystä puhelin- ja muussa etämyynnissä, koska tällöin kuluttaja on saanut tiedot jo 2 momentin nojalla. Momentilla pannaan täytäntöön direktiivin 6 artiklan 6 kohta.

44 §. Sivutoimisia luotonvälittäjiä koskeva poikkeus. Pykälässä säädetään sivutoimisia luotonvälittäjiä koskevasta poikkeuksesta, jonka mukaan näillä luotonvälittäjillä ei ole 41—43 §:ssä tarkoitettuja tiedonantovelvollisuuksia. Muiden luottojen osalta vastaavasta poikkeuksesta säädetään ehdotuksen 12 §:ssä, ja perustelujen osalta viitataankin edellä 12 §:n kohdalla lausuttuun. Pykälällä pannaan osaltaan täytäntöön direktiivin 7 artikla.

45 §. Käyttelytiliin liittyvät luottosopimukset. Pykälässä säädetään käyttelytiliin liittyvän luottosopimuksen tekemisestä ja siinä mainittavista seikoista silloin, kun sopimuksen ehtojen mukaan luottoaika on enintään kolme kuukautta tai luotto on maksettava takaisin vaadittaessa, ja sillä pannaan täytäntöön direktiivin 10 artiklan 1 ja 5 kohta.

Pykälän 1 momentin mukaan luottosopimus on tehtävä kirjallisesti tai muulla pysyvällä tavalla, ja kuluttajalle on annettava kappale sopimusta.

Pykälän 2 momentissa säädetään sopimuksessa mainittavista tiedoista. Tiedoista on tarkoitus säätää tarkemmin valtioneuvoston asetuksella, ja pykälän 3 momentti sisältääkin tätä koskevan valtuuden.

46 §. Tiedonantovelvollisuus käyttelytiliin liittyvän luottosopimuksen voimassaoloaikana. Pykälä koskee luotonantajan tiedonantovelvollisuuksia luottosopimuksen voimassaoloaikana. Pykälällä pannaan täytäntöön direktiivin 12 artikla.

Pykälän 1 momentissa luetellaan tiedot, jotka kuluttajalle on annettava tiliotteen muodossa säännöllisesti ja pysyvällä tavalla. Momentilla pannaan täytäntöön direktiivin 12 artiklan 1 kohta.

Pykälän 2 momentissa säädetään luotonantajan velvollisuudesta ilmoittaa kuluttajalle koron ja muiden maksujen muutoksista ennen muutosten voimaantuloa. Momentilla pannaan täytäntöön direktiivin 12 artiklan 2 kohta.

47 §. Käyttelytilisopimukseen liittyviä tiedonantovelvoitteita. On mahdollista, että vaikka käyttelytiliin ei liity luottosopimusta, käyttelytilin tarjoaja harkintansa mukaan sallii käyttelytilin saldon ylityksen ja myöntää näin tosiasiassa kuluttajalle luottoa. Tilinylitystapauksia silmällä pitäen käyttelytiliä koskevassa sopimuksessa on 1 momentin mukaan mainittava ylityksestä perittävä korko, koron määräytymisen perusteet ja korkoa koskevat muut ehdot sekä ylityksestä perittävät muut maksut ja ehdot, joiden mukaisesti näitä maksuja voidaan muuttaa. Nämä tiedot on toimitettava kuluttajalle myös säännöllisesti pysyvällä tavalla.

Pykälän 2 momentissa säädetään luotonantajan tiedonantovelvollisuuksista silloin, kun kuluttaja on ylittänyt käyttelytilinsä saldon huomattavasti ja ylitys on kestänyt yli kuukauden eli kun kyse on merkittävämmästä ja pitempikestoisesta tilinylityksestä. Tällöin luotonantajan on viipymättä annettava kuluttajalle pysyvällä tavalla muun muassa tiedot ylityksen määrästä ja sille perittävästä korosta.

Jos kuluttaja ylittää käyttelytiliin liittyvän luottosopimuksen luottorajan, hän saa tästä 46 §:n nojalla tiedon säännöllisesti toimitettavan tiliotteen avulla. Jos luottoraja on ylittynyt huomattavasti ja ylitys on kestänyt yli kuukauden, ehdotetun 3 momentin mukaan 1 ja 2 momentissa mainitut tiedot on annettava kuluttajalle viipymättä.

Pykälällä pannaan täytäntöön direktiivin 18 artiklan 1 ja 2 kohta.

Eräitä luotonvälittäjän velvollisuuksia

48 §. Valtuuksista ilmoittaminen. Pykälässä säädetään luotonvälittäjän velvollisuudesta ilmoittaa markkinoinnissa valtuuksistaan välittää kuluttajaluottoja. Pykälällä pannaan täytäntöön direktiivin 21 artiklan a kohta.

Markkinoinnin käsite on laaja kattaen sekä mainonnan että kuluttajille tarkoitetut asiakirjat. Erityisesti luotonvälittäjän on ilmoitettava, toimiiko hän tietyn tai tiettyjen luotonantajien asiamiehenä vai riippumattomana luotonvälittäjänä. Jos markkinointi koskee vain tietyn luotonantajan luottoa, ei kuitenkaan edellytetä, että luotonvälittäjä ilmoittaisi tässä yhteydessä toimivansa myös muiden luotonantajien asiamiehenä. Riittävää on, että hän ilmoittaa toimivansa kyseisen luotonantajan asiamiehenä. Asiamiehenä toimivalla luotonvälittäjällä tarkoitetaan luotonvälittäjää, joka välittää luottoja tietyn tai tiettyjen luotonantajien lukuun, kun taas riippumaton luotonvälittäjä välittää useiden eri luotonantajien luottoja näihin nähden itsenäisenä.

49 §. Kuluttajalta perittävät maksut. Pykälässä säädetään luotonvälittäjän velvollisuudesta ilmoittaa ennakolta kuluttajalta perittävistä maksuista. Pykälän 1 ja 2 momentilla pannaan täytäntöön direktiivin 21 artiklan b kohta, ja pykälän 3 momentilla pannaan täytäntöön saman artiklan c kohta.

Pykälän 1 momentin mukaan palvelusta perittävästä maksusta on ilmoitettava kuluttajalle pysyvällä tavalla ennen luotonvälitystä koskevan sopimuksen tekemistä. Tietojen antaminen pysyvällä tavalla on määritelty luvun 7 §:n 7 kohdassa.

Pykälän 2 momentin mukaan luotonvälittäjällä on oikeus saada maksu kuluttajalta vain, jos siitä on ilmoitettu 1 momentin mukaisesti. Lisäksi edellytetään, että maksusta on sovittu kuluttajan kanssa kirjallisesti tai sähköisesti siten, että kuluttaja voi tallentaa ja toisintaa sopimuksen muuttumattomana.

Pykälän 3 momentissa edellytetään, että luotonvälittäjä ilmoittaa luotonvälityksestä perittävän maksun suuruudesta luotonantajalle, jotta tämä voi laskea luoton todellisen vuosikoron.

Valvonta

50 §. Seuraamukset. Pykälä vastaa asiallisesti voimassa olevan 7 luvun 23 §:ää, mutta luotonantajan lisäksi pykälässä mainittaisiin myös luotonvälittäjät. Lisäksi pykälään on tehty eräitä teknisluonteisia tarkistuksia.

51 §. Valvontaviranomaiset. Pykälän 1 momentti vastaa asiallisesti 7 luvun 24 §:n 1 momenttia.

Pykälän 2 momentin ensimmäinen virke on uusi, ja siinä säädetään valvontaviranomaisten velvollisuudesta olla tarkoituksenmukaisella tavalla yhteistyössä keskenään. Momentin toinen virke vastaa voimassa olevan 7 luvun 24 §:n 3 momenttia.

Pykälän 3 momentti vastaa muutoin voimassa olevan 7 luvun 24 §:n 2 momenttia, mutta siinä mainittaisiin nimenomaisesti sekä luotonantaja että luotonvälittäjä.

1.2 Laki eräiden luotonantajien rekisteröinnistä

1 §. Soveltamisala. Pykälän 1 momentissa säädetään lain soveltamisalasta. Lakia sovelletaan ehdotuksen mukaan elinkeinonharjoittajiin, jotka myöntävät kuluttajansuojalain 7 luvun soveltamisalaan kuuluvia kuluttajaluottoja. Lain soveltamisalaan kuuluvia luotonantajia ovat esimerkiksi pikaluottoyritykset ja rahoitusyhtiöt. Koska rekisteröitymisvaatimus sidottaisiin tällä tavoin 7 luvun soveltamisalaan, panttilainauslaitoksilta ei edellytettäisi tämän lain mukaista rekisteröitymistä, sillä niiden myöntämät lainat ehdotetaan 1. lakiehdotuksen mukaisesti rajattavaksi 7 luvun soveltamisalan ulkopuolelle. Koska rekisteröitymisvaatimus toisaalta sidottaisiin luottojen myöntämiseen, luotonvälittäjät rajautuisivat lain soveltamisalan ulkopuolelle.

Pykälän 2 momentissa säädetään soveltamisalan rajoituksista silloin, kun elinkeinonharjoittaja saattaa tosin tarjota kuluttajansuojalain 7 luvussa tarkoitettuja kuluttajaluottoja, mutta tämän lain soveltamista ei siitä huolimatta pidetä tarpeellisena. Päällekkäisyyksien välttämiseksi momentin 1 kohdan mukaan lain soveltamisalan ulkopuolelle rajataan ensinnäkin elinkeinonharjoittajat, joita Finanssivalvonta valvoo Finanssivalvonnasta annetun lain (878/2008) 4 §:n nojalla. Rajoituksesta seuraa, että lakia ei sovellettaisi esimerkiksi kotimaisiin luottolaitoksiin, ETA-valvottavien luottolaitosten Suomessa oleviin sivuliikkeisiin, ulkomaisten valvottavien palvelujen tarjoamiseen Suomessa sivuliikettä perustamatta, ulkomaisen luotto- ja rahoituslaitoksen toiminnasta Suomessa annetussa laissa (1608/1993) tarkoitettuihin, muussa kuin ETA-valtiossa toimiluvan saaneisiin ulkomaisen luottolaitoksen sivuliikkeisiin eikä sijoituspalveluyrityksiin. Lisäksi HE:ssä 172/2009 vp ehdotetaan, että Finanssivalvonnan valvottaviksi tulevat myös maksulaitokset, jotka siis myös jäisivät tämän lain soveltamisen ulkopuolelle.

Momentin 2 kohdan mukaan lain soveltamisalaan eivät ehdotuksen mukaan kuulu myöskään elinkeinonharjoittajat, jotka myöntävät kuluttajaluottoja vain myymiensä kulutushyödykkeiden oston rahoittamiseksi. Ratkaisevaa on, voiko kuluttaja käyttää elinkeinonharjoittajan myöntämää luottoa ainoastaan kyseisen elinkeinonharjoittajan myymien kulutushyödykkeiden ostoon vai myös muuhun tarkoitukseen. Tyypillinen esimerkki kohdassa tarkoitetusta ja siten lain soveltamisalaan kuulumattomasta luotonannosta on osamaksukauppa.

Momentin 3 kohdassa säädetään selvyyden vuoksi, ettei lakia sovelleta myöskään valtioon, kuntaan eikä muihin julkisyhteisöihin.

Momentin 4 kohdan mukaan laki ei koske toiseen ETA-valtioon sijoittautuneita elinkeinonharjoittajia, jotka tarjoavat tilapäisesti kuluttajaluottoja Suomessa. Tilapäisellä kuluttajaluottojen tarjoamisella tarkoitetaan palvelujen tarjoamista ilman, että sijoittautumista koskevat kriteerit täyttyvät. EU-tuomioistuimen ratkaisukäytännön mukaan kyse on sijoittautumisesta, jos taloudellista toimintaa harjoitetaan tosiasiallisesti kiinteästä toimipaikasta määräämättömän ajan. Toiminnan tilapäisyyttä arvioitaessa otetaan EU-tuomioistuimen ratkaisukäytännön mukaan huomioon palveluntarjonnan keston lisäksi myös sen määrä, toistuvuus ja jatkuvuus. Kriteerien täyttymistä tulee arvioida tapauskohtaisesti. Palveluntarjonnan kestolle ei ole asetettu tiettyä ylärajaa, vaan se voi vaihdella tapauksesta riippuen paljonkin. Toiminnan tilapäisyys ei sulje myöskään pois palvelun tarjoajan mahdollisuutta luoda itselleen tiettyjä toimintaedellytyksiä, esimerkiksi hankkimalla käyttöönsä työhuone, vastaanottopaikka tai liikehuoneisto, jos ne ovat tarpeellisia kyseisen palvelun tarjoamiseksi. (muun muassa asia C—215/01, Bruno Schnitzer, Kok. 2003, s. I—14847)

On kuitenkin syytä huomata, että EU-tuomioistuimen vakiintuneen ratkaisukäytännön mukaan (muun muassa asia 33/74, Van Binsbergen, ECR 1974, s. 1299) jäsenvaltio säilyttää oikeuden toteuttaa toimenpiteitä sellaista palvelun tarjoajaa vastaan, jonka toiminta kohdistuu joko kokonaisuudessaan tai suurimmaksi osaksi kyseiseen jäsenvaltioon, mutta joka on jäsenvaltion lainsäädännön kiertämiseksi sijoittautunut toiseen jäsenvaltioon. Tämän ratkaisukäytännön mukaisesti lakia voitaisiin siis tällaisissa tapauksissa 4 kohdan estämättä soveltaa myös toiseen ETA-valtioon sijoittautuneisiin elinkeinonharjoittajiin.

2 §. Oikeus myöntää kuluttajaluottoja. Pykälän mukaan muu kuin 1 §:n 2 momentissa tarkoitettu elinkeinonharjoittaja saa myöntää kuluttajaluottoja vain, jos se on rekisteröity luotonantajaksi tämän lain mukaisesti. Rajoitus koskee luonnollisesti muutoinkin vain niitä elinkeinonharjoittajia, jotka ylipäänsä kuuluvat lain soveltamisalan piiriin.

3 §. Luotonantajarekisteri ja rekisteri-ilmoitus. Pykälän 1 momentissa säädetään Etelä-Suomen aluehallintoviraston velvollisuudesta pitää luotonantajista rekisteriä. Rekisteriä kutsuttaisiin luotonantajarekisteriksi.

Pykälän 2 momentissa säädetään kuluttajaluottojen tarjoamista suunnittelevan velvollisuudesta tehdä Etelä-Suomen aluehallintovirastolle ilmoitus rekisteriin merkitsemistä varten. Lisäksi momentissa säädetään siitä, mitä rekisteri-ilmoitukseen on sisällytettävä.

Momentin 1 kohdan mukaan ilmoituksessa on ensinnäkin mainittava yksityisen elinkeinonharjoittajan täydellinen nimi ja henkilötunnus. Jos yksityisellä elinkeinonharjoittajalla ei ole henkilötunnusta, hänen on ilmoitettava syntymäaikansa. Lisäksi on ilmoitettava toiminimi, mahdollinen aputoiminimi, yritys- ja yhteisötunnus tai muu vastaava tunniste ja jokaisen toimipaikan käyntiosoite, josta luottotoimintaa harjoitetaan. Jos luotonantaja on oikeushenkilö, rekisteri-ilmoituksessa on puolestaan mainittava oikeushenkilön toiminimi, mahdollinen aputoiminimi, yritys- ja yhteisötunnus tai muu vastaava tunniste ja jokaisen toimipaikan käyntiosoite, josta luottotoimintaa harjoitetaan.

Jos ilmoituksen tekijä on oikeushenkilö, rekisteri-ilmoituksessa olisi momentin 2 kohdan mukaan annettava myös selvitys niistä 5 §:n 2 momentissa tarkoitetuista henkilöistä, joiden luotettavuus tulee arvioitavaksi. Ilmoituksesta on siis käytävä ilmi esimerkiksi oikeushenkilön toimitusjohtaja ja hänen sijaisensa, hallituksen jäsenet ja varajäsenet samoin kuin tahot, joilla on suoraan tai välillisesti vähintään kymmenesosa osakeyhtiön osakkeista tai osakkeiden tuottamasta äänivallasta taikka vastaava omistus- tai määräämisvalta muussa yhteisössä.

Momentin 3 kohdan mukaan rekisteri-ilmoituksessa olisi lisäksi annettava selvitys niiden henkilöiden koulutuksesta ja työkokemuksesta, joilta lain 4 §:n 1 momentin 4 kohdan tai 6 §:n mukaan edellytetään luottotoiminnan tuntemusta. Tarpeellisia asiakirjoja voivat olla esimerkiksi ansioluettelo, tutkinto- ja työtodistukset sekä todistukset osallistumisesta merkittäviin koulutusohjelmiin tai ammatillisiin kursseihin.

Pykälän 3 momentissa säädetään aluehallintoviraston oikeudesta saada ilmoituksen tekijältä lisätietoja. Tietojen on oltava tarpeen rekisteröinnin edellytysten täyttymisen arvioimiseksi. Lisätietojen pyytäminen voi olla tarpeen esimerkiksi silloin, kun aluehallintovirasto ei saa ilmoituksen tekijän rikostaustan selvittämiseksi tarpeellisia tietoja suoraan rikosrekisteristä.

4 §. Rekisteröinnin edellytykset. Pykälässä säädetään edellytyksistä, joiden täyttyessä aluehallintoviraston on merkittävä rekisteri-ilmoituksen tekijä luotonantajarekisteriin. Rekisteröintimenettelyyn ei siis liity tarkoituksenmukaisuusharkintaa.

Pykälän 1 momentin 1 kohdassa edellytetään, että ilmoituksen tekijällä on oikeus harjoittaa elinkeinoa Suomessa. Elinkeinon harjoittamisen oikeudesta säädetään elinkeinolain (laki elinkeinon harjoittamisen oikeudesta; 122/1919) 1 §:ssä. Kyseisen pykälän mukaan Suomessa elinkeinoa saa harjoittaa luonnollinen henkilö, jolla on asuinpaikka Euroopan talousalueella, suomalainen yhteisö ja säätiö, sekä Suomessa sivuliikkeen rekisteröinyt ulkomainen yhteisö ja säätiö, joka on perustettu jonkin Euroopan talousalueeseen kuuluvan valtion lainsäädännön mukaan ja jolla on sääntömääräinen kotipaikka, keskushallinto tai päätoimipaikka jossakin Euroopan talousalueeseen kuuluvassa valtiossa. Lisäksi oikeus elinkeinon harjoittamiseen Suomessa on niillä, joille Patentti- ja rekisterihallitus on siihen erikseen myöntänyt luvan.

Momentin 2 kohdassa edellytetään, että ilmoituksen tekijä ei ole konkurssissa. Jos ilmoituksen tekijä on luonnollinen henkilö, hänen on lisäksi oltava täysi-ikäinen eikä hänen toimintakelpoisuutensa saa olla rajoitettu.

Momentin 3 kohdassa edellytetään, että ilmoituksen tekijä on luotettava. Lain 5 §:ssä säädetään tarkemmin siitä, mitä luotettavuudella tarkoitetaan.

Momentin 4 kohdassa edellytetään, että ilmoituksen tekijällä on sellainen luottotoiminnan tuntemus kuin harjoitetun luottotoiminnan luonteeseen ja laajuuteen katsoen on tarpeen. Luottotoiminnan tuntemuksella tarkoitetaan esimerkiksi niiden lainsäädännön alojen tuntemista, jotka tulevat kysymykseen kuluttajaluottojen tarjontaa harjoitettaessa sekä luotonannon edellyttämää teknistä tietoa, taitoa ja muuta vastaavaa valmiutta.

Luottotoiminnan tuntemus voi perustua ensinnäkin usean vuoden käytännön kokemukseen esimerkiksi toimimalla eri tehtävissä toisen luotonantajan palveluksessa. Luottotoiminnan tuntemus voi perustua myös koulutukseen, joka voi olla joko suoritettu tutkinto tai muulla koulutuksella saatu ammattipätevyys. Koska kuluttajaluottojen tarjoaminen edellyttää hyvää ammattitaitoa ja lainsäädännön tuntemusta, ilmoituksen tekijällä, jolla ei ole riittävää käytännön kokemusta luottotoiminnasta, on oltava siihen soveltuva koulutus, kuten oikeustieteen tai kauppatieteiden kandidaatin tai maisterin taikka vara- tai oikeusnotaarin koulutus. Mitä laajamittaisemmasta toiminnasta on kyse, sitä paremmin luotonantajan voidaan edellyttää tuntevan luottotoimintaa. Ehdotetussa 6 §:ssä säädettäisiin siitä, keitä vaatimus luottotoiminnan tuntemuksesta koskee silloin, kun ilmoituksen tekijä on oikeushenkilö.

Vaikka kaikki edellä mainitut rekisteröinnin edellytykset täyttyisivät, pykälän 2 momentin mukaan aluehallintovirasto voi evätä rekisteröinnin, jos olosuhteet huomioon ottaen on ilmeistä, että ilmoituksen tekijä aikoo harjoittaa kuluttajaluottojen tarjoamista toisen välikätenä. Säännöksen tarkoituksena on estää pääsy kuluttajaluottomarkkinoille sellaisilta henkilöiltä, jotka esimerkiksi epäilyttävän taustansa takia eivät luultavasti tulisi täyttämään rekisteröimisen edellytyksiä, mutta jotka pyrkivät alalle välikäden avulla.

5 §. Luotettavuus. Pykälän 1 momentissa määritellään, mitä luotettavuudella 4 §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitetaan. Ilmoituksen tekijää ei pidetä luotettavana, jos hänet on lainvoiman saaneella tuomiolla viiden arviota edeltäneen vuoden aikana tuomittu vankeusrangaistukseen tai kolmen arviota edeltäneen vuoden aikana sakkorangaistukseen rikoksesta, jonka voidaan katsoa osoittavan hänen olevan ilmeisen sopimaton harjoittamaan kuluttajaluottojen tarjoamista, omistamaan kuluttajaluottojen tarjoamista harjoittavaa yhteisöä tai säätiötä taikka toimimaan sen ylimmässä johdossa. Momentissa tarkoitetun lainvoimaisen tuomion perustana voi olla esimerkiksi 13 §:ssä rangaistavaksi ehdotettu luotonantajarikos, rahanpesu- tai kirjanpitorikos, veropetos taikka muu taloudelliseen toimintaan liittyvä rikos.

Vaikka henkilöä ei olisikaan tuomittu edellä tarkoitettuun vankeus- tai sakkorangaistukseen, häntä ei voida pitää luotettavana myöskään silloin, kun hän on muutoin aikaisemmalla toiminnallaan osoittanut olevansa ilmeisen sopimaton toimimaan edellä kuvatussa tehtävässä. Vastaavanlainen säännös sisältyy luottolaitostoiminnasta annetun lain 40 §:ään ja ehdotetun maksulaitoslain 13 §:ään.

Muuta sopimattomuutta voisi osoittaa esimerkiksi lainvoimaa vailla oleva tuomio momentissa tarkoitetusta rikoksesta. Käytännössä voi kulua useita vuosia, ennen kuin tuomio esimerkiksi rekisteröinnin esteenä olevasta talousrikoksesta on lainvoimainen. Aikaisempaa toimintaa koskevassa luotettavuusarvioinnissa voitaisiin ottaa huomioon myös se, että henkilö on lainvoimaisesti tuomittu vankeusrangaistukseen rikoksesta yli viisi vuotta sitten, jos rikos osoittaa henkilön ilmeistä sopimattomuutta harjoittamaan kuluttajaluottojen tarjoamista, omistamaan tällaista toimintaa harjoittavaa yhteisöä tai säätiötä taikka toimimaan sen ylimmässä johdossa.

Aikaisemmalla toiminnalla muutoin osoitettu ilmeinen sopimattomuus ei edellyttäisi, että henkilö on tuomittu rikoksesta rangaistukseen. Hänet on voitu esimerkiksi määrätä liiketoimintakiellosta annetun lain (1059/1985) mukaiseen liiketoimintakieltoon, mikä ei välttämättä edellytä, että laiminlyönnistä on tuomittu rangaistus. Kieltoon ovat saattaneet johtaa esimerkiksi verovelvollisuuteen tai kirjanpitoon liittyvät laiminlyönnit. Selvää on, että jos liiketoimintakielto on edelleen voimassa, kuluttajaluottojen tarjoaminen ei tule kyseeseen, mutta myös päättynyt liiketoimintakielto voidaan ottaa huomioon arvioitaessa henkilön luotettavuutta.

Pykälän 2 momentissa selvitetään, keitä 4 §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitettu vaatimus luotettavuudesta koskee silloin, kun ilmoituksen tekijänä on oikeushenkilö. Jotta luotettavuusvaatimus oikeushenkilön kohdalla täyttyy, kaikkien säännöksessä lueteltujen tahojen on oltava luotettavia.

6 §. Luottotoiminnan tuntemus. Pykälässä säädetään siitä, keiltä edellytetään 4 §:n 1 momentin 4 kohdassa tarkoitettua luottotoiminnan tuntemusta silloin, kun ilmoituksen tekijä on oikeushenkilö. Pykälän ensimmäisen virkkeen mukaan vaatimus koskee oikeushenkilön ylintä johtoa eli toimitusjohtajaa, hallituksen jäseniä ja muita ylimpään johtoon kuuluvia henkilöitä. Henkilöpiiri, jolta edellytetään luottotoiminnan tuntemusta, olisi siis suppeampi kuin se, jolta edellytetään luotettavuutta.

Vaatimus luottotoiminnan tuntemuksesta koskee ylintä johtoa kollektiivina. Kaikilta ylimpään johtoon kuuluvilta ei siis välttämättä edellytetä luottotoiminnan tuntemusta, vaan riittää, että ylimmällä johdolla kokonaisuudessaan on tarvittava koulutus ja kokemus ottaen huomioon luottotoiminnan luonne ja laajuus.

Pykälän toisessa virkkeessä säädetään luottotoiminnan tuntemusta koskevan vaatimuksen ulottuvuudesta sellaisia erityistapauksia silmällä pitäen, joissa ilmoituksen tekijä harjoittaa myös muuta liiketoimintaa kuin kuluttajaluottojen tarjoamista. Tällöin vaatimus luottotoiminnan tuntemuksesta koskee niitä henkilöitä, jotka tosiasiallisesti vastaavat luottotoiminnasta.

7 §. Luotonantajarekisteriin merkittävät tiedot ja muutoksista ilmoittaminen. Pykälän 1 momentissa säädetään luotonantajarekisteriin merkittävistä tiedoista. Momentin 1 kohdan mukaan luotonantajarekisteriin merkitään yksityisen elinkeinonharjoittajan täydellinen nimi ja henkilötunnus. Jos yksityisellä elinkeinonharjoittajalla ei ole henkilötunnusta, rekisteriin merkitään hänen syntymäaikansa. Lisäksi rekisteriin merkitään toiminimi, mahdollinen aputoiminimi, yritys- ja yhteisötunnus tai muu vastaava tunniste ja jokaisen toimipaikan käyntiosoite, josta luottotoimintaa harjoitetaan. Toimipaikalla tarkoitetaan rakennusta, huonetta tai muuta tilaa, jota luotonantaja käyttää asiakaspalvelun hoitamiseen.

Jos luotonantaja on oikeushenkilö, momentin 2 kohdan mukaan rekisteriin on merkittävä oikeushenkilön toiminimi, mahdollinen aputoiminimi, yritys- ja yhteisötunnus tai muu vastaava tunniste ja jokaisen toimipaikan käyntiosoite, josta luottotoimintaa harjoitetaan.

Momentin 3 kohdan mukaan rekisteriin on merkittävä myös niiden henkilöiden täydellinen nimi ja henkilötunnus, joiden luotettavuus on rekisteri-ilmoitusta käsiteltäessä selvitetty. Jos tällaisella henkilöllä ei ole henkilötunnusta, rekisteriin merkitään hänen syntymäaikansa.

Momentin 4 kohdan mukaan rekisteriin on merkittävä niiden henkilöiden täydellinen nimi ja henkilötunnus, joiden luottotoiminnan tuntemus on rekisteri-ilmoitusta käsiteltäessä selvitetty. Jos tällaisella henkilöllä ei ole henkilötunnusta, rekisteriin merkitään hänen syntymäaikansa.

Momentin 5 kohdan mukaan luotonantajarekisteriin merkitään aluehallintoviraston luotonantajalle antama rekisteritunnus sekä päivä, jona luotonantaja on merkitty rekisteriin.

Momentin 6 kohdan mukaan rekisteriin merkitään myös luotonantajalle määrätyt varoitukset sekä sellaiset kehotukset ja kiellot, joiden tehosteeksi on asetettu uhkasakko. Varoituksista säädetään ehdotetun lain 11 §:ssä.

Momentin 7 kohdan mukaan rekisteriin merkitään rekisteristä poistamisen syy ja ajankohta. Rekisteristä poistamisesta säädetään ehdotetun lain 12 §:ssä.

Pykälän 2 momentin mukaan rekisteriin merkitään myös tiedot niistä, joille on määrätty kielto harjoittaa kuluttajaluottojen tarjontaa ilman rekisteröintiä. Tiedot ovat tarpeen, jotta aluehallintovirasto voi seurata kiellon noudattamista. Tietoja saa säilyttää rekisterissä kuitenkin vain rajoitetun ajan. Tieto kiellosta sekä tieto luotonantajalle määrätyistä varoituksista ja sellaisista kehotuksista ja kielloista, joiden tehosteeksi on asetettu uhkasakko, on ehdotuksen mukaan poistettava rekisteristä viiden vuoden kuluttua sen vuoden päättymisestä, jona kielto tai muu sanktio on määrätty.

Pykälän 3 momentissa säädetään luotonantajan velvollisuudesta ilmoittaa viipymättä aluehallintovirastolle rekisteriin merkittyjen tietojen muutoksista. Aluehallintovirastolle on ilmoitettava myös toiminnan lopettamisesta. Velvollisuuksien laiminlyönnin seuraamuksista säädetään ehdotetun lain 11 §:ssä.

8 §. Tietojen luovuttaminen. On tärkeää, että luotonantajarekisterin tiedot ovat helposti esimerkiksi kuluttajien saatavilla. Tästä syystä pidetään tarpeellisena, että rekisteritietoja saisi luovuttaa tulosteena taikka saattaa ne yleisesti saataville sähköisen tietoverkon kautta tai luovuttaa ne muutoin sähköisessä muodossa.

Rekisteriin talletetaan myös luonnollisia henkilöitä koskevia henkilötietoja, kuten nimi ja henkilötunnus. Luotonantajarekisteri olisi siis osittain henkilörekisteri. Viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetun lain (621/1999) 16 §:n 3 momentin mukaan viranomaisen henkilörekisteristä saa luovuttaa tietoja tulosteena tai sähköisesti vain, jos luovutuksensaajalla on henkilötietolain (523/1999) mukaan oikeus käsitellä pyydettyjä henkilötietoja. Tällaisen ehdon toteuttamista ei voida soveltaa annettaessa tietoja sähköisen tietoverkon kautta. Rajoituksen toteuttaminen ei ole myöskään tarpeen yksityisyyden suojan vuoksi, jos sähköisen tietoverkon kautta ei luovuteta rekisteröityjen henkilötunnuksia.

Ehdotuksen mukaan henkilötietojen luovuttaminen tulosteena taikka saattaminen yleisesti saataville sähköisen tietoverkon kautta tai luovuttaminen muutoin sähköisessä muodossa olisi sallittua. Henkilötunnuksen saisi kuitenkin luovuttaa vain annettaessa tietoja tulosteena tai teknisenä tallenteena. Luovuttamisen edellytyksenä olisi tällöin se, että luovutuksensaajalla on henkilötietolain 13 §:n tai muun lain mukaan oikeus käsitellä henkilötunnuksia koskevia tietoja.

9 §. Luotonantajan johdon velvoitteet. Pykälän ensimmäisessä virkkeessä säädetään luotonantajan velvollisuudesta huolehtia siitä, että toiminnassa noudatetaan hyvää luotonantotapaa (1. lakiehdotuksen 13 §) ja että toimintaa muutoinkin harjoitetaan lainmukaisesti. Jos luotonantaja on oikeushenkilö, huolehtimisvelvollisuus koskee sen ylintä johtoa eli esimerkiksi hallitusta ja toimitusjohtajaa.

Kuluttajan oikeusturvan kannalta on tärkeää, että yrityksen koko henkilökunta harjoittaa kuluttajaluottojen tarjoamista laissa edellytetyllä tavalla. Hyvän luotonantotavan mukaisuuden ja toiminnan muun lainmukaisuuden valvonta ei voi olla passiivista, vaan luotonantajan on oltava perillä yrityksen päivittäin tapahtuvien asioiden hoidosta sekä oma-aloitteisesti ohjeita antamalla huolehdittava siitä, että luotonantotoimintaan osallistuvat henkilöt noudattavat toiminnassaan lain säännöksiä. Jos luotonantoa harjoitetaan useassa eri toimipaikassa, luotonantajan on huolehdittava toiminnan lainmukaisuudesta kunkin toimipaikan osalta.

Pykälän toisessa virkkeessä edellytetään, että luotonantaja huolehtii siitä, että luottotoimintaan osallistuvilla henkilöillä on tehtävässä tarvittava riittävä ammattitaito. Ammattitaitovaatimus koskee kaikkien toimipaikkojen henkilöstöä, ja se ulottuu myös luotonantajan asiamiehiin. Jos luotonantaja esimerkiksi palkkaa luotonmyöntötehtäviin henkilön, jolla ei ole tehtävässä tarvittavaa luottotoiminnan tuntemusta, luotonantajan on huolehdittava siitä, että henkilö asianmukaisesti perehdytetään tehtäviinsä.

Jos luotonantaja laiminlyö pykälässä sille asetetut velvollisuudet, seurauksena saattaa ehdotetun 11 §:n mukaan olla varoitus tai viime kädessä toiminnan kieltäminen määräajaksi.

10 §. Valvonta ja valvontaviranomaisen tiedonsaantioikeus. Pykälän 1 momentissa säädetään valvonnasta. Ehdotuksen mukaan valvonta kuuluisi Etelä-Suomen aluehallintovirastolle.

Pykälän 2 momentissa säädetään luotonantajan velvollisuudesta antaa salassapitosäännösten estämättä aluehallintovirastolle sen pyynnöstä valvontaa varten tarvittavat asiakirjat ja tiedot. Vaikka asiakirjoihin ja tietoihin siis sisältyisi esimerkiksi liike- tai ammattisalaisuuksia taikka luotonantajan asiakkaan henkilöön liittyviä tietoja, joita luotonantaja ei muuten saisi ilmaista ulkopuoliselle, asiakirjat ja tiedot on annettava aluehallintovirastolle, jos se tarvitsee näitä valvontaa varten. Säännös on tavanomainen elinkeino-oikeudellisessa lainsäädännössä.

Jotta aluehallintovirasto voisi arvioida luotonantajan luotettavuutta, sillä on oltava oikeus saada tätä varten tarpeelliset tiedot sakon täytäntöönpanosta annetun lain (672/2002) 46 §:ssä tarkoitetusta sakkorekisteristä. Tästä aluehallintoviraston tiedonsaantioikeudesta säädetään ehdotuksen mukaan pykälän 3 momentissa. Sen sijaan rikosrekisteritiedot luotonantajan luotettavuuden selvittämiseksi aluehallintovirastolle voidaan luovuttaa rikosrekisterilain (770/1993) 4 a §:n nojalla.

11 §. Pakkokeinot. Pykälän 1 momentin mukaan aluehallintoviraston on kiellettävä tämän lain vastaisesti ilman rekisteröintiä harjoitettu kuluttajaluottojen tarjoaminen. Yleensä kielto kohdistetaan luotonantajana toimivaan yhteisöön tai elinkeinonharjoittajaan. Erityisestä syystä aluehallintovirasto voisi kohdistaa kiellon myös kuluttajaluottojen tarjoamista harjoittavan palveluksessa olevaan henkilöön tai muuhun, joka toimii tämän lukuun. Henkilöön kohdistettu kielto voi olla perusteltu esimerkiksi silloin, kun on ilmeistä, että kuluttajaluottojen tarjoamista harjoittava yhteisö ei tule noudattamaan kieltoa eikä kykene suoriutumaan kieltopäätökseen liitettävästä uhkasakosta. Samalla tavoin voidaan arvioida tilannetta, jossa on syytä uskoa, että luotonantajalle määrättyä kieltoa aiotaan kiertää jatkamalla kiellettyä toimintaa uudessa yrityksessä.

Pykälän 2 momentissa säädetään aluehallintoviraston käytössä olevista pakkokeinoista rekisteriin merkittyjä luotonantajia kohtaan. Aluehallintovirasto voi kehottaa luotonantajaa määräajassa täyttämään velvollisuutensa, jos luotonantaja on laiminlyönyt 7 §:n 3 momentissa säädetyn velvollisuuden ilmoittaa rekisteriin merkittyjen tietojen muutoksista taikka 10 §:n 2 momentista johtuvan tiedonantovelvollisuuden aluehallintovirastolle. Lisäksi aluehallintovirasto voi antaa luotonantajalle varoituksen, jos luotonantaja tai, jos luotonantaja on oikeushenkilö, sen ylin johto laiminlyö 9 §:ssä säädetyn velvoitteen huolehtia siitä, että toiminnassa noudatetaan hyvää luotonantotapaa ja että toimintaa harjoitetaan muutoinkin lainmukaisesti. Samoin luotonantajalle voidaan antaa varoitus, jos tämä ei huolehdi siitä, että toimintaan osallistuvilla henkilöillä on tehtävän edellyttämä riittävä ammattitaito.

Jos laiminlyönnit ovat vakavia tai jos ne annetusta kehotuksesta tai varoituksesta huolimatta toistuvat, aluehallintovirasto voi kieltää osaksi tai kokonaan luotonantajan toiminnan määräajaksi. Vakavissa laiminlyöntitapauksissa aluehallintovirasto voi siis määrätä heti luotonantajan määräaikaiseen toimintakieltoon. Toimintakiellon enimmäiskesto on kuusi kuukautta.

Aluehallintovirasto voi laiminlyöntien laadusta ja laajuudesta riippuen kieltää joko luotonantajan koko toiminnan tai vain sen osan, esimerkiksi määrätyn toimipaikan taikka tietyn kunnan alueella sijaitsevissa toimipaikoissa harjoitetun kuluttajaluottojen tarjoamisen. Mahdollista on myös se, että aluehallintovirasto kohdistaa kieltopäätöksen vain tiettyihin luottotyyppeihin, esimerkiksi tekstiviestillä tehtyjen hakemusten johdosta myönnettäviin luottoihin, jos laiminlyönnit koskevat ainoastaan tätä toimintamuotoa. Koska laki koskee vain kuluttajaluottojen tarjoamista, selvää on, ettei rekisteriviranomainen voi rajoittaa luottojen tarjoamista muille kuin kuluttajille.

Pykälän 3 momentissa toistetaan ensinnäkin selvyyden vuoksi aluehallintovirastolle aluehallintovirastoista annetun lain (896/2009) 20 §:n mukaan kuuluva toimivalta asettaa kehotuksen tai kiellon tehosteeksi uhkasakko. Kyseisen pykälän mukaan aluehallintovirastolla on oikeus mutta ei velvollisuutta asettaa uhkasakkoa. Lisäksi 3 momentissa säädetään, että aluehallintovirastolla on velvollisuus asettaa uhkasakko 1 momentissa tarkoitetun kiellon tehosteeksi, jollei se erityisestä syystä ole tarpeetonta. Koska kiellon tarkoituksena on keskeyttää lain säännösten vastaisesti harjoitettu kuluttajaluottojen tarjoaminen, on myös perusteltua, että kiellon noudattamiselle asetetaan mahdollisimman lyhyt määräaika. Yleensä voitaneen lähteä siitä, että luvattomasti kuluttajaluottoja tarjoavan sallitaan tehdä kiellon antamisen jälkeen ainoastaan toiminnan lopettamiseksi välttämättömät toimenpiteet.

Momentin viittaussäännöksen mukaan uhkasakkoon sovelletaan muutoin, mitä uhkasakkolaissa (1113/1990) säädetään. Viittaus koskee myös uhkasakon määrää. Uhkasakkolain 8 §:n mukaan uhkasakon suuruutta harkittaessa on otettava huomioon päävelvoitteen laatu ja laajuus, velvoitetun maksukyky ja muut asiaan vaikuttavat seikat. Uhkasakon määrään vaikuttaisivat näin ollen ainakin luotonantotoiminnan laajuus ja liikevaihdon suuruus sekä luotonantajan suhtautuminen valvontaviranomaisen tälle ehdotetun lain nojalla aiemmin antamiin kehotuksiin.

Uhkasakkolain 23 §:ssä säädetään uhkasakolla tehostetun kiellon tiedoksiantamisesta. Tarkoituksenmukaisin tiedoksiantotapa lienee yleensä saantitodistusmenettely. Aluehallintovirasto voi päätöksessään asettaa luotonantajalle määräajan, jonka kuluessa tämän tulee toimeenpanna kieltopäätöksen vaatimat muutokset.

Luotonantajarikoksesta säädetään erikseen ehdotetussa 13 §:ssä.

12 §. Rekisteristä poistaminen. Pykälän 1 momentin 1 kohdan mukaan aluehallintoviraston on poistettava rekisteristä luotonantaja, joka on lopettanut toimintansa. Sama koskee 2 kohdan mukaan luotonantajaa, joka ei enää täytä 4 §:n 1 momentin 1—3 kohdassa säädettyjä rekisteröinnin edellytyksiä. Rekisteristä on poistettava esimerkiksi luotonantaja, jonka kotipaikka on siirtynyt Euroopan talousalueen ulkopuolelle, paitsi jos luotonantaja saa Patentti- ja rekisterihallituksen erikseen myöntämän luvan harjoittaa tästä huolimatta elinkeinoa Suomessa. Samoin rekisteristä on poistettava luotonantaja, joka on tuomittu lainvoimaisella tuomiolla vankeusrangaistukseen rikoksesta, jonka voidaan katsoa osoittavan hänen olevan ilmeisen sopimaton harjoittamaan kuluttajaluottojen tarjoamista.

Luotonantaja on momentin 3 kohdan mukaan poistettava rekisteristä myös, jos luotonantaja harjoittaa kuluttajaluottojen tarjoamista toisen välikätenä. Toisen välikätenä toimiminen on 4 §:n 2 momentin mukaan myös rekisteröinnin este.

Momentin 4 kohdan mukaan aluehallintoviraston on poistettava luotonantaja rekisteristä, jos 4 §:n 1 momentin 4 kohdassa säädetty rekisteröinnin edellytys ei enää täyty eikä luotonantaja ole asetetussa määräajassa ilmoittanut uusia henkilöitä, jotka täyttävät säädetyn vaatimuksen luottotoiminnan tuntemuksesta.

Momentin 5 kohdan mukaan luotonantaja on poistettava rekisteristä myös siinä tapauksessa, että luotonantajalle on jo aiemmin asetettu 11 §:n 2 momentin nojalla määräaikainen toimintakielto, mutta luotonantajan tai sen ylimmän johdon toiminnassa ilmenevät vakavat tai toistuvat laiminlyönnit jatkuvat sen jälkeenkin, kun luotonantaja on voinut jatkaa toimintaansa.

Pykälän 2 momentissa säädetään Etelä-Suomen aluehallintoviraston oikeudesta antaa rekisteristä poistamisen yhteydessä määräyksiä siitä, miten toiminnan lopettamisen tulee tapahtua. Määräyksiä voi olla tarpeen antaa esimerkiksi silloin, kun luotonantaja on mennyt konkurssiin tai kun luotonantaja on poistettu rekisteristä lainvastaisuuksien vuoksi. Momentin tavoitteena on lähinnä kuluttajien eli lainansaajien aseman turvaaminen.

13 §. Rangaistussäännökset. Ehdotuksen mukaan luotonantajarikoksesta tuomitaan, jollei teosta muualla laissa säädetä ankarampaa rangaistusta, pykälän 1 momentin mukaan se, joka tahallaan harjoittaa kuluttajaluottojen tarjoamista ilman rekisteröintiä. Rangaistusuhkana on sakko tai enintään kuusi kuukautta vankeutta.

Jos aluehallintovirasto on tehostanut 11 §:n 1 momentin nojalla määrättyä kieltoa uhkasakolla, päällekkäisyyksien estämiseksi pykälän 2 momentissa säädetään, ettei rikkojaa tällöin voida tuomita samasta teosta rangaistukseen.

14 §. Muutoksenhaku aluehallintoviraston päätökseen. Pykälän 1 momentin viittaussäännöksen mukaan aluehallintoviraston tekemästä päätöksestä voi valittaa siten kuin hallintolainkäyttölaissa (586/1996) säädetään.

Pykälän 2 momentin mukaan aluehallintoviraston päätöstä rekisteristä poistamisesta ja määräaikaisesta toimintakiellosta on muutoksenhausta huolimatta noudatettava, jollei valitusviranomainen toisin määrää. Rekisteristä poistaminen perustuu yleensä siihen, ettei luotonantaja enää täytä rekisteröinnin edellytyksiä tai siihen, että luotonantaja on jatkuvasti ja vakavasti menetellyt lainvastaisesti. Myös määräaikainen toimintakielto perustuu vakaviin laiminlyönteihin. Tämän vuoksi ei olisi asianmukaista, että luotonantaja voisi jatkaa kuluttajaluottojen tarjoamista usein pitkäänkin kestävän valitusprosessin ajan. Kuluttajien oikeusturvan voidaan katsoa edellyttävän, että rekisteristä poistamista tai määräaikaista toimintakieltoa koskeva päätös pannaan viivytyksettä täytäntöön.

15 §. Voimaantulo. Pykälän 1 momentti sisältää tavanomaisen voimaantulosäännöksen.

Pykälän 2 momentin mukaan Etelä-Suomen aluehallintovirasto voi ottaa rekisteri-ilmoituksen käsiteltäväkseen ennen lain voimaantuloa, ja ilmoituksentekijä voidaan rekisteröidä luotonantajarekisteriin lain tullessa voimaan. Säännöksellä pyritään välttämään rekisteri-ilmoitusten ruuhkautumista lain voimaantuloajankohtaan.

16 §. Siirtymäsäännökset. Pykälän mukaan se, joka lain voimaan tullessa harjoittaa tämän lain mukaan rekisteröintiä edellyttävää toimintaa, saa jatkaa toimintaansa siihen saakka, kunnes päätös rekisteriin merkitsemisestä tai sen epäämisestä on tehty. Edellytyksenä toiminnan jatkamiselle kuitenkin on, että 3 §:n 2 momentin mukainen rekisteri-ilmoitus on tehty kuuden kuukauden kuluessa lain voimaantulosta. Säännöksen tarkoituksena on varata kuluttajaluottojen tarjoajille riittävä aika huolehtia rekisteröinnistä ilman, että toimintaa tarvitsisi keskeyttää.

1.3 Laki panttilainauslaitoksista

1 luku Yleiset säännökset

3 a §. Pykälässä säädetään lain pakottavuudesta. Sopimusehto, jolla poiketaan lain säännöksistä lainanottajan vahingoksi, on mitätön.

14 a §. Pykälässä säädetään tiedonantovelvollisuuksista panttilainan mainonnassa. Nykyisin panttilainojen markkinointiin sovelletaan kuluttajansuojalain 7 luvun 5 §:ää, mutta ehdotuksen mukaan sääntely siirrettäisiin panttilainojen osalta panttilainauslaitoksista annettuun lakiin siten muutettuna, että panttilainojen markkinoinnin sääntely olisi jatkossakin pääosin yhdenmukaista muiden kuluttajaluottojen markkinointia koskevan sääntelyn kanssa.

Kuten 1. lakiehdotuksen 7 luvun 8 §:ssä, lainan mainonnalla tarkoitetaan samaa kuin yleismarkkinoinnilla eli esimerkiksi joukkotiedotusvälineiden avulla tai niihin rinnastettavalla tavalla tapahtuvaa markkinointia sekä muuta yleisölle suunnattua markkinointia, kuten jaettavia mainoslehtiä, verkossa tapahtuvaa markkinointia tai liikkeen ikkunoihin kiinnitettäviä mainoksia.

Pykälän 1 momentissa säädetään mainonnassa annettavista tiedoista silloin, kun mainonnasta ilmenee lainan korko tai muu lainasta perittäviä kustannuksia kuvaava luku, kuten lainan käsittely- ja hoitokulut taikka muu lainasopimuksen ehtoja koskeva tieto, esimerkiksi laina-aika. Jos mainonnasta ilmenee jokin edellä mainituista seikoista, mainonnassa on myös ilmoitettava lainan todellinen vuosikorko. Lisäksi mainonnasta on käytävä ilmi lainan korko, muut lainanannosta ja panttauksesta perittävät kustannukset, lainan määrä ja lainasopimuksen kesto. Lisäksi on ilmoitettava lainan ja lainakustannusten yhteismäärä.

Selvyyden vuoksi voidaan todeta, että koska säännöksessä tarkoitettu tiedonantovelvollisuus koskee vain tilanteita, joissa panttilainan mainonnasta ilmenee jokin lainasopimuksen ehtoa koskeva tieto, pelkän panttilainamahdollisuuden mainitseminen ei johda siihen, että kaikki säännöksessä mainittavat tiedot olisi samalla annettava. Sama koskee pelkkää mainintaa panttilainan tai siihen liittyvien maksujen edullisuudesta.

Pykälän 2 momentin mukaan todellisen vuosikoron ja muiden 1 momentissa mainittujen tietojen on vastattava panttilainauslaitoksen tavanomaisesti tarjoamia lainaehtoja. Momentti vastaa asiallisesti voimassa olevan kuluttajansuojalain 7 luvun 6 §:n 2 momenttia.

14 b §. Pykälä sisältää panttilainauslaitoksen menettelyä koskevan yleislausekkeen, jonka mukaan panttilainauslaitoksen on lainanannossa meneteltävä vastuullisesti. Velvollisuus ulottuu lainasuhteen kaikkiin vaiheisiin markkinoinnista lainasopimuksen tekemiseen ja mahdollisten ongelmien selvittämiseen.

Ehdotettu säännös kattaa kaikki sopimattoman painostuksen muodot ja epäasianmukaiset menettelytavat, ja se täydentää luottojen osalta kuluttajansuojalain 2 luvun säännöksiä markkinoinnista ja menettelystä asiakassuhteessa, kuluttajansuojalain 3 luvun säännöksiä sopimusehdoista sekä panttilainauslaitoksesta annetun lain muita säännöksiä.

Vastuullista menettelyä lainanannossa koskevan säännöksen pääasiallisena tavoitteena on ehkäistä epäasianmukaista menettelyä lainanannossa, korostaa panttilainauslaitoksen velvollisuutta toimia lainanannossa avoimesti ja rehellisesti sekä ottaa myös lainansaajan etu ja taloudellinen turvallisuus riittävässä määrin huomioon. Säännös on luonteeltaan joustava normi, jota sovellettaessa tulee tarvittaessa huomioida myös uudet ja muuttuneet menettelytavat. Tämän vuoksi säännöksen sisältöä ei ole mahdollista eikä tarkoituksenmukaistakaan määritellä yksityiskohtaisesti, lukuun ottamatta pykälän sisältämää erityissäännöstä lainan markkinoinnista, jonka mukaan panttilainauslaitos ei saa markkinoida lainaa siten, että markkinointi on omiaan selvästi heikentämään lainanhakijan kykyä harkita lainan ottamista huolellisesti. On tärkeää, että lainanhakija kykenee harkitsemaan lainan ottamista rauhassa ilman asiatonta painostusta tai houkuttelua. Vastuullisena menettelynä ei voida pitää esimerkiksi sitä, että lainaa markkinoidaan huolettomana ratkaisuna henkilön taloudellisiin ongelmiin.

15 a §. Pykälän 1 momentissa säädetään tiedoista, jotka lainanhakijalle on annettava ennen lainasopimuksen tekemistä. Säännös vastaa asiallisesti voimassa olevan kuluttajansuojalain 7 luvun 11 §:n 1 momenttia.

Lainanhakijalle on annettava tieto lainan määrästä ja lainan korosta sekä muista lainanannosta ja panttauksesta perittävistä kustannuksista. Tälle on myös annettava tieto lainan erääntymisajankohdasta sekä muista lainaehdoista. Lisäksi lainanhakijalle olisi annettava tieto oikeudesta maksaa laina ennenaikaisesti takaisin sekä siitä mahdollisesti perittävän korvauksen määräytymisestä samoin kuin tieto lainan todellisesta vuosikorosta.

Pykälän 2 momentin mukaan panttilainauslaitoksella on velvollisuus antaa lainanhakijan pyynnöstä 1 momentissa tarkoitetut tiedot kirjallisesti tai muulla pysyvällä tavalla eli sähköisesti siten, että tiedot voidaan tallentaa ja toisintaa muuttumattomina.

18 §. Pykälän 1 momentti vastaa voimassa olevan panttilainauslaitoksista annetun lain 14 a §:ää.

Pykälän 2 momentti vastaa voimassa olevan panttilainauslaitoksista annetun lain 18 §:ää.

19 §. Pykälän 1 momentti vastaa voimassa olevaa lakia.

Pykälän 2 momentti vastaa muutoin asiallisesti voimassa olevaa lakia, mutta viittaus kuluttajansuojalakiin ehdotetaan poistettavaksi.

Pykälän 3 momentti vastaa voimassa olevaa lakia.

1.4 Laki osamaksukaupasta

1 a §. Pykälä on uusi. Voimassa oleva 1 a § siirtyy 1 b §:ksi. Pykälässä rajataan lain soveltamisalan ulkopuolelle osamaksukauppa, jossa myyjänä on elinkeinonharjoittaja ja ostajana kuluttaja. Jatkossa tällaiseen osamaksukauppaan sovelletaan kuluttajansuojalakia.

1 b §. Pykälä vastaa sisällöltään osamaksukaupan lomakkeista ja hintailmoittelusta annetun kauppa- ja teollisuusministeriön päätöksen (875/1986) 4 §:n 2 momenttia. Päätös ehdotetaan kokonaisuudessaan kumottavaksi, mutta mainitun momentin sisältämää, markkinoinnissa ilmoitettavia tietoja koskevaa sääntelyä pidetään sisällöltään edelleen tarpeellisena. Luonteensa vuoksi sääntely on tarpeen nostaa lain tasolle.

1 c §. Pykälän 1 momentissa säädetään osamaksusopimuksen muodosta. Momentti vastaa asiallisesti voimassa olevan lain 1 a §:n 1 momenttia, lukuun ottamatta vaatimusta siitä, että osamaksusopimus olisi tehtävä erityisellä lomakkeella.

Pykälän 2 momentissa säädetään osamaksusopimuksessa mainittavista tiedoista. Tiedot, jotka osamaksusopimuksessa on annettava, ovat pääosin samoja kuin mitä kauppa- ja teollisuusministeriön osamaksukauppaa koskevan päätöksen 1 §:ssä edellytetään.

Sopimuksessa mainittavista tiedoista on tarkoitus säätää tarkemmin valtioneuvoston asetuksella, ja pykälän 3 momentti sisältäisikin tätä koskevan valtuuden. Lisäksi momentissa säädetään, ettei myyjällä ole oikeutta periä ostajalta osamaksukaupan perusteella korkoa tai maksuja, joista ei ole sovittu osamaksusopimuksessa, jollei ostajan maksuvelvollisuuden laiminlyöntiä koskevista osamaksukauppalain säännöksistä muuta johdu. Vastaavanlainen säännös sisältyy voimassa olevan osamaksukauppalain 1 a §:n 2 momenttiin.

Osamaksukaupassa saattaa olla useita ostajia. On myös mahdollista, että ostajina ovat yhtäaikaisesti sekä kuluttaja että elinkeinonharjoittaja. Koska säännökset osamaksusopimuksen tekemisestä ovat erilaiset riippuen siitä, onko kyse elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisestä osamaksukaupasta vai muusta osamaksukaupasta, on ratkaistava, minkä lain säännöksiä on noudatettava silloin, kun ostajia on useita ja ainakin yksi heistä on kuluttaja. Pykälän 4 momentin mukaan osamaksusopimuksen tekemisessä olisi tällöin noudatettava, mitä kuluttajansuojalain 7 luvussa säädetään.

4 §. Pykälän 1 momentti vastaa muilta osin voimassa olevaa 1 momenttia, mutta lain soveltamisalan rajoittamisen johdosta momentista poistettaisiin viittaus kuluttajansuojalain 7 luvun 17 §:ään.

Pykälän 2 momentti vastaa voimassa olevaa lakia.

9 §. Pykälä 1 momentti vastaa muilta osin asiallisesti voimassa olevaa lakia, mutta lain soveltamisalan rajoittamisen johdosta momentista poistettaisiin viittaus kuluttajansuojalain 7 luvun 10 ja 11 §:ään. Selvyyden vuoksi on syytä lisäksi todeta, että ehdotetusta 1 c §:n 4 momentista seuraa, että jos ostajia on useita ja ainakin yksi heistä on kuluttaja, oikeudesta virka-apuun sovelletaan, mitä kuluttajansuojalain 7 luvussa säädetään.

Pykälän 2 momentti vastaa muilta osin voimassa olevaa lakia, mutta lain soveltamisalan rajoittamisen johdosta momentista poistettaisiin viittaus kuluttajansuojalain 7 luvun 17 §:n 3 momenttiin.

Pykälän 3 momentti vastaa asiallisesti voimassa olevaa lakia, mutta viittaus ulosottolakiin korvattaisiin viittauksella ulosottokaareen.

10 §. Pykälän 1 momentti vastaa muilta osin voimassa olevaa lakia, mutta lain soveltamisalan rajoittamisen johdosta momentista poistettaisiin viittaus kuluttajansuojalain 7 luvun 16 §:n 1 ja 2 momenttiin.

Pykälän 2 momentti vastaa voimassa olevaa lakia.

Pykälän 3 momentti ehdotetaan tarpeettomana kumottavaksi.

1.5 Rikoslaki

30 luku Elinkeinorikoksista

3 §. Kuluttajaluottorikos. Pykälä vastaa voimassa olevaa lakia, mutta pykäläviittaus kuluttajansuojalain 7 lukuun on päivitetty, ja lisäksi pykälään on tehty terminologiset muutokset sen johdosta, että kulutusluotto ehdotetaan 1. lakiehdotuksen mukaisesti korvattavaksi termillä kuluttajaluotto.

1.6 Luottotietolaki

29 §. Tiedottaminen rekisteröidylle. Pykälän 1 momentti vastaa voimassa olevaa lakia.

Pykälän 2 momentissa säädetään luottotietorekisterin tietoja käyttävän tiedottamisvelvollisuudesta rekisteröidylle. Ehdotetuilla muutoksilla muun muassa pannaan täytäntöön kulutusluottodirektiivin 9 artiklan 2 kohta.

Tarkoituksenmukainen kansallinen sääntely edellyttää, että momentissa säädetään ennakolta tapahtuvasta tiedottamisesta ja jälkikäteisestä tiedottamisesta erikseen. Vain jälkikäteistä tiedottamista koskeva sääntely perustuu kulutusluottodirektiivin säännöksiin. Direktiivi ei koske ennakolta tapahtuvaa tiedottamista eikä estettä ole siten säätää siitä kansallisesti.

Ehdotetun momentin mukaan luottotietoja käyttävän tulisi huolehtia siitä, että rekisteröity voi saada ennakolta tiedon henkilöluottotietojensa käytöstä. Muotoilulla on pyritty siihen, että tiedottamisvelvollisuus ei laajenisi siitä, mitä luottotietolakia säädettäessä tarkoitettiin. Tiedottaminen voidaan siis edelleenkin toteuttaa eri tavoin joko suullisesti tai kirjallisesti esimerkiksi markkinoinnissa, työhönottohaastattelussa tai luottohakemuksessa.

Kulutusluottodirektiivin 9 artiklan 2 kohtaa vastaavasti säädettäisiin, että jos luottohakemus on hylätty luottotietorekisteristä saatujen henkilöluottotietojen perusteella, luottotietorekisteristä tietoja hankkineen eli luotonantajan on välittömästi päätöksen jälkeen ilmoitettava rekisteröidylle tällaisesta luottotiedon käytöstä. Samalla olisi annettava tieto siitä, mistä luottotietorekisteristä tiedot ovat peräisin. Säännöksen tarkoituksena on, että rekisteröity voi halutessaan kääntyä rekisterinpitäjän puoleen ja tarkistaa omat luottotietonsa.

Direktiivin 9 artiklan 3 kohdan mukaan tietoja ei ole kuitenkaan annettava, jos niiden antaminen on kielletty yhteisön lainsäädännössä tai jos se on vastoin oikeusjärjestyksen perusteita tai yleistä turvallisuutta. Kohdassa viitatulla yhteisön lainsäädännöllä tarkoitetaan rahanpesun ja terrorismin rahoituksen estämiseen liittyvää lainsäädäntöä. Rahanpesuun liittyviä tietoja ei Suomessa talleteta luottotietorekisteriin, minkä vuoksi kohdalla ei ole Suomessa merkitystä.

Tiedottamisvelvoitteita ei nykyiseen tapaan sovellettaisi tietoihin siitä, missä yrityksissä rekisteröity toimii tai on toiminut yrityksen vastuuhenkilönä (yrityskytkentätiedot).

1.7 Kauppakaari

10 luku Pantista

2 §. Pykälään ehdotetaan lisättäväksi uusi 4 momentti, jonka mukaan panttia myytäessä on otettava huomioon myös pantin omistajan etu. Pykälän nykyinen 4 momentti siirtyisi 5 momentiksi.

Uusi momentti vastaisi sinänsä nykyistä oikeustilaa, koska jo pykälän nykyisen 4 momentin säännösten mukaan pantin myymisessä noudatetaan soveltuvin osin mitä myyntilain 4 ja 8—10 §:ssä säädetään. Velvollisuus pantin omistajan edun huomioon ottamiseen seuraa myyntilain 8 §:n 1 momentista. Asian tärkeyden vuoksi on kuitenkin perusteltua, että sanotusta velvollisuudesta säädetään nimenomaisesti pantin realisoimista koskevassa kauppakaaren 10 luvun 2 §:ssä sen sijaan, että asia nykyiseen tapaan ilmenee vain myyntilaista, johon kauppakaaressa viitataan. Pykälän 5 momentiksi siirtyvät viittaukset myyntilain säännöksiin, jotka koskevat etupäässä omaisuuden myyntimenettelyä, sekä pantin omistajan konkurssissa noudatettaviin konkurssilain säännöksiin säilyisivät sanamuodoltaan ennallaan.

Myös pykälän 1—3 momentit, joissa säädetään panttirealisaation yleisistä edellytyksistä, säilyisivät ennallaan. Pykälän 1 momentin mukaan velkoja, jolla on saatavansa vakuudeksi annettu irtain käteispantti hallussaan, saa myydä pantin ja ottaa saatavansa kauppahinnasta, jos 1) saatava on erääntynyt maksettavaksi, 2) pantin omistajalle on erääntymisen jälkeen ilmoitettu pantin myymisestä tietyn, vähintään kuukauden pituisen ajan kuluessa ilmoituksesta, ja 3) ilmoituksessa mainittu aika on kulunut, eikä saatavaa ole maksettu. Pykälän 2 momentin mukaan pantti voidaan kuitenkin myydä 1 momentin säännösten estämättä, jos 1 momentin säännöksien noudattamisesta ilmeisesti aiheutuisi pantin arvon alenemisen takia olennaista vahinkoa. Pykälän 3 momentissa on puolestaan erityissäännöksiä tilanteesta, jossa panttina ovat yksinomaan tai pääasiallisesti pantin omistajan asuntona käytettävän huoneiston hallintaan oikeuttavat osakkeet. Tällöin saatavan maksamiseen on varattava vähintään kahden kuukauden aika ilmoituksesta. Sopimuksella ei voida lyhentää viimeksi mainittua määräaikaa tai poiketa 1 momentin säännöksistä tällaisten osakkeiden omistajan vahingoksi. Muuten pykälä on tahdonvaltainen, eli muun muassa edellä mainituista panttirealisaation edellytyksistä voidaan sopia toisin ja esimerkiksi 1 momentin mukaista ilmoitusmenettelyä koskevat säännökset voidaan sopimuksella kokonaankin syrjäyttää.

Edellä esitetyn mukaisten yleisten realisaatioedellytysten täyttyessä lähtökohtana on, että pantinhaltijalla on oikeus myydä pantti ja ottaa saatavansa kauppahinnasta. Sitä vastoin pantinhaltijalla ei tavallisesti ole velvollisuutta ryhtyä pantin myymiseen, vaan hänellä on tässä suhteessa harkintavalta. Pantinhaltijalla on lähtökohtaisesti harkintavalta myös omaisuuden myyntitavan suhteen: laissa ei säädetä mitään myyntitapaa yksinomaiseksi tai edes ensisijaiseksi. Mahdollista on siten pantin myyminen huutokaupalla (ks. myös myyntilain 8 §:n 2 momentti) mutta muullakin tavoin, esimerkiksi antamalla pantatut asunto-osakkeet kiinteistönvälittäjän myytäväksi. Myyntitavasta voidaan ottaa määräyksiä panttausta koskeviin sopimusehtoihin. Esimerkiksi pankkien käyttämissä vakioehdoissa on tyypillisesti määrätty, että pantti voidaan muuttaa rahaksi pankin tarkoituksenmukaiseksi katsomalla tavalla.

Sanottu ei kuitenkaan tarkoita, että pantinhaltijan harkintavalta panttirealisaatiossa olisi vapaa. Velvollisuus ottaa panttia myytäessä huomioon myös pantin omistajan etu merkitsee, ettei panttivelkoja voi tyytyä panttirealisaatiossa huolehtimaan vain suorituksen saamisesta omalle saatavalleen, vaan hänen tulee kiinnittää erityistä huomiota myyntitulokseen pantin omistajan kannalta. Tavoitteena tulee olla paras mahdollinen myyntitulos, kun huomioon otetaan yhtäältä myyntihinta ja toisaalta myyntikustannukset, jotka otetaan myyntihinnasta (ks. myyntilain 10 §:n 1 momentti). Yksittäistapauksessa paras myyntitapa riippuu olosuhteista, muun muassa panttiomaisuuden lajista ja laadusta, myyntipaikasta sekä myyntiajasta (ks. myös HE 1/1988 vp s. 16).

Pantinhaltijalla pantin omistajaa kohtaan olevia velvoitteita arvioitaessa voidaan huomiota kiinnittää myös kauppakaaren 10 luvun 3 §:n säännökseen pantinhaltijan velvollisuudesta hoitaa panttia hyvin. Samoin on syytä kiinnittää huomiota varallisuusoikeudellisista oikeustoimista annetun lain (228/1929, oikeustoimilaki) 36 §:n säännökseen, jonka mukaan oikeustoimen ehdon soveltamisen johtaessa kohtuuttomuuteen ehtoa voidaan sovitella tai jättää se huomioon ottamatta.

Erityisesti myyntiajankohdan osalta voidaan todeta, että vaikka edellä kuvatut yleiset edellytykset pantin myymiselle täyttyisivätkin, olosuhteet voivat yksittäistapauksessa olla sellaiset, että pantin omistajan kohtuullisten intressien huomioon ottaminen edellyttää panttimyynnin lykkäämistä myöhempään ajankohtaan. Näin voi olla esimerkiksi, jos on ilmeistä, että panttiomaisuuden realisaatioarvo tulee olennaisesti nousemaan, eikä saatavalle tulevan suorituksen lykkääntyminen myöskään ole panttivelkojan kannalta kohtuutonta. Pantinhaltijan velvollisuus lykätä myyntiä edellyttää kuitenkin hyvin poikkeuksellista tilannetta. Etukäteen objektiivisesti arvioituna tulee olla todennäköistä, että pantin realisoinnin lykkäämisen seurauksena panttina olevasta kohteesta tullaan saamaan selvästi parempi hinta. Hinnannousun tulee muun muassa kattaa saatavalle odotusaikana kertyvät viivästyskorot ja mahdolliset säilytyskustannukset. Lykkäysaika tällaisissa tilanteissa ei voi myöskään olla kohtuuttoman pitkä.

Toisaalta usein voi olla, että panttimyynnistä pidättyminen tai myynnin lykkääminen on pikemminkin vastoin pantin omistajan etua. Vaikka pantinhaltijalla ei yleisesti ottaen olekaan velvollisuutta ryhtyä panttirealisaatioon, eräissä tilanteissa tällaisen velvollisuuden on katsottu olevan olemassa. Näin voi olla esimerkiksi, jos on ilmeistä, että panttimyynnin lykkäämisestä aiheutuisi pantin arvon alenemisen takia olennaista vahinkoa. Tällaisessa tilanteessa, jossa pantinhaltijalla on oikeus myydä pantti käsillä olevan pykälän 1 ja 3 momentin säännösten estämättä (ks. pykälän 2 momentti sekä HE 1/1988 vp s. 10), lienee pantinhaltijalla tyypillisesti myös velvollisuus ryhtyä panttimyyntiin, jos pantin arvon alenemisesta aiheutuisi vahinkoa — kuten on tavallista — pantin omistajalle. Lähinnä tällainen tilanne voi esiintyä pilaantuvan tai arvoltaan voimakkaasti vaihtelevan panttiomaisuuden ollessa kysymyksessä. Sen sijaan käytännössä tärkeimmän käteispanttiomaisuuden lajin eli asunto-osakkeiden osalta tällaiset tilanteet lienevät poikkeuksellisia. Esimerkkinä poikkeuksellisesta tilanteesta on mainittu tapaus, jossa asuntojen hintataso tietyllä paikkakunnalla laskee huomattavasti paikallisen vaikean taloudellisen tilanteen johdosta (ks. HE 1/1988 vp s. 10). Toisaalta nopealla pantinmyynnillä saatetaan näissä tapauksissa jopa päästä parhaaseen lopputulokseen. Jos hintataso paikkakunnalla on jo romahtanut esimerkiksi alueen keskeisenä työllistäjänä olleen yrityksen lopetettua toimintansa seudulla, pantin realisoinnin lykkääminen tilapäisesti voi olla perusteltua. Kuitenkin on otettava huomioon se, että asuntojen reaalihinnat eivät kaikilla paikkakunnilla välttämättä koskaan tai ainakaan ennakoitavissa olevan tulevaisuuden aikana palaudu aiemmalle tasolle.

Pantinhaltijalla on katsottu voivan olla velvollisuus ryhtyä panttimyyntiin myös, jos panttiomaisuus arvoltaan huomattavasti ylittää pantilla turvatun saatavan määrän ja pantin omistajalla on tärkeätä päästä hyödyntämään taloudellisesti tällaista panttiomaisuuden yliarvoa. Tukea sille, ettei pantinhaltija tällaisessa tilanteessa saa pidättyä panttirealisaatiosta, on oikeuskirjallisuudessa haettu myös oikeustoimilain 37 §:n menettämisehdon kieltoa koskevasta säännöksestä. Vastaavasti jos pantin omistaja pyytää pantin myymistä erääntyneen velkansa suorittamiseksi esimerkiksi välttyäkseen enemmiltä maksuviivästyksen seuraamuksilta, panttirealisaatiosta pidättyminen tai myynnin lykkääminen voi olla pantin omistajan kannalta kohtuutonta. Näin on ainakin, jos on selvää, että pantinhaltija saisi täyden suorituksen saatavalleen, jos pantti myytäisiin välittömästi.

Rahoitusvakuuslaissa (11/2004) on erityissäännöksiä, jotka ovat yleisiin irtaimen panttausta koskeviin säännöksiin, kuten kauppakaaren 10 luvun säännöksiin, nähden ensisijaisia. Näitä ovat säännökset pörssiarvopapereiden ja eräiden muiden rahoitusvälineiden sekä tilirahan käytöstä vakuutena, kun vakuudenantajana on keskuspankki, luottolaitos tai muu sanotussa laissa määritelty laitos taikka kun vakuudenantajana on muu oikeushenkilö ja vakuudensaajana edellä mainittu laitos. Käsillä oleva yleinen velvollisuus pantin omistajan edun huomioon ottamiseen koskee sinänsä myös rahoitusvakuuslain soveltamisalaan kuuluvia panttauksia silloin, kun panttioikeuden toteuttaminen tapahtuu myymällä pantti. Rahoitusvakuuslain säännöksistä voi kuitenkin johtua, että velvollisuutta on yksityiskohtien osalta arvioitava edellä selostetuista yleisistä periaatteista poikkeavalla tavalla. Rahoitusvakuuslaissa muun muassa nimenomaisesti oikeutetaan pantinsaaja myymään pantatut arvopaperit viipymättä ja ilman ennakkoilmoitusta, jollei osapuolten kesken ole muuta sovittu.

Jos pantinhaltija tahallisesti tai huolimattomuudesta laiminlyö pantin omistajan edun huomioon ottamisen, hän on kauppakaaren 10 luvun 7 §:n mukaan velvollinen korvaamaan laiminlyönnistä aiheutuneen vahingon. Kysymys on näin ollen viime kädessä huolellisuusvelvoitteesta pantin omistajaa kohtaan. Myös pankkien käyttämissä panttausehdoissa on sangen yleisesti mainittu pankin velvollisuudesta menetellä pantin rahaksi muutossa huolellisesti.

Koska pantinhaltijan vastuu perustuu tuottamukseen, vastuu ei toteudu yksin osoittamalla jälkikäteen, että pantinhaltijan toisenlainen menettely olisi johtanut parempaan myyntitulokseen. Tämän lisäksi on osoitettava, että pantinhaltijan pantin realisoimiseen liittyvä menettely on menettelyajankohtana käytettävissä olleen tiedon valossa ollut huolimatonta. Tässä suhteessa on huomattava, että esimerkiksi panttiomaisuuden tulevan hintakehityksen ennustaminen on useimmiten hyvin vaikeaa.

Ehdotettava 4 momentti koskee vain pantinhaltijan velvollisuutta pantin omistajan edun huomioon ottamiseen. Myös muilla tahoilla voi kuitenkin olla sellaisia panttiomaisuuteen kohdistuvia oikeuksia, että näiden etu on otettava panttia myytäessä huomioon. Velvollisuus tähän seuraisi jatkossakin myyntilain 4 §:stä ja 8 §:n 1 momentista, joihin käsillä olevan pykälän 5 momentiksi siirtyvässä säännöksessä viitataan. Tyypillinen esimerkki tällaisesta muusta tahosta, jonka etu panttirealisaatiossa on myös otettava huomioon, on jälkipantin saaja.

1.8 Laki rajat ylittävästä kieltomenettelystä

1 §. Soveltamisala. Pykälään ehdotetaan tehtäväksi teknisiä muutoksia sen johdosta, että kieltokannedirektiivin liitteenä olevaa luetteloa on tarkistettu. Oikeutetuilla yksiköillä on oikeus panna vireille kieltomenettely vain liitteessä mainittujen direktiivien tai niiden tiettyjen artiklojen rikkomisen perusteella.

2 §. Ulkomaisen viranomaisen ja järjestön vireillepano-oikeus Suomessa. Pykälän 2 momenttiin tehdään tekninen tarkistus sen johdosta, että televisiotoimintaa koskevaa direktiiviä 89/552/ETY on uudistettu.

Esityksen liitteenä ovat luonnokset valtioneuvoston asetukseksi luottosopimuksesta annettavista tiedoista ja osamaksukauppasopimuksessa annettavista tiedoista sekä oikeusministeriön asetukseksi todellisen vuosikoron laskemistavasta ja laskennassa käytettävistä oletuksista.

Valtioneuvoston asetuksessa kuluttajalle luottosopimuksesta annettavista tiedoista säädettäisiin kuluttajalle annettavista ennakkotiedoista sekä tiedoista, jotka kuluttajaluottosopimuksessa tulee mainita. Asetuksessa säädettäisiin myös tiedoista, jotka elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisessä osamaksusopimuksessa olisi mainittava, jotta sen nojalla voisi tarvittaessa hakea virka-apua. Lisäksi asetuksen liitteillä pantaisiin täytäntöön kulutusluottodirektiivin liite II, joka sisältää ”Vakiomuotoiset eurooppalaiset kuluttajaluottotiedot” -lomakkeen (asetuksen liite 1), sekä liite III, joka sisältää ”Eurooppalaiset kuluttajaluottotiedot” -lomakkeen (asetuksen liite 2).

Valtioneuvoston asetuksessa osamaksusopimuksessa annettavista tiedoista säädettäisiin siitä, mitä tietoja muissa kuin elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisissä osamaksusopimuksissa olisi mainittava. Sääntely olisi puhtaasti kansallista, ja se vastaisi pääosin asiasisällöltään sitä, mitä osamaksusopimuksessa annettavista tiedoista säädetään osamaksukaupan lomakkeita ja hintailmoittelua koskevassa kauppa- ja teollisuusministeriön päätöksessä.

Oikeusministeriön asetuksella todellisen vuosikoron laskemistavasta ja laskennassa käytettävistä oletuksista pantaisiin täytäntöön kulutusluottodirektiivin 19 artiklan 1 ja 3—5 kohta. Asetuksen liitteellä pantaisiin puolestaan täytäntöön direktiivin liite I, joka sisältää todellisen vuosikoron laskentakaavan sekä todellisen vuosikoron laskemisessa käytettävät lisäoletukset. Lisäoletuksia täydennettäisiin kansallisesti asuntoluottoja ja opintolainoja koskevilla oletuksilla. Oletusten täydentäminen näiltä osin on mahdollista, koska asunto- ja opintolainat eivät kuulu direktiivin soveltamisalaan.

Lisäksi Finanssivalvonta voisi 1. lakiehdotuksen 29 §:n 2 momentin nojalla antaa tarkempia määräyksiä siitä, kuinka lasketaan asuntoluoton ennenaikaisesta takaisinmaksusta aiheutuva, korkotason mahdollisesta alenemisesta johtuva tappio luotonantajalle. Mahdollisista määräyksenantajista luontevimpana pidetään juuri Finanssivalvontaa, koska käytännössä asuntoluottoja eivät myönnä muut kuin Finanssivalvonnan valvonnassa olevat luottolaitokset. Finanssivalvonnan määräykset sisältäisivät hyvin teknisluonteisia yksityiskohtia tappion laskemisesta, jotta luotonantajien korvauskäytännöt muodostuisivat mahdollisimman yhdenmukaisiksi.

Jäsenvaltioiden on sovellettava direktiivin täytäntöön panemiseksi annettuja säännöksiä 11 päivästä kesäkuuta 2010 lukien. Tämän vuoksi ehdotettujen lakien olisi tarpeen tulla voimaan mahdollisimman pian niiden hyväksymisen ja vahvistamisen jälkeen. Koska luotonantajien ja viranomaisten on kuitenkin ehdittävä sopeuttaa toimintansa vastaamaan uuden lainsäädännön vaatimuksia, lakien vahvistamisen ja voimaantulon välille ehdotetaan jätettäväksi noin kolmen kuukauden siirtymäaika.

Muutokset sopimusoikeudellisissa säännöksissä vaikuttaisivat pääsääntöisesti vain lain voimaantulon jälkeen tehtäviin sopimuksiin. Direktiivin 30 artiklan 2 kohdan täytäntöön panemiseksi on kuitenkin tarpeen, että tiettyjä säännöksiä sovelletaan myös ennen kuluttajansuojalain muuttamista koskevan lain voimaantuloa tehtyihin jatkuviin luottosopimuksiin. Näitä ovat säännökset luotonantajan velvollisuudesta ilmoittaa koron muutoksista ja luottosopimuksen siirtymisestä, kuluttajan ja luotonantajan oikeudesta irtisanoa jatkuvaa luottoa koskeva sopimus, luotonantajan oikeudesta lakkauttaa kuluttajan oikeus käyttää jatkuvaa luottoa samoin kuin säännökset tietyistä käyttelytileihin liittyvistä tiedonantovelvollisuuksista. Säännöksiä velvollisuudesta ilmoittaa luottosopimuksen siirtymisestä sovellettaisiin ehdotuksen mukaan myös ennen lain voimaantuloa tehtyihin kertaluottosopimuksiin, vaikka direktiivissä ei sitä edellytetäkään.

Lisäksi pidetään perusteltuna, että ennen kuluttajansuojalain muuttamista koskevan lain voimaantuloa tehtyihin luottosopimuksiin sovelletaan hyvää luotonantotapaa koskevaa pykälää siltä osin kuin pykälä koskee menettelyä luottosuhteen kuluessa ja sen jälkeen. Ehdotuksen mukaan näihin sopimuksiin sovelletaan myös säännöstä luotonantajan velvollisuudesta arvioida kuluttajan luottokelpoisuus luoton määrää tai luottorajaa myöhemmin korotettaessa. Jos kyse on kertaluottosopimuksesta, sovellettaisiin myös säännöstä kuluttajan oikeudesta saada pyynnöstä lyhennystaulukko. Edellä mainituilta osin sääntely olisi puhtaasti kansallista.

Yksityiskohtaisten perustelujen 4 jaksossa tarkastellaan taannehtivaksi ehdotetun sääntelyn merkitystä perusoikeuksien kannalta.

Eräiden luotonantajien rekisteröintiä koskevan lain voimaantuloa ja siirtymäsäännöksiä selostetaan 2. lakiehdotuksen yksityiskohtaisissa perusteluissa.

Esityksen 2. lakiehdotuksen mukaan kuluttajaluottojen tarjoaminen säädettäisiin rekisteröintiä edellyttäväksi elinkeinoksi. Elinkeinotoiminnan harjoittamisen edellytyksenä oleva rekisteröinti merkitsee puuttumista perustuslain 18 §:n 1 momentissa säädettyyn elinkeinovapauteen, minkä vuoksi ehdotusta on arvioitava tältä kannalta.

Perustuslain 18 §:n 1 momentin mukaan jokaisella on oikeus hankkia toimeentulonsa valitsemallaan elinkeinolla. Perustuslakivaliokunta on lausuntokäytännössään käsitellyt toimiluvan ja elinkeinovapauden suhdetta muun muassa lausunnoissa PeVL 33/2005 vp, PeVL 16/2003 vp ja PeVL 67/2002 vp. Valiokunta on pitänyt elinkeinovapautta pääsääntönä, mutta katsonut elinkeinotoiminnan luvanvaraistamisen olevan poikkeuksellisesti mahdollista. Ehdotetun kaltainen rekisteröitymisvelvollisuus on valtiosääntöoikeudellisesti rinnastettu luvanvaraisuuteen (PeVL 15/2008 vp, PeVL 45/2001 vp ja PeVL 24/2000 vp). Rekisteröinnistä on aina säädettävä lailla, jonka tulee täyttää perusoikeuden rajoittamiselta vaadittavat yleiset edellytykset. Sääntelyn sisällön kannalta valiokunta on pitänyt tärkeänä, että säännökset rekisteröinnin edellytyksistä ja pysyvyydestä antavat riittävän ennustettavuuden viranomaistoiminnasta. Merkitystä on myös sillä, missä määrin viranomaisen toimivaltuudet määräytyvät niin sanotun sidotun harkinnan ja missä määrin tarkoitusharkinnan mukaisesti (PeVL 15/2008 vp ja PeVL 33/2005 vp).

Kuluttajaluottoja tarjoavien luotonantajien rekisteröintiä pidetään tarpeellisena näiden ammattipätevyyden ja luotettavuuden turvaamiseksi, valvontaviranomaisten valvontatyön helpottamiseksi sekä sen ehkäisemiseksi, ettei luottotoimintaa käytetä rikollisiin tarkoitusperiin, kuten rahanpesuun. Näistä syistä kuluttajaluottojen tarjoamisen edellytyksenä olevaa rekisteröintiä voidaan pitää painavan yhteiskunnallisen tarpeen vaatimana. Ehdotetut rekisteröinnin edellytykset ovat täsmällisiä ja tarkkarajaisia. Rekisteröintiin ei liittyisi tarkoituksenmukaisuusharkintaa, vaan jokainen rekisteri-ilmoituksen tekijä on merkittävä rekisteriin, jos laissa säädetyt edellytykset täyttyvät. Rekisteröinnin epäämistä koskevaan aluehallintoviraston päätökseen voisi myös hakea muutosta.

Lakiehdotuksen 12 §:ssä ehdotetaan säädettäväksi rekisteristä poistamisen edellytyksistä. Perustuslakivaliokunta on pitänyt rekisteristä poistamista yksilön oikeusasemaan puuttuvana viranomaistoimena vaikutuksiltaan jyrkempänä kuin rekisteröinnin epäämistä. Sen vuoksi valiokunta on katsonut sääntelyn oikeasuhtaisuuden kannalta välttämättömäksi sitoa rekisteristä poistaminen vakaviin ja olennaisiin rikkomuksiin ja laiminlyönteihin sekä siihen, että rekisteriin merkitylle mahdollisesti annetut huomautukset ja varoitukset eivät ole johtaneet toiminnassa esiintyneiden puutteiden korjaamiseen. Nämä vaatimukset on otettu huomioon lakiehdotuksessa.

Esityksen 1. lakiehdotuksen siirtymäsäännöksen mukaan osaa kuluttajaluottoja koskevista säännöksistä sovellettaisiin myös ennen lain voimaantuloa tehtyihin luottosopimuksiin, eli ehdotetulla lailla olisi joiltakin osin taannehtiva vaikutus voimassa oleviin sopimussuhteisiin. Tämän vuoksi ehdotusta on arvioitava perustuslain omaisuudensuojaa koskevan 15 §:n kannalta.

Perustuslakivaliokunta on vakiintuneesti katsonut, että lailla voidaan selventää ja täydentää oikeussuhteita, kunhan aineelliseen oikeuteen ei tuoda olennaisesti uutta sisältöä (PeVL 5/2002 vp ja PeVL 28/1994 vp). Säännökset, joita sovellettaisiin myös ennen lain voimaantuloa tehtyihin sopimuksiin, koskevat lähinnä luotonantajan tiedonantovelvoitteita sopimussuhteen aikana sekä sopimuksen päättämistä. Näiden säännösten soveltamista myös ennen lainvoimaantuloa tehtyihin sopimuksiin pidetään tarpeellisena kuluttajien yhdenvertaisen kohtelun turvaamiseksi ja oikeusvarmuuden lisäämiseksi. Perusoikeutta rajoittava tai siihen puuttuva sääntely on siis perusteiltaan hyväksyttävää ja painavan yhteiskunnallisen tarpeen vaatimaa. Sääntely on myös oikeasuhtaista, sillä se ei tuo aineelliseen oikeuteen mitään olennaista uutta.

Edellä esitetyistä syistä lakiehdotukset täyttävät perustuslain asettamat vaatimukset, ja lait voidaan säätää tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä.

Edellä esitetyn perusteella annetaan Eduskunnan hyväksyttäviksi seuraavat lakiehdotukset:

Lakiehdotukset